Yle juutalaisen valhepropagandan asialla - kolmas tapaus

Ensimmäistä tapausta käsittelin TÄÄLLÄ ja toista TÄÄLLÄ. Nämä tapaukset kuuluvat sionistisen valehtelun ohjelmasarjaan nimeltä ”Historia: Hitlerin kätyrit” (tämä kolmas tapaus on sen osa 10).

Tämä tapaus on tarkemmalta nimeltään ”Historia: Hitlerin kätyrit. Anton Mussert, Hollanti”, ja sen Yle Teema lähetti 8.11.2011 ja 11.11.2011. Tämäkin tapaus on tuotettu WMR Productionin ja IMG Entertainmentin yhteistuotantona, tuottaja-ohjaajana tässä kuitenkin Nick Aarons. Ohjelman näyttöaika on umpeutunut, mutta esitän seuraavassa dokumenttifilmin kohtia aikamerkintöinä siltä varalta, että filmi joskus esitetään vielä uudelleen.

Ohjelman lyhyt esittely joka tapauksessa löytyy täältä:

http://yle.fi/ohjelmat/1256284

Ohjelman kohdassa 1:14 - 1:29 todetaan Mussertista: ”Hänen toimiensa vuoksi hollantilaiset kärsivät hirvittävästä nälänhädästä. Lisäksi Mussertin natsien kanssa tekemän yhteistyön seurauksena Hollannin juutalaisia alettiin murhata säälimättä ja järjestelmällisesti.” Kohdassa 45:24 - 45:30 todetaan vielä: ”Anton Mussert ei tehnyt mitään, vaikka hänen kansansa näki nälkää.”

On merkillinen väite syyttää Mussertia Hollannin nälänhädästä (kesti loka-marraskuulta 1944 toukokuulle 1945). Liittoutuneet olivat asettaneet koko Euroopan nälkäsaartoon (siitä huolimatta saksalaiset ruokkivat juutalaisia). Koko Manner-Eurooppa oli merisaarrossa.

Palaan tässä siihen, miksi Saksa ylipäätään miehitti Hollannin toukokuussa 1940. Ranska ja Englanti olivat julistaneet Saksalle sodan 3.9.1939, ja juutalaisjohtaja Chaim Weizmann ilmoitti 5.9.1939 maailman juutalaisten taistelevan Ranskan ja Englannin rinnalla Saksaa vastaan. Tähän sodanjulistukseen ja provokaatioihin Saksa reagoi kuitenkin vasta 10.5.1940 hyökkäämällä Länsi-Eurooppaan. Ranskalla ja Englannilla oli Pohjois-Ranskassa suuret joukot: Ranskalla monimiljoonainen armeija ja englantilaisilla miljoonan sotilaan siirtoarmeija. Saksa iski ennaltaehkäisevästi turvatakseen olemassaolonsa (kuten myös Tanskaan ja Norjaan ja myöhemmin 1941 Neuvostoliittoon; toisessa maailmansodassahan länsiliittoutuneilla ja Neuvostoliitolla oli tarkoitus yhdessä tuhota Saksa hyökkäämällä sen kimppuun lännestä, idästä, etelästä ja pohjoisesta [Skandinavian miehittämiseen liittyi Suomen talvisota]; Hitler sai tietää tästä suunnitelmasta helmikuussa 1940). [1] Hollantiin Saksa hyökkäsi saadakseen tukikohdan Englantia vastaan ja estääkseen liittoutuneita ensin hyökkäämästä sinne. Myös Ruhrin teollisuusaluetta tahdottiin suojella.

Kesäkuussa 1944 liittoutuneiden joukot suorittivat Normandian maihinnousun. Läntisestä Euroopasta oli tulossa taistelukenttä, ja liittoutuneiden joukot alkoivat vyöryä kohti Hollantia. 13.9.1944 liittoutuneet valloittivat ensimmäisen hollantilaisen kaupungin, Maastrichtin. 17.9. ryhdyttiin suureen hyökkäysoperaatioon yli 40 000 laskuvarjojääkärin voimin, tarkoituksena vallata elintärkeät Maas- ja Rein-jokien sillat ja katkaista yhteydet Ruhrin alueelle. Liittoutuneet onnistuivat valtaamaan Nijmegenin ja Eindhovenin sillat, mutta Arnheimin silta jäi saksalaisten haltuun. Liittoutuneiden vaatimuksesta Hollannin kuningatar Wilhelmiina, joka oli Englannissa maanpaossa, vaati heti tuolloin, 17.9.1944, Hollannin rautatietyöläisiä ryhtymään lakkoon, jotta Saksa ei onnistuisi toimittamaan sotatoimialueelle lisää joukkoja. Tämä lakkovaatimus oli siis sotatoimi, kehotus katkaista Saksan armeijan huoltoyhteydet. Hollantilaiset myös ryhtyivät lakkoon, ja koko maan rautatieliikenne pysähtyi.

Tämä luonnollisesti suututti saksalaiset. He olivat varoittaneet, että lakko vaarantaisi ruokahuollon. Saksalaiset joutuivat järjestämään Hollantiin omia rautatietyöläisiään, ja siihen meni aikaa (aika tikitti koko ajan liittoutuneiden hyväksi). Koska junia tarvittiin turvaamaan saksalaisten joukkojen huolto ja koska junalakko oli suoranainen sotatoimi saksalaisia vastaan, Hollannin valtakunnankomissaari Seyss-Inquart katkaisi hiilen, kaasun, sähkön, elintarvikkeiden ja veden toimitukset ja ruoka loppui vähitellen kaupoista läntisen ja luoteisen Hollannin alueella (Hollannin maanviljelysalue oli idempänä). Saksalaisten asettama toimituskielto kesti kuitenkin vain kuusi viikkoa. Sen jälkeen mukaan astuivat muut sodasta johtuneet tekijät. Vaikeuttaakseen liittoutuneiden sotatoimia saksalaiset räjäyttivät patovalleja ja vesi tulvi laajoille alueille. Ankaran talven vuoksi vesi jäätyi, ja sotatoimet jäivät pysähdyksiin. Talven ja kevään aikana nälkä ja kylmyys vaivasivat kyseisen alueen hollantilaisia, ja moni kuoli näissä ankarissa oloissa. On huomattava, että aiheuttamistaan kärsimyksistä huolimatta Hollannin rautatietyöläiset jatkoivat lakkoaan sodan loppuun asti (toukokuulle 1945). Ohjelma kuvaa näitä asioita kohdassa 40:55 - 45:29. Hollannin nälkätalvesta kerrotaan mm. TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ.

Ehkä on hyvä myös mainita, että tällaisesta vihollisen puolesta toimimisesta (rautatielakko; myös sabotaasitoimintaa esiintyi) oli säädetty kuolemarangaistus. Seyss-Inquart ei kuitenkaan kuolemanrangaistuksia ryhtynyt toteuttamaan. Hänen toiminnastaan voidaan myös todeta, että hän vapautti lähes kaikki miehityksessä (toukokuu 1940) vangituiksi otetut hollantilaiset sotavangit kesäkuussa 1940.

On täysin käsittämätöntä, että Yle syyttää Mussertia Hollannin nälänhädästä. Mussertilla ei tuolloin ollut edes vaikutusvaltaa mihinkään suuntaan. Tuhannet hänen puolueensa (kansallissosialistinen liike, NSB) jäsenet olivat paenneet Saksaan. Hollannin kansa vihasi häntä, eikä hänellä ollut enää kannatusta (huipussaan kannatus oli ollut vajaat 8% vuonna 1935). Hitlerkin oli hylännyt hänet, eikä Saksa koskaan ottanut Mussertia tosissaan. Jo joulukuussa 1942 Hitler hylkäsi Mussertin ajatuksen pohjoisen federaatiosta. Joulukuussa 1943 Hitler kertoi Mussertille suoraan, ettei tälle koskaan myönnettäisi poliittista valtaa.

Yhtä käsittämätön on Ylen väite, että Mussertin toimien seurauksena Hollannin juutalaisia alettiin murhata järjestelmällisesti. Ylen mainostekstissä esitetään jopa sellainen väite, että ”vainojen ollessa pahimmillaan” juutalaisista maksettiin jopa tapporaha! Yhtäkään todistetta väitteilleen Yle ei esitä. Saksalaiset eivät murhanneet yhtäkään Hollannin juutalaista.

”Tapporahalla” nähtävästi viitataan siihen, että ohjelman mukaan saksalaiset viranomaiset (ohjelmassa esitettyjen kuittien mukaan Zentralstelle für jüdische Auswanderung Amsterdam; ”Juutalaisten maastamuuton keskusvirasto, Amsterdam”) maksoivat palkkion siitä, että piiloutuneita juutalaisia annettiin ilmi (23 000 juutalaista piiloutui saksalaisten miehityksen ajaksi). Juutalaisia oltiin näet siirtämässä pois Euroopasta (taistelu oli bolshevismia vastaan, ja juutalaiset olivat bolshevismin synnyttäjiä ja kantajia), ja sodan aikana heitä tarvittiin työvoimana Saksan sotaponnisteluissa. Heitä ei siis pakkosiirretty ”tappamista” varten vaan työntekoa ja myöhemmin Euroopan ulkopuolelle siirtämistä varten. ”Tapporaha” on ilkeämielistä propagandaa, joka paljastaa, että koko Ylen ohjelmasarja on luotu yksinomaan propagandaa varten. Kaikki objektiivisuus puuttuu.

Juutalaisia kuljetettiin Hollannista Auschwitziin, Sobiboriin, Bergen-Belseniin ja Theresienstadtiin, ja Auschwitzia ja Sobiboria on sanottu ”tuhoamisleireiksi” (kohdassa 40:00 Yle ilmoittaa, ettei Bergen-Belsen ollut tuhoamisleiri), vaikkei saksalaisilla ollut ainuttakaan ”tuhoamisleiriä”. Sobibor oli kauttakulkuleiri juutalaisten toimittamiseksi itään työvoimaksi (tarkemmin alla), ja Auschwitzilla oli monia funktioita, joita Carlo Mattogno kuvaa kirjoituksessaan ”Birkenaun leirin synty ja tehtävät” seuraavasti:

Birkenaun leiri syntyi lokakuussa 1941 sotavankileirinä ”Generalplan Ostin” palvelukseen.

Syyskuusta 1942 lähtien siitä tuli juutalaisen työvoiman valikointi- ja kokoamiskeskus Auschwitzin alueella jo olemassa olevaa tai suunniteltua saksalaista teollisuutta varten ja samaan aikaan itävaelluksen (Ostwanderung) puitteissa pakkosiirrettyjen työkyvyttömien juutalaisten kauttakulkuleiri.

Toukokuusta 1943 lähtien laaja ohjelma ”Erikoistoimenpiteet hygieenisten laitosten parantamiseksi” ja suunnitelma rakentaa valtava sairaalaleiri työssä käytettävien juutalaisten ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi korostivat tätä funktiota.

Toukokuussa 1944 Birkenausta tuli lisäksi ”kauttakulkuleiri” juutalaisen työvoiman lajittelemiseksi muihin keskitysleireihin.

Tässä uudessa historiallisessa perspektiivissä väitetylle juutalaisten tuhoamiselle ei jää enää sijaa.

Juutalaisia ei siis siirretty leireihin tappamista varten. Tappajia olivat juutalaiset itse. Raul Hilberg kertoo kirjassaan, että ”kaikenlaisin asein varustautunut” 30 juutalaisen joukkio tallasi helmikuussa 1941 Amsterdamissa jalkoihinsa erään univormussa olleen hollantilaisen ”natsin” (Reitlingerin mukaan hollantilainen miliisi; tapahtuman ajankohdaksi Reitlinger antaa 11.2.1941). He polkivat hänet kuoliaaksi niin perusteellisesti, ettei häntä kyetty heti tunnistamaan sairaalassa. Jo kaksi päivää aikaisemmin juutalaiset olivat ampuneet saksalaisia ja hollantilaisia poliiseja kohti ikkunoista. Saksalaiset lopettivat voimatoimin juutalaisten riehunnan, ja juutalaisten asuinkortteli eristettiin. Samassa kuussa juutalaiset hyökkäsivät ”luodein ja hapoin” juutalaiskorttelissa partioinutta saksalaista turvallisuuspoliisin yksikköä vastaan (happo oli rikkihappoa, jota ruiskutettiin poliisien päälle). Rangaistukseksi päätettiin lähettää 400 juutalaista keskitysleiriin. Päätös johti lakkoaaltoihin, koska hollantilaiset telakkatyöntekijät (olivat auttaneet juutalaisia poliiseja vastaan) pelkäsivät, että heitä aletaan siirtää pakkotyöhön Saksaan. Lakot taas johtivat sotalain julistamiseen Hollannin pohjoisiin provinsseihin. [2] 

Kohdassa 4:47 - 4:54 todetaan: ”Mussert perusti oman väkivaltaisen apurijoukkonsa, niin kutsutun Mussertin kaartin.” Aivan ohjelman alussa todetaan myös, että Mussert ”hylkäsi periaatteensa” (isänmaallisuus, rakkaus Alankomaita kohtaan ja juutalaisten hyväksyminen) ja ”petti kansansa”.

Miten niin väkivaltaisen? Yhtäkään perustetta ei esitetä. Mussertin toiminnan perustana oli todella isänmaallisuus ja kansan pelastaminen kriisiytyneessä Euroopassa (juuri v. 1929 oli ollut suuri lama). Hän taisteli boshevismia vastaan, joka halusi kumota kansallisvaltiot ja kansojen identiteetit ja luoda tilalle yhden, koko maailman käsittävän valtion (kohdassa 5:33 - 5:38 esitetään Mussertin motto: ”Mussert tai Moskova”). Siinä taistelussa tarvittiin luja johto (kuri) ja järjestys yhteiskunnassa, ja selvää oli, ettei ns. demokratia ollut riittävä takaamaan maan parasta (nyt nähdäänkin, miten ns. ”demokratia” tuhoaa läntiset maat liki maan tasalle - kaikki on yhtä kurittomuutta, anarkiaa ja sekasortoa ja pian täydellistä laittomuutta). Terve kuri ei ole ”väkivaltaa” tai ”kansan pettämistä”. Tiedossa on myös, että alkuun Mussert hyväksyi liikkeeseensä myös juutalaisia, mutta kun juutalaiset alkoivat esittää hyökkäyksiä hänen kansallissosialistista liikettään kohtaan, kanta muuttui (yksi Mussertin puolueen johdon erikoisuuksia oli, että juutalaisten sijoituspaikaksi ehdotettiin Etelä-Amerikan pohjoisosassa sijaitsevaa Surinamia). Syytökset periaatteiden hylkäämisestä, kansan pettämisestä ja väkivaltaisuudesta ovat ilkeämielistä mustamaalaamista. Mussert tarkoitti hyvää, mutta hän jäi Euroopassa laajalle levinneen halpamaisuuden jalkoihin. Ja mitä väkivaltaan ja kansan pettämiseen tulee, niin juuri sitä bolshevismi on.

Kohdassa 24:07 - 24:27 todetaan: ”Niinpä 17.5.1942 600 Hollannin SS:n sotilasta vannoi uskollisuudenvalan Hitlerille Hollannin sijasta. Osasto nimettiinkin uudelleen Alankomaiden germaaniseksi SS-joukoksi, ja se osallistui pian natsien hirvittävimpiin rikoksiin.” Mitä ovat ”natsien hirvittävät rikokset”? Ei sellaisia ole. Saksa pakotettiin sotaan, ja syytökset saksalaisten suorittamasta juutalaisten kansanmurhasta ovat virheellisiä, puhdasta propagandaa. Ei tapahtunut ”holokaustia”, kuten olen kirjoituksissani osoittanut. Yhtäkään juutalaista ei tapettu missään Saksan johdon muka järjestämässä ”juutalaisten kansanmurhassa”. Ja ne teloitukset itärintamalla, joissa juutalaisia teloitettiin partisaanitoiminnan tai sabotaasitekojen vuoksi, olivat täysin laillisia teloituksia.

”Hirvittävä rikos” sen sijaan on bolshevismi (kommunismi; idea juutalaisesta maailmanvaltiosta), joka on murhannut idässä (NL, Kiina, Vietnam jne.) ainakin sata miljoonaa ihmistä ja joka - juutalaisten ajamana - on ollut molempien maailmansotien takana. Kommunismi ja globalismi on käytännön juutalaisuutta, sotaisaa juutalaisuutta, joka tähtää maailman ei-juutalaisten orjuuttamiseen ja tuhoamiseen. ”Hirvittävä rikos” on niin ollen Yle ja Suomen johto, jotka ajavat tätä juutalaista agendaa ja esittävät näitä juutalaisia propagandafilmejä. Nämä ovat todella suunnaton rikos.

Seuraavissa kohdissa Yle levittää kauhupropagandaansa estottomasti: [25:56 - 26:33] Juutalaiset lähetettiin Westerborkin leiriin Pohjois-Hollantiin - - Siitä tuli pääreitti tuhoamisleireille. Leiriltä lähti kiskot, jotka johtivat suoraan Auschwitzin ja Sobiborin kuolemanleireille Puolaan. Pelkästään yhden kuukauden aikana Westerborkista lähetettiin 11 000 ihmistä kuolemaan. - - [30:12 - 30:15] Nyt Hollannin juutalaisia tuhottiin. - - [33:43 - 33:52] Joka tiistai Westerborkiin saapui juna. Se täytettiin juutalaisilla ja lähetettiin pitkälle matkalle Puolan kuolemanleireille. - - [39:03 - 39:07] Samaan aikaan natsien murhakoneisto toimi yhä. - - [51:08 - 51:14] Hitlerin järkeen vedonnut Mussert ei ymmärtänyt natsihallinnon perimmäistä demonisuutta. - - [51:35 - 51:44] Ellei Oppenheimereita olisi luokiteltu vaihtojuutalaisiksi, on hyvin todennäköistä, että he kaikki olisivat joutuneet kaasukammioon.

Yle puhuu ”tuhoamisleireistä”, ”kuolemanleireistä”, ”kuolemaan lähettämisistä”, ”juutalaisten tuhoamisesta”, ”natsien murhakoneistosta”, ”natsihallinnon perimmäisestä demonisuudesta” ja ”kaasukammioista” - kaikki valhetta. Ei ollut tuhoamisleirejä, kuolemanleirejä, natsien murhakoneistoa tai kaasukammioita eikä ketään lähetetty kuolemaan eikä juutalaisia tuhottu eikä natsihallinto ollut demoninen. Sobiborin osalta viittaan kirjoitukseeni ”Sobibor” ja Auschwitz-Birkenaun osalta kirjoitukseeni ”Birkenaun leirin synty ja tehtävät”. Sobiborissa, Belzecissä, Treblinkassa ja Chelmnossa ihmisiä on väitetty surmatun dieselmoottorin pakokaasulla, mutta dieselpakokaasu ei sisällä riittävästi hiilimonoksidia (häkää) ihmisten joukkomurhaamiseksi, ks. kirjoitukseni ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”. Germar Rudolf ja Fred Leuchter ovat osoittaneet, ettei Auschwitz-Birkenaun väitetyissä kaasukammioissa ole koskaan käytetty hyönteismyrkky Zyklon B:tä (sisältää syaanivetyä); käytöstä vääjäämättä jäävät berliininsinijäämät puuttuvat esimerkiksi kokonaan jne. Holokaustijulistuksen ylipappi Raul Hilberg on myöntänyt, ettei murhakaasukammioista ole olemassa ainoatakaan tieteellistä todistetta. Viittaan tässä yleisesti kaikkiin holokaustiaiheisiin kirjoituksiini.

Sen sijaan juutalaisilla ja heidän ohjaamallaan kommunismilla oli tuhoamisleirejä ja kuolemanleirejä Neuvostoliitossa. Siellä todella ihmisiä lähetettiin kuolemaan. Siellä todella toimi hirvittävä murhakoneisto. Sama juutalaisuus on parhaillaan tuhoamassa Eurooppaa, ja pian varmaan heidän murhakoneistonsakin tuhoamisleireineen pääsee rullaamaan täällä täydellä teholla. Sen Hitler ja Mussert tahtoivat estää.

Yle harjoittaa valehtelullaan ja nimittelyillään natsien demonisointikampanjaa ja palvelee juutalaiskommunistista tuhoamiskoneistoa. Yhtäkään väitettään tai nimittelyään Yle ei perustele. Se, mikä saksalaisilla toimi, oli kuri. On väärin kutsua tervettä kuria demoniseksi asiaksi (ja vastaavasti kurittomuutta ja kaiken vesittämistä terveeksi ja normaaliksi asiaksi).

Kohdassa 46:30 - 47:30 juutalainen Rudi Oppenheimer kertoo: ”Saksalaiset alkoivat tuoda ensimmäisiä Auschwitzista selvinneitä Bergen-Belseniin, ja leirimme alkoi täyttyä ääriään myöten. Meillä oli täitä ja pilkkukuumetta, ja monet heikot ihmiset tietenkin menehtyivät. Äitini sairastui, ja hänet siirrettiin sairaalaparakkiin - - Sitten muutamaa viikkoa myöhemmin isäni sairastui, ja hänet vietiin sairaalaparakkiin.”

Oppenheimer ei ilmeisesti näe ristiriitaa siinä, että ”Auschwitzista selvinneitä” toimittivat Bergen-Belseniin saksalaiset itse. Itse asiassa Oppenheimer sanoo, ettei Auschwitzissa tuhottu juutalaisia. Auschwitzista saksalaiset toivat niin paljon juutalaisia Bergen-Belseniin, että Bergen-Belsen alkoi täyttyä ”ääriään myöten”. Jos saksalaiset tahtoivat tuhota juutalaiset, niin toki he olisivat tuhonneet heidät, elleivät juutalaisten kotipaikoilla, pakkosiirroissa, keskitysleireillä tai kuljetuksissa keskitysleiristä toiseen niin viimeistään tässä viimeisessä keskitysleirissä. Mutta ei, missään ei juutalaisia tuhottu - leiritkin täyttyivät ääriään myöten elävistä juutalaisista vielä sodan lopussa, ja sairaat juutalaiset toimitettiin SAIRAALAPARAKKIIN HOITOA SAAMAAN. Varsinaiseksi kuolemien aiheuttajaksi Oppenheimer - aivan oikein - ilmoittaa täiden levittämän pilkkukuumeen. Juuri näiden täiden tuhoamiseksi vaatteista, vuodevaatteista ja tarvikkeista saksalaiset käyttivät hyönteismyrkky Zyklon B:tä, kuumailmaa tai jopa lyhytaaltolaitteita ns. täikaapeissa tai täidentuhoamishuoneissa. Täitä tuhottiin myös suihkuttamalla internoidut, leikkaamalla heidän tukkansa ja tuhoamalla kuolleiden ruumiit hygieenisesti krematorioissa. Kaikkien näiden toimien tarkoituksena oli pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen - ja saksalaisten itsensä - henki. Pilkkukuume oli hyvin tappava tauti.

Kohdassa 51:03 - 51:07 todetaan: ”Natsit tuhosivat 107 000 hollantilaista juutalaista.” Tämä on niin kolossaalinen väite, että sitä on syytä tutkia hieman tarkemmin. Mitään todisteita tai perusteluita ohjelma ei anna. Tutkin ensin yleisesti saksalaisten politiikkaa heidän siirtäessään juutalaisia muille asuinpaikoille, ghettoihin ja leireihin, ja sitten tutkin, mitä nimenomaan Hollannin juutalaisille tapahtui. Tapettiinko pakkosiirretyt Hollannin juutalaiset Auschwitz-Birkenaussa, Sobiborissa tai muualla?

A. Saksalaisten yleinen politiikka juutalaisten suhteen.

Saksalaiset halusivat siirtää juutalaiset kokonaan pois Saksasta ja myöhemmin koko Euroopasta poliisitoimena juutalaisten vaarallisuuden ja rikollisuuden vuoksi; kyseessä oli siis toimi Saksan (ja Euroopan) pelastamiseksi. Tätä tarkoitusta varten saksalaiset olivat valinneet kansallissosialistit maan johtoon demokraattisilla vaaleilla v. 1933.

Juutalaiset teki Saksan kansan kannalta hyvin vaarallisiksi se, että suuri osa heistä oli kommunisteja, jotka halusivat tuhota Saksan kansallisvaltion juutalaiskommunistisen maailmanvaltion tieltä. Saksan valtion perustuksia horjutettiin, ja kommunismi kaappausyrityksineen ja levottomuuksineen alkoi muodostaa välittömän uhan Saksan olemassaololle. Oli välttämätöntä ryhtyä toimiin kommunismin kitkemiseksi pois Saksasta, ja se edellytti kommunismin kantavan voiman, juutalaisten, poistamista maasta. Juutalaiset olivat myös raha- ja pankkijärjestelmällään tuhonneet Saksan talouden, ja saksalaiset olivat menettäneet kaikki säästönsä (niitä yritettiin myöhemmin saada takaisin takavarikoimalla juutalaisilta omaisuutta). Saksaa kuristivat kuoliaaksi myös ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versailles’n rauhansopimuksen ehdot (Saksa petettiin), ja Saksassa oli jo 7 miljoonaa työtöntä ja maa oli luhistumassa taloudellisesti ja moraalisesti. Versailles’ssa saksalaisten vastapuolten delegaatiot muodostuivat pääosin juutalaisista. Juutalaiset olivat myös olleet ensimmäisen maailmansodan takana, ja siten heidän omallatunnollaan oli sodassa kuolleiden saksalaisten henki, ja nyt Saksassa tiedettiin juutalaisten puuhaavan uutta maailmansotaa.

Juutalaiset olivat myös heti Hitlerin astuttua valtaan julistaneet Saksalle maailmanlaajan poliittisen, taloudellisen ja finanssialaa koskevan sodan (”pyhän sodan”) boikotteineen, mikä teki juutalaisista Saksan suoria vihollisia. Asiasta uutisoi tuolloin mm. Daily Express 24.3.1933 (myös TÄÄLLÄ), ja ”pyhän sodan” Saksaa vastaan vahvisti 6.8.1933 vielä World Jewish Economic Federationin presidentti Samuel Untermeyer radiopuheessaan [WABC]; puheen julkaisi seuraavana päivänä the New York Times [myös TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ]). Saksalaiset tuotteet asetettiin maailmanlaajaan boikottiin, laivojen purkamisia estettiin jne., ja tavoitteena oli Saksan tuhoaminen taloudellisesti.

Myöhemmin 1930-luvulla maailman juutalaisväestö uudisti sodanjulistuksensa Saksalle. Juutalaisen ”Kansainvälisen antisemitismin vastaisen liiton” (LICA) presidentti Bernhard Lecache julisti 9.11.1938 lehdessä Droit de Vivre (myös TÄÄLLÄ):

Päämääränämme on julistaa Saksaa, vihollista nro 1, vastaan säälimätön sota. Ja varmaa on, että tulemme käymään tätä sotaa, kunnes Grünspanien ei tarvitse enää juosta asekauppiaan luokse antaakseen verikoston siitä onnettomuudesta, että on juutalainen! (juutalainen Grünspan oli juuri ampunut Pariisissa Saksan lähetystön virkailijan Ernst von Rathin).

Sodanjulistus Saksaa vastaan uusittiin vielä 5.9.1939 (kaksi päivää aiemmin, 3.9.1939, Englanti ja Ranska olivat julistaneet Saksalle sodan), kun Sionistiorganisaation presidentti Chaim Weizmann maailman juutalaisväestön nimissä ilmoitti kirjeessään Ison-Britannian pääministeri Chamberlainille:

...juutalaiset seisovat Ison-Britannian rinnalla ja tahtovat taistella demokratioiden puolella. - - Jewish Agency on valmis ryhtymään välittömiin järjestelyihin juutalaisen työvoiman, teknisen taidon, varojen jne. ottamiseksi käyttöön (julkaistu lehdessä The Jewish Chronicle 8.9.1939, siteerattuna mm.  TÄÄLLÄ).

Weizmann siis julisti, että myös Saksan juutalaiset ovat Saksan vihollisia, jotka taistelevat Saksaa vastaan.

Aluksi juutalaisista haluttiin eroon edistämällä maastamuuttoa (emigraatiota), ja juutalaisten uudeksi asuinpaikaksi kaavailtiin mm. Madagaskaria. Myöhemmin sodan sytyttyä (v. 1939) maastamuutto tuli vähitellen mahdottomaksi ja tilalle tulivat juutalaisten pakkosiirrot (evakuointi; deportaatio) itään, aluksi Puolan alueella sijainneeseen Kenraalikuvernementtiin (Saksan miehittämä keskinen Puola), myöhemmin kauemmaksi itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Sodan vuoksi juutalaisten siirto Euroopan ulkopuolelle häiriintyi, ja juutalaisia ryhdyttiin käyttämään yhä enenevässä määrin työvoimana sotaponnisteluissa. Lopullinen juutalaisten siirtäminen pois Euroopasta oli tarkoitus toteuttaa sodan jälkeen kansainvälisenä yhteistyönä; tätä tarkoitti juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu” - se oli siis ”lopullinen alueellinen ratkaisu”. Kaiken kaikkiaan vuosien 1933 ja 1942 välillä Hitler valtuutti yli miljoonan juutalaisen muuton pois Saksan kontrolloimilta alueilta (Saksa, Itävalta, sudeettialueet, Protektoraatti, Kenraalikuvernementti ja itäiset alueet), ja itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille pakkosiirrettiin n. 1,9 miljoonaa juutalaista (Treblinkan, Belzecin, Sobiborin, Majdanekin, Chelmnon ja Auschwitzin leirien kautta tai suoraan).

Treblinkan, Belzekin, Sobiborin ja Majdanekin leirien kohdalta on olemassa tieto, kuinka paljon juutalaisia niihin saapui vuoden 1942 loppuun mennessä. Määrät käyvät ilmi SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportista SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943. [3] Britit onnistuivat nappaamaan tämän radiosähkeen ja avaamaan sen. Radiosähke kuuluu seuraavasti (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):

Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol.,zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.

Suomeksi:

Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä23611. Tilanne… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166. LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE.

Tässä radiosähkeessä L tarkoittaa Lublinia (jossa sijaitsee Majdanek), B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Myös Majdanek siis kuuluu ”Operaatio Reinhardt”-leireihin. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla: sen pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166. Luku 1 274 166 esiintyy myös Korherrin raportissa. Luvut ovat siis saksalaisten virallisia lukuja.

Vuoden 1942 loppuun mennessä Majdanekiin oli saapunut 24 773 juutalaista, Belzeciin 434 508 juutalaista, Sobiboriin 101 370 juutalaista ja Treblinkaan 713 555 juutalaista. Yhteensä näihin neljään leiriin oli saapunut 1 274 166 juutalaista.

SS:n tilastopäällikkö Richard Korherrin 23.3.1943 Himmlerille luovuttamasta raportista ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” [4] käy ilmi, mitä näille juutalaisille (ja Warthegaun piirissä sijainneeseen Chelmnon leiriin saapuneille juutalaisille) tapahtui. Raportissa käsitellään juutalaisväestön emigraatiota (maastamuuttoa) ja evakuointia (pakkosiirtoja), joten jo Korherrin raportin nimestä voidaan päätellä, että ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” tarkoitti alueellista ratkaisua, juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Juutalaiset siirrettiin itään.

Raportissa todetaan 31.12.1942 mennessä suoritettuja evakuointeja koskevan tilaston kohdassa 4:

Juutalaisten kuljetus itäisistä maakunnista Venäjän itään: 1 449 692 juutalaista. Kenraalikuvernementissa olevien leirien kautta kuljetettiin 1 274 166 juutalaista, Warthegaussa olevien leirien kautta 145 301 juutalaista.

Kenraalikuvernementissa olevat leirit ovat yllä Höflen raportissa mainitut Majdanek, Belzec, Sobibor ja Treblinka, ja, kuten sanottu, lukumäärä 1 274 166 on sama molemmissa. Warthegaun leiri tarkoittaa Chelmnoa, ja sen kautta on kuljetettu ”Venäjän itään” 145 301 juutalaista. Yhteensä näiden viiden leirin kautta on kuljetettu 1 419 467 juutalaista 31.12.1942 mennessä.

Entä paljonko näiden viiden leirin kautta kuljetettiin ajankohdan 31.12.1942 jälkeen? Asiaa on käsitelty Jürgen Grafin, Thomas Kuesin ja Carlo Mattognon kirjassa ”Sobibor - Holocaust Propaganda and Reality”, sivuilla 349-352. Belzec oli tuolloin jo suljettu, ja Majdanekin kohdalla ei ole tietoja tuon ajankohdan jälkeisistä kuljetuksista. Sobiborin (toimi lokakuulle 1943 saakka) osalta Jules Schelvis antaa vuodelle 1943 lukumäärän 68 795. Treblinkan kohdalla lukumäärä voidaan arvioida Raul Hilbergin antaman kokonaismäärän 800 000 perusteella, vähentämällä tuosta luvusta Höflen raportissa annettu luku 713 555. Tulokseksi saadaan 86 445. Chelmnossa ei ole väitetty ”kaasutuksia” tapahtuneen vuonna 1943, joten Chelmnon lukumäärä 145 301 on lopullinen lukumäärä.

Mainittujen viiden leirin kautta kuljetettiin siis itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille juutalaisia kaiken kaikkiaan 1 419 467 + 68 795 + 86 445 = 1 574 707. 

Kuudennen leirin, Auschwitzin, kautta kuljetetut saadaan suoraan luvuista, joiden sanotaan tulleen ”kaasutetuiksi ilman rekisteröintiä”. Koska nykyisin tiedetään, ettei kaasutuksia tapahtunut eikä kaasukammioita ollut olemassa, nämä ”kaasutetut” ovat todellisuudessa Auschwitzista kauemmas itään pakkosiirrettyjä. Luvut on laskenut Carlo Mattogno, ja hänen taulukossaan juutalaiset on eritelty maittain (esimerkiksi Hollannin juutalaisia tuotiin Auschwitziin 60 085, ja näistä 38 231 siirrettiin kauemmas itään). Yhteensä Auschwitziin tuotiin 531 879 juutalaista, joista 354 008 siirrettiin ”Venäjän itään”. Taulukossa eivät ole mukana Unkarin juutalaiset, joita pakkosiirrettiin Auschwitziin vasta vuonna 1944, jolloin ”Venäjän itään” heitä ei enää muuttuneen sotatilanteen vuoksi voitu siirtää. Taulukko on esitetty yllä mainitun Sobibor-kirjan sivulla 352.

Kaikkien kuuden leirin kautta on siis kuljetettu 1 574 707 + 354 008 = 1 928 715 juutalaista Neuvostoliitolta vallatuille alueille.

Puuttuu vielä itään suoraan, leirien ohi, kuljetetut juutalaiset. Sobibor-kirjan sivulla 347 todetaan, että Saksan valtionrautateiden dokumenttien mukaan lukumäärä on 66 210 marraskuun 1941 ja marraskuun 1942 välillä. Kuuden leirin kautta tai suoraan itään kuljetettujen juutalaisten määrä on siis 1 928 715 + 66 210 = 1 994 925. Kun arvioidaan matkalla ja leireissä kuolleiden (pilkkukuume!) määräksi n. 100 000, itään siirrettyjen määräksi saadaan lopulta n. 1,9 miljoonaa juutalaista.

Eräs arvovaltainen lähde on myös juutalaisen väestötieteilijäprofessori Eugene M. Kulischerin väestötieteellinen tutkimus ”The Displacement of Population in Europa” vuodelta 1943. Hän oli toisen maailmansodan aikana Kansainvälisen työjärjestön jäsenenä Montrealissa Kanadassa. Kirja on erittäin arvovaltainen, sillä hänellä oli käytettävissään 24 eri järjestön ajantasaiset tiedot Euroopan väestöryhmien liikkeistä. Grafin, Kuesin ja Mattognon Sobibor-kirjassa Kulischerin tutkimusta käsitellään sivuilla 333-345 ja Mattognon ja Grafin kirjassa ”Treblinka - Extermination Camp or Transit Camp?” sivuilla 268-273.

Kulischer käsittelee tutkimuksessaan myös Saksan toimeenpanemia juutalaisten karkotuksia ja pakkosiirtoja. Hänen kirjassaan on siis kaikkein luotettavin tieto siitä, mitä Saksan viholliset tiesivät niistä vuoden 1943 kesällä (kirjassa on tietoja kesältä 1943, joten kirja on ilmestynyt vuoden 1943 jälkipuoliskolla).

Kansallissosialistisen Saksan juutalaispolitiikkaa kuvatessaan hän kertoo mm., että sodan puhkeamiseen asti juutalaisten maastamuuttoa edistettiin avoimesti. Hitler sanoi, että hän antaisi tuhannen markan setelin jokaiselle juutalaiselle, joka lähtisi maasta. Samalla juutalaisten elämää Saksassa vaikeutettiin, jotta he suostuisivat lähtemään. Muille maille asetettiin moraalinen velvoite ottaa juutalaisia vastaan.

Kun Saksan sotatoimet olivat menestyksellisiä, ohjelmaksi tuli vapauttaa koko Eurooppa juutalaisikeestä. Juutalaisia pakkosiirrettiin ja eristettiin ja heitä ”tuhottiin” taloudellisesti. Kun idässä tuli mahdolliseksi siirtää juutalaisia valloitetuille alueille, emigraatio väheni ja evakuointi lisääntyi. Juutalaiset joko karkotettiin jonkin maan tai kaupungin ”puhdistamiseksi” juutalaisista tai heidät koottiin tietyille alueille, tiettyihin kaupunkeihin tai tiettyihin kaupunginosiin muiden paikkojen ”puhdistamiseksi.”

Kulischer painottaa sitä, että juutalaisten kokonaisvaltainen ja toistuva siirtäminen paikasta toiseen oli samalla tehokas keino heidän taloudelliseksi tuhoamisekseen. Eräs saksalainen keino tuhota juutalaiset taloudellisesti oli seuraava: ensin juutalaiset lähetetään Kenraalikuvernementtiin. Sitten se kaupunki, johon he ovat asettuneet, ”puhdistetaan.” Heidän uudelle asuinalueelleen perustetaan ghetto. Mutta ghetossakaan juutalaiset eivät saa pysyvää asuinsijaa, sillä heidät lähetetään kauemmas itään. Juutalaisten karkottamisen yksi motiivi oli myös se, että niin raivattiin tilaa saksalaisille.

Kulischer käsittelee laajasti niitä maita ja alueita, joilta karkotukset ja pakkosiirrot tapahtuivat. Kaikki luvut ovat samaa suuruusluokkaa kuin Korherrin raportissa. Esimerkiksi vuoden 1942 loppuun mennessä Kulischer ilmoittaa Saksasta pakkosiirrettyjen määräksi 120 000 (Korherr: 100 516), Itävallan kohdalla hänen lukunsa on 40 000 (Korherr: 47 555), Protektoraatin (Böömi ja Määri) kohdalla 50 000 – 60 000 (Korherr 69 677) ja Slovakian kohdalla 62 444 (Korherr: 56 691).

Hollannista Kulischer toteaa, että Hollannissa oli ”Netherlands News” -julkaisun mukaan 120 000 täysjuutalaista ja 60 000 osittaista juutalaista. Heinäkuussa 1942 määrättiin pakkosiirrettäviksi kaikki 16-42-vuotiaat Hollannin juutalaiset. Institute of Jewish Affairas ilmoitti, että kesäkuuhun 1943 mennessä saksalaiset olivat pakkosiirtäneet noin 80 000 Hollannin juutalaista. Kirjansa sivulla 114 olevassa taulukossa Kulischer ilmoittaa, että nämä 80 000 juutalaista oli siirretty Saksan valtaamaan Puolaan.

Belgian kohdalla Kulischer toteaa, että juutalaisten pakkosiirtäminen alkoi kesällä 1942, ja lokakuusta lähtien se oli laajamittaisempaa. Vuoden 1942 loppuun mennessä 25 000 juutalaista oli pakkosiirretty Belgiasta, osa itäiseen Eurooppaan ja osa Ranskaan linnoitustöihin.

Romaniasta hän kertoo saksalaisen lähteen mukaan (Krakauer Zeitung 13.8.1942), että vuoden 1941 lokakuun jälkeen 185 000 juutalaista on evakuoitu sieltä Transnestriaan, jossa heidät asutettiin laajoihin ghettoihin, kunnes avautui mahdollisuus siirtää heidät kauemmaksi itään. Romaniassa oli tuolloin (siis elokuussa 1942) 272 409 juutalaista jäljellä. Bessarabian ja Bukovinan maakunnat ovat juutalaisvapaita. Lehden mukaan vuoden 1942 aikana vielä 80 000 juutalaista voidaan siirtää itäisille alueille. Kulischer kertoo kuitenkin, että Romanian hallituksen antaman ilmoituksen mukaan Transnestriaan ei enää lokakuun 1942 jälkeen suoriteta evakuointeja.

Kulischer käsittelee pakkosiirtämisten määränpäätä myös erikseen omassa luvussaan. Hän toteaa, että jotkut Belgian juutalaiset lähetettiin pakkotyöhön Länsi-Euroopan muihin osiin, mutta yleisesti ottaen pyrkimys oli siirtää juutalaiset itään. Monet Länsi-Euroopan juutalaiset lähetettiin Sleesian kaivoksille. Suurin osa lähetettiin Kenraalikuvernementtiin ja yhä suurenevassa määrin itäiselle (puolalaiselle) alueelle, so. alueille, jotka syyskuusta 1939 lähtien olivat olleet Neuvostoliiton kontrollissa (ja jotka Saksa v. 1941 oli miehittänyt), sekä muille Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Alkuvaiheessa pakkosiirto tarkoitti siirtämistä Kenraalikuvernementtiin, mutta vuodesta 1940 lähtien pakkosiirrettyjä juutalaisia lähetettiin enenevästi yksinomaan ghettoihin ja työleireihin.

Ghetoista hän kertoo, että ensimmäiset ghetot perustettiin talvella 1939-1940 Lodziin. Keväästä 1940 lähtien niitä perustettiin joihinkin kaupunkeihin Warthegaussa ja Kenraalikuvernementissa. Syksyllä 1940 syntyi Varsovan ghetto, johon tuotiin juutalaisia myös ulkomailta. Vuoden 1942 ensipuoliskolla Varsovan ghetossa oli 500 000 juutalaista.

Marraskuussa 1941 the Institute of Jewish Affairs arvioi ghettoihin suljettujen juutalaisten määräksi miljoona. Puolan pakolaishallituksen mukaan joulukuussa 1941 maan 11 ghetossa oli 1,3 miljoonaa juutalaista. Keväällä 1942 the Institute of Jewish Affairs antoi luvuksi 1,5 miljoonaa. 28.10.1942 ja 10.11.1942 Kenraalikuvernementin turvallisuusministeri (Krüger) antoi määräyksen ghetoista viidelle Kenraalikuvernementin piirille (Varsova, Lublin, Krakova, Radom, Galitsia). Määräysten mukaan vuoden 1942 marraskuun 30. päivän jälkeen kaikkien Kenraalikuvernementin alueen juutalaisten täytyy asua suljetulla alueella. Poikkeuksena olivat aseteollisuudessa ja muussa sotateollisuudessa työskentelevät juutalaiset sekä suljetuissa leireissä olevat juutalaiset. Suljettuja alueita oli kahdenlaisia: suurten kaupunkien sisällä olevat ghetot ja puhtaasti juutalaiset kaupungit, joissa ei ollut ei-juutalaisia. Kaiken kaikkiaan Kenraalikuvernementissa oli 13 ghettoa ja 42 juutalaista kaupunkia.

Edelleen Kulischer kertoo, että hyökkäyksen edettyä Neuvostoliitossa ghettoja perustettiin läntiselle Valko-Venäjälle, läntiseen Ukrainaan, Baltian maihin ja myös miehitetyille Venäjän alueille.

Ghettojen ja juutalaisten kaupunkien tarkoituksena oli eristää juutalaisväestö. Tämä väestö koostui joko sen alueen entisistä asukkaista, joka oli muutettu ghetoksi tai juutalaiseksi kaupungiksi, saman kaupungin asukkaista, jotka oli siirretty ghettoon, tai juutalaisista, jotka oli siirretty saman maan eri alueilta. Kahden viimeksi mainitun kohdalla ghettoon sulkeminen tarkoitti pakollista muuttamista, viimeisen kohdalla myös pakollista alueelta toiselle siirtymistä. Tämä viimeinen kohta koski pelkästään Kenraalikuvernementin alueella satojatuhansia juutalaisia.

Kenraalikuvernementin ja itäisten alueiden ghetot olivat myös se tavallinen päämäärä, johon Saksan tai Saksan liittolaismaiden viranomaiset pakkosiirsivät läntisiä juutalaisia.

Kulischer kertoo, että Puolan ghetot eivät olleet viimeinen vaihe juutalaisten pakkosiirtämisessä itään. 20.11.1941 kenraalikuvernööri Hans Frank ilmoitti, että Puolan juutalaiset tullaan lopulta siirtämään kauemmaksi itään. Kesästä 1942 lähtien Puolasta ja Keski- ja Länsi-Euroopasta pakkosiirrettyjen määränpääksi tulivat Saksan valtaamien itäisten alueiden ghetot ja työleirit; erityisesti Varsovan gheton kuljetukset olivat laaja-alaisia. Monet juutalaiset lähetettiin Venäjän-rintaman työleireihin, toiset työhön Pinskin marskimaille tai Baltian maiden, Valko-Venäjän ja Ukrainan ghettoihin.

Kulischer toteaa myös, että 22.7.1942 Varsovan juutalaisneuvosto sai määräyksen valmistaa 6 000 juutalaisen poissiirtäminen päivittäin. Juutalaisia siirrettiin mm. Bialystokiin, Pinskiin, Bobruiskiin, Brzezsiin, Smolenskiin, Brest Litovskiin ja Minskiin, kuten heidän sieltä lähettämänsä kirjeet ja postikortit osoittavat.

Kulischer käsittelee myös pakkotyöleirejä. Kesään 1941 mennessä Kenraalikuvernementissa tiedettiin olevan ainakin 85 pakkotyöleiriä juutalaisille, ja niistä 35 pakkotyöleiristä, joiden sijainti tunnettiin, kaksi kolmasosaa sijaitsi itärajan tuntumassa.

Juutalaisten käyttö pakkotyössä laajeni nopeasti, niin että siitä tuli yleisin tapa kohdella juutalaisia. Vuoden 1942 aikana pakkotyöstä tuli juutalaisten tavallinen kohtalo Puolassa ja Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla. Juutalaisten itään siirtämisen yksi tärkeä syy oli pyrkimys käyttää heitä pakkotyössä, ja kun Saksan työvoimantarve kasvoi, työikäisten aikuisten pakkosiirtäminen tarkoitti pakkotyöhön määräämistä. Toisin kuin muita vallattujen alueiden asukkaita, juutalaisia ei lähetetty työhön Saksan valtakunnan alueelle (varsinaiseen Saksaan), koska se olisi ollut ristiriidassa sen kanssa, että Saksa tuli tehdä ”juutalaisvapaaksi.” Sotateollisuuden tarpeet pakottivat saksalaiset kuitenkin tekemään poikkeuksia tässä. Yleisesti ottaen kuitenkin pakkosiirtäminen itään vastasi sitä Saksan valtakunnan alueelle työhön värväämistä, joka tuli muiden Saksan kontrolloimien Euroopan alueiden asukkaiden osaksi, ja se, että juutalaisia siirrettiin yhä kauemmas ja kauemmas itään, on yhteydessä sen kanssa, että heitä tarvittiin armeijan tarpeiden täyttäjiksi rintaman lähellä.

Kulischerin mukaan pakkosiirrettyjen, karkotettujen ja muuten siirrettyjen juutalaisten määrä oli 3,15 miljoonaa. Tässä eivät ole mukana a) Kenraalikuvernementista itään pakkosiirretyt sadat tuhannet Puolan juutalaiset, b) ne sadat tuhannet juutalaiset, jotka kuljetettiin väkisin saman maan tai alueen sisällä heidän sulkemisekseen ghettoihin tai erityisiin juutalaisiin kaupunkeihin, varsinkin Kenraalikuvernementissa ja Saksan valtaamilla itäisillä alueilla. Jos otaksutaan, että näiden alueiden paikallisista juutalaisista vain kolmanneksen osaksi tuli a) tai b), lähes miljoonan juutalaisen kohtaloksi on täytynyt tulla pakollinen siirtäminen itään päin tai yhdestä kaupungista toiseen.

Missään Kulischer ei puhu ”tuhoamisleireistä” tai siitä, että saksalaiset olisivat pyrkineet tuhoamaan juutalaiset fyysisesti! Kulischerin kirja on todiste siitä, ettei holokaustia tapahtunut.

Myös Saksan eri ministeriöiden edustajien 20.1.1942 Berliinin lähellä Wannsessa pitämä kokous ja sen tausta osoittavat, että saksalaisten politiikkana juutalaisten suhteen oli maastamuutto ja pakkosiirto. Kokouksen järjesti turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö Heydrich, koska hän oli 31.7.1941 saanut Göringiltä seuraavan käskyn:

Täydennyksenä Teille jo 24.1.1939 annetulla käskyllä annettuun tehtävään saada aikaan juutalaiskysymykselle maastamuuton tai evakuoinnin muodossa (in Form der Auswanderung oder Evakuierung) ajankohdan olosuhteisiin mahdollisimman hyvin soveltuva ratkaisu, määrään Teidät täten toteuttamaan kaikki tarpeelliset organisatoriset, konkreettiset ja materiaaliset valmistelut juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisulle Saksan vaikutusalueella Euroopassa. Sikäli kuin tämä koskee muita keskushallinnon toimialueita, niiden on oltava mukana. Lisäksi määrään Teidät pikaisesti esittämään minulle kokonaissuunnitelman juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteuttamiseen tarvittavista organisatorisista, konkreettisista ja materiaalisista ennakkotoimenpiteistä. [5]

Göringin käskyssä ei puhuta mitään juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta. Siinä selvästi ilmoitetaan, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti maastamuuttoa (Auswanderung) tai evakuointia (Evakuierung). Aiemmin (käsky 24.1.1939) Heydrichin toimeksianto oli koskenut vain Saksaa, mutta nyt hänet määrättiin suunnittelemaan juutalaisten maastamuutto ja evakuointi koko Euroopan mittakaavassa.

Koska Göringin käskyn toteuttaminen edellytti paitsi asiasta tiedottamista asianomaisille toimielimille myös näiden toimielinten toimintalinjojen yhtenäistämistä (”Parallelisierung der Linienführung”; Wannsee-protokolla), Heydrich kutsui koolle Wannseehen kokouksen, jossa osanottajina oli eri toimialojen virkamiestason edustajia (valtiosihteereitä jne.), nimeltä mainiten Meyer, Leibbrandt, Stuckart, Neumann, Freisler, Bühler, Luther, Klopfer, Kritzinger, Hofmann, Müller, Eichmann, Schöngarth, Lange (ja puheenjohtajana Heydrich). Osanottajat eivät olleet sellaisessa asemassa, että he olisivat voineet päättää jostakin “juutalaisten joukkotuhoamisesta”.

Wannsee-protokolla [6] ei ole varsinainen pöytäkirja, se on jälkeenpäin muistinvaraisesti tehty muistio tästä kokouksesta, ja sen alkuperä on epäselvä. Siinä ei ole päiväystä, toimialaa, allekirjoitusta eikä otsikkoa, ja jotkut pitävät sitä ainakin osittain väärennettynä. Se on ainoa säilynyt kopio (joita oli alun perin 30). Wannseen kokous on kuitenkin todella pidetty, ja siellä on – osallistujien myöhempien todistusten mukaan – keskusteltu niistä toimista, joita juutalaisten pakkosiirtäminen itään vallattujen alueiden työvoimaksi edellyttää.

Kokouksen aluksi ko. pöytäkirjan mukaan Heydrich kävi läpi juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi siihen mennessä käytettyjä keinoja (esitteli siis emigraatiotoimia). Hän totesi, että tavoitteena on ollut puhdistaa Saksa laillisella tavalla juutalaisista ja että muut maat ovat olleet tässä esteenä, kun ne eivät ole ottaneet juutalaisia vastaan. Hän kertoi, että 31.10.1941 mennessä Saksan alueelta oli muuttanut 537 000 juutalaista. Kun emigraatio sitten olosuhteiden vuoksi oli tullut kielletyksi (siirrettiin myöhempään ajankohtaan), Führer oli määrännyt sen sijaan juutalaisten evakuoinnin itään. Suorana käännöksenä:

Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta

b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta, ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti.

[- -]

Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.

[- -]

Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla työvoimaksi itään – – evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – - myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Wannsee-protokollassa ei puhuta mitään mistään juutalaisten tuhoamisesta (vaikka holokaustitahot näin väittävät). Siinä puhutaan vain maastamuutosta ja evakuoinnista itäisille alueille työvoimaksi.

Tämän vahvistaa myös ulkoministeriön Saksa-osaston johtajan, Martin F. Lutherin, 21.8.1942 laatima muistio, jossa Luther esittelee kansallissosialistisen juutalaispolitiikan pääkohdat. Hän kertoo, että natsien tultua valtaan Saksan periaatteeksi juutalaiskysymyksen hoidossa tuli juutalaisten maastamuuton edistäminen kaikin keinoin. Heydrichin Göringiltä saaman tehtävän osalta hän sanoo, että sen mukaisesti ja sen johdosta Heydrich kutsui koolle kaikkien asiaankuuluvien tahojen kokouksen Wannseehen 20.1.1942, osallistujina valtiosihteereitä ja muita virkamiehiä, myös Luther itse. Kokouksessa Heydrich ilmoitti Göringiltä saamastaan tehtävästä, jonka Göring puolestaan oli saanut Führeriltä, ja kertoi, että siitä lähtien Führer on valtuuttanut juutalaisten pakkosiirtämisen itään emigraation vaihtoehtona. Luther jatkaa, että Führerin määräyksen mukaisesti Saksan juutalaisten pakkosiirtämiseen ryhdyttiin ja heitä siirrettiin itäisille alueille Kenraalikuvernementin kautta. Hän sanoo myös, että Kenraalikuvernementti on väliaikainen ratkaisu. Tarkoitus on siirtää juutalaiset myöhemmin idästä vallatuille alueille, kun olosuhteet sen sallivat. [7]

Muistiossaan 14.12.1942 kanslianeuvos Maedel vahvistaa tämän. Hänkin kertoo Heydrichin Göringiltä (ja Hitleriltä) saamasta tehtävästä Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Hän toteaa Heydrichin jouduttaneen juutalaisten laillista emigraatiota merentakaisiin maihin, ja kun tämä oli sodan vuoksi käynyt mahdottomaksi, tehneen valmisteluita juutalaisten evakuoimiseksi itään. [8]

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Führerin kanslerinviraston päällikkö Hans Lammers kertoi, että kuultuaan Heydrichin saaneen Göringiltä tehtäväksi ratkaista juutalaiskysymys hän otti yhteyttä Himmleriin ja kysyi, mitä oikein tarkoittaa juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu. Himmler oli vastannut, että se tarkoitti sitä, että juutalaiset on evakuoitava pois Saksasta. Myöhemmin Hitler itse vahvisti hänelle tämän selityksen. Kuultuaan huhuja juutalaisten tappamisista Lammers jälleen kääntyi Himmlerin puoleen, joka kielsi, että juutalaisia voitaisiin tappaa laillisesti. Heidät yksinkertaisesti evakuoitiin itään. Himmler kertoi myös, että hänen oli ollut pakko tukahduttaa väkivaltaisuuksia. Keskustellessaan Hitlerin kanssa Lammers kertoo saaneensa kuulla, että Hitler päättää myöhemmin, minne juutalaiset menevät. Vasta Nürnbergissä Lammers siis kuuli mistään juutalaisten joukkotuhosta! [9]

Kuusi päivää Wannseen kokouksen jälkeen Himmler ilmoitti keskitysleirien tarkastusviraston päällikölle Richard Glücksille:

Valmistautukaa vastaanottamaan seuraavien 4 viikon aikana 100 000 juutalaismiestä ja 50 000 juutalaisnaista keskitysleireihin. Keskitysleirien suoritettavaksi tulee lähiviikkoina suuria taloudellisia tehtäviä. [10]

Himmler ei olisi antanut tällaista ilmoitusta, jos Wannseessa olisi päätetty juutalaisten tuhoamisesta.

Viikko Wannseen kokouksen jälkeen, 27.1.1942, Hitlerkin julisti:

Juutalaisten on lähdettävä Euroopasta. Parasta, että he menisivät Venäjälle [11].

Hitler ei olisi puhunut noin, jos Wannseessa olisi päätetty tuhota juutalaiset fyysisesti.

Ja kolme viikkoa Wannseen kokouksen jälkeen, 10.2.1942, Rademacher toteaa kirjeessään ulkoministeriön edustajalle Harald Bielfeldille:

Sota Neuvostoliittoa vastaan on antanut lisää aluetta lopullista ratkaisua varten (für die Endlösung). Niinpä Führer on päättänyt, että juutalaisia ei karkoteta Madagaskarille vaan heidät viedään itään. Siksi Madagaskaria ei tule enää pitää lopullisena ratkaisuna. [12]

Kaksi kuukautta Wannseen kokouksen jälkeen, 17.3.1942, Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija Reuter laati raportin, jossa hän kävi läpi edellisenä päivänä Lublinin piirin SS- ja poliisipäällikön apulaisesikuntapäällikön, SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Hermann Höflen (hoiti juutalaisten siirtämistä Lubliniin piiriin), kanssa käymäänsä neuvottelua. Reuter toteaa Höflen ilmoittaneen, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzeciin päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin. [13]

Juutalaisia kuljetettiin siis rajan yli ”Venäjän itään”.

21.6.1942 saksalaisen kansanyhteisön vahvistamisen valtakunnankomissaarin viraston pääjohtaja (Reichshauptstellenleiter der Dienststelle Reichskommissar für die Festigung deutschen Volkstums) Walter Föhl lähetti eräälle tuntemattomaksi jääneelle SS:n jäsenelle kirjeen, jossa todetaan:

Joka päivä nyt olemme vastaanottaneet junia, jokaisessa 1 000 juutalaista Euroopasta, käsitelleet heidät ja majoittaneet heidät tavalla tai toisella ja lähettäneet heidät eteenpäin suoraan Valko-Venäjän suoalueille, Pohjoisen Jäämeren suuntaan; siellä he tulevat olemaan, kun sota päättyy - - rakennettuaan ensin joitakin moottoriteitä. [14]

29.7.1942 paavin Ranskan-lähettiläs Valerio Valeri kirjoitti valtiosihteeri Maglionelle Ranskasta, että noin viikko aiemmin saksalaiset olivat pidättäneet 12 000 juutalaista, jotka on määrä pakkosiirtää Ukrainaan.  [15]

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – - Saksan ulkoministerin peruslinjaus, että juutalaisten evakuointia edistetään läheisessä yhteistyössä Reichsführer-SS:n (Himmlerin) toimielinten kanssa, on yhä voimassa – - Tällä tavalla itään pakkosiirrettyjen juutalaisten määrä ei ole riittänyt tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.

Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia:

Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan auta.

Sitten ministeriö jatkaa:

Pakkosiirrot ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti kokonaisratkaisua – - Pakkosiirrot Kenraalikuvernementtiin ovat väliaikainen toimenpide. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi. [16]

Myös Auschwitzin leiri, johon Hollannin juutalaisiakin kuljetettiin, toimi kauttakulkuleirinä itään kuljetettavia juutalaisia varten. 1.9.1942 Untersturmführer Horst Ahnert, SIPO:n ja SD:n jäsen Pariisissa, kirjoitti 28.8.1942 RSHA:n osastolla IV B 4 pidetystä kokouksesta, jossa käsiteltiin mm. juutalaisten evakuointia vallatuille alueille ja siihen liittyviä kuljetusongelmia. Juutalaisten evakuoinnin itään ajateltiin tapahtuvan Auschwitzin kautta. Todettiin, että Auschwitzin komentaja vaatii, että pakkosiirrettävillä tulee olla kuljetuksissa mukana huovat, työkengät ja ruokailuvälineet. Ellei näitä ole kuljetuksissa, ne tulee heti lähettää leiriin. Kokouksessa Eichmann vaati, että välittömästi ryhdytään ostamaan parakkeja, kuten turvallisuuspoliisin päällikkö Dan Haag on vaatinut. Leiri on tarkoitus pystyttää Venäjälle. Parakkien kuljettaminen voitaisiin järjestää niin, että jokaisessa kuljetusjunassa kuljetetaan samalla 3-5 parakkia. [17]

15.9.1942 ministeri Speer, SS-WVHA:n päällikkö Pohl ja eräät muut virkailijat pitivät kokouksen, josta Pohl laati seuraavana päivänä muistion Himmlerille. Kokouksessa oli keskusteltu mm. siitä, että itään suuntautuvan evakuointiliikenteen vuoksi Auschwitziin tulisi rakentaa lisää parakkeja. Muistiossaan Pohl kirjoittaa, että tällä tavalla Speer tahtoo taata, että 50 000 työkykyistä juutalaista on lyhyellä varoitusajalla käytettävissä työvoimaksi suljetuissa tehtaissa, joissa on majoitusmahdollisuus. Tarkoitus on poimia tämä työvoima pääasiassa Auschwitzissa itään suuntautuvasta evakuointiliikenteestä. Näiden itään lähetettyjen työkykyisten juutalaisten tulee keskeyttää matkansa ja jäädä Auschwitziin työvoimaksi. Työkyvyttömät siis kuitenkin jatkoivat näissä kuljetuksissa matkaansa itään. [18]

9.10.1942 puoluevirkailijoille lähetetty kiertokirje ”Juutalaisten tilannetta idässä koskevat huhut” selvitteli itään lähetettyjen juutalaisten tilannetta. Kirjeen mukaan 2000 vuoden ajan on ollut käynnissä tulokseton sota juutalaisuutta vastaan. Vasta vuoden 1933 jälkeen on löydetty keinoja, joiden avulla juutalaiset voidaan saattaa erilleen saksalaisesta isäntäkansasta. Tähän mennessä juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun keinoina ovat olleet juutalaisten sulkeminen ulos Saksan kansan eri elinalueilta ja heidän karkottamisensa kokonaan pois Saksan alueelta. Siksi juutalaisten maastamuuttoa on edistetty. Sodan myötä maastamuutto on kuitenkin vaikeutunut, ja koska Saksan kansalla on nyt käytössä varsinaiseen asuinalueeseensa nähden paljon alueita, joilla asuu runsaasti juutalaisia, juutalaisten eliminointi maastamuuton avulla ei ole enää mahdollista. Ongelman ratkaisu on kuitenkin lähtenyt käyntiin, ja ratkaisu täytyy toteuttaa tämän sukupolven aikana, koska tulevat sukupolvet eivät enää omasta kokemuksesta käsitä ongelmaa yhtä selkeästi kuin nykyinen sukupolvi (nykyisin säädetyt lait suojelevat kiertokirjeen mukaan tulevia sukupolvia juutalaisten hyökkäyksiltä). Sen vuoksi on äärettömän tärkeää Saksan kansan olemassaolon takaamiseksi karkottaa tai poistaa (siis pakkosiirtää) Saksan hallitsemilla alueilla olevat miljoonat juutalaiset. Lopullisessa ratkaisussa juutalaiset siirretään itään suuriin leireihin, joissa heitä käytetään työvoimana tai joista heidät siirretään kauemmaksi itään. Vanhukset ja kunniamerkeillä palkitut siirretään Theresienstadtiin Protektoraattiin. Tämän ratkaisun luonteeseen itseensä kuuluu, että Saksan kansan elossasäilymisen kannalta on joissakin asioissa käytettävä hyvin suurta ankaruutta. [19]

Himmler totesi Bad Tölzissä 23.10.1942 pitämässään puheessa:

Juutalainen on nyt poistettu Saksasta; hän elää nyt idässä ja tekee työtä teillämme, rautateillämme jne. Tämä toimenpide on suoritettu perusteellisesti mutta ilman julmuutta. Emme kiduta ketään, mutta me tiedämme taistelevamme pohjoisen veremme olemassaolon ja säilymisen puolesta. [20]

Ruotsinjuutalainen julkaisu Judisk Krönika raportoi lokakuussa 1942:

Suuri määrä juutalaisia, jotka ovat olleet internoituina Saksan keskitysleireissä, on kuljetettu Puolaan, jossa heitä käytetään Pinskin soiden kuivaamistöissä. - - Useimmat juutalaiset Reininmaalta, myös Kölnin juutalaiset, on kuljetettu Riian ghettoon. - - Samalla kun tätä valtavaa ihmismäärää (Länsi-Euroopasta) kuljetettiin Puolaan tapahtui myös Varsovan gheton ja muiden alueiden juutalaisten karkotus. Nämä ihmiset kuljetettiin kauemmaksi itään. [21]

Pinskin suoalueet olivat aiemmin olleet Puolan aluetta, mutta tuolloin ne kuuluivat Neuvostoliiton Valko-Venäjän (ja Ukrainan) alueeseen, jonka saksalaiset olivat valloittaneet Neuvostoliitolta.

Lopullinen ratkaisu oli siis Wannseen kokouksen jälkeenkin juutalaisten evakuointi.

Kuten ulkoministeriön Ribbentrop-sitaatista yllä käy ilmi, lopullisesti juutalaiset oli tarkoitus siirtää Euroopan ulkopuolelle sodan jälkeen kansainvälisenä yhteistyönä.

Alfred Rosenbergin elokuun loppupuolella vuonna 1941 laatiman ”Ruskean mapin” (liitetty myöhemmin ”vihreään mappiin” syyskuulta 1942) osassa ”Juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat” todetaan myös:

Kaikki juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet idän vallatuilla alueilla (tuolloin siis läntinen Puola ja Kenraalikuvernementti) on suoritettava sitä silmälläpitäen, että juutalaiskysymys ratkaistaan yleisellä tavalla koko Eurooppaa koskien sodan jälkeen. [22]

Ulkoministeriön virkailija M. Luther puhuu muistiossaan 17.10.1941 ”sodan päättymisen jälkeen suoritettavista toimenpiteistä juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisun aikaansaamiseksi.”  [23]

Eräästä Saksan oikeusministeriön muistiosta maalis- tai huhtikuulta 1942 käy ilmi, että Hitler oli toistuvasti tuonut julki kanslerinvirastonsa päällikölle, ministeri (salkuton ministeri) Lammersille, ”että hän haluaa juutalaiskysymyksen ratkaisun siirrettäväksi sodan jälkeen.” Lammers oli puhelimitse kertonut tästä oikeusministeri Franz Schlegelbergerille (oikeusministerinä 30.1.1941 - 19.8.1942), joka sitten oli laatinut puhelusta muistion ja lähettänyt sen tiedoksi eräille henkilökuntansa jäsenille. Siksi muistiota kutsutaan Schlegelbergerin muistioksi (Schlegelberger memorandum). [24]

Goebbels kirjoittaa 7.3.1942, että kaikki juutalaiset on koottava itään ja että...

...sodan jälkeen me kykenemme lopullisesti lähettämään heidät jollekin saarelle, ehkä Madagaskarille. [25]

Hitler itse toteaa 24.7.1942, että sodan päätyttyä hän iskee kaupunki kaupungilta, elleivät juutalaiset lähde pois ja siirry Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon. [26]

Ei siis ollut olemassa suunnitelmaa tuhota juutalaisia fyysisesti, eikä heitä myöskään tuhottu fyysisesti.

Ajatus juutalaisten siirtämisestä itään kehittyi sitä myötä kun idästä saatiin sotatoimissa valloitettua Neuvostoliiton alueita (hyökkäys Neuvostoliittoon tapahtui kesäkuussa 1941). Jo siis ennen Wannseen kokousta juutalaisia oli siirretty ”Venäjän itään”, kuten alla olevasta käy ilmi.

17.7.1941 kenraalikuvernööri Frank teki päiväkirjaansa merkinnän, ettei hän halua enää ghettoja, koska Führerin julistus 19.6.1941 oli tehnyt selväksi, että lähiaikoina juutalaiset tullaan poistamaan Kenraalikuvernementista, josta on tuleva eräänlainen kauttakulkuleiri. [27]

22.8.1941 SS-Sturmbannführer Zeitschel, Saksan Pariisin suurlähetystön neuvonantaja, kirjoitti suurlähettiläs Otto Abetzille muistion, jossa hän esitti seuraavan suunnitelman:

Jatkuva laajojen alueiden valloitus ja miehitys idässä voisi tarjota meille nyt nopean ratkaisun koko Euroopan juutalaisongelmaan. Kuten voimme nähdä kaikkien Palestiinan juutalaisten lehdistössä Amerikan juutalaisille esittämistä avunhuudoista, noin kuusi miljoonaa juutalaista asuu hiljattain miehittämillämme alueilla, erityisesti Bessarabiassa, mikä tarkoittaa noin kolmasosaa maailman juutalaisista. Itäisiä alueita uudelleen järjestettäessä nämä kuusi miljoonaa juutalaista täytyisi joka tapauksessa koota yhteen ja heille täytyisi osoittaa erityinen alue. Ei varmasti ole ylivoimainen tehtävä, jos kaikkien muidenkin Euroopan maiden juutalaiset otetaan mukaan ja siirretään sinne, kuten myös ne juutalaiset, jotka tällä hetkellä ovat ahtautuneina Varsovan, Litzmannstadtin (Lodzin), Lublinin ym. ghetoissa.

Mitä miehitettyihin alueisiin tulee, sellaisiin kuin Hollanti, Belgia, Luxemburg, Norja, Jugoslavia ja Kreikka, juutalaiset voidaan helposti armeijan käskystä siirtää joukkokuljetuksissa uudelle alueelle; muita maita voidaan rohkaista seuraamaan tätä esimerkkiä ja karkottamaan juutalaisensa tälle alueelle. Hyvin lyhyessä ajassa Eurooppa saataisiin juutalaisvapaaksi.

Ajatus kaikkien juutalaisten kuljettamisesta Madagaskarille, jota on haudottu vuosia ja jonka esitti hiljattain jälleen amiraali Darlan, ei ole huono ajatus sinänsä, mutta se törmäisi ylivoimaisiin kuljetusvaikeuksiin heti sodan jälkeen, koska maailman sodan pahoin verottamaa tonnistoa varmasti tarvittaisiin muihin tarkoituksiin kuin juutalaismassojen kuljetteluun maailman merillä. Lisäksi lähes kymmenen miljoonan ihmisen kuljettaminen vaatisi vuosia, vaikka laivoja olisi käytössä riittävästi.

Jätän sen vuoksi harkittavaksenne, että tämä asia otettaisiin lähitulevaisuudessa esille Saksan ulkoministerin kanssa ja pyydettäisiin keskusteluja hiljattain nimitetyn tulevan itäisten alueiden ministerin, valtakunnanjohtaja Rosenbergin, ja Reichsführer-SS:n (Himmlerin) kanssa tällaisista järjestelyistä. Juutalaisten siirtämisestä itäisille alueille varmasti selvittäisiin myös sodan aikana, eikä se kohtaisi ylivoimaisia vaikeuksia sodan jälkeenkään, koska Kenraalikuvernementin juutalaiset voisivat kulkea uudelle suunnitellulle alueelle omilla autoillaan yleisiä teitä pitkin. [28]

Himmler kirjoitti aluejohtaja Arthur Greiserille 18.9.1941, että Führerin (Hitlerin) toivomuksen mukaisesti juutalaiset on määrä kuljettaa pois Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin alueelta ”itäisille alueille, jotka juuri kaksi vuotta sitten on liitetty Saksan valtakuntaan”, mutta ainoastaan ”ensimmäisenä askeleena”, seuraavana keväänä heidät siirretään ”vielä kauemmaksi itään”. [29]

Ministeri Rosenbergin yhteysmies Hitlerin päämajassa, Werner Koeppen, kirjoitti muistiossaan 7.10.1941, että Hitler oli edellisenä päivänä määrännyt kaikki juutalaiset poistettaviksi Protektoraatista (Böömistä ja Määristä), eikä ainoastaan Kenraalikuvernementtiin vaan suoraan kauemmaksi itään. Kuljetusongelmien vuoksi tätä ei Koeppenin mukaan voida suorittaa heti. Samalla tavalla tuli poistaa juutalaiset Wienistä ja Berliinistä. [30]

13.10.1941 ministeri Rosenberg ja kenraalikuvernööri Frank kävivät keskustelun, jossa myös kartoitettiin mahdollisuuksia siirtää juutalaiset Kenraalikuvernementista idästä vallatuille alueille. Rosenberg kertoi saaneensa asiasta useita kyselyitä, mm. Pariisista (viittaus Zeitscheliin, ks. yllä). [31]

23.10.1941 Himmler kielsi maastamuuton, ja seuraavana päivänä järjestyspoliisin päällikkö Kurt Daluege ilmoitti pikakirjeitse paikallisille järjestyspoliisin ja SS:n vastuuhenkilöille, että aikavälillä 1.11.1941 - 4.12.1941 Saksan, Itävallan ja Protektoraatin turvallisuuspoliisi pakkosiirtää 50 000 juutalaista itään Minskin ja Riian seuduille junissa, joissa kussakin on 1 000 juutalaista. Junakuljetuksia valvoo järjestyspoliisi, ja määränpäässä vastuu siirtyy paikalliselle turvallisuuspoliisille. [32]

Ostlandin (Baltia + Valko-Venäjä) valtakunnankomissaari Hinrich Lohse lähetti 9.11.1941 itäisten alueiden ministerille Alfred Rosenbergille seuraavan sähkeen:

Turvallisuuspoliisi ilmoittaa 50 000 juutalaisen kuljetuksen toimeenpanosta Ostlandiin. Ensimmäisen kuljetuksen määrä saapua Minskiin 10.11., Riikaan 19.11. Pyydetään pikaisesti estämään kuljetukset, koska juutalaisleirit täytyy siirtää huomattavasti kauemmas itään. [33]

Samana päivänä Rosenbergin ministeriön poliittisen osaston päällikkö Georg Leibbrand lähetti Lohselle sähkeen, jossa todettiin:

Juutalaisten kuljetuksesta itäisille alueille. Yksityiskohtainen kirje tulossa postitse. Juutalaiset siirretään kauemmaksi itään. Riian ja Minskin leirit ovat vain väliaikainen toimenpide, sen vuoksi asiaa ei oteta täällä harkittavaksi. [34]

Juutalaisten siirrot ”Venäjän itään” saavat vahvistuksen myös niistä protesteista, joita siirtoja vastaan esitettiin. 20.11.1941 Saksan armeijan ”Ostlandin” komentaja kirjoitti Ostlandin valtakunnankomissaari Lohselle kirjeen, jossa hän kertoi 707. divisioonan raportista, jonka mukaan 25 000 juutalaista ollaan siirtämässä Saksasta Valko-Venäjälle, joista 3 000:n sanotaan tulevan Minskiin ja näistä 1 500:n jo saapuneenkin sinne Hampurista. Hänen mukaansa Valko-Venäjän väestöä huomattavasti älykkäämpien Saksan juutalaisten virta merkitsee suurta vaaraa rauhallisten olojen palauttamiselle Valko-Venäjälle. Valko-Venäjän juutalaisväestö kuulemma on bolshevistista ja valmis omaksumaan kaikenlaisia saksanvastaisia asenteita ja harjoittamaan vastarintatoimia. Saksanjuutalaiset tulokkaat joutuisivat kosketuksiin kommunististen järjestöjen kanssa.  Tästä syystä, ja koska juutalaisten siirtäminen häiritsee Saksan armeijan kuljetuksia, komentaja pyysi toimimaan sen hyväksi, ettei Saksasta tule Valko-Venäjälle juutalaisia. [35]

20.11.1941 Ostlandin turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö Stahlecker ilmoitti Lohselle:

Juutalaisten kuljetukset saapuvat Minskiin suunnitellulla tavalla. Riikaan alun perin suunnitelluista 25 kuljetuksesta ensimmäiset viisi ohjataan Kaunasiin. [36]

Minskin komissaari Janetzke oli myös huolissaan siitä, että Minskiin oli tulossa Saksasta yli 50 000 juutalaista lisää (hän kääntyi suoraan ministeri Rosenbergin puoleen kirjeitse 5.1.1942). Kaupungissa, joka oli kirjaimellisesti raunioina, oli Janetzken mukaan 100 000 siviilihenkilöä ja lisäksi n. 7 000 saksanjuutalaista ja arviolta 15 000-18 000 neuvostojuutalaista vankia, ja jos kaupunkiin tulisi lisää väkeä, syntyisi majoitusongelmia ja ravinnonsaanti vaarantuisi. Janetzke pyysi, ettei Minskiin lähetettäisi enää juutalaisia. [37] Pyyntöön ei suostuttu.

Einsatz-joukko A:n yleisraportissa 16.10.1941 – 31.1.1942 on luku, jonka otsikkona on ”Saksan valtakunnan alueelta tulleet juutalaiset.” Siinä sanotaan:

Joulukuusta 1941 lähtien juutalaiskuljetuksia saapui Saksan valtakunnan alueelta tihein väliajoin. Näistä 20 000 juutalaista ohjattiin Riikaan ja 7000 Minskiin. Ensimmäiset 10 000 Riikaan evakuoitua juutalaista majoitettiin osaksi väliaikaiseen vastaanottoleiriin, osaksi hiljattain perustettuun parakkileiriin Riian läheisyydessä. Muut kuljetukset lähetettiin ensin erilliselle alueelle Riian ghetossa. [38]

Hitler oli siis hyväksynyt juutalaisten siirtämisen itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille jo kuukausia ennen Wannseen kokousta (Wannseen kokouskin oli suunniteltu aiemmaksi, mutta se jouduttiin siirtämään tammikuulle 1942).

B. Mitä Hollannin pakkosiirretyille juutalaisille tapahtui?

Saksalaisten miehitysjoukkojen 10.1.1941 suorittamassa rekisteröinnissä Hollannissa oli 140 000 täysjuutalaista, joita odotti pakkosiirto pois Hollannista. 80 000 näistä oli Amsterdamin juutalaisia. [39] Heinäkuusta 1941 lähtien Hollannin juutalaisten henkilökorteissa tuli olla kirjan J (sanasta ”Jood”, juutalainen), ja 29.4.1942 lähtien heidän tuli kantaa vaatteissaan keltaista tähteä, ja mukana tuli olla kirjoitus ”Jood”. [40]

Hollannin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin alkoivat Westerborkin kokoamisleiristä 15.7.1942. [41] Raul Hilbergin mukaan Hollannista pakkosiirrettiin 105 000 juutalaista, näistä Auschwitz- kompleksiin 60 000, Sobiboriin 34 300, Theresienstadtiin 4 900, Bergen-Belseniin 3 750, Mauthauseniin (1941 ja 1942) 1 750 ja muihin keskitysleireihin 350. Luku 350 ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa, sillä toisaalla Hilberg mainitsee, että 680 Hollannin juutalaista kuljetettiin Buchenwaldiin helmi- ja kesäkuun välisenä aikana 1941. [42]

Jules Schelvis kirjoittaa, että Hollannista pakkosiirrettiin Auschwitziin 60 085 juutalaista ja Sobiboriin 34 313 juutalaista.  Kaiken kaikkiaan hänen mukaansa Hollannista pakkosiirrettiin 102 993 juutalaista 102 kuljetuksessa, pois lukien ne noin 2 000 juutalaista, jotka pidätettiin Belgiassa ja Ranskassa. [43]

Hilbergin mukaan hengissä säilyi yli tuhat Auschwitzista, 19 Sobiborista, yli 4 000 Theresienstadtista ja Bergen-Belsenistä yhteensä ja yksi Mauthausenista, [44] Schelvisin mukaan 1 052 Auschwitzista, 18 Sobiborista ja 4 030 Theresienstadtista ja Bergen-Belsenistä yhteensä. [45] Näiden kahden holokaustikirjailijan mukaan 105 000 pakkosiirretystä hengissä säilyi 5 100 ja kuoli 99 900.

Hilberg lisää kuitenkin, että noin 2 000 Hollannin juutalaista tapettiin, teki itsemurhan tai kuoli puutteeseen maan sisällä, erityisesti Vughtin ja Westerborkin kauttakulkuleireissä. Lisäksi ehkä 5 000 pakeni tai muutti maasta, ja lisäksi kuolemia oli muutama tuhat enemmän kuin syntymiä. Hollantiin jäi (piiloutuneina) Hilbergin mukaan pakkosiirtojen jälkeen 20 000 - 22 000 juutalaista. [46] Hollannin hallitus kuitenkin antaa raportissaan 16.10.1945 jääneiden määräksi 23 000 (saman luvun ilmoittaa myös Ylen ohjelma).

23 000 maahan jäänyttä, 2 000 kuollutta, kuolleiden ja syntyneiden erotus 3 000 ja 5 000 maasta muuttanutta ja paennutta tekevät yhteensä 33 000. Jos 5100 palasi pakkosiirtolaisuudesta ja 99 900 menehtyi pakkosiirtolaisena, niin yhteissumma 138 000 on melko lähellä lukumäärää 140 000. Erotus voidaan selittää niin, että jotkut yllä luetellut ryhmät on arvioitu jonkin verran liian pieniksi.

Koska holokaustitahot väittävät, että Sobiboriin siirretyistä 34 313 Hollannin juutalaisesta 33 313 [47] ja Auschwitziin siirretyistä 60 085 Hollannin juutalaisesta 38 231 [48] ”kaasutettiin ilman rekisteröintiä heti saavuttaessa”, ja koska nykyisin tiedetään, ettei näissä kummassakaan leirissä kaasutettu ketään eikä kummassakaan ollut kaasukammioita, niin nämä ”heti kaasutetut” voivat olla vain näistä leireistä kauemmas ”Venäjän itään” siirrettyjä Hollannin juutalaisia. Heidän yhteismääränsä on 33 313 + 38 231 = 71 544.

Auschwitzin ja Sobiborin leireistä lähetettiin siis eteenpäin itään Neuvostoliitolta vallatuille alueille 71 544 Hollannin juutalaista. Kaiken kaikkiaan näihin kahteen leiriin tuotiin 94 398 (60 085 + 34 313) Hollannin juutalaista, mutta 22 854 heistä ei lähetetty kauemmas itään; heitä käytettiin joko näiden leirien työvoimana tai lähetettiin ympäröivien alueiden työleireihin jne.

Ketään ei tuhottu, sillä juutalaisia tarvittiin työvoimana ja heistä pidettiin hyvää huolta (terveydenhuolto, vapaa-ajanviettomahdollisuudet, ravinto, majoitus, koulutus, työ, turva ympäröivältä sodalta jne.; ainoa vaiva olivat epidemiat, varsinkin pilkkukuume). Juutalaiset olivat toisen maailmansodan osallisista kaikkein turvatuimpia.

Säädyllinen kohtelu näkyi jo molemmissa Hollannin siirtoleireissä, Vughtissa (Etelä-Hollannissa) ja Westerborkissa (Pohjois-Hollannissa) ennen Hollannin ulkopuolelle siirtoa. Kumpaankin leiriin saksalaiset asettivat juutalaisen leirijohdon (Kampleiding). Westerborkissa, joka oli leireistä suurempi, juutalaisella leirijohdolla oli peräti 12 osastoa. Avainasemissa oli kolme saksanjuutalaista pakolaista, Kurt Schlesinger (johto), Arthur Pisk (järjestyspalvelu, matkatavaroiden käsittely) ja tri F. Spanier (lääketieteellisen osaston päällikkö). Leirissä oli myös kouluparakkeja, leiriorkesteri ja kabaree. Vughtissa juutalaisen leirijohdon päällikkö oli Richard Süsskind ja sisäisen palvelun päällikkö tri Arthur Lehmann. [49]

Vughtin leirin juutalainen leirijohto ilmoitti 5.6.1943, että leiristä lähetetään alle 16-vuotiaat lapset ja heidän äitinsä (ja isänsä, jos isät eivät ole työssä) erityiseen lasten leiriin, jolla tarkoitettiin Sobiboria. Kuljetukset tapahtuivat kahdessa junassa, jotka kulkivat Westerborkin leirin kautta (jossa junanvaihto). Ensimmäinen juna Westerborkista lähti 7.6.1943 mukanaan 1 750 juutalaista, toinen 8.6.1943 mukanaan 1 300 juutalaista. [50] Näistä kuljetuksista selviää, että Sobiborissa oli erityinen leiri lapsia ja heidän äitejään varten. Holokaustitahot tietenkin kirkuvat, että nämä kaikki kaasutettiin heti hengiltä, mutta kuten aiemmin todettiin, saksalaiset eivät kaasuttaneet yhdessäkään leirissä yhtäkään juutalaista eikä heillä ollut murhaamiskaasukammioita. Ne laitteet, joita kauttakulkuleireissä (esim. Sobiborissa) oli, olivat leirien ”likaisen puolen” ja ”puhtaan puolen” välillä olevia täidentorjuntalaitteistoja (suihkut, vaatteiden desinfiointi Zyklon B:llä tai kuumailmalla, hiusten leikkaus), eivät kaasukammioita. Kauttakulkuleireissä puhdistautumisen jälkeen siirryttiin leirin puhtaaseen osaan ja sieltä puhtaisiin juniin ja matkaa jatkettiin.

Hollannissa juutalaiset todella tiesivät, että heitä siirretään uusille asuinsijoille itään ja ettei heitä uhkaa mikään erityinen vaara. [51] Hilberg jopa kertoo, että keväällä 1943 Voghtin siirtoleiriin ilmoittautui vapaaehtoisesti 1 320 juutalaista. [52] Hän kertoo myös, että Westerborkin juutalainen leiripäällikkö Schlesinger piti juttuja Auschwitzin kaasutuksista satuina. [53]

Saksalaiset myös vapauttivat toistaiseksi pakkosiirroista useita ryhmiä. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi juutalaisneuvostojen virkailijat ja heidän perheensä, lääketieteen edustajat, apteekkarit, parturit, leipurit ja juutalaisyhteisöä palvelevien kauppojen omistajat (joulukuussa 1943 näiden ryhmien yhteismäärä oli 17 000). Toistaiseksi vapautuksen saaneita olivat myös ei-juutalaisten kanssa naimisissa olevat (lukumäärä 8 000 - 9 000; joidenkin arvioiden mukaan 20 000 - 22 000). Sekaveriset (lokakuussa 1941 puolijuutalaisia 14 895 ja neljännesjuutalaisia 5 990) myös saivat olla rauhassa. Juutalaisuudesta muihin uskontoihin kääntyneet (n. 1 500) ja sotatarviketeollisuuden tärkeissä tehtävissä toimivat (useita tuhansia) saivat myös toistaiseksi vapautuksen pakkosiirroista. [54]  

Juutalaisia saksalaiset tarvitsivat työvoimaksi idässä niin kipeästi, että he ottivat heitä vuonna 1942 työvoimaksi suoraan junista kesken matkan. Näin tapahtui Hollannin Punaisen Ristin mukaan esimerkiksi 3 500 Hollannin juutalaiselle Koselissa Ylä-Sleesiassa syksyllä 1942. [55] Vuonna 1942 välillä 26.8. - 9.11. juutalaisia (eri maista) otettiin - luvallisesti - työhön junista kesken matkan kaiken kaikkiaan n. 10 000, ja taho, joka tällä tavalla työvoimaa hankki, oli Organization Schmelt (johtajansa SS-eversti Albrecht Schmeltin mukaan), joka oli pakkotyöjärjestö. [56] Järjestöllä oli kaiken kaikkiaan n. 160 työleiriä, ja vuonna 1943 sillä oli töissä yli 50 000 pakkotyöläistä (työvoimaa asetehtaisiin, tekstiilitehtaisiin ja rakennustöihin). Voidaan arvella, että Hollannin ja muiden Länsi-Euroopan maiden juutalaiset olivat varsin haluttua työvoimaa. Hollannin juutalaisten kuljetuksethan olivat alkaneet Auschwitziin vähän aikaisemmin, 15.7.1942.

Sen vuoksi pakkosiirroissa tarvittiin nimenomaan työkykyisiä juutalaisia. 22.6.1942 Eichmann kirjoitti Ranskan, Belgian ja Alankomaiden juutalaisten työhönosoitusta koskevassa kirjeessään ulkoministeriön lähetystöneuvos Rademacherille, että heinäkuun puolivälistä tai elokuun alusta lähtien on tarkoitus siirtää Auschwitziin noin 40 000 juutalaista miehitetyn Ranskan alueelta, 40 000 Hollannista ja 10 000 Belgiasta erikoisjunissa, jotka kulkisivat joka päivä ja joissa kussakin olisi 1000 juutalaista. Juutalaisten tulisi olla pääasiassa työkykyisiä. [57] Viikkoa aiemmin, 15.6.1942, Theodor Dannecker, juutalaisasioiden hoitaja Ranskassa, oli kirjoittanut muistiossaan, että Himmler on päättänyt siirtää joko Romanian tai länsieurooppalaisten maiden juutalaisia Auschwitziin työvoimaksi. Juutalaisten tuli hänen mukaansa olla 16-40-vuotiaita, ja 10% sai olla työkyvyttömiä. [58]

Työvoiman tarve jatkui vielä toukokuussa 1943, kuten käy ilmi Hollannin turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajan Wilhelm Harsterin muistiosta 5.5.1943, jossa hän käsittelee seuraavia kuukausia koskevia RSHA:n määräyksiä. Kohdassa yksi hän toteaa, että RFSS (Himmler) tahtoo, että mahdollisimman paljon juutalaisia kuljetetaan itään kyseisenä vuotena (1943). Kohdassa kaksi hän kertoo, että Auschwitziin rakennetaan uusi kumitehdas lännessä pommituksissa tuhoutuneen tehtaan tilalle, ja siksi touko-kesäkuussa siellä tarvitaan työvoimaksi mahdollisimman suuri määrä juutalaisia. Ensin lähtevät junilla Westerborkin leirin juutalaiset. Toukokuussa on tarkoitus siirtää 8 000 juutalaista. Kohdassa kolme todetaan, että koska RSHA tarvitsee lisäksi 15 000 juutalaista kesäkuussa, Hertogenbuschin leirissä (Vught) on valmistauduttava tähän. [59]

Toukokuussa 1943 Hollannista todella pakkosiirrettiin 8 011 juutalaista. Kuljetusten määränpäänä oli Sobibor, mutta matkan varrella Auschwitzissa kuljetuksista poimittiin työkykyiset juutalaiset, kuten Speerin, Pohlin ym. kokouksessa 15.9.1942 oli sovittu (ks. yllä).

Mitä Sobiboriin tulee, niin Sobiboriin siirretyistä Hollannin juutalaisista lähes kaikki (n. 33 300) siirrettiin idemmäksi Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Himmler nimenomaan ilmoitti määräyksessään 5.7.1943, että Sobibor oli kauttakulkuleiri:

Sobiborin kauttakulkuleiri muutetaan keskitysleiriksi. Keskitysleiriin perustetaan laitos, jossa puretaan sotasaaliiksi saatuja sotatarvikkeita. [60]

15.7.1943 SS:n taloushallinnollisen keskusvirastonpäällikkö Oswald Pohl ehdotti Himmlerille lähettämässään vastauksessa, että ajatus ”Lublinin piirissä sijaitsevan Sobiborin kauttakulkuleirin” muuttamisesta keskitysleiriksi hylättäisiin, koska sotasaaliiksi saatujen sotatarvikkeiden purkaminen voidaan suorittaa ilman sellaista toimenpidettä. [61]

Siis myös Pohl kutsui Sobiboria kauttakulkuleiriksi.

Himmlerin adjutantti Rudolf Brandt vastasi Pohlille 24.7.1943 todeten, että Himmler on suostunut tehtyyn ehdotukseen ”Lublinin piirissä sijaitsevan Sobiborin kauttakulkuleirin” säilyttämiseksi nykyisessä asemassaan, koska aiottuun tarkoitukseen päästään tällä tavalla. [62]

Myös Brandt kutsui Sobiboria kauttakulkuleiriksi.

SS-Oberscharführer Kurt Bohlender lausui sodanjälkeisessä oikeudenkäynnissä Sobiborista mm. seuraavaa:

Ennen kuin juutalaiset riisuutuivat, Oberscharführer (kersantti) Michel piti heille puheen. Näissä tilaisuuksissa hänellä oli tapana käyttää valkoista takkia antaakseen vaikutelman, että hän on lääkäri. Michel ilmoitti juutalaisille, että heidät lähetetään työhön mutta sitä ennen heidän täytyy käydä suihkussa ja käydä desinfioitavina, jotta sairauksien leviäminen saadaan estettyä. [63]

Eräs Sobiborin läpi kulkenut, Ada Lichtman, on myös kuvannut Michelin saapuneille ihmisille pitämää puhetta:

Kuulimme sana sanalta, kuinka Oberscharführer Michel, pienellä pöydällä seisten, kehotti ihmisiä rauhoittumaan. Hän lupasi heille, että suihkun jälkeen kaikki heidän tavaransa palautetaan heille ja että juutalaisten oli aika tulla tuottavaksi voimaksi. Nyt he kaikki menisivät Ukrainaan elämään ja tekemään työtä. Tämä puhe herätti luottamusta ja innostusta ihmisten keskuudessa. He taputtivat spontaanisti ja joskus jopa tanssivat ja lauloivat. [64]

Ukrainaan siirryttiin mielellään.

Jules Schelvis kirjoittaa, että Michel kutsui Sobiboria kauttakulkuleiriksi, josta matka jatkuisi pian Ukrainaan, jossa juutalaiset saisivat autonomian. Joskus Michel sanoi, että määränpää on Riika. [65]

Sitaateista voidaan päätellä, että Sobiborissa oli täidentorjuntalaitos (ja siis pilkkukuumeentorjuntalaitos), kuten silloisissa epidemiaherkissä sotaoloissa oli tarpeen niin saksalaisten kuin muidenkin henkien säilyttämiseksi. Sobibor oli tyypillinen kauttakulkuleiri.

Thomas Blatt kuvaa kirjassaan, millaisessa kyydissä Hollannin juutalaiset Sobiboriin tulivat:

Länsi-Euroopan juutalaiset, varsinkin Hollannin juutalaiset, saapuivat joskus normaaleissa matkustajajunissa, joissa oli mukana lääkintähenkilökunta ja myös ruokaa ja maitotiivistettä lapsille. - - (Perillä Sobiborissa) henkilökunta jatkoi heidän varovaista kohteluaan. [66]

Myös Encyclopedia of the Holocaust kuvaa Hollannin juutalaisten kyytiä ja kohtelua heidän tullessaan Sobiboriin:

19 kuljetusta saapui Hollannista maalis- ja heinäkuun välisenä aikana 1943 mukanaan 35 000 juutalaista. Hollannin juutalaiset saapuivat tavallisissa matkustajajunissa, ja he saivat kohteliaan vastaanoton. Heitä pyydettiin kirjoittamaan kirjeitä omaisilleen Hollantiin ja ilmoittamaan heille, että he olivat saapuneet työleiriin. [67]

Dov Freiberg on antanut Sobiborin leirin sisääntulosta seuraavan kuvauksen:

Leirin sisääntulossa oli kyltti - - SS Erikoiskommandon uudelleenasutusleiri (SS Sonderkommando Umsiedlungslager). [68]

Myös Franz Stangl kutsui Sobiboria uudelleenasutusleiriksi. [69]

Todistaja Judith Eliazer lausui todistuksessaan Rotterdamissa 5.2.1946:

Sobibor ei ollut leiri. Se oli kauttakulkuleiri. [70]

Judith Eliazar saapui Sobiboriin 10.3.1943 Westerborkista. Hänet siirrettiin sieltä Majdanekiin, josta matka jatkui reittiä Mileow, Trawniki, Majdanek, Auschwitz, Birkenau, Bergen-Belsen, Hannoverin lähellä sijaitseva Buchenwald Lippstadt, Kaunitz ennen paluuta takaisin Hollantiin. [71]

Seuraavassa joitakin muita Hollannin juutalaisten kohtaloita: [72]

Cato Polak pakkosiirrettiin myös 10.3.1943 Sobiboriin, jossa hän viipyi pari tuntia. Sieltä hänet siirrettiin Lubliniin 30 naisen ja 12 miehen kanssa. Paluu  Hollantiin reittiä Trawniki, Auschwitz, Bergen-Belsen, Theresienstadt.

Mirjam Penha-Blitz lähetettiin Sobiboriin Westerborkista 10.3.1943 (Birkenaun kautta, jossa muutaman tunnin pysähdys; kuljetuksesta poimittiin siellä työkykyiset juutalaiset, josta menettelystä sovittiin yllä kuvatussa Speerin, Pohlin ym. kokouksessa 15.9.1942). Sobiborista muutaman tunnin kuluttua siirto Majdanekiin. Paluu Hollantiin Birkenaun kautta.

Sienje ja Jetje Veterman lähetettiin Sobiboriin 6.4.1943. Heidät valikoitiin työtehtäviin 28 muun naisen kanssa ja siirrettiin Trawnikiin. Paluu Hollantiin Auschwitz-Birkenaun kautta.

Elias Alex Cohen pakkosiirrettiin Sobiboriin 17.3.1943. Muutaman tunnin kuluttua siirto Majdanekiin 35 muun juutalaisen kanssa.

Sophie Verduin pakkosiirrettiin Sobiboriin 10.3.1943. Muutaman tunnin kuluttua siirto Majdanekiin. Paluu Hollantiin Auschwitz-Birkenaun kautta.

Josef Wins de Heer pakkosiirrettiin Sobiboriin 11.3.1943. Siirto Dorohuczaan. Paluu Hollantiin Majdanekin kautta.

Jules Schelvis pakkosiirrettiin Sobiboriin 1.6.1943 osana 3 006 Hollannin juutalaisen kuljetusta, ja Sobiborista hänet ja noin 80 muuta Hollannin juutalaista siirrettiin kolmen tunnin kuluttua Dorohuczan työleiriin. Monien vaiheiden kautta hänet vapautettiin eteläsaksalaisessa Vaihingenin kaupungissa 8.4.1945. Dorohucza oli työleiri, jossa kaivettiin turvetta. Schelvisin mukaan ainakin 700 Hollannin juutalaista siirrettiin suoraan sinne Sobiborista. Lublinin alueella oli 117 työleiriä. Schelvis kertoo, että kesäkuussa 1942 Hollannin juutalaisia työskenteli Ujazdowin työleirissä kuivatustöissä. [73]

Useat Sobiborista muihin leireihin siirretyt Hollannin juutalaiset palasivat Hollantiin Auschwitz-Birkenaun kautta, joten Auschwitz-Birkenau ei ollut juutalaisille mitenkään vaarallinen leiri.

Yllä olevan perusteella voidaan todeta, että Lublinin piiriin pakkosiirretyistä Hollannin juutalaisista osa jatkoi matkaa Ukrainaan tai Riikaan. Kuten myöhemmin selviää, Hollannin juutalaisia kuljetettiin myös Valko-Venäjälle.

Historioitsija Reuben Ainsztein kirjoittaa, että Hollannin juutalaisia siirrettiin Ponaryyn (Liettua, lähellä Vilnaa), Kaunasin ghettoon (Liettua) ja Janowin (eli Janowskin) leiriin (Kenraalikuvernementti, lähellä Lvovia eli Lembergiä). [74] Myös P. Friedman kirjoittaa kirjassaan ”Roads to Extinction”, että myös Hollannista saapui juutalaisia Janowskin leiriin. [75]

JTA:n Daily News Bulletin (JTA = Jewish Telegraphic Agency, New York) toteaa 16.8.1944 Kaunasin gheton loppuvaiheista kertoessaan , että ennen sotaa siellä oli ollut 30 000 juutalaista ja että sodan aikana sinne oli tuotu “useita tuhansia” juutalaisia Hollannista, Belgiasta ja Itävallasta. [76]

Ruotsinjuutalainen Judisk Krönika kirjoitti vuoden 1944 touko-kesäkuun numerossaan, että Liettuasta saadun tiedon mukaan tuhansia juutalaisia on pakkosiirretty Kaunasiin Hollannista, Belgiasta ja Pohjois-Ranskasta. Vilnassakin on ollut suuri määrä länsieurooppalaisia juutalaisia, ja edelleen Vilnan ghetossa on jäljellä 20 000 länsieurooppalaista juutalaista (lehti väittää, että heitä on teloitettu, mutta nykyisin tiedetään, että tällaiset ”teloitetut” olivat todellisuudessa muualle, tässä tapauksessa kauemmas Venäjältä vallatulle alueelle, pakkosiirrettyjä; Vilnan alueelta ei ole joukkohautoja esitetty). Lehden mukaan monet länsieurooppalaiset juutalaiset ovat karanneet alueen ghetoista ja taistelevat nyt liettualaisten partisaanien riveissä. [77]

Herman Kruk kirjoittaa päiväkirjamerkinnässään 16.4.1943, että hän oli saanut tietää, että viimeisten kahden viikon aikana kaksi junaa oli pysähtynyt Vilnaan, kummassakin 25 tavaroilla lastattua vaunua, tavarat peräisin todennäköisesti Hollannin juutalaisilta. Kirjoituspäivänä hän sanoi kiertävän huhun, että Vievisissä on noin 19 000 Hollannin juutalaista. [78]

Vievis on pieni kaupunki Vilnan ja Kaunasin välisen rautatien varrella Liettuassa. Historioitsija Neringa Latvyte-Gustaitiene on väitöskirjassaan kuvannut Vievisiä ja sen kahta työleiriä (toinen neuvostoliittolaisille sotavangeille, toinen juutalaisille). Hänen kuvauksensa perustuu lähes yksinomaan sodanjälkeisille todistajanlausunnoille. Suurin osa juutalaisista oli rakentamassa alueelle valtatietä. Palkkaa maksettiin miehille 0,15 Saksan markkaa tunnilta, naisille 0,12 Saksan markkaa tunnilta. Toukokuussa 1942 (vajaa vuosi ennen Krukin merkintää) juutalaisten pakkotyöleirissä oli 700 juutalaista. Ihmisvirta oli voimakasta, kun suuri määrä poistui ja tilalle tuli uusia (historioitsija arveli poistuneet tapetuiksi, mutta, kuten aiemmin todettu, nämä ”tapetut” olivat pakkosiirtolaisia, joita siirrettiin kauemmas itään työhön; Vievis oli kuvauksen perusteella siis sekä työ- että kauttakulkuleiri). Kesällä 1943 valtatien rakennustyöt jatkuivat yhä. Sairaat vietiin Kaunasin tai Vilnan ghettoon hoitoa saamaan. Näistä ghetoista pakkotyöläiset saivat myös muunlaista apua (vaatteita, kenkiä jne.). Historioitsija kuvaa erään syyskuussa 1943 saapuneen suuren juutalaiskuljetuksen valikointia: työkykyiset ja varakkaat otettiin Vievisin leiriin ja muut siirrettiin Ponaryyn (taas muka tapettaviksi). Pakkotyöläiset rakensivat paitsi valtatietä myös 45 km pitkän rautatien Vievisistä Ponaryyn. Joulukuussa 1943 Vievisin pakkotyöleiri lakkautettiin. [79]

Juutalaisten tuhoamista vastaan sotii se, että sairaat vietiin hoitoa saamaan. Tällaisen huolenpidon vahvistaa Avraham Tory Kaunasin gheton päiväkirjassaan päivämäärän 2.7.1943 kohdalla. Siinä hän kertoo, että Vievisin potilaita otettiin hoidettaviksi Kaunasin gheton sairaalaan. [80]

Vilnan rautatieasemalla oli siis 50 tavaravaunullista Hollannin juutalaisten tavaroita ja ihmiset kertoivat, että läheiseen Vievisin pakkotyöleiriin oli tullut 19 000 Hollannin juutalaista. Tästä voidaan päätellä, että pakkosiirrettävillä Hollannin juutalaisilla oli tavaransa mukanaan! Mistä Hollannin juutalaiset olivat tulleet?  Thomas Kues kertoo, että ennen Krukin päiväkirjamerkintää (16.4.1943) Hollannista lähti aikavälillä 2.3.1943 - 6.4.1943 kohti Sobiboria kuusi kuljetusta, yhteensä 7 699 juutalaista. [81] On loogista olettaa, että nämä juutalaiset lähetettiin Sobiborista edelleen Vievisiin, jossa tarvittiin työvoimaa. Koska Hollannin juutalaisia oli tullut Vievisiin peräti 19 000, loppuosan (19 000 - 7 699 = 11 301) on täytynyt tulla Auschwitzin kautta. Aikavälillä 17.7.1942 - 25.2.1943 Hollannista lähetettiin Auschwitziin kaiken kaikkiaan 42 533 Hollannin juutalaista. Näistä se määrä, jonka holokaustitahot väittävät tulleen Auschwitzissa tapetuiksi, 30 413, on todellisuudessa niiden määrä, jotka Auschwitzista siirrettiin eteenpäin. Jos osa heistä tuli Vievisiin, Krukin mainitsema luku 19 000 on hyvin mahdollinen. [82]

Herman Kruk kirjoitti samana päivänä, 16.4.1943, toisenkin päiväkirjamerkinnän, jonka hän otsikoi ”Vielä lisää Hollannin juutalaisista”. Siinä lukee:

Juuri äsken onnistuin saamaan eräältä Hollannin juutalaiselta juutalaisen merkin sekä kopion miehitetyn Hollannin valtakunnankomissaarin antamasta määräyksestä, joka koskee juutalaista omaisuutta. [83]

Krukilla oli siis täysi syy uskoa Hollannin juutalaisia koskeviin tietoihin. ”Juutalainen merkki” tarkoitti todennäköisesti juutalaista tähteä, jota Hollannin juutalaisten täytyi kantaa vaatteissaan ja jossa luki ”Jood”.

Kolme päivää myöhemmin, 19.4.1943, Kruk kirjoitti:

Eurooppaa puhdistetaan juutalaisista - - Länsi-Euroopan juutalaisia viedään itään, heidän vaelluksensa jatkuu. [84]

Kruk ei siis ainakaan ensimmäiseksi ajatellut, että heitä tuhottaisiin.

Hollannin juutalaiset Kruk mainitsee vielä päiväkirjamerkinnässään 30.4.1943. Siinä hän toteaa:

Olemme jo kirjoittaneet 130 000 Hollannin juutalaisen kokoamisesta ja heidän kuljettamisestaan itään. Olemme myös maininneet, että Vilnan rautatieasemalla on junanvaunuja täynnä Hollannin juutalaisten tavaroita. Nyt eräs asia, joka tuo valoa tähän kaikkeen - kauniita vanhoja huonekaluja on tuotu tänne, puuseppiemme työpajoihin, korjattaviksi. Kaappien laatikoista ihmiset löytävät hollantilaisia asiapapereita, mukana asiakirjoja joulukuulta 1942 (Kruk puhuu jatkossa näiden Hollannin juutalaisten tuhoamisesta ja teurastamisesta, mutta jätän sen vanhentuneena käsityksenä pois). [85]

Koska laatikoista löytyi hollantilaisia asiakirjoja, ihmiset tiesivät varmasti, että juutalaiset olivat Hollannin juutalaisia. Asiakirjojen päiväyksistä voidaan päätellä, että kyseiset juutalaiset oli pakkosiirretty joulukuun 1942 jälkeen. Tavarat kuuluivat Vievisiin tulleille 19 000 Hollannin juutalaiselle. Vastaväite, että nämä tavarat saattavat olla Sobiborissa tapettujen juutalaisten tavaroita, kumoutuu siihen, että Sobiborista juutalainen omaisuus lähetettiin säännöllisesti Saksaan, arvotavarat Berliiniin kahdesti viikossa. [86]

Pakkosiirrettyjen Hollannin juutalaisten tavaroista Baltiassa kertoo myös saksanjuutalainen Hilde Sherman-Zander muistelmissaan. Hänet oli pakkosiirretty Latvian Riikaan (sikäläiseen ghettoon) joulukuussa 1941. Hän kirjoittaa, että kulkiessaan kesällä 1942 (hän ei anna tarkkaa päivämäärää) eräänä aamuna töihin he kohtasivat raiteilla pitkän tavarajunan, jonka vaunuissa oli janoisia ihmisiä, jotka vaunujen raoista pudottivat lappuja, joissa pyydettiin juotavaa. Illalla ghetossa he saivat tietää, että tästä kuljetuksesta oli tuotu ghettoon vaatetavaraa ja parit lastenvaunut, joissa oli lasten maitopullot. Junassa olleita ihmisiä ei ghetossa näkynyt, mutta junien ihmiset olivat hänen mukaansa Westerborkista pakkosiirrettyjä Hollannin juutalaisia. Tämä jatkui sitten läpi kesän: joka toinen päivä ghettoon tuotiin suuri määrä vaatetavaraa, jota sitten lajiteltiin suuressa hallissa, mutta junissa olleita ”tuhansia ja tuhansia” ihmisiä ei näkynyt. Hilde Sherman-Zander kertoo, että junissa olleet ihmiset ammuttiin metsässä ja haudattiin sinne. [87]

Hilde Sherman-Zanderin väite, että junien matkustajat ammuttiin, ei perustu hänen omiin havaintoihinsa. Kyseessä on kuulopuhe, ja sellaisena se on vailla todistusarvoa. Joukkohautojakaan ei ole esitetty. Hollannin juutalaisten pakkosiirrot Westerborkista Hollannista alkoivat 15.7.1942, ja tämä sopii erinomaisesti yhteen Hilde Sherman-Zanderin kertomuksen kanssa.

Sveitsissä ilmestyvä ”Israelitisches Wochenblatt für die Schweitz” (”Sveitsin israelilainen viikkolehti”) kirjoittaa 16.10.1942:

Hiljattain Riiassa havaittiin juutalaiskuljetuksia Belgiasta ja muista Länsi-Euroopan maista, mutta ne jatkoivat välittömästi matkaa kohti tuntematonta määränpäätä. [88]

”Muut Länsi-Euroopan maat” tarkoittaa varmasti myös Hollantia. Riiasta kuljetukset jatkoivat kauemmas itään.

Sama lehti kirjoittaa 27.11.1942, että Berliinistä lähtee päivittäin kuljetuksia itään, osa ghettoihin, osa itäisen Puolan ja Neuvostoliiton alueille kuivatustöihin.  Länsi-Euroopan juutalaisille (lehti puhuu meneillään olevista Saksan, Itävallan, Hollannin, Belgian ja Ranskan juutalaisten pakkosiirroista) ollaan lehden mukaan perustamassa asuinaluetta entiselle Puolan ja Neuvostoliiton rajalle. [89]

”Entinen Puolan ja Neuvostoliiton raja” tarkoittaa rajaa ennen Neuvostoliiton hyökkäystä itäiseen Puolaan (syyskuussa 1939). Entisen rajan alue oli tuolloin, marraskuussa 1942, Saksan Neuvostoliitolta valloittamaa läntistä Valko-Venäjää ja läntistä Ukrainaa, joilla sijaitsi valtava Pripetin suoalue (siksi lehti puhuu ”kuivatustöistä”).

Contemporary Jewish Record kirjoitti helmikuussa 1943, että kaikkien Latviassa olleiden juutalaisten, mukaan luettuina Saksasta, Hollannista ja Belgiasta tuodut juutalaiset, pakkosiirroista raportoitiin 19.11.1942. Lehti kertoo, että 28.11.1941 jälkeen saksalaiset alkoivat käyttää Riian pääghettoa Keski-Euroopasta tuotujen juutalaisten kauttakulkuleirinä. [90] Heinäkuun 1942 jälkeen, jolloin Hollannin juutalaisia alettiin pakkosiirtää, Riika oli siis myös Länsi-Euroopasta tuotujen juutalaisten kauttakulkuleiri.

Myös Daily News Bulletin oli saanut tuon marraskuun 19. päivän raportin. 20.11.1942 se uutisoi, että kaikki Riian gheton juutalaiset pakkosiirretään natsien hallitsemalle Neuvostoliiton alueelle ja että Latviasta on päätetty tehdä juutalaisvapaa seuraavien muutaman viikon aikana. Lehti jatkaa:

Hollannin, Belgian ja Saksan juutalaiset, jotka on pakkosiirretty Riian ghettoon, ovat niiden joukossa, jotka lähetetään kauemmas itään. [91]

Näyttää siltä, että Baltiaan ja Baltiasta eteenpäin kulki hyvin suuri määrä Hollannin juutalaisia.

H. Krausnick ja H-H. Wilhelm kirjoittavat kirjassaan ”Die Truppe des Weltanschuungskrieges”:

Jopa Hollannista ja Unkarista toimitettiin juutalaisia Baltiaan. Yhä useammin idän rautatieviranomaisten kuljetuslistoissa juutalaiskuljetusten määränpääksi ilmoitettiin Minskin, Lublinin ja Riian ohella Raasiku (Viro) ja Vaivara. [92]

Riikalainen juutalainen Moses L. Rage totesi 10.9.1944 neuvostoliittolaisille antamassaan kirjallisessa lausunnossa:

Myöhemmin (keväällä 1942 tai sen jälkeen) Riikaan alkoi saapua sarja junia, joissa oli juutalaisia Puolasta, Saksasta, Belgiasta, Tanskasta, Hollannista ja muista maista. [93]

Latvialainen juutalainen ”Szema G” antoi vuonna 1948 todistajanlausunnon, että belgialaisten, hollantilaisten, ranskalaisten ja unkarilaisten juutalaisten ryhmiä lähetettiin Lentan leiriin (lähellä Riikaa). [94]

Joulukuussa 1945 Ostlandin SS:n ja poliisin entinen vanhempi komentaja Friedrich Jeckeln, neuvostoliittolaisten vankina ollessaan, antoi lausunnon, että Saksan, Ranskan, Belgian, Hollannin, Tshekkoslovakian ja muiden maiden juutalaisia oli pidetty Salaspilsin leirissä Latviassa. [95]

Neuvostoliittolainen journalisti B. Brodovsky kirjoitti eräässä lehtiartikkelissa huhtikuussa 1945 tavanneensa myös amsterdamilaisia lapsia riikalaisessa lastenkodissa vierailleensa siellä vuoden 1944 loppupuolella. Lastenkodin 400 lasta oli hänen mukaansa ”pelastettu” sinne Salaspilsin leiristä. [96]

Myös sahalla Salaspilsin leirin lähellä työskennellyt neuvostoliittolainen sotavanki Stanislav Rozanov on kertonut, että Salaspilsiin lähetettiin myös hollantilaisia juutalaisia. [97]

Hollannin juutalaiset näyttävät hyvin säilyneen hengissä läpi sodan. Aufbau kirjoittaa elokuussa 1944:

Kuuttasataa juutalaista, joita saksalaiset olivat käyttäneet pakkotyöläisinä linnoitustöissä miehitetyssä Latviassa, oltiin siirtämässä Liepajaan. Matkalla partisaanit vapauttivat heidät. Useimmat heistä olivat Saksasta, Tshekkoslovakiasta, Unkarista ja Hollannista tuotuja pakkosiirtolaisia. Välittömästi vapauttamisen jälkeen he liittyivät kaikki latvialaisiin partisaaniyksikköihin. [98]

Saman uutisen välittää 22.8.1944 myös Daily News Bulletin (ilmoittaen alkuperäiseksi lähteeksi ”Baltiska Nyheter”-lehden), mutta se jatkaa, että 4 000 hollantilaista ja belgialaista juutalaista on yhä elossa Kretingan kaupungin keskitysleirissä. [99]

The New York Times kertoo 26.7.1942, että ”Netherlands Indies” uutistoimiston mukaan 60 000 Hollannin juutalaista on lähdetty kuljettamaan Amsterdamista pakkosiirroissa, joiden määränpäänä on Puola ja Saksan Neuvostoliitolta valtaama alue. Lehti oli siis selvillä, että juutalaisia kuljetetaan Neuvostoliiton alueille itään eikä heitä tuhota. Tuo ”lähdetty kuljettamaan” (had been moved) tarkoittaa siirtoja Hollannin sisällä kauttakulkuleireihin, joista matka sitten jatkuu edelleen. [100]

Samana päivänä Daily News Bulletin uutisoi:

Natsit aloittavat laajamittaiset hollantilaisten juutalaisten pakkosiirrot Puolaan ja miehitettyyn Neuvostoliittoon. Laajamittaiset juutalaisten joukkosiirrot Hollannista Puolaan ja Neuvostoliiton miehitetyille alueille alkoivat tällä viikolla tänään saapuneiden raporttien mukaan. Amsterdamista kerrotaan lähtevän joka päivä Itä-Eurooppaan erikoisjunia, joissa kussakin on 600 juutalaista. [101]

4.9.1942 Daily News Bulletin kirjoitti:

Hollannin natsit aikovat pakkosiirtää nuoria juutalaisia Venäjälle, muita Saksaan. Hollannin natsiauktoriteetit ovat ilmoittaneet, että kaikki 18-40-vuotiaat juutalaiset pakkosiirretään sodan runtelemille miehitetyn Neuvostoliiton alueille, kun taas kaikki fyysisesti terveet 40-60-vuotiaat juutalaiset lähetetään Saksaan pakkotyöhön lääkärintarkastuksen jälkeen. [102]

22.10.1942 Daily News Bulletin väitti Moskovan radion raportin perusteella, että natsit olisivat teloittaneet Smolenskin alueella 1 850 juutalaista. Teloitettujen juutalaisten uskottiin olleen Puolasta, Belgiasta ja Hollannista alueelle tietöihin tuotuja pakkosiirtolaisia. [103]

Epäuskottavalta tuntuu, että kallisarvoista työvoimaa olisi teloitettu. Uutisesta käy kuitenkin ilmi, että Hollannin juutalaisia oli siirretty Saksan miehittämälle Venäjän alueelle. Smolenskin alue on Valko-Venäjän itäpuolella olevaa Venäjän aluetta.

American Jewish Yearbook 1943 kertoo edellisen vuoden tapahtumista Puolassa ja toteaa, että Hollannin juutalaisia pakkosiirrettiin Puolaan, ”joko ghettoihin tai työleireihin”. [104] Seuraavan vuoden AJY kertoo, että Hollannin juutalaisia oli vuonna 1943 Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla sotateollisuuden töissä, mutta heidän lukumäärästään ei ole tarkkaa tietoa. [105]

Christian Gerlach kirjoittaa kirjassaan ”Kalkulierte Morde”, että Hollannin juutalaisia saapui Minskiin (Valko-Venäjällä) sikäläiseen asetehtaaseen työhön. [106]

Vuonna 1976 Itä-Saksassa ilmestynyt kirja ”In den Wäldern Belorusslands. Erinnerungen sowjetischer Partisanen und deutscher Antifaschisten” (toimittanut Heinz Kühnrich, s. 9) kertoo, että Valko-Venäjän partisaanien joukossa taisteli muiden länsimaalaisten ohessa myös hollantilaisia. Nämä hollantilaiset voivat olla vain Hollannista itään pakkosiirrettyjä ja sen jälkeen karanneita juutalaisia. [107]

Vuonna 1974 kirjoittamassaan julkaisussa ”Der verwaltete Mensch” H. G. Adler kuvaa Valko-Venäjällä Minskin lähellä (Minskistä 12 km kaakkoon) sijainnutta Maly Trostinetsin (engl. Maly Trostinec, saks. Maly Trostinez) leiriä ja kertoo, että vuoden 1942 aikana yhteensä 39 000 juutalaista tuotiin sinne Saksasta, Itävallasta, Böömistä ja Määristä, Luxemburgista, Hollannista ja myös Neuvostoliitosta. [108]

Rava-Ruskan alueella (17 km Belzecistä) Galitsiassa internoituina olleet ranskalaiset sotavangit ovat kertoneet, että alueella oli Ranskan ja muiden Länsi-Euroopan maiden (varmasti siis myös Hollannin) juutalaisia. [109] Sotavankina ollut Paul Roser todisti Nürnbergissä: “Saksalaiset olivat muuttaneet Lembergin ja Rava-Ruskan alueen jättiläismäiseksi ghetoksi.” [110] Toinen sotavanki Dr. Guerin kutsuu kirjassaan ”Rawa-Ruska” (1945, s. 13) aluetta valtavaksi ghetoksi, jossa oli juutalaisia kaikilta vallatun Euroopan alueilta. [111]

Yllä jo todettiin Reuben Ainszteinin ja P. Friedmanin ilmoittaneen, että Lembergin lähelle Janowskin leiriin kuljetettiin myös Hollannin juutalaisia. Lisäksi Daily News Bulletin kirjoittaa 11.4.1943, että 5 000 Kreikan juutalaista oli saapunut Lwowiin (= Lembergiin), jossa he viettivät ensin muutaman päivän keskitysleirissä (= Janowskin leirissä) ja jatkoivat sitten ”tuntemattomaan määränpäähän”. [112] On mahdollista, että Janowskin leiri toimi toisena kauttakulkuleirinä, jonka kautta Auschwitzista, Belzecistä, Sobiborista ja Treblinkasta lähetettyjä juutalaisia kuljetettiin miehitetyille neuvostoliittolaisille alueille (keväällä 1943 yksi kreikkalainen juutalaiskuljetus kulki Salonikasta Auschwitziin, toinen Salonikasta Treblinkaan; nähtävästi jompikumpi näistä oli tuo Janowskin leirissä viivähtänyt ja sen jälkeen kauemmas itään kulkenut juutalaiskuljetus).

Vuonna 1953 Joseph B. Shechtman kertoo artikkelissaan ”The Transnistria Reservation”, että vuonna 1943 Transnistriaan alkoi tulla Romanian juutalaisten ohella juutalaisia myös muista natsien kontrolloimista maista. Syksyllä 1943 Ranskasta, Hollannista ja Belgiasta saapui hänen mukaansa jatkuvasti junakuljetuksia täynnä juutalaisia Jasiin (Jassy; Romaniassa) matkalla Transnistriaan, jossa heidät eristettiin leireihin yhdessä Bessarabian ja Bukovinan juutalaisten kanssa. Transnistriasta näitä juutalaisia kuulemma lähetettiin Saksan itärintamalle linnoitustöihin. Lähteenä tiedoilleen Shechtmanilla on JTA Bulletin 1.11.1943 ja Krakauer Zeitung 13.8.1942. [113]

Aufbau kirjoitti marraskuussa 1942:

Transnistrian provinssista tulee pian yksi suuri kokoamisreservaatti juutalaisille. Jatkuvasti saapuu tavarajunia Ranskasta, Hollannista ja Belgiasta (juutalaisia kuljetettiin tavaravaunuissa). [114]

Contemporary Jewish Record kirjoitti kesäkuun 1943 numerossaan:

Yli 14 000 juutalaista Belgiasta ja Hollannista saapui natsien miehittämään Ochakoviin (Khersonin maakunnassa) tekemään orjatyötä, Geneven lähteet ilmoittivat huhtikuun 29. päivänä. [115]

Mustanmeren rannalla Dnestr- ja Bug-jokien välissä sijaitseva Ochakov kuului tuolloiseen Transnistriaan, jonka hallinnon saksalaiset olivat elokuussa 1941 luovuttaneet asetovereilleen romanialaisille. Nämä juutalaiset kuljetettiin todennäköisesti Sobiborin ja Auschwitzin kautta.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että väitteet siitä, että saksalaiset olisivat fyysisesti tuhonneet Hollannin juutalaisia, ovat perusteettomia. Yle ei yritäkään todistaa tuhoamisväitteitään.

Tässä on hyvä tarkastella juutalaisten määriä yleisesti. Kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” (3. p., 1990) Walter N. Sanning arvioi juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1939 16,035 miljoonaa (s. 185), vuonna 1941 15,967 miljoonaa (s. 197, 199), vuonna 1945 14,7 miljoonaa (s. 199, 204), vuonna 1970 16,2 miljoonaa (s. 204) ja vuonna 1979 16,3 miljoonaa (s. 204). Luvut sulkevat pois holokaustin.

Lähtökohtana arvioilleen Sanningilla ovat eri maiden ennen toista maailmansotaa (1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla) suorittamat viralliset väestönlaskennat tai niiden esittämät viralliset arviot (lähteenä American Jewish Year Book, 1944, vol. 46, s. 501). Laskemalla nämä yhteen saadaan maailman juutalaisten kokonaismääräksi 15 840 532 (s. 182-184). Vuoden 1939 luvuksi (luvuksi ennen sotaa) Sanning saa 16,035 miljoonaa ottamalla huomioon luonnollisen väestönkasvun. Neuvostoliitossa oli vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan 3,02 miljoonaa juutalaista (s. 182, 185), joten vuonna 1939 Neuvostoliiton ulkopuolella maailmassa oli noin 13 miljoonaa juutalaista.

Niissä Euroopan osissa, jotka eivät tulleet Saksan vallan alaisuuteen, oli Sanningin lähteen mukaan 334 433 juutalaista (s. 182, 185; sodan alkaessa siis ehkä 500 000), Saksan myöhemmin valtaamissa Euroopan osissa 5 584 163 juutalaista (s. 182, 185; sodan alkaessa siis noin 5,8 miljoonaa) ja Neuvostoliitossa (siellä 3,02 miljoonaa) ja Baltian maissa yhteensä 3 273 047 juutalaista, yhteensä Euroopassa (mukana Neuvostoliitto) 9 191 643 juutalaista (vuoden 1932 American Jewish Year Book, s. 251, antaa luvuksi 9,5 miljoonaa; luvussa mukana siis Neuvostoliitto).

Ennen sotaa Euroopasta muutti pois noin miljoona juutalaista, ja sodan ensimmäisenä vuotena (kesään 1940 mennessä) yli kaksi miljoonaa hävisi Neuvostoliittoon Puolasta, Baltiasta ja Romaniasta, joten ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon (kesäkuussa 1941) niillä alueilla, jotka joutuivat Saksan vallan alaisuuteen, oli vain noin 2,8 miljoonaa juutalaista (5,8 milj. – 1 milj. – 2 milj.; Sanning, s. 181).

Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Neuvostoliitossa oli noin 5-5,5 miljoonaa juutalaista (3,02 milj. + 2 milj.). Näistä noin miljoona asui jo valmiiksi sen alueen ulkopuolella, joka tuli Saksan vallan alaisuuteen, toisen miljoonan Neuvostoliitto evakuoi Siperiaan jo keväällä 1940 ja jäljellä olevista 3,5 miljoonasta 80 % (= 2,8 milj.; Sanning s. 94, 181) seurasi vapaaehtoisesti puna-armeijan vetäytymistä. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Saksan vaikutuspiiriin tuli siis lisäksi 0,7 miljoonaa juutalaista, joten maksimissaan Saksan vaikutuspiirissä oli koko sodan aikana vain 3,5 miljoonaa juutalaista (2,8 milj. + 0,7 milj.). Nämä tiedot löytyvät Sanningin kirjasta sivulta 181. Kuuden miljoonan holokausti on teoreettisestikin mahdoton.

Edellä kävi ilmi, että saksalaiset siirsivät kauttakulkuleirien kautta tai suoraan Neuvostoliitolta valtaamilleen alkeille 1,9 miljoonaa juutalaista, joten niillä Neuvostoliiton alueilla, jotka olivat Saksan vaikutuspiirissä, oli pakkosiirtojen jälkeen yhteensä 2,6 miljoonaa juutalaista (1,9 milj. + 0,7 milj.). Vastaavasti Saksan vaikutuspiirissä olleiden Neuvostoliiton ulkopuolisten Euroopan maiden juutalaisten määrä väheni 0,8 miljoonaan (2,8 - 2,0 [0,1 milj. kuollutta laskettava tähän]). Luku on lähellä noilla alueilla vuonna 1970 olleiden juutalaisten määrää (0,86 miljoonaa).

Sodan jälkeen Neuvostoliiton alueelta alkoi (kesään 1946 asti) massiivinen juutalaisten ryntäys länteen. Sanningin mukaan heitä tuotiin massoittain Saksaan, ja kaikki olivat hyvin syöneitä ja hyvin puettuja (s. 159). Tätä ryntäystä oli mahdoton tilastoida Euroopan silloisissa sekasortoisissa oloissa. Tiedot on saatu täsmennettyä niiden maiden väestötilastoista, joihin juutalaiset siirtyivät: USA:han meni 490 000, Etelä-Amerikkaan 150 000, Palestiinaan ja Israeliin n. 660 000, Kanadaan, Australiaan, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan 250 000 ja Ranskaan 230 000, yhteensä 1 778 000 juutalaista (Sanning, s. 173). Jos lasketaan maahanmuutto vain niihin maihin, jotka olivat Saksan hallitsemien maiden ulkopuolella, on jätettävä Ranska pois, jolloin saadaan määräksi 1 548 000. Vuonna 1970 Saksan ennen hallitsemissa Euroopan maissa oli 860 000 juutalaista (Sanning, s. 174), joten näissä maissa (NL ja Baltia eivät mukana) ”holokaustista selviytyneitä” on täytynyt olla ainakin 2,4 miljoonaa (1 548 000 + 860 000; Sanning, s. 174). Todellisuudessa määrä on ollut Euroopassa jonkin verran suurempi, koska vuosina 1945-1970 juutalaisväestön syntyvyys oli alhainen ja tapahtui paljon assimilaatiota, ehkä 2,5 miljoonaa.

Lisäksi ”holokaustista selviytyneitä” oli tietysti Neuvostoliitossa. Koska Euroopassa oli pakkosiirtojen jälkeen 0,9 miljoonaa juutalaista (matkalla kuolleita 0,1 miljoonaa ei tässä oteta huomioon, ettei seuraavassa heitä tule laskettua kahteen kertaan) ja koska juutalaisia on arvioitu kuolleen epidemioissa, rintamilla, ilmapommituksissa jne. noin 0,3-0,5 miljoonaa, Euroopassa oli vain 0,4-0,6 miljoonaa juutalaista. Jotta Euroopassa päästäisiin yllä mainittuun lukumäärään 0,86 miljoonaa ja jotta 1 548 000 juutalaisen muutto Euroopasta muualle kävisi mahdolliseksi, Neuvostoliitosta on sodan jälkeen täytynyt tulla Eurooppaan 1,8-2,0 miljoonaa juutalaista, suurin piirtein saman verran kuin heitä sinne pakkosiirrettiin. Neuvostoliittoon on niin ollen jäänyt 0,6-0,8 miljoonaa ”holokaustista selvitynyttä” (lukumäärästä 2,6 miljoonaa vähennetään tuo 1,8-2,0 miljoonaa). ”Holokaustista selviytyneitä” on siis yhteensä 2,4 miljoonaa + 0,6/0,8 miljoonaa = 3,0-3,2 miljoonaa. Hitlerin vaikutuspiirissä oli 3,5 miljoonaa juutalaista, joista 3,0-3,2 miljoonaa selvisi sodasta elossa ja 0,3-0,5 miljoonaa menehtyi epidemioissa, rintamilla, ilmapommituksissa jne.

Neuvostoliitosta poistui sodan jälkeen Eurooppaan saman verran juutalaisia kuin sinne oli pakkosiirretty (eivät välttämättä samoja juutalaisia), ja poistuneista n. 85% (1,55 miljoonaa) jatkoi pian matkaa Euroopan ulkopuolelle. Ei siis mikään ihme, jos joihinkin maihin (esim. Hollantiin) palasi vain murto-osa siellä ennen sotaa olleista juutalaisista. Alun perinkin Hollannissa ennen saksalaisten saapumista olleista juutalaisista viidennes ei ollut kansalaisuudeltaan hollantilaisia (eikä heillä ollut pyrkimystä palata juuri Hollantiin). Osa saattoi myös luopua juutalaisuudestaan, muuttaa nimensä jne., vaikka palasi Hollantiin. Osa tietysti myös kuoli matkalla tai ”Venäjän idässä”.

Juutalaiset olivat siis lähes kaikki sodasta huolimatta jäljellä, ja he viettivät tapaamisjuhlia ympäri maailmaa. Germar Rudolf esimerkiksi kertoo, kuinka puolanjuutalaisen Steinbergin suvun jäsenet - yli 200 jäsentä - juhlivat jälleentapaamista USA:ssa (State-Times 24.11.1978, s. 8). Tätä Puolan sukua löytyi Kanadasta, Ranskasta, Englannista, Argentiinasta, Kolumbiasta, Israelista ja USA:sta! 5 sukupolvea. [116]

On myös loogista, että vuoden 1984 alkuun mennessä 3,5 miljoonaa juutalaista oli hakenut Saksalta korvauksia holokaustikärsimyksistä. [117] Hitlerin vaikutuspiirissähän oli juuri tuo 3,5 miljoonaa juutalaista, joten kaikki olivat elossa ja korvauksenhakukunnossa eikä kukaan ollut vuoteen 1984 mennessäkään vielä kuollut. Voidaan sanoa, että Yle on täydellisesti erehtynyt.

VIITTEET

Viitteiden lyhennykset:

Sobibor = Jürgen Graf, Thomas Kues, Carlo Mattogno: Sobibor - Holocaust Propaganda and Reality, 2010.

Treblinka = Carlo Mattogno, Jürgen Graf: Treblinka - Extermination Camp or Transit Camp?, 2004.

Kues 1 = Evidence for the Presence of ’Gassed’ Jews in the Occupied Eastern Territories, Part 1

Kues 2 = Evidence for the Presence of ’Gassed’ Jews in the Occupied Eastern Territories, Part 2

Kues 3 = Evidence for the Presence of ‘Gassed’ Jews in the Occupied Eastern Territories, Part 3

Schelvis 1 = Jules Schelvis: Sobibor - A History of a Nazi Death Camp, 2006.

Schelvis 2 = Jules Schelvis: Sobibor - A History of a Nazi Death Camp, 2007.

Schelvis 3 = Vernichtungslager Sobibor, 1998.

Schelvis 4 = J. Schelvis: Vernietigingskamp Sobibor, Amsterdam 2008.

Kruk = Herman Kruk: The Last Days of the Jerusalem of Lithuania - Chronicles from the Vilna Ghetto and the Camps, 1939-1944, 2002.

Hilberg = Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews, 3. painos 2003.

[1] Tarkemmin Erkki Hautamäen kirjassa ”Suomi myrskyn silmässä”, osa 1, 2005.

[2] Hilberg, s. 613; Gerald Reitlinger: The Final Solution, Sphere Books 1971, s. 353-354.

[3] Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’ 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.

Radiosähke löytyy TÄÄLTÄ (s. 10-11).

[4] Korherr-raportti löytyy täältä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-lang (faksimilenä).

[5] Göringin käsky löytyy osoitteista:

http://www.ghwk.de/deut/goering.htm

ja:

http://www.ghwk.de/deut/dokumente.htm

Käsky kuuluu saksaksi seuraavasti:

In Ergänzung der Ihnen bereits mit Erlass vom 24.1.1939 übertragenen Aufgabe, die Judenfrage in Form der Auswanderung oder Evakuierung einer den Zeitverhältnissen entsprechend möglichst günstigsten Lösung zuzuführen, beauftrage ich Sie hiermit, alle erforderlichen Vorbereitungen in organisatorischen, sachlicher und materieller Hinsicht zu treffen für eine Gesamtlösung der Judenfrage im deutschen Einflussgebiet in Europa.

Soferne hierbei die Zuständigkeiten anderer Zentralinstanzen berührt werden, sind diese zu beteiligen.

Ich beauftrage Sie weiter, mir in Bälde einen Gesamtentwurf über die organisatorischen, sachlichen und materiellen Vorausmassnahmen zur Durchführung der angestrebten Endlösung der Judenfrage vorzulegen.

[6] Wannsee-protokolla englanniksi käännettynä täällä:

http://prorev.com/wannsee.htm

Saksaksi täällä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/wannsee/wannsee-konferenz.php

ja täällä:

http://www.ghwk.de/deut/proto.htm

Painettuna Wannsee-protokolla löytyy kirjasta Wilhelm Stäglich: Der Auschwitz Mythos. Legende oder Wirklichkeit? 3. painos, V.H.O. 1998, s. 39-53.

[7] NMT, vol. 13, s. 243-249; NG-2586-J; Arthur R. Butz: The Hoax of the Twentieth Century - The Case Against the Presumed Extermination of European Jewry, 2003, s. 251-257; Treblinka, s. 190-191; Sobibor, s. 209-210.

[8] NG-4583; Treblinka, s. 192-193; Sobibor, s. 212-213.

[9] IMT, Vol. XI, s. 61-63; Carlo Mattogno: The Myth of the Extermination of the Jews, part I, lehdessä The Journal of Historical Review, vol. 8, no. 2, summer 1988, p. 133.

[10] NO-500; Sobibor, s. 242; Jan Erik Schulte: “Vom Arbeits- zum Vernichtungslager. Die Entstehungsgeschichte von Auschwitz-Birkenau 1941/42“, julkaisussa Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte, 50(1), 2002, s. 59.

[11] Adolf Hitler, Monologe im Führerhauptquartier 1941-44, s. 241; Hitler’s Table Talk 1941-1944, s. 260.

[12] NG-5770; Treblinka, s. 190; Sobibor, s. 209.

[13] Carlo Mattogno: Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research, and History, 2004, s. 103-105; Treblinka, s. 235-237; Sobibor, s. 296-297; Jozef Kermisz: Dokumenty I Materialy do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, vol. II: “Akce” I “Wysiedlenia,” Warsaw-Lodz-Krakow 1946, p. 32f.

[14] Sobibor, s. 358; Fritz Arlt: „Polen-, Ukrainer-, Juden-Politik“, Wissentschaftlicher Buchdienst Herbert Tage, Lindhorst 1995, s. 22.

[15] Treblinka, s. 256; Sobibor, s. 364; Actes et documents du Saint Siège relatifs à la seconde guerre mondiale. Le Saint Siège et les victimes de la guerre, Janvier 1941 - Décembre 1942, Libreria Editrice Vaticana City 1975, Vol. 8, p. 610.

[16] Nürnberg-dokumentti NG-2586-J, NMT “green series”, vol. 13, s. 243-249; Mark Weber: The Holocaust: Let’s Hear Both Sides (Institute for Historical Review Leaflet); Mark Weber: My Role in the Zündel Trial; Arthur R. Butz: The Hoax of the Twentieth Century - The Case Against the Presumed Extermination of European Jewry, 2003, s. 251-257. Ulkoministeriön teksti on ulkoministeriön Abteilung Deutschlandin päällikön, alivaltiosihteeri Martin F. Lutherin muistio.

[17] Centre de Documentation Juive Contemporaine, XXVI-59; Treblinka, s. 251.

[18] Pohlin raportti Himmlerille, BAK, NS 19/14, s. 131-133; Carlo Mattogno: Special Treatment in Auschwitz - Origin and Meaning of a Term, 2004, s. 52-53; Treblinka, s. 250-251; Sobibor, s. 290-291.

[19] PS-3244; Sobibor, s. 210-212.

[20] Sobibor, s. 212; Bradley F. Smith, Agnes F. Peterson (toim.): Heinrich Himmler. Geheimreden 1933 bis 1945 und andere Ansprachen, Propyläen Verlag, Frankfurt/Main 1974, s. 200. Huom. kyseessä on eri Bradley Smith kuin CODOH:in Bradley Smith, joka on Bradley R. Smith.

[21] Kues 1, kohta 3.1.3; Judisk Krönika, vol. 11, no. 8, lokakuu 1942, s. 123.

[22] Treblinka, s. 189; Sobibor, s. 208; PS-702. IMT, Vol. XXV, s. 304, ”vihreässä mapissa” IMT, Vol. XXXVI, s. 348; ks. kirjoitukseni ”Saksalaiset juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat v. 1941”.

http://www.justice.gov.il/mojheb/Eichman/t296.pdf

[23] Treblinka, s. 190; Sobibor, s. 208-209; Politisches Archiv des Auswärtigen Amtes, Politische Abteilung III 245, AZ Po 36, Bd. 1.

[24] Treblinka, s. 189; Sobibor, s. 208. Schlegelbergerin muistiosta oli kopio Nürnbergin oikeudenkäynnissä (dokumenttikansiossa 4055-PS), mutta se katosi salaperäisesti (asia selvisi myöhemmin eräästä analyysipaperista). Historioitsija David Irving on sittemmin löytänyt muistion Saksan hallituksen arkistosta (oikeusministeriön mappi nimeltä ”Juutalaisten kohtelu”), Bundesarchiv R. 22/52. Kirjassaan ”Nuremberg. The Last Battle”, 1996, David Irving kertoo sivuilla 91 ja 92 tästä muistiosta. Verkkosivuillaan David Irving käsittelee Schlegelbergerin muistiota TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ (luettelo teksteistä TÄÄLLÄ). Itse Schlegelbergerin muistio löytyy myös TÄÄLTÄ. Tässä oleellinen alkuosa:

Herr Reichsminister Lammers teilte mir mit, der Führer habe ihm gegenüber wiederholt erklärt, dass er die Lösung der Judenfrage bis nach dem Kriege zurückgestellt wissen wolle.

Suomeksi:

Ministeri Lammers ilmoitti minulle, että Führer on toistuvasti tuonut hänelle julki, että hän haluaa juutalaiskysymyksen ratkaisun siirrettäväksi sodan jälkeen.

[25] Sobibor, s. 207; Carlo Mattogno: „The Myth of the Extermination of the Jews, part 1“; Heinrich Fraenkel, Roger Manvell: „Goebbels, eine Biographie“, Verlag Kiepenheuer & Witsch, Collogne-Berlin 1960, s. 256; Bernd Nellessen, Der Prozess von Jerusalem, 1964, s. 29.

[26] Henry Picker: Hitlers Tischgespräche im Führerhauptquartier, Propyläen Verlag, 2003, s. 654; Treblinka, s. 189; Sobibor, s. 208.

[27] Treblinka, s. 185; Sobibor, s. 203; Martin Broszat: „Hitler und die Genesis der ‚Endlösung‘. Aus Anlass der Thesen von David Irving“, julkaisussa: Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte, no. 25/4, October 1977, s. 748 s.

[28] Treblinka, s. 184; Sobibor, s. 202; Centre de Documentation Juive Contemporaine, V-15; Nürnberg-dokumentti PS-1017.

[29] Treblinka, s. 194; Sobibor, s. 203-204; Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655, s. 3.; faksimile julkaistu artikkelissa Peter Witte: „Zwei Entscheidungen in der ‚Endlösung der Judenfrage‘: Deportationen nach Lodz und Vernichtung in Chelmno“, teoksessa: Theresienstädter Studien und Dokumente, Academia, Prague 1995, s. 50.

[30] Bundesarchiv Berlin, R6/34a; Martin Vogt (toim.): Herbst 1941 im „Führerhauptquartier“. Berichte Werner Koeppens an seinen Minister Alfred Rosenberg. Koblenz 2002, s. 59; artikkeli Martin Vogt: Selbstbespiegelungen in Erwartung des Sieges. Bemerkungen zu den Tischgesprächen Hitlers im Herbst 1941, teoksessa: Wolfgang Michalka (toim.): Der Zweite Weltkrieg. Analysen, Grundzüge, Forschungsbilanz. Im Auftrag des Militärgeschichtichen Forschungsamtes (Munich 1989), s. 649.

[31] Hans Frankin päiväkirja, 1941/IV, s. 930 s.; Jüdische Historische Institut Warschau: Faschismus - Getto - Massenmord, 1961, s. 252; Treblinka, s. 186; Sobibor, s. 204.

[32] Treblinka, s. 186; Sobibor, s. 205; PS-3921.

Daluegen ilmoitus kuului seuraavasti (englanninkielinen käännös):

 Berlin, 24.10.1941

NW 7, Unter den Linden 74

Chef der Ordnungspolizei

Kdo.g2(01) Nr. 514 II/41(g)

Secret!

Express Letter

Subject: Evacuation of Jews from the Altreich and the Protectorate.

1) During the period 1.11. to 4.12.1941, the Sicherheitspolizei of the Altreich, the Ostmark and the “Reichsprotektorat Böhmen und Mähren” will ship 50,000 Jews to the East into the vicinities of Riga and Minsk. Resettlement will take place by means of the Reichsbahn, with each train carrying 1,000 persons. The transport trains will be assembled in Berlin, Hamburg, Hannover, Dortmund, Münster, Düsseldorf, Köln, Frankfurt/Main, Kassel, Stuttgart, Nürnberg, München, Wien, Breslau, Prague, and Brünn.

2) Based on agreements with the Chief of the Sicherheitspolizei and Sicherheitsdienst, the transport trains will be guarded by Ordnungspolizei, which will furnish escort units, each 1 [person in command] to 12 [policemen] in strength. Details must be worked out with the appropriate local administrative branches of the Sicherheitsdienst.

The task of the escort units will be completed as soon as they have delivered the transports properly to the appropriate Sicherheitspolizei branches at the places of destination. They will then return without delay to their home stations.

3) The costs arising from furnishing escort units will be born by the Chief of the Sicherheitspolizei. An account of the costs incurred by the police administrations is to be handed in to the Chief of the Sicherheitspolizei at the termination of each transport.

[Signed] Daluege

[33] GARF 7445-2-145, s. 52 (GARF = Venäjän valtionarkisto); Treblinka, s. 197; Sobibor, s. 213 (tässä Lohsea virheellisesti kutsutaan Ukrainan valtakunnankomissaariksi).

[34] GARF 7445-2-145, s. 51, 54; Treblinka, s. 197; Sobibor, s. 213.

Leibbrandin sähke alkuperäisellä saksan kielellä:

„Bezüglich Judentransporte in das Ostland. Genaues Schreiben unterwegs. Juden kommen weiter nach Osten. Lager in Riga und Minsk nur vorläufige Maßnahme, daher hier keine Bedenken.“

[35] GARF 7445-2-145, s. 60 s.; Treblinka, s. 197; Sobibor, s. 213-214.

[36] GARF 7445-2-145, s. 62; Treblinka, s. 197; Sobibor, s. 214.

[37] GARF 7445-2-145, s. 65 s.; Treblinka, s. 198; Sobibor, s. 214.

[38] RGVA, 500-4-92, s. 64; Treblinka, s. 229; Germar Rudolf, Carlo Mattogno: Auschwitz Lies - Legends, Lies, and Prejudices on the Holocaust, 2005, s. 265-266.

[39] Kues 1, kohta 2.3.1.; Hilberg, s. 600, 601, 610; Presser: Destruction of the Dutch Jews, s. 33-39; Hollannin hallituksen raportti 16.10.1945, PS-1726.

[40] Kues 1, kohta 2.3.1.; Hilberg, s. 615.

[41] Arthur R. Butz: The Hoax of the Twentieth Century - The Case Against the Presumed Extermination of European Jewry, 2003, s. 319-324; Hilberg, s. 617. Kues 1, kohta 2.3.1., ilmoittaa virheellisesti alkamisajankohdaksi 17.7.1941, joka on todellisuudessa ensimmäisen kuljetuksen saapumisajankohta Auschwitziin.

[42] Kues 1, kohta 2.3.1.; Hilberg, s. 628; Buchenwaldiin kuljetetut 680 (389 + 291) juutalaista Hilberg mainitsee sivulla 614; de Jong: Het Koninkrijk der Nederlanden, vol. 8, s. 673.

[43] Kues 1, kohta 2.3.1.; Schelvis 2, s. 198-199.

[44] Kues 1, kohta 2.3.1.; Hilberg, s. 628; de Jong: Het Koninkrijk der Nederlanden, vol. 8, s. 673.

[45] Kues 1, kohta 2.3.1.; Schelvis 2, s. 199.

[46] Kues 1, kohta 2.3.1.; Hilberg, s. 629.

[47] Kues 1, kohta 2.3.1.; Schelvis arvioi, että n. tuhat Sobiboriin saapunutta siirrettiin heti saapumisen jälkeen Lublinin piirin työleireihin, Schelvis 2, s. 14.

[48] Kues 1, kohta 2.3.1.; Danuta Czech: Kalendarium der Ereignisse im Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau 1939-1945, 1989, usea kohta.

[49] Hilberg, s. 622; lähteikseen Hilberg ilmoittaa: De Jong: Het Koninkrijk der Nederlanden, vol. 8, s. 678, 706-708. Kuvia kouluparakeista ja leiriorkesterista teoksessa: Presser: Destruction of the Dutch Jews, sivujen 434 ja 274 jälkeen. Kabareesta on kertonut Hans Margules teoksessa E. Geisel, H. M. Broder: Premiere und Pogrom: Der Jüdische Kulturbund 1933-1941, s. 161-170.

[50] Hilberg, s. 624-625.

[51] Hilberg, s. 617.

[52] Hilberg, s. 625.

[53] Hilberg, s. 627.

[54] Hilberg, s. 619.

[55] Carlo Mattogno: „Die Viermillionenzahl von Auschwitz: Entstehung, Revisionen und Konsequenzen“, luku II „Franciszek Piper und ‚Die Zahl der Opfer von Auschwitz‘“, julkaisussa Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung, 2003, Heft 1, s. 22; alkuperäinen lähde: Het Nederlandsche Roode Kruis. Auschwitz, Deel III. ‚s-Gravenhage, 1952, s. 12-15.

[56] Organization Schmeltistä lyhyt kuvaus osoitteissa:

http://www1.yadvashem.org/odot_pdf/Microsoft%20Word%20-%205806.pdf

http://de.wikipedia.org/wiki/Dienststelle_Schmelt

[57] NG-183; Treblinka, s. 248; Sobibor, s. 294.

[58] Centre de Documentation Juive Contemporaine, XXVI-29; Treblinka, s. 248; Sobibor, s. 294.

[59] T-544; Treblinka, s. 252-253; Sobibor, 308-309.

[60] Der Reichsführer-SS Feld-Kommandostelle, den 5. Juli 1943; NO-482; Treblinka, s. 259; Sobibor, s. 21, 288.

[61] NO-482; Sobibor, s. 21, 288.

[62] Schelvis 1, s. 174; Sobibor, s. 288.

[63] Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka - The Operation Reinhard Death Camps, 1999, s. 76; Belzec-Oberhauser. YVA, TR-10/517, the Trial of Josef Oberhauser, Landgericht München, Band 7, s. 1320-1321.

[64] Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka - The Operation Reinhard Death Camps, 1999, s. 76, 77; Lichtman, A. YVA, L-11/5, testimony of Ada Lichtman, s. 18.

[65] Schelvis 1, s. 69 s.; Sobibor, s. 54.

[66] Thomas Blatt: Sobibor - The Forgotten Revolt, 1998, s. 22, 27; Sobibor, s. 285.

[67] Israel Gutman (toim.): Encyclopedia of the Holocaust, vol. 4, 1995, s. 1377.

[68] State of Israel, The Trial of Adolf Eichmann. Record of Proceedings in the District Court of Jerusalem, vol. III, s. 1167; Sobibor, s. 285.

[69] Schelvis 3, s. 45, viite 108; Sobibor, s. 285.

[70] ROD (Rijksinstituut voor Oorlogsdocumentatie, Amsterdam), 200AR-Z251/59 0V, s. 904; Treblinka, s. 259; Sobibor, s. 287.

[71] Sobibor, s. 287-288.

[72] Treblinka, s. 259-260; kaikki luetellut Hollannin Punaisen Ristin julkaisusta Het Nedelandsche Roode Kruis. Afwikkelingsbureau Concentratiekampen.

[73] Schelvis 1, s. 4, 119, 125; Treblinka, s. 260; Sobibor, s. 48, 309-310.

[74] Kues 2, kohta 3.3.11; Reuben Ainsztein: Jewish Resistance in Nazi-Occupied Eastern Europe, 1974, s. 465, 697, 704, 708; Stephen Challen: Richard Korherr and His Reports. A Translation and Commentary, Cromwell Press, 1993, s. 86.

[75] Treblinka, s. 262; P. Friedman: Roads to Extinction. Essays on the Holocaust, 1980, s. 305.

[76] Kues 3, kohta “Survey”.

[77] Kues 1, kohta 3.1.3; Sobibor 362-363.

[78] Kues 1, kohta 3.3.1; Kruk, s. 518; Sobibor 366.

[79] Kues 1, kohta 3.3.1; Neringa Latvyte-Gustaitiene: ”The Genocide of the Jews in the Trakai Region of Lithuania” (vain osittain online).

[80] Kues 1, kohta 3.3.1; Avraham Tory: Surviving the Holocaust. The Kovno Ghetto Diary, 1990, s. 407; Sobibor, s. 367.

[81] Kues 1, kohta 3.3.1.; Schelvis 2, s. 204, taulukko 12.9; Schelvis 4, s. 246; Sobibor, s. 366.

[82] Kues 1, kohta 3.3.1; Sobibor, s. 366-367.

[83] Kues 1, kohta 3.3.1; Sobibor, s. 367; Kruk, s. 519.

[84] Kues 1, kohta 3.3.1; Sobibor, s. 368; Kruk, s. 519.

[85] Kues 1, kohta 3.3.1; Sobibor, s. 368; Kruk, s. 525.

[86] Kues 1, kohta 3.3.1.; Miriam Novitch: Sobibor - Martyrdom and Revolt, 1980, s. 29; Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka - The Operation Reinhard Death Camps, 1999, s. 156-157.

[87] Kues 1, kohta 3.3.2.; Hilde Sherman-Zander: Zwischen Tag und Dunkel. Mädchenjahre im Ghetto, 1984, s. 60-61.

[88] Kues 1, kohta 3.1.2.; Treblinka 254-255; Sobibor, s. 345.

[89] Kues 1, kohta 3.1.2.

[90] Kues 2, kohta 3.4; Contemporary Jewish Record, vol. 6, no. 1 (helmikuu 1943), s. 67.

[91] Kues 3, kohta “Survey”.

[92] Helmut Krausnick, Hans-Heinrich Wilhelm: Die Truppe des Weltanschauungskrieges - Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942, 1981, s. 612.

[93] Kues 2, kohta 3.3.12; Latvija pod igom natsizma. Sbornik arkhivnykh dokumentov, 2006, s. 50, 51.

[94] Kues 2, kohta 3.3.14; Anita Kugler, Scherwitz. Der jüdische SS-Offizier, 2004, s. 617.

[95] Sobibor, s. 365-366; Kues 1, kohta 3.3.5.; Gerald Fleming: Hitler and the Final Solution, 1994, s. 96-97.

[96] Kues 2, kohta 3.4; B. Brodovsky: ”Children’s Blood Factory”, Soviet Russia Today, huhtikuu 1945, s. 23.

[97] Kues 2, kohta 3.4; Karlis Sausnitis (toim.): V Salaspilsskom lagere smerti, 1964, s. 114.

[98] Kues 2, kohta 3.3.14; Aufbau 25.8.1944, s. 3.

[99] Kues 3, kohta ”Survey”.

[100] Thomas Kues: Addendum to “Evidence for the Presence of ‘Gassed’ Jews in the Occupied Eastern Territories, Part 1”, kohta 3.1.4.

[101] Kues 3, kohta “Survey”.

[102] Kues 3, kohta “Survey”.

[103] Kues 3, kohta “Survey”.

[104] American Jewish Yearbook, No. 44 (1942-1943), s. 244 s.; Sobibor, s. 360.

[105] American Jewish Yearbook, No. 45 (1943-1944), s. 304; Sobibor, s. 361; Kues 1, kohta 3.1.1.

[106] Treblinka, s. 261; Kues 2, kohta 3.5; Christian Gerlach: Kalkulierte Morde, 1999, s. 761, myös alaviitteet 1413 ja 1414.

[107] Sobibor, s. 358-359.

[108] Kues 2, kohta 3.3.10; H. G. Adler: Der verwaltete Mensch. Studien zur Deportation der Juden aus Deutschland, 1974, s. 198.

[109] Treblinka, s. 261; Jean-Marie Boisdefeu: La controverse sur l’extermination des Juifs par les Allemands, Tome 2: Réalités de la „solution finale“, Vrij Historisch Onderzoek, Antwerp 1996, s. 65-71; Jean-Marie Boisdefeu: La controverse sur l’extermination des Juifs par les Allemands. Corrigenda et addenda, Vrij Historisch Onderzoek, Antwerp 1998, s. 10-18.

[110] Treblinka, s. 261; IMT, Vol. VI, s. 291.

[111] Treblinka, s. 261; Dr. Guerin: Rawa Ruska, 1945, s. 13.

[112] Kues 3, kohta “Survey” ja edelleen päivämäärä 11 April 1943.

[113] Kues 1, kohta 3.1.2; artikkeli on julkaistu teoksessa Koppel S. Pinson (toim.): Studies on the Epoch of the Jewish Catastrophe, 1933-1945 (YIVO Annual of Jewish Social Science, vol. VIII), Yiddish Scientific Institute - YIVO, New York 1953, s. 190, 191.

[114] Kues 2, kohta 3.7.2; Aufbau 6.11.1942, s. 16.

[115] Kues 2, kohta 3.7.5; Contemporary Jewish Record, vol. 6, no. 3 (June 1943), s. 300.

[116] Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust. Controversial Issues Cross Examined, 2005, s. 41.

[117] Mark Weber: West Germany's Holocaust payoff to Israel and world Jewry, lehdessä The Journal of Historical Review, Summer 1988 (Vol. 8, No. 2), s. 243-250;

http://www.ihr.org/jhr/v08/v08p243_Weber.html

saksaksi täällä:

http://www.vho.org/D/DGG/Weber37_1.html