Archivum: Antero Holmilan holokaustikirjan arvostelu, osa 4

Kirjoitussarjassani tarkastelen Antero Holmilan kirjaa "Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat." Atena Kustannus Oy, 2010.

Sisällysluettelo.

Serbian teloitukset.

”Operaatio Reinhardt”.

Valokuva teloituksesta.

Valokuva Majdanekin krematoriosta nousevasta savusta.

Valokuva Birkenaun tiellä kulkevista juutalaisista.

Sobibor.

Belzec.

Treblinka.

Serbian teloitukset.

Holmila kirjoittaa kirjansa sivuilla 103-104:

Lienee tuskin epäselvyyttä, että loka-marraskuun vaihteessa 1941 Euroopan juutalaisten tappamisesta varta vasten rakennetuissa leireissä oli tehty jonkinlainen päätös. Tämän puolesta puhuu myös se, että natsit laajensivat tällöin ensimmäisen kerran aluetta, mistä juutalaiset oli kerättävä ja lähetettävä surmattaviksi. Professori Christopher Browning on nostanut esille kaksi paljon puhuvaa tapausta: Adolf Eichmannin apulainen Friedrich Suhr matkusti lokakuun lopulla yhdessä ulkoministeriön juutalaisasioista vastaavan virkamiehen kanssa Belgradiin, jossa he keskustelivat paikallisten viranomaisten kanssa Serbian juutalaiskysymyksestä. Rademacherin myöhemmin kirjoittaman raportin mukaan Belgradissa oli päätetty, että maan täysi-ikäiset juutalaiset miehet teloitettaisiin yhteistyössä Serbian armeijan kanssa. Naisista ja lapsista, joita sotaväki ei ampuisi, Rademacher totesi, että tilanteen salliessa heidät lähetettäisiin juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun vaatimien toimien mukaisesti itään.

Holmila siis kertoo, että Serbian teloitukset olivat tarkoituksellista juutalaisten tappamista, osa holokaustia. Miksei sitten juutalaisia naisia ja lapsia teloitettu?

Holmila ei esitä päätöstä Euroopan juutalaisten tappamisesta.

Holmila ei osoita, että natseilla olisi ollut alueita, joista juutalaiset oli lähetettävä surmattaviksi.

Holmila ei todista, että Serbian teloitukset olisivat olleet tarkoituksellista juutalaisten tappamista.

Holmila ei esitä Rademacherin raporttia.

Holmila ei anna edes viitettä mahdollisiin todisteisiin.

Alkuun puitteista sen verran, että Serbiassa, jonka Saksa liittolaisineen miehitti huhtikuussa 1941, oli historioitsija Raul Hilbergin mukaan tuolloin vajaat 16 000 juutalaista (Rademacher arvioi 25.10.1941 laatimassaan raportissa juutalaisten määräksi 20 000 ja mustalaisten määräksi 1 500). Südostin (Kaakkoisten alueiden) ylipäällikkö, kenraali Kuntze, ilmoitti 5.12.1941 Serbiassa olevan 16 000 juutalaista ja mustalaista. Donauzeitung-lehti ilmoitti 3.7.1943 (s. 3) juutalaisten määräksi ”viimeisimpien tietojen mukaan” 15 000. [1] Väestötieteilijä Eugene Kulischer puolestaan kertoo kirjassaan vuonna 1943, että saksalaisten saapuessa monet Jugoslavian juutalaiset pakenivat naapurimaihin ja että Serbiaan jäi 8 000 – 9 000 juutalaista, joista osa oli paennut vuorille. [2]

Miksi sitten Belgradissa olisi päätetty teloittaa Serbian juutalaismiehet? Tapahtumilla on aina taustansa, ja siksi on syytä perehtyä niihinkin, että itse tapahtuma ymmärrettäisiin oikeassa valossa. Homilan esittämä tausta, päätös Euroopan juutalaisten tappamisesta, on virheellinen, koska jo edellä on muiden aiheiden kohdalla osoitettu, ettei sellaista päätöstä ollut.

Lähteenä seuraavassa pääasiassa viitteessä 1 mainittu Raul Hilbergin kirja (s. 725-738) ja Jürgen Grafin artikkeli Hungarian Holocaust Debate: Otto Perge vs. Dr. Laszlo Karsai. [3]

Saksa ja sen liittolaiset valtasivat Serbian huhtikuussa 1941, ja pian sen jälkeen (30.5.1941) annettiin juutalaisia koskevia määräyksiä, mm. juutalaiset oli poistettava julkisista viroista ja ammateista, heidän omaisuutensa oli rekisteröitävä ja heidät velvoitettiin tekemään pakkotyötä. Juutalaisten tunnistamisen helpottamiseksi heidät määrättiin kantamaan keltaista tähteä. Saksalaisten oli koko ajan oltava varuillaan juutalaisten suhteen, sillä juutalaisia oli hyvin paljon laittomasti ja salakavalasti siviilivaatteissa saksalaisia vastaan sotivissa partisaanijoukoissa, ja siksi heille määrättiin keltainen tähti. Jürgen Graf kertoo, että Serbiassa partisaanitoiminta oli hyvin voimakasta, ja tällainen laiton ja villi sota (salamurhia, sabotaasitekoja, huoltolinjojen tuhoamisia, attentatteja, ryöstöjä, propagandan levittämistä jne.) tuotti suuria ongelmia ja miestappioita miehitysjoukoille. Siihen oli pakko reagoida.

Siksi miehitysjoukot ottivat myös panttivankeja, joita teloitettiin kostoksi partisaanien suorittamista tihutöistä, ja tällaiset kostotoimenpiteet (repressaalit) olivat laillisia silloisten kansainvälisten säädösten mukaan. Partisaanisota oli laitonta toimintaa, ja sen vuoksi partisaanit, joista moni oli juutalainen, luokiteltiin rikollisiksi.

Myös holokaustitahoja edustava Raul Hilberg myöntää kirjassaan (s. 729), että saksalaiset saivat Serbiassa vastaansa partisaanit ja että Serbia oli jatkuvan partisaanisodan näyttämö. Saksalaiset liittolaisineen joutuivat keskelle rikollisten riehumista ja reagoivat siihen niin kuin pitää ja niin kuin kaikki maat ovat aina tehneet kohdatessaan sodassa sellaisen rikollisen toiminnan.

8.9.1941 Saksan ulkoministeriön täysivaltainen edustaja Belgradissa, Felix Benzler, lähetti Saksan ulkoministeriöön sähkeen, jossa hän totesi, että Serbian juutalaiset osallistuvat jatkuvasti sabotaasi- ja terroritekoihin ja että siitä syystä Serbian juutalaismiehet tulisi siirtää (entfernen) pois Serbiasta. Benzler ehdotti heidän siirtämistään Tonavaa pitkin proomuilla Tonavan suistoalueelle Romaniaan.

11.9.1941 Martin Luther Saksan ulkoministeriöstä ilmoitti, ettei juutalaisten karkottaminen Romaniaan ole toivottavaa ja että Benzlerin tulisi ryhtyä toimiin juutalaisten siirtämiseksi työleireihin.

12.9.1941 Benzler vastasi, ettei Lutherin esittämä ratkaisu turvallisuussyistä ollut mahdollinen, sillä työleirit muodostivat uhan saksalaisille joukoille. Sabacin työleiri, jossa oli 1200 juutalaista, tulisi purkaa, koska se sijaitsi taistelualueella ja sen ympärillä oli tuhansia partisaaneja. Ellei hänen ehdotustaan juutalaisten siirtämisestä Romaniaan edelleenkään hyväksytä, heidät tulisi karkottaa Kenraalikuvernementtiin tai Venäjälle.

Ulkoministeriön saatua Benzlerin viestin Lutherin alainen Franz Rademacher (juutalaisasioiden osastosta) neuvotteli Saksan pääturvallisuusviraston (RSHA) Baatzin kanssa, joka hoiti Gestapon asioita vallatuilla alueilla. Baatz ilmoitti, etteivät pakkosiirrot olleet nyt mahdollisia.

Rademacher raportoi 13.9.1941 suullisesti asiasta esimiehelleen Lutherille, ja tämän raportoinnin aikana Rademacher soitti RSHA:n juutalaisasioiden asiantuntijalle Eichmannille. Puhelun aikana Rademacher kirjoitti ylös lyhyesti Eichmannin vastauksen ydinkohtia ja näytti niitä pöydän yli Lutherille. Paperi, jolle Rademacher käsin kirjoitti noita ydinkohtia, oli tuo Benzlerin 12.9.1941 lähettämä sähke, jossa nuo kyseiset ehdotukset olivat. Siinä siis on muutamalla sanalla kirjoitettuna Eichmannin mielipide asiasta, ja se kuuluu seuraavasti:

Sturmbannführer Eichmannin (RSHA IVDVI) ilmoituksen mukaan ”ei ole mahdollista viedä heitä Venäjälle tai Kenraalikuvernementtiin. Edes Saksan juutalaisia ei voida majoittaa sinne. Eichmann ehdottaa ampumista.”

Yllä mainitun selityksen tapahtumien kulusta Rademacher antoi vuonna 1948 Nürnbergin oikeudenkäynneissä. Hän kertoi muistavansa istuneensa Lutheria vastapäätä ja kirjanneensa ylös Eichmannin vastausta. Eichmannin sanoman sisältö oli, että armeija on vastuussa järjestyksestä Serbiassa ja että sen tulisi tappaa kapinoivat juutalaiset ampumalla. Rademacherin kysyessä lisää Eichmann oli toistanut yksinkertaisesti: ”Ammuttava ja hirtettävä”.

Oikeudenkäynnissään v. 1961 Eichmann sanoi ensin, että hän toimi ylempien esimiestensä määräysten mukaan, ja ne määräykset olivat siihen aikaan: ”Tapettava ampumalla”. Myöhemmin hän – taistelihan hän hengestään – kielsi sanoneensa noita sanoja ja väitti Rademacherin väärentäneen dokumentin. [4]

Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Jo yllä käsitellystä Heydrichin määräyksestä (2.7.1941) käy ilmi, että ääriainekset, sellaiset kuin sabotaasitekojen tekijät, propagandan levittäjät, sala-ampujat, salamurhaajat ja agitaattorit, tuli teloittaa. Tästä oli käsky, kuten Eichmann oikein toteaa. Lisäksi oli Keitelin allekirjoittama käsky alkukesältä 1941. Juutalaisia ei kuitenkaan teloitettu juutalaisina (siis rodun tai uskonnon vuoksi) vaan rikollisina ääriaineksina, partisaaneina tai partisaanien avustajina ja repressaaleissa. Kaikki nämä teloitukset olivat laillisia sodan aikana. Jo Rademacherin ylös kirjaamasta Eichmannin lausunnosta käy ilmi, että kyseessä oli järjestys- ja turvallisuusasia, kapinoivat juutalaiset, ja koko tuo yllä kuvattu syksyn 1941 tapahtumaketju osoittaa, että saksalaiset taistelivat juutalaista rikollisuutta vastaan, eivät juutalaisia vastaan juutalaisina. Kyseessä ei ollut ”holokausti” vaan järjestyksenpito vallatuilla alueilla. Juutalaiset olivat itse ansainneet teloituksensa.

Pari viikkoa tuon Rademacherin raportoinnin jälkeen (28.9.1941) Benzler lähetti Rademacherille Saksan ulkoministeriöön viestin, että Serbian sotilashallituksen komentajakenraali Franz Böhme tahtoi siirtää kaikki Serbian 8 000 juutalaismiestä pois Serbiasta. Böhme ei voinut sijoittaa 8 000 ihmistä leireihin, ja lisäksi Böhme oli kuullut, että pakkosiirtoja oli menestyksellisesti suoritettu muista maista, esimerkiksi Protektoraatista (Böömi ja Määri). Tilanne oli siis kärjistynyt, eivätkä saksalaiset voineet enää sietää partisaanisotaa ja juutalaisten kapinointia.

2.10.1941 Saksan ulkoministeri Joachim Ribbentrop päätti ottaa yhteyttä Himmleriin kysyäkseen, voiko hän ottaa huolehtiakseen noista 8 000 Serbian juutalaisesta ja kuljettaa heidät Itä-Puolaan tai jonnekin muualle. [5]

Samana päivänä, 2.10.1941, saksalainen kuorma-autokolonna joutui Topolassa partisaanien väijytykseen, ja 21 saksalaista kuoli heti ja yksi myöhemmin. Kaksi päivää myöhemmin Böhme määräsi Sabacin ja Belgradin leireistä 2 200 asukkia teloitettaviksi repressaalina (siis 100 teloitettava yhtä tapettua saksalaista kohti).

5.10.1941 Saksan ulkoministeriö ilmoitti Belgradiin, että RSHA:n erikoisedustaja saapuu piakkoin Belgradiin selvittämään asiaa.

9.10.1941 armeija alkoi suorittaa Böhmen määräämiä repressaaliteloituksia.

10.10.1941 Böhme määräsi pidätettäväksi panttivangeiksi kaikki kommunistit, epäillyt kommunistit, kaikki juutalaiset ja tietyn määrän ”nationalistisesti ja demokraattisesti suuntautuneita” kansalaisia. Määräyksen mukaan kutakin tapettua saksalaista sotilasta tai etnistä saksalaista kohti teloitettaisiin 100 panttivankia, kutakin haavoitettua saksalaista sotilasta tai etnistä saksalaista kohti 50 panttivankia. Teloitusten suorittajaksi määrättiin armeijan joukot. Naisia ei teloitettaisi, teloitettavien tuli olla miehiä. Tämä kaikki oli laillista järjestyksen turvaamista.

Böhme jopa antoi erityisohjeet ampumisten suorittamisesta (”Einzelanordnungen für Durchführung von Erschiessungen”) 25.10.1941. Teloitusryhmien tuli olla upseerin johtamia, ampuminen tuli suorittaa 7-9 metrin päästä kiväärillä, ammuttavien tuli seisoa haudan reunalla, ettei ruumiita tarvitse tarpeettomasti käsitellä, joukkoteloituksissa ammuttavien tuli mieluiten olla polvillaan, sotilaslääkärin tuli tarvittaessa antaa määräys mahdollisista armonlaukauksista ja vaatteet ja kengät tuli luovuttaa paikalliselle upseerille. Ja edelleenkin tämä aivan laillista.

18.10.1941 saapui tuo Saksan ulkoministeriön 5.10.1941 lupaama erikoisedustaja, joka oli ulkoministeriön Rademacher. Hänen mukanaan saapui mm. Suhr RSHA:n Eichmannin osastosta. Heidän vierailunsa kesti kolme päivää 21.10.1941 asti.

25.10.1941 Rademacher laati vierailusta ja sen aikana käydyistä neuvotteluista raportin (tämä on Holmilan tarkoittama raportti). 7.11.1941 hän laati vielä esimiehensä Lutherin pyynnöstä lyhyemmän korjatun raportin (korjaukset liittyivät henkilöstöön liittyviin asioihin ja koskivat raportin viittä viimeistä kappaletta). Rademacherin vierailun aikana kävi ilmi, etteivät kaikki yllä luetellut asiat pitäneet paikkaansa. Raportissaan Rademacher selostaa asiaa, ja seuraavassa käyn hänen raporttiaan ja sitä käsittelevää Bambergin kihlakunnanoikeuden (Landgericht) päätöstä vuodelta 1968 läpi. [6]

Raporttinsa alussa Rademacher toteaa, että hänen virkamatkansa tarkoituksena oli paikan päällä tutkia, eikö niiden 8 000 juutalaisen kiihottajan asiaa, joiden karkottamista Saksan lähetystö oli vaatinut, voitaisi ratkaista paikan päällä.

Rademacherin saavuttua Belgradiin Benzler kertoi heti hänelle, miten vaarallinen tilanne oli Belgradissa kapinoinnin vuoksi ollut.

Seuraavana päivänä Rademacher ja Benzler menivät yhdessä tapaamaan hallintohenkilökunnan päällikkö Turneria, ja keskusteluissa Rademacher sai kuulla, että yli 2 000 juutalaista oli jo teloitettu repressaalina Topolassa tapetuista saksalaisista. Ensin oli teloitettu noin 50 aktiivista serbialaista kommunistia ja sitten juutalaisia kommunistisina kiihottajina.

Keskustelussa Rademacherille selvitettiin myös, ettei juutalaismiesten määrä alun perin ollutkaan 8 000 vaan 4 000 (yllä oleva luku 8 000 on siis virheellinen). Virhe oli tullut siitä, että Banatin juutalaiset (600) ja Smedrivon juutalaiset (1 500) oli laskettu kahteen kertaan (sisältyivät jo valmiiksi Belgradin lukuun) ja lisäksi Belgradin juutalaisia oli häipynyt kapina-alueelle. Noista 4 000 juutalaisesta valtionpoliisi tarvitsi 500 työtehtäviin (terveys- ja järjestyspalvelu), ja koska 2 200 oli jo teloitettu, jäljellä oli Rademacherin tullessa 1 300 juutalaismiestä repressaaleissa teloittamista varten.

Turner ilmaisi keskustelussa katkerin sanoin pettymystään sen johdosta, ettei ensimmäisiin avunpyyntöihin oltu heti vastattu. Tilanne oli ollut hyvin tukala, ja vasta saksalaisten divisioonien tulo oli rauhoittanut tilannetta. Rademacher selvitti Turnerille, miksei juutalaisia voitu siirtää Romaniaan, Kenraalikuvernementtiin tai itään.

Sen jälkeen Rademacher kävi yksityiskohtaisempia neuvotteluita juutalaiskysymystä käsittelevien virkailijoiden kanssa (Weimann Turnerin virastosta, valtiollisen poliisi päällikkö Fuchs ja hänen juutalaiskysymyksen asiantuntijoitaan sekä Suhr). Näissä keskusteluissa Rademacherille ilmoitettiin, että on olemassa Hitlerin käsky, Keitelin käsky ja myös jo kenraali Böhmen käsky, joiden mukaan on suoritettava laajoja panttivankien teloittamisia. Benzlerin raporteissa esitetty ongelma voitaisiin hoitaa jo seuraavan viikon aikana ampumalla juutalaismiehet panttivankeina. Fuchs ilmoitti Rademacherille, että Kraljevon luona tapahtuneen yllätyshyökkäyksen vuoksi kenraali Böhme oli määrännyt ammuttavaksi 1 800 panttivankia. Kiinni otettuja juutalaismiehiä ei kuitenkaan enää ollut niin paljon.

Rademacherille näytettiin asiakirjoista, että juutalaiset olivat osallistuneet kapinointiin (so. partisaanitoimintaan), toimineet kapinallisten kuriireina ja tehneet sabotaasitekoja. Fuchs myös vei Rademacherin katsomaan Belgradin lähistöllä ollutta avattua joukkohautaa, jossa oli eläimellisesti kidutettujen saksalaisten silvottuja ruumiita. Fuchs ehdotti juutalaisten miesten ampumista repressaalitoimenpiteenä, eikä Rademacher voinut sitä vastaan sanoa mitään.

Seuraavana päivänä (20.10.1941) neuvoteltiin Serbian juutalaiskysymyksen ratkaisusta. Turnerin pyynnöstä Rademacher selvitti jälleen, miksei juutalaisia voitu siirtää pois. Hän toi esiin ne ulkopoliittiset syyt, miksei juutalaisia voitu siirtää Romaniaan. Suhr ilmoitti, ettei sillä hetkellä ollut käytettävissä kuljetuskalustoa juutalaisten siirtämiseksi itään ja ettei idässä ollut riittävästi majoitusmahdollisuuksia. Fuchs ehdotti, että juutalaismiehet ammutaan kenraali Böhmen määräämissä panttivankien teloituksissa kuluvan viikon aikana. Kukaan ei vastustanut Fuchsin ehdotusta, ja se hyväksyttiin.

Juutalaisnaisista, -lapsista ja -vanhuksista (joita oli n. 20 000 Rademacherin raportin mukaan) sekä niistä mustalaisista, joita ei pidetä panttivankeina ampumista varten (ja joiden lukumäärä oli 1 500) päätettiin, että heidät siirretään väliaikaisesti (kulkutautivaaran vuoksi pitempi majoittaminen ei ollut mahdollista) Belgradin mustalaislähiöön ja sitten serbialaiselle Mitrovican saarelle (Tonavassa). Myöhemmin, heti kun juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisun puitteissa tekniset mahdollisuudet sallivat, nämä juutalaiset siirrettäisiin vesiteitä pitkin itään. Mitrovicaan suunniteltiin kahta leiriä, toinen juutalaisille ja mustalaisille, toinen 50 000 serbialaiselle panttivangille.

8.12.1941 Rademacher kirjasi asiakirjoihin, että Benzler oli ilmoittanut puhelimitse, että itään siirrettäviksi aiottuja juutalaisia ei sijoitetakaan Mitrovican saarelle (joka oli tulvan peittämä) vaan Semlinin (= Zemun, Sajmiste) leiriin. Semlin sijaitsi Kroatian alueella, mutta Kroatia oli antanut luvan tilapäiseen leirikäyttöön. Benzler pyysi sen vuoksi mahdollisimman pikaisesti siirtämään juutalaiset itään. Rademacher ilmoitti vastanneensa, ettei siirto ole mahdollinen ennen kevättä, sillä Saksan juutalaisia täytyy siirtää ensin.

Myöhemmin Rademacher kirjasi matkakertomukseensa matkansa aiheeksi Serbian kohdalla ”Juutalaisten likvidointi Belgradissa”, ja tämä suoraan osoittaa, etteivät saksalaisten suorittamat teloitukset olleet laittomia. Jos ne olisivat olleet laitonta juutalaisten murhaamista, ei hän olisi tuollaista julkisesti kirjoittanut. Vuoden 1968 oikeudenkäynnissä Rademacher ilmoittikin, ettei hän sanalla ”likvidointi” tarkoittanut laitonta tappamista.

Tapahtuiko sitten itään siirrettäviksi suunnitelluille juutalaisille se, mitä suunniteltiin, siirto itään? Kyllä heitä siirrettiin itään, sillä juutalainen Reuben Ainsztein kirjoittaa kirjassaan ”Jewish Resistance in Nazi-occupied Europe”, että Lvivin lähellä sijaitsevassa Janovin leirissä oli Jugoslavian (ja siis Serbian) juutalaisia sodan aikana. [7]

Holokaustitahot kuitenkin yrittävät selittää, että nämä juutalaiset (naiset, lapset ja vanhukset) olisi tapettu kaasuautossa keväällä 1942 matkalla Semlinin leiristä Belgradin läpi hautakuopille, jotka oli kaivettu valmiiksi. Yksi holokaustitaho, Christopher Browning, on jopa kirjoittanut artikkelin ”Todistusaineistoa lopullisen ratkaisun toteuttamisesta”, jonka osan III kohdassa V hän tuo esiin olemassa olevan todistusaineiston siitä, että juutalaisia tapettiin kaasuvaunussa Semlinissä. [8]

Browningin todistusaineisto koostuu a) Serbian sotilashallinnon hallintohenkilökunnan päällikkö Turnerin Himmlerin adjutantti Karl Wolffille 11.4.1942 lähettämästä kirjeestä, [9] b) Saurerin erikoisautoa (Spezialwagen-Saurer) koskevasta Schäferin raportista, c) dokumenteista, joiden mukaan Semlinin leirin asukkien määrä laski olemattomiin maaliskuun ja toukokuun välillä 1942, ja d) kahdesta touko-kesäkuulta 1942 olevasta lausunnosta, joissa todetaan, ettei Serbiassa enää ole akuuttia juutalaisongelmaa. Muita todisteita ei ole olemassa.

Browningin tarkoittama Turnerin kirjeen kohta kuuluu saksaksi seuraavasti:

Schon vor Monaten habe ich alles an Juden im hiesigen Lande greifbare erschiessen und sämtliche Judenfrauen und -Kinder in einem Lager konzentrieren lassen und zugleich mit Hilfe des SD einen "Entlausungswagen" angeschafft, der nun in etwa 14 Tagen bis 4 Wochen auch die Räumung des Lagers endgültig durchgeführt haben wird….

Suomeksi:

Jo kuukausia sitten olen antanut ampua kaikki tässä maassa kiinni saatavissa olevat juutalaismiehet ja koota kaikki juutalaisnaiset ja -lapset yhteen leiriin, ja samalla olen hankkinut SD:n avulla ”täidentorjuntavaunun”, joka nyt noin 2-4 viikossa tulee tyhjentämään leirin lopullisesti.

Englanniksi Browningin mukaan:

Already some months ago I had everything that could be got hold of in the way of Jews in this land shot, and had all the Jewish women and children concentrated in a camp and at the same time, with the help of the SD, procured a 'delousing vehicle' that will now finally have carried out the clearing of the camp in some 14 days to 4 weeks....

Havaitaan, että Browning antaa sanalle “Entlausungswagen” vastineen “delousing vehicle”, joka tarkoittaa suomeksi täidentorjunta-ajoneuvoa. Yleensä holokaustitahot (esim. englanninkielinen wikipedia ja holocaust-history.org) antavat vastineeksi ”delousing van” eli täidentorjunta-auto (paketti- tai kuorma-auto).

Koska Turnerin kirjeessä sanan ”Entlausungswagen” ympärillä on lainausmerkit, holokaustitahot ovat tulkinneet tuon ”täidentorjunta-ajoneuvon” tai ”täidentorjunta-auton” kaasuautoksi, jossa tapettiin ihmisiä kaasulla. Esimerkiksi Raul Hilberg puhuu tästä välineestä ”kaasuautona” ja kertoo, että juutalaiset pakattiin leirissä tähän autoon ja tapettiin auton pakokaasulla (joka johdettiin tilaan, jossa juutalaiset olivat) matkalla läpi Belgradin. Sitten heidät haudattiin joukkohautoihin. Ne, jotka eivät kuolleet leirissä, tapettiin tässä kaasuautossa. [10]

Tässä on menty kuitenkin liiallisuuksiin. Eiväthän lainausmerkit tee täidentorjuntavaunusta murhakaasuautoa. Tulkinta on mielivaltainen ja ilkeämielinen, ja osoittaahan jo yllä mainittu Reuben Ainszteinin kirja, että Serbian juutalaisia todella siirrettiin itään. Yhtä hyvinhän Turner saattaa tarkoittaa vain vaunua, joka on varustettu erikoiskäyttöön (esim. täidentorjuntaan) ja ilmaisee tämän vaunun erikoisuuden lainausmerkeillä, jolloin hänen ilmauksensa tarkoittaisi ”ns. täidentorjuntavaunua”. Ja loppujen lopuksi täidentorjuntavaunu on täidentorjuntavaunu.

Se, mitä tässä kaikessa ei ole ymmärretty, on se, että Entlausungswagen eli täidentorjuntavaunu tarkoittaa todennäköisesti junanvaunua, joka on varustettu täidentorjuntakäyttöön. Semlinin leiri oli aivan rautatieaseman vieressä, ja kuvausten mukaan amerikkalaisten pommittaessa asemaa vuonna 1944 pommeja osui leiriin. [11]

Löysin nimittäin eräästä nettiantikvariaatista haun ”Entlausungswagen” tuloksena valokuvan, joka kuvaa juuri ”Entlausungswagenia”. Siinä on junan tavaravaunu, joka on varustettu täidentorjuntakäyttöön, ja vaunun kyljessä lukee isoin kirjaimin: ”Entlausungswagen”. Hankinkin itselleni tuon valokuvan.

Koska täidentorjunta eli Entlausung tarkoittaa vaatteiden puhdistamista pilkkukuumetta (joka oli tuolloin suuri riesa ja vaaransi myös saksalaisten hengen) levittävistä täistä (saks. Laus = täi) kuumailmalla, höyryllä tai Zyklon B-hyönteismyrkyllä ja itse puhdistettavan ihmisen pesettämistä suihkussa (ja mahdollisesti tukan leikkaamista), nuo toiminnot olivat tuossa junanvaunussa. Koska leirin juutalaisia siirrettiin itään, heidät piti puhdistaa täistä, ettei kulkutauti leviä itään ja vaaranna siellä kaikki toiminnot (näin toimittiin myös Belzecin, Treblinkan ja Sobiborin kauttakulkuleireissä, jotka sijaitsivat rajan tuntumassa). On mahdollista, että Turnerin hankkima täidentorjuntajunanvaunu seisoi leirin vieressä asemalla ja että ennen juutalaisten siirtämistä Tonavaa pitkin (”auf dem Wasserwege” eli ”vesitse”, kuten Rademacher yllä kirjoittaa) Mustallemerelle ja sieltä edelleen omiin määräkohteisiinsa heidät käytiin puhdistamassa täistä tässä paikallaan seisovassa junanvaunussa.

Tähän liikenteeseen saattaa hyvinkin liittyä Browningin mainitsema Saurerin erikoisauto (Spezialwagen-Saurer), josta Schäferin raportti kertoo. Browning kertoo, että raportissaan Schäfer ilmoitti Berliiniin, että erikoistehtävää suorittamassa olleet kaksi autonkuljettajaa olivat suorittaneet tehtävänsä ja että sen vuoksi kuljettajat ja auto lähetetään takaisin (raportin ajankohdaksi Nizkorin sivusto antaa 9.6.1942 [12]). Ilmi ei käy, millainen erikoisauto oli kyseessä, mutta saksalaisilla oli toki sodan aikana hyvinkin monenlaisia erikoisautoja käytössään. Mahdollista on jopa, kuten Ingrid Weckert ja Robert Faurisson ovat todenneet, että heillä oli myös täidentorjunta-autoja. Joka tapauksessa auton tehtävänä on saattanut olla kuljettaa juutalaisia Tonavan varrelle heidän proomunsa tai jokilaivansa lähtökohtaan, ja tehtävä loppui, kun kaikki juutalaiset oli kuljetettu.

Holokaustitahot ovat tulkinneet, että tämä Schäferin Saurer-erikoisauto (Spezialwagen-Saurer) on sama kuin Turnerin mainitsema täidentorjuntavaunu (Entlausungswagen) ja että kyseessä on murhakaasuauto, jossa juutalaisia murhattiin auton pakokaasulla.

Tämä tulkinta on ehdottomasti väärä. Holokaustitahot kertovat, että näissä autoissa oli dieselmoottorit. Saurer-autot olivatkin säännönmukaisesti dieselautoja. [13] Dieselpakokaasulla ei kuitenkaan voi suorittaa murhia, sillä siinä ei ole riittävästi hiilimonoksidia (eli häkää) ihmisten tappamiseksi. [14] Schäferin mainitsema Saurerin erikoisauto ei ole voinut olla murhakaasuauto, ja koska holokaustitahot sanovat tämän auton olevan sama kuin Turnerin mainitsema Entlausungswagen, myöskään Entlausungswagen – jos se täidentorjunta-autoa tarkoittaisi (mikä tietenkin on myös mahdollista) - ei ole voinut olla murhakaasuauto. Holokaustitahojen väitteet Semlinin leirin juutalaisten murhaamisesta murhakaasuautolla kaatuvat kokonaan. Browningin todisteet, että Semlinin leirin asukkien määrä laski olemattomiin keväällä 1942 ja että lausunnoissa todetaan Serbian juutalaisongelman poistuneen, todistavat vain, että juutalaisia siirrettiin itään ja että heidän poistuessaan poistui myös juutalaisongelma. Jos saksalaiset olisivat teloittaneet myös noita Semlinin leirissä olleita juutalaisia, niin toki he olisivat raportoineet siitä asianmukaisesti kuten he tekivät juutalaismiesten kohdalla.

Viitteet:

[1] Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews. Yale University Press. 2003, s. 725 ja viite 1 samalla sivulla.

[2] Eugene Kulischer: The Displacement of Population in Europe. International Labour Office. 1943, s. 106.

[3] Jürgen Grafin artikkeli löytyy osoitteesta:

http://juergen-graf.vho.org/articles/hungarian-holocaust-debate.html

Asiaa koskeva kohta on ”Answers to Dr. Laszlo Karsai’s arguments”, argument 4. Graf antaa jatkoviitteitä.

[4] Eichmann-oikeudenkäynnin tuomio, s. 31:

http://www.nizkor.org/ftp.py?people/e/eichmann.adolf/transcripts/Judgment/Judgment-031

[5] Lähde Grafin mukaan kirja R. M. Kempner: ”Eichmann und Komplizen”. Europa Verlag. 1961, s. 292. Nürnberg-dokumentti NG-3354.

[6] Rademacherin 25.10.1941 laatima raportti kuuluu seuraavasti (linkeissä lähde):

http://www1.jur.uva.nl/junsv/Excerpts/673004b.htm

myös:

http://freezonechef.servertalk.in/freezonechef-post-58210.html

Referat D III D III 535 g

Stempel

Geheim

Aufzeichnung über das Ergebnis meiner Dienstreise nach Belgrad.

Zweck der Dienstreise war, an Ort und Stelle zu prüfen, ob nicht das Problem der 8000 jüdischen Hetzer, deren Abschiebung von der Gesandtschaft gefordert wurde, an Ort und Stelle erledigt werden könne.

Die erste Aussprache mit Gesandten Ben. und Staatsrat Turner auf der Dienststelle des Militärbefehlshabers von Serbien ergab, dass bereits über 2000 dieser Juden als Repressalie für Überfälle auf deutsche Soldaten erschossen waren. Auf Anordnung des Militärbefehlshabers sind für jeden getöteten deutschen Soldaten 100 Serben zu erschiessen. In Vollzug dieses Befehls wurden zunächst die aktiven kommunistischen Führer serbischer Nationalität - etwa 50 an der Zahl - und dann laufend Juden als kommunistische Hetzer erschossen.

Im Verlaufe der Aussprache ergab sich, dass es sich von vornherein nicht um 8000 Juden handelte, sondern nur um rund 4000, von denen ausserdem nur 3500 erschossen werden können. Die restlichen 500 benötigt die Staatspolizei, um den Gesundheits- und Ordnungsdienst in dem zu errichtenden Ghetto aufrecht zu erhalten.

Wieso die Differenz von 8000 zu 4000 Juden entstanden war, konnte in der ersten Besprechung nicht geklärt werden. Die über diese Frage von mir angestellten Ermittlungen ergaben, dass Staatsrat Turner die Zahl von 8000 Herrn Ges. Ben. angegeben hatte, und zwar 1500 aus Smedrivo, 600 aus dem Banat (ein Rest von 2000), 1200 aus Sabatsch, 4700 aus Belgrad.

In dieser Aufstellung war insofern ein Fehler unterlaufen, als die Juden aus Smedrivo und dem Banat doppelt gezählt und in der Belgrader Zahl von 4.700 nochmals enthalten waren; ausserdem hatte sich ein Teil der Belgrader Juden inzwischen ins Aufstandsgebiet verdrückt.

In der ersten Aussprache gab Staatsrat Turner in bitteren Worten seiner Enttäuschung darüber Ausdruck, dass den ersten Hilferufen nicht unmittelbar Folge geleistet war. Die Lage wäre sehr prekär gewesen, erst durch das Eintreffen der deutschen Divisionen sei sie etwas gebessert worden. Ich habe die Gründe auseinandergesetzt, weshalb die Juden weder nach Rumänien noch in das General-Gouvernement oder in den Osten abgeschoben werden konnten. Staatsrat Turner konnte sich diesen Gründen nicht verschliessen. Er fordert aber nach wie vor die Abschiebung der restlichen Juden aus Serbien.

Ins Einzelne gehende Verhandlungen mit den Sachbearbeitern der Judenfrage, Sturmbannführer Weimann von der Dienststelle Turner, dem Leiter der Staatspolizeistelle, Standartenführer Fuchs und dessen Judenbearbeitern ergaben:

1. Die männlichen Juden sind bis Ende dieser Woche erschossen, damit ist das in dem Bericht der Gesandtschaft angeschnittene Problem erledigt.

2. Der Rest von etwa 20000 Juden (Frauen, Kinder und alte Leute) sowie rund 1500 Zigeuner, von denen die Männer ebenfalls noch erschossen werden, sollte im sogenannten Zigeunerviertel der Stadt Belgrad als Ghetto zusammengefasst werden. Die Ernährung für den Winter könnte notdürftig sichergestellt werden.

In einer Schlussbesprechung bei Staatsrat Turner war dieser bereit, eine solche Lösung grundsätzlich zu akzeptieren. Das Zigeunerviertel der Stadt Belgrad ist aber nach seiner Ansicht ein absoluter Seuchenherd und muss aus hygienischen Gründen niedergebrannt werden. Es käme nur als Übergangsstation in Frage.

Die Juden und Zigeuner, die nicht als Repressalie erschossen werden, sollen daher zunächst im Zigeunerviertel zusammengefasst und dann nachts zur serbischen Insel Mitrovica abtransportiert werden. Dort werden zwei getrennte Lager errichtet. In dem einen sollen die Juden und Zigeuner und in dem anderen 50000 serbische Geiseln untergebracht werden.

Sobald dann im Rahmen der Gesamtlösung der Judenfrage die technische Möglichkeit besteht, werden die Juden auf dem Wasserwege in die Auffanglager im Osten abgeschoben.

Meinen Gesamteindruck in der Angelegenheit möchte ich dahin zusammenfassen, dass die Belgrader Dienststellen unter dem Eindruck des täglich heftiger werdenden Aufstandes, wobei zeitweilig die Stadt Belgrad selbst bedroht war, die ganze Frage zunächst zu schwarz gesehen haben, dass ausserdem die Gesandtschaft und die örtlichen Staatspolizeistellen nicht derartig eng zusammenarbeiten, wie es sachlich erforderlich ist.

Ges. Ben., mit dem ich diese Frage anschnitt, bestätigte meinen Eindruck. Er sagte, er verhandele nicht mehr mit Standartenführer Fuchs. Dies habe seinen Grund darin, dass Fuchs ihn in der Frage der Freimaurerlisten illoyal behandelt habe. Zunächst hätte er die von ihm gewünschten Freimaurerlisten überhaupt nicht herausgegeben. Auf sein Drängen hätte er dann eine Liste geliefert, die unvollständig und unrichtig gewesen sei. So hätten auf der Liste falsche Namen gestanden, einige Leute seien nur mit dem Vornamen aufgeführt, ausserdem seien auf der Liste der Prinzregent und der frühere Innenminister Zwetkowitsch erfasst gewesen, obwohl der Staatspolizei bekannt gewesen wäre, dass die Liste dazu dienen sollte, die Freimaurer zu erfassen, die für Repressalien in Frage kämen.

Seit dieser Zeit wende er sich nur noch an Staatsrat Turner unmittelbar, dem Fuchs bis zu einem gewissen Grade unterstellt ist.

Mir selbst sind Standartenführer Fuchs und seine Sachbearbeiter stets hilfsbereit entgegengekommen, haben mir Einblick in ihre Vorgänge gewährt und gut mit mir zusammengearbeitet.

Die Aussprache mit Sturmbannführer Weimann, der Turner unterstellt ist, ergab, dass bei den unmittelbaren Sachbearbeitern und ausführenden Organen eine örtliche Lösung der ganzen Frage im Gegensatz zu Turner selbst optimistisch beurteilt werde.

Es ist mir daher zweifelhaft, ob die Methode, nur mit Staatsrat Turner zu verhandeln, im vorliegenden Falle die zweckmässigste war.

Berlin, den 25.Oktober 1941

gez.: Rad.

[7] Reuben Ainsztein: “Jewish Resistance in Nazi-occupied Europe”. Elek Books, Lontoo 1971, s. 708.

[8] Christopher Browning: Evidence for the Implementation of the Final Solution. Pacific Lutheran University, Tacoma, Washington. 2000, Part III

http://www.ess.uwe.ac.uk/genocide/browning3.htm

1.Semlin

After the male adult Jews in Serbia had been shot in the fall of 1941, the women, children, and elderly were interned in a makeshift camp constructed in the old fair grounds of Semlin across the river from Belgrade. The planned deportation to a "reception camp" in the east never took place, and by late March 1942 the number of Jews in Semlin had reached 6,280. On April 11, 1942, the head of the military administration in Serbia, Harald Turner, wrote to Himmler's adjutant, Karl Wolff:

“Already some months ago I had everything that could be got hold of in the way of Jews in this land shot, and had all the Jewish women and children concentrated in a camp and at the same time, with the help of the SD, procured a 'delousing vehicle' that will now finally have carried out the clearing of the camp in some 14 days to 4 weeks....”

The 10-day reports of the military commander in Serbia document a steady decrease in the number of Jewish inmates in the Semlin camp between early March and late May. They register a population of 5,780 Jews--"mostly women and children"--in the "Jewish camp Semlin" on March 3, 1942, and this number declined to 491 Jews as of May 22. The reports cease to mention the presence of any Jews or even the existence of a "Jewish camp" in Semlin as of June. On May 29, 1942, Franz Rademacher at the Jewish desk in the Foreign Office wrote: "The Jewish question in Serbia is no longer acute." Ten days later the head of the Security Police in Belgrade, Emanuel Schäfer, informed the commanding general in Serbia, Paul Bader, and the Military Commander Southeast, Walter Kuntze, that there was no longer a Jewish question in Serbia. And Schäfer reported to Berlin, concerning the "special Saurer truck" (Spezialwagen-Saurer)--Saurer was the larger of the two truck models used for conversion into gas vans--that the two drivers, Goetz and Meyer, "had carried out their special task", and therefore they and the truck were being sent back.

[9] Turnerin Wolffille lähettämä kirje löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://www.holocaust-history.org/19420411-turner-wolff

[10] Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews, s. 737.

[11] Kuvaus löytyy mm. tämän linkin lopusta:

http://www.jobeograd.org/index.php?option=com_content&view=article&id=66&Itemid=111

[12] http://ftp.nizkor.org/hweb/camps/chelmno/sonderdruck.html

[13] Artikkelissaan “The Gas Vans: A Critical Assessment of the Evidence” Ingrid Weckert toteaa, että Saurer-autoissa oli dieselmoottorit:

http://vho.org/GB/Books/dth/fndwagon.html

suomeksi selostettuna:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/08/kaasuvaunut.html

[14] Katso Friedrich Bergin kirjoitus ”Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture — Absurd for Murder”:

http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html

tai sen pohjalta tehty suomennos ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html

Operaatio Reinhardt.

Sivuilla 106, 108 ja 137 Holmila kirjoittaa:

”Operaatio Reinhard”-tuhoamisleirit. Lopullisen ratkaisun toteuttamiseksi natsit tarvitsivat metodin, jolla suuri määrä juutalaisia voitiin likvidoida nopeasti, huomiota herättämättä ja anonyymisti siten, että uhrien ja murhaajien välillä olisi mahdollisimman vähän kontakteja - - loka-marraskuussa 1941 natsit keskustelivat mahdollisuudesta rakentaa kiinteitä juutalaisten tuhoamiseen rakennettuja laitoksia. Sekä Berliinissä että ”kentällä” pohdittiin mahdollisuutta juutalaisten laajamittaiseen tappamiseen. - - Yksityiskohtien puutteesta huolimatta operaation yleislinja oli selvä: juutalaiset tuli tuhota miehitetyn Puolan alueella tarkoitusta varten perustetuilla tuhoamisleireillä. Historiaan operaatio on jäänyt nimellä ”Operaatio Reinhard” Reinhard Heydrichin ”kunniaksi”. - - hän (Globocnik) sai kesällä 1941 järjestettäväkseen Puolan juutalaisten murhaamisen, Operaatio Reinhardin.

Holmila siis kutsuu Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan kauttakulkuleirejä tuhoamisleireiksi, juutalaisten terveyden ylläpitämiseksi ja epidemioiden ehkäisemiseksi suoritettuja täidentorjuntatoimenpiteitä (vaatteiden ja tavaroiden puhdistamista pilkkukuumetta levittävistä täistä kuumailmalla, höyryllä tai Zyklon B:llä, suihkussa käymistä ja tukan leikkaamista) juutalaisten murhaamiseksi, täidentorjuntatiloja kiinteiksi juutalaisten tuhoamiseen rakennetuiksi laitoksiksi, saksalaisia murhaajiksi, juutalaisten laajamittaista karkottamista itään juutalaisten laajamittaiseksi tappamiseksi ja likvidoimiseksi ja Operaatio Reinhardtia juutalaisten tuhoamiseksi Puolan tuhoamisleireillä.

Operaatio Reinhardtin hän kirjoittaa muotoon Operaatio Reinhard (jättää t:n pois) sanoen nimen viittaavan Reinhard Heydrichiin, vaikka todellisuudessa nimi viittaa Fritz Reinhardtiin, Saksan valtiovarainministeriössä toimineeseen valtion virkamieheen, jonka tehtävänä oli hyödyntää karkotetuilta juutalaisilta takavarikoitua omaisuutta (Saksa piti juutalaisia rikollisina, jotka olivat taloudellisilla vehkeilyillään ja tuhoisalla raha- ja pankkijärjestelmällään varastaneet saksalaisten omaisuuden ja miltei tuhonneet Saksan, ja siksi Saksa tahtoi ottaa varastetun omaisuuden takaisin).

Historioitsija David Irving esimerkiksi toteaa tämän kirjoittaessaan 29.5.1997 Robert van Peltille, että tämä on väärässä kirjoittaessaan kirjassaan, että Operaatio Reinhardt oli nimetty Reinhard Heydrichin mukaan; operaatio oli nimetty valtiosihteeri Fritz Reinhardtin mukaan. [1]

Operaatio Reinhardt tarkoitti siis juutalaisten omaisuuden takavarikointia ja käyttöä, ja tämä operaatio toimi rinnan pakkosiirtämisten kanssa. Jürgen Graf kirjoittaa artikkelissaan ”David Irving and the ’Aktion Reinhardt Camps’”:

Saksalaisten sodanaikaisten dokumenttien mukaan ”Aktion Reinhardt” (= Operaatio Reinhardt) tarkoitti juutalaisen omaisuuden takavarikointia. Ilman minkäänlaista dokumentaarista tai materiaalista todistusaineistoa ortodoksihistorioitsijat väittävät, että tämän Aktionin todellinen tarkoitus oli itäisen Puolan juutalaisten fyysinen tuhoaminen ja että 1,5-2 miljoonaa juutalaista tapettiin dieselmoottoreiden tuottamalla hiilimonoksidilla (= häkäkaasulla) kolmessa leirissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa. [2]

Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjassa ”Treblinka” todetaan lisäksi:

Tämä operaatio (so. Operaatio Reinhardt), joka tarkoitti osaksi juutalaisen omaisuuden takavarikointia, on saanut nimensä valtiovarainministeriön valtiosihteeri Fritz Reinhardtin mukaan eikä, kuten suurin osa virallista historiankirjoitusta väittää, Reinhard Heydrichin mukaan. Syynä tähän erehdykseen voi olla se tosiasia, että joissakin sodanaikaisissa dokumenteissa Reinhardt on kirjoitettu muodossa Reinhard. [3]

Kirjassaan ”Special Treatment in Auschwitz” Carlo Mattogno osoittaa, seuratessaan sodanaikaisista dokumenteista viiden ”juutalaisten erikoiskäsittelyyn” (special treatment) tarkoitetun parakin vaiheita, että parakit liittyivät pakkosiirretyiltä juutalaisilta otettujen tavaroiden säilyttämiseen.[4] Tämä tapahtui juuri Operaatio Reinhardtin puitteissa. Mattogno osoittaa dokumenteista, että vieraillessaan 23.9.1942 Auschwitzissa Pohl vieraili mm. seuraavissa paikoissa:

Täidentorjunnan ja henkilökohtaisen omaisuuden parakki/Reinhardt - - Operaatio Reinhardtin vaihe 2 (tämä ”vaihe 2” liittyi Birkenaun leirin uuteen hallinnolliseen funktioon). [5]

Pohl vieraili siis täidentorjuntakammiossa ja parakissa (tai parakeissa), jossa säilytettiin Operaatio Reinhardtin puitteissa takavarikoitua omaisuutta. Seuratessaan vierailujärjestystä Mattogno toteaa, että Pohl tarkasti joka tapauksessa BW 28:n (Bauwerk 28 eli rakennuskohde 28), joka oli ”Kanada I”-varastoalueella sijainnut kohde, jossa oli täidentorjunta- ja henkilökohtaisen omaisuuden parakkeja. Sen jälkeen hän vieraili 2-vaiheen Operaatio Reinhardtin parakeissa, jotka nekin sijaitsivat Birkenaussa tai Birkenaun välittömässä läheisyydessä.

Vuoden 1943 helmikuun loppuun mennessä 825 junanvaunullista ”vanhoja tekstiilejä”, jotka oli takavarikoitu ”juutalaisten uudelleenasuttamisen” puitteissa, oli lähetetty Auschwitzin leiriin ja Lubliniin (Majdanekiin) Operaatio Reinhardtin puitteissa. [6] Mattogno toteaa, että tämä henkilökohtaisen omaisuuden takavarikointi ja kierrättäminen oli juuri sitä, mistä Operaatio Reinhardtissa oli kyse. SS-Gruppenführer Fritz Katzmann raportoi:

Samanaikaisesti uudelleenasutustoimien kanssa suoritettiin juutalaisen omaisuuden takavarikointi. Huomattava määrä omaisuutta voitiin ottaa haltuun ja luovuttaa ”Reinhard”-erikoishenkilöstön käytettäväksi. [7]

Mattogno kertoo, että vielä toukokuussa 1944 Birkenaussa oli ”Reinhardt-erikoisyksikkö”, jossa työskenteli 287 naisvankia. [8]

Koska siis Holmila tunnustaa Operaatio Reinhardtin ja sen toiminnan Puolan maaperällä sijainneissa Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan leireissä, hän itse asiassa tulee vain tunnustaneeksi, että noissa leireissä juutalaisilta takavarikoitiin omaisuutta ja että – Holmilan sanoja mukaillen - niiden ”toiminnan yleislinja” oli juutalaisten omaisuuden takavarikointi, jonka Globocnik sai järjestettäväkseen kesällä 1941. Ja koska Holmila sitoo tuhoamista, likvidointia, murhaamista ja tappamista koskevan tulkintansa nimenomaan tuohon nimeen ”Operaatio Reinhardt”, joka kuitenkaan ei sellaista tarkoittanut, on selvää, etteivät nuo Puolan leirit olleet tuhoamisleirejä ja ettei siellä tuhottu ketään.

Saman tien kumoutuu Holmilan sivulla 108 esittämä väite:

Itse asiassa Himmler oli jo heinäkuussa 1941 päättänyt, että kenraalikuvernementtiin kuuluvan Lublinin alueen juutalaiset olisi tuhottava.

Holmila näet perustelee väitettään jatkamalla:

Lublinin juutalaisten perässä tulisivat muut miehitetyn Puolan (kenraalikuvernementin) juutalaiset. Tehtävää suorittamaan Himmler valitsi Odilo Globocnikin, Triestessä syntyneen Itävallan kansalaisen, joka toimi Lublinin alueen ylimpänä SS- ja poliisipäällikkönä. Ei tiedetä tarkkaan, milloin tai millä käskyllä, Himmler valitsi Globocnikin tehtävän veturiksi alkusyksystä 1941. Yksityiskohtien puutteesta huolimatta operaation yleislinja oli selvä: juutalaiset tuli tuhota miehitetyn Puolan alueella tarkoitusta varten perustetuilla tuhoamisleireillä. Historiaan operaatio on jäänyt nimellä ”Operaatio Reinhard” Reinhard Heydrichin ”kunniaksi”.

Perusteena siis Operaatio Reinhardt. Koska Operaatio Reinhardt kuitenkin tarkoitti pakkosiirrettävien juutalaisten omaisuuden takavarikointia ja sen käyttämistä, ei ollut myöskään Himmlerin päätöstä tuhota Lublinin alueen juutalaiset. Muita perusteita väitteelleen Holmila näet ei esitä.

Asian todistaa myös Himmlerin 19.7.1942, vuotta myöhemmin siis, Idän SS- ja poliisiylipäällikölle, SS-Obergruppenführer Krügerille, antama käsky, joka kuului:

Määrään täten, että Kenraalikuvernementin juutalaisen väestön uudelleenasuttaminen on kokonaisuudessaan saatava päätökseen 31.12.1942 mennessä.

Joulukuun 31. päivän jälkeen Kenraalikuvernementissa ei saa olla enää juutalaista syntyperää olevia henkilöitä, elleivät he ole Varsovan, Krakovan, Tschenstochaun, Radomin tai Lublinin kokoamisleireissä. Kaikki muu työ, jossa juutalaistyövoimaa käytetään, on siihen mennessä lopetettava, tai, jos sen lopettaminen ei ole mahdollista, siirrettävä johonkin kokoamisleiriin.

Nämä toimet ovat tarpeellisia Euroopan uuden järjestyksen kannalta välttämättömän rotujen ja kansojen toisistaan erottamisen sekä Saksan valtakunnan ja sen intressipiirien turvallisuuden vuoksi.

Jokainen rikkomus tätä määräystä vastaan merkitsee vaaraa Saksan kokonaisintressipiirin rauhalle ja järjestykselle sekä jalansijaa vastarintaliikkeelle ja moraaliselle ja fyysiselle tartuntapesäkkeelle.

Kaikista näistä syistä täydellinen puhdistus on välttämätön, ja siksi se on toteutettava. Tapaukset, joissa aikataulua todennäköisesti ei voida noudattaa, on ilmoitettava minulle hyvissä ajoin, niin että minulle jää aikaa katsoa, mitä asialle voidaan tehdä. Kaikki muiden virastojen erivapaus- ja poikkeushakemukset on toimitettava minulle henkilökohtaisesti. [9]

Kenraalikuvernementin juutalaisia siis asutettiin itään, ja perusteena oli turvallisuussyistä välttämätön rotujen ja kansojen erottaminen toisistaan. Tuolloinkaan Himmler ei siis puhu tuhoamisesta mitään.

Viitteet:

[1] “You are wrong to state that Operation Reinhardt -- that's the correct spelling -- was named in memory of Reinhard Heydrich, assassinated in May 1942; it was rather more mundanely named after the Staatssekretär Fritz Reinhardt, the civil servant in the Reich finance ministry in charge of exploiting the assets of deported, deceased, and murdered Jews”;

http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/Pelt/query290597.html

[2] http://juergen-graf.vho.org/articles/david-irving-and-the-aktion-reinhardt-camps.html

suomeksi:

http://vilaurio.blogspot.com/2009/06/jurgen-graf-david-irving-ja-aktion.html

[3] Carlo Mattogno, Jürgen Graf: Treblinka – Extermination Camp or Transit camp?. Theses & Dissertations Press. 2004, s. 9, viite 2.

[4] Carlo Mattogno: Special Treatment in Auschwitz. Theses & Dissertations Press. 2004, s. 35-38.

[5] Sama, s.37. Lähteekseen Mattogno ilmoittaa “Besichtigung des SS Obergruppenführers Pohl am 23.9.1942“, RGVA, 502-1-19, s. 86. (RGVA = Venäjän valtiollinen sota-arkisto).

[6] Sama, s. 38. Lähteenä Pohlin raportti Himmlerille 2.6.1943, NO-1257.

[7] Sama, s. 38. Lähteenä Katzmannin raportti Krügerille 30.6.1943, L-18.

[8] Sama, s. 38. Lähteenä ”Übersicht über Anzahl und Einsatz der weiblichen Häftlinge des Konzentrationslagers Auschwitz O/S“, 15.5.1944. GARF, 7021-108-33, s. 145.

[9] „Ich ordne an, daß die Umsiedlung der gesamten jüdischen Bevölkerung des Generalgouvernements bis zum 31. Dezember 1942 beendet ist.

Mit dem 31. Dezember dürfen sich keinerlei Personen jüdischer Herkunft mehr im Generalgouvernement aufhalten. Es sei denn, daß sie sich in den Sammellagern Warschau, Krakau, Tschenstochau, Radom, Lublin aufhalten. Alle anderen Arbeitsvorkommen, die jüdische Arbeitskräfte beschäftigen, haben bis dorthin beendet zu sein, oder, falls ihre Beendigung nicht möglich ist, in eines der Sammellager verlegt zu sein.

Diese Maßnahmen sind zu der im Sinne der Neuordnung Europas notwendigen ethnischen Scheidung von Rassen und Völkern sowie im Interesse der Sicherheit des deutschen Reiches und seiner Interessengebiete erforderlich. Jede Durchbrechung dieser Regelung bedeutet eine Gefahr für Ruhe und Ordnung des deutschen Gesamtinteressengebietes, einen Ansatzpunkt für die Widerstandsbewegung und einen moralischen und physischen Seuchenherd.

Aus all diesen Gründen ist eine totale Bereinigung notwendig und daher durchzuführen. Voraussichtliche Terminüberschreitungen sind mir rechtzeitig zu melden, sodaß ich früh genug für Abhilfe sorgen kann. Alle Gesuche anderer Dienststellen um Absonderung sowie Ausnahmegenehmigung sind mir persönlich vorzulegen.“

http://www.vho.org/D/Majdanek/M2.html

Valokuva teloituksesta.

Sivulla 95 Holmilan kirjassa on valokuva teloituksesta, jossa näkyy ammuttuja kaivannossa ja kuopan reunalla polvillaan kolme miestä, joita parhaillaan teloituskomppania ampumalla teloittaa. Kuva löytyy täältä:

http://resources.ushmm.org/inquery/uia_doc.php/photos/18543?hr=null

ja täältä:

http://forum.codoh.com/viewtopic.php?f=2&t=159&p=995&hilit=Pinsk#p995

Holmila liittää kuvaan kuvatekstin joka kuuluu:

"Ihmisten piti asettua syvien kaivantojen eteen. Juutalaiset – kymmenen kerrallaan – joutuivat riisumaan päällysvaatteet, saivat laukauksen niskaan ja kellahtivat kaivantoon. Yksi toisensa perään. Heitä ammuttiin liukuhihnalta." - Bruno Menzelin todistajanlausuntoa on lainattu teoksessa Guido Knopp, ”Wehrmacht – Hitlerin armeija”. Kesä-joulukuussa 1941 Saksan sotajoukot teloittivat noin puoli miljoonaa juutalaista Neuvostoliiton alueella. Tätä holokaustin ensimmäistä vaihetta voi tuskin luonnehtia ”teolliseksi kansanmurhaksi”.

Tällaiset näyt olivat varmasti tuiki tavallisia idässä, jossa käytiin laitonta partisaanisotaa saksalaisia vastaan (partisaanit ilmoittivat laittomassa sodassaan tappaneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta). Partisaanien ja muiden tihutöiden tekijöiden teloitukset olivat täysin laillisia. Holmilan kuvateksti antaa ymmärtää, että ammuttavat ovat juutalaisia.

USA:n holokaustimuseon (USHMM) kuvateksi samaan kuvaan kuuluu:

Men with an unidentified unit execute a group of Soviet civilians kneeling by the side of a mass grave. Date: Jun 22, 1941 - Sep 1941 Locale: Kraigonev, USSR Photographer: Unknown Credit: National Archives, courtesy of USHMM Photo Archives Copyright: Public Domain.

USHMM siis ilmoittaa, että tunnistamaton yksikkö teloittaa neuvostoliittolaisia siviilejä kesällä 1941 Kraigonevissa Neuvostoliitossa.

Bruno Menzelin lausunto ei siis liity kuvaan. Sotilas Menzelin lausunto, joka ei ole mikään ”todistajanlausunto” vaan ZDF:n haastattelulausunto, koskee Menzelin pataljoonan mukanaoloa hänen väittämässään joukkoteloituksessa Krupkissa Valko-Venäjällä Minskin koillispuolella (lausunto on Knoppin kirjan sivulla 157). Menzelin mukaan ko. paikkakunnalla koottiin juutalaisia torille ja sanottiin, että heidät viedään muualle asumaan (zwecks Auswanderung) ja että mukaan saa ottaa, mitä pystyy kantamaan. Kyseessä oli siis evakuointi muualle, ei mikään teloitus, vaikka Menzel siirtyykin väittämään, että juutalaiset teloitettiin läheisellä viljapellolla hänen kuvaamallaan tavalla. Olisi järjetöntä antaa juutalaisten raahata mukanaan kantamuksiaan, jos tarkoitus oli vain ampua heidät. Saksalaisille tulisi lisää työtä tavaroiden raahaamisessa takaisin.

Näyttää siltä, ettei Menzelin lausunto kokonaan pidä paikkaansa.

USHMM sanoo teloitettavia ”neuvostoliittolaisiksi siviileiksi” (nähtävästi neuvostopartisaaneja siis, jotka sotivat siviiliasuissa). Vaikka partisaanien joukossa oli paljon juutalaisia, ei ole ensinkään varmaa, ovatko kuvassa näkyvät teloitettavat juutalaisia. Se, että Holmila antaa kuvatekstissään ymmärtää, että teloitettavat ovat juutalaisia, on Holmilan oma lausunto, jolla ei ole mitään perustaa.

Valokuva Majdanekin krematoriosta nousevasta savusta.

Sivulla 107 Holmila esittää valokuvan taustalla nousevasta paksusta ja mustasta savupilvestä ja lausuu kuvatekstissä:

Kuvassa Majdanekin krematoriosta nouseva savu on peräisin ruumiiden poltosta.

Syntyy vaikutelma, että tuo paksu, musta ja ympäristöä hallitseva savupilvi nousee ruumiista, joita poltetaan krematoriossa. Tämän vaikutelman synnyttäminen valokuvan ja kuvatekstin avulla on kauhupropagandaa.

Saksan siviilikrematoriot oli lailla määrätty sellaisiksi, ettei savua saanut nousta lainkaan. Keskitysleirien kohdalla tästä kuitenkin tingittiin, kuten esimerkiksi Auschwitzin Kremojen II ja III savupiippujen nokiset reunat osoittavat. Valokuvan kaltaiset paksut mustat savupilvet tuskin kuitenkaan olivat mahdollisia yhdessäkään keskitysleirissä.

Toinen seikka on se, ettei savu nouse ruumiista. Krematorioissa liekki ei tule koskaan yhteyteen poltettavien ruumiiden kanssa. Tilat, joissa lämmitykseen tarvittava polttoaine palaa, ovat erillään siitä tilasta, johon ruumis työnnetään. Ruumis tuhkaantuu pelkän lämmön vaikutuksesta, ei liekkien vaikutuksesta, eikä ruumis ”pala” liekeissä. Piipusta nouseva savu tulee siis polttoaineesta, ei ruumiista.

Holmilan valokuvassa taivaalla lentää kaksi lentokonetta, ja todennäköisesti taustalla palava krematorio, jos se Majdanekin krematorio on, on syttynyt pommituksessa palamaan. Tiedetään, että Majdanekin keskitysleirin joutuessa puna-armeijan haltuun 23.7.1944 sen krematorio samalla paloi, joko saksalaisten polttamana tai neuvostoliittolaisten pommikoneiden pommitusten sytyttämänä. Puiset rakenteet paloivat kokonaan. Valokuva on pikemminkin tästä krematorion tulipalosta eikä ”ruumiiden poltosta”.

Valokuva Birkenaun tiellä kulkevista juutalaisista.

Kirjansa sivulle 116 Holmila on liittänyt valokuvan Birkenaun (= Auschwitz II:n) tiellä kulkevista juutalaisista naisista ja lapsista, ja kuvatekstissä hän kirjoittaa:

Esi-Karpaateilta kuljetettuja Neuvostoliiton juutalaisia naisia ja lapsia matkalla kaasukammioon toukokuussa 1944.

Kuvassa ei kuitenkaan näy mitään ”kaasukammiota”! Kulkijoiden takana näkyy vain pari tavanomaista parakkirakennusta.

Kuva on peräisin ns. Auschwitz Albumista (sivu 2, vas. alh. olevan neljän kuvan ryhmästä se, joka on alhaalla oikealla; kolme lasta kävelee ensimmäisinä. Kuva myös täällä; Auschwitz Album -kuvan alapuolella on numerosarja 1-7; paina numeroa 5 ja kuva on neljäs ylhäältä). Kuvan juutalaiset ovat Unkarin juutalaisia, [1] ja albumi kulkee myös nimellä ”Umsiedlung der Juden aus Ungarn” (”Juutalaisten muutto Unkarista”).

Kuvan juutalaiset eivät ole menossa mihinkään ”kaasukammioon” vaan Birkenaun keskussaunaan, jossa heidän oli epidemioiden välttämiseksi tarkoitus peseytyä ja jossa myös heidän vaatteensa puhdistettiin vaarallista pilkkukuumetta levittävistä täistä (keskussauna oli suuri täidentuhoamislaitos, jossa ihmisten puhdistamisen lisäksi puhdistettiin myös heidän vaatteensa kuumailmalla). Tie rautatieasemalta kulki keskussaunaan krematorioiden 2 ja 3 välistä. Tie näkyy ilmakuvissa.

Prof. Robert Faurisson kirjoittaa tästä asiasta artikkelissaan ”The Zündel Trials (1985 and 1988)” (JHR 4/1988) näin:

Ken Wilson, ilmakuvaspesialisti, oli osoittanut, ettei Auschwitzin ja Birkenaun "murhakaasukammioissa" ollut kaasunpoistopiippuja, mikä olisi ollut välttämätöntä. Hän myös osoitti, että olin ollut oikeassa syyttäessäni Serge Klarsfeldiä ja Jean-Claude Pressacia Auschwitz Albumissa (Seuil Publishers, 1983, s. 42) olevan Birkenaun kartan väärentämisestä. Saadakseen lukijat uskomaan, että valokuvaajan tallentamat juutalaisnaisten ja -lasten ryhmät Kremojen II ja III välissä eivät ole voineet kulkea kauemmaksi ja olivat siten kulkemassa kohti "kaasukammioita" ja noita krematorioita, nämä kirjoittajat olivat yksinkertaisesti poistaneet kartasta tien, joka todellisuudessa johti keskussaunaan, suureen suihkulaitokseen (joka sijaitsi krematorioalueen takana), jonne nuo naiset ja lapset itse asiassa olivat menossa.

Wikipedian artikkelin mukaan albumissa on 56 sivua ja 193 valokuvaa, mutta alun perin kuvia on ollut enemmän. Osa valokuvista on siis poistettu. Tiettävästi kuvat on otettu 26.5.1944.

Unkarin juutalaisia oltiin Saksan politiikan mukaisesti siirtämässä sinne, missä heitä tarvittiin työvoimana. Usein työkyvyttömät perheenjäsenet seurasivat mukana. Kuvasta näkyy, että näillä työkyvyttömillä naisilla ja lapsilla on mukanaan laukkunsa, pussinsa ja kattilansa. Heidän oli siis määrä jatkaa matkaa joko heti tai joidenkin päivien tai viikkojen kuluttua.

Kuvasta näkyy juutalaisten levollisuus. Ainoa, mitä heidän kasvoistaan erityisesti voidaan lukea, on odotus. Lapset ovat täysin rauhallisia. Näiden juutalaisten korviin ei siis 26.5.1944 mennessä ollut kantautunut huhuja Auschwitz-Birkenaun "kauheuksista". Jos juutalaisia olisi murhattu Auschwitz-Birkenaussa, tieto siitä olisi levinnyt maailmalle helposti, sillä Auschwitzista oli sen olemassaolon aikana vapautettu ainakin 1500 ihmistä ja lisäksi leirissä oli töissä siviilityöntekijöitä, joiden välityksellä tieto ”kauheuksista” olisi levinnyt. Unkarin juutalaisista ei näy, että he olisivat huolissaan hengestään tai lapsiensa hengestä. Kuvat ovat osoitus siitä, ettei Auschwitz-Birkenaussa tuhottu ihmisiä.

Epäselväksi jää, millä perusteilla Holmila puhuu tämän kuvan yhteydessä "kaasukammiosta". Missään saksalaisten leirissä ei ollut murhakaasukammioita.

[1] Unkarin juutalaisista tarkemmin täällä:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/09/unkarin-juutalaiset.html

Sobibor.

Holmila kirjoittaa Sobiborista sivulla 109:

Koska kaikki leiriä koskeva aineisto hävitettiin leirin tuhoamisen yhteydessä, historioitsijat eivät ole saaneet tarkkoja arvioita leirillä murhattujen juutalaisten lukumäärästä. Yleisen arvion mukaan leirillä kaasutettiin 150 000 – 250 000 juutalaista, joista suurin osa oli kotoisin miehitetyn Puolan alueelta. Lisäksi leirillä tapettiin Eichmannin viraston laatimien kuljetuslistojen mukaan 34 000 Hollannin juutalaista, 24 000 Slovakian juutalaista, vähintään 10 000 Saksan ja Itävallan juutalaista, 2 000 Ranskan juutalaista ja noin 1 000 Venäjän juutalaista.

Kuitenkin, jos kaikki leiriä koskeva aineisto on hävitetty, ei voida sanoa kaasuttamisesta tai kaasutettavien määristä mitään. Ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, kaasutettiinko Sobiborissa ketään. Myöskään kuljetuslistat eivät todista tappamista. Sobibor oli Operaatio Reinhardt -leiri ja sellaisena Holmilan mukaan tuhoamisleiri, mutta Operaatio Reinhardt ei, kuten yllä kohdassa ”Operaatio Reinhardt” on osoitettu, viittaa tuhoamiseen vaan juutalaisen omaisuuden takavarikointiin ja käyttöön.

Todisteita Holmila ei kirjassaan esitä.

Väitteidensä tueksi Holmila viittaa Noakesin ja Pridhamin kirjaan ”Nazism 1919-1945”, vol. 3, [1] mutta siinä sanotaan vain samat asiat, jotka Holmila sanoo. Eichmannin viraston kuljetuslistoista kyseisessä kirjassa kuitenkaan ei puhuta mitään. Noakes ja Pridham antavat lähteekseen Poliakovin ja Wulfin kirjan ”Das dritte Reich und die Juden” [2] sivut 103-108, joilla kuitenkin on vain jo kauan sitten kelvottomaksi todistusaineistoksi todettu Gersteinin raportti. [3] Sitä paitsi Gerstein ei kerro edes käyneensä Sobiborissa, eikä hänen raportissaan ole Noakesin ja Pridhamin (ja Holmilan) kirjan lukuja.

Olemassa olevien dokumenttien mukaan Sobibor ei ollut tuhoamisleiri vaan kauttakulkuleiri. Himmlerin 5.7.1943 antamassa määräyksessä sanotaan:

Lublinin piirissä oleva Sobiborin kauttakulkuleiri on muutettava keskitysleiriksi. Tähän keskitysleiriin on perustettava laitos, jossa puretaan sotasaaliiksi saatuja ammuksia. [4]

Sama käy ilmi SS:n taloushallinnollisen keskusviraston päällikkö Oswald Pohlin Himmlerille 15.7.1943 lähettämästä vastauksesta:

Asia: Sobiborin kauttakulkuleiri. Reichsführer! Yllä olevan määräyksenne mukaan Lublinin piirissä oleva Sobiborin kauttakulkuleiri on muutettava keskitysleiriksi. Olen keskustellut asiasta SS-Gruppenführer Globocnikin kanssa. Me molemmat ehdotamme Teille, että luovutte keskitysleiriksi muuttamisesta, koska tavoitteenne, sotasaaliiksi saatujen ammusten purkamiskeskuksen perustaminen Sobiboriin, voidaan toteuttaa myös ilman tätä muuttamista. [5]

Sobiborin tehtävä kauttakulkuleirinä käy ilmi myös tilastopäällikkö Korherrin Himmlerille maaliskuussa 1943 laatimasta virallisesta raportista. Siinä (luku V, luettelon kohta 4) Korherr toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille itäisille alueille) 1 449 692, näistä 1 274 166 Kenraalikuvernementin leirien (Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin) kautta ja 145 302 Warthegaun alueen leirien (Chelmnon) kautta. [6]

Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin kautta kuljetettiin siis 31.12.1942 mennessä itään 1 274 166 juutalaista. Se, paljonko näistä kuljetettiin Sobiborin kautta, käy ilmi SS-majuri Höflen raportista SS-everstiluutnantti Heimille 11.1.1943. Britit nappasivat tämän radiosähkeen, ja suomennettuna se kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):

Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä 23611. Tilanne… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166. LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE. [7]

Suuret täidentorjuntalaitokset toimivat viime vuosina seuraavan periaatteen mukaan: Juna saapuu rautatieaseman likaiselle puolelle. Siellä kaikki matkustajat luovuttavat matkatavaransa niiden käsittelijöille. Heidät kuljetetaan sitten likaisen puolen pukuhuoneisiin, joissa on erityisiä rautaripustimia ja pellavasäkkejä, joihin laitetaan arvoesineet ja tulenarat esineet. He luovuttavat sitten ripustimet vaatteineen ja saavat kontrollipoletin. Tämän jälkeen he menevät kenkineen arvoesinesäkin kanssa lyhyeen lääketieteelliseen tutkimukseen, jossa tutkitaan, onko tutkittavassa infektio, ja sen jälkeen heille annetaan pyyhe ja saippuaa suihkussa käymistä varten. Suihkun jälkeen he saavat pellavapuvun.

Puhtaan puolen pukuhuoneessa he odottavat, kunnes heidän kontrollinumeronsa huudetaan, ja he pukevat täistä puhdistetut vaatteensa jälleen ylleen. Kun he lähtevät täidentorjunta-asemalta, he saavat todistuksen ja voivat sen jälkeen, haettuaan ensin matkatavaransa matkatavara-alueen puhtaalta puolelta, nousta junaan, joka odottaa rautatieaseman puhtaalla puolella matkan jatkumista. Koko laitos on niin rakennettu, että on mahdotonta mennä suoraan saapuvasta junasta lähtevään junaan kulkematta täidentorjunta-aseman kautta. Laitoksen kaikissa huoneissa on luonnollisesti läsnä lääkintähenkilökuntaa, joka muun muassa huolehtii siitä, että kaikki helposti syttyvät tavarat otetaan pois taskuista ja kaikki vaatekappaleet ja taskut käännetään nurin ennen kuin vaatteet asetetaan ripustimiin.

Holokaustipropaganda on muuttanut nuo täidentorjunta-asemat ”kaasukammioiksi”, mutta niiden todellinen luonne paljastuu kuitenkin monista ”silminnäkijätodistuksista”. Todistaja Bahir sanoo, että Sobiborin ”kaasukammio” oli naamioitu ”suihkurakennukseksi”, jossa oli putket ja tavalliset suihkut (joista sitten kuitenkin muka tuli kaasua). Todistaja Pechersky kuvasi ”joukkomurhahuonetta” näin:

Ensi silmäyksellä, kun astuttiin sisään, se näytti normaalilta suihkuhuoneelta: vesihanat kylmälle ja kuumalle vedelle, pesuvadit… (sitten kuitenkin suihkuista tulikin paksua, tummaa substanssia).

Pechersky myös toteaa, että huonetta sanottiin ”suihkuhuoneeksi”. Todistaja Zelda Metz ilmoittaa myös ”kaasukammionsa” nimeksi ”suihkuhuone” (hänen mukaansa siellä käytettiin klooria tähän ”tappamiseen”).

Todistaja Freiberg kutsuu paikkaa, johon illalla oli saapunut ja jossa joutui yöpymään, ”riisumistaloksi”. Hän myös sanoo, että leirin sisäänkäynnissä oli kyltti, jossa leiriä sanottiin transitleiriksi. Bahirin tavoin myös Freiberg ilmoittaa, että ”kaasukammiorakennusta” kutsuttiin ”suihkurakennukseksi”. Japanilaiselle Aiko Sawadalle v. 1999 antamassaan haastattelussa (jonka Sawada julkaisi kirjassaan ”Yoru no Kioku”) Freiberg kertoi nähneensä, että ihmisille annettiin uusia vaatteita ja heidät lähetettiin suihkuun. Saksalainen sotilas sitten sanoi heille:

Tulette tekemään meille työtä saksalaisissa tehtaissa, mutta ensin teidän on käytävä suihkussa.

Vuonna 1960 Freiberg kertoi, että Sobiborista lähti junia Ukrainaan.

Näiden todistajien kertomuksista paljastuu muutakin, mikä sotii tuhoamisväitettä vastaan. Todistaja Zukerman kertoo, että vähän väliä SS-miehet tulivat kysymään, kuka on suutari, räätäli jne., ja holokaustitahojen historioitsija Arad toteaakin, että joistakin kuljetuksista valikoitiin työvoimaa lähetettäväksi eteenpäin mm. Ossowan, Sawinin ja Krychowin työleireihin.

Viitteet:

[1] J. Noakes ja G. Pridham: Nazism 1919-1945, vol. 3: Foreign Policy, War and Racial Extermination. University of Exeter Press. 2010, s. 562.

[2] Leon Poliakov, Joseph Wulf: ”Das dritte Reich und die Juden”. Ullstein 1983, s. 103-108.

[3] Gersteinista ja hänen raportistaan ks. tarkemmin:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/belzec_14.html

[4] Himmlerin käsky kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

Der Reichsführer-SS.

RF/Bn 1674/43 geh.M.

Feldkommandostelle, den 5. Juli 1943.

Geheime Reichssache.

10 Ausfertigungen

Anordnung 10. Ausfertigung.

1.) SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt.

2.) SS-Führungshauptamt.

3.) Höheren SS- und Polizeiführer Ost.

4.) Höheren SS- und Polizeiführer Ostland.

5.) Höheren SS- und Polizeiführer Russland-Mitte.

6.) Höheren SS- und Polizeiführer Ukraine.

7.) Höheren SS- und Polizeiführer im Distrikt Lublin.

8.) Chef der Bandenkampfverbände.

9.) Ausfertigung (handschriftlich eingefügt) in Hochwald von Ostubaf. Brandt übergeben 6.7.

10.) Chef der Sicherheitspolizei und des SD durchschriftlich mit der Bitte um Kenntnisnahme übersandt.

I.A. Br SS-Obersturmbannführer.

1. Das Durchgangslager Sobibor im Distrikt Lublin ist in ein Konzentrationslager umzuwandeln. In diesem Konzentrationslager ist eine Entlaborisierungsanstalt für Beutemunition einzurichten.

2. Alle Höheren SS- und Polizeiführer sind gehalten, sämtliche Beutemunition, soweit sie nicht zur Munitionierung von in Gebrauch befindlichen Beutegeschützen benötigt wird, nach dort zu liefern.

3. Metalle und vor allem das Sprengpulver sind sorgfältig zu verwenden.

4. Zugleich ist in diesem Konzentrationslager eine Fertigungsstätte für unsere Vielfachwerfer oder auch andere Munition zu errichten.

gez. Himmler

Kyseessä Nürnberg-dokumentti NO-482.

Lähde: Bundesarchiv (Saksan valtionarkisto) Koblenz: NS-19/1571.
Painettuna: Historische Tatsachen Nr. 49, 1991, s. 24; myös: Thomas Blatt: Sobibor. The Forgotten Revolt. 1998. Liitteessä, sivu numeroimaton.

[5] Pohlin vastaus kokonaisuudessaan:

Wirtschaft-Verwaltungshauptamt.

Berlin, 15. Juli 1943.

Licherfelde-West.

Unter den Eichen 126-135.

Zitatzeichen: PO/Fa.

Betr.: Durchgangslager Sobibor.

Bezug: Dort. Schreiben vom 5.7. RF/Bn 1674/43 Geh.

Rs.

An Reichsführer-SS.

Berlin.

Reichsführer!

Gemäß ihrer obigen Anordnung soll das Durchgangslager Sobibor im Distrikt Lublin in ein Konzentrationslager umgewandelt werden.

Ich habe mich mit SS-Gruppenführer Globocnik darüber unterhalten. Wir beide schlagen Ihnen vor, die Umwandlung in ein Konzentrationslager aufzugeben, weil der von Ihnen erstrebte Zweck, nämlich: in Sobibor eine Entlaborisierungsanstalt für Beutemunition einzurichten, auch ohne diese Umwandlung erreicht wird.

Alles andere in obiger Anordnung kann so bleiben. Ich bitte um Ihre Zustimmung, die lediglich für Gruppenführer Globocnik und mich von Bedeutung ist.

Heil Hitler.

handschriftlich gez. Pohl.

SS-Obergruppenführer und General der Waffen-SS .

Lähde: Bundesarchiv (Saksan valtionarkisto) Koblenz NS 19/1571.

Painettuna: Historische Tatsachen Nr. 49, 1991, s. 25.

[6] Korherr-raportin kohta (luku V, taulukon kohta 4) saksaksi:

Die gesamten Evakuierungen ergaben im Reichsgebiet einschl. Ostgebieten und darüber hinaus im deutschen Macht- und Einflussbereich in Europa von Oktober oder später bis zum 31.12.1942 folgende Zahlen:

[--]

4. Transportierung von Juden aus den Ostprovinzen nach dem russischen Osten: 1 449 692 Juden. Es wurden durchgeschleust durch die Lager im Generalgouvernement 1 274 166 Juden, durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden.

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

faksimile:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-lang

[7] Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ‘Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, nro. 3, talvi 2001, s. 469 ss.

„Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol., zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.“

Belzec.

Holmila kirjoittaa sivuilla 108-110:

Belzec valittiin lähinnä sijaintinsa perusteella ensimmäiseksi kuolemanleiriksi, johon rakennettiin kiinteät kaasutustilat. Historioitsija Robert Kuwalekin mukaan nämä kaasukammiot olivat ”hyvin primitiiviset”. Lähinnä Lublinin ja sen eteläpuolella sijainneen Galitsian alueen juutalaiset kuljetettiin leirille murhattaviksi. Leiri toimi yhdeksän kuukautta - - Yli yhdeksänkymmentä prosenttia noin 500 000 leirillä murhatusta juutalaisesta oli kotoisin kenraalikuvernementin alueelta. - - (kuvateksti) Kuvassa piirros Lvovin lähellä sijainneesta Belzecin tuhoamisleiristä, jonka sivut olivat alle 300 metriä. Tällä pienellä alueella murhattiin noin 450 000 juutalaista ja romania. Junarata päättyi lähes suoraan kaasukammioiden pukuhuoneisiin.

Todisteita väitteilleen Holmila ei esitä.

Se, mitä yllä on sanottu Sobiborista, pätee tässäkin. Belzec oli Operaatio Reinhardt -leiri, jonka kautta juutalaisia karkotettiin itään ja jossa karkotettavilta takavarikoitiin omaisuutta (ks. yllä kohta ”Operaatio Reinhardt”).

Jos ei ole todisteita, ei voida puhua kuolemanleiristä, kaasukammioista ja murhaamisesta.

Belzec oli kauttakulkuleiri. Tilastopäällikkö Korherrin Himmlerille maaliskuussa 1943 laatimassa raportissa todetaan, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista ”Venäjän itään” (Neuvostoliitolta vallatuille itäisille alueille) 1 449 692, näistä 1 274 166 Kenraalikuvernementin leirien (Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin) kautta ja 145 302 Warthegaun alueen leirien (Chelmnon) kautta. [1]

Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin kautta kuljetettiin siis 31.12.1942 mennessä itään 1 274 166 juutalaista. Se, paljonko näistä kuljetettiin Belzecin kautta, käy ilmi SS-majuri Höflen raportista SS-everstiluutnantti Heimille 11.1.1943. Britit nappasivat tämän radiosähkeen, ja suomennettuna se kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):

Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä 23611. Tilanne… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166. LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE. [2]

Radiosähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla; luvun pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166, jonka myös Korherr esittää raportissaan.

Belzecin kautta oli siis kuljetettu 31.12.1942 mennessä itään 434 508 juutalaista.

Holmilan ja muiden holokaustitahojen mukaan Belzecissä kuitenkin murhattiin ihmisiä kaasuttamalla. Holokaustitahot ilmoittavat kaasuttamisen välineeksi dieselpakokaasun, mutta dieselpakokaasu ei sisällä riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi, ks. artikkeli suomeksi:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html

tai englanniksi:

http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html

Kuinka dieselpakokaasulla, jolla ei voi suoritta joukkomurhia, olisi voitu murhata 500 000 ihmistä pakokaasukammioissa, jotka olivat ”hyvin primitiivisiä”, yhdeksässä kuukaudessa? Joka ikinen päivä olisi täytynyt murhata 1 850 ihmistä tehottomalla pakokaasulla hyvin alkeellisissa huoneissa.

Miten ylipäätään tällaista voidaan väittää? Holmila viittaa Dan Stonen kirjaan ”Histories of the Holocaust” (s. 150-151), ja siitä käy ilmi, että nuo väitetyt ”primitiiviset” kaasukammiot olivat puisia. Tässä puhutaan siis väitetyistä ensimmäisistä kaasukammioista, joista on olemassa vain Stanislaw Kozakin lausunto (hänen mukaansa oli kaasukammiorakennus, jossa oli kolme ”kaasukammiota”). Toisaalta Holmilan kirjaansa liittämä piirros näyttää kuvaavan väitettyä myöhempää tiilistä kaasukammiorakennusta, koska piirroksen rakennuksessa on kuusi huonetta, kolme rakennuksen läpi kulkevan käytävän kummallakin puolella. Tähän myöhempään rakennukseen siis liittyy myös Holmilan yllä esitetty piirrosteksti ja sen maininta junaradasta. Tämä junarata näyttää kuitenkin olevan ”mielipidekysymys” holokaustitahojen keskuudessa, kuten kaikki muukin, ja esim. Arad kirjansa ”Belzec, Sobibor, Treblinka” sivulla 437 olevassa Belzecin leirin pohjapiirroksessa ei esitä ”kaasukammioiden” luokse päättyvää junarataa. Hänen piirroksessaan leiriin tuleva rautatien sivuraide päättyy leirin reunassa olevan rautatielaiturin viereen. Tarkemmin olen kuvannut Belzeciä aiemmassa kirjoituksessani ”Belzec”, ja viittaankin tarkempia tietoja haluavalle sinne:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/belzec_14.html

Historioitsija Robert Kuwalekin ”hyvin primitiivisiksi” mainitsemat ”kaasukammiot” ansaitsevat kuitenkin käsittelyn tässä. Stanislaw Kozak antoi todistajanlausunnon niistä 14.10.1945 tuomari Godzieszewskin kuulusteluissa. [3]

Lausunnon mukaan SS pakotti hänet 20 kyläläisen ryhmään tekemään työtä leirissä (toisaalta historioitsija Tregenza kertoo heidän olleen vapaaehtoisia palkkalaisia). Kyläläiset rakensivat mm. tuon ensimmäisen ”tuhoamisrakennuksen”. Tämä jo panee epäilemään koko ”tuhoamiskertomusta”. Saksalaiset muka rakennuttivat kyläläisillä murhakammiot ja lähettivät heidät sitten kotiin tämän kauhean ”salaisuuden” kanssa – kertomaan koko maailmalle!

Tuhoamisparakki oli Kozakin mukaan kooltaan 12 m x 8 m, ja siinä oli kolme huonetta, kukin 4 m x 8 m, korkeus 2 m. Seinät olivat puuta, ovet tukevaa lankkua, ja ovet olivat kumilla tiivistettyjä. Vesijohto kulki seinässä 10 cm:n korkeudella lattiasta, yhdellä seinällä putki nousi ylös ja sen aukko oli suunnattu huoneeseen päin. Putket olivat yhteydessä lattian alla kulkeviin putkiin. Näissä kolmessa huoneessa oli 250 kg painava uuni kussakin (koko 110 x 55 x 55 cm), ritilöitä ei uuneissa näkynyt. Uunin sisäpuoli oli rakennettu tulenkestävistä tiilistä. Kozakin käsityksen mukaan vesijohdot myöhemmin yhdistettiin uuneihin.

Kozakin kertomuksesta ei käy ilmi, kuinka tuhoaminen tällaisissa huoneissa olisi tapahtunut. Ja miksi olisi tarvittu väliseinät? Tuhoamisajatuksen kannalta tuollaiset huoneet ovat teknisesti käsittämättömiä. Jopa moottori, joka tuottaisi tuhoamisessa tarvittavan pakokaasun, puuttuu Kozakin kuvauksesta. Ehkä siksi Robert Kuwalek kutsuu näitä kaasukammioita ”hyvin primitiivisiksi”. Tappoväline puuttuu.

Carlo Mattognon mukaan Kozak ”sovelsi” tarinaansa niin, että se soveltui sodanjälkeisiin kuulusteluihin. Kozakin olisi käynyt huonosti, jos hän olisi kertonut totuuden. Siksi hän kuvasi viattoman rakennuksen tapporakennukseksi ja sen huoneet kaasukammioiksi. Totuus on näet se, että tämä koko rakennus oli täidentuhoamislaitos, jossa vaatteita ja tavaroita puhdistettiin pilkkukuumetta levittävistä täistä. Jo vuonna 1995 Jean-Claude Pressac korosti (Historama-Histoire, erikoisnumero 34, 1995, s. 121 ss.), että Kozakin tuhoamisrakennuksesta antama kuvaus sopii täidentuhoamisyksikköön. Uunit olivat kuumailmadesinfiointiuuneja tai höyryuuneja. Kyseessä oli terveyttä ylläpitävä rakennus, ei tuhoamisrakennus. Tarkoitus oli pelastaa juutalaisten henki tuhoamalla pilkkukuumetta levittävät täit vaatteista.

Saksalaisten politiikkana oli siirtää juutalaisia itään siinä määrin kuin sotatilanne salli. Siksi oli tärkeää, että siirrettävät juutalaiset puhdistettiin hengenvaarallista kulkutautia levittävistä täistä. Kulkutaudit eivät saaneet sotkea Saksan sotaponnisteluita (joihin kuului myös juutalaisen työvoiman käyttö). Saksalaisten todellinen politiikka, juutalaisten siirtäminen itään, käy ilmi mm. seuraavista siteerauksista:

Himmler kirjoitti aluejohtaja Arthur Greiserille 18.9.1941, että Führerin (Hitlerin) toivomuksen mukaisesti juutalaiset on määrä kuljettaa pois Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin alueilta ”itäisille alueille, jotka juuri kaksi vuotta sitten on liitetty Saksan valtakuntaan”, mutta ainoastaan ”ensimmäisenä askeleena”, myöhemmin heidät siirretään ”vielä kauemmaksi itään” (Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655).

Wannseen kokouksessa 20.1.42 Heydrich ilmoitti:

Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi - - evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään - - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon - joksi on suunniteltu Theresienstadtia - - myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija Fritz Reuter keskusteli juutalaisten siirtämistä Lublinin piiriin hoitavan Hermann (Hans) Höflen (Lublinin piirin SS- ja poliisipäällikkö Globocnikin juutalaisasioiden asiantuntija ja Operaatio Reinhardtin esikuntapäällikkö, joka mm. koordinoi ko. operaatiota siviilihallinnon kanssa) kanssa 16.3.1942, ja seuraavana päivänä hän laati keskustelusta raportin. [4] Raportissaan hän totesi, että Höflen mukaan olisi hyvä jakaa Lublinin piiriin tulevat juutalaiskuljetukset jo lähtöasemalla työkykyisiin ja työkyvyttömiin. Ellei tämä ollut mahdollista, tämä jako olisi tehtävä Lublinissa. Kaikki työkyvyttömät juutalaiset tulisivat Belzeciin, joka oli uloin raja-asema Zamoscin piirissä. Suunnitteilla oli suuri leiri, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan kortistoida ammatin mukaan ja josta heitä voidaan tilata. Piaskia (Majdanekista 24 km itään, Belzecistä 91 km luoteeseen tietä pitkin, rautateitse 130 km) oltiin tekemässä juutalaisvapaaksi, ja se tulisi olemaan Saksan valtakunnan alueelta tulevien juutalaisten kokoamispiste. Trawnikissa ei ollut raportin mukaan juutalaisia.

Edelleen Reuter kertoi Höflen tiedustelleen, missä Deblin – Trawniki –osuudella voidaan purkaa 60 000 juutalaista. Reuter informoi Höfleä Lublinista tuolloin lähtevistä juutalaiskuljetuksista, ja Susieciin saapuvasta kuljetuksesta Höfle sanoi, että sen 500 juutalaisesta voitaisiin ottaa erilleen työkyvyttömät ja lähettää heidät Belzeciin.

Lopuksi Reuter ilmoitti Höflen todenneen, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzeciin päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin.

Tämä Reuterin raportti on hyvin tärkeä. Holokaustitahothan väittävät Höflen koordinoineen Belzecin tuhoamisleirin rakentamisen ja kuljetukset sinne Lublinin piiristä. Ja alkoivathan holokaustitahojen mukaan Belzecin murhatoimet päivä yllä mainitun keskustelun jälkeen (17.3.1942); heidän mukaansa Belzec oli puhdas tuhoamisleiri, jossa ei eroteltu työkyvyttömiä ja työkykyisiä.

Kuitenkin Reuterin raportin mukaan juutalaisten jakoa työkyvyttömiin ja työkykyisiin nimenomaan suunniteltiin. Työkykyisiä käytettäisiin työtehtäviin. Belzecistä oli määrä tulla leiri, jossa työkykyiset juutalaiset rekisteröitäisiin kortistoimalla heidät ammatin mukaan. Tällainen ei mitenkään sovi ”tuhoamisleiriin”.

Kaikki työkyvyttömät juutalaiset oli määrä tuoda Belzeciin. Näitä työkyvyttömiä tuotaisiin Belzeciin 4 – 5 kuljetusta päivässä, 1000 kussakin, ja he siirtyisivät rajan yli palaamatta koskaan Kenraalikuvernementtiin. Siksi raportissa Belzeciä kutsutaan uloimmaksi raja-asemaksi Zamoscin piirissä.

Myös Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa - - Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa - - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.

Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia:

Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.

Sitten ministeriö jatkaa:

Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua - - Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi [5]

Lopuksi yksi Holmilan kirjassa (s. 114) oleva Belzeciä koskeva merkillisyys. Kun Holmila on ensin julistanut, että saksalaiset murhasivat idässä ”holokaustin vähemmän järjestelmällisessä vaiheessa” 1,8 miljoonaa juutalaista, joista puolet ennen kuin yksikään tuhoamisleiri oli aloittanut toimintansa, hän toteaa, että ”tuohon lukuun sisältyvät ne noin 530 000 Itä-Galitsian alueen juutalaista, joista osa murhattiin kaasuvaunuissa Belzecin leirillä.”

Kaasuvaunuja Belzecissä? Tämä on merkillinen väite. Holmila antaa viitteen Bloxhamin ja Kushnerin kirjaan ”The Holocaust”, jossa kuitenkin esitetään vain samat asiat kuin Holmilan kirjassa, sillä erotuksella, että Bloxhamin ja Kushnerin kirjassa ei puhuta kaasuvaunuista mitään (”Some of these Jews were murdered in Belzec in the Lublin district, but…”). [6] ”Kaasuvaunut” näyttävät olevan Holmilan omaa keksintöä.

Viitteet:

[1] Korherr-raportin kohta (luku V, taulukon kohta 4) saksaksi:

Die gesamten Evakuierungen ergaben im Reichsgebiet einschl. Ostgebieten und darüber hinaus im deutschen Macht- und Einflussbereich in Europa von Oktober oder später bis zum 31.12.1942 folgende Zahlen:

[--]

4. Transportierung von Juden aus den Ostprovinzen nach dem russischen Osten: 1 449 692 Juden. Es wurden durchgeschleust durch die Lager im Generalgouvernement 1 274 166 Juden, durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden.

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

faksimile:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-lang

[2] Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ‘Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, nro. 3, talvi 2001, s. 469 ss.

„Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol., zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.“

[3] Kozacin lausunto siteerattuna:

Carlo Mattogno: Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research, and History. Theses & Dissertations Press 2004, s. 44-46.

[4] Jozef Kermisz: Dokumenty i Matrialy do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Vol. II: ”Akce” i ””Wysiedlenia”, Warsaw-Lodz-Krakow 1946, s. 32 s.

Reuterin raportti siteerattuna:

Mattogno: Belzec, s. 103-105.

[5] Nürnberg-dokumentti 2486-J.

[6] Donald Bloxham and Tony Kushner: The Holocaust. Critical Historical Approaches. Manchester University Press 2008, s. 69-70.

Treblinka.

Holmila kirjoittaa kirjansa sivuilla 109-112:

Kolmas ja suurin Operaatio Reinhardin kuolemanleireistä oli Treblinka - - Treblinkan ensimmäiset uhrit, Varsovan ghetosta kuljetetut juutalaiset, murhattiin 23.7.1942. - - Yhteensä Treblinkassa tuhottiin noin 900 000 juutalaista - - Uusi komendantti suoritti työnsä pedanttisesti: hän rakennutti uudet kaasukammiot, joilla leirin murhakapasiteetti lisääntyi siten, että aikaisemman noin 600 hengen sijaan uusissa kammioissa voitiin murhata 4 000 henkeä kerralla. - - Leirin päivärutiinin mukaisesti päivän ensimmäinen kuljetus saapui asemalaiturille kahdeksan aikaan aamulla. Kello yhteentoista mennessä kuljetuksessa saapuneet juutalaiset oli tapettu ja ruumiit poltettu. Uusien uunien käyttöönoton jälkeen tuhoamisleirillä murhattiin juutalaisia huikealla temmolla, noin 12 000 päivässä. - - ne juutalaiset, jotka olivat purkupaikalla liian heikossa kunnossa kulkeakseen kukkien lomitse ja kylttien alitse kaasukammioihin, vietiin ”sairaalaan”, jossa heille annettiin niskalaukaus. - - Treblinkasta selvinneen Yankel Wiernikin todistus kertoo kaikesta muusta kuin siistin teollisesta murhasta:

”Koko talven pienet lapset pakotettiin seisomaan ulkona tuntikausia täysin alastomina ja paljain jaloin odottamassa vuoroaan kasvavan paineen alla toimiviin kaasukammioihin. Lasten jalkapohjat jäätyivät kiinni maassa olevaan jäähän. He seisoivat ja itkivät: jotkut jäätyivät kuoliaaksi. Sillä aikaa ukrainalaiset ja saksalaiset kulkivat edestakaisin jonojen vieressä ja löivät ja potkivat uhreja.”

Usein kävi myös niin, että murhakammioihin tappavaa kaasua työntävät laitteet menivät kesken operaation epäkuntoon - - .

Operaatio Reinhardtin leirit eivät olleet kuolemanleirejä. Ne olivat kauttakulkuleirejä, joissa samalla takavarikoitiin juutalaista omaisuutta (ks. yllä kohta ”Operaatio Reinhardt”).

Holmila esittää Treblinkasta lukuisia väitteitä, mutta kirjassaan hän ei todista väitteitään millään tavalla. Hän viittaa Noakesin ja Pridhamin kirjaan ”Nazism 1919-1945”, vol. 3 (vuoden 2010 painoksessa s. 563-565), Dan Stonen kirjaan ”Histories of the Holocaust” (s. 151), Gitta Serenyn kirjaan ”Into that Darkness” (s. 202) ja Witold Chrostowskin kirjaan ”Extermination Camp Treblinka” (s. 58-60), mutta yhdessäkään näistä ei ole todistusta Holmilan väitteille. Ainoa, mikä paljastuu, on se, että Holmilan teksti on liki sanasta sanaan kopioitu Noakesin ja Pridhamin kirjasta.

Jos ei ole todisteita, ei voida puhua kuolemanleiristä, murhaamisesta, tuhoamisesta, tappamisesta, kaasukammioista, niskalaukauksista, lasten jäätymisestä kiinni maahan tai tappavaa kaasua työntävistä laitteista. Mitä Holmila esittää, on juoruja. Erittäin sopiva nimi Holmilan kirjalle yleensäkin on juorukirja.

Myös Holmilan väite, että Varsovan gheton juutalaisia murhattiin Treblinkassa 23.7.1942 lähtien, on juoru. Väitteen tukena ei ole minkäänlaista dokumentaarista tai rikosteknistä (ruumiit, ruumiinavauskertomukset, joukkohaudat, väitetyn kaasukammion tutkimus jne.) todistusaineistoa. Ei tunneta yhtäkään juutalaista, joka todistetusti olisi murhattu Treblinkassa juutalaisuutensa vuoksi.

Luonnollisesti myös Holmilan väittämä uhriluku on hatusta vedetty juoru. Yleensä virallisen holokaustijuorun edustajat esittävät ”uhrien” määräksi 700 000 tai, kuten Holmila, 900 000 (hyvin usein myös 860 000). Näiden lukujen perusteluksi on esitetty se, että v. 1965 Düsseldorfin oikeus totesi Nykyhistorian instituutin johtaja tri Helmut Krausnickin raportin mukaisesti, että Treblinkassa tapettiin ainakin 700 000 ihmistä. Vuonna 1969 sama oikeus nosti tuon luvun 900 000:een sen jälkeen kun tri Wolfgang Scheffler oli esitellyt "uutta todistusaineistoa".

Mitä Krausnickiin tulee, niin Carlo Mattogno ja Jürgen Graf ovat kirjassaan ”Treblinka” [1] osoittaneet, että hän oli kyhännyt tuon luvun kasaan lähtemällä siitä määrästä, joka Stroopin raportin [2] mukaan lähetettiin Varsovan ghetosta Treblinkaan (kuitenkaan raportti ei mainitse Treblinkaa tässä erikseen): vuonna 1942 n. 310 000 ja tammi-toukokuussa 1943 19 000 (tässä raportti puhuu kuitenkin vain vuoden 1943 tammikuun 6500 kuljetetusta; Varsovan gheton kapinan yhteydessä Treblinkaan kuljetettiin lisäksi 7000 vangittua), yhteensä 329 000. Tämä luku ei ole ensinkään dokumentein vahvistettu, eikä Stroopin raportti edes mainitse Treblinkaa, puhuu vain yleisesti ”uudelleenasutetuista”. Lukuun 329 000 Krausnick on lisännyt niiden lukumäärän, jotka Treblinkaan hänen arvionsa mukaan tuotiin muualta, ja ilmoittaa luvuksi 271 000. Tämän hän kuitenkin vetää hatusta, eikä sillä ole mitään todellisuuspohjaa (hän yrittää perustaa arvionsa kuljetusjunien lukumäärään, mutta sitä lukua ei tiedetä). Laskettaessa yhteen 329 000 ja 271 000 saadaan tasan 600 000. Sitten Krausnick jälleen summassa lisää vielä 100 000 (hänen mukaansa esim. ”muulla tavalla kuljetettuja”) ja päätyy lukuun 700 000.

Oletettu johonkin lähetettyjen määrä, summassa arviointi ja summassa luvun korottaminen eivät millään tavalla osoita murhaamista. Tällainen oletus on täysin mieletön.

Schefflerin tutkimusta, jota on sanottu ”asiantuntijalausunnoksi”, ei tiettävästi ole koskaan julkaistu. Kuitenkin Schefflerin ja Ino Arndtin artikkeli ”Organisierter Massenmord an Juden in nationalsozialistischen Vernichtungslagern” (Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte 2/1976, s. 127) paljastaa, ettei lukumäärä perustu mihinkään uuteen dokumenttiin vaan pelkkään arvottomaan lukuakrobatiaan suureksi osaksi tuntemattomilla tekijöillä (junien lukumäärä ja kapasiteetti, kuljetusajanjakso jne.).

Krausnickilla ja Schefflerillä olisi kuitenkin ollut käytettävissään luotettavia ja tarkkoja lähteitä. Saksalaisten tilastoasioiden päällikkö Korherr laati tilastollisen raportin Himmlerille keväällä 1943, ja siinä (luku V, luettelon kohta 4) Korherr toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista kauemmaksi ”Venäjän itään” 1 449 692, näistä 1 274 166 Kenraalikuvernementin leirien (Majdanek, Treblinka, Sobibor ja Belzec) kautta ja 145 302 Warthegaun alueen leirien (Chelmno) kautta. [3] Nämä leirit olivat vilkkaita kauttakulkuleirejä, ja niiden kautta juutalaisia siirrettiin eteenpäin valikoinnin (työkyky), täidentuhoamistoimien ja junanvaihdon jälkeen.

Treblinkan osuus käy ilmi brittien nappaamasta SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportista (sähke) SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943:

Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä 23611. Tilanne… 31.12.42, L 24733, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166. LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE. [4]

Sähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Treblinkan kohdalla sähkeen napanneille briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla: sen pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166, jonka Korherr-raporttikin ilmoittaa.

Vuoden 1942 loppuun mennessä siis Treblinkan kautta oli kulkenut 713 555 juutalaista. Heitä ei tuhottu, vaan he kulkivat Treblinkan "kautta" (kuten Korherrin raportti sanoo) eteenpäin eri työkohteisiin ja itään.

Holmila puhuu ”kaasukammioista”. Tässä hän jälleen vain omaksuu holokaustitahojen juorun. Virallinen holokaustijuoru kertoo, että tuollaisissa kaasukammioissa ihmisiä tuhottiin dieselmoottorin pakokaasulla, ja Holmila liittyy tähän juoruun puhumalla ”murhakammioihin tappavaa kaasua työntävistä laitteista.” Ensin vanhassa rakennuksessa olisi ollut kolme kaasukammioita (koko 4 x 4 m) ja sitten loka-marraskuussa 1942 valmistuneessa uudessa rakennuksessa kymmenen (koko 8 x 4 m).

Näihin kaasukammioihin liittyy, koska juoru jättää aina tarinaan aukkoja, epäloogisuus, joka on hyvä todeta. Virallisen holokaustijuorun mukaan vanhassa rakennuksessa tuhottiin n. 694 000 ihmistä lokakuun 1942 loppuun mennessä ja sitten vanhassa ja uudessa rakennuksessa yhteensä marraskuun 1942 alun jälkeen vielä n. 187 000 ihmistä. Kaasukammioiden pinta-ala nousi 7,66-kertaiseksi (48 neliömetristä 368 neliömetriin) mutta kaasutettavien määrä laski 3,7 kertaa pienemmäksi. Kaasukammioiden käyttöaste laski siis 3,5 %:iin (100 % jaetaan [7,66 x 3,7]:llä), mikä tarkoittaa sitä, että uudet kaasukammiot olivat täysin tarpeettomia. [5] Kun siis Holmila kirjoittaa, että ”uusien uunien käyttöönoton jälkeen tuhoamisleirillä murhattiin juutalaisia huikealla temmolla, noin 12 000 päivässä”, niin hän ei ole perehtynyt asiaan.

Holmila käyttää outoa sanaa ”uunit”. Tarkoittaako hän kaasukammioita? Kaasukammiot kuitenkaan eivät ole uuneja. ”Uuneilla” voidaan tarkoittaa krematoriota ja sen uuneja, mutta Treblinkassa ei ollut krematorioita. Ehkä hän vaivihkaa tahtoo heittää tällaisen nyanssin juoruunsa, että juoru tulisi parannelluksi. Holokaustitarinahan kertoo, että keväällä 1943 ruumiit kaivettiin ylös joukkohaudoista ja poltettiin sitten kahdessa polttoroviossa jäljettömiin (varsin usein holokaustitahot esittävät päätodisteekseen sen, ettei ole todisteita; ne on kuulemma hävitetty). [6] Holmila kirjoittaa: ”Kello yhteentoista mennessä kuljetuksessa saapuneet juutalaiset oli tapettu ja ruumiit poltettu. Uusien uunien käyttöönoton jälkeen...” Tässä kyllä herää ajatus, että Holmila tahtoo esittää aivan uuden juorun päästäkseen eroon vanhan juorun naurettavuuksista. Ajaako Holmila läpi sellaista juorua, että ruumiita ei haudattukaan maahan vaan ne poltettiin saman tien (hänen keksimissään ”uusissa uuneissa”)?

Vanha juoruhan esittää, että Treblinkassa 700 000 – 900 000 dieselpakokaasulla murhatun ruumiit hävitettiin niin, että ensin ne haudattiin maahan ja sitten keväällä 1943 kaivettiin haudoista ylös ja poltettiin. Asialle tietysti löytyi ”todistajia” ja asiaa hiottiin huolellisesti.

Tätä holokaustitahojen huolellista juorua kuitenkin analysoitiin, ja julkisuuteen tuotiin seuraavia tuloksia:

Liki miljoonan ihmisen hautaaminen joukkohautoihin vaatii suuren tilan. Joukkohaudoissa on yleensä kuutiometrillä kahdesta kuuteen ruumista, ja jos lasketaan yläkanttiin kuuden ruumiin mukaan, 860 000 ihmisen (yleisimmin mainittu luku) hautaaminen vaatisi tilaa noin 145 000 kuutiometriä. [7] Todistaja E. Rosenberg on ilmoittanut Treblinkan joukkohautojen kooksi 120 x 15 x 6 m eli 1800 neliömetriä ja 10 800 kuutiometriä (käytännössä Germar Rudolfin mukaan 8 300 kuutiometriä seinien kaltevuuden ja haudan peittämiseen tarvittavan puolen metrin kerroksen vuoksi). Olisi tarvittu 17 Rosenbergin hautaa ja pinta-alaa 30 600 neliömetriä eli n. kolme hehtaaria (17 x 1800 neliömetriä). Hautojen ympärille syntyneet maakasat olisivat vaatineet Rudolfin mukaan 3,4 hehtaarin alueen ja tarvittava työskentelytila (2 m hautojen ympärillä) yhden hehtaarin alueen. Tilaa olisi tarvittu 7,4 hehtaaria (3 ha + 3,4 ha + 1 ha).

Leirin "tuhoamisalue" oli kuitenkin kooltaan vain 1,4 hehtaaria, joten joukkohaudat eivät olisi mahtuneet sinne. Kuitenkin siellä niiden on väitetty sijainneen. Onko Holmila tästä tietoinen ja esittää sen vuoksi uuden juorun ”uusine uuneineen”?

Maaliskuussa 1943 nämä ruumiit sitten kuulemma kaivettiin ylös ja poltettiin huhti- ja heinäkuun välillä (122 päivän aikana) primitiivisissä polttogrilleissä, jotka oli rakennettu rautatiekiskoista. Krematorioita Treblinkassa ei, kuten sanottu, ollut, mikä on, polttamiset huomioon ottaen, merkillinen asia. Juuri Treblinkassahan niitä olisi tarvittu.

Polttamisen syyksi on ilmoitettu yritys peittää jäljet: Himmler kuulemma oli helmi-maaliskuussa 1943 käynyt leirissä ja ihmetellyt, miksi 700 000 juutalaisen ruumiita ei ole poltettu; hän olisi sitten määrännyt ylöskaivamiset ja polttamiset. Himmlerin käynnistä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, joten väite on vain osa keksimiseen perustuvaa juorun rakentelua.

Todistajien mukaan polttogrillejä oli kaksi kappaletta, kooltaan 3 x 30 metriä (grillien alla on sanottu olleen 76 cm:n korkuinen tila puita varten), ja niissä on täytynyt polttaa siis 7000 ruumista joka päivä (860 000 jaettuna 122:lla), 3500 kummassakin. Polttaminen vaatii rautatiekiskoarinan lisäksi puuta ruumiskerrosten väliin, ja Germar Rudolfin laskelmien mukaan joka päivä ruumis- ja puurovion korkeus olisi ollut 27 metriä (ruumiit yhteensä 9 m + puut yhteensä 18 m), mutta se olisi eläinten polttamisista saadun kokemuksen mukaan palanut viikon, joten jokaviikkoisen kokon olisi täytynyt olla 189 metriä korkea (7 x 27 m)! Kaksi 189 metriä korkeaa kokkoa (leveys 3 m, pituus 30 m ja korkeus 189 m) palamassa ”salaisessa” Treblinkassa yötä päivää kuukausien ajan! Liittoutuneiden tiedustelukoneet olisivat ottaneet näystä tuhansia ilmakuvia! Tuollaisia polttamisia ei mitenkään ole voinut tapahtua, ja ehkä holokaustitahot ovat ryhtyneet häpeämään.

Mitä polttamisissa syntyvälle tuhkalle sitten olisi tapahtunut? Paljonko sitä ylipäätään olisi tullut? Germar Rudolf (”Lectures on the Holocaust”, s. 284-289) ja Carlo Mattogno ja Jürgen Graf (”Treblinka”, s. 145-153) ovat tutkineet asiaa. Jos uhrien määräksi oletetaan 860 000 ja ylös kaivettujen ruumiiden painoksi arvioidaan 45 kg, tuhkaa olisi tullut n. 2000 tonnia, tilavuudeltaan 3915 kuutiometriä. Puuta olisi tarvittu 137 000 tonnia (3,5 kiloa yhtä ruumiin kiloa kohti), ja siitä olisi tullut tuhkaa 11 000 tonnia, tilavuudeltaan 32 241 kuutiometriä. Lisäksi on otettava huomioon hautoja avattaessa syntyvä "ylimääräinen" irtomaa (ylös kaivettu maa muuttuu harvemmaksi), laskelmien mukaan 15 000 kuutiometriä.

Yhteensä tuhkaa ja maata olisi siis 3 915 + 32 241 + 15 000 = 51 156 kuutiometriä. Leirin ”tuhoamisalue” (1,4 ha) olisi peittynyt 3,6 metriä korkean tuhka- ja maakerroksen alle! (”tuhoamisalue” oli kooltaan 188 x 110 x 174 x 52 m; koko leiri taas oli kooltaan 14 ha, mitat 472 x 468 x 372 x 248 m [8]).

Holokaustitahoilla on siis syytäkin hävetä tarinansa edessä.

Virallisen juorun ilmoittama murha-ase, dieselmoottorin pakokaasu, on sekin osoitus koko tarinan juoruluonteesta. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska se ei sisällä riittävästi häkäkaasua (eli hiilimonoksidia, CO). [9] Tämä todistaa sitovasti, ettei Treblinka ole voinut olla tuhoamisleiri.

Treblinka oli siis kauttakulkuleiri, varmasti osaksi myös työleiri, ja se toimi kesästä 1942 kesään 1943, ja leiri suljettiin sen jälkeen tarpeettomana, koska sotatilanteesta johtuen juutalaisten siirtäminen itään tyrehtyi.

Holmila joutuukin toteamaan kirjassaan, että leiriä sanottiin siirtoleiriksi (eli kauttakulkuleiriksi) ja että leiriin tulijoille myös ilmoitettiin heidän tulleen siirtoleiriin. Holmila kirjoittaa (s. 109-110):

Leirille rakennettu asema yritti vakuuttaa sinne saapuvia juutalaisia, että kyseessä oli siirtoleiri, josta juutalaiset kuljetettaisiin eteenpäin työleireille. - - Saapuvia juutalaisia varten laiturilla oli suuri ilmoitus:

”Varsovan juutalaiset!

”Olette saapuneet siirtoleirille, josta teidät tullaan kuljettamaan työleireille.

”Epidemioiden välttämiseksi sekä vaatteet että matkalaukut on luovutettava desinfiointia varten. Kulta, raha, vieras valuutta ja jalokivet on luovutettava rahastustiskille, josta luovutettavia arvoesineitä vastaan saa kuitin. Kuittia vastaan kaikki luovutetut esineet annetaan myöhemmin takaisin. Kaikkien saapuvien on puhdistauduttava kylvyssä ennen matkan jatkamista.”

Leiri oli juuri sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin sen olevan. Ei siellä heikkokuntoisille annettu niskalaukausta eikä lapsia jäädytetty pystyyn, vaikka Holmila niin ensimmäistäkään todistetta esittämättä väittää. Holmilan teksti on vastuutonta propagandaa.

Treblinkassa itään (tai alueen työleireihin) siirrettävät puhdistettiin täistä, jotka levittivät vaarallista pilkkukuumetta (joka siis uhkasi myös saksalaisia). Täiden tuhoamista varten Treblinkassa, kuten muissakin kauttakulkuleireissä, oli suihkulaitos suihkussa käymistä varten. Vaatteet puhdistettiin täistä kuumalla höyryllä, kuumailmalla tai hyönteismyrkky Zyklon B:llä. Myös hiukset leikattiin täiden tuhoamiseksi.

Tuo täidentorjuntaprosessi toimi niin, että leiriin tulijat tulivat ensin "likaiselle alueelle", ja siitä he siirtyivät erityistä kulkuväylää pitkin täidentorjuntalaitokseen, jossa käytiin suihkussa ja jossa vaatteet puhdistettiin. Puhdistautumisen jälkeen saattoi päästä vain "puhtaalle alueelle", koska jos täistä puhdistetut olisivat palanneet likaiselle alueelle, jossa täitä oli runsaasti, he olisivat jälleen saaneet täit kimppuunsa ja koko puhdistautumisprosessi olisi ollut turha. Puhtaalla alueella juutalaiset siirtyivät sitten puhtaisiin juniin, jotka kuljettivat heidät niihin kohteisiin, joihin heidät oli määrätty.

Yllä mainittu kymmenen "kaasukammiota" käsittänyt rakennus, joka todistajien mukaan myöhemmin rakennettiin, oli todennäköisesti Zyklon B:llä toimiva täidentorjuntarakennus. Huoneiden vastakkaisilla puolilla oli kuvausten mukaan ovet, ja tämä on ymmärrettävä niin, että toisella puolella oli ”likainen puoli” ja toisella puolella ”puhdas puoli”. Esimerkiksi todistaja S. Rajzman puhuu ”Cyklon-kaasusta” Treblinkassa. Kurt Gersteinin tehtävä ja käynti liittyivät todennäköisesti näiden uusien Zyklon B-täidentorjuntahuoneiden suunnitteluun, rakentamiseen tai toimintaan, sillä hän oli tämän alan asiantuntija Saksassa.

Jerusalemissa toimivan Yad Vashem-instituutin edustaja kertoi tutkija Ingrid Weckertille 10.7.1985:

Olemme tienneet kauan, ettei mitään "Treblinkan tuhoamisleiriä" ole koskaan ollut olemassa. Israelilaiset tiedemiehet, historioitsijat ja geologit ovat useaan otteeseen tutkineet todistajien kuvaamia paikkoja, eikä heidän yksityiskohtaisissa tutkimuksissaan ole tullut esiin pienintäkään viitettä, että leiri olisi ollut tuhoamisleiri. Sellainen leiri ja siellä sattuneet tapahtumat olisivat välttämättä jättäneet jälkiä, jotka voitaisiin havaita. Mutta sellaisia jälkiä ei ole. Todellinen ongelma Treblinkan suhteen ovat silminnäkijätodistukset. [10]

Viitteet:

[1] Carlo Mattogno, Jürgen Graf: Treblinka. Theses and Dissertations Press 2004, s. 100-101.

[2] Stroopin raportista täällä:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/04/varsovan-kansannousu.html

[3] Korherr-raportti löytyy täältä:

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php

http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-lang (faksimilenä).

[4] Höflen raportti:

“Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol., zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.“

Lähde: Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.

[5] Lähde: Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust, s. 277.

[6] Treblinkaa koskevasta holokaustitarinasta tarkemmin täällä:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/01/treblinka.html

[7] Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust, s. 285.

[8] The Revisionist 1/2004 Faurisson: Treblinka. An exceptional Guide;

Rudolf: Lectures on the Holocaust, luku 3.5.4

[9] Dieselpakokaasusta täällä:

http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html

ja täällä:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html

[10] Ingrid Weckert kertoo tästä Yad Vashemin antamasta lausunnosta artikkelissaan ”The Gas Vans: A Critical Assessment of the Evidence”, kohta 4.3. (kirjassa Germar Rudolf [ed.]: Dissecting the Holocaust, s. 239):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndwagon.html

2.1.2011