Sisällysluettelo.
Treblinkan kaasutettujen maassa lojuvat ruumiit.
Arthur Greiserin pyyntö tappoluvan saamiseksi 100 000 juutalaisen tappamiseksi.
Himmlerin Valko-Venäjän vierailut ja keskustelut “kaasutuksista”.
Treblinkan kaasutettujen maassa lojuvat ruumiit.
Sivuilla 66 ja 111 Holmila kirjoittaa:
Eberl erotettiin (Treblinkan) tuhoamisleirin johdosta vuodenvaihteessa 1942-1943, koska hän ei ollut kyennyt hävittämään laitoksessa murhattujen ruumiita kunnolla. - - Eberl otti vastaan enemmän juutalaisia kuin laitos pystyi polttamaan, ja kaasutettujen juutalaisten ruumiita lojui mätänemässä pitkin ja poikin leiriä. Seuranneen kaaoksen vuoksi Eberlin tilalle tuli Sobiborista Franz Stangl.Holmilan tarinassa mikään ei pidä paikkaansa. Treblinka ei ollut tuhoamisleiri eikä siellä murhattu tai kaasutettu ketään. Siksi ei ollut tarvetta hävittää tai polttaa ”murhattujen ruumiita” tai ”kaasutettujen juutalaisten ruumiita”. Holokaustitarinan virallisen version mukaan ruumiita ei myöskään tuohon aikaan poltettu vaan ne haudattiin maahan aina maaliskuulle 1943 saakka. Eberlin ja Stanglin vahdinvaihto ei tapahtunut vuodenvaihteessa 1942-1943 vaan elokuun lopussa tai syyskuun alussa 1942. Eberliä ei tarvinnut ”erottaa”, ja vahdinvaihdon syynä on voinut olla normaali hallinnollinen järjestely. Leirien päälliköt eivät myöskään määränneet juutalaisten kuljetusten määristä.
Holmila ei mitenkään myöskään pyri perustelemaan väitteitään, ei edes viittaamalla mihinkään muualla mahdollisesti olevaan perusteeseen.
Treblinka oli työ- ja kauttakulkuleiri. Treblinkan viimeistä komentajaa Kurt Franzia ja muita vastaan Düsseldorfissa pidetyssä oikeudenkäynnissä oikeus totesi loppulausunnossaan 3.9.1965, että Treblinkan asemalla oli suuret kyltit puolaksi ja saksaksi, joissa luki suurin piirtein seuraavaa (auf den es sinngemäss hiess; teksti löytyy myös Holmilan kirjasta sivulta 110):
Huomio Varsovan juutalaiset!Oikeus totesi edelleen, että lisäksi joku leirin henkilökunnan jäsen piti asema-alueelle kokoontuneille ihmisille puheen, jossa hän toisti, mitä kylteissä luki. Lisäksi hän kehotti vanhoja, sairaita, raihnaita tai muista syistä kävelykyvyttömiä ihmisiä menemään, tarvittaessa juutalaisten työkommandojen jäsenten avustamina, sairaalaan, jossa oli saatavilla lääkärinapua. [1]
Olette täällä kauttakulkuleirissä, josta tapahtuu jatkokuljetus työleireihin. Kulkutautien torjumiseksi vaatteet ja myös matkatavarat on luovutettava desinfioitaviksi. Kulta, rahat, ulkomaan valuutta ja korut on kuittausta vastaan luovutettava kassalle. Ne luovutetaan myöhemmin takaisin kuittia vastaan.
Ennen jatkokuljetusta kaikkien saapuneiden on puhdistauduttava suihkussa.
Treblinkassa oli siis sairaala ja täidentorjunta-asema, jossa puhdistettiin vaatteet ja matkatavarat tappavaa pilkkukuumetta levittävistä täistä (joko kuumailmalla, höyryllä tai hyönteismyrkky Zyklon B:llä) ja jossa myös pakkosiirrettävät itse kävivät samasta syystä suihkuissa. Kun puhdistautuminen täistä oli suoritettu, matka saattoi jatkua puhtaalla junalla. Likainen puoli (siis alue, jonne saavuttiin) ja puhdas puoli (alue, jonne täidentorjunta-asemalta siirryttiin) oli erotettu toisistaan, ja vain tuon täidentorjunta-aseman kautta oli mahdollista päästä puhtaalle puolelle, josta jatkokuljetukset lähtivät. Kyseessä oli kulkutauteja torjuva ja henkiä pelastava toiminta. Pilkkukuume oli sodan aikana leireillä ja ghetoissa vaarallinen ja helposti leviävä tauti, ja siksi sitä vastaan täytyi suojautua, olihan kyseessä myös saksalaisten oma henki.
Holokaustitahot tietenkin unohtavat terveystoimet ja pilkkukuume-epidemiat kokonaan ja selittävät täidentorjunta-asemat ja niiden suihkut ”kaasukammioiksi”, Zyklon B:n murhakaasuksi, terveystoimet ”murhaamiseksi”, sairaalan kuopaksi, jonne ihmisiä ammuttiin, ja ylipäätään kauttakulkuleirit tuhoamisleireiksi (jollaisia siis ei ollut olemassakaan). Vaikka holokaustitahojen väitteet ovat näin mielettömiä ja naurettavia, silti niihin uskotaan.
Holokaustitahojen mukaan nuo Holmilan mainitsemat ”murhatut” ja ”kaasutetut” tapettiin Treblinkassa dieselmoottorin pakokaasun avulla (ei siis Zyklon B:n avulla), mutta dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska siinä ei ole riittävästi häkää (eli hiilimonoksidia, CO), katso kirjoitus ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”;
http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html
tai sen perustana oleva Friedrich Paul Bergin kirjoitus ”The Diesel Gas Chambers – Ideal for Torture – Absurd for Murder”;
http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html
Treblinka ei siis mitenkään ole voinut olla tuhoamisleiri, eivät myöskään Sobibor, Belzec ja Chelmno, joissa myös on väitetty tappamisten tapahtuneen dieselpakokaasulla.
Holmilan lause ”Eberl otti vastaan enemmän juutalaisia kuin laitos pystyi polttamaan” voitaisiin tulkita niin, että ”laitoksella” hän tarkoittaa krematoriota, mutta Treblinkassa ei ollut krematoriota. [2] Jos hän kuitenkin tarkoittaa ”laitoksella” koko leiriä, niin polttamisiin siirryttiin virallisen holokaustitarinan mukaan maaliskuussa 1943, vaikka sitä ennenkin kyllä joitakin polttamisia kerrotaan suoritetun hautaamisten ohella. Holokaustitahojen mukaan Eberlin aikana ruumiit hävitettiin hautaamalla, ei polttamalla.
Esitän joitakin Holmilan tarinaan liittyviä tappamis- ja ruumiskertomuksia, niin nähdään millaisiin korkeuksiin holokaustitahojen mielikuvitus yltää. Seuraavissa kertomuksissa ei siis ole totuuden häivääkään, ja toimikoot ne varoituksena holokaustin yleisestä huijausluonteesta.
Oskar Berger. Juutalainen Oskar Berger tuotiin kertomansa mukaan Treblinkaan heinäkuussa 1942 (tai 22.8.1942 toisten lähteiden mukaan). Noustuaan junasta hän näki hirvittävän näyn: satoja ruumiita lojui maassa. SS-sotilaita, saksalaisia ja ukrainalaisia, seisoi parakkien katoilla ampuen ihmisjoukkoon. Naisia, miehiä ja lapsia kaatui maahan verissään. Kuului kirkumista ja itkua. Ne, jotka pääsivät läpi tulituksesta, ohjattiin aukiolle, jonka ympärillä oli piikkilanka-aita. [3]
Berger säilyi hengissä syyskuuhun 1942 asti, jolloin hän kertomansa mukaan pääsi pakenemaan vaatekuljetukseen piiloutuneena. Ennen pakoaan hän näki vielä muita kuljetuksia saapuvan Treblinkaan. Joissakin kuljetuksissa oli kuulemma vain ruumiita, ja hän sanoi uskovansa, että heidät oli kaasutettu junanvaunuissa, sillä hän ei koskaan huomannut ruumiissa haavoja. [4] Myös sellaisia kuljetuksia tuli, joissa oli vain lapsia tai vanhuksia. Kun nämä sitten olivat tuntikausia istuskelleet paikoillaan, heidät ”likvidoitiin” konekivääritulella. [5]
Alkuun hänen mukaansa saapujat ammuttiin. Sitten kuitenkin saksalaiset rakensivat syrjään metsään ”pienen tiilirakennuksen”, ja siitä lähtien saapujat mieluummin kaasutettiin. Tiilirakennukseen johtavalla tiellä oli kuulemma kyltti ”Kylpylaitokseen” (”Zur Badeanstalt”). [6]
Berger selvästikin ohittaa sekä yllä mainitut aseman tiedotuskyltit että tervehdyspuheen. Hän ei myöskään muista mainita kehotusta siirtyä sairaalaan tarvittaessa. Myös vaatteiden ja matkatavaroiden puhdistamisen, oman itsen puhdistamisen ja jatkokuljetuksen työleireihin hän unohtaa. Tilalle hän asettaa ampuma-aseilla suoritettavan villin teurastuksen, joka on siitä erikoinen, ettei kaikkia teurasteta vaan jotkut ohjataan toiselle aukiolle. Miksei kaikkia tapeta? Treblinkan maastoon joka tapauksessa jää valtavat määrät ruumiita (junissa kuolleet ja paikalla ammutut).
Junanvaunuissa suoritettava kaasuttaminen on nähtävästi Bergerin oma erikoisuus, joka ei ottanut tulta. Voidaan myös kysyä, miksi tehokasta ja nopeaa ampumista ei jatkettu vaan rakennettiin tiilirakennus kaasuttamista varten, vaikka dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia. Mielenkiintoinen on Bergerin kertomus, että ajoittain leiristä ajettiin 200-500 miehen ryhmiä alastomina metsään ja että he pitivät kulkiessaan toisiaan kädestä kiinni kuin olisivat tanhuamassa. Lopulta miehet saapuivat ennalta kaivetuille hautakuopille, joiden äärellä heidät sitten teloitettiin niskalaukauksella. Tällöin SS-miehet äänekkäästi hihkuen ja huutaen kilpailivat siitä, kuka saa saappaallaan tönäistyä lyhistyvän uhrin kauimmaksi. [7] Bergerin mielikuvituksen huippu on kuitenkin hänen sodanjälkeinen kertomuksensa, jonka mukaan SS-miehet kulkivat pistooli tai patukka toisessa kädessä ja whiskypullo toisessa kädessä ja pieniä lapsia otettiin kiinni jaloista ja heidän päänsä murskattiin puunrunkoihin. [8]
Ehkä Berger ei koskaan ollutkaan Treblinkassa, koska hän ole ensinkään selvillä siitä, mitä Treblinkassa tapahtui. Ehkä hän ei lainkaan tunne Treblinkan sijaintia, koska hän kertoo tulostaan, että hän saapui ensin Treblinkan asemalle, jossa oli suuri kyltti ”Treblinkan työleiri”, ja asemalta lähti sitten 3-5 kilometrin mittainen sivuraide metsään ja sivuraiteen päässä oli sitten tuo hänen kuvaamansa kauhunäkymä satoine ruumiineen ja ampuvine sotilaineen. [9] Ehkä Berger on tyypillinen holokaustihuijari, joka nauttii sadistisista fantasioistaan ja siitä, että niitä levitellään maailmalle. Berger ei tee pienintäkään yritystä todistaa väitteitään dokumentaarisesti tai konkreettisilla rikosteknisillä todistella, koska hän tietää, että ei-juutalaisiin tällainen tarina uppoaa sellaisenaan.
Abraham Goldfarb. Juutalainen Abraham Goldfarb tuotiin Treblinkaan kertomansa mukaan 25.8.1942, ja jälleen edessä oli hirvittävä näky: junanvaunut olivat täynnä ruumiita. Kloori oli osaksi syönyt ruumiit. Lemu oli kova. SS-miehet ja lähellä odottavat ukrainalaiset alkoivat ampua ja hakata niitä, jotka pääsivät vaunuista ulos. [10] Ne, jotka jostakin syystä jälleen selvisivät ampumisista, johdettiin Bergerin jo kuvaamalle aidatulle aukiolle ja siitä jonkinlaista aidattua kävelykujaa pitkin kaasukammioihin. Kävelykujan molemmilla reunoilla seisoi saksalaisia, joilla oli koirat. Koirat repivät miesten sukupuolielimet ja naisten rinnat, ja lisäksi ne repivät ihmisistä irti kappaleita. Tämä tietysti hidasti kaasukammioihin menoa, mutta saksalaiset löivät heitä ruoskilla ja rautatangoilla ajaakseen heitä eteenpäin. Kuului kirkunaa, joka kantautui leirin joka osaan. Kaikki yrittivät kilvan päästä turvaan ”kaasukammioon”. Kun tämä ”kaasukammio” oli täynnä, moottori pantiin käyntiin ja tapahtui juutalaisten kaasutus dieselpakokaasulla, ja se kesti 20-25 minuuttia. Kun ovet taas avattiin, kuolleet olivat pystyssä, koska heitä oli niin paljon, etteivät he mahtuneet kaatumaan. Goldfarbin mukaan he olivat kuin yksi lihamassa. [11]
Goldfarb unohtaa itsensä. Ei hänellä ollut pääsyä likaiselta puolelta puhtaalle puolelle ilman täidentorjuntalaitoksen suihkujen (siis noiden ”kaasukammioiden”) kautta kulkemista. Ei hän voinut olla katselemassa ”juutalaista seisovaa lihamassaa”. Tämä viimeistään paljastaa hänet huijariksi.
Goldfarbkin sivuuttaa tässä sekä asema-aukion kyltit että tervehdyspuheen. Hänkään ei muista mainita kehotusta siirtyä tarvittaessa sairaalaan lääkärinhoitoon. Myös vaatteiden ja matkatavaroiden puhdistamisen, oman itsen puhdistamisen ja jatkokuljetuksen työleireihin hän unohtaa. Jäljelle hän jättää suuret määrät ruumiita ja kaasukammioiden lihamassan, vaikka sellainen ei kuulu kauttakulkuleirin luonteeseen.
Todisteita Goldfarb ei esitä mistään.
Abraham Krzepicki. Juutalainen Abraham Krzepicki saapui kertomansa mukaan Treblinkaan 25.8.1942, ja heidän saavuttuaan naiset ja lapset ohjattiin vasemmalla olevaan parakkiin ja – kuten hän sai kuulla – sieltä kapeaa kävelykujaa pitkin alastomina kaasukammiorakennukseen. Muutamien minuuttien päästä naisten poistumisesta kuului heidän kirkunaansa. [12]
Krzepicki itse valittiin joukkoon, jonka tehtävänä oli siivota aseman alue ja vastaanottoaukio juutalaisten ruumiista siirtämällä ne hautakaivantoihin. Heidät vietiin asemalta suurelle aukiolle, jossa oli kuulemma vastassa jälleen ”järkyttävä näky”: 20 000 ruumista, joista useimmat olivat menehtyneet matkalla junanvaunuissa. Krzepicki kertoo vielä erikseen, etteivät nämä Treblinkan alueella lojuvat ruumiit olleet kaasukammioiden uhreja vaan kuljetuksissa kuolleita ja Treblinkassa ammuttuja. [13] Lemu oli jälleen kova. Useiden kuolleiden vatsat olivat turvonneet, ja ruumiit olivat täynnä mustia ja ruskeita läiskiä, ja lisäksi niiden iholla parveili matoja. Huulet olivat monella vääristyneet, ja suut olivat kuin kuolleella kalalla. [14] Ruumiit olivat puoliksi mädäntyneitä, ja ne olivat hajoamistilassa, niin että kun niitä liikutteli, usein irtosi käsi tai jalka. Ruumiita kuljetettiin joukkohautoihin. Jotkut työntekijät keräsivät irronneita päitä, raajoja ja suolia. [15]
Toisena päivänä Krzepicki oli sitten kuulemma viety saapuvalle junalle. Taas tapahtui järkyttyminen: junassa oli vain ruumiita, jotka olivat tukehtuneet ilman puutteeseen. Ruumiita oli 6 000. Matkaa oli ollut 110 km, 3-4 tunnin matka junassa. [16]
Krzepicki ilmoittaa nähneensä yllä mainitun tiedotuskyltin, mutta tervetuliaispuheesta hän ei puhu mitään. Hän ei mainitse myöskään kehotusta siirtyä sairaalaan tarvittaessa. Myös vaatteiden ja matkatavaroiden puhdistamisen, oman itsen puhdistamisen ja jatkokuljetuksen työleireihin hän unohtaa. Koska hän näin unohtaa olennaisimman, hänenkään kertomuksensa ei ole luotettava. Hän jopa jättää mainitsematta ampumiset ja hakkaamiset heti asemalla, vaikka ilmoittaa saapuneensa samana päivänä kuin Goldfarb, joka ne mainitsee. Hän myös kumoaa Bergerin siinä, että sanoo junissa tapahtuneiden kuolemien syyksi tukehtumisen, ei kaasuttamista. Krzepicki tosin muistaa mainita suihkuista (eli holokaustitahojen ”kaasukammioista”) kuuluvat naisten ja lasten iloiset kiljahdukset ja kisailut, kun he yhdessä pääsevät puhdistautumaan suihkujen alle (tätä tarkoittivat nuo yllä mainitut kirkaisut), mutta tämä seikka yksin ei tee hänen kertomuksestaan luotettavaa.
Monet holokaustitahot ovat kehittäneet sellaisen tarinan, että koska Eberlin aikana syntyi tuollainen ruumispaljous, niin täytyi toki olla tauko järjestyksen palauttamiseksi ja paikkojen siivoamiseksi. Tauko olisi ollut 25.8.-2.9.1942, ja sinä aikana ruumiit olisi siirretty kuoppiin ja osa jopa kaivurin rikkoonnuttua poltettu kaatamalla bensiiniä kuopassa olleiden ruumiiden päälle ja sitten sytyttämällä (tämä ei kuitenkaan toimi alkuunkaan, koska silloin palaa vain ylimpänä olevien ruumiiden pintakerros ja niiden sivut; syynä se, ettei syvempänä ruumiiden välissä riitä happea palamiseen; ylempi liekkikin estää hapen kulun, ja tulos olisi ollut vain pintaosien mustuminen).
Arad kertoo kirjassaan ”Belzec, Sobibor, Treblinka” (s. 94), että vastaanottoaukiolla oli tuolloin ”tuhansia ruumiita”, ja Chrostowski toteaa kirjassaan ”Extermination Camp Treblinka” (s. 58), että kaaos oli tulos saapuvien kuljetusten koordinoinnin puutteesta ja että kaasukammioita oli liian vähän. Nämä kaikki siis (Krzepicki, Arad, Chrostowski) kumoavat Holmilan väitteen, että ruumispaljous olisi ollut tulos liian suuresta kaasutusmäärästä ja että ruumiit olisivat olleet kaasutettujen ruumiita. Myös ruumiiden sijainti asemalla ja asema-aukiolla puhuu sitä vastaan, että kuolemia olisi aiheutettu eri paikassa olevassa ”kaasukammiossa”. Tämä nyt on holokaustitahojen keskinäistä selvittelyä, jossa ollaan kokonaan todellisuuden ulkopuolella huijauksessa. Todellisuudessa ei ollut ampumisia, hakkaamisia, kaasukammioita, ruumiita eikä ruumiskasoja.
Tämä holokaustitahojen tarina on merkillinen siinäkin suhteessa, että vasta 1.9.1942 lähtien Treblinkan rautatieasema suljettiin määräyksellä muulta matkustajaliikenteeltä siirtolaisten erikoisjunien (Umsiedlersonderzüge) liikenteen helpottamiseksi (Arad, s. 96). Siis tuohon asti, keskellä väitettyä ammuskelua, ruumispaljoutta ja lemua, tavalliset matkustajajunat olisivat aivan normaalisti pysähtyneet Treblinkan asemalla ja ihmisiä olisi noussut juniin ja poistunut junista. Tämä tosiasia tuhoaa holokaustitahojen ruumiskertomuksen. Toisaalta tuosta Aradin mainitsemasta määräyksestä (kuljetusmääräys nro 243 elokuun 27. päivältä 1942) käy ilmi, että nämä junat olivat siirtolaisten erikoisjunia, jotka kuljettivat siirtolaisia Treblinkan kauttakulkuleirin kautta työleireihin itään.
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut melkoisen epävarmuustekijän tuossa holokaustitahojen tarinassa: kaikkialle leiriin kuuluvaa meteliä ja kirkunaa kuului sekä kävelykujalta että itse kaasukammioista, ja se oli omiaan saamaan alempaa leiristä saapuvat uudet ihmiset varuilleen, ehkä jopa vastarintaan (suorista ampumisistahan oltiin luopumassa ja tilalle tuli nähtävästi enenevässä määrin kaasukammiokäsittely). Siksi kirkumisäänet luonnollisesti oli saatava vaimennettua, ja siihen saksalaiset keksivät orkesterit, jotka soitollaan vaimentaisivat kirkumiset. Orkestereita oli ilmeisesti kolmenlaisia, ja Krzepicki mainitsee kolmesta juutalaisesta amatöörimuusikosta koostuvan orkesterin, joka soitti ”kaasukammioihin” viemisten aikana lähellä kävelykujaa viimeisimpiä hittikappaleita, jotka olivat saksalaisten ja ukrainalaisten suosiossa. [17]
Chrostowski mainitsee 7-miehisen leiriorkesterin, joka sekin soitti moderneja hittejä mandoliinilla ja viuluilla. [18]
Adalbert Rückerl kertoo lisäksi isommasta orkesterista, joka varsinkin leirin olemassaolon alkuviikkoina soitti kirkumisten vaimentamiseksi reippaita operettimelodioita. Tätä kymmenmiehistä orkesteria johti Puolassa siihen aikaan hyvin tunnettu kapellimestari Arthur Gold, ja orkesterille oli järjestetty vakituiset harjoitustunnit. Yhtenäinen esiintymisasukin orkesterilla oli: valkoista ja sinistä silkkiä oleva frakkimainen asu. [19]
Toisaalta voi ihmetellä, eikö tuollainen soittaminen häirinnyt väsyneinä likaiselta puolelta täidentorjunta-asemalle ja sen suihkutiloihin ja sitten puhtaalle puolelle ja puhtaaseen junaan kävelykujaa pitkin kulkevia siirtolaisia. Olettaisi, että ainakin muutama kivi olisi lentänyt kohti näitä orkestereita, että olisivat hiljaa.
Kuten Holmila, Berger ja Goldfarb, myöskään Krzepicki ei esitä todisteita mistään. Heidän tarinoillaan ei ole minkäänlaista todistusarvoa, koska niillä ei ole dokumentaarista tai konkreettista rikosteknistä (esim. ruumiinavauskertomuksia, joukkohautoja, ruumiita) todistusaineistoa tukenaan. Heidän tarinansa ovat syntyneet niin, että he ovat lukeneet toistensa tarinoita ja rakentavat niiden pohjalle omansa (ehkä jonkinlainen ulkopuolinen koordinointielinkin on mahdollinen, että jutut saadaan jotenkin sopimaan toisiinsa). Valhetta kaikki tyynni alusta loppuun.
Franz Stangl. Franz Stangl oli Treblinkan toinen komentaja Irmfried Eberlin jälkeen, ja hänen kerrotaan sanoneen vuonna 1971 haastattelussa, että hänen lähestyessään autolla Treblinkaa lemu tuntui kilometrien päähän. Ruumiita alkoi näkyä 15-20 minuutin ajomatkan (siis noin 15-20 kilometrin) päässä Treblinkasta pitkin radanvierustaa (tie kulki radan vieressä). Treblinkan asemalla hän näki sadoittain ruumiita, ja asemalla seisoi juna täynnä juutalaisia, joista jotkut olivat vielä elossa, ja juna näytti olleen asemalla useita päiviä. Kun Stangl sitten Treblinkan aukiolla nousi ulos autosta, hänen jalkansa upposivat polvia myöten rahaan. Stangl kahlasi seteleissä ja jalokivissä. Niitä oli kaikkialla aukiolla. Lemu oli kova. Kaikkialla oli tuhansia ruumiita, ja ne olivat mätänemistilassa. Vähän sivummalla oli kaikkialla telttoja ja nuotioita, joiden luona ukrainalaiset vartijat ryyppäsivät ja pitivät hauskaa paikalle tuotujen huorien kanssa. Teltoilla laulettiin, tanssittiin ja soitettiin musiikkia. [20]
Tämän haastattelun teki juutalainen nainen Gitta Sereny vuonna 1971. Hän kävi Stanglin sellissä useita kertoja Stanglin kärsiessä joulukuussa 1970 hänelle langetettua elinkautistuomiota. Stangl oli valittanut tuomiostaan ja odotti oikeuden päätöstä valituksestaan. Viimeisen kerran Sereny tapasi Stanglin 27.6.1971, ja seuraavana päivänä Stangl löytyi kuolleena sellistään. Syynä muka sydänkohtaus.
Ehkä Stangl murhattiin, että Sereny saa kirjoittaa mitä haluaa ja esittää Stanglin sanomaksi mitä haluaa (Stanglin haastattelut Sereny julkaisi kirjassaan ”Into that Darkness”). Tämän osoittaa jo yllä oleva naurettava kertomus. Sereny ei ollut nauhoittanut haastatteluita (joita oli kuulemma 70 tunnin verran), eikä hänellä ollut mitään, mikä osoittaisi, että Stangl todella on sanonut mitä hän kertoo tämän sanoneen. Kirja saattaa olla kokonaan Serenyn keksimä. Myös Eberl ”löytyi” v. 1948 sellistään hirttäytyneenä ja valokuvaa hänestä roikkumassa hirttäytyneenä on levitetty ympäri maailmaa. [21] Eberl kuoli ”sopivasti” juuri ennen oikeudenkäyntiään, ja ehkä Eberl ei suostunut valehtelemaan. Ehkä Eberlkin on murhattu, ja ehkä hänet on kuolleena ripustettu roikkumaan muka hirttäytyneenä. Ehkä Treblinkan viimeinen päällikkö Kurt Franzkin on pakotettu, kiristetty tai kidutettu kertomaan sodanjälkeisessä oikeudenkäynnissään, että saavuttuaan Treblinkaan (hänet oli nimitetty Stanglin sijaiseksi) hän näki kaikkialla leirissä ruumiita, jotka olivat jo turvonneet. [22] Tai ehkä Franzin oli pakko – henkensä säilyttääkseen – suostua ”myöntämään”, että juutalaisia tuhottiin mutta hänen itsensä osuus oli olematon tai vähäinen. Tämä oli sodanjälkeisissä sotarikosoikeudenkäynneissä, joissa lähes kaikki kuulustelijat, syyttäjät ja tuomarit olivat juutalaisia, ainoa tapa puolustautua. Ehkä Franzkin olisi murhattu, ellei hän olisi alistunut valehtelemaan. Sodanjälkeinen valehteluholokausti ja Treblinkan ruumisrevittely ovat äärimmäisen väkivaltaisia, vetäväthän niitä omassa asiassaan nuo kuulustelijat, syyttäjät ja tuomarit näytösoikeudenkäynneissään.
Serenyn kirja on täysin arvoton historiallisena todisteena. Se vain osoittaa, että aivan kaikki, mitä holokaustitahot holokaustista sanovat, on valhetta. Jos Treblinkan valtava ruumishelvetti todella olisi tapahtunut, jokainen tietäisi siitä eikä kukaan enää yrittäisi todistella sitä millään ”todistajanlausunnoilla tai ”tunnustuksilla”. Asia olisi selvä ilman niitäkin.
Hubert Pfoch. Itävallasta kotoisin oleva Hubert Pfoch oli kertomansa mukaan 22-vuotiaana saksalaisena sotilaana matkalla itärintamalle, kun hän 22.8.-23.8.1942 näki juutalaisia kuljettavan junan ensin Siedlcessä ja sitten Treblinkassa (heidän junansa kulki juutalaiskuljetuksen perässä). Pfoch kuulemma piti päiväkirjaa, ja Siedlcessä hän kuulemma myös otti juutalaiskuljetuksesta valokuvia. Päiväkirjaa ja neljää valokuvaa käytettiin myöhemmin todisteina vuoden 1964 Düsseldorfin oikeudenkäynnissä kymmentä Treblinkan vartijaa vastaan ja myös vuoden 1970 oikeudenkäynnissä Franz Stanglia vastaan. Päiväkirjassaan Pfoch kertoo Treblinkasta, että se oli ”Entlausungslager” eli leiri, jossa suoritettiin täidentorjuntatoimenpiteet. Treblinkassa oli niin kova lemu, että oksennus tuli. Asemalla oli sama juutalaiskuljetus, jonka he näkivät jo Siedlcessä. Vartijat ampuvat summittaisesti juutalaisia. 300 000 juutalaista kuulemma oli koottu Treblinkaan, ja joka päivä Pfochin päiväkirjan mukaan myrkytettiin kaasulla ja poltettiin 10 000 – 15 000 juutalaista. [23]
Tällainen päiväkirjamerkintä voi olla vain väärennös. Nuori ohikulkeva sotilas ei olisi voinut tietää päiväkirjamerkintöjä tehdessään Treblinkaan koottujen juutalaisten määrää ja kaasulla surmaamisten tai ruumiiden polttamisten määrää. Treblinkan leiri oli avattu 7.7.1942, eikä nuori sotilas olisi voinut tuolloin tietää tappamisista mitään. Polttamisetkin alkoivat holokaustitahojen mukaan vasta maaliskuussa 1943 (sitä ennen oli vain satunnaisia polttamisia). Holokaustitahojen mukaan ”uudet kaasukammiot” valmistuivat vasta loka-marraskuussa 1942, joten nuo päivittäiset 10 000 – 15 000 juutalaista olisi täytynyt myrkyttää kolmessa vanhassa ”kaasukammiossa”, joiden kunkin pinta-ala oli 16 neliömetriä (4 m x 4 m), kolmessa pikkuyksiön kokoisessa huoneessa siis!
Pfochin tausta viittaa tahalliseen väärentämiseen. Kirjassaan (s. 158) Gitta Serenykin sanoo, että Pfoch, jonka kanssa hänellä oli ilmeisen paljon yhteistyötä, oli nuorena laittoman sosialistisen nuorisojärjestön jäsen. Internetissä on tietoa Hubert Pfochista, ja Pfochin taustasta paljastuu seuraavaa:
Jo nuorena Pfoch liittyi ”punaisiin haukkoihin” (Rote Falken). Hän kuului myös laittomaan sosiaalidemokraattiseen nuorisojärjestöön ja laittomaan vallankumoukselliseen sosialistiseen nuorisojärjestöön, jossa taisteltiin Itävallassa natsismia ja sääty-yhteiskuntaa vastaan ja suoritettiin laittomia tekoja (joissa Pfoch myöntää olleensa mukana).
Siksi tuntuu merkilliseltä, että hän olisi vuonna 1940 päässyt Saksan armeijaan. Hänenlaisethan suljettiin keskitysleireihin kasvatettaviksi. Saattaa siis olla, että koko Pfochin matkakuvaus rintamalle ja hänen päiväkirjansa Treblinka-merkintöineen ovat keksittyjä.
Sodan jälkeen Pfoch sosialistina luonnollisesti menestyi. Hän toimi sosiaalidemokraattisessa piirijärjestössä ja sosialistinuorten puheenjohtajana. Hän oli aktiivinen kunnallispolitiikassa ja nousi Wienin varapormestariksi ja Wienin maapäivien presidentiksi. Vuonna 1984 hänet valittiin Itävallan vastarintaliikkeen dokumenttikeskuksen DÖW:n presidentiksi, ja elämänsä loppuvuodet hän oli ko. keskuksen kunniapuheenjohtaja.
Pfochin ”päiväkirja” vaikuttaa kovasti holokaustitahojen väärennökseltä. Ainakaan sitä ei sellaisenaan voi käyttää todisteena mistään, sillä Pfochin väitteillä ei ole dokumentaarista tai rikosteknistä tukea.
Viitteet:
[1] Düsseldorfin oikeudenkäynnin loppulausunto löytyy mm. osoitteesta:
http://www.holocaust-history.org/german-trials/treblinka-urteil.shtml
Mainitut kyltit ja niiden teksti mainitaan myös seuraavissa kirjoissa:
Yitzhak Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps. Indiana University Press. 1999, s. 83.
Adalbert Rückerl (toim.): NS-Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse. DTV. 1978, s. 219.
Eugen Kogon, Hermann Langbein, Adalbert Rückerl (toim.): Nazi Mass Murder. A Documentary History of the Use of Poison Gas. Yale University Press. 1993, s. 125.
Asema-alueella pidetyn puheen mainitsee myös Witold Chrostowski: Extermination Camp Treblinka. Vallentine Mitchell. 2004, s. 60.
[2] Ks. Carlo Mattogno, Jürgen Graf: Treblinka. Extermination Camp or Transit Camp?”, 2004, s. 143 eteenpäin.
[3] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 84; Kogon ym.: Nazi Mass Murder, s. 126.
[4] Mattogno, Graf: Treblinka, s. 50.
[5] Eugen Kogon: Der SS-Staat. Das System der deutschen Konzentrationslager. Nikol Verlag. 2009, s. 238.
[6] Sama.
[7] Sama.
[8] http://www.deathcamps.org/treblinka/roll%20of%20remembrance.html
[9] Kogon: Der SS-Staat, s. 237.
[10] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 84.
[11] Kogon ym.: Nazi Mass Murder, s. 126-127.
[12] Martin Gilbert: The Holocaust. The Jewish Tragedy. Collins. 1986, s. 458.
[13] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 85.
[14] Gilbert: The Holocaust, s. 459-460.
[15] Chrostowski: Extermination Camp Treblinka, s. 68-69.
[16] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 85-86.
[17] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 86, 231.
[18] Chrostowski: Extermination Camp Treblinka, s. 69.
[19] Rückerl: NS-Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse, s. 215.
[20] Gitta Sereny: Into that Darkness. Pimlico. 1995, s. 157.
[21] Kuva esimerkiksi kirjassa Michael Grabher: Irmfried Eberl. Peter Lang 2006, s. 116.
[22] Arad: Belzec, Sobibor, Treblinka, s. 92.
[23] http://www.doew.at/thema/pfoch/pfoch3.html
Arthur Greiserin pyyntö tappoluvan saamiseksi 100 000 juutalaisen tappamiseksi.
Holmila kirjoittaa kirjansa sivulla 88:
Natsien pystyttämistä ghetoista Lodz säästyi tuhoamiselta pisimpään, koska Warthegaun käskynhaltijan Arthur Greiserin alaisuudessa siitä muodostettiin ”tuotannollinen” ghetto. Greiseria ei kuitenkaan haitannut juutalaisten tuhoaminen ylikansoituksen välttämiseksi, kun hän loppuvuodesta 1941 pyysi Himmleriltä lupaa tappaa 100 000 juutalaista.Ei kuitenkaan ole tällaista Greiserin pyyntöä. On ainoastaan seuraava Himmlerin 18.9.1941 Greiserille kirjeitse lähettämä ilmoitus:
Führerin tahto on, että Vanha valtakunta ja Protektoraatti tyhjennetään ja vapautetaan juutalaisista lännestä itään mahdollisimman pian. Olen sen vuoksi pyrkinyt mahdollisesti jo tänä vuonna kuljettamaan Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin juutalaiset aluksi ensimmäisenä askeleena kaksi vuotta sitten uusina Saksan valtakuntaan tulleille itäisille alueille, joilta heidät siirretään ensi keväänä edelleen kauemmaksi itään.Greiser oli siis tietoinen, että hänen alueelleen tulee lännestä juutalaisia ja että he myöhemmin jatkavat matkaansa kauemmaksi itään. Juutalaisten tuhoamisista ei ilmoituksessa puhuta mitään.
Tarkoitukseni on toimittaa noin 60 000 Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin juutalaista talveksi Litzmannstadtin ghettoon, jossa, kuten kuulin, on tätä varten riittävästi tilaa. Pyydän Teitä ei ainoastaan ymmärtämään vaan myös kaikin voimin koko valtakunnan edun nimissä tukemaan tätä toimenpidettä, joka varmasti aiheuttaa vaikeuksia ja rasituksia alueellenne.
SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Heydrich, jonka tehtävänä tämän juutalaisvaelluksen hoitaminen on, tulee aikanaan kääntymään puoleenne joko suoraan tai SS-Gruppenführer Koppen välityksellä. [1]
Holmila ei kirjassaan mitenkään perustele tai todista pöyristyttävää väitettään 100 000 juutalaisen tappoluvan pyytämisestä. Hän ainoastaan antaa viitteen Ian Kershaw’n kirjaan ”Hitler, 1936-1945: Nemesis”, jossa hän ilmoittaa olevan tietoa Greiserin kirjeenvaihdosta Himmlerin ja Hitlerin kanssa. Kershaw kuitenkin kirjoittaa kyseessä olevasta asiasta kirjassaan vain:
Jonakin ajankohtana aluejohtaja Greiser kysyi Himmleriltä lupaa – sen myös saaden – likvidoida 100 000 juutalaista alueellaan. [2]Ei siis ole mitään tappoluvan pyytämistä, koska pyyntöä ei tuoda nähtäväksi eikä ajankohdastakaan (”jonakin ajankohtana” – ”at some point”) ole tietoa.
Kershaw kuitenkin antaa yllä olevan lauseensa jälkeen hänkin viitteen eteenpäin, ja viitteessä viitataan kolmeen lähteeseen, Varsovan juutalaisen historiallisen instituutin toimittamaan kirjaan ”Faschismus, Getto, Massenmord”, Kershaw’n omaan julkaisuun ”Improvised Genocide?” ja Peter Longerichin kirjaan ”Politik der Vernichtung”.
Kirjan ”Faschismus, Getto, Massenmord” asianomaisessa kohdassa esitetään Greiserin Himmlerille 1.5.1942 lähettämä kirje. Kirjeessä noita 100 000 juutalaista kosketellaan vain yhdessä virkkeessä, joka kuuluu näin:
Reichsführer! Teidän yksissä neuvoin Valtakunnan pääturvallisuusviraston päällikkö SS-Obergruppenführer (kenraali) Heydrichin kanssa hyväksymänne alueellani olevien noin 100 000 juutalaisen erikoiskäsittelytoimenpide voidaan saada suoritettua seuraavien 2-3 kuukauden kuluessa. [3]Tässä ei siis puhuta ”tappamisesta” (Holmila) tai ”likvidoimisesta” (Kershaw). Kyseessä on ”Aktion der Sonderbehandlung”, ”erikoiskäsittelytoimenpide”. Holmila ja Kershaw ovat nähtävästi vain tulkinneet tuon ”erikoiskäsittelytoimenpiteen” ”tappamiseksi” tai ”likvidoimiseksi”.
Mitä ”Aktion der Sonderbehandlung” tarkoittaa? Yllä tuli jo esiin, että Greiser oli saanut Himmleriltä ilmoituksen, että hänen alueelleen tulee lännestä juutalaisia, jotka jatkavat sitten jossakin vaiheessa matkaansa kauemmaksi itään. Jo tällaisen suunnitelman olemassaolo puhuu tappamista vastaan. Lähellä on ajatus, että mainittu ”erikoiskäsittelytoimenpide” tarkoittaa juutalaisten siirtämistä itään tai jotakin siihen liittyvää asiaa.
Asiasta on olemassa saksalaisten oma selvitys. 23.3.1943 SS:n tilastopäällikkö Richard Korherr luovutti Himmlerille tämän toimeksiannosta laatimansa ns. Korherr-raportin, [4] jonka otsikkona oli ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu”. Raportissa käsitellään juutalaisväestön emigraatiota (maastamuuttoa) ja evakuointia (pakkosiirtoja), joten käsite ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” tarkoitti ALUEELLISTA ratkaisua, juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta emigraation ja myöhemmin myös evakuoinnin muodossa.
Raportin kohta, joka tässä on oleellinen, kuuluu seuraavasti, ensin saksaksi, sitten suomeksi (kohta on raportin sivulta 9):
Saksaksi:
Die gesamten Evakuierungen ergaben im Reichsgebiet einschl. Ostgebieten und darüber hinaus im deutschen Macht- und Einflussbereich in Europa von Oktober oder später bis zum 31.12.1942 folgende Zahlen:Suomeksi:
1. Evakuierung von Juden aus Baden und der Pfalz nach Frankreich: 6504 Juden
2. Evakuierung von Juden aus dem Reichsgebiet einschl. Protektorat und Bezirk Bialystok nach Osten: 170 642 Juden
3. Evakuierung von Juden aus dem Reichsgebiet und dem Protektorat nach Theresienstadt: 87 193 Juden
4. Transportierung von Juden aus den Ostprovinzen nach dem russischen Osten: 1 449 692 Juden. Es wurden durchgeschleust durch die Lager im Generalgouvernement 1 274 166 Juden, durch die Lager im Warthegau 145 301 Juden.
5. Evakuierung von Juden aus anderen Ländern, nämlich: Frankreich (soweit vor dem 10.11.1942 besetzt) 41 911 Juden; Niederlande 38 571 Juden; Belgien 16 886 Juden; Norwegen 532 Juden; Slowakei 56 691 Juden; Kroatien 4 927 Juden.
Evakuierungen insgesamt (einschl. Theresienstadt und einschl. Sonderbehandlung): 1 873 549 Juden.
Ohne Theresienstadt 1 786 356 Juden.
6. Dazu kommt noch nach den Angaben des Reichssicherheitshauptamtes die Evakuierung von 633 300 Juden in den russischen Gebieten einschl. der früheren baltischen Länder seit Beginn des Ostfeldzuges.
****
In den obigen Zahlen sind nicht enthalten die Insassen der Ghettos und der Konzentrationslager.
Die Evakuierung aus der Slowakei und aus Kroatien wurden von diesen Staaten selbst in Angriff genommen.
Evakuointiluvut lokakuusta 1939 tai myöhemmästä ajankohdasta lähtien 31.12.1942 saakka Saksan valtakunnan alueella, itäiset alueet ja lisäksi Saksan valta- ja vaikutusalue Euroopassa mukaan luettuina, olivat seuraavat:Sana ”Sonderbehandlung” esiintyy kohtien 5 ja 6 välissä olevassa kappaleessa ”Evakuoinnit yhteensä (mukaan luettuna Theresienstadt ja mukaan luettuna Sonderbehandlung)”. Tästä voidaan päätellä, että ”Sonderbehandlung” todella tarkoitti tässä yhteydessä evakuointia, se oli yksi osa evakuointeja.
1. Juutalaisten evakuointi Badenista ja Pfalzista Ranskaan: 6504 juutalaista.
2. Juutalaisten evakuointi Saksan valtakunnan alueelta (protektoraatti ja Bialystokin piiri mukaan luettuina) itään: 170 642 juutalaista.
3. Juutalaisten evakuointi Saksan valtakunnan alueelta ja protektoraatista Theresienstadtiin: 87 193 juutalaista.
4. Juutalaisten kuljetus itäisistä maakunnista Venäjän itään: 1 449 692 juutalaista. Kenraalikuvernementissa olevien leirien kautta kuljetettiin 1 274 166 juutalaista, Warthegaussa olevien leirien kautta 145 301 juutalaista.
5. Juutalaisten evakuointi muista maista: Ranskasta (ennen 10.11.1942 miehitetty alue) 41 911 juutalaista; Alankomaat 38 571 juutalaista; Belgia 16 886 juutalaista; Norja 532 juutalaista; Slovakia 56 691 juutalaista; Kroatia 4 927 juutalaista.
Evakuoinnit yhteensä (mukaan luettuna Theresienstadt ja mukaan luettuna Sonderbehandlung): 1 873 549 juutalaista. Ilman Theresienstadtia: 1 786 356 juutalaista.
6. Lisäksi tulee Saksan valtakunnan pääturvallisuusviraston tietojen mukaan evakuointi venäläisillä alueilla, entiset Baltian maat mukaan luettuina, idän sotaretken alkamisesta lähtien: 633 300 juutalaista.
****
Yllä olevissa luvuissa eivät ole mukana ghettojen ja keskitysleirien asukit.
Evakuoinnit Slovakiasta ja Kroatiasta aloittivat nämä valtiot itse.
Sana ”Sonderbehandlung” esiintyi alkuperäisessä Korherr-raportissa myös toisessa kohdassa, mutta Himmlerin vaatimuksesta tekstiä muutettiin. Himmler näet lähetti 10.4.1943 Korherrille henkilökuntansa välityksellä seuraavan viestin:
Tilastopäällikkö, puoluetoveri KorherrilleHimmler siis kielsi käyttämästä raportissa ilmausta ”Sonderbehandlung der Juden”, ”juutalaisten erikoiskäsittely”. Sana on kuitenkin jäänyt tuohon yllä juuri kuvattuun kohtaan (kohtien 5 ja 6 väliin), nähtävästi koska Himmlerin toimittamassa viestissä keskityttiin kohtaan 4, joka sitten tuossa raportissa onkin Himmlerin toivomassa muodossa. Alun perin siis myös kohdassa 4 esiintyi sana ”Sonderbehandlung”.
Reichsführer-SS (Himmler) on ottanut vastaan tilastollisen raporttinne ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”. Hän toivoo, ettei missään kohdassa puhuta ”juutalaisten erikoiskäsittelystä”. Sivulla 9, kohdassa 4, täytyy lukea näin: Juutalaisten kuljetus itäisistä maakunnista Venäjän itään: …... Kenraalikuvernementissa olevien leirien kautta kuljetettiin ….., Warthegaussa olevien leirien kautta …..
Muunlaista ilmausta ei saa käyttää. Lähetän Reichsführer-SS:n nimikirjaimillaan jo merkitsemän raportin takaisin ja pyydän, että sivu 9 muutetaan kuvatulla tavalla ja lähetetään takaisin. [5]
Voidaan siis päätellä, että myös kohdassa 4 alun perin ollut ”Sonderbehandlung” tarkoitti ”kuljettamista” (Transportierung”), jolla sanalla ”Sonderbehandlung” korvattiin. Himmler halusi sanan "Sonderbehandlung" korvattavaksi ilmaisulla "Kuljettaminen itäisistä provinsseista Venäjän itään (so. Venäjältä vallatuille uusille alueille idässä) - - Kenraalikuvernementin leirien (so. Treblinkan, Belzecin, Sobiborin) kautta ja Warthegaun leirien (Chelmnon) kautta”. Nuo leirit, Treblinka, Belzec, Sobibor ja Chelmno, eivät siis olleet mitään tuhoamisleirejä vaan kauttakulkuleirejä.
Miksi sitten Himmler halusi muuttaa ilmausta? Siihen antaa vastauksen Korherr itse. Hänelle koitui sodan jälkeen vaikeuksia sen vuoksi, että juutalaiset tulkitsivat sanan ”Sonderbehandlung” omalla tavallaan, ”tappamisen” peiteilmaisuna. Siksi Korherr julkisesti selvitti tämän asian Der Spiegel-lehdessä 25.7.1977. Hän kirjoitti (lähde: Wilhelm Stäglich: Der Auschwitz Mythos, s. 391):
Die Angabe, ich hätte dabei auch aufgeführt, dass über eine Million Juden in den Lagern des Generalgouvernements und des Warthegaus durch Sonderbehandlung gestorben seien, ist ebenfalls unzutreffend. Ich muss gegen das Wort "gestorben" in diesem Zusammenhang protestieren. Es war gerade das Wort "Sonderbehandlung", das mich zu der telefonischen Rückfrage beim RSHA veranlasste, was dieses Wort zu bedeuten habe. Ich bekam die Antwort, es handele sich um Juden, die im Bezirk Lublin angesiedelt würden.Suomeksi:
Väite, että olisin siinä esittänyt myös, että yli miljoona juutalaista olisi kuollut Kenraalikuvernementin ja Warthegaun leireissä erikoiskäsittelyn (Sonderbehandlung) tuloksena, ei myöskään pidä paikkaansa. Tässä minun täytyy esittää protesti sanaa "kuollut" vastaan tässä yhteydessä. Juuri tämän "erikoiskäsittely"- sanan vuoksi soitin RSHA:han kysyäkseni, mitä tällä sanalla tarkoitetaan. Sain vastaukseksi, että sillä tarkoitetaan juutalaisia, jotka asutetaan Lublinin piiriin.”Sonderbehandlung” tarkoitti siis vain juutalaisten uudelleenasuttamista Lublinin piiriin Kenraalikuvernementtiin.
Keväällä 1943, jolloin Himmler tahtoi muuttaa ilmausta, päästiin jo paljon Lublinin piiriä idemmäksi. Sana "Sonderbehandlung" oli käynyt sodan edetessä vanhentuneeksi; nyt päästiin jo kauemmaksi. Juutalaisia kuljetettiin Treblinkan, Belzecin, Sobiborin ja Chelmnon kautta ”Venäjän itään”. Himmlerin pyyntö oli täysin looginen.
Korherrin raportin tiedot saavat vahvistuksen SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen sähkeestä SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943. Britit onnistuivat nappaamaan tämän radiosähkeen ja avaamaan sen. Sähke kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):
Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä 23611. Tilanne… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166.LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE. [6]Tässä radiosähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla: sen pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166, joka luku esiintyy myös Korherr-raportissa.
Vuoden 1943 alkuun mennessä kuljetettiin siis Majdanekiin 24 773 juutalaista, Belzeciin 434 508 juutalaista, Sobiboriin 101 370 juutalaista ja Treblinkaan 713 555 juutalaista. Chelmno ei ollut ”toimenpide Reinhardt” –leiri, joten sitä ei käsitellä Höflen sähkeessä. Korherr-raportista käy kuitenkin ilmi, että Chelmnon (ja muiden Warthegaun kauttakulkuleirien) kautta kuljetettiin ”Venäjän itään” 145 301 juutalaista vuoden 1942 loppuun mennessä.
On siis selvää, että kirjassa ”Faschismus, Getto, Massenmord” julkaistun Warthegaun aluepäällikkö Greiserin Himmlerille 1.5.1942 lähettämän kirjeen ilmaus ”Aktion der Sonderbehandlung”, ”erikoiskäsittelytoimenpide”, tarkoitti yksinkertaisesti Lodzin alueen juutalaisten siirtämistä Chelmnon ja muiden Warthegaussa mahdollisesti olleiden kauttakulkuleirien kautta itään. Kirjeessä mainittuja 100 000 juutalaista ei ollut määrä ”tappaa” tai ”likvidoida” vaan kuljettaa itään. Korherrin raportin mukaan kuljetettuja oli vuoden 1942 loppuun mennessä 145 301.
Myös holokaustitahoja edustava Gerald Reitlinger kirjoittaa kirjassaan ”The Final Solution”:
Warthegaun aluejohtaja Arthur Greiser kertoi Himmlerille 1.5.1942, että todennäköisesti 100 000 Lodzin juutalaista voidaan uudelleenasuttaa kuudessa kuukaudessa. [7]Miksi Reitlinger puhuu 6 kuukaudesta, kun kirja ”Faschismus, Getto, Massenmord” puhuu 2-3 kuukaudesta, ei käy selville.
Tähän asiavyyhtiin liittyy muitakin holokaustitahojen tulkintoja ja selityksiä, jotka ovat mielivaltaisia ja vääriä, ja niiden esiintuomiseksi käsittelen niitäkin vielä lyhyesti.
Pääasia, jota yllä mainitussa Greiserin Himmlerille 1.5.1942 lähettämässä kirjeessä käsiteltiin, oli parantumatonta avotuberkuloosia sairastavien puolalaisten (ei siis juutalaisten) käsittely. [8] Näitä oli alueella Greiserin mukaan 35 000 (kaiken kaikkiaan tuberkuloosia sairastavia oli alueella 230 000), ja koska he tartuttivat tautia ympäristöön – myös saksalaisiin - niin että tilanne oli käynyt katastrofaaliseksi, oli ryhdyttävä toimiin taudin leviämisen estämiseksi. Greiser pyytää kirjeessään Himmleriltä lupaa poimia erilleen nämä 35 000 parantumatonta avotuberkuloosia sairastavaa sikäläisen erikoiskomennuskunnan (Sonderkommando) avulla sen jälkeen kun juutalaiset on saatu siirrettyä. Greiser kirjoittaa, että vaikka Vanhassa Saksassa ei voida suorittaa sellaisia drakonisia (julmia) toimenpiteitä, silti hän katsoo voivansa pyytää Himmleriltä, että Warthegaussa avotuberkuloositapaukset poimitaan erilleen.
Avainsana tässä on tuo ”poimia erilleen”, joka on käännökseni saksan sanasta ”ausmerzen”. Tuota sanaa käytetään erityisesti heikkojen eläinten poimimisesta muusta eläinlaumasta, ja sanakirjat antavat sanalle synonyymit „aussondern“ ja „ausscheiden“, siis ”erottaa joukosta”, ”erottaa erilleen”, ”panna erilleen”. Holokaustitahot ovat tulkinneet sanan kuitenkin ”tappamiseksi”, vaikkei sana suoraan sellaista tarkoita. Koska Greiser mainitsee toimenpiteen suorittajaksi saman erikoiskomennuskunnan, jota käytetään juutalaisten pakkosiirroissa, sana saattaa itse asiassa tarkoittaa näiden sairaiden kokoamista ja pakkosiirtoa pois alueelta (ks. myös viite 8, jossa Blomen kirjeestä 18.11.1942). Tämä selittäisi ilmauksen ”drakoninen”, sillä matkustaminen on suuri rasitus vaikeasti sairaille, ja yhtä suuri rasitus heille on vieraisiin oloihin joutuminen. Lisäksi Warthegaun vanhemman SS- ja poliisijohtaja Koppen 3.5.1942 Himmlerin adjutantti Rudolf Brandtille lähettämä kirje käyttää sanaa ”Sonderbehandlung” tästä aiotusta avotuberkuloosia sairastavien puolalaisten kohtelusta. On siis todennäköistä, että näiden sairaiden poimiminen erilleen tarkoitti heidän siirtämistään muualle. On mielivaltaista selittää ”ausmerzen” ja ”Sonderbehandlung” tappamiseksi.
Nyt on siis käsitelty Holmilan kirja, Holmilan kirjan viitteessä mainitsema Kershaw’n kirja ”Hitler, 1936-1945: Nemesis” ja tämän Kershaw’n kirjan viitteessään mainitsemista kolmesta lähteestä ensimmäinen, kirja ”Faschismus, Getto, Massenmord”. Vuorossa on noista kolmesta lähteestä toinen, Kershaw’n itsensä artikkeli ”Improvised Genocide? The Emergence of the Final Solution in the ’Warthegau’” (Transactions of the Royal Historical Society, 1991). Siinä kieroon kääntäminen saavuttaa huippunsa.
Kershaw aloittaa asian käsittelemisen artikkelissaan korostamalla Greiserin roolia olettamassaan ”tappamisessa”. Kershaw paljastaa, että eräässä Lodzin Gestapon raportissa (9.6.1942) ilmoitetaan, että kaikki työkyvyttömät juutalaiset on evakuoitava ”aluejohtajan (so. Greiserin) määräyksen mukaisesti”.
Tämä vaikuttaa melko viattomalta, mutta asia muuttuu Kershaw’lle mieleiseksi, kun hän selittää sanan ”evakuoida” tässä likvdoimiseksi, siis tappamiseksi. Tässä on suoraan huijaamiseen viittaava tarkoitus, sillä on täysin vastoin järkeä selittää poliisiviranomaisten virallisen raportin sana ”evakuoida” ”tappamiseksi.” Saatuaan raportin sanat väännettyä tällä tavalla Kershaw selittää tuon raportin ”todennäköisesti” liittyvän yllä kuvattuun 100 000 juutalaiseen pakkosiirtoon, jonka Kershaw myös selittää ”tappamiseksi”. Tällaisen sanallisen huijauksen Kershaw suorittaa saadakseen aikaan tappamisen ”loogisen jatkumon”: Greiserin 100 000 juutalaisesta puhuva kirje on kirjoitettu 1.5.1942, ja tämä poliisiraportti sopivasti sen jälkeen 9.6.1942, joten tämä sopii hyvin huijaukseen ajallisessa suhteessa.
Mutta mitä tuo Gestapon raportti kaiken kaikkiaan sanoo? Onhan syytös poliisiviranomaisten osallisuudesta alueen kaikkien työkyvyttömien juutalaisten tappamiseen hyvin vakava. Raportti (tai ote siitä) löytyy kirjan ”Faschismus, Getto, Massenmord” sivuilta 285-286, ja se käsittelee juutalaisten siirtoja Lodzin alueelta Chelmnoon (jota holokaustitahot sanovat tuhoamisleiriksi mutta joka oli kauttakulkuleiri juutalaisten evakuoimiseksi itään). Raportti kuuluu seuraavasti (alkuperäisen saksankielisen tekstin sijoitan viitteeseen 9):
JuutalaisetEi pienintäkään viitettä laittomiin tappamisiin. Suoritetut teloituksetkin olivat laillisia, kurinpidollisista syistä suoritettuja.
Juutalaisten suhteen valtionpoliisin työ keskittyi aluejohtajan määräyksestä rakennettavaan Litzmannstadtin alueghettoon. Aluejohtajan määräyksestä kaikki työkyvyttömät juutalaiset on evakuoitava ja koko alueen kaikki työkykyiset koottava Litzmannstadtin ghettoon. Sieltä sitten suurehkoja joukkoja juutalaisia sijoitetaan maakuntaan erilaisiin töihin (rautatie- ja tietöihin) ja työn päätyttyä tuodaan jälleen takaisin ghettoon. Ghettoon jäävät juutalaiset sijoitetaan kaikki työhön.
Alueghettoa muodostettaessa osoittautui tarpeelliseksi luoda tilaa tänne siirrettäville juutalaisille. Sen vuoksi suuri määrä työkyvyttömiä juutalaisia evakuoitiin ghetosta ja luovutettiin erikoiskomennuskunnalle. Puolan juutalaisia on 16.1.1942 lähtien siirretty muualle 44 152. Vanhasta Saksasta, Ostmarkista ja Böömin ja Määrin protektoraatista lokakuussa 1941 täkäläiseen ghettoon lähetetyistä 19 848 juutalaisesta evakuoitiin 10 993, niin että nyt ghettoon on saatu luotua tilaa noin 55 000 juutalaiselle. Tämän jälkeen ryhdyttiin puhdistamaan piirikuntia. Aluksi Lentschützin piiristä evakuoitiin noin 9 000 juutalaista. Ainoastaan Ozorkowiin jäi 1 000 juutalaista, joita välttämättä tarvitaan siellä Saksan armeijan tehtävien suorittamiseen. Lentschützin piiri on niin ollen katsottava periaatteessa juutalaisvapaaksi.
Piirikuntien puhdistustyössä on nyt edetty Litzmannstadtin piirikuntaan. Tässä piirissä juutalaisia oli enää vain Löwenstadtissa ja Strickaussa. Tarkoituksenmukaisuussyistä siirrettiin ensin kaikki juutalaiset Strickausta Löwenstadtiin. Sen jälkeen Löwenstadtin ghetossa olleista noin 6 000 juutalaisesta evakuoitiin noin 3 000 työkyvyttöminä, ja loput, jotka koostuivat ammattityöläisistä, tuotiin täkäläiseen ghettoon ja sijoitettiin jo työhön. Piirikuntien puhdistamisessa on viimeksi puhdistettu Pabianicen kaupunki juutalaisista. Sieltä evakuoitiin noin 3 200 juutalaista, muut 4 000 juutalaista tuotiin täkäläiseen ghettoon.
Koska alueen juutalaiset luonnollisesti olivat selvillä muualle siirtämisestä, he yrittivät häiritä muualle evakuointia petollisilla omaisuuskaupoilla, pakenemalla Kenraalikuvernementtiin ja ylipäätään jättämällä noudattamatta viranomaisten määräyksiä. Tästä syystä täältä anottiin RSHA:lta hyvin ankaria toimenpiteitä juutalaisia vastaan, ja RF SS määräsi monesti juutalaisten teloituksia. Niinpä tähän mennessä on hirtetty julkisesti 95 juutalaista. Näiden toimenpiteiden seurauksena juutalainen tuli tuntemaan täkäläisen ankaran asioihin puuttumisen ja siitä lähtien yleisesti ottaen rauhassa noudatti kaikkia määräyksiä. [9]
Selitysakrobatiaan Kershaw joutuu, kun hän tahtoo sisällyttää murhafantasiaansa vielä erään väärennetyn dokumentin kesäkuulta 1942 (5.6.1942). Saatuaan selitettyä poliisiraportin sanan ”evakuoida” ”likvidoimiseksi” hän jatkaa:
Tämä (so. Kershaw’n ”likvidoimiseksi” tulkitsema ”evakuointi”-kohta) on todennäköisesti yhdistettävä siihen 100 000 juutalaisen tappamiseen, jota Greiser itse oli pyytänyt ja johon hän oli viitannut Himmlerille 1.5.1942 lähettämässään kirjeessä. Greiser totesi tässä kirjeessä, että 2-3 kuukauden kuluessa saataisiin suoritettua se hänen alueellaan olevien noin 100 000 juutalaisen erikoiskäsittelytoimenpide (”toinen tappamista tarkoittava peitetermi”, huomauttaa Kershaw), jonka ”Te yksissä neuvoin Valtakunnan pääturvallisuusviraston päällikkö SS-Obergruppenführer Heydrichin kanssa olette hyväksynyt.” Vaikka Greiser puhui toimenpiteen valmistumisesta 2-3 kuukauden kuluessa, erään 5.6.1942 päivätyn RSHA:n muistion mukaan yhteensä 97 000 juutalaista oli itse asiassa jo tapettu Chelmnossa joulukuusta 1941 lähtien. Greiserin on niin ollen täytynyt pyytää lupaa ”erikoiskäsittelyn” suorittamiseen huomattavasti aikaisemmin. Niin, se mahdollisesti oli varsinainen pyyntö aloittaa tappaminen ennen operaatioiden alkamista Chelmnossa joulukuun alussa 1941.Nyt Kershaw on puhunut Greiserin tappolupahakemuksesta, josta hänellä ei ole mitään todisteita, ja lisäksi hän on selittänyt sanan ”evakuoida” ”likvidoimiseksi” ja sanan ”Sonderbehandlung” ”tappamiseksi”. Nyt hän lisää rakennelmaansa RSHA:n 5.6.1942 päivätyn muistion, jonka Ingrid Weckert on osoittanut karkeaksi väärennökseksi.
Tuo RSHA:n muistio on osa ns. ”Koblenz-dokumenttia R 58/871“. Ingrid Weckert on tutkinut tätä muistiota kaasuvaunuja koskevassa artikkelissaan ”The Gas Vans: A Critical Assessment of the Evidence”. [10] Itse olen suomeksi selostanut Ingrid Weckertin tutkimusta kirjoituksessani ”Kaasuvaunut”;
http://vilaurio.blogspot.com/2008/08/kaasuvaunut.html
Selostan lyhyesti, mikä tuo RSHA:n 5.6.1941 päivätty muistio on. Muistion kohta, jota holokaustitahot esittelevät todisteena kaasuvaunujen olemassaolosta, on seuraava:
Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty 3 ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut. Kulmhofissa tapahtuneeksi tiedetty räjähdys on katsottava yksittäistapahtumaksi. Sen voidaan katsoa johtuneen käyttövirheestä.Tuossa kohdassa esiintyy sitten tuo Kershaw’n luku 97 000, jonka hän väittää tarkoittavan tapettujen juutalaisten määrää (murhat olisi suoritettu noissa ajoneuvoissa, jotka holokaustitahojen mukaan ovat kaasuvaunuja). Kuitenkaan tuosta kohdasta eikä koko dokumentista käy selville, mitä on 97 000, 97 000 vaatetta, 97 000 laukkua, 97 000 asetta vai mitä. Kershaw vääristelee tässäkin tekstiä väittäessään tuon luvun (joka ei esiinny dokumentissa muualla) tarkoittavan juutalaisia, vaikka juutalaisista ei puhuta mitään. Epätodennäköiseksi asian tekee sekin, että holokaustitahojen itsensäkin mukaan Lodzista oli pakkosiirretty toukokuuhun 1942 mennessä vain 55 000 juutalaista. Myöskään Kulmhofin (= Chelmnon) räjähdyksestä ei ole tietoa missään muualla.
Tuo kohta muuten on koko dokumentin alku, joten ensimmäinen virke jo on mieletön, koska se on ”esimerkiksi”-virke, jonka pitäisi viitata edellä sanottuun.
Kershaw’n murhaväite kaatuu myös siihen, että tuolloin, joulukuussa 1941, neuvottelut Saurer-alustojen toimittamisesta olivat vielä käynnissä, ja koska Gaubschat-yhtiön täytyi vielä varustaa alustat koreilla ja muilla osilla, Saurer-autoja ei ollut saatavilla ennen kevättä 1942. Kershaw’n väitteestä puuttuu siis murhaväline, kaasuauto.
Ja vaikka holokaustitahoilla kaasuatoja olisi ollutkin, ne eivät olisi toimineet vaan juutalaiset olisivat jääneet eloon. RSHA:n Saurer-autoissa oli näet säännönmukaisesti dieselmoottorit, ja dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, kuten Friedrich Berg on osoittanut kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” [11]
Bergin tutkimusta olen selostanut kirjoituksessani ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”;
http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html
Kuten sanottu, mainittu RSHA:n muistio on osa laajempaa asiakirjaa, johon kuuluvat muistion lisäksi myös RSHA:n Berliinin oikeusinstituuttiin 26.3.1942 lähettämä kirje (tässä yhteydessä merkityksetön) ja kirjeenvaihtoa (kuusi kirjettä) RSHA:n ja Gaubschat-firman välillä 27.4.1942-24.9.1942.
Kirjeenvaihto ei anna mitään tukea väitteelle, että kirjeissä käsiteltävät ajoneuvot olisivat kaasuvaunuja. Tutkittuaan kirjeitä ja muistiota Weckert havaitsi, ettei muistio sovi kirjeisiin. Muistiossa on eri tunnus kuin RSHA:n kirjeissä. Muistio on salainen, kirjeet eivät. Lisäksi tuo 5.6.1942 päivätty muistio on eräänlainen jäljitelmä 23.6.1942 päivätystä kirjeestä, joten muistio on kirjoitettu kesäkuun 23. päivän jälkeen ja päivätty kesäkuun 5. päivälle. Se on yritetty uittaa muiden kirjeiden väliin. Kesäkuun 5. päivän muistiossa myös viitataan kesäkuun 16. päivä käytyyn konsultaatioon, joten muistion on oltava väärennös.
Autoissa ei myöskään olisi voitu kuljettaa ihmisiä, sillä korin korkeus oli vain 170 cm, jatkettujen rengaskoteloiden kohdalla 162,5 cm, eikä sellaisessa tilassa ole voitu kuljettaa seisovia ihmisiä. Kirjeenvaihto koski mm. kallistuvaa lattiaa (kuorman purkamisen helpottamiseksi), ja lattian kallistuessa lattian ja katon väliin olisi jäänyt vain metrin korkuinen tila, eikä sellainen tila olisi riittänyt ihmisille. Weckert toteaa, että ainakaan ihmisiä autoissa ei ole kuljetettu (kirjeenvaihdosta ei käy ilmi autojen käyttötarkoitus). Silloin niissä ei myöskään ole ”likvidoitu” Kershaw’n 97 000 juutalaista.
Kershaw’n tarinassa mikään ei pidä paikkaansa.
Jäljellä on viimeinen Kershaw‘n antama viite, Peter Longerichin kirja ”Politik der Vernichtung. Eine Gesamtdarstellung der nationalsozialistischen Judenverfolgung“, s. 451-452. Longerich käyttää asiaan 20 riviä, ja hänen tekstinsä on yllä sanotun toistoa.
Koska holokaustitahojen (ja Holmilan) mukaan nuo Greiserin mainitsemat 100 000 juutalaista ovat nuo 5.6.1942 päivätyn muistion ”97 000” ja koska muistion 97 000 (juutalaista) ei olekaan, holokaustitahoilla ei ole missään niitä ”100 000 tapettua juutalaista”. Holmilan ”100 000 tapettua juutalaista” ovat valherakennelma.
Kun Holmila sitten kirjoittaa kirjansa sivulla 107, että…
…Chelmnossa Warthegaun käskynhaltija Arthur Greiserin painostus vaikutti siihen, että juutalaisten kaasuttaminen aloitettiin siellä jo 8. joulukuuta 1941,niin yllä sanotun valossa tällaiselta väitteeltä putoaa pohja. Greiserin painostuksella Holmila tarkoittaa väitettyä Greiserin tappolupa-anomusta, mutta koska sellaista ei ole olemassa, ei ole painostustakaan. Myöskään Chelmnossa ei aloitettu juutalaisten kaasuttamisia 8. joulukuuta 1941, koska holokaustitahojen oma tarina osoittaa, ettei ei ole olemassa minkäänlaisia todisteita juutalaisten tappamisesta.
Viitteet:
[1] „Der Führer wünscht, dass möglichst bald das Altreich und das Protektorat vom Westen nach dem Osten von Juden geleert und befreit werden. Ich bin daher bestrebt, möglichst noch in diesem Jahr die Juden des Altreichs und des Protektorats zunächst einmal als erste Stufe in die vor zwei Jahren neu zum Reich gekommenen Ostgebiete zu transportieren, um sie im nächsten Frühjahr noch weiter nach dem Osten abzuschieben.
„Ich beabsichtige, in das Litzmannstätter Ghetto, das, wie ich hörte, an Raum aufnahmefähig ist, rund 60 000 Juden des Altreichs und des Protektorats für den Winter zu verbringen. Ich bitte Sie, diese Massnahme, die sicherlich für Ihren Gau Schwierigkeiten und Lasten mit sich bringt, nicht nur zu verstehen, sondern im Interesse des Gesamtreiches mit allen Kräften zu unterstützen.
„SS-Gruppenführer Heydrich, der diese Judenwanderung vorzunehmen hat, wird sich rechtzeitig unmittelbar oder über SS-Gruppenführer Koppe an Sie wenden.“
(Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655).
Lähde: Peter Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden. Eine umfassende Dokumentation des Holocaust 1941-1945, 1989, s. 157.
[2] “At some point, Gauleiter Greiser asked – and was given – Himmler’s permission to liquidate 100 000 Jews in his area.“ Ian Kershaw: Hitler, 1936-1945: Nemesis, Penguin Books, 2001, s. 484.
[3] „Reichsführer! Die von Ihnen im Einvernehmen mit dem Chef des Reichssicherheits-Hauptamtes SS-Obergruppenführer Heydrich genehmigte Aktion der Sonderbehandlung von rund 100 000 Juden in meinem Gaugebiet wird in den nächsten 2-3 Monaten abgeschlossen werden können.“
„Faschismus, Getto, Massenmord“ (hrsg. vom Jüdischen Historischen Institut Warschau), Rütten & Loening, Berlin. 2. Auflage, 1961, s. 278.
[4] Korherr-raportti löytyy täältä:
http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/korherr-lang.php
http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/faksimile-lang (faksimilenä)
[5] „An den Inspekteur für Statistik, PG. Korherr
„Der Reichsführer SS hat Ihren statistischen Bericht über "Die Endlösung der europäischen Judenfrage" erhalten. Er wünscht, dass an keiner Stelle von "Sonderbehandlung der Juden" gesprochen wird. Auf Seite 9, Punkt 4, muß es folgendermaßen heißen: "Transportierung von Juden aus den Ostprovinzen nach dem russischen Osten: Es wurden durchgeschleust durch die Lager im Generalgouvernement……durch die Lager im Warthegau ......"
„Eine andere Formulierung darf nicht genommen werden. Ich sende das vom Reichsführer-SS bereits abgezeichnete Exemplar des Berichtes zurück mit der Bitte, diese Seite 9 entsprechend
abzuändern und es wieder zurückzusenden.“
http://www.ns-archiv.de/verfolgung/korherr/anweisung-himmler.php
[6] “Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol.,zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.“
Lähde: Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.
[7] “The Gauleiter for the Wartheland province, Artur Greiser, told Himmler on May 1st, 1942, that it was expected that 100 000 Lodz Jews could be resettled in six months.”
Reitlinger: “The Final Solution”, Sphere Books, 1971, s. 265.
[8] Greiserin Himmlerille 1.5.1942 lähettämä kirje kuuluu kokonaisuudessaan (lähde ilmoitettu viitteessä 3):
Reichsführer!
Die von Ihnen im Einvernehmen mit dem Chef des Reichssicherheits-Hauptamtes SS-Obergruppenführer Heydrich genehmigte Aktion der Sonderbehandlung von rund 100 000 Juden in meinem Gaugebiet wird in den nächsten 2-3 Monaten abgeschlossen werden können. Ich bitte Sie um die Genehmigung, mit dem vorhandenen und eingearbeiteten Sonderkommando im Anschluss an die Judenaktion den Gau von einer Gefahr befreien zu dürfen, die mit jeder Woche katastrophalere Formen annimmt.
Es befinden sich im Gau ca. 230 000 bisher erkannte Tbc-Kranke polnischer Volkszugehörigkeit. Von diesen wird die Zahl der mit offener Tuberkulose behafteten Polen auf ca. 35 000 geschätzt. Diese Tatsache hat in immer erschreckenderem Masse dazu geführt, dass Deutsche, welche vollkommen gesund in den Warthegau gekommen sind, sich angesteckt haben. Insbesondere wird die Ansteckungsgefahr bei deutschen Kindern mit immer grösserer Wirkung gemeldet. Eine ganze Reihe namhafter führender Männer, insbesondere auch aus der Polizei, sind in der letzten Zeit angesteckt worden und fallen durch die notwendig gewordene Behandlung für die Kriegseinsatz aus. Die effektiv immer grösser werdenden Gefahrenmomente sind auch von dem Stellvertreter des Reichsgesundheitsführers, Pg. (= Parteigenosse; VL) Prof. Dr. Blome, sowie von dem Führer Ihres Röntgen-Sturmbanns, SS-Standartenführer Prof. Dr. Hohlfelder, erkannt und gewürdigt worden.
Wenngleich auch im Altreich mit entsprechend drakonischen Massnahmen gegenüber dieser Volkspest nicht durchgegriffen werden kann, glaube ich es doch verantworten zu können, Ihnen vorzuschlagen, hier im Warthegau die Fälle der offenen Tbc. innerhalb des poln. Volkstums ausmerzen zu lassen. Selbstverständlich dürfte nur derjenige Pole einer solchen Aktion überstellt werden, bei dem amtsärztlich nicht nur die offene Tbc., sondern auch deren Unheilbarkeit festgestellt und bescheinigt worden ist.
Bei der Dringlichkeit dieses Vorhabens bitte ich möglichst schnell um Ihre grundsätzliche Genehmigung, damit jetzt während der ablaufenden Aktion gegen die Juden bereits die Vorbereitungen zum anschliessenden Anlaufen der Aktion gegenüber der offen mit Tbc. behafteten Polen mit allen Vorsichtsmassnahmen getroffen werden können.
Greiser.
On olemassa yllä olevan kirjeen lisäksi Himmlerin 27.6.1942 Greiserille lähettämä kirje, Blomen 18.11.1942 Greiserille lähettämä kirje, Greiserin 21.11.1942 Himmlerille lähettämä kirje, Himmlerin 3.12.1942 Greiserille lähettämä kirje ja eräs holokaustitahojen esiin nostama "Herbertin" 25.6.1942 "Rudille" lähettämä kirje. Kaikki nämä kirjeet, myös Greiserin 1.5.1942 Himmlerille lähettämä kirje, ovat todennäköisiä väärennöksiä (joko kokonaan tai osaksi väärennettyjä). Jokainen voi vakuuttua siitä käymällä tutkimassa niitä esimerkiksi seuraavassa linkissä (ristiriitaisuuksien ja mielettömyyksien lisäksi saksankielinen teksti ja siitä laadittu englanninkielinen käännös eivät vastaa toisiaan):
http://nuremberg.law.harvard.edu/php/docs_swi.php?DI=1&text=overview (Search/author: personal)
Mielettömyyksiä ovat pitkät aikavälit toimissa, vaikka tilanne tuberkuloosin suhteen muka oli katastrofaalinen ja pikaisia toimia vaativa. Asiasta puhuttiin siis toukokuussa 1942, mutta vasta joulukuussa aletaan ryhtyä päättämään asiassa jotakin. Oli suunniteltu Warthegaun koko väestön röntgenkuvaamista (keskellä villiä sotaa!) erityisen röntgenpataljoonan avulla sen toteamiseksi, kuka on parantumattomasti sairas (ja siksi muka tapettava) ja kuka parannettavissa. Tämä on ehdottoman varma todistus siitä, että Blomen 18.11.1942 Greiserille lähettämä kirje ja Greiserin 21.11.1942 Himmlerille lähettämä kirje ovat väärennöksiä, sillä jokainen lääketieteen kanssa tekemisissä ollut tietää, ettei röntgentutkimuksella voi tehdä erotusdiagnoosia avotuberkuloosin ja muun keuhkotuberkuloosin välillä. Avotuberkuloosin (tarkoittaa sitä, että potilas erittää tartuttavaa basillia ja toimii siten tartunnanlähteenä) diagnoosi asetetaan vain yskösvärjäyksen perusteella, osoittamalla ysköksistä tuberkuloosibasilleja. Lääketiet. tri Blome ja prof. Hohlfelder eivät siis mitenkään ole voineet suunnitella Warthegaun väestön röntgentutkimuksia avotuberkuloosipotilaiden löytämiseksi. Kaiken lisäksi röntgentutkimus olisi viivyttänyt asian ratkaisemista lisää puoli vuotta. Siksi Himmler kuulemma muka päätti, että avotuberkuloosia sairastavat sijoitetaan eristetylle asuinalueelle. Kuitenkin Blomen kirjeen mukaan näitä potilaita oli jo kuljetettu kauemmaksi itään, joten jokin päätös heistä oli jossakin jo tehty (ja tällöin mainittu sana "ausmerzen" todella tarkoittaisi pois siirtämistä; Blome käyttää kirjeessään näiden potilaiden siirtämisestä sanaa "Abschieben", joka tarkoittaa "passittamista", "lähettämistä", "karkottamista"; Blome myös kertoo kirjeessään 18.11.1942, että uusien tartuntojen vuoksi tuberkuloosipotilaiden määrä on karkotuksista huolimatta vielä ainakin ennallaan, joten ei näitä potilaita tuhottu). Ristiriitaista on, että potilaita olisi siirretty itään jo ennen kuin heistä oli tehty päätöstä. Mutta nämä kirjeethän ovat väärennöksiä, ja Greiserin ja Blomen kirjeiden myötä putoaa lopullisesti pohja pois myös muiden mainittujen kirjeiden autenttisuudelta. Naurettavalta näyttää muutenkin "Rudin" ja "Herbertin" vihjaileva kirjeenvaihto. Mieletön on myös Koppen maanittelu (kirje 3.5.1942), että Brandt puhuisi Himmlerille Greiserin ehdotuksen (muka tappamisehdotus) puolesta, onhan Greiser jo lähettänyt kirjeensä perusteluineen Himmlerille. Tuollainen alaisten puuhailu esimiesten selän takana olisi paitsi turhaa myös esimiehiä loukkaavaa. Kirjeistä varmasti löytyy enemmänkin mielettömyyksiä ja ristiriitaisuuksia, jos niitä alkaa tarkemmin tutkia.
Suurin syy epäillä näitä kirjeitä väärennöksiksi on kuitenkin se, ettei alkuperäisiä aitoja kirjeitä ole esitetty. Jos aidot kirjeet olisivat olemassa, niin varmasti ne olisi esitelty maailmalle ja niille olisi suoritettu puolueettomin voimin aitoustutkimus.
Kirjeisiin, myös Greiserin 1.5.1942 kirjoittamaan kirjeeseen, on ehdottomasti suhtauduttava väärennöksinä, ja vasta virallisesti aidoiksi todettuihin kirjeisiin voi uskoa (mutta sellaisia siis ei ole olemassa). Koko tämä Greiserin ja Chelmnon ympärille kiedottu vyyhti on huijaus. Sen väkinäisyys paljastuu heti vähänkin pitempään asiaa tarkastellessa.
Annan kuitenkin vielä seuraavan linkin, koska siinä on tuo Greiserin kirje englanniksi käännettynä (tosin siinäkin ausmerzen on käännetty väärin "exterminate").
http://forum.codoh.com/viewtopic.php?f=2&t=741&hilit=Dubious+Chelmno+Documents
Tässäkin linkissä ihmetellään, että mitähän nämä kirjeet oikein ovat.
[9] “Judentum
„Im Hinblick auf das Judentum war die staatspolizeiliche Arbeit auf das nach Anweisung des Gauleiters zu schaffende Gaughetto in Litzmannstadt gerichtet. Nach Anweisung des Gauleiters sollen alle nichtarbeitsfähigen Juden evakuiert und die arbeitsfähigen des gesamten Gaues im Ghetto Litzmannstadt zusammengefasst werden. Von hier aus sollen dann grössere Mengen von Juden im Gaugebiet zu verschiedenen Arbeiten (Bahn- und Strassenbau) angesetzt und nach Beendigung der Arbeit wieder in das Ghetto zurückgeführt werden. Die im Ghetto verbleibenden Juden werden dort restlos zur Arbeit eingesetzt.
„Im Zuge der Bildung des Gaughettos erwies es sich zunächst als notwendig, Raum für die einzusiedelnden Juden zu schaffen. Zu diesem Zwecke wurde eine grössere Anzahl nichtarbeitsfähiger Juden aus dem Ghetto evakuiert und dem Sonderkommando zugeführt. Von den polnischen Juden wurden seit dem 16.1.42 insgesamt 44 152 ausgesiedelt. Von den aus dem Altreich, der Ostmark und dem Protektorat Böhmen und Mähren im Oktober 1941 in das hiesige Ghetto eingewiesenen 19 848 Juden wurden 10 993 evakuiert, so dass nunmehr für zirka 55 000 Juden Platz im Ghetto geschaffen worden ist. Im Anschluss daran wurde nun dazu übergegangen, die Landkreise zu bereinigen. Es wurden zunächst aus dem Kreise Lentschütz rund 9 000 Juden evakuiert. Es verblieben nur 1 000 in Ozorkow, die dort dringend zur Durchführung von Wehrmachtsaufträgen benötigt werden. Der Kreis Lentschütz ist somit grundsätzlich als judenfrei anzusehen.
„Im weiteren Verlauf der Bereinigung der Landkreise wurde nunmehr der Landkreis Litzmannstadt in Angriff genommen. In diesem Kreise befanden sich Juden nur noch in Löwenstadt und Strickau. Aus Zweckmässigkeitsgründen wurden zunächst sämtliche Juden aus Strickau nach Löwenstadt umgesiedelt. Von den nun im Ghetto Löwenstadt befindlichen Juden, etwa 6 000, wurden rund 3 000 als nichtarbeitsfähige evakuiert, während der Rest, der aus Facharbeitern besteht, ins hiesige Ghetto überführt und bereits zur Arbeit angesetzt wurde. Als vorläufiger Abschluss der Bereinigung der Landkreise wurde die Stadt Pabianice vom Juden gesäubert. Es wurden hier rund 3 200 Juden evakuiert, der Rest von 4 000 Juden in das hiesige Ghetto überführt.
„Da den Juden des Bezirks natürlicherweise die Aussiedlung bekannt geworden war, versuchten sie, durch Verschiebungen von Vermögenswerten, Flucht in das Generalgouvernement und überhaupt weitestgehende Nichtbefolgung der behördlichen Anordnungen die Aussiedlung zu stören. Aus diesem Grunde wurden von hier aus beim RSHA schärfste Massnahmen gegen die Juden beantragt und vom RF SS mehrfach Exekutionen an Juden angeordnet. So wurden bisher insgesamt 95 Juden öffentlich gehängt. Diese Massnahmen hatten zur Folge, dass der Jude das hiesige scharfe Durchgreifen erkannte und sich nunmehr im Grossen und Ganzen allen Anordnungen ruhig fügte.“
[10] Ingrid Weckertin artikkeli löytyy kirjasta Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 215-241:
http://vho.org/GB/Books/dth/fndwagon.html
[11] Friedrich Bergin artikkeli löytyy myös kirjasta Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 – 469.
Himmlerin Valko-Venäjän vierailut ja keskustelut “kaasutuksista”.
Sivuilla 103 ja 106 Holmila kirjoittaa:
Lokakuun lopulla myös Himmlerin tiedetään keskustelleen kaasutuksesta vieraillessaan Mogilevissa Valko-Venäjällä. Himmler oli henkilökohtaisesti todistanut juutalaisten joukkosurman Minskisssä elokuussa 1941. Hän oli tapahtumasta syvästi järkyttynyt – ei sen tähden että juutalaisia murhattiin, vaan hänen huolenaiheensa oli saksalaisten joukkojen henkinen hyvinvointi. Marraskuun puolivälissä natsit päättivät, että Mogileviin tuli rakentaa kaasutuslaitos, mutta hieman myöhemmin sinne rakennettu krematorio siirrettiin Auschwitziin. Himmlerin vieraillessa Valko-Venäjällä Viktor Brack, joka vastasi Führerin kansliassa eutanasiaohjelmasta, ilmoitti olevansa valmis auttamaan kaasutustilojen rakentamisessa Riikaan. - - Himmler, joka oli oksentanut ja lähes pyörtynyt Minskin lähistöllä todistettuaan yhden tällaisen teloituksen, tiedusteli Arthur Nebeltä, joka toimi tuolloin Einsatzgruppe B:n päällikkönä ja vastasi teloituksesta, eivätkö räjähteet tai kaasu olisi parempia vaihtoehtoja.Holmila ei esitä minkäänlaisia todisteita väitteilleen. Hän antaa vain viitteitä toisten holokaustitahojen kirjoituksiin. Holmilan tekstiin sisältyy useita väitteitä, ja käsittelen niitä yksi kerrallaan.
Väite yksi: Himmler oli henkilökohtaisesti todistanut juutalaisten joukkosurman Minskisssä elokuussa 1941. Hän oli tapahtumasta syvästi järkyttynyt – ei sen tähden että juutalaisia murhattiin, vaan hänen huolenaiheensa oli saksalaisten joukkojen henkinen hyvinvointi. - - Himmler, joka oli oksentanut ja lähes pyörtynyt Minskin lähistöllä todistettuaan yhden tällaisen teloituksen, tiedusteli Arthur Nebeltä, joka toimi tuolloin Einsatzgruppe B:n päällikkönä ja vastasi teloituksesta, eivätkö räjähteet tai kaasu olisi parempia vaihtoehtoja.
Holmila viittaa Peter Padfieldin kirjaan ”Himmler, Reichsführer-SS” (s. 342-343) ja Krausnickin ja Wilhelmin kirjaan ”Die Truppe des Weltanschauungskrieges” (s. 543).
Padfield vain käy läpi Himmlerin adjutantin ja myöhemmin Himmlerin henkilökuntapäällikön, SS-Obergruppenführer ja Waffen SS:n kenraali Karl Wolffin, artikkelia ”Neue Illustrierte”-lehdessä 23.4.1961 (artikkelin otsikko on ”Karl Wolff: Eichmanns Chef Heinrich Himmler”). [1] Wolffin artikkelista käy ilmi, että tuo, mitä Holmila kutsuu ”juutalaisten joukkosurmaksi” ja ”juutalaisten murhaamiseksi”, oli vakoilijoiden ja sabotöörien joukkoteloitus (eine Massenhinrichtung von Spionen und Saboteuren), laillinen teloitus siis, ei mikään juutalaisten kansanmurha.
Wolff oli kertomansa mukaan yhdessä Himmlerin kanssa todistamassa tuota laillista teloitusta. Ennen heidän Minskiin lähtöään Hitler oli kutsunut Himmlerin luokseen ja antanut hänelle seuraavan määräyksen (Wolff oli tilaisuudessa läsnä):
Stalin on antanut kehotuksen ryhtyä totaaliseen partisaanisotaan. Joukkojemme valloittamilla venäläisillä alueilla on siitä lähtien ollut piru irti. Junia lentää ilmaan. Siltoja räjäytetään. Kuorma-autokolonneja vastaan hyökätään yötä päivää. Vaadin Teiltä, että ryhdytte heti vastatoimenpiteisiin. Ottakaa sitä varten käyttöön kaikki armeijaryhmä Russland-Mitten yhteydessä toimivan vanhemman SS- ja poliisijohtajan voimakeinot. Lentäkää Minskiin perehtymään paikan päällä tarkoin tilanteeseen. Wolff voi tulla mukananne ja laatia sitten myöhemmin minulle raportin.Minskin lentokentällä heidät otti vastaan Einsatzjoukko B:n komentaja Arthur Nebe. Kun yhteinen tilaisuus, jossa olivat läsnä Neben kaikki ylemmät ja alemmat johtajat, oli päättynyt ja puheet pidetty, Himmlerin ja Wolffin oli tarkoitus jatkaa matkaa tapaamaan armeijaryhmä Mitten SS- ja poliisijohtajaa, SS-Obergruppenführer von dem Bach-Zelewskiä. Heidän ollessaan jo lähdössä eräs turvallisuuspoliisin kapteeni tuli Himmlerin luokse kertomaan, että puolen tunnin päästä tapahtuu sadan juutalaisen vakoilijan ja sabotöörin teloitus. Himmler katsoo kelloaan ja päättää jäädä seuraamaan teloitusta. Himmler ja Wolff nousivat autoon, joka vei heidät teloituspaikalle.
Teloituspaikka oli keskellä avointa kenttää. Paikalle oli kaivettu kaksi hautaa, ja teloitusryhmä oli toisen haudan vierellä. Himmler asettui haudan päätyyn ja kysyi, missä rikolliset ovat. He olivat kuulemma kilometrin päässä metsässä, etteivät he kuulisi laukauksia. Heitä tuotaisiin paikalle pienemmissä ryhmissä.
Paikalle tuotiin kuorma-autolla ensimmäinen ryhmä. Juutalaisten täytyi asettua haudan pohjalle mahalleen. Sitten kajahti useita yhteislaukauksia. Himmler nosti kätensä kasvoilleen ja horjui. Wolff veti Himmlerin pois haudan luota, ja Himmler sanoi, että hänen kasvoilleen oli lentänyt aivojenkappale, ja hän pyyhki sitä pois. Sitten Himmler oksensi. He nousivat autoon ja ajoivat pois.
Tämä on siis Wolffin versio tapahtumista, ja tämän Holmila tahtoo tuoda esiin viitteensä kautta. Tarinasta käy ilmi, että Nebe tai Bach-Zelewski eivät olleet läsnä teloituksessa. Ainakaan siis paikan päällä Himmler ei ole voinut tiedustella Nebeltä, että eivätkö räjähteet tai kaasu olisi ampumista parempia vaihtoehtoja (missään kohdassa kirjassaan Padfield ei mainitse tällaista tiedustelua). Ja Himmer ja Wolff jatkoivat matkaa Bach-Zelewskin luo.
Tämän Wolffin itsensä kirjoittaman artikkelin johdosta häneen - Eichmann-oikeudenkäynnin tiimoilta – kiinnitettiin huomiota, ja hänet haastettiin oikeuteen osallisuudesta Varsovan gheton juutalaisten pakkosiirtoihin ”tuhoamisleireille”, ja tässä yhteydessä häntä syytettiin myös osallisuudesta ”100 juutalaisen ja partisaanin ampumiseen” Minskissä (kyseessä yllä kuvattu tapahtuma). Oikeudenkäynnissä Wolff sanoi, että hän uskoi Minskissä, että vain partisaaneja ja sabotöörejä ammuttiin, mutta häntä ei uskottu. [2]
Holmilan toinen lähde, Krausnickin ja Wilhelmin kirja, kertoo – Padfieldin kirjasta poiketen -, että kyseinen Minskin teloitus oli nimenomaan Himmlerille järjestetty ”malliteloitus” ja että jo paikan päällä Himmlerin sanotaan (soll) antaneen Nebelle tehtäväksi selvittää, eikö räjähdysaineilla tai myrkkykaasulla saataisi aikaan suotuisampia tuloksia, koska ampuminen ei näyttänyt järkevältä. Krausnickilla ja Wilhelmillä ei siis ole varmaa tietoa asiasta (koska käyttävät ilmaisua ”sanotaan”). Ei niin ollen ole pitäviä todisteita siitä, että Himmler olisi määrännyt Neben tutkimaan räjähteiden tai kaasun käyttöä teloituksissa.
Kaikesta huolimatta Krausnick ja Wilhelm antavat toteamukselleen lähdeviitteen, ja siinä ilmoitetaan tuollaisen Himmlerin määräyksen lähteeksi joitakin sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä annettuja lausuntoja, Aufbau-lehden artikkeli, jossa esitetään otteita Bach-Zelewskin Nürnbergissä antamasta kirjallisesta lausunnosta, sekä pari kirjaa, mm. Reitlingerin kirja ”Die Endlösung” (engl. ”The Final Solution“).
Ei siis ole olemassa Himmlerin kirjallista määräystä, vaikka tuollainen tärkeä asia vaatisi nimenomaan kirjallisen käskyn, muutenhan jo vastuukysymykset jäävät epäselviksi.
Mitä sodanjälkeisissä sotarikosoikeudenkäynneissä annettuihin lausuntoihin tulee, niillä ei sellaisenaan ole todistusarvoa, koska kyseiset oikeudenkäynnit olivat näytösoikeudenkäyntejä, joissa lausunnot useistakin syistä saattoivat olla vääriä, ja todistusarvon saadakseen ne vaativat tuekseen dokumentaarisen tai rikosteknisen vahvistuksen.
Reitlingerin kirjassa Krausnick ja Wilhelm viittaavat kahteen kohtaan (s. 210 ja s. 234), ja molemmissa niissä viitataan Aufbau-lehdessä 23.8.1946 (nro 34, s. 1-2) olleeseen artikkeliin ”Leben eines SS-Generals”, jossa esitetään otteita Bach-Zelewskin Nürnbergissä syyttäjän todistajana antamasta kirjallisesta valaehtoisesta lausunnosta. [3]
Mitä tuo Aufbau-lehden artikkeli sitten kertoo?
Artikkelissa siteerataan Bach-Zelewskin (alla B-Z) lausunnon kohtaa, jossa hän kuvaa yllä mainittuun Minskin teloitukseen liittyviä tapahtumia. B-Z kertoo, että Wolffin ja hänen läsnä ollessa Himmler kysyi Nebeltä, kuinka monta likvidoitavaa vankia tällä oli sillä hetkellä vankilassa. Nebe ilmoitti heitä olevan noin sata. Himmler pyysi saada nähdäkseen teloituksen seuraavana aamuna, ja hän pyysi paikalle myös B-Z:n ja Wolffin.
Teloitus tapahtui seuraavana päivänä Minskin lähellä olevassa metsässä. Teloitettavat olivat kaikki partisaaneja ja heidän avustajiaan, ja juutalaisia heistä oli noin kolmasosa tai puolet. Joukossa oli myös kaksi naista. Ampuminen suoritettiin sotilaallisen tarkasti. Tuomitut menivät tyyninä ja stoalaisen rauhallisina kuolemaan, mikä teki katselijoihin vaikutuksen. Kun naiset eivät kuolleet heti, Himmler riensi teloituskomppanian päällikön luokse ja huusi, että naisia ei saa kiduttaa ja että on heti ammuttava. Himmler oli hermostunut eikä pysynyt paikoillaan. Hän oli selvästi järkyttynyt, ja impulsiivisesti hän siinä paikan päällä piti kaikille pitkähkön puheen. Hän vaati ikävienkin velvollisuuksien suorittamista, ja sanoi, ettei miesten omientuntojen tule siitä häiriintyä, sillä hän kantaa johtajana vastuun siitä, mitä täytyy tapahtua. On välttämättömyyksiä.
Himmlerin puheen jälkeen oli vuorossa vierailu pienessä mielisairaalassa, jossa oli kaikkein vaikeimmin mielisairaita. Himmler antoi Nebelle käskyn ”vapauttaa” (erlösen) nämä vaikeasta tilastaan. Tässä yhteydessä tuli Himmlerin ja Neben välillä puhe kuolintavoista. Himmler sanoi, että hänen sinä päivänä saamansa kokemus oli saanut hänet vakuuttuneeksi, ettei ampuminen ollut inhimillisin tapa. Neben tuli pohtia asiaa ja saatujen kokemusten mukaan laatia hänelle raportti.
Nebe vastasi, että hän uskoo dynamiitin olevan paras tapa. Hän sanoi aikovansa tappaa mielisairaat ensimmäisen kerran sillä tavalla. Wolff ja B-Z vastustivat sanoen, etteivät sairaat olleet mitään koe-eläimiä. Himmler päätti, että Nebe saa tehdä kokeen. Myöhemmin vuonna 1943 heidän tavatessaan Nebe kertoi B-Z:lle, että koe oli epäonnistunut, koska mielisairaat eivät kuolleet heti. Nebe kuulemma totesi, että nyt käytetään paljon ”inhimillisempää” keinoa, mutta hän ei halunnut kertoa tarkemmin. Koska niihin aikoihin liikkui huhuja ”kaasutuslaitoksista”, B-Z päätteli, että nämä olivat se keino, josta Nebe oli puhunut.
Tällainen on siis se kertomus, jonka pohjalta Holmila viime kädessä katsoo voivansa sanoa, että ”Himmler tiedusteli Arthur Nebeltä, eivätkö räjähteet tai kaasu olisi parempia vaihtoehtoja.”
Himmler itse ei maininnut sen enempää räjähteitä kuin kaasuakaan, ja Nebekin puhui vain dynamiitista. ”Kaasu” on holokaustitahojen jälkeenpäin tekemä lisäys.
Bach-Zelewski on antanut Minskin tapahtumista lausunnon myös Eichmann-oikeudenkäynnissä toukokuussa 1961 (lausuntonsa hän antoi vankeudessa Saksassa) [4], ja lausunnossaan hän toteaa:
Muistan erään 20 tai 30 ihmisen ampumisen. Voin nähdä päiväkirjastani, että sen on täytynyt tapahtua 17.8.1941. Erään SS:n tilan hoitaja oli aiemmin ammuttu Minskin pohjoispuolella. Sen johdosta Neben alaisuudessa toimiva yksikkö B pidätti kaksi naista ja joukon miehiä, joista jotkut olivat univormussa, jotkut siviilivaatteissa. Mielestäni he olivat partisaaneja. Sikäli kuin muistan, joukossa oli myös juutalaisia, kaksi tai kolme heistä. Huomaan nyt päiväkirjastani, että SS:n tilan hoitaja oli SS-Untersturmführer Krause. Hänet oli tapettu 31.7.1941.Kummassakaan Bach-Zelewskin lausunnossa ei sanota Neben olleen läsnä teloituksessa.
Neben Einsatz-joukon vangitsemat ihmiset tuotiin kenttäsotaoikeuden eteen. Heidät tuomittiin kuolemaan. En tiedä, kuka oli sotaoikeuden puheenjohtajana. Himmler itse oli läsnä teloituksessa. Obergruppenführer Wolff ja minä olimme myös läsnä. Hän oli tullut Baranovichista Himmlerin mukana Minskiin. Himmler oli hyvin kalpea teloitusten aikana. Luulen, että katseleminen teki hänet huonovointiseksi. Teloitukset suoritettiin ampumalla kivääreillä.
Lausuntojen ristiriitaisuudet osoittavat, ettei ”tunnustuksiin” tai todistajanlausuntoihin voi sellaisenaan luottaa. Wolff sanoo turvallisuuspoliisin kapteenin tulleen omatoimisesti ilmoittamaan puolen tunnin päästä tapahtuvasta teloituksesta, jolloin Himmler päätti jäädä seuraamaan sitä, B-Z sanoo Himmlerin pyytäneen Nebeä järjestämään seuraavaksi päiväksi teloituksen. Wolff sanoo teloitusten tapahtuneen keskellä avointa kenttää, B-Z metsässä. Wolff sanoo teloitettavia olleen sata vakoilijaa ja sabotööriä, B-Z ensin n. 100 partisaania tai partisaanien avustajaa, joukossa kolmasosa tai puolet juutalaisia, sitten 20-30 partisaania, joukossa 2-3 juutalaista. Wolff ei mainitse Neben tai B-Z:n olleen paikalla, B-Z sanoo olleensa paikalla (ei mainitse Nebeä). Wolff sanoo teloituksessa ammuttavien menneen makuulle hautakuoppaan, B-Z sen sijaan puhuu tavallisesta ampumisesta. Wolff sanoo Himmlerin kasvoille lentäneen aivojenkappale ja Himmlerin oksentaneen, mutta B-Z sanoo vain Himmlerin olleen kalpea. Wolff sanoo, että Himmlerin saatua kasvonsa puhdistettua aivojenkappaleista ja Himmlerin oksennettua he lähtivät autolla pois ja Himmler joi Minskissä konjakkia, B-Z sanoo Himmlerin pitäneen teloituspaikalla pitkähkön puheen ja sen jälkeen vierailleen vielä mielisairaalassa ja siellä keskustelleen tappamistavoista.
On myös huomattava eräs Wolffin lausunnon mielettömyys: teloitettavat kuulemma olivat odottamassa yhden kilometrin päässä, etteivät kuulisi laukauksia, mutta yhteislaukaukset varmasti kuuluvat monen kilometrin päähän.
Huomattava on myös, että ennen teloitusta teloitettavia tutkittiin kenttäsotaoikeudessa. Teloitukset olivat laillisia. On myös ymmärrettävä, etteivät ”räjäyttämiset” tai ”kaasulla tappamiset” ole yhtään inhimillisempiä kuin ampuminen. Puheet ”räjäyttämisistä” tai ”kaasusta”, kuten ylipäätään puhe ”inhimillisemmistä” tappamistavoista, ovat mitä todennäköisimmin holokaustitahojen valheellista juonenrakentelua, jossa tavoitteena ei ole totuus vaan pettäminen.
Väite kaksi: Lokakuun lopulla myös Himmlerin tiedetään keskustelleen kaasutuksesta vieraillessaan Mogilevissa Valko-Venäjällä.
Holmila ei mitenkään todista väitettään, että Himmler olisi keskustellut ”kaasutuksesta” (siis ihmisten murhaamisesta kaasuttamalla) Mogilevissa. Himmler vieraili Mogilevissa 23.10.-25.10.1941 tarkastamassa paikalliset tukikohdat ja SS:n rakennukset sekä siellä sijainneen sotavankien kauttakulkuleiri 185:n. Tästä löytyy maininta mm. Himmlerin virkakalenterista ja Bach-Zelewskin päiväkirjasta, mutta ilmeisesti niissä ei mainita mitään ”kaasutuksista”, koska holokaustitahojen omassa kirjallisuudessakaan juurikaan ei ole tällaisesta mainintaa.
Browning ainoastaan kertoo Himmlerin neuvotelleen Mogilevissa Bach-Zelewskin ja johtavien Wehrmachtin upseereiden kanssa ja nähtävästi (apparently) tällöin myös pohjustaneen ”kaasukammioleirin rakentamista”. [5] Koska Browningkaan ei perustele väitettään, on selvää, ettei ole olemassa selvää todistetta siitä, että Himmler olisi vierailullaan keskustellut ”kaasutuksesta”.
Mihin tuo Browningin epävarma ”nähtävästi” liittyy, se käy ilmi Christian Gerlachin kirjasta ”Kalkulierte Morde” [6], jossa sanotaan, että Mogilevissa Himmler, Bach-Zelewski ja poliisirykmentti Mitten komentaja Montua puhuivat siitä, että ”juutalaiset tulisi tappaa muulla tavalla kuin ampumalla”. Tiedon lähteeksi Gerlach ilmoittaa sodanjälkeisessä oikeudenkäynnissä v. 1962 suoritetun Bach-Zelewskin adjutantti ”HG:n” kuulustelun, jossa tämä kertoi Himmlerin luvanneen, että ”pian löytyy muita ratkaisuja”.
”Kaasutusta” ei siis mainita lainkaan! Holmilan teksti ei pidä paikkaansa. Gerlachin jatkotekstistä käy myös ilmi, ettei tiedetä, mihin nuo ”muut ratkaisut” viittasivat. Myöskään minkään sodanjälkeisen näytösoikeudenkäynnin lausunnot sellaisinaan eivät ole todiste mistään, sillä harvoin niissä esitettiin puhdasta totuutta. Keskustelijoistakin voidaan päätellä, ettei keskustelussa varmaankaan puhuttu ”juutalaisten tappamisesta” vaan partisaanien, partisaanien avustajien, sabotöörien, salamurhaajien, attentaattoreiden, ryöstäjien jne. laillisista teloittamisista.
Väite kolme: Marraskuun puolivälissä natsit päättivät, että Mogileviin tuli rakentaa kaasutuslaitos, mutta hieman myöhemmin sinne rakennettu krematorio siirrettiin Auschwitziin.
Kyllä, Mogileviin suunniteltiin ”kaasutuslaitosta”, mutta ei ihmisten tappamiseksi vaan tappavaa pilkkukuumetta levittävien täiden tappamiseksi vaatteista ja muista tavaroista. Kyseessä olivat ihmisten terveyden ylläpitämiseen tähtäävät tilat, eivät ihmisten tuhoamistilat.
Tekstiyhteyden mukaan Holmila tarkoittaa ”kaasutuslaitoksella” laitosta, jossa tapetaan juutalaisia kaasulla. Väitteensä tueksi Holmila viittaa yllä mainittuun Christian Gerlachin kirjaan (s. 650-653).
Kirjassaan Gerlach kertoo Jean-Claude Pressacin osoittaneen, että Saksan valtakunnan pääturvallisuusviraston (RSHA) virasto II antoi marraskuun puolivälissä 1941 erfurtilaiselle Topf-yhtiölle tehtäväksi rakentaa Mogileviin suuri krematorio, jossa on 32 tuhkauskammiota ja jonka kapasiteetti on 3 000 ruumista päivässä. Joulukuun 30. päivänä sinne toimitettiin yksi uuni, jossa oli neljä tuhkauskammiota. Loput jäivät varastoon valmistajalle, ja elokuussa 1942 ne toimitettiin Auschwitziin. Pressac oletti, että tämä tuhkauslaitos oli tarkoitettu pilkkukuumeeseen kuolleiden ihmisten ruumiiden polttamiseen.
Holmilan kertomus, että Mogileviin rakennettu krematorio siirrettiin myöhemmin Auschwitziin, on niin ollen virheellinen. Auschwitziin siirrettiin osa niistä Mogileviin alun perin tarkoitetuista krematoriouuneista, joita ei lähetetty Mogileviin vaan jotka olivat jääneet valmistajan varastoon.
Pressacin yllä mainittu ”oletus” oli itse asiassa varma tieto, sillä Longerichin [7] mukaan Topf-yhtiölle annettua toimeksiantoa perusteltiin sillä, että idässä oli suuri pilkkukuume-epidemioiden vaara ja sen vuoksi tarvittiin kyseinen laitos ruumiiden hygieenistä hävittämistä varten.
Näitä krematoriouuneja on käsitellyt myös Carlo Mattogno artikkelissaan ”The Crematoria Ovens of Auschwitz and Birkenau”. [8] Mattognon mukaan kyseessä oli uunimalli, jossa yhdessä uunissa oli kahdeksan tuhkauskammiota. 4.12.1941 Berliinissä toimiva budjetti- ja rakennuskeskusvirasto tilasi neljä tällaista Topfin tupla-neljäkammioista krematoriouunia Mogileviin, jossa sijaitsi sotavankien kauttakulkuleiri 185. Tilaus vahvistettiin 9.12.1941, mutta Mogileviin toimitettiin lopulta vain puolikas uunia. Birkenaun (Auschwitz II) Kremoihin IV ja V toimitettiin kumpaankin myöhemmin yksi näistä alun perin Mogileviin tarkoitetuista uuneista.
Gerlach ottaa sitten esiin, että 10.10.1941 Heydrich julisti Prahassa, että hän tahtoo siirtää osan Prahan juutalaisista kommunistivangeille sotatoimialueella tarkoitettuihin leireihin, ja että Eichmann lausui lisäksi, että tämä (siirtäminen) oli jo aloitettu. Bach-Zelewski oli 29.9.1941 perustanut Mogileviin työleirin, joka Gerlachin mukaan (s. 591) toimi myös keski- ja länsieurooppalaisten juutalaisten vastaanottopaikkana. Gerlach siteeraa myös kenraali Schenckendorffia, joka kertoo, että sikäli kuin kiinni otettuja siviilejä ei toimiteta lähimpään kauttakulkuleiriin, heidät tuodaan tähän työleiriin (jollaisia hän sanoo perustettavan muuallekin). Mogilevin leiri oli siis työ- ja kauttakulkuleiri. Himmler tarkasti tämän leirin yllä mainitun vierailunsa yhteydessä 23.10.1941.
Gerlach kertoo sitten, että juuri tähän leiriin aiottiin rakentaa kaasukammio. Hän vetoaa Bach-Zelewskin Nürnbergissä v. 1946 antamaan lausuntoon, jota on siteerattu aiemmin mainitussa Aufbau-lehdessä 6.9.1946 artikkelissa ”Leben eines SS-Generals”. Bach-Zelewski lausuu seuraavaa:
Mogilevissa minulle tapahtui seuraavaa v. 1943, kun olin siellä lyhyen ajan partisaaneja koskevassa neuvottelussa. Yksi poliisikomisarioistani ilmoitti minulle, että paikalle oli saapunut Reichsführerin (so. Himmlerin) komissio siviilivaatteissa, kuulemma herroja Hampurista, joilla oli tehtävänä rakentaa suuriin rakennuksiini kaasutuslaitos (Vergasungsanstalt). Kieltäydyin ottamasta herroja vastaan ja lähetin heille sanan, että rakennukset kuuluvat minulle ja että tarvitsen niitä asepajoina. Himmlerin täytyisi kääntyä suoraan minun puoleeni, jos minun täytyy luovuttaa jotakin. Kuten aina kohdatessaan vastustusta, Himmler antoi Mogilevia ja samalla myös muuta Venäjä-Mitteä (keskinen Venäjä) koskevien suunnitelmiensa raueta. Esitän tämän osoittaakseni, että tietty vastarinta oli kyllä usein mahdollista.Gerlach ilmoittaa lisäksi, että Bach-Zelewski puhui kaupungin alueella olleesta hyväkuntoisesta tehtaasta, jossa oli myös asepaja (nähtävästi Gerlach oli tutkinut Bach-Zelewskin oikeudessa antamaa lausuntoa suoraan).
Gerlach toteaa Bach-Zelewskin lausunnosta, että se sopii krematorioiden toimittamiseen, vaikka Bach-Zelewskin antama päivämäärä lienee väärä ja tapahtuma lienee ollut jo syksyllä 1941 (näin Gerlach tulee myöntäneeksi, ettei sodanjälkeisiin lausuntoihin ole kovinkaan paljon luottamista). Ehkä tuo Bach-Zelewskin kuvaama komissio liittyi siihen seurueeseen, joka Himmlerillä oli mukanaan hänen saapuessaan Mogileviin vierailulle 23.10.1941. Hänen mukanaan näet saapuivat Nordseen (”Pohjanmeri”) vanhempi SS- ja poliisijohtaja Querner ja kahdeksan muuta herraa. Quernerin toimipaikka oli juuri Hampuri. Ehkä tämä Himmlerin mukana Mogileviin saapunut seurue tuli valmistelemaan Bach-Zelewskin mainitseman komission paikalle tuloa myöhemmin, näin siis Gerlach.
Gerlach kertoo Breitmanin havainneen Quernerilla olleen yhteyksiä Hampurissa toimivaan Tesch & Stabenovin firmaan, joka pian tapahtuman jälkeen lähetti edustajansa Mogileviin Zyklon-kaasun käyttöönottoa varten. Mutta Gerlach joutuu myöntämään (s. 651), että Breitmanin esittämä materiaali viittaa pikemminkin Zyklon-kaasun käyttämiseen sen varsinaisessa käyttötarkoituksessa desinfioimaan tekstiilejä tai rakennuksia! Gerlach esittää lukuisia perusteluita tälle, esimerkiksi sen, ettei ole uskottavaa, että olisi tilattu suuret määrät Zyklon B:tä, vaikkei rakennusta sen käyttöön ollut vielä valmiina (hän kertoo, että Zyklon B toimitettiin Minskin SS-sairaalaan). Hän toteaa, ettei ole mitään todisteita siitä, että Mogilevissa (tai Riiassa) olisi koskaan käytetty Zyklon B:tä ihmisten surmaamiseen (Es gibt keinerlei Anhaltspunkte dafür, dass in Mogilew jemals Zyklon B zur Ermordung von Menschen eingesetzt wurde).
Lopuksi Gerlach toteaa, ettei krematorion käyttöönotosta ole mitään todisteita. Todennäköisesti leiri suunniteltiin internointileiriksi muualta (Keski-Euroopasta tai Puolasta) tulevia juutalaisia varten. Querner esimerkiksi palasi Hampuriin, ja ensimmäinen juutalaisten kuljetus Hampurista Minskiin saapui 10.11.1941. Krematorioiden ja Zyklon B:n avulla olisi taisteltu vaarallista pilkkukuumetta vastaan, ja niin olisi saatu rauhoitettua myös sotilasjohtoa (joka tietenkin oli varuillaan epidemioiden suhteen).
Suunniteltua suurta leiriä ei voitu toteuttaa, koska marraskuun loppupuolella 1941 juutalaisten kuljetukset täytyi lopettaa armeijaryhmän Mitten (keskisen armeijaryhmän) huoltovaikeuksien vuoksi. Kuljetusvälineitä ei enää riittänyt juutalaisten kuljettamiseen niin kauas itään. Kuljetusvaikeuksien vuoksi osa Mogileviin tilatuista krematoriouuneista jäi valmistajan varastoon odottamaan tilanteen paranemista. Syksyllä 1942 suunnitelmista rakentaa Mogileviin suurleiri luovuttiin, koska suurin osa noista Mogleviin aiotuista krematoriouuneista vietiin Birkenauhun. Lopullisesti Mogilevin työleiri purettiin syksyllä 1943.
Holmilan väitteensä perusteluksi esittämät Gerlachin kirjan sivut kumoavat Holmilan väitteen.
Väite neljä: Himmlerin vieraillessa Valko-Venäjällä Viktor Brack, joka vastasi Führerin kansliassa eutanasiaohjelmasta, ilmoitti olevansa valmis auttamaan kaasutustilojen rakentamisessa Riikaan.
Alkuun on heti mainittava, ettei Riiassa ollut koskaan murhakaasukammioita, mikä seikka jo sinänsä tekee tuollaisen Holmilan maininnan kyseenalaiseksi.
On myös tehtävä selväksi, että tekstiyhteys huomioon ottaen Holmila tarkoittaa ”kaasutustiloilla” ”murhakaasutustiloja”, tiloja, joissa tapetaan ihmisiä. Kuitenkaan sellaisia tiloja ei ollut olemassa missään. Ne tilat, joissa myrkkykaasua käytettiin, olivat sellaisia, joissa puhdistettiin vaatteita tappavaa pilkkukuumetta levittävistä täistä. Esimerkiksi Birkenaun vaatteiden desinfiointikammioita (täidentorjuntalaitoksia 5a ja 5b) kutsuttiin ”kaasutustiloiksi” (Vergasungsräume).
Tälläkään kohdalla Holmila ei esitä väitteelleen todistusta (Brackin ilmoitusta). Hän ainoastaan viittaa Christopher Browningin artikkeliin ”The Decision-Making Process”. [9] Artikkelissaan Browning kertoo, että tavatessaan 25.10.1941 Wetzelin (Rosenbergin itäisten alueiden ministeriöstä) Viktor Brack (Führerin kansliasta) ilmoitti olevansa valmis auttamaan ”kaasutusapparaattien” (gassing apparatuses) rakentamisessa Riikaan. Neuvoteltuaan sitten Eichmannin kanssa Riikaan aiotuista Saksan juutalaisista Wetzel kirjoitti, että työkykyiset lähetettäisiin ”itään” myöhemmin mutta silloisessa tilanteessa ei ollut esteitä sille, ”jos työkyvyttömät juutalaiset poistetaan Brackin laitteella”.
Browningkaan ei kirjoituksessaan todista väitettään. Viitteessä hän kuitenkin viittaa Nürnbergin dokumenttiin NO-365, jonka hän ilmoittaa olevan luonnoskirje (draft letter) Rosenbergiltä Lohselle ja jossa on Wetzelin nimikirjaimet.
Kyseessä on siis allekirjoittamaton luonnos, joka oli määrä viedä ministeri Rosenbergin allekirjoitettavaksi, jolloin se voitaisiin lähettää valmiina kirjeenä Ostlandin (Baltia + Valko-Venäjä) valtakunnankomissaari Lohselle. Toisin sanoen: Rosenberg ei ole koskaan allekirjoittanut, saati lähettänyt, mitään tuollaista kirjettä.
Allekirjoittamattomalla ”kirjeellä”, joka ei edes ole kirje vaan jonkinlainen luonnospaperi, ei ole mitään todistusarvoa oikeudessa. Holmilan väite on tyhjän päällä. Ei ihme, että sekä Browning että Holmila välttävät ko. dokumentin julkaisemista.
Nähtävästi Brackin väitetty ilmoitus valmiudestaan sisältyy tuohon luonnokseen eli Nürnbergin dokumenttiin NO-365 ja nähtävästi siksi tuollaista oikeudessa täysin kelpaamatonta paperia pidetään julkisuudessa hämäriä tarkoitusperiä varten, eihän asiaa voi muutoin selittää. Ehkä on syytä perehtyä tuohon dokumenttiin, vaikka se onkin vailla todistusarvoa.
Suomennettuna dokumentti NO-365 kuuluu seuraavasti (saksaksi dokumentti viitteessä 10):
LuonnosTuo N.d.H.M. tarkoittanee Nach den Herrn Minister (Herralle Ministerille).
Berliini 25.10.1941.
Saksan valtakunnan valtaamien itäisten alueiden ministeri
Asian käsittelijä: raatimies tri Wetzel
Salainen
Asia: Juutalaiskysymyksen ratkaisu
1. Ostlandin valtakunnankomissaarille.
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisua koskeva raporttinne 4.10.1941.
Viitaten kirjeeseeni 18.10.1941 ilmoitan Teille, että virastopäällikkö Brack Führerin kansliasta on ilmoittanut olevansa valmis myötävaikuttamaan tarvittavien parakkien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa. Tällä hetkellä kyseessä 0levia laitteita ei ole saatavilla riittävässä määrin; ne täytyy ensiksi valmistaa. Koska Brackin käsityksen mukaan laitteiden valmistaminen Saksassa on paljon vaikeampaa kuin paikan päällä, Brack pitää tarkoituksenmukaisimpana, jos hän tilapäisesti lähettää Riikaan väkeään, erityisesti kemistinsä tri Kallmeyerin, joka siellä huolehtii kaikesta tarvittavasta. Virastopäällikkö Brack viittaa siihen, ettei kyseessä oleva menettely ole vaaraton ja että sen vuoksi erityiset turvatoimenpiteet ovat tarpeen. Niin ollen pyydän Teitä kääntymään vanhemman SS- ja poliisipäällikkönne välityksellä Führerin kanslian virastopäällikkö Brackin puoleen ja pyytämään kemisti tri Kallmeyerin ja muun apujoukon lähettämistä. Voin viitata siihen, että Saksan pääturvallisuusviraston juutalaisasioiden käsittelijä Sturmbannführer Eichmann on täysin yhtä mieltä tästä menettelystä. Sturmbannführer Eichmannin ilmoituksen mukaan Riikaan ja Minskiin tullaan perustamaan juutalaisia varten leirejä, joihin mahdollisesti tulee juutalaisia myös vanhan Saksan alueelta. Tällä hetkellä juutalaisia evakuoidaan vanhasta Saksasta Litzmannstadtiin ja myös muihin leireihin, ja myöhemmin he tulevat, sikäli kuin ovat työkykyisiä, työvoimaksi itään.
Asioiden ollessa näin ei ole esteitä sitä kohtaan, jos ne juutalaiset, jotka ovat työkyvyttömiä, poistetaan Brackin apuneuvoilla. Tällä tavalla eivät liene enää mahdollisia sellaiset tapahtumat, joita juutalaisten ampumisten yhteydessä Vilnassa saamani raportin mukaan on tapahtunut ja joita, huomioon ottaen se, että ampumiset suoritettiin julkisesti, tuskin voidaan hyväksyä. Työkykyiset sen sijaan tullaan kuljettamaan työvoimaksi itään. Se, että työkykyisistä juutalaisista miehet ja naiset pidetään erillään toisistaan, lienee itsestään selvää.
Jatkotoimenpiteistänne pyydän raporttia.
N.d.H.M.
Wet. [10]
Luonnoksen teksti osoittaa suoraan, että se väärennös. Luonnoksen aiheena on ”Juutalaiskysymyksen ratkaisu”, ja luonnoksessa sitä ratkaisevat ”kaasutusapparaattien” (joilla holokaustitahot tarkoittavat laitteita, joilla murhataan ihmisiä, vaikka todellisuudessa ainoat ”kaasutusapparaatit” olivat täidentorjuntalaitteistoja) avulla Rosenbergin ministeriön raatimies, Führerin kanslian virastopäällikkö ja pääturvallisuusviraston käsittelijävirkamies. Nämäkö muka päättävät siitä, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoittaa juutalaisten hävittämistä kaasuttamalla heidät kuoliaiksi ”kaasutusapparaattien” kaasulla?
Missään nimessä raatimiehellä, virastopäälliköllä ja käsittelijävirkamiehellä ei ollut valtuuksia päättää tuollaisesta asiasta. Nämä virkailijat olivat muka neuvotelleet asian valmiiksi keskenään ohi Rosenbergin, Hitlerin, Himmlerin ja Heydrichin, ja sellainen ei mitenkään olisi ollut mahdollista. Tämä samainen raatimies Wetzel kuulemma valmisti asiasta toisenkin luonnoksen, joka myös on Rosenbergille allekirjoitettavaksi luonnosteltu kirje Lohselle. On syytä esittää sekin luonnos tässä, koska siitä käy ilmi, että nuo virkailijat olivat nimenomaan keskenään päättämässä ”holokaustista”, juutalaisten tuhoamisesta myrkkykaasulla, lokakuussa 1941 ohi esimiestensä. Luonnoksen tunnus on NO-997 (sekin on siis ollut esillä jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä), ja se kuuluu suomennettuna seuraavasti (englanniksi viitteessä 11; saksalaista tekstiä en löytänyt):
Saksan valtakunnan valtaamien itäisten alueiden ministerin kirjeen luonnos Saksan idän valtakunnankomissaarilleF.d.H.M. tarkoittanee Für den Herrn Minister (Herralle Ministerille)
Juutalaisongelman ratkaisu
Viite: Juutalaiskysymyksen ratkaisua koskeva raporttinne 4.10.1941
Minulla ei ole mitään juutalaiskysymyksen ratkaisua koskevaa ehdotustanne vastaan. Ohessa muistio keskustelusta, joka käytiin asiantuntijakonsulttini, raatimies tri Wetzelin, Führerin kanslian virastopäällikkö Brackin ja Saksan pääturvallisuusviraston asiantuntijakonsultti Sturmbannführer Eichmannin välillä. Pyydän huomioimaan asiaa koskevat yksityiskohdat tästä muistiosta. Pyydän ryhtymään tarvittaviin toimiin Saksan pääturvallisuusvirastossa ja Führerin kanslian virastopäällikkö Brackin kanssa vanhemman SS- ja poliisipäällikkönne välityksellä.
Pyydän raportoimaan asiasta minulle.
(Käsinkirjoitettuna) F.d.H.M.
Kopio:
(a) Saksan pääturvallisuusvirasto
(b) Führerin kanslia, virastopäällikkö Brack, (1):n kopio, mukana informaatioliite. [11]
Tämä luonnos vaikuttaa dokumenttiin NO-365 (eli ”muistioon”) suunnitellulta saatekirjeeltä. Sekään ei ole ollut Rosenbergillä, koska sitä ei ole allekirjoitettu. Ja jos se olisi ollut Rosenbergin edessä mutta hän olisi jättänyt sen allekirjoittamatta (eli hylännyt sen), silloin luonnosta ei enää olisi edes olemassa. Rosenbergillä ei siis ole mitään tekemistä nyt olemassa olevan dokumentin NO-997 kanssa. Sama koskee tietenkin myös dokumenttia NO-365. Nuo kolme herraa ovat dokumenttien mukaan toimineet omin päin ohi esimiestensä.
Sekä Brackia että Eichmannia on kuulusteltu näistä asioista (Wetzel sai melkoisen immuniteetin syytteitä vastaan, eikä häntä koskaan vedetty oikeuteen näistä asioista; v. 1945 hän joutui neuvostoliittolaisten vangiksi, ja ehkä hän siellä ansaitsi itselleen immuniteetin näistä ”palveluksistaan”, siis näistä väärennöksistä. Vuonna 1955 hän palasi vankeudesta silloiseen Länsi-Saksaan).
Brackia kuulusteltiin Nürnbergissä ns. ”lääkäreiden oikeudenkäynnissä”, vaikkei hän mikään lääkäri olekaan (ks. viitteessä 11 mainittu oikeudenkäyntikertomus, s. 887-888). Hän kielsi koskaan edes kuulleensa Eichmannin nimeä, eikä hän koskaan ollut neuvotellut tämän kanssa. Kun Brackin eteen tuotiin dokumentti NO-997, jossa mainitaan, että hänelle tulee toimittaa kopio, niin Brack totesi, ettei hän koskaan ole saanut tuollaisen kirjeen kopiota eikä edes nähnyt sellaista. Hän myös kielsi tuntevansa kirjeluonnoksessa mainittua raatimies Wetzeliä. Hieman myöhemmin Brack toteaa vielä uudestaan, etteivät Eichmannin ja Wetzelin nimet olleet hänelle millään tavalla tuttuja. Myöskään mistään kaasukammioista hän ei muistanut mitään.
Silloin Brackin eteen tuotiin lisäksi yllä mainittu dokumentti NO-365, ja siitä Brack totesi, että siinä hänen nimeään on käytetty kauhealla tavalla väärin ja ettei hänellä ollut tekemistä tuollaisten asioiden kanssa. Lisäksi hän luonnoksen päiväyksen nähtyään totesi, että hän oli noihin aikoihin (lokakuussa 1941) sairaslomalla Tirolissa ja Etelä-Saksassa eikä niin ollen voinut olla mukana väitetyissä tapahtumissa eikä ilmoittaa mitään ”valmiuttaan” mihinkään.
Brackin lausunto siis myös vahvistaa sen, että nämä dokumentit ovat väärennöksiä.
Eichmannia taas kuulusteltiin hänen oikeudenkäynnissään vuonna 1961. Eichmann kielsi koskaan keskustelleensa kaasukammioista Wetzelin kanssa. [12]
Myös Eichmannin lausunto vahvistaa sen, että nämä dokumentit ovat väärennöksiä.
Udo Walendy on lehdessään ”Historische Tatsachen” (Nr. 76, s. 22-24) analysoinut dokumenttia NO-365, ja käyn seuraavassa läpi hänen analyysiään.
Heti alkuun hän toteaa, ettei dokumentissa mainittuja Lohsen raporttia 4.10.1941 ja Rosenbergin kirjettä 18.10.1941 ole olemassakaan. Myös holokaustitahoja edustava Richard Breitman on kirjassaan ”Himmler und die Vernichtung der europäischen Juden” (s. 277) myöntänyt, että ”luultavasti Lohsen raporttia ei alkuperäisenä enää ole olemassa”. Keksityt dokumentit ovat varma merkki väärennöksestä.
Luonnoksesta puuttuvat Ostlandin valtakunnankomissaarin nimi ja osoite.
Sen enempää Lohse raportissaan 4.10.1941 kuin Rosenbergkään kirjeessään 18.10.1941 eivät olisi voineet ottaa lähtökohdakseen mitään virallista päätöstä juutalaisten tuhoamisesta, koska holokaustitahojenkaan mukaan sellaista ei tuohon aikaan ollut olemassa. Rosenberg ja Lohse olisivat omavaltaisesti toimineet vastoin Saksan silloista virallista juutalaispolitiikkaa (so. juutalaisten maastamuuton edistämistä ja evakuointeja).
Brack ei mitenkään olisi voinut ”ilmoittaa olevansa valmis myötävaikuttamaan tarvittavien parakkien ja kaasutuslaitteiden valmistamisessa”, koska hänellä ei ollut mahdollisuuksia valmistaa parakkeja Baltiaan ja koska hän ei ymmärtänyt mitään ”kaasutuslaitteista”. Brack oli yksinkertaisesti Führerin kansliapäällikön sijainen ja virasto 2:n (valtio- ja puolueasiat) virastopäällikkö, eikä hänellä ollut mitään tekemistä minkään ”juutalaisasian” kanssa tai Baltian tai minkäänlaisten tavaroiden toimittamisen kanssa. Kuinka hän olisi voinut ilmoittaa Saksan itäisten vallattujen alueiden valtakunnanministerille valmiuttaan mihinkään, koska hänellä ei ollut tarvittavaa pätevyyttä tai osaamista näissä asioissa?
Kansliapäällikön sijainen Brackilla ei myöskään ollut ”omaa väkeä” tai ”omaa kemistiä”, eikä hänellä ollut valtuuksia lähettää ketään Baltiaan varsinkaan asioissa, jotka eivät mitenkään liittyneet hänen toimenkuvaansa. Esimerkiksi eutanasia-asioissa häneltä puuttui kaikki lääketieteellinen pätevyys, ja häntä käytettiinkin vain eutanasia-asioista vastaavan kansliapäällikkö Philipp Bouhlerin ja eutanasiahenkilökunnan välikätenä ottamassa vastaan raportteja kentältä ja toimittamassa Bouhlerin ohjeita eteenpäin. Historioitsija David Irvingin mukaan myös nimitys ”Führerin kanslia” on harhaanjohtava, koska ko. ”kanslia” ei ollut tekemisissä Führerin (Hitlerin) kanssa ja sijaitsikin usean sadan metrin päässä Führerin virkatiloista. ”Führerin kanslia” hoiti asioita yhteiskuntaan ja julkisuuteen päin, ja siksi se joutui tekemisiin myös armonanomusten kanssa ja niiden myötä eutanasiaohjelman kanssa, koska siihen osallistuneiden lääkäreiden tuli etukäteen saada immuniteetti toimilleen Führeriltä. Varsinainen ”Führerin kanslia” oli Reichskanzlei (valtakunnankanslia), jota johti Hans Lammers. [13]
Brack itse totesi toimivallastaan:
Mutta meiltä Führerin kansliana puuttui kyllä kokonaan mahdollisuus ilman ammattihenkilöitä tehdä tässä mitään, eikä meillä ollut myöskään mitään toimeenpanovaltaa saadaksemme tässä mitään aikaan. [14]Brackin mukaan hänen asemansa Führerin kansliassa oli…
… aivan liian heikko ja mitätön, että olisin joskus voinut toivoa saavuttavani perustavaa muutosta näihin olosuhteisiin. [15]Brackin puolustusasianajaja tri Fröschmann totesi puolustuspuheessaan, ettei Brack ollut koskaan puhunut Kallmeyerin kanssa tämän lähettämisestä Baltiaan ja että Brack oli koko kyseisen ajan poissa sairaslomalla Tirolissa ja Etelä-Saksassa. [16]
Kuinka holokaustitahot, esimerkiksi Holmila, voivat väittää Brackin toimineen Berliinissä lokakuussa kyseisenä aikana, vaikka on osoitettu hänen olleen tuolloin sairaslomalla kokonaan muualla?
Myös Rosenbergin asema kuvataan väärin. Hän oli itäisten vallattujen alueiden valtakunnanministeri, ja jos hän halusi rakennuttaa parakkeja jonnekin alueelleen, hän olisi omien virkamiestensä välityksellä ottanut selvää paikallisista ammattihenkilöistä ja heidän tuotanto- ja toimittamiskyvystään, eikä hän olisi tarvinnut rakennuttamiseen Berliinistä epäpätevää henkilöä tai tämän valmiusilmoituksia. Myöskään kenenkään käsittelijävirkamiehen (jollainen Eichmann oli) mielipiteistä ministerin ei tarvinnut piitata. Miten asia saattoi kuulua Eichmannille?
Jos valtakunnanministeri Rosenberg tahtoi opastaa Ostlandin valtakunnankomissaaria (Lohsea), niin silloin hänen olisi kuulunut viitata johonkin ylempään auktoriteettiin, esim. Hitleriin, eikä ministerin kuulu viitata alempiin virkamiehiin. Kaiken lisäksi Rosenberg oli jo 3.9.1941 antanut määräykset ja suuntaviivat juutalaiskysymyksen hoitamisesta! Juutalaiset tuli koota ghettoihin, joissa heillä olisi itsehallinto, ja sodan jälkeen juutalaiskysymys oli määrä ratkaista koko Euroopan osata yleisesti. Ei tässä asiassa tarvinnut kysyä Brackilta tai Eichmannilta yhtään mitään. Eikä näille kuulunut, mitä ministeri Rosenberg oli Riiassa tai Riian suhteen päättänyt.
Mieletön on myös asetelma, että RSHA:n (Saksan pääturvallisuusvirasto) käsittelijävirkamies Eichmannin tulisi antaa lausunto jostakin Führerin kansliapäällikön sijaisen ehdotuksesta tai hyväksyä se tai ratkaista siinä esitettyjen erilaisten menettelytapojen välillä.
Lokakuun 25. päivältä 1941 olevan dokumentti NO-365:n mukaan ”Sturmbannführer Eichmannin ilmoituksen mukaan Riikaan ja Minskiin tullaan perustamaan juutalaisia varten leirejä”. Ei tällaista ilmoitusta tarvittu, sillä jo 14.10.1941 lähtien kulki juutalaiskuljetuksia Saksan alueelta suoraan Riikaan ja Minskiin. Ostlandin valtakunnankomissaarin on niin ollen täytynyt saada tieto tuollaisista suunnitelmista jo ennen tuota päivämäärää. Eichmann ei kuitenkaan ole voinut olla päättämässä tuon suuruusluokan asioista, ja tiedon on täytynyt tulla ylemmältä taholta.
Dokumentti NO-365 on väärennös.
Se, mitä Riiassa tuolloin todellisuudessa tapahtui, oli se, että sinne tuotiin lännestä juutalaisia työvoimaksi. Heitä varten tarvittiin leirit, parakit (”Unterkünfte”) ja suoja silloisia vaarallisia pilkkukuume-epidemioita vastaan. Tätä suojaa varten tarvittiin noita ”kaasutusaparaatteja”, jotka siis mahdollisesti olivat kiertoilmasysteemiin perustuvia Degeschin täidentorjuntakammiota, joissa vaatteita ja tavaroita puhdistettiin hyönteismyrkky Zyklon B:llä täistä, jotka levittivät pilkkukuumetta. [17] Riikaan suunniteltiin siis internointi- ja työleiriä Saksan politiikan mukaisesti, joka tarkoitti juuri juutalaisten siirtämistä itään. Sodan vuoksi heitä ryhdyttiin käyttämään työvoimana.
Deborah Lipstadtia vastaan vuonna 2000 käymässään oikeudenkäynnissä David Irving todisti, että hänelle siellä esitetty dokumentti (joka oli dokumentti NO-365) liittyy Zyklon B:n valmistamista ja toimittamista hoitavan firman (Tesch & Stabenov) johtaja tri Bruno Teschiin, joka lokakuussa 1941 saapui Riikaan asiantuntijoidensa kanssa pystyttämään sinne suurta täidentorjuntakeskusta internoitujen, armeijan, pakolaisten jne. vaatteiden ja tavaroiden puhdistamista varten. Kyseessä oli suuri keskuslaitos, ja Irving kertoo Riikaan rakennettujen täidentorjuntakammioiden kooksi 50 kuutiometriä (siis ehkä jopa isompia kuin yllä mainittu Degeschin kiertoilmalaitos). Irvingin mukaan näitä asioita koskeva tieto löytyy sodan jälkeen Teschin yhtiötä vastaan käydyn sotarikosoikeudenkäynnin oikeudenkäyntikertomuksesta (kyseessä brittien toimeenpanema oikeudenkäynti maaliskuussa 1946). Hän kertoi myös tuntevansa brittien nappaaman saksalaisten radiosähkeen, joka koskee juuri Zyklon B:n toimittamista johtaja Teschille tätä tarkoitusta varten. [18]
Dokumentissa NO-365 on joitakin viitteitä näihin todellisiin tapahtumiin, mutta itse dokumentti on väärennetty tarkoittamaan jotain aivan muuta.
Viitteet:
[1] http://www.fpp.co.uk/Himmler/Wolff/1961_on_Himmler.html
[2] Seuraavassa linkissä alla olevat kaksi artikkelia The Times-lehdestä:
http://forum.codoh.com/viewtopic.php?f=2&t=4590&hilit=Himmler+in+Minsk
The Times, July 14, 1964, pg.9
"Himmler Staff Chief on Trial"
The trial began today before the Munich assizes of the former S.S. General Karl Wolff, once chief of staff to Himmler, and one of the most prominent members of the Nazi hierarchy. He is charged with complicity in the deportation of some 300,000 Jews from the Warsaw ghetto to the extermination camps of Treblinka, Sobibor and Belzec.
Wolff's arrest in January, 1962, caused something of a sensation because he was responsible for negotiating the capitulation of all the German forces in Italy behind Hitler's back, and as a result was not indicted before the international military tribunal in Nuremberg. On the contrary, he appeared in uniform as a witness for the prosecution.(...)
An accessory charge in the 400-page indictment of Wolff's alleged part is the shooting of 100 Jews and partisans at Minsk in the summer of 1941, which he witnessed along with Himmler. On this occasion both he and Himmler allegedly exhorted both officers and men of the extermination squad to carry out criminal orders. Wolff himself once described the scene and said that he wished to avert his gaze from it, in order not to see how "death struck at these wretched people... even Himmler felt ill," he added.
The accused appeared before the court today with an air of complete self-possession, and military strictness, and stood under the whirl of television cameras and the flash of light bulbs. Asked whether he pleaded Guilty to the charges, he replied with a faint smile, "No: on no account".
The indictment sums him up as having participated in the "final solution", "in an informative, advisory, representational, and creative" capacity. He had cooperated in it consciously and willingly. The trial is expected to last for some six weeks.
*************************************************************
The Times, Oct 1, 1964, p.10
15-year Sentence on S.S. General
Karl Wolff, the former S.S. general, once Himmler's chief of staff and a prominent member of the Nazi hierarchy, was today sentenced to 15 years' hard labor at the Munich assizes. He was found Guilty in a trial lasting more than 10 weeks of assisting in the mass murder of Jews in Poland "in at least 300,000 cases" during the last war.(...)
Dr. Emil Mannhardt, the Judge, said: "The accused knew of the murder plans of Hitler and Himmler and assisted in the annihilation of the Jews of the Warsaw ghetto." He rejected Wolff's arguments that he did not know about the gas chambers, the use of Einsatzkommandos for mass shootings of Jews or of secret plans for the "final solution of the Jewish question."
At Wolff's intervention, the court decided, special trains were put on from Warsaw to take Jews from the ghetto to Treblinka camp, where an estimated 5,000 to 8,000 Jews were gassed every day. In a letter of thanks to the Reich Ministry of Transport, Wolff had afterwards expressed his "delight" that now so many "sons of the chosen people" were going daily to the camp.
Wolff had accompanied Himmler to Auschwitz when it was being constructed, and in August, 1941, attended a mass shooting of Jews in Minsk. Wolff's excuse that he believed only partisans and saboteurs were shot was "incredible", the Judge said. The court also considered that Wolff had witnessed the torturing of concentration camp prisoners in pressure chambers.
[3] Aufbau-lehden artikkeli löytyy klikkaamalla tästä artikkelin nimeä: Leben eines SS-Generals. Kyseessä on artikkelin ensimmäinen osa, toinen ja kolmas (ja viimeinen) osa ovat seuraavissa numeroissa 35 ja 36, sivuilla 40 kummassakin (parhaiten tekstistä saa selvää valitsemalla vasemmalta liukuvalikosta pdf-muodon), mutta näissä osissa käsitellään muita asioita.
[4] http://www.nizkor.org/hweb/people/e/eichmann-adolf/transcripts/Testimony-Abroad/Erich_Von_Dem_Bach_Zelewski-02.html
[5] Christopher Browning: The Origins of the Final Solution, Arrow Books, 2005, s. 303, 372.
[6] Christian Gerlach: Kalkulierte Morde. Die deutsche Wirtschafts- und Vernichtungspolitik in Weissrussland 1941 bis 1944, Hamburger Edition, 1999, s. 652.
[7] Peter Longeric: Politik der Vernichtung. Eine Gesamtdarstellung der nationalsozialistischen Judenverfolgung. Piper. 1998, s. 444.
[8] Mattognon artikkeli löytyy Germar Rudolfin toimittamasta kirjasta ”Dissecting the Holocaust”, Theses & Dissertations Press, 2003, s. 373-412.
[9] Browningin artikkeli on julkaistu kirjassa Dan Stone (toim.): “The Historiography of the Holocaust”, Palgrave Macmillan, 2005, s. 173-196, ja Holmilan tarkoittama kohta on sivulla 189.
[10] Dokumentti (NO-365) saksaksi (lähde: Historische Tatsachen Nr. 76, s. 22):
Entwurf
Berlin, den 25. Oktober 1941
Der Reichsminister für die besetzten Ostgebiete
Sachbearbeiter AGR. Dr. Wetzel
Geheim!
Betr.: Lösung der Judenfrage
1. An den Reichskommissar für das Ostland.
Betr.: Ihren Bericht vom 4.10.1941 bezüglich Lösung der Judenfrage.
Unter Bezugnahme auf mein Schreiben vom 18. Okt. 1941 teile ich Ihnen mit, daß sich Oberdienstleiter Brack von der Kanzlei des Führers bereiterklärt hat, bei der Herstellung der erforderlichen Unterkünfte sowie der Vergasungsapparate mitzuwirken. Zur Zeit sind die in Betracht kommenden Apparate in genügender Anzahl nicht vorhanden; sie müssen erst hergestellt werden. Da nach Auffassung Bracks die Herstellung der Apparate im Reich viel größere Schwierigkeiten bereitet, als an Ort und Stelle, hält es Brack für am zweckmäßigsten, wenn er umgehend seine Leute, insbesondere seinen Chemiker Dr. Kallmeyer, nach Riga sendet, der dort alles Weitere veranlassen wird. Oberdienstleiter Brack weist darauf hin, daß das in Betracht kommende Verfahren nicht ungefährlich ist, so daß insbesondere Schutzmaßnahmen erforderlich seien. Unter diesen Umständen bitte ich Sie, sich über Ihren Höheren SS- und Polizeiführer an Oberdienstleiter Brack in der Kanzlei des Führers zu wenden und um die Entsendung des Chemikers Dr. Kallmeyer sowie weiterer Hilfskräfte zu bitten. Ich darf darauf hinweisen, daß Sturmbannführer Eichmann, der Sachbearbeiter für Judenfragen im Reichssicherheitshauptamt, durchaus mit diesem Verfahren einverstanden ist. Nach Mitteilung von Sturmbannführer Eichmann sollen in Riga und in Minsk Lager für Juden geschaffen werden, in die evtl. auch Juden aus dem Altreichgebiet kommen. Es werden zur Zeit aus dem Altreich Juden evakuiert, die nach Litzmannstadt, aber auch nach anderen Lagern kommen sollen, um dann später im Osten, soweit arbeitsfähig, in Arbeitseinsatz zu kommen.
Nach Sachlage bestehen keine Bedenken, wenn diejenigen Juden, die nicht arbeitsfähig sind, mit den Brackschen Hilfsmitteln beseitigt werden. Auf diese Weise dürften dann auch die Vorgänge, wie sie sich bei den Erschießungen der Juden in Wilna nach einem mir vorliegenden Bericht ergeben haben, und die auch im Hinblick darauf, daß die Erschießungen öffentlich vorgenommen wurden, kaum gebilligt werden können, nicht mehr möglich sein. Die Arbeitsfähigen dagegen werden zum Arbeitseinsatz nach Osten abtransportiert. Daß bei den arbeitsfähigen Juden Männer und Frauen getrennt zu halten sind, dürfte selbstverständlich sein.
Über Ihre weiteren Massnahmen erbitte ich Bericht.
N.d.H.M.
Wet.
[11] Dokumentti (NO-997) englanniksi (lähde: Trials of War Criminals before the Nuernberg Military Tribunals, Vol. I, “Medical Case”, s. 887):
Solution of the Jewish Problem.
Reference: Your report of 4 October 1941, concerning the solution of the Jewish problem.
I have no objection against your suggestion for the solution of the Jewish problem. Attached please find a memorandum concerning the conversation between my expert consultant, Amtsgerichtsrat Dr. Wetzel, Oberdianstleiter Brack of the Chancellery of the Fuehrer, and Sturmbannfuehrer Eichmann, expert consultant to the Reich Security Main Office. Please note the details of the matter from this memo. Will you please take the necessary steps at the Reich Security Main Office and with Oberdienstleiter Brack from the Chancellery of the Fuehrer via your Higher SS and Police Leader. Please keep me informed.
[Handwritten] F.d.H.M.
[For the Minister]
2d Copy
(a) Reich Security Main Office.
(b) Chancellery of the Fuehrer, Attention: Oberdienstleiter Brack, Copy of (I), including enclosure for information.
http://www.loc.gov/rr/frd/Military_Law/pdf/NT_war-criminals_Vol-I.pdf
[12] Raul Hilberg ilmoittaa kirjassaan ”The Destruction of the European Jews” (Yale University Press. 2003, s. 933, alaviite 25), että oikeudenkäynnissään Eichmann lausui, ettei hän ollut keskustellut Wetzelin kanssa kaasukammioista. Eichmannin lausunto löytyy hänen oikeudenkäyntinsä oikeudenkäyntikertomuksesta kesäkuun 23. päivän (1961) kohdalta, sess. 78, s. R1, ja heinäkuun 17. päivän kohdalta, sess. 98, s. Bb1.
[13] Holocaust Denial on Trial. Irvingin Lipstadtia vastaan v. 2000 käymä oikeudenkäynti;
http://www.hdot.org/tr/trial/transcripts/day06/pages11-15 (s. 11-12).
[14] „Aber uns als Kanzlei des Führers fehlte ja jede Möglichkeit, hier ohne die Fachkräfte etwas zu tun, und wir hatten auch gar keine Exekutivmöglichkeit, um das nun daraus Resultierende durchzuführen.“
Lähteeksi Walendy ilmoittaa: Staatsarchiv Nürnberg, KV-Prozesse Fall 1, s. 7637, 7658.
[15] „… viel zu schwach und zu unbedeutend, als dass ich jemals hätte hoffen dürfen, eine grundlegende Veränderung dieser Verhältnisse zu erreichen.“
Lähde: sama, s. 7563.
[16] Sanatarkasti tri Fröschmann totesi:
„Brack hat mit Kallmeyer niemals über dessen Entsendung nach dem Baltikum gesprochen, was durch das Brack Exhibit Nr. 54 in einwandfreier Weise nachgewiesen ist. Brack war endlich während der ganzen in Betracht kommenden Zeit von Berlin auf Krankenurlaub in Tirol und Süddeutschland abwesend, was in allen Einzelheiten durch Brack Exhibit Nr. 50, 51 und 53 nachgewiesen wurde.“
Lähde: Staatsarchiv Nürnberg, KV-Prozesse, Fall 1, Plädoyer Fr. Georg Fröschmann für den Angeklagten Viktor Brack, Juli 1947, S. 34-35.
[17] Kuva ”kaasutusapparaatista” täällä (Figure 1):
http://www.vho.org/GB/Journals/JHR/7/1/Berg73-94.html
[18] http://www.hdot.org/tr/trial/transcripts/day06/pages16-20 (s. 16-17, 19, 20, 25)
Irving: Right. With this document, of course, now I can see the document you are referring to, I do have a problem fitting it into the actual framework you are trying to ascribe it to. It refers to Unterkunfte and Vergasungsapparate. It is referring to Riga and by implication it also brings in Dr Tesch, who was the head of the company that manufactured or rather had the sole distribution rights on Zyklon B east of the river Elb, and I am quite familiar with the Tesch case because I did take the trouble, before this action began, to read through the entire transcripts of the war crimes trial against the Tesch company.
Tuomari Grey: If I am supposed to follow that, I am afraid I am simply not following a word of it. It is no criticism of you, Mr Irving.
Irving: It is just that I have extraneous knowledge, my Lord, about what was going on at Riga with Tesch, who had been sent out with his experts to set up fumigation facilities as a central fumigation plant for the huge masses of clothing, army clothing, military clothing, refugee clothing - and Vergasungsapparate and Unterkunfte, and we have one intercept which goes to this and which, purely by coincidence, I actually handed to Mr Rampton this morning, the German intercept, which actually deals with the provision of the Zyklon to Tesch for this purpose.
[--]
Irving: We know what was going on at Riga and this is that there was a major fumigation centre at Riga.
[--]
Irving: I think that they built a 50 cubic metre gassing chamber there for the clothing and this comes out at the test trial. The documents and the test trial make this quite plain.
[--]
Irving: As we know, they did erect this very large fumigation chamber in Riga which is why Dr Tesch went there in October 1941.
30.12.2010
