Antero Holmilan holokaustikirjan arvostelu, osa 1

Sisällysluettelo

Alkusanat.

Yleistä Holmilan kirjasta.

Holmila uppoaa suohon.

Hermann Gräben todistajanlausunto Nürnbergissä.

Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen profetia-kohta.

Goebbelsin päiväkirja ja ”juutalaisten tuho”.

”Führerbefehl” ja Heydrichin käsky 2.7.1941.

Alkusanat

Seuraavassa tarkastelen Antero Holmilan lokakuussa 2010 ilmestynyttä kirjaa ”Holokausti.” [1] (huom. viitteet ovat kirjoituksessani kunkin alaotsikon lopussa, eivät vasta koko kirjoituksen lopussa). Kirjansa saatesanoissa Holmila valittelee, että Suomessa tiedetään holokaustista vähän, vaikka ”se on yksi 1900-luvun historian tutkituimpia kohteita.” Hän sanoo yrittävänsä kirjallaan korjata tätä puutetta. Hän siis tahtoo antaa Suomen kansalle tutkimustietoa holokaustista.

Holmila on Lontoossa tehnyt väitöskirjan, jota hän itse kuvaa näin:

Se käsittelee holokaustin kuvaa ja siitä käytyä julkista keskustelua Ison-Britannian, Ruotsin ja Suomen lehdistössä vuosina 1945-1950.

Hänen väitöskirjansa ei siis varsinaisesti koske itse holokaustia lainkaan. Hän toteaakin:

Kun sain väitöskirjani valmiiksi alkuvuodesta 2008, minua jäi vaivaamaan se, kuinka vähän loppujen lopuksi tiesin holokaustista - - Paikatakseni tiedollisia aukkojani päätin noudattaa filosofi Brian Mageen ohjetta: mikäli todella haluat oppia jotakin sinua kiinnostavasta aiheesta, kirjoita siitä kirja.

Käsiteltävänä olevan kirjan on siis kirjoittanut henkilö, joka ei tunne aihettaan. Epäselväksi jää, kuinka sellainen henkilö voi antaa Suomen kansalle tietoa holokaustista.

Antero Holmila ei näytä olevan perillä edes siitä, ettei tapahtunut mitään holokaustia, juutalaisten kansanmurhaa, toisen maailmansodan aikana. Holokausti on huijaus, [2] ja tämän olen osoittanut omissa kirjoituksissani. [3] Yksikään juutalainen ei kuollut missään Saksan johdon järjestämässä juutalaisten kansanmurhassa. Tällaista kansanmurhaa ei edes suunniteltu.

Kuinka Antero Holmila voi antaa ”tutkimustietoa” asiasta, jota ei lainkaan tapahtunut, sitä voi itse kukin miettiä. Minusta tiedon jakaminen asiasta, jota ei ole olemassakaan, on petosta, huijaus. Silloin Antero Holmila on huijari ja hänen kirjansa holokaustihuijauskirja.

Jo vuonna 2001 Suomeen tuotiin Ruotsista siellä kirjoitettu ”holokaustin historiankirja” nimeltä ”Kertokaa siitä lapsillenne – Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (tästä olen laatinut arvostelun ”Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu”). [4] Kirjan julkaisi Opetushallitus, ja kirja on tarkoitettu koulujen opetuksen taustamateriaaliksi tai varsinaiseksi oppikirjaksi. Kirjan toi Suomeen silloinen pääministeri Paavo Lipponen, joka on myös vaatinut kirjan sisällyttämistä koulujen vakinaiseen opetusohjelmaan (Paavo Lipponen: ”Järki voittaa”, s. 23). Lipponenkin siis julistaa asiaa, jota ei lainkaan tapahtunut, ja se tekee hänestäkin holokaustihuijarin. Hänkin valistaa kansaamme huijauksella.

Sekä Holmilan kirja että Lipposen Suomeen tuoma kirja ovat siis valhepropagandaa, ja sekä Holmila että Lipponen ovat valhepropagandan levittäjiä ja holokaustihuijareita. Sellaisina he tietenkin ovat Suomen kansan pettureita ja vihollisia.

Viitteet:

[1] Antero Holmila. Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena Kustannus Oy, 2010.

[2] http://vilaurio.blogspot.com/2008/01/holokausti-on-huijaus-i.html

[3] http://vilaurio.blogspot.com/p/holokausti.html

[4] http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/opetushallituksen-holokaustikirjan_5793.html (linkki arvostelun osaan 1; arvostelu on 5-osainen, ja blogin vasemman reunan sisällysluettelosta ”Holokausti” löytyvät linkit neljään muuhun arvostelun osaan)

Yleistä Holmilan kirjasta

Holmilan kirjan kansilehteen ja kirjan loppuun (s. 309) on painettu kuva, jossa saksalainen sotilashenkilö tähtää pistoolilla kuopan reunalla istuvan miehen päähän muiden sotilashenkilöiden seuratessa taustalla. Kuopassa on ruumiita. Sivun 309 kuvan kuvatekstissä sanotaan:

Valokuvan on ottanut tuntematon Einsatzgruppen jäsen ukrainalaisessa Vinnitsan kaupungissa, missä saksalaiset murhasivat 28 000 juutalaista syyskuussa 1941. Valokuvan taakse on kirjoitettu "Vinnitsan viimeinen juutalainen".

Tämän valokuvan siis Holmila tahtoo syöpyvän lukijoiden ja katselijoiden mieliin heti kannessa ja lisäksi kirjan lopussa. Selväksi käy, että Holmilan kirjan kantavana voimana on tunteisiin vetoaminen. Tuollainen tappokuvalla revittely kuuluu halpahintaiseen propaganda- ja kioskikirjallisuuteen.

Udo Walendy on käsitellyt tätä kuvaa kirjansa ”Forged War Crimes malign the German Nation” sivuilla 40-44 [1] ja Germar Rudolfin toimittaman kirjan ”Dissecting the Holocaust” sivuilla 254-255. [2] Hän toteaa, että kyseessä on karkeasti väärennetty kuva (”crudely fabricated picture”). Teknisesti hänen mukaansa tuollaista kuvaa ei voi ottaa. Kuvan etuosa on voitu ottaa vain ylhäältä päin ja takaosa vain alhaalta päin, ja perspektiivien vuoksi niitä ei voi mahduttaa samaan kuvaan. Kuva vaikuttaakin luonnottomalta ja epäsuhteiselta, ja varjot kulkevat luonnottomasti. Walendyn mukaan kuvassa olevat sotilashenkilöt on leikattu pois jostakin muusta kuvasta ja liitetty sitten tähän kuvaan.

Kuvasta on julkaistu ainakin kolme erilaista versiota. Walendyn versio 1 on julkaistu R. Schnabelin teoksessa ”Macht ohne Moral”, 1957, Röderberg Verlag, s. 307 (tai s. 397 Dissecting-kirjan mukaan). Kuvatekstinä on: ”SS ampuu puolalaisia hiekkakuopalla.” Tässä versiossa valaistus on paikoin hohtavan kirkas ja henkilöt vaaleita, paikoin taas olematon ja henkilöt tummia, ja tämä on täysin luonnotonta. Luonnottomuus näkyy myös kuopan reunalla istuvasta puolalaisesta, jonka vasen kämmenselkä on hohtavan valkoinen mutta housut niiden takana täysin mustia eikä niitä voi erottaa. Sotilashenkilöiden kauluksissa ei näy SS-merkkejä eikä vasemmassa käsivarressa arvomerkkejä. Ampujalta puuttuu varjo, kuten kaikissa muissakin versioissa. Ampujan kaulusmerkeissä ei ole valkoisia reunuksia (versioissa 2 ja 3 on).

Versio 2 on julkaistu Hans-Adolf Jacobsenin ja Hans Dollingerin kirjassa ”Der Zweite Weltkrieg in Bildern und Dokumenten”, Vol. 1 ”Der Europäische Krieg 1939-1941“, Verlag Kurt Desch, München, Wien, Basel, 1962 (tai 1952 Dissecting-kirjan mukaan), s. 100, ja myös ”Der Spiegel-lehdessä 51/1966, s. 86. Kuvatekstinä on: ”SS ampumassa Puolan juutalaisia“. Tässä versiossa vasemmalla oleva sotilasjoukko on leikattu pois (verrattuna versioon 1). Kuvan vasemmanpuoleiset sotilaat ovat saaneet uudet päät. Myös ampujan käsivarren takana näkyvä hahmo on saanut uuden pään. Ampuja on piirretty (Walendy käyttää sanaa ”piirtää”) kokonaan uudelleen. Nyt ampujalla on silmälasit päässä (versiossa 1 ei ole). Ampujan housujen valaistus on toisenlainen kuin versiossa 3. Keskellä kuvaa takana olevalla sotilaalla on merkillisen tummina näkyvät silmät. Vasemmanpuoleisen sotilaan univormun varjot ovat muuttuneet. Holmilan kirjassa on julkaistu tämä versio 2.

Versio 3 on julkaistu Milo Dorin ja Reinhard Federmannin teoksessa ”Das Gesicht unseres Jahrhunderts – 60 Jahre Zeitgeschehen in mehr als 600 Bildern”, Econ Verlag Düsseldorf, Lizenzausgabe des Forum Verlages Wien 1960, s. 168. Kuvatekstinä on: ”Teloitus niskalaukauksella vuonna 1940.” Tässä versiossa ampuja on muuttunut jälleen. Univormu on paljon tummempi ja taustaa on vaalennettu. Version 2 tummasilmäinen mies on kadonnut ja tilalle on tullut paljon lyhyempi mies. Keskellä ja vasemmalla näkyvät sotilaat ovat saaneet kokonaan uudet kasvot. Panssarisotilaan rintamerkki ei näy tässä versiossa.

Kirjan Dissecting the Holocaust artikkelissaan Walendy toteaa, että tämä kuva on korkeintaan fotomontaasi (koottu kasaan useasta eri osasta), joka tapauksessa kuitenkin väärennös, jossa on mukana piirrettyjä osia.

Missään versiossa ei mainita, että kuvan takana lukisi ”Vinnitsan viimeinen juutalainen”. Holmila sanoo kuvan olevan vuodelta 1941, mutta versio 3 sanoo sen olevan vuodelta 1940, ja tämäkin puhuu sen puolesta, ettei kuvan takana ole mainittua tekstiä. Jos sellainen olisi, niin totta kai se olisi mainittu kaikissa noissa teoksissa, joissa kuva on julkaistu.

Väärennetyn kuvan julkaiseminen kirjan kansilehdessä ja kirjan lopussa viittaa siihen, että kirja yleensäkin perustuu huijaamiseen. Väärennetty kuva leimaa koko kirjan.

Kuvan kaltaisia tapahtumia idässä kyllä tapahtui, sillä saksalaiset teloittivat heitä vastaan laittomasti sotivia partisaaneja (joista suuri osa oli juutalaisia) ja heidän avustajiaan (ns. repressaalit, kostotoimenpiteet), ja sellaiset teloitukset olivat täysin laillisia (kansainvälisen lain mukaisia). Jokainen maa, joka saa vastaansa villisti ja laittomasti sotivat partisaanit, toimii samoin. Tällaisia teloituksia saattoi olla jopa joitakin satoja tuhansia sodan aikana. Eivät saksalaiset voineet sallia sitä, että heidän lähelleen tullaan siviiliasussa ja sitten ammutaan ja livistetään pakoon. Myös huoltoreitit olivat välttämättömiä sotaa käyvälle Saksalle, ja niitä tuhoavat partisaanit luonnollisesti teloitettiin, samoin kuin sabotöörit, propagandan levittäjät, salamurhaajat, agitaattorit jne. – olihan käynnissä sota. Tällaisella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ”holokaustin” (juutalaisten kansanmurhan) kanssa, ja tuollaisen kuvan julkaiseminen ”Holokausti”-nimisessä kirjassa on asiatonta ja harhauttavaa – petos tässäkin. Saksalaiset teloittivat yllä mainittuja ryhmiä, olivatpa he rodultaan tai uskonnoltaan mitä hyvänsä. Kyseessä oli taistelu sotarikollisuutta vastaan, ei juutalaisia vastaan.

Mielestäni Holmila kuvavalinnallaan tietoisesti johtaa harhaan, ja se kuvastaa holokaustitahojen kieroutta. Koska holokaustia ei lainkaan tapahtunut, he joutuvat rakentamaan holokaustiaan valheitten ja huijausten varaan. Siksi Holmila kirjoitti kirjan meitä eksyttääkseen (vaikka hän kutsuu sitä ”opettamiseksi”, ”tietämyksen lisäämiseksi”). Käsitellessäni Antero Holmilan kirjaa käsittelen valhepropagandaa. Holmilan valokuva on valhepropagandaan liittyvä väärennös siitäkin syystä, että repressaalien valokuvaaminen oli kiellettyä (vihollinen olisi voinut käyttää kuvia propaganda-aseena). Kyseistä valokuvaa ei olisi voitu edes ottaa.

Myös Holmilan kuvaan liittämän kuvatekstin maininta, että syyskuussa 1941 saksalaiset olisivat murhanneet Vinnitsassa 28 000 juutalaista, on valhepropagandaa. Vinnitsassa ei tuolloin edes ollut noin paljon juutalaisia. Saksalaisten lähestyessä neuvostoliittolaiset evakuoivat paikallista väestöä, pääasiassa venäläisiä ja juutalaisia, ja Walter N. Sanning toteaa, että Vinnitsan juutalaisista evakuoitiin kauemmas itään 75-80 %. Koska Vinnitsassa oli ennen evakuointeja noin 22 000 juutalaista, siellä oli saksalaisten saapuessa vain 4 400 – 5 500 juutalaista. [3] Myös Gerald Reitlinger ilmoittaa, että Vinnitsan juutalaisista oli saksalaisten saapuessa jäljellä vain neljäsosa tai viidennes. [4]

Luku 28 000 mainitaan ainoastaan erään Saksan armeijan yliluutnantin, Erwin Bingelin, sodan jälkeen antamassa todistajanlausunnossa, [5] jolla ei ole tukenaan minkäänlaista dokumentaarista tai rikosteknistä vahvistusta. Sodanjälkeisiin tunnustuksiin tai silminnäkijäkertomuksiin ei voi sellaisenaan luottaa, koska ne voivat useastakin syystä olla vääriä.

Minkälainen todistaja tämä Holmilan ainoa todistaja on, se käy pian selväksi hänen todistajanlausunnostaan. Bingel, joka komensi jonkinlaista vartiokomppaniaa, kertoo olleensa todistamassa ”juutalaisten murhaamista” ensin 16.9.1941 Umanissa, jossa olisi murhattu 24 000 juutalaista (ja myöhemmin vielä 6 000 juutalaista), ja sitten 22.9.1941 Vinnitsassa, jossa olisi murhattu 28 000 juutalaista. Nämä murhat olisi tehty repressaalina (kostotoimenpiteenä), ei siis ”juutalaisten kansanmurhana”, sen vuoksi, että Vinnitsan metsästä oli löytynyt kuuden saksalaisen upseerin ruumiit, jotka roikkuivat pää alaspäin ja joilta vatsat oli viilletty auki. Himmler kuulemma henkilökohtaisesti oli sitten määrännyt teloitettavaksi 10 000 partisaania kutakin tapettua saksalaista kohti Kiovan piiristä, yhteensä siis 60 000 partisaania, ja käskyssä Himmler kuulemma sanoi, että ”lapsetkin on tallattava maahan kuin myrkylliset sammakot”. Tällaista käskyä kuitenkaan kukaan muu ei ole nähnyt kuin Bingel (joka kuulemma oli mennyt pyytämään selitystä murhille ja jolle tuollainen käsky sitten oli näytetty).

Bingelin kuvaamia ”juutalaisten murhaamisia” suorittivat kuulemma SS-joukot ja ukrainalaiset miliisit. Einsatz-joukkojen raportit eivät kuitenkaan tunne Bingelin kuvaamia teloituksia. Ainoa teloitus, jonka Einsatz-raportit tuntevat Vinnitsan kohdalla, on Einsatz-kommando 6:n jo on ennen 17.9.1941 suorittama 600 henkilön teloitus. [6] Umanin kohdalla Einsatz-raportit tuntevat vain Einsatz-kommando 5:n 22.9.-23.9.1941 suorittaman teloituksen, jossa teloitettiin 1 412 juutalaista. Päivämäärät ja lukumäärät siis eivät täsmää.

Bingelin todistajanlausunto on puhdasta fantasiaa. Hän kertoo ottaneensa komppaniansa tulkiksi saksanjuutalaisen Samuel Metzgerin, joka oli paennut itään ja liittynyt siellä puna-armeijaan. Metzger kuulemma joutui sitten saksalaisten vangiksi sotavankileiriin, josta Bingel hänet nappasi komppaniansa tulkiksi. Bingel siis väittää värvänneensä komppaniansa tulkiksi puna-armeijan sotilaan, joka oli juutalainen ja nyt sotavanki! Kukaan muu kuulemma ei tiennyt Metzgerin juutalaisuudesta kuin Bingel. Eivät tällaiset sooloilut olleet mahdollisia Saksassa. Koska kaikesta pidettiin kirjaa, Metzgerin juutalaisuus ja tausta puna-armeijan palveluksessa olisivat olleet laajemmassa tietoisuudessa.

Bingel kertoo, että Umanin ”murhat” olisi lavastettu juutalaisten määrän laskemiseksi Umanin lentokentällä. Juutalaiset kuulemma marssivat paikalle venäläisiä melodioita laulaen suurina joukkoina kuusi aina rinnakkain. SS-joukot tulivat sitten paikalle lentokoneilla (Junker 52 -koneilla)! Kentälle oli kaivettu suuria kuoppia, ja juutalaiset ammuttiin sitten niihin pistooleilla. Lapset kuulemma kiskottiin äideiltään, ja jaloista kiinni pitäen heidät lopetettiin patukan tai pistoolinperän iskulla. Kun sitten juutalaiset oli surmattu, SS-joukot nousivat taas lentokoneisiin ja lensivät pois.

Bingel, saksalainen yliluutnantti, sitten kauhistelee lausunnossaan tällaista omiensa suorittamaa murhaamista. Hän kertoo, kuten yllä todettiin, menneensä jälkeenpäin kysymään kaupungin komendantintoimistosta syytä tällaiseen toimintaan ja kuulleensa Himmlerin käskystä, jonka hän myös sai lukea.

Umanissa tapettujen lukumäärän, 24 000, Bingel kuulemma tiesi sen vuoksi, että hänen vartiomiehensä ”laskivat lukumäärää.”

Teloituksen jälkeisenä päivänä Bingel kertoo saaneensa kuulla, että kaksi hänen komppaniansa miestä oli pidätetty, koska he olivat ottaneet teloituksesta valokuvia. Heidät kuulemma tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Silti Bingel itse kertoo muutama päivä myöhemmin Vinnitsan teloituksessa ottaneensa kaksi rullallista valokuvia - vaikka hän tiesi sen olevan kiellettyä! Vinnitsan teloituksesta Bingel mainitsee vain lyhyesti.

Bingel kertoo myös Vinnitsassa vähän myöhemmin miestensä kanssa ikkunasta nähneensä, kuinka SS-miesten komentamat ukrainalaiset miliisit hevosilla ratsastaen, pistoolit, kiväärit ja miekat käsissä, ajoivat kaupungin puistossa takaa ihmisiä. Ihmiset ammuttiin tai lyötiin miekalla kuoliaiksi. Tapettuja oli kuulemma 213, ja ruumiit haudattiin paikalla olleeseen kuoppaan. Kaksi kuukautta myöhemmin Bingel luki lehdestä, että nuo 213 ruumista oli kaivettu ylös ja että murhaajiksi epäiltiin Neuvostoliiton GPU:ta (NKVD:n osastoa). Bingel, saksalainen yliluutnantti, kertoo todistajanlausunnossaan järkyttyneensä syvästi, että syy laitettiin NKVD:n niskoille. Hän tahtoo nimenomaan sanoa, että GPU:hun kohdistetut syytökset ovat perusteettomia.

Bingel kertoo muutenkin koko ajan keränneensä todistusaineistoa omiensa teoista tulevia selvityksiä varten! Siksi hän otti valokuviakin (joita kukaan tosin ei ole nähnyt). Hän kuulemma keräsi myös silminnäkijälausuntoja. Todistajanlausuntonsa lopussa Bingel luettelee listan SS-miehiä ja santarmin jäseniä, jotka kuulemma olivat olleet syyllisiä mainittuihin Omanin ja Vinnitsan verilöylyihin.

Kuinka hän oli saanut selville näiden henkilöiden tiedot?

Hän, saksalainen yliluutnantti, oli heti verilöylyjen jälkeen antanut korpraali Herbortille tehtäväksi ottaa selville kaikkien näissä ”murhajengeissä” toimineiden upseerien nimet. Siviilissä Herbort kuulemma oli etsintätoimiston palveluksessa. Herbort jahtasi sitten kahden viikon ajan näitä upseereita ja otti selville heidän nimensä ja valokuvasi heidät. Siksi Bingelillä oli sitten oikeudessa valmiina lista noihin teloitukseen syyllisistä tarkkoine henkilötietoineen ja valokuvineen.

Näin saksalainen yliluutnantti metsästi omiaan saattaakseen heidät, ehkä myös käskyn antaneen Himmlerin, vastuuseen teoistaan. Tähän metsästykseen hän valjastaa myös muita komppaniansa miehiä.

On selvää, ettei juuri mikään Bingelin kertomuksessa pidä paikkaansa. Kyseessä on oikeudenkäynnin tarpeisiin sepitetty satu, joka on täysin naurettava ja mieletön.

Holmilan esittämä valokuva ei ole aito, eikä Holmilan esittämä teloitettujen lukumäärä 28 000 pidä paikkaansa. Kyseessä on valhepropaganda.

Valhepropaganda näkyy propagandan levittäjien teksteistä usein myös suoraan. He käyttävät propagandasanoja, koska eivät intentiossaan muuta osaa. Näkyykö valhepropaganda Holmilan kirjan sanoista? Tein pienen tutkimuksen. Holmilan kirja sisältää propagandasanoja (esitän verbimuodon, mutta siinä ovat mukana muutkin muodot, substantiivit, adjektiivit jne.) seuraavasti (esiintymiskertojen lukumäärät):

Holokausti 1067, kansanmurha 148, murhata 311, tuhota 254, ampua 45, tappaa 62, lähettää kuolemaan 7, teurastaa 10, teloittaa 33, surmata 13, likvidoida 7, kaasuttaa 15, kaasukammio 42, kaasuvaunu 4, tuhoamisleiri tai kuolemanleiri 77, rikos (kansanmurhamerkityksessä) 28, muut (hirviö, peto, julmuus, hirmutyö, hirvittävät ihmiskokeet, hirmuinen väkivalta, näännyttää nälkään, mennä uuneihin, eliminoida, myrkyttää, hirttää, hakata kappaleiksi, leikata rinnat irti veitsillä, kaivaa silmät päästä, ruumis, joukkohauta, psykopaatti, sadistinen) 53.

Yhteensä 2176 propagandasanaa kirjassa, jossa on 354 sivua. Yli kuusi propagandasanaa jokaisella sivulla. Tämäkin osoittaa, että Holmilan kirja on propagandistinen holokaustihuijauskirja.

Kirjan huijausluonne näkyy myös siitä, ettei kirjassa sanallakaan mainita revisionisteja (niitä, jotka haluavat oikaista historiankirjoituksen totuudenmukaiseksi) tai heidän tutkimuksiaan. Holokaustitahojen tyypilliseen tapaan Holmila perustelee asioitaan pääasiassa viittaamalla muihin holokaustitahojen teoksiin. Holmilan kirjassa ei varsinaisia viitteitä ole lainkaan, siinä on vain noita lähdeviitteitä, joita onkin sitten 602 kappaletta, joissa on yhteensä 705 viittausta johonkin muuhun holokaustitahojen lähteeseen. He viittaavat toinen toistensa kirjoihin ja ylistävät toisiaan, mutta tällainen ei ole mitään todistamista. Holmila esittää kirjansa lopussa myös 141 kirjan kirjaluettelon, mutta sekään ei ole mitään todistamista.

Holmilan kirjasta puuttuvatkin perustelut ja todisteet liki kokonaan. Joitakin todisteita, joiden hän katsoo todistavan holokaustin tapahtumisen, hän kyllä esittää, ja käsittelen niitä myöhemmin erikseen.

Holmila esimerkiksi ei esitä yhtäkään ruumiinavauskertomusta, joka osoittaisi jonkun kuolleen myrkkykaasutuksen uhrina. Hän ei esitä yhtäkään asiantuntijalausuntoa väitetystä murha-aseesta, teloituskaasukammiosta tai teloituskaasuautosta. Hän ei esitä määräystä, jossa käskettäisiin tuhoamaan juutalaiset, ei myöskään suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta. Tuollainen valtava kuuden miljoonan ihmisen murhaaminen vaatisi tietenkin oman keskusorganisaationsa, budjettinsa ja kontrollielimensä, mutta Holmila ei esitä todisteita sellaisten olemassaolosta lainkaan. Hän ei esitä yhtäkään holokaustitodistajaa, jonka todistus voitaisiin vahvistaa. Hän ei esitä myöskään yhtäkään holokaustitunnustusta, joka voitaisiin vahvistaa.

Holmila käsittelee siis valtavaa rikosta, josta puuttuvat sekä uhrit että aseet, todistajat ja tunnustajat. Mikä rikos se sellainen on? Kuinka Holmila voi pitää totena rikosta, josta ei ole olemassa alkeellisimpiakaan todisteita? Jos todisteet holokaustista puuttuvat, kuinka Holmila voi kirjoittaa esimerkiksi:

Holokausti – Euroopan juutalaisten kansanmurha – ravistelee ihmisyyden perimmäistä olemusta. Miten ihmisistä tulee niin helposti joukkomurhaajia? - - Kansallissosialistinen Saksa ("Hitlerin Saksa", "natsi-Saksa" tai "Saksa") murhasi noin 5,8 miljoonaa juutalaista (s. 13-14),

tai:

Holokausti oli Euroopan laajuinen projekti, johon osallistui satoja tuhansia, ellei miljoonia ihmisiä ympäri Eurooppaa (s. 182),

tai:

Holokaustissa murhattiin noin 5,8 miljoonaa juutalaista ja lähes 500 000 romania sekä muita "ei-toivottuja" vähemmistöjä, kuten homoseksuaaleja ja Jehovan todistajia (s. 301)?

Rikosten todisteista voimakkaimpia ovat luonnollisesti rikostekniset todisteet, siis suorat konkreettiset todisteet. Toiseksi voimakkaimpia todisteita ovat aidoiksi todistetut dokumentit, ja kaikkein heikoimpia todisteita, varsinkin holokaustin latautuneessa ja kostonhimoisessa ilmapiirissä, ovat silminnäkijätodistukset ja tunnustukset, jotka voivat olla vääriä monistakin syistä. Siksi niillä ei sellaisenaan ole mitään todistusarvoa, ja todistusarvon ne saavat vasta kun ne voidaan vahvistaa dokumentein tai rikosteknisin tutkimuksin. Kirjassaan Holmila tuo esiin joitakin dokumentteja ja joitakin silminnäkijätodistuksia ja tunnustuksia, mutta, kuten sanottu, käsittelen niitä tuonnempana. Yhtäkään rikosteknistä todistetta Holmila ei holokaustista esitä.

Sen sijaan, kuten jo yllä käsitellyn kuvan käyttämisestä selviää, Holmila pyrkii leimaamaan villiä ja laitonta sotaa käyvien partisaanien ja heidän avustajiensa sekä sabotöörien, agitaattoreiden, sala-ampujien ja propagandan levittäjien lailliset teloitukset ”juutalaisten kansanmurhaksi”, ja siinä hän syyllistyy karkeaan vääristelyyn. Laittomasti idässä toimivat partisaanit, eivät saksalaiset. Olen kirjoittanut tästä kirjoituksessani ”Vääristä murhadokumenteista ja oikeista murhaajista”, ja siteeraankin sitä tässä:

Laitonta itäisillä alueilla eivät siis olleet saksalaisten suorittamat teloitukset. Laitonta siellä oli neuvostopartisaanien saksalaisia vastaan käymä villi ja kansainvälisten lakien vastainen partisaanisota. Partisaanit esiintyivät siviiliasuissa vailla taistelijan tunnuksia, eikä kukaan pidä siitä, että joku siviiliasuinen hiipii selän taakse, ampuu ja livistää sitten tiehensä. Tällaisen toiminnan edessä kaikki hallitukset ovat aina ryhtyneet kostotoimenpiteisiin, repressaaleihin, ja ne on lailla hyväksytty. Neuvostopartisaanit olivat siis rikollisia. 3.7.1941 Stalin määräsi Neuvostoliiton koko siviiliväestön tällaiseen rikolliseen partisaanitoimintaan: koko kansan tuli ryhtyä saksalaisia vastaan terroritekoihin, sabotointeihin, murhiin ja sissisodankäyntiin. Juutalaiset olivat erityisen innokkaita tässä rikollisessa toiminnassa, ja siksi he usein myös joutuivat teloitettaviksi. Kansanvälisten säädösten mukaan ilman sotilasasua sotineet taistelijat voitiin teloittaa. Näistä teloituksista kuitenkin on onnistuttu vääntämään ”holokausti”. Kuitenkin juutalaiset itse olivat ansainneet itselleen nuo teloitukset. Asiasta on kirjoittanut Fritz Becker, ja otan tässä esiin joitakin kohtia hänen artikkelistaan ”Stalins Völkerrechtswidriger Partisanenkrieg” (”Stalinin kansainoikeudenvastainen partisaanisota”; ei ole suora käännös, referoin vain joitakin kohtia omin sanoin):

Sotilaallinen ero Saksan Wehrmachtin ja Neuvostoliiton puna-armeijan välillä oli siinä, että jo rauhanaikana puna-armeija itse koulutettiin käymään partisaanisotaa ja/tai harjoittamaan yhteistoimintaa partisaaniryhmien kanssa. Saksan Wehrmacht ei harjoittanut sellaista sotarosvotoimintaa, joka oli vastoin Haagin maasodankäyntiä koskevia säädöksiä (HLKO 1899 ja 1907 IV sopimus).

Vieläpä sodan lopussa, tappion häämöttäessä, perustetut saksalaiset Volkssturm-joukot (Kansallisjoukot; värvättiin niitä 16-60-vuotiaita miehiä, jotka eivät vielä olleet sotapalveluksessa) merkittiin tunnuksin aseita kantaviksi taistelijoiksi (Neuvostoliiton partisaanit kulkivat siviiliasuisina, tunnistamattomina). Kun nämä Kansallisjoukkojen jäsenet joutuivat Neuvostoliiton sotavangeiksi, Neuvostoliitto siis tiesi, että nämä olivat asein varustautuneita taistelijoita, joita suojasivat kansainväliset sotavankien kohtelua koskevat säädökset. Silti puna-armeija murhasi kylmäverisesti näitä sotavankeja juutalaisen Ilja Ehrenburgin ja Shukovin murhakehotusten kannustamina. On huomattava, että Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys; se oli juutalaisten kontrollissa, joten kun tässä puhutaan NL:n toiminnasta, tulee ymmärtää, että kyseessä oli oleellisesti juutalainen toiminta.

Neuvostoliitto oli täysin tietoinen siitä, että sen partisaanitoiminta oli kansainoikeuden vastaista. Se esimerkiksi esitti uhkauksen sodan loppuessa 9.5.1945 sellaisille saksalaisille sotilaille, jotka eivät luopuisi aseista, että heitä kohdeltaisiin partisaaneina, ts. heidät teloitettaisiin sotaoikeuden mukaisesti. Se siis tunsi säädökset. Silti Neuvostoliitossa ja vielä Venäjälläkin näitä siviiliasuissa asein taistelleita partisaaneja pidetään kansallissankareina (vaikka ovat sotarikollisia kansainoikeiden mukaan). Kun Saksa sitten pikasotaoikeudenkäynneissä kansainoikeuden ja Haagin maasotaa koskevien säädösten mukaisesti tuomitsi näitä partisaaneja kuolemaan, Neuvostoliitto/Venäjä sanoo näitä laillisesti teloitettuja ”saksalaisten maahantunkeutujien murhaamiksi”.

Saksassa on pidetty näyttelyitä, joissa on esillä kuvia (tosin usein ilman lähdetietoja) näistä siviiliasuisista partisaaneista roikkumassa hirressä, ja näin annetaan ymmärtää, että Saksa muka olisi mielivaltaisesti teloittanut siviilejä. Asia käännetään päälaelleen. Kaikki nämä teloitukset tapahtuivat todellisuudessa sotaoikeuden laillisten tuomioiden nojalla, eikä niissä ole mitään rikollista. Salamurhaajina, sala-ampujina, sabotoijina jne. esiintyvät tunnuksettomat partisaanit sen sijaan toimivat kansainoikeuden vastaisesti eli rikollisesti, ja sellaisina heidät sai laillisesti teloittaa.

Koska kansainoikeudellisten säädösten mukaan sotivien osapuolten tulee erilaisten tunnusten avulla antaa vastapuolelle taistelijoistaan tiedoksi, että kyseessä ovat toisen osapuolen sotivat jäsenet, joita vastaan tulee taistella, niin siitä seuraa, että vastapuolen aseettomat siviilit, miehet, naiset ja lapset, ovat taistelijoille tabu! Siviileihin ei saa koskea! Saksa aina noudatti tätä kansainoikeuden periaatetta Neuvostoliitossa, kuten käy ilmi jo saksalaisille joukoille annetuista määräyksistä. Jos rikkomuksia tapahtui, Saksa rankaisi omiaan. Neuvostoliitto sen sijaan ei noudattanut tätä kansainoikeuden periaatetta.

Millaista satoa nämä kansainoikeuden vastaisesti sotivat partisaanit, joista suuri osa oli juutalaisia, saivat aikaan? Boris S. Telpuchovski (ent. neuvostoliittolainen yleisesikuntaupseeri ja sotahistorioitsija) kertoo kirjassaan ”Die Geschichte des grossen vaterländischen Krieges 1941-1945” (”Vuosien 1941-1945 suuren isänmaallisen sodan historia”, 1961), s. 284, seuraavaa:

”Kolmen sotavuoden aikana valkovenäläiset partisaanit tappoivat noin puoli miljoonaa saksalaista sotilasta ja 47 kenraalia, räjäyttivät 17 000 vihollisen sotilaskuljetusta ja 32 panssarijunaa, tuhosivat 300 000 ratakiskoa, 16 804 ”Kramahr-kalustoa” ja suuren määrän muuta sotamateriaalia.”

Myös Punaisen Ristin sairaalajunia partisaanit räjäyttivät.

Puna-armeijan johdon (Stawkan) ja Stalinin itsensä alaisuudessa toimi tällaisia partisaaniprikaateja. Maaperään oli jo rauhan aikana kätketty suuret määrät aseita ja ammuksia, ja osa asevelvollisista ei liittynyt puna-armeijaan vaan odotti siviilissä mobilisointia (neuvostovaltahan pyrki laajenemaan maailmanlaajaksi), jolloin he ryhtyisivät partisaanitoimintaan. Saksa antoikin varoituksen joukoilleen tällaisesta salakavalasta toiminnasta.

Neljäsosa Neuvostoliiton ilmavoimista oli varattu partisaaniprikaatien huoltoa varten. Moskovan itäpuolisilta alueilta oli olemassa säännölliset lentolinjat partisaaneja varten (Becker luettelee joukon näitä Stalinin/Stawkan partisaanilentolinjoja artikkelissaan). Tästä seuraa, että Neuvostoliiton johto on suorassa vastuussa partisaanijoukkojen tekemistä sotarikoksista. Tämän vahvistaa se, että partisaanijoukkojen komissaarit tiedottivat radioteitse Moskovaan (Stawkaan) saaliistaan ja tuhoamistoiminnastaan, varsinkin saksalaisten sotilaiden tappamisista. Tuhannet partisaanit kantavat Neuvostoliitossa mitaleja, ja osaa kutsutaan ”Neuvostoliiton sankareiksi”, joten heillä oli virallinen tuki takanaan.

Pelkästään Valko-Venäjällä oli 300 000 miehen partisaaniarmeija. Koska Valko-Venäjällä partisaanit tappoivat (lähinnä salamurhina) puoli miljoonaa saksalaista sotilasta, Becker arvioi koko Neuvostoliiton alueella partisaanien tappamiksi tulleiden saksalaisten määräksi vähintään 0,75 miljoonaa.

Kun saksalaiset teloittivat näitä kansainoikeuden vastaisesti sotivia murhapartisaaneja, se ei ole mikään rikos!

Varsinaisessa sodankäynnissä sai surmansa monta miljoonaa saksalaista sotilasta. Partisaanit tuhosivat siis lisäksi 0,75 miljoonaa saksalaista. Kaksi miljoonaa saksalaista sotavankia kuoli Neuvostoliiton sotavankeudessa. Puna-armeijan toimeenpanemissa saksalaisen väestön (siviilejä) karkotuksissa kuoli 2,7 miljoonaa saksalaista. Puna-armeija raiskasi sodan lopussa 1945 Saksassa ainakin 2 miljoonaa naista Stalinin kehotuksesta. Elben itäpuolisilla alueilla puna-armeija ja sen komissaarit surmasivat ainakin 600 000 saksalaista. Leningradissa tuomittiin tammikuussa 1946 kymmenen saksalaista sotavankia Katynin murhista, ja seitsemän heistä teloitettiin, vaikka Katynin murhat suoritti Neuvostoliitto ja sen johto itse. Länsiliittoutuneet olivat täydessä liittosuhteessa Neuvostoliiton kanssa.

Ks. myös:

http://toinennakemys.wordpress.com/2010/05/04/valheet-barbarossasta

Holmilan kirjassaan kuvan muodossa esittämä tapaus, jos se olisi todellinen, kuvaisi siis täysin laillista toimenpidettä, jossa rikollisesti toimiva partisaani, salamurhaaja, agitaattori tms. teloitetaan.

Viitteet:

[1] https://www.vho.org/shop/index.php?main_page=product_info&products_id=68

ks. myös seuraavat:

http://vho.org/D/gzz/10.html

http://vho.org/D/bs/2.html (s. 25-27).

[2] http://vho.org/GB/Books/dth/fndgcffor.html

[3] Walter N. Sanning: ”The Dissolution of Eastern European Jewry”. IHR 1990, s. 100-101.

[4] Gerald Reitlinger: The Final Solution”. Sphere Books 1971, s. 241.

[5] Ks. Yad Vashemin julkaisema Erwin Bingelin todistajanlausunto ”The Extermination of Two Ukrainian Jewish Communities”:

http://www1.yadvashem.org/untoldstories/documents/studies/Erwin_Bingel.pdf

Siteerattuna myös:

Richard Rhodes: “Masters of Death. The SS-Einsatzgruppen and the Invention of the Holocaust”. Vintage Books 2003, s. 149-150.

[6] http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?p=714496#714496

[7] http://forum.axishistory.com/viewtopic.php?p=721474#721474

Holmila uppoaa suohon

Koska Holmila tietää, että häneltä puuttuvat todelliset todisteet holokaustista, hän joutuu keksimään vaihtoehtoisia selityksiä väittämänsä holokaustin tapahtumiselle. Kirjassaan hän selittää mm. näin (korostukset minun):

Niin kutsutun intentionalistisen koulukunnan argumentti, jonka mukaan vuodet 1933-38 selvästi osoittavat natsihallinnolla olleen jo alusta alkaen suunnitelma holokaustin toteuttamiseen, on uusimman tutkimuksen valossa vanhentunut. Sen sijaan tämänhetkisen ymmärryksen mukaan kansallissosialistien näinä vuosina ajama antisemitismi kertoo enemmän VALTAKAUDEN MENTAALISESTA ILMAPIIRISTÄ JA NATSISMIN SISÄISESTÄ LOGIIKASTA kuin tietystä suunnitelmasta hävittää juutalaiset. Toisin sanoen vaikka hallinnolla ei ollut mitään systemaattista suunnitelmaa kansanmurhan toteuttamiseksi, FANTASIA JUUTALAISTEN TUHOAMISESTA oli mukana natsien ideologisessa järjestelmässä alusta alkaen - - JUUTALAISTEN TAPPAMISEEN RIITTI "ROTUFANTASIA" (s. 37, 67).

"TYÖSKENTELY FÜHRERIÄ KOHTI" (alaotsikko). Toisin kuin pitkään toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin, Hitler johti Saksaa varsin epämääräisellä otteella. Hänen johtamistyylinsä oli vapaamuotoinen, eikä hän perustanut juurikaan virallisista byrokraattisista kanavista. Hitlerillä oli tapana pohtia ja miettiä asioita ääneen eikä välttämättä antaa selkeitä käskyjä. ALAISTEN TEHTÄVÄKSI JÄI TULKITA, MITÄ HITLER OLI TARKOITTANUT JA MITEN HÄNEN AJATUKSENSA OLISI MAHDOLLISTA MUUTTAA KONKREETTISIKSI TOIMIKSI. Viittaamalla Werner Willikensin puheeseen vuodelta 1934 Ian Kershaw on nimennyt Hitlerin johtamistyylin "työskentelemiseksi Hitleriä kohti" - - lukuisat eri tahot ja virastot kilpailivat keskenään pyrkiessään työskentelemään johtajaa kohti (s. 70, 71).

Alusta alkaen natsien juutalaispolitiikalla oli ollut vain alueellinen päämäärä – juutalaisten vaikutuksen eliminoiminen Saksan miehittämiltä alueilta. Yhtä aikaa sen kanssa kehittyi kuitenkin YLEISMAAILMALLINEN "EKSISTENTIAALINEN" PÄÄMÄÄRÄ ELI JUUTALAISEN RODUN TOTAALINEN TUHOAMINEN. Erityisesti sodan sytyttyä natsien "EKSISTENTIAALINEN VISIO" alkoi vaikuttaa yhä voimakkaammin virkamiesten suhtautumisessa "juutalaiskysymyksen ratkaisuun". Muutos ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys tai suoraviivainen prosessi, vaan SE KEHITTYI ASTEITTAIN, EPÄSYMMETRISESTI ILMAN SELKEÄÄ SUUNNITELMAA sekä useilla eri tahoilla ja hierarkian portailla (s. 80).

Historioitsijat eivät ole löytäneet sellaista dokumenttia, johon päätös holokaustin aloittamisesta voitaisiin kiistatta sitoa - - Wannseen-kokouksessa ei tehty varsinaista päätöstä juutalaisten tuhoamisesta (s. 92, 94).

Tiivistäen voidaan todeta, että yhden Hitlerin käskyn sijaan "lopulliseen ratkaisuun" johti sarja päätöksiä, jotka tehtiin kevään ja syksyn 1941 välisenä aikana - - Henry Friedlander on sitä mieltä, että Hitler todennäköisesti antoi yhden ratkaisevan käskyn holokaustin toteuttamiseksi - - HITLERIN KÄSKY HOLOKAUSTIN ALOITTAMISEKSI OLI KUITENKIN SUULLINEN - - Friedlanderin mukaan Hermann Göringin käsky Heydrichille 31.7.1941 oli ylin kirjallinen käsky, joka koko Euroopan laajuisen holokaustin toteuttamiseksi annettiin (s. 94, 95). Huomautus: ko. käskyssä ei kuitenkaan puhuta tuhoamisesta mitään, siitä tuonnempana.

Useat eri tekijät vaikuttivat siihen, että juutalaiskysymyksen ratkaisu tuli tarkoittamaan kaikkien Saksan vaikutuspiirissä olleiden juutalaisten murhaamista - - vuorovaikutus Berliinin ja "periferiassa" toimineiden virkamiesten välillä oli vähintäänkin yhtä tärkeässä osassa kuin JOHTAVIEN NATSIEN EPÄMÄÄRÄISET JA SALAMYHKÄISET PUHEET JUUTALAISTEN TUHOAMISESTA. PUHEET OLI MUUTETTAVA KÄYTÄNNÖN TOIMENPITEIKSI, JA SIINÄ PROSESSISSA KESKITASON SUORITTAJAPORTAALLA, JOKA OLI MOTIVOITUNUT "TYÖSKENTELEMÄÄN HITLERIÄ KOHTI", OLI SUURI OSA (s. 99, 100).

Tällä hetkellä lähes poikkeuksetta kaikki vakavasti otettavat tutkijat ovat sitä mieltä, että ennen vuosia 1941-42 juutalaisten tuhoamiseksi ei ollut olemassa suunnitelmaa. Samalla kuitenkin koko NATSIMAAILMANKUVAN YDIN, joka ulottui syvälle saksalaiseen yhteiskuntaan, MUODOSTUI MYSTISESTÄ ANTISEMITISMISTÄ, joka loi sen TUNNEPITOISEN ja älyllisen ympäristön, jossa holokausti toteutettiin. Hitler ja natsipuolue alkoivat puolestaan rakentaa tätä MYSTISEN ANTISEMITISMIN YMPÄRILLE KUDOTTUA MAAILMANKUVAA heti noustuaan valtaan vuonna 1933 (s. 122).

Holmila siis selittää holokaustin tapahtumisen näin: Syvällä saksalaisessa yhteiskunnassa (so. koko Saksan kansassa) oli mystinen antisemitismi, fantasianomainen ’eksistentiaalinen päämäärä’ juutalaisten tuhoamisesta. Tämä mentaalinen ilmapiiri sekä nosti natsit valtaan että loi puitteet holokaustin toteuttamiselle. Kyseessä oli natsismin sisäinen logiikka, ja se tuli näkyviin johtajien epämääräisinä ja salamyhkäisinä puheina tai jopa Hitlerin salaisena suullisena käskynä, joita alaisten oli tulkittava omin päin ja keksittävä, miten tuota heidän tulkintaansa tuli omin päin toteuttaa. Tämä prosessi eteni ilman suunnitelmaa, epäsymmetrisesti ja asteittain. Toisin sanoen: saksalaiset vihasivat juutalaisia, ja siksi tapahtui holokausti kenenkään varsinaisesti päättämättä mitään. Toteutus tapahtui ”tulkinnalla”, ja tässä on kyseessä telepatia, jonka Raul Hilbergkin on selittänyt holokaustin toteuttamisen tavaksi.

Kun Holmila selittää väittämänsä holokaustin aloittamisen ja toteuttamisen ”tulkinnalla” ja ”Führeriä kohti työskentelemisellä”, jotka voivat olla vain telepatiaa, hän hukkuu suohon ja menettää kaiken uskottavuutensa. Uskottavuutensa menetti samasta syystä myös mainittu juutalainen ”holokaustitutkimuksen kuningas” Raul Hilberg.

Hilbergin suohon uppoamisesta on kirjoittanut professori Robert Faurisson artikkelissaan ”Genocide by Telepathy, Hilberg explains” (The Journal for Historical Review, 1/1999, s. 15). Faurisson kertoo, että heinäkuussa 1982 Hilberg totesi ranskalaisessa lehdessä Le Nouvel Observateur, ettei Euroopan juutalaisten tuhoamisesta tai natsien kaasukammioista ole olemassa dokumentteja, jotka todistaisivat nämä asiat (hän sanoi vain, että on olemassa vain joitakin todistajanlausuntoja).

Seitsemän kuukautta myöhemmin Hilberg kertoi yleisölleen New Yorkin Avery Fischer Hallissa, että tuhoamisprosessi, joka alkoi vuonna 1941, ei ollut ennalta suunniteltu eikä sillä ollut mitään keskusjohtoa. Ei ollut suunnitelmaa eikä tuhoamistoimenpiteille ollut budjettia. Tuhoamistoimenpiteet tapahtuivat hänen mukaansa askel askeleelta, yksi askel kerrallaan. Kyseessä oli uskomaton mielten kohtaaminen (meeting of minds), konsensus, laaja-alaisen byrokratian ajatustenluku (mind reading).

Hilber vahvisti nuo sanat 16.1.1985 Zündel-oikeudenkäynnissä valan antaneena. Vuonna 1985 ilmestyi myös Hilbergin kirjan ”The Destruction of the European Jews” uusi painos, ja siinä Hilberg toteaa:

Lopullisesti arvioituna Euroopan juutalaisten tuhoaminen ei ollut tulosta niinkään laeista tai käskyistä vaan se oli hengen asia, yhteisymmärryksen, sopusoinnun ja synkronoinnin asia.

Sama toteamus on säilynyt Hilbergin kirjan 3. painoksessa (2003) sivulla 52.

Faurissonin mukaan tässä on kyseessä spontaanisti tapahtuva valtavan mittaluokan rikos, jossa välineenä ovat kaasukammiot, eikä tällaista väitettä kukaan voi uskoa. Koko holokausti muka kehittynyt omia aikojaan telepatian pohjalta!

Seuraavassa käsittelen Holmilan kirjan väitteitä ja pyrin oikaisemaan niitä.

Hermann Gräben todistajanlausunto Nürnbergissä.

Holmila sijoittaa katkelman saksalaisen Gräben todistajanlausunnosta johdantolukunsa alkuun (s. 13) ikään kuin motoksi ja jatkaa heti siteerauksensa jälkeen:

Holokausti – Euroopan juutalaisten kansanmurha – ravistelee ihmisyyden perimmäistä olemusta.

Koska siteerattu kohta Gräben todistajanlausunnosta koskee Ukrainassa sijaitsevaa Dubnoa, havaitaan tässäkin Holmilan pyrkimys esittää sodanaikaiset itäiset tapahtumat ”holokaustina”. Holmilan siteeraus kuuluu seuraavasti:

Ihmiset riisuuntuivat huutamatta ja itkemättä ja jäivät seisomaan perheittäin. He suukottivat toisensa hyvästiksi jääden odottamaan merkkiä SS-mieheltä, joka seisoi kuopan reunalla piiska kädessään. Niiden 15 minuutin ajan, jolloin seisoskelin kuopan reunalla, en kuullut ainoatakaan valitusta tai armon anelua. […] Katselin noin kahdeksanhenkistä perhettä. […] Vanha nainen, jolla oli lumenvalkeat hiukset, piteli sylissään noin vuoden ikäistä vauvaa laulaen hänelle ja kutittaen häntä. Lapsi jokelteli tyytyväisenä. Aviopari katsoi toisiinsa kyynelet silmissä. Isä piti noin kymmenvuotiasta poikaa kädestä puhellen hänelle pehmeään sävyyn; poika yritti pidätellä kyyneleitä. Isä osoitti kohti taivasta ja silitti pojan hiuksia näemmä selittäen hänelle jotakin. Samalla hetkellä SS-mies huusi jotain kollegalleen. Tämä valitsi joukosta noin kahdenkymmenen hengen ryhmän ja käski heidän mennä kuopan reunalle. Heidän joukossaan oli mainitsemani perhe.

Tämä on tunteisiin vetoavaa valhepropagandaa parhaimmillaan, ja tällainen sopiikin hyvin Holmilan huijauskirjan alkuun. Tässä muka ollaan teurastamassa ihmisiä valmiiksi kaivetun haudan reunalla, eikä kukaan nouse vastarintaan eikä pyri pelastamaan itseään tai omaisiaan! Kukaan ei edes itke tai valita. Isät eivät puolusta perheitään ja lapsiaan, vaikka normaalit isät niin tekevät henkensä uhallakin. Ammuttaviksi tuodut vain seisoskelevat ja suukottelevat toisiaan ja silittävät päitä ja kutittelevat lapsia, ja laukauksia oikein odotetaan! Täysin luonnoton kuvaus, ja tuollaisella kertomuksella ei voi olla mitään todellisuuspohjaa. Silti se menee ihmisiin täydestä, koska tarina vetoaa tunteisiin. Siihen Holmilakin tässä pyrkii. ”Holokausti” täytyy saada syötettyä ihmisten sisään.

Gräbestä Holmila ei kirjassaan puhu tämän enempää, joten tällainen todistus holokaustin tapahtumisesta on vahvistusta vailla oleva saksalainen todistajanlausunto, eikä sillä sellaisenaan ole todistusarvoa. Kuten sanottu, todistusarvon saadakseen silminnäkijätodistukset ja tunnustukset vaativat vahvistuksen (joko rikosteknisen tai dokumentaarisen vahvistuksen). Tämä Holmilan todiste on siis arvoton, ja arvoton se oli Nürnbergissäkin, vaikka sitä siellä käytettiin (Nürnbergin oikeudenkäynti oli farssimainen ja raaka näytösoikeudenkäynti, jossa oikeudenmukaisuudella ei ollut pienintäkään sijaa). Saksankielisenä Gräben Dubnon ampumisia koskeva todistajanlausunto löytyy kirjasta Gerhard Schoenberner: Der gelbe Stern, 1992, s. 119-120.

Gräben todistajanlausunto on arvoton muistakin syistä. Tässä on kuitenkin aiheellista ensin kertoa, kuka Hermann Gräbe oli ja kuinka hän kertoo päässeensä todistamaan tuollaista tapahtumaa. [1]

Hermann Gräbe syntyi Saksan Gräfrathissa (nyk. Solingenissa) vuonna 1900 ja kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1986. Yhdysvaltoihin hän muutti v. 1948, ja v. 1954 hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Natsipuolueeseen Gräbe liittyi vuonna 1931, mutta hänet erotettiin vuonna 1934, ja hän oli muutaman kuukauden vankilassakin Essenissä. Gräbe kuulemma vastusti eräässä puoluekokouksessa natsipuolueen toimintaa juutalaista liiketoimintaa vastaan, ja siksi Gestapo otti hänet tarkkailulistalle ja lopuksi toimitti hänet vankilaan.

Koulutukseltaan hän oli rakennusinsinööri, ja vuosina 1938-1941 hän toimi rakennusfirma Josef Jungin palveluksessa valvomassa Saksan länsirajan linnoitustöitä. Tämän jälkeen hän toimi syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 saman firman palveluksessa Ukrainassa lähinnä rautateiden rakennus- ja kunnostustöissä (Wehrmachtin toimeksiantoja) värväten työvoimaa, mm. juutalaisia, firman palvelukseen (päätoimistoa hän piti Volhynian Zdolbunovissa). Tässä ominaisuudessa – siviilihenkilönä siis - hän kierteli eri rakennuskohteissa Ukrainassa, mm. Dubnon lentokentän varastorakennusten rakennustyömaalla, jonka lähellä yllä kuvatun teloituspaikan sanotaan sijainneen. Työnjohtaja Mönnikesiltä hän kuuli suunnitteilla olevasta teloituksesta, ja he lähtivät yhdessä seuraamaan tapahtumia 5.10.1942. Tai näin ainakin virallinen tarina kertoo. Myös Ukrainan Rovnossa Gräbe väittää olleensa todistamassa joukkoteloitusta (13.7.1942).

Virallinen tarina on tehnyt Gräbestä juutalaisten pelastajan. Hän kuulemma hankki vääriä papereita juutalaisille ja otti vastaan enemmän työtehtäviä kuin firma kykeni hoitamaan pakottaen näin firman jatkuvasti palkkaamaan lisää juutalaisia (joita oli kuulemma firmassa töissä n. 5000). Rovnon väitettyyn joukkoteloitukseen liittyen kerrotaan jopa sellaista, että kuultuaan ”Wehrmachtissa toimivalta lähteeltään” tulossa olevasta teloituksesta hän tahtoi turvata palveluksessaan siellä olleet 112 juutalaista. Hän hankki suojelukirjeen Zdolbunovin aluekomissaarin sijaiselta Beckiltä, ja sen jälkeen hän – ase kädessä – sai suojelukirjeen avulla pelastettua 150 juutalaista. Joitakin kuukausia tämän jälkeen, kun saksalaiset alkoivat koota Zdolbunovin juutalaisia ja pakkosiirtää heitä, hänen sanotaan järjestäneen väärennetyt ”arjalaiset” paperit 25 juutalaiselle ja kuljettaneen heidät omalla autollaan useiden satojen kilometrien päähän itään (Poltavaan) turvaan. Hänellä kuulemma oli siellä firman sivutoimisto, mutta tämän sanotaan olleen silmänlumetta; tarkoitus oli vain sen avulla pelastaa juutalaisia. Puna-armeijan sittemmin lähestyessä juutalaisjoukon sanotaan pelastautuneen Neuvostoliiton puolelle.

Jungin firmassa kuitenkin heräsi epäilyjä Gräben toiminnasta, ja häntä ryhdyttiin haastamaan oikeuteen kavalluksesta, mutta oikeudenkäynti ei toteutunut. Sodan lähestyessä loppuaan Gräbe siirtyi joukkoineen ensin Varsovaan ja sitten kotiseudulleen Saksaan. Syyskuussa 1944 hän loikkasi amerikkalaisten puolelle, ja häneltä amerikkalaiset saivat arvokasta tietoa yllä mainituista Saksan läntisistä linnoitustöistä (West Wall). Helmikuusta 1945 syyskuuhun 1946 hän teki yhteistyötä USA:n armeijan sotarikososaston kanssa Nürnbergin oikeudenkäynnin toteuttamiseksi.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Gräbe toimi syyttäjän todistajana omia maanmiehiään vastaan. Yllä mainituista Dubnon ja Rovnon tapauksista hän antoi 10.11.1945 valaehtoisen lausunnon (2992-PS), joka vuoden 1946 puolella luettiin Nürnbergin oikeussalissa. Yhteensä hän on antanut todistajanlausuntoja 145 oikeustapauksessa sotarikosoikeudenkäynneissä, ja hänen lausuntojensa perusteella lukuisille ihmisille on langetettu tuomioita. Hän toimi syyttäjän todistajana myös Einsatz-joukkoja koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1947-1948, ja Der Spiegel-lehden mukaan Gräben todistusten perusteella syytetyille langetettiin ankarat tuomiot, mm. 14 kuolemanrangaistusta. [2] Gräben henkeä uhattiin kesällä 1946, ja hänelle myönnettiin nähtävästi palkkiona liittoutuneille tekemistään suurista palveluksista pääsy Yhdysvaltoihin (San Franciscoon), jonne hän muutti v. 1948 perheensä kanssa. Yhdysvalloissa Gräbe perusti insinööritoimiston ja useita menestyviä rakennusfirmoja, ja on epäilty, että hän on saanut juutalaisilta Saksan heille maksamia korvausrahoja palkkiona palveluksistaan.

Tällainen menestystarina ja maailmanmaine herättää tietenkin epäilyjä. Onko Gräbe ostanut väärillä todistajanlausunnoillaan vapautensa ja menestyksensä? Professori Faurisson esimerkiksi toteaa Gräben ”ammattimaiseksi vääräksi todistajaksi” ja ”pahamaineiseksi väärän valan tekijäksi”, [3] ja perusteluiksi toteamukselleen hän esittää ne tiedot, jotka käyvät ilmi Der Spiegel-lehden numerosta 53/1965. [4] Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 Faurisson kertoi, että Saksan oikeuslaitos on todennut Gräben väärien todistajanlausuntojen antajaksi ja että hänet on haastettu oikeuteen väärän valan antamisesta. [5] Gräbe oli antanut vääriä tietoja saksalaisessa tuomioistuimessa muusta asiasta, ja siksi hänen yleinen uskottavuutensa oli tullut kyseenalaiseksi myös näissä nyt kyseessä olevissa asioissa.

Myös Mark Weber (IHR:n johtaja) toteaa eräässä kirja-arvostelussaan, että vuosina 1964 ja 1965 Gräbe on todettu ammattimaiseksi valehtelijaksi, joka on syyllistynyt väärään valaan 145 oikeustapauksessa liittoutuneiden sotarikosoikeudenkäynneissä, ja että hänen kuuluisat ”silminnäkijätodistajanlausuntonsa” (siis myös Holmilan siteeraus) on nyt osoitettu täysin epäluotettaviksi. [6]

On siis syytä paneutua tuohon Der Spiegel-lehden vuoden 1965 artikkeliin, jossa Gräbestä on esitetty tarkempaa tietoa. Juutalaiset ainakin ovat Gräbestä riemuissaan, sillä 23.3.1965 Gräbelle annettiin tunnustus ”oikeamielisenä henkilönä kansojen joukossa” (Righteous Among the Nations), tunnustuksen antajana Israelin Yad Vashem-instituutti. Gräbe sai mitalin ja Jerusalemin ”kansojen oikeamielisten henkilöiden kujalle” istutettiin hänen nimellään puu. [7]

Der Spiegel kertoo Gräben tapauksesta seuraavaa. Helmikuussa 1960 Staden valamiesoikeus katsoi Gräben todistuksen perusteella osoitetuksi, että vuonna 1942 Ukrainan Zdolbunovin aluekomissaari Georg Marschall oli määrännyt juutalaisen Josef Dienerin pidättämisen ja hirttämisen. Marschall tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen.

Josef Diener työskenteli vuonna 1942 Zdolbunovissa Saksan armeijan majuri Schneweisin sotilaspalvelijana. Aluekomissaari määräsi Dienerin kuitenkin työskentelemään saksalaisen Josef Jungin rakennusfirmassa – siis Gräben firmassa. Diener asettui – majurin tuella – tiukasti vastustamaan tällaista työpaikan vaihtoa. Diener hirtettiin kesällä 1942 Zdolbunovin torilla. Hänen kaulaansa oli kiinnitetty kyltti: ”En ole noudattanut aluekomissaarin käskyä.”

Staden oikeudenkäynnissä Gräbe sanoi Marschallia vastaan muun muassa, että jo 1941 Marschall oli todennut hänelle, että Ukrainassa menetellään ”hyvin inhimillisesti sen prosenttiosuuden (juutalaisten) poistamisessa (Beseitigung), jota ei voida sietää.” Täällä nimittäin ”ei viedä pois (nehme weg) ainoastaan miehiä” ja jätetä vaimoja ja lapsia oman onnensa nojaan vaan ”myös vaimot ja lapset viedään pois” (nehme weg). Lisäksi Gräbe kertoi, että Zdolbunovin santarmipäällikön sijainen oli vihjannut (bedeutet) hänelle, että hirttämiskäsky ”tuli ylhäältä” (aluekomissaarin virastorakennuksesta).

Oikeuden mielestä tämä Gräben todistus kuulosti autenttiselta, ja sen perusteella Marschall tuomittiin.

Epäilyksiä Gräben uskottavuutta vastaan alkoi nousta vasta kun Marschallin puolustusasianajaja Friedrich Schümann alkoi valmistella jutun uudelleen käsittelyä. Hän havaitsi, että Gräbe oli antanut itsestään vääriä tietoja. Gräbe oli valan antaneena vakuuttanut Staden kuulusteluissa, että hän oli vuonna 1931 ainoastaan hakenut natsipuolueen jäsenyyttä mutta ei ollut koskaan omistanut puolueen jäsenkirjaa. Gräben mukaan puolue oli vuonna 1932 lopullisesti sulkenut hänet jäsenyyden ulkopuolelle, koska hän ”eräässä Essenin kokouksessa oli sanonut eräässä asiassa sellaista, joka ei sopinut muille.”

Schümann havaitsi, että Gräben antamat tiedot eivät pitäneet paikkaansa. Gräbe oli ollut puolueen jäsen (nro 840 946). Wiesbadenin natsilaisuudestapuhdistautumistuomioistuimen (Spruchkammer) toteamuksen (7.9.1946) mukaan Gräbe menetti puolueen jäsenyyden vasta vuonna 1934 puoluekuria vastaan toimimisen vuoksi. Berliinin dokumenttikeskuksen asiakirjoista käy lisäksi selville, että vielä 1935 häntä vastaan oli käynnissä puolueen oikeudenkäynti. Jälkeenpäin Gräbe selitteli väärien tietojen antamistaan ”kuumeella”.

Kuitenkin eräästä Gräben 18.12.1933 kirjoittamasta kirjeestä käy ilmi, että hän vielä tuolloin arvosteli voimakkaasti edeltäjäänsä rakennussäästökassan prokuristina, Josef Jansenia, siitä, että tämä piti Hitler-tervehdystä ”tyhmänä” (Quatsch). Päälle päätteeksi Gräbe tunnusti ensimmäisessä piirinsä taloudenhoitajalle esittämässään liiketoimintaraportissa:

Minua etovat tuollaiset ihmiset kuin Josef Jansen - - Teidän periaatteenne "tee oikein äläkä pelkää ketään" on myös minun periaatteeni, kuten jokaisen aidon kansallissosialistin.

Koska Gräben antamat tiedot eivät pitäneet paikkaansa, Schümann haki jutun uudelleen käsittelyä, ja Cellen hovioikeus (Oberlandesgericht) suostui siihen ja totesi, että henkilöä koskevien väärien tietojen antamisen valossa myös Marschall-oikeudenkäynnissä annetut ja päätöksen perusteena olleet lausunnot saattavat olla kyseenalaisia. Joka tapauksessa kokonaiskuva Gräben kaikista lausunnoista antoi aihetta ”epäillä todistajan totuudenrakkautta”.

Tässä vaiheessa nousivat esiin myös ne ristiriidat, joita Staden Marschall-oikeudenkäynnissä Gräben lausuntojen ja oikeuden toteamusten välillä oli esiintynyt. Gräbe oli väittänyt, että Marschallilla oli Zdolbunovin aluekomissaarina ollut…

…rajoittamattomat valtuudet ja valta yli kaikkien toimialueellaan olleiden ihmisten elämän ja kuoleman,

mutta oikeus oli todennut:

Aluekomissaarina syytetyllä oli samantapainen valta kuin aiemmin preussilaisella nimismiehellä.

Oikeus oli myös todennut, että silloin voimassa olleiden aluekomissaarien poliisirangaistusvaltaa koskevien määräysten mukaan…

…aluekomissaarit eivät koskaan olisi voineet langettaa kuolemantuomiota.

Lisäksi Gräbe oli oikeuden esikäsittelyssä todennut, että kesällä 1942 Marschall oli…

…eräänä lauantai-iltana rakennuttanut Pöhner-firmalla hirsipuun Zdolbunovin torille,

mutta itse oikeudenkäynnissä hän oli sanonut:

Minulle kerrottiin 3-5 päivää myöhemmin, että Pöhner-firma oli herra aluekomissaarin toimeksiannosta valmistanut ja pystyttänyt hirsipuun.

Oikeuden puheenjohtajan kysyttyä:

Vain kuulopuheena?

Gräbe oli vastannut:

Vain kuulopuheena (eräältä Raabe-nimiseltä mieheltä).

Juttu otettiin siis uuteen käsittelyyn, ja Gräbeä kuulusteltiin San Franciscossa Saksan pääkonsulaatissa vuonna 1964. Tuossa kuulustelussa Gräbe vahvisti, että hän oli saanut tietää yllä kuvatusta asiasta vain kuulopuheena. Kun Gräbeltä kysyttiin, oliko herra Raabe sanonut hänelle, kuka oli määrännyt hirttämisen, hän vastasi:

Olen muistavinani, että Raabe sanoi, että hän uskoi sen tulleen Marschallilta.

Kun Gräbeltä sitten kysyttiin:

Raabe ei siis varmasti väittänyt, että Marschall oli määrännyt hirttämisen?,

Gräbe vastasi:

Ei.

Tällä välin Marschallin puolustusasianajaja Schümann onnistui löytämään uuden todistajan nimeltä Friedrich, joka antoi Dienerin hirttämisestä kokonaan toisenlaisia tietoja kuin Gräbe. Friedrich kertoi, että Marschall oli valittanut hänelle vuonna 1942, että eräs juutalainen puuseppä (Diener oli ammatiltaan puuseppä) oli hirtetty ilman että häneltä, Marschallilta, oli kysytty mitään. Marschall oli näyttänyt harmistuneelta ja masentuneelta.

Lopputulos uudesta oikeudenkäynnistä oli, että elinkautisen kuritushuonerangaistuksen sijaan Marschall tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen avunannosta juutalaisen Dienerin hirttämiseen ja Gräbeä vastaan nostettiin syyte väärästä valasta. Yhdysvaltain kansalaista Gräbeä ei kuitenkaan saatu oikeuden eteen, koska hän ei koskaan enää saapunut Saksaan. Mainittakoon myös, että jo vuonna 1963 myös Nürnberg/Fürthin valamiesoikeus osoitti Gräben antaneen vääriä lausuntoja ja epäili häntä väärästä valasta.

Der Spiegel-lehden vuoden 1965 artikkeli puhuu lopuksi myös Marschallin entisen sihteerin Doris Kosnickin Staden oikeudelle luovuttamista Gräben kirjestä. Gräbe ja Doris Kosnick tapasivat Saksassa Stade-oikeudenkäynnissä v. 1960, ja sen jälkeen he olivat yli kahden vuoden ajan hyvin läheisessä kirjeenvaihdossa. Gräbe lupasi Doris K:lle ”yhteistä tulevaisuutta” ja pyysi tätä auttamaan joidenkin saksalaisten syyllisyystodistajien yhteisrintaman muodostamisessa. Kun Gräbe ei lupauksista huolimatta tullut käymään eikä ”yhteistä tulevaisuutta” tulisikaan, Doris K. masentui ja vietti puoli vuotta hermoparantolassa. Gräbe lähetti kymmenen dollaria toipumisapua.

Toivuttuaan Doris K. lähetti yli sata Gräben kirjettä Staden oikeudelle. Gräbelle hän ilmoitti kirjeitse:

Sankari Gräbe on vain suunsoittaja, jonka myötätunto ja auttamishalu ovat vain kulissi toimille, joiden tausta on enemmän kuin makaaberi. Juutalaismurhista, näiden ihmisten kärsimyksistä, Te olette koonnut omaisuutenne kauniisti eettisillä periaatteilla koristeltuna ja samalla tavalla täyttä kurkkua joka puolelle kuulutettuna kuin natseilla.

Kirjeen kopion hän toimitti myös Staden oikeudelle.

Holmilan esittämällä sitaatilla ei siis ole vahvistusta eikä uskottavuutta, ja siksi se on hylättävä todisteena. Gräben sitaatin esiin nostaminen on sitäkin asiattomampaa, jos Gräbe väärillä todistajanlausunnoillaan (todistajanlausuntoja oli siis 145 jo Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä) on aiheuttanut maanmiestensä teloittamisia. Silloin Gräbe on paitsi maanpetturi myös sarjamurhaaja.

Viitteet:

[1] Lähteinä pääasiassa seuraavat artikkelit:

http://www1.yadvashem.org/yv/en/righteous/stories/graebe.asp

http://de.wikipedia.org/wiki/Hermann_Friedrich_Gr%C3%A4be

http://www.historyplace.com/worldwar2/timeline/engineer.htm

http://www.sammustafa.com/Resources/Graebe.pdf

[2] Der Spiegel 30/2001 (23.7.2001), artikkeli ”Einer gegen die SS”.

[3] ”Auswirkung und Zukunft des Holocaust-Revisionismus” (VffG 2/2001, s. 154) ja ”My Life as a Revisionist” (JHR 1/1989).

[4] Der Spiegel 53/1965 (29.12.1965), artikkeli ”Bewegtes Leben“.

[5] http://ihr.org/books/kulaszka/30faurisson.html

[6] http://www.vho.org/GB/Journals/JHR/6/3/Weber369-373.html

[7] Ks. Yad Vashem -artikkeli

Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen profetia-kohta. [1]

Holmila esittää kirjansa sivuilla 79-80 ja jälkiosan kohdalta myös sivulla 96 Hitlerin puheesta seuraavan siteerauksen:

Olen ollut elämässäni hyvin usein profeettana, ja enimmäkseen minulle on naurettu. Taistellessani vallasta etupäässä juutalaiset suhtautuivat naurulla profetioihini siitä, että eräänä päivänä tulisin ottamaan Saksan valtion ja samalla koko kansan johtooni ja tulisin silloin saattamaan muun ohessa myös juutalaisen ongelman ratkaisuun. […] Haluan tänään olla profeettana: jos kansainväliselle finanssijuutalaisuudelle onnistuisi Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella suistaa kansat vielä kerran maailmansotaan, niin tuloksena ei olisi maapallon bolshevisoituminen ja juutalaisuuden voitto, vaan juutalaisen rodun tuho Euroopassa.

Siteeraustensa yhteydessä Holmila kirjoittaa näin:

(sivu 79, ennen siteerausta): Natsien juutalaisvastainen politiikka kävi läpi vielä monta vaihetta, ennen kuin ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu” tuli vuosien 1941-42 vaihteessa tarkoittamaan systemaattista joukkotuhoamista. - - sodan syttyminen vaikutti merkittävästi siihen, että natsien asenteet juutalaisia ja muita kansanvihollisia vastaa kävivät entistä brutaalimmiksi - - Hitlerin puhe 30.1.1939 oli ennustuksellinen - - (sivu 96): Joidenkin tutkijoiden mielestä Hitlerin julistus tammikuun lopulla 1939 oli ratkaiseva askel kohti holokaustia.

Holmila siis vihjaa, että Hitler tuossa puheessaan ennakoi holokaustia. Siksi hän esittää puheesta kaksi kohtaa, ensimmäisen, jossa puhtaan ”juutalaisen ongelman ratkaisusta”, ja toisen, jossa puhutaan ”juutalaisen rodun tuhosta”, jotta saisi nämä yhdistettyä niin, että ilmaus ”juutalaisen ongelman ratkaisu” tarkoittaisi ”holokaustia”. Todellisuudessa ”juutalaisen ongelman ratkaisu” tarkoitti kuitenkin ennen sotaa juutalaisten muuttamista pois saksalaisten alueilta (emigraatiota) ja sodan sytyttyä juutalaisten pakkosiirtämistä pois saksalaisten kontrolloimilta alueilta (evakuointia). Kyseessä oli siis ALUEELLINEN juutalaiskysymyksen ratkaisu, juutalaisten siirtäminen kokonaan Euroopan ulkopuolelle juutalaisen rikollisuuden vuoksi (saksalaiset tiesivät juutalaisten olleen ensimmäisen maailmansodan takana ja nyt hankkimassa toista maailmansotaa, joten juutalaisten omallatunnolla oli miljoonien saksalaisten henki; lisäksi juutalaiset olivat tuhoisalla raha- ja pankkijärjestelmällään sekä juonimillaan Versailles’n rauhansopimuksen ehdoilla tuhonneet Saksan liki maan tasalle, työttömiäkin oli Saksassa 7 miljoonaa; Saksan oli PAKKO nousta puolustautumaan, ja tätä varten Saksan kansa antoi valtuudet Hitlerille ja kansallissosialistiselle puolueelle).

Hitler ei siis tarkoita puheessaan ”tuholla” juutalaisten fyysistä tuhoamista. Hän tarkoittaa juutalaisten poliittisen ja taloudellisen vaikutuksen tuhoamista, ja tämä oli tarkoitus toteuttaa siirtämällä juutalaiset Euroopan ulkopuolelle. Tuo ”tuhosta” puhuva kohta kuuluu alkuperäisenä saksan kielellä näin:

Ich will heute wieder ein Prophet sein: Wenn es dem internationalen Finanzjudentum im und ausserhalb Europas gelingen sollte, die Völker noch einmal in einen Weltkrieg zu stürzen, dann wird das Ergebnis nicht die Bolschewisierung der Erde und damit der Sieg des Judentums sein, sondern die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa.

Kohdan ”die Vernichtung der jüdischen Rasse in Europa” Holmila kääntää ”juutalaisen rodun tuho Euroopassa”, ja koska hän vihjaa, että tuo ”tuho” (Vernichtung) tarkoittaa fyysistä ”tuhoamista” eli holokaustia, on tutkittava tarkemmin tuota Hitlerin ilmausta kontekstissaan. Hitler myös itse selvittää tuota ilmaustaan muissa puheissaan. Sanottakoon heti alkuun kuitenkin, että Dudenin sanakirjan mukaan ”Vernichtung” voi tarkoittaa paitsi ”tuhoamista” (das Vernichten) myös ”tuhoutumista” (das Vernichtetwerden).

Germar Rudolf ja Carlo Mattogno ovat kirjassaan ”Auschwitz Lies” (”Auschwitz-valheet”), s. 251-254, käsitelleet tuon Hitlerin puheen ”Vernichtung”-sanan merkitystä, ja seuraava esitykseni on lyhennelty suomennos heidän tekstistään. Mukana heidän esityksessään on myös sana ”Ausrottung”, jota saksalaiset käyttivät vastaavassa merkityksessä.

Alkuun kuitenkin katsaus siihen, mitä vastineita suomen kielellä noille sanoille annetaan. Sanalle ”vernichten” Hirvensalon Saksa-suomi suursanakirja antaa vastineet ”hävittää”, ”tuhota”, ”kukistaa”, ”ehkäistä”, ”lamauttaa”, ”musertaa”; Dudenin sanakirja antaa sanalle myös saksankielisen vastineen ”gänzlich zunichte machen”, mikä on suomeksi ”saada kokonaan raukeamaan”. Sanan ”vernichten” kuvaannollisesta käytöstä seuraavat esimerkit: Hoffnungen vernichten = murskata toiveet; vernichtende Kritik = murskaava kritiikki; vernichtende Blick = halveksiva katse.

Sanalle ”ausrotten” Hirvensalon sanakirja antaa suomenkieliset vastineet ”kitkeä (juurineen)”, ”hävittää sukupuuttoon” ja Dudenin sanakirja selittää sanalla olevan myös kuvaannollisen käytön (”juuria pois pahuus”, ”juuria pois siveettömyys”). Wahrigin sanakirja antaa myös saksankielisen vastineen ”beseitigen” eli ”syrjäyttää”, ”poistaa”, ”raivata pois tieltä”.

On siis selvää, etteivät ”vernichten” ja ”ausrotten” merkitse automaattisesti fyysistä tuhoamista, tappamista. Merkitys täytyy päätellä asiayhteydestä.

Germar Rudolfin ja Carlo Mattognon esitys kuuluu seuraavasti (esityksessään he analysoivat Shermerin ja Grobmanin kirjaa ”Denying History. Who Says the Holocaust never Happened and Why Do They Say It?”):

"Konvergentteina" todisteina holokaustin todellisuudesta tekijät (Shermer & Grobman) esittävät tavanmukaisen listan sitaatteja tärkeimmiltä kansallissosialistisilta viranomaisilta. Sitaateissa todistusaineistoa olisi sellaisten termien käyttö kuin "vernichten" tai "Vernichtung" (annihilate or annihilation) ja "ausrotten" tai "Ausrottung" (exterminate or extermination).

Tekijät käyttävät erityisen luvun sen todistamiseen, että nämä termit, jotka olivat osa voimakasta kansallissosialistista retoriikkaa, tarkoittaisivat itse asiassa fyysistä tuhoamista.

Kuten hyvin tiedetään, virallisen historiankirjoituksen perinteinen lähtökohta tällaisille erheellisille tulkinnoille on seuraavaan Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen "profetiaan" kohdistuva olettamus: "Tänään ryhdyn taas profeetaksi: Jos Euroopassa tai Euroopan ulkopuolella toimivat kansainväliset juutalaiset finanssipiirit onnistuvat jälleen kerran työntämään kansat maailmansotaan, tuloksena ei ole maapallon bolshevisointi ja siten juutalaisuuden voitto vaan juutalaisen rodun kukistuminen (tai "häviö", "tappio"; suomennokseni on tulos Rudolfin ja Mattognon analyysistä) Euroopassa"

Kukaan noista rohkeista olettajista ei koskaan siteeraa rivejä, jotka seuraavat ja jotka selvästi selittävät tämän uhkauksen ehdot: "sillä aika, jolloin ei-juutalaiset kansat olivat suojattomia propagandan edessä, on päättymässä. Kansallissosialistisella Saksalla ja fasistisella Italialla on instituutiot, jotka, jos on tarpeen, voivat selittää maailmalle ongelman luonteen, ongelman, josta monet ihmiset ovat vaistonvaraisesti tietoisia mutta joka kuitenkin on heille epäselvä tieteellisesti."

30.1.1941 pitämässään puheessa Hitler sanoi: "En tule unohtamaan sanojani, jotka aiemmin 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] lausuin Saksan valtiopäivillä, sanojani, joissa totesin, että jos juutalaisuus syöksee muun maailman yleiseen sotaan, silloin koko juutalaisuus menettää sen roolin, joka sillä on ollut Euroopassa."

Jos siis juutalaisilla ei olisi enää roolia Euroopassa, vuonna 1939 julistettu "Vernichtung" ei merkinnyt muuta kuin poliittista "kukistamista".

Hitlerin sanat, jotka hän lausui 30.1.1942 Berliinin Sportpalastissa, vahvistavat tämän tulkinnan: "Ymmärrämme, että tämä sota voi päättyä vain näin: joko arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden) tai juutalaisuus häviää (verschwindet) Euroopasta. Olen kertonut Saksan valtiopäiville kerran aiemmin, 1.9.1939 [itse asiassa 30.1.1939] – enkä esitä epävarmoja profetioita –, että tämä sota ei pääty niin kuin juutalaiset ajattelevat, siis niin, että Euroopan arjalaiset syrjäytetään (ausgerottet werden), vaan että tämä sota päättyy juutalaisuuden kukistumiseen (die Vernichtung des Judentums) – - Ja se päivä on tuleva, jolloin ihmiskunnan pahimman vihollisen rooli on tullut päätökseen, todennäköisesti ainakin tuhanneksi vuodeksi."

Tarkoittaako tämä, että Hitler uskoi kirjaimellisesti, että jos sota hävitään, "arjalaiset" tuhotaan fyysisesti?

Tämä lainaus vahvistaa myös, että 30.1.1939 pidetyn puheen ilmaus "juutalaisen rodun Vernichtung Euroopassa" ei tarkoittanut fyysistä tuhoamista, koska tässä teksti puhuu juutalaisuudesta, joka häviää "Euroopasta", jos voitto saavutetaan. Tälle – sekä juutalaisten poliittisen roolin päättymiselle Euroopassa – antavat selityksen vain suunnitelmat pakkosiirtää juutalaiset vallatuille itäisille alueille, joiden katsottiin olevan Euroopan ulkopuolella.

24.2.1942 Hitler palaa tähän argumenttiin. Väitettyään, että rahamiesten ja Kremlin salaliitto (Verschwörung) tähtäsi yhteen ja samaan päämäärään – arjalaisten kansojen ja rotujen syrjäyttämiseen (Ausrottung) – Hitler sanoo: "Nyt kansallissosialistisen vallankumouksen ja fasismin aatteet ovat valloittaneet suuria ja voimakkaita valtioita, ja se esittämäni profetia on täyttyvä, että tämä sota ei johda arjalaisen ihmiskunnan kukistamiseen (vernichtet) – juutalainen on se, joka syrjäytetään (ausgerottet)."

Muistiinpanoissaan Henry Picker kirjoittaa heinäkuun 21. päivän kohdalla 1942: "sillä – koska Hitlerin mukaan tämän sodan päätyttyä myös jokainen juutalainen heitettäisiin ulos Euroopasta – idän kommunismivaara olisi silloin kitketty pois juuria myöten." (saks. Denn – da er [Hitler] mit Beendigung dieses Krieges auch den letzten Juden aus Europa hinausgeworfen haben werde – wäre dann die kommunistische Gefahr aus dem Osten mit Stumpf und Stiel ausgerottet).

8.11.1942 pitämässään puheessa Hitler kertoi 30.1.1939 esittämästään profetiasta näin: "Muistanette valtiopäivien istunnon, jossa julistin: Jos juutalaisuus kuvittelee kykenevänsä aikaansaamaan kansainvälisen maailmansodan, jonka päämääränä on eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung), niin tulos ei ole eurooppalaisten rotujen syrjäyttäminen (Ausrottung) vaan Euroopassa tapahtuu juutalaisuuden syrjäyttäminen (Ausrottung)!"

Hitler jatkoi selittämällä tämän syrjäyttämisen (Ausrottung) merkityksen. Se merkitsee Euroopan kansojen tulemista tietoisiksi juutalaisvaarasta ja juutalaisvastaisen lainsäädännön aikaansaamista noissa maissa saksalaisen mallin mukaan: "Euroopassa tämä vaara on tunnistettu ja kansat omaksuvat yksi toisensa jälkeen meidän lainsäädäntömme."

Vielä 24.2.1943 pitämässään puheessa Hitler julisti: "Sen vuoksi tämä taistelu ei pääty – niin kuin on ajateltu – ihmiskunnan arjalaisen osan kukistumiseen (Vernichtung) vaan juutalaisuuden syrjäyttämiseen (Ausrottung) Euroopassa."

Tässä jopa samaistetaan täysin termit "Vernichtung" ja "Ausrottung", kun niitä sovelletaan Euroopan kansoihin.

Siis: Joko Hitler uskoi ei ainoastaan Saksan kansan vaan myös kaikkien Euroopan kansojen (!) fyysiseen tuhoamiseen, jos Saksa häviää, – ehdottoman groteski oletus – tai sitten hän käytti termejä "Vernichtung" ja "Ausrottung" kuvaannollisessa merkityksessä myös juutalaisista puhuessaan, mikä on aivan selvää, kun katsotaan eri lainauksia niiden kontekstissa.

Germar Rudolf selittää toisessa kirjassaan ”Lectures on the Holocaust” (s. 338) Hitlerin 30.1.1939 pitämää puhetta näin:

Juutalaiset kontrolloivat kansainvälistä rahamaailmaa ja ovat myös bolsevismin (kommunismin) takana oleva voima. He pyrkivät saamaan taloudelliseen ja poliittiseen kontrolliin koko maailman, tarpeen tullen vaikka valtavien sotien avulla, mutta Hitler näkee itsensä velvolliseksi estämään sen ja kukistamaan juutalaisen rodun, jottei maailma joutuisi juutalaisen ikeen alle. Hitler tahtoo kukistaa juutalaiset kertomalla maailmalle juutalaisten pahoista suunnitelmista ja teoista (tuo instituutio-kohta)! Juutalainen historioitsija Jehuda Bauerkaan ei pidä tätä kohtaa sellaisena, että siinä tarkoitettaisiin fyysistä murhaamista.

Saman kirjansa sivulla 339 Germar Rudolf kommentoi Hitlerin 30.1.1941 pitämää puhetta, jossa tämä selittää 30.1.1939 käyttämänsä termin ”Vernichtung” merkityksen:

Jälleen kerran: juutalaisten kukistaminen niin, että tehdään loppu heidän vaikutusvallastaan taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Samanlaisia huomautuksia Hitler teki muulloinkin.

Hitler ei siis tarkoittanut juutalaisten fyysistä tuhoamista vaan lopun tekemistä heidän taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta vaikutuksestaan. Tämä pätee kaikkiin muihinkin Saksan johtajien puheiden kohtiin, joissa sanoja ”vernichten” tai ”ausrotten” (tai vastaavia) sovelletaan juutalaisiin.

Holmilan viittaus Hitlerin puheeseen ”holokaustia ennakoivana” on siis vailla perusteita. Hitler itse selittää, että hän tarkoittaa sanalla ”Vernichtung” kokonaan muuta kuin fyysistä tuhoamista.

Valaiseva esitys Hitlerin puheesta laajemmassa kontekstissa täällä:

http://toinennakemys.wordpress.com/2010/12/28/hitlerin-puhe-30-1-1939-ja-holokausti

Viitteet:

[1] Hitlerin puhe 30.1.1939

Goebbelsin päiväkirja ja ”juutalaisten tuho”.

Luvun 4 otsikko Holmilan kirjan sivulla 92 on HOLOKAUSTIN SYNTY ja heti sen alla lukee:

Sota on syttynyt, ja juutalaisten tuhon on oltava sen seuraus.

Sanat ovat Holmilan mukaan propagandaministeri Joseph Goebbelsin päiväkirjamerkinnästä joulukuulta 1941. [1] Holmila siis vihjaa, että Goebbels vaatii päiväkirjassaan juutalaisten fyysistä tuhoamista, holokaustia. Holmila ei esitä sitaattia alkuperäisessä muodossa eikä anna päiväkirjamerkinnän tarkkaa päivämäärää (edes viitteen muodossa).

Holmilan tarkoittama sitaatti löytyy Goebbelsin päiväkirjamerkinnästä 13.12.1941. Merkintä kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Bezüglich der Judenfrage ist der Führer entschlossen, reinen Tisch zu machen. Er hat den Juden prophezeit, dass, wenn sie noch einmal einen Weltkrieg herbeiführen würden, sie dabei ihre Vernichtung erleben würden. Das ist keine Phrase gewesen. Der Weltkrieg ist da, die Vernichtung des Judentums muss die notwendige Folge sein. Diese Frage ist ohne jede Sentimentalität zu betrachten. Wir sind nicht dazu da, Mitleid mit den Juden, sondern nur Mitleid mit unserem deutschen Volk zu haben. Wenn das deutsche Volk jetzt wieder im Ostfeldzug an die 160 000 Tote geopfert hat, so werden die Urheber dieses blutigen Konfliktes dafür mit ihrem Leben bezahlen müssen. [2]

Suomeksi:

Mitä juutalaiskysymykseen tulee, Führer (Hitler) on päättänyt puhdistaa pöydän. Hän oli profetoinut juutalaisille, että jos he jälleen kerran saavat aikaan maailmansodan, se koituisi heidän omaksi tuhokseen. Tämä ei ole ollut mikään tyhjä fraasi. Maailmansota on tullut, ja sen seurauksena juutalaisuuden on välttämättä tuhouduttava. Tässä asiassa ei saa ensinkään tunteilla. Me emme ole täällä tunteaksemme sympatiaa juutalaisia kohtaan vaan omaa Saksan kansaamme kohtaan. Kun Saksan kansa nyt jälleen kerran on uhrannut peräti 160 000 kuollutta idän kampanjassa, silloin tämän verisen konfliktin synnyttäjien täytyy maksaa elämällään.

Holmila siis esittää väärin Goebbelsin sitaatin. Goebbels puhuu ”juutalaisuuden (Judentum) tuhosta”, mutta Holmila esittää, että Goebbels puhuisi ”juutalaisten tuhosta”. Tämä on niin suuri väärennös, että Holmila voidaan nimetä valhepropagandan levittäjäksi, joka ei kaihda väärentämisiä.

Goebbels nimenomaan puhuu Hitlerin profetiasta, jota on käsitelty yllä luvussa ”Hitlerin 30.1.1939 pitämän puheen profetia-kohta”. Tuossa profetiassa tarkoitetaan juutalaisten taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen vaikutusvallan tuhoamista (mikä toteutetaan siirtämällä juutalaiset Euroopan ulkopuolelle), ei juutalaisten fyysistä tuhoamista. Kun siis Goebbels viittaa Hitlerin profetiaan, hän viittaa ”juutalaisuuden”, siis juutalaisten vaikutusvallan (esim. kommunismin ja tuhoisan juutalaisen pankkitoiminnan), tuhoamiseen. Eikä Goebbelsillä ollut valtuuksia juutalaiskysymyksessä, joten hänellä ei olisi ollut valtaa muokata Saksalle uutta juutalaispolitiikkaa.

Päiväkirjamerkintänsä loppuosassa Goebbels puhuu idässä käytävästä sodasta, jossa saksalaisia oli kuollut ”jälleen kerran” 160 000. Koska saksalaiset tiesivät juutalaisten voimien olevan maailmansotien takana, [3] nuo saksalaiset uhrit olivat juutalaisten omallatunnolla. Juutalaiset olivat lisäksi suorasanaisesti julistaneet Saksalle sodan v. 1933 (Untermeyer) ja v. 1939 (Weizmann). Idässä juutalaiset taistelivat saksalaisia vastaan paitsi puna-armeijassa (mm. joukkojen poliittisina komissaareina) myös villissä ja laittomassa partisaanisodassa, johon Stalin oli koko Neuvostoliiton väen yllyttänyt. Partisaanit, jotka sotivat salakavalasti siviiliasuissa, kehuivat kaiken kaikkiaan surmanneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta (sala-ampujina, sabotaasiteoissa jne.).

Saksalaisilla ei ollut mitään syytä tuntea sympatiaa juutalaisia kohtaan. Idässä partisaanit saisivat laittomasta sodastaan ja saksalaisten tappamisesta ansaitsemansa laillisen kohtalon (heitä teloitettiin laillisissa teloituksissa; suuri osa partisaaneista oli juutalaisia). Lisäksi Euroopan juutalaisia siirrettäisiin itään työvoimaksi saksalaisten sotaponnisteluita varten, ja koska heitä ei voitu päästää vapaaksi (he olisivat heti liittyneet vihollisen joukkoihin taistelemaan saksalaisia vastaan), heidät oli pakko sijoittaa suljettuihin ghettoihin ja leireihin, joissa olot sodan vuoksi eivät olleet kehuttavat ja joissa aika ajoin tuhoisat epidemiat riehuivat.

Goebbelsin toteamus: ”…silloin tämän verisen konfliktin synnyttäjien täytyy maksaa elämällään” ei siis sekään viittaa mihinkään ”holokaustiin” vaan on vain realistinen kuvaus niistä oloista, jotka idässä juutalaisten synnyttämän sodan vuoksi vallitsivat ja jotka verottaisivat myös juutalaisväestöä mm. kulkutautien muodossa. Keskellä villiä sotakenttää ei ollut herkkua olla pakkotyössä, kuten ei ollut herkkua saksalaisille kuolla rintamalla.

Goebbelsin päiväkirjamerkintä ei millään tavalla puhu mistään ”holokaustista”, jollaista saksalaiset eivät edes suunnitelleet. Se puhuu juutalaisten siirtämisestä itään, jossa vallitsivat ankarat olosuhteet niin juutalaisille kuin saksalaisille. Juutalaistenkin täytyi sopeutua siihen, että he, sodan varsinaiset aloittajat, joutuvat työvoimaksi ankariin oloihin, jotka luonnollisesti johtavat kohonneeseen kuolleisuuteen. Juutalaistenkin tuli sopeutua siihen, että sota koski myös heitä, kun Hitlerin profetiassaan mainitsema täysi maailmansota oli syttynyt USA:n liityttyä sotaan (USA liittyi sotaan juuri tuolloin, joulukuussa 1941, muutama päivä ennen Goebbelsin päiväkirjamerkintää).

Goebbels itse päiväkirjassaan osoittaa väitteet juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta paikkansa pitämättömiksi. Jo viiden päivän päästä (18.12.1941) yllä mainitusta sitaatista Goebbels kirjoittaa:

Juutalaiset tulisi kaikki työntää pois itään. Emme ole kovin kiinnostuneita, mitä heille tapahtuu sen jälkeen. He ovat halunneet tätä kohtaloa itselleen, he ovat aloittaneet sodan, ja heidän täytyy nyt maksaa hinta.

Saksalaiset eivät siis olleet kiinnostuneita minkäänlaisesta ”holokaustista”.

5.2.1942 Goebbels kirjoittaa:

Saksan kansan keskuudessa se ajatus on pääsemässä vallalle, että juutalaiskysymystä ei voi pitää ratkaistuna ennen kuin kaikki juutalaiset ovat poistuneet (verlassen haben) Saksan valtakunnasta.

Juutalaiskysymyksen ratkaisu ei siis ollut mikään ”holokausti”.

14.2.1942 Goebbels kirjoittaa:

Jälleen kerran Führer (Hitler) ilmaisee päättäväisyytensä raivata juutalaiset säälittä pois Euroopasta. Yliherkkä tunteilu on jätettävä tässä pois. Juutalaiset ovat ansainneet sen katastrofin, jossa he nyt ovat. He tulevat vihollistemme tuhoutumisen kanssa kokemaan myös oman tuhoutumisensa (Sie werden mit der Vernichtung unserer Feinde auch ihre eigene Vernichtung erleben). Meidän täytyy jouduttaa tätä prosessia kylmän armottomasti.

Tässäkin kumotaan ”holokausti”. Juutalaisten tuhoutuminen on sama kuin Saksan sotavihollisten tuhoutuminen. Goebbels puhuu sodan voittamisesta eli vihollisten häviämisestä, ei mistään ”holokaustista”.

15.2.1942 Goebbels kirjoittaa:

Bolshevismi on perkeleen oppi, eikä kukaan, joka on kerran kärsinyt tästä vitsauksesta, tahdo enää koskaan olla sen kanssa missään tekemisissä. Venäjän kansan kärsimykset bolshevismin alla ovat sanoin kuvaamattomia. Tämä juutalainen terrorismi täytyy kitkeä pois (ausgerottet) juuria myöten (mit Stumpf und Stiel) kaikkialta Euroopasta. Tämä on historiallinen tehtävämme.

Saksan toimien takana oli siis juutalaisen terrorismin (jota kommunismi on) pois kitkeminen, ei mikään antisemitismi. Saksalaisten toimet olivat poliisitoimi juutalaisen rikollisuuden kitkemiseksi, eivät mikään ”kansanmurha”.

7.3.1942 Goebbels kirjoittaa:

Juutalaiskysymys täytyy ratkaista nyt koko Euroopan puitteissa. Euroopassa on vielä yli 11 miljoonaa juutalaista. Heidät täytyy joskus myöhemmin ensin koota itään. Lopulta, sodan jälkeen, heidät voidaan lähettää jollekin saarelle, esimerkiksi Madagaskarille. Joka tapauksessa Euroopassa ei tule olemaan rauhaa ennen kuin juutalaiset on täydellisesti suljettu (ausgeschaltet) Euroopan alueen ulkopuolelle.

Jos juutalaiset suunnitellaan lähetettäviksi sodan jälkeen Madagaskarille, heitä ei suunnitella tuhottaviksi fyysisesti missään ”holokaustissa”.

29.5.1942 Goebbels kirjoittaa:

Saksan valtakunnassa on siellä täällä havaittavissa ensimmäisiä merkkejä hallituksen vastaisesta propagandasta. Se varmasti tulee juutalaisilta. Juutalaiset, jotka jäävät Saksan valtakuntaan, ovat luonnollisesti äärimmäisen vaarallinen joukko. He todella kuuluvat vankilaan. Se, että he voivat kulkea vapaina, merkitsee kasvavaa vaaraa väestölle, ja kasvavaa uhkaa. Pyrin koko ajan rahtaamaan (verfrachten) niin paljon juutalaisia kuin mahdollista itään; sitten kun he eivät enää ulotu tänne (sind aus der Reichweite heraus), he eivät voi vahingoittaa meitä, ainakaan toistaiseksi.

Saksalaisen yhteiskunnan kannalta vaaralliset juutalaiset kuuluvat siis vankilaan, eivät tuhottaviksi missään ”holokaustissa”. Vaaraa torjutaan mm. rahtaamalla juutalaisia niin kauaksi itään, etteivät he enää kykene aiheuttamaan vahinkoa Saksan valtakunnassa.

26.5.1943 Goebbels kirjoittaa:

Eräs mielenkiintoinen raportti kertoo Casablancan konferenssista. Tämän raportin mukaan siellä päätettiin, että anglosaksiset vallat luovat kansallisen kodin juutalaisille Palestiinaan mahdollisen voiton jälkeen. Tämä kansallisen kodin on määrä huolehtia 20 miljoonasta juutalaisesta.

Jos anglosaksiset vallat toukokuussa 1943 suunnittelivat kansallista kotia 20 miljoonalle juutalaiselle, ne eivät varmastikaan pitäneet juutalaisia ”holokaustissa” tuhottuina. Jos juutalaisia oli 20 miljoonaa, niin silloin vuorenvarmasti mitään ”holokaustia” ei tapahtunut.

Viitteet:

[1] Lukuisia Goebbelsin päiväkirjan juutalaislausuntoja, myös Holmilan esiin nostama, löytyy seuraavista linkeistä englanninkielisinä:

Goebbels on the Jews, part 1

Goebbels on the Jews, part 2

[2] E. Fröhlich (toim.): Die Tagebücher von Joseph Goebbels, Teil II, Vol. 2 (München 1996), s. 498.

Löytyy myös mm. David Irvingin sivuilta:

http://www.fpp.co.uk/bookchapters/JG/ueberJuden.html

[3] Tässä voidaan mainita esimerkiksi yksi juutalaisten oma lausunto (Jewish Watch, Lontoo, 16.1.1918):

”Kansainvälinen juutalaisuus pakotti Euroopan sotaan, ei pelkästään ottaakseen itselleen suuren osan maailman kullasta vaan myös aloittaakseen tuon saamansa kullan avulla uuden juutalaisen maailmansodan (siis toisen maailmansodan).”

Juutalaiset siis tiesivät jo ensimmäisen maailmansodan aikoina, että he tulevat järjestämään vielä toisen maailmansodan.

”Führerbefehl” ja Heydrichin käsky 2.7.1941.

Holmila kirjoittaa kirjansa sivulla 96:

Varmana tulevasta sotilaallisesta voitostaan Hitler määräsi keväällä 1941, että Saksan käsiin joutuvat Neuvostoliiton juutalaiset oli murhattava. Tätä toimenpidettä varten Einsatz-joukot olivat saaneet Heydrichin käskyn operaatio Barbarossan kynnyksellä.

Holmila siis ilmoittaa, että hänellä on käsissään Hitlerin määräys, jossa määrätään Neuvostoliiton juutalaiset murhattaviksi (tuollaista väitettyä Hitlerin käskyä kutsutaan yleisesti nimellä ”Führerbefehl”, joka on suomeksi ”Führerin käsky”). Tätä määräystä hän ei kuitenkaan kirjassaan esitä, vaan hän tyytyy esittämään Heydrichin käskyn, jossa hänen mukaansa Hitlerin käsky Neuvostoliiton juutalaisten murhaamisesta välitetään Einsatz-joukoille. Heydrichin käskyn hän esittää seuraavasti:

TELOITUKSET: Seuraavat tullaan teloittamaan:

Kaikki kominterniin kuuluvat virkamiehet (näistä suurin osa on varmasti urapolitiikkoja);

vanhemmat ja keskitason virkamiehet ja [kommunistisen] puolueen ääriainekset, keskuskomitean jäsenet ja maakuntien ja alueiden komiteat;

kansankomissaarit;

valtion tai puolueen palveluksessa olevat juutalaiset;

muut ääriainekset (sabotöörit, propagandistit, sala-ampujat, salamurhaajat, agitaattorit jne.), mikäli heitä ei enää yksittäistapauksessa tarvita … poliittisen tiedustelun […] turvallisuuspoliisin [tarpeisiin] tai miehitettyjen alueiden taloudelliseen toipumiseen. […] Erityistä huolta on noudatettava lääkäreiden ja terveydenhuollon ammattilaisten ampumisten välttämiseksi.

Holmila ei jostain syystä ilmoita, mistä ja milloin annetusta Heydrichin käskystä on kyse, mutta sitaatin perusteella haettuna käskyksi paljastuu Heydrichin 2.7.1941 Neuvostoliitossa toimiville korkeammille SS- ja poliisijohtajille antama toimintakäsky (Einsatz-Befehl), jossa hän antaa ohjeita Einsatz-joukoille ja –kommandoille (= toimintajoukoille ja –komennuskunnille). Holmila siteeraa käskyn kohtaa 4, jossa puhutaan teloituksista. Alun perin Heydrichin oli määrä antaa ohjeistus eräässä aiemmin pidetyssä tilaisuudessa, johon Heydrich kuitenkaan ei ehtinyt, ja siksi hän jälkikäteen toimitti ohjeensa kirjallisesti. Tuo alkuperäinen tilaisuus olisi ollut ennen operaatio Barbarossan (Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon) alkamista (hyökkäys tapahtui 22.6.1941), ja siksi Holmila kirjoittaa ”operaatio Barbarossan kynnyksellä”, vaikka tosiasiallisesti Heydrich lähetti käskynsä operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen 2.7.1941.

Silmiin pistää heti, ettei Heydrichin määräys ole Holmilan ilmoittaman Hitlerin määräyksen mukainen vaan on itse asiassa sellaista Hitlerin määräystä vastaan. Hitler määrää ”Saksan käsiin joutuvat Neuvostoliiton juutalaiset murhattaviksi”, mutta Heydrich, jonka tehtävänä on välittää tämä käsky itse toimintakentälle, määrää vain ”valtion ja puoleen palveluksessa olevat juutalaiset teloitettaviksi” (juutalaisina siis). Tuosta käskystä käy yksiselitteisesti ilmi, että vain ne juutalaiset on teloitettava juutalaisina, jotka ovat Neuvostoliiton valtion tai kommunistisen puolueen viroissa. Tästä seuraa suoraan, ettei käskyssä määrätä mitään juutalaisten kansanmurhaa vaan asiallisesti sellainen kielletään. Sellaisia juutalaisia ei saa teloittaa (juutalaisina), jotka eivät ole valtion tai puolueen palveluksessa. Kansanmurha kielletään, ja Heydrichin käsky on suoraan Holmilan ilmoittamaa Hitlerin käskyä vastaan.

Tämä on hyvin mielenkiintoista, ja siksi on hyvä perehtyä asiaan hieman syvemmin. Miksi Holmila esittää tuollaisen ristiriidan täysin avoimesti?

Seuraavassa Holmilan Heydrichin käskystä siteeraamat kohdat alkuperäisellä saksan kielellä (tuon lopussa olevan lääkäreitä koskevan kohdan esitän laajempana kokonaisuudessaan, ettei ajatus huku):

4) EXEKUTIONEN:

Zu exekutieren sind alle

Funktionäre der Komintern (wie überhaupt die kommunistischen Berufspolitiker schlechthin)

die höheren, mittleren und radikalen unteren Funktionäre der Partei, der Zentralkomitees, der Gau- und Gebietskomitees

Volkskommissare

Juden in Partei- und Staatsstellungen

sonstigen radikalen Elemente (Saboteure, Propagandeure, Heckenschützen, Attentäter, Hetzer usw.)

SOWEIT sie nicht im Einzelfall nicht oder nicht mehr benötigt werden, um Auskünfte in politischer oder wirtschaftlicher Hinsicht zu geben, die für die weiteren sicherheitspolizeilichen Massnahmen oder für den wirtschaftlichen Wiederaufbau der besetzten Gebiete besonders wichtig sind.

[- -]

Besonders sorgfältig ist bei Erschiessungen von Ärzten und sonstigen in der Heilkunde tätigen Personen vorzugehen. Da auf dem Lande auf etwa 10 000 Einwohner an sich nur ein Arzt fällt, würde bei etwa auftretenden Epidemien durch die Erschiessung von zahlreichen Ärzten ein kaum auszufüllendes Vakuum entstehen.

Wenn im Einzelfalle eine Exekution erforderlich ist, ist sie selbstverständlich durchzuführen, doch muss eine genaue Überprüfung des Falles vorausgehen. [1]

Oma suomennokseni on seuraava:

4) TELOITUKSET:

Teloitettava on kaikki

Kominternin virkailijat (kuten ylipäätään kaikki kommunistiset ammattipoliitikot sellaisenaan)

puolueen, keskuskomitean ja piiri- ja aluekomiteoiden korkeamman tason, keskitason ja radikaalit alemman tason virkailijat

kansankomissaarit

puolueen ja valtion viroissa olevat juutalaiset

muut radikaalit elementit (sabotöörit, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit, kiihottajat jne.)

SIKÄLI KUIN heitä ei tai ei enää erikoistapauksissa tarvita antamaan sellaisia tietoja poliittisessa tai taloudellisessa suhteessa, jotka ovat erityisen tärkeitä turvallisuuspoliisin jatkotoimenpiteiden tai miehitettyjen alueiden taloudellisen jälleenrakentamisen kannalta.

[- -]

Erityisen huolellisia on oltava lääkäreiden ja muiden terveydenhuoltohenkilöiden ampumisten yhteydessä. Koska maassa on osapuilleen 10 000 asukasta kohti vain yksi lääkäri, lukuisten lääkärien ampuminen synnyttäisi mahdollisesti syntyvissä epidemioissa vaikeasti täytettävän tyhjiön.

Jos yksittäisissä tapauksissa teloitus on tarpeen, on se luonnollisesti suoritettava; kuitenkin tapaus on ensin tutkittava tarkoin.

Tuon esiin oman käännökseni paitsi joidenkin täsmennysten vuoksi myös painottaakseni, että tuo Holmilan ”mikäli”- sana (omassa käännöksessäni ”sikäli kuin”) viittaa kaikkiin noihin lueteltuihin kohtiin, ei vain viimeisenä olevaan ”muut radikaalit elementit”-kohtaan. Laajempi suomennos Heydrichin käskystä löytyy viitteestä 1.

Koska Heydrich määrää teloitettaviksi vain sellaiset henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle tai joihin on kohdistettava kostotoimenpiteitä, niin kuinka voidaan väittää, että kyseessä on käsky murhata juutalaiset?

Holmilan ilmoittama Hitlerin käsky on myös vastoin holokaustitahojen omia historioitsijoita. Holokaustitahojen hovihistorioitsija Raul Hilberg myöntää kirjansa ”The Destruction of the European Jews” vuoden 1985 painoksessa (s. 331), etteivät Einsatz-joukot tappaneet ilman turvallisuussyytä (teloitukset olivat siis laillisia). Lisäksi Hilberg on myöntänyt, että on mahdollista, ettei Hitler koskaan antanut määräystä tuhota juutalaisia Neuvostoliitossa tai missään muuallakaan.

Perusteleeko Holmila mitenkään väitettään Hitlerin antamasta Neuvostoliiton juutalaisten murhakäskystä? Sellaiseksi tulkittavaa löytyy kyseistä kohtaa edeltäviltä sivuilta (s. 92-96), ja tuon sen tässä lyhyesti esiin:

... historioitsijat eivät ole löytäneet sellaista dokumenttia, johon päätös holokaustin aloittamisesta voitaisiin kiistatta sitoa. - - tiivistäen voidaan todeta, että yhden Hitlerin käskyn sijaan ”lopulliseen ratkaisuun” johti sarja päätöksiä, jotka tehtiin kevään ja syksyn 1941 välisenä aikana - - Henry Friedlander on sitä mieltä, että Hitler todennäköisesti antoi yhden ratkaisevan käskyn holokaustin toteuttamiseksi - - Hitlerin käsky holokaustin aloittamiseksi oli kuitenkin suullinen - - Friedlanderin mukaan Hermann Göringin käsky Heydrichille 31.7.1941 oli ylin kirjallinen käsky, joka koko Euroopan laajuisen holokaustin toteuttamiseksi annettiin. - - Suunnilleen samaan aikaan kun Heydrich sai järjestettäväkseen koko Eurooppaa käsittävän juutalaisten tuhon valmistelun, saksalaiset olivat päättäneet, että hetki on lyönyt koko miehitetyn Neuvostoliiton juutalaisväestön tuhoamiseen. Joidenkin tutkijoiden mielestä Hitlerin julistus (jos kansainväliselle finanssijuutalaisuudelle onnistuisi […] suistaa kansat vielä kerran maailmansotaan, niin tuloksena ei olisi maapallon bolshevisoituminen ja juutalaisuuden voitto, vaan juutalaisen rodun tuho Euroopassa) tammikuun lopulla 1939 oli ratkaiseva askel kohti holokaustia.

Holmila siis kertoo, ettei holokaustin aloittamisesta ole olemassa ainoatakaan sitovaa dokumenttia. Sen sijaan hän turvautuu Henry Friedlanderin mielipiteeseen, että ”todennäköisesti” Hitler antoi suullisen käskyn holokaustin toteuttamisesta. Jonkun mielipiteeseen viittaaminen ei todista holokaustia, ei myöskään epäily suullisen käskyn olemassaolosta. Holmilan väite Hitlerin käskystä murhata Neuvostoliiton juutalaiset on vailla perusteita.

Edelleen Holmila kertoo, että Göringin Heydrichille 31.7.1941 antama käsky oli kirjallinen käsky holokaustin toteuttamiseksi Euroopassa. Kuitenkaan ko. käskyssä ei puhuta mitään mistään tuhoamisesta (käsittelen Göringin käskyä erikseen omassa luvussaan, ja pyydän vilkaisemaan sinne). Jos Göringin käsky ei ole käsky toteuttaa holokausti, silloin myöskään Heydrich ei ”saanut järjestettäväkseen koko Euroopan käsittävää juutalaisten tuhon valmistelua” eikä hänen käskynsä koske sellaista millään tavalla.

Sitten Holmila siirtyy Euroopan sijaan käsittelemään Neuvostoliittoa. Hän sanoo, todisteita esittämättä, että saksalaiset olivat päättäneet tuhota Neuvostoliiton juutalaisväestön. Tämän Holmila siis vetää hatusta, kuten väitteensä Hitlerin käskystä. Hän vihjaa sitten, että 30.1.1939 antamassaan puheessa Hitler siirtyi kohti holokaustia. Hitlerin puhetta myös käsittelen omassa luvussaan, ja siinä käy ilmi, ettei Hitler tarkoittanut juutalaisten fyysistä tuhoamista vaan heidän taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen vaikutuksensa tuhoamista, joka toteutettaisiin siirtämällä juutalaiset pois saksalaisten alueilta.

Entä löytyykö Holmilan kirjasta muualta todisteita Hitlerin käskyn olemassaolosta? Heti tuon Heydrichin käskyn jälkeen Holmila kirjoittaa:

Vaikka käskyn (so. Heydrichin käskyn) sisältö ei sinällään ole ristiriitainen, tutkijat ovat kiistelleet siitä, oliko saksalaisten tarkoituksena murhata kaikki käsiinsä saadut juutalaiset (siis myös naiset ja lapset) heti sodan alkupäivistä lähtien vai tarkoittiko käsky – kuten Heydrich sen kirjasi – vain valtion ja puolueen palveluksessa olevien juutalaisten eliminoimista.

Tässä Holmila osoittaa, ettei ole Hitlerin käskyä. Jos näet sellainen olisi, historioitsijat eivät kiistelisi ”saksalaisten tarkoituksesta”. On joutavaa ajanhukkaa väitellä, onko ”puolueen ja valtion viroissa olevat juutalaiset” puolueen ja valtion viroissa olevat juutalaiset.

Holmila jatkaa:

Sotahistorioitsija Christian Streit mainitsi jo vuonna 1978, että Heydrichin ohjeiden mukaan ”juutalaisten laajin mahdollinen poistaminen” (möglichst umfassenden Beseitigung) ei tarkoittanut kaikkien juutalaisten tuhoamista vaan ensisijaisesti sellaisten juutalaisten murhaamista, jotka olivat joko Neuvostoliiton valtion tai kommunistisen puolueen palveluksessa.

Tässä Holmila esittelee jo asiasta esitettyjä erilaisia mielipiteitä (lisäksi hän esittelee lyhyesti H. Krausnickin & H. – H. Wilhelmin ja A. Streimin kirjoissaan esittämiä mielipiteitä), joita toki ei olisi, jos Hitlerin käsky olisi olemassa. Holmilan tekstistä saa sen käsityksen, että Heydrichin käskyssä puhuttaisiin ”juutalaisten laajimmasta mahdollisesta poistamisesta”, mutta sellaista Heydrichin käskyssä ei ole. Viitteessä Holmila antaa Streitin kirjan tarkan kohdan [2], ja sieltä käykin selville, että ilmaus on peräisin Einsatz-joukko A:n päällikkö Stahleckerin raportista lokakuulta 1941, jossa lukee: ”Tuvallisuuspoliisin puhdistustyön päämääränä oli periaatteellisten käskyjen mukaisesti juutalaisten mahdollisimman laaja poistaminen” (”sicherheitspolizeiliche Säuberungsarbeit [hatte] gemäss den grundsätzlichen Befehlen eine möglichst umfassende Beseitigung der Juden zum Ziel”). Termi ”Beseitigung” (”syrjäyttäminen”, ”poistaminen”; juontuu sanasta ”Seite”, ”puoli”, ”syrjä”, ”sivu”) ei automaattisesti merkitse ”tuhoamista” tai ”murhaamista” (kuten Holmila esittää), vaan merkitys täytyy päätellä asiayhteydestä. Kysyä myös voidaan, mikä on ”periaatteellinen käsky”.

Kiinnitän tässä huomiota siihen, että Holmila lähes poikkeuksetta kutsuu saksalaisten suorittamia laillisia teloituksia ”murhiksi” tai ”tappamisiksi” ja siten esittää ne laittomina. Tällainen on asian vääristelyä.

Mainitsen vielä saman tien Christian Streitin kirjasta, että samassa yhteydessä kerrotaan Uwe Dietrich Adamista, joka on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, ettei mitään ”Führerin käskyä” ole voinut olla ennen syksyä 1941. Ehkä on parempi sanoa, ettei ole ”Führerin käskyä” lainkaan, koska sellaista ei ole. Kirjansa sivulla 355 olevassa viitteessä Streit mainitsee myös Martin Broszatin ”vakuuttavat argumentit”, joiden mukaan mahdollisesti ei ole lainkaan olemassa mitään laajaa Hitlerin käskyä juutalaisten tuhoamisesta (VfZ 25, 1977, s. 759-775). Jo vuonna 1960 (15.12.1960) sionistilehti La Terre Retrouvee julkisti the World Center of Contemporary Jewish Documentation -keskuksen johtaja A. Leon Kubovyn ilmoittaman totuuden (ks. tarkemmin kirjoitus "Todistajia", kohta 12):

Tutkittujen dokumenttien perusteella näyttää Kubovyn mukaan siltä, että Eichmann on henkilökohtaisesti vastuussa Euroopan juutalaisten hävittämisestä. Vaikka ei ole olemassa Hitlerin, Himmlerin tai Heydrichin allekirjoittamaa dokumenttia, jossa puhuttaisiin juutalaisten tuhoamisesta, ja vaikka sanaa "tuhoaminen" ei esiinny Göringin Heydrichille lähettämässä kirjeessä, jossa käsitellään juutalaiskysymyksen "lopullista ratkaisua", on olemassa lähes viisisataa Eichmannin allekirjoittamaa kirjettä, jotka osoittavat, että nimenomaan hän on vastuullinen joukkomurhan organisoinnista, joukkomurhan, jota hänelle ei määrätty vaan ainoastaan vihjattiin.

On mahdotonta, että valtava miljoonien ihmisten tuhoamistyö suoritetaan suullisen ohjeistuksen perusteella, niin ettei millään tasolla asiasta panna mustaa valkoiselle kertaakaan koko sodan aikana.

Holmilan kirjassa ei siis ole todisteita Hitlerin käskyn olemassaolosta. Entä Holmilan kirjan viitteet, löytyisikö todisteita niistä? Holmilan viitteet ovat lähes yksinomaan lähdeviitteitä, joissa viitataan muihin holokaustitahojen esityksiin, ja niin on tässäkin tapauksessa. Yllä siteeratussa kohdassa, jossa Holmila kirjoittaa, että ”Hitler määräsi keväällä 1941, että Saksan käsiin joutuvat Neuvostoliiton juutalaiset oli murhattava”, on viite Helmut Krausnickin ja Hans-Heinrich Wilhelmin kirjaan ”Die Truppe des Weltanschauungskrieges”. [3] Löytyykö sieltä vahvistus Holmilan väitteelle?

Itse kirjassaan (s. 97) Holmila mainitsee Krausnickin ja Wilhelmin kirjasta seuraavaa:

Toisaalta taas Helmut Krausnick ja Hans-Heinrich Wilhelm olivat massiivisessa Einsatz-joukkoja koskevassa tutkimuksessaan vuonna 1981 sitä mieltä, että tavatessaan Einsatz-joukkojen komentajat 17.6.1941 – siis aikaisemmin kuin yllä mainittu käsky (so. Heydrichin käsky) annettiin – Heydrich oli sanonut, että kaikki Neuvostoliiton juutalaiset on murhattava. Tätä väitettä tukivat muun muassa eräiden syytettyjen (erityisesti Otto Ohlendorfin) lausunnot siitä, että Hitler oli Heydrichin henkilöstöpäällikön Bruno Streckenbachin välityksellä kertonut Einsatz-osastojen päälliköille ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon, että kaikki alueen juutalaiset on tapettava.

Se, että holokaustitahot ovat jotakin mieltä, ei todista mitään, paitsi tietenkin sen, ettei heillä ole mielipiteet lopettavaa pitävää todistusaineistoa. Jos Heydrich jo 17.6.1941 käski murhata kaikki Neuvostoliiton juutalaiset, niin hän kumoaa 2.7.1941 antamallaan käskyllä itsensä käskemällä murhaamaan juutalaisina vain ne juutalaiset, jotka olivat valtion tai puolueen palveluksessa. Krausnick ja Wilhelm ovat väärässä, varsinkin kun monet todistajat kieltävät, että Heydrich olisi kyseisessä neuvonpidossa puhunut juutalaisten tuhoamisesta (tästä tuonnempana). Ohlendorf ja muut syytetyt (Blobel, Blume, Klingelhöfer, Nosske ja Sandberger), jotka olivat esittäneet Streckenbachin juutalaisten murhakäskyn välittäjänä, joutuivat häpeään, kun Streckenbach (jonka luultiin kuolleen) vuonna 1955 palasi Neuvostoliiton vankeudesta ja kiisti koskaan tuoneensa sellaista käskyä. Ohlendorf oli tuolloin jo kuollut, samoin Blobel, mutta Blume, Nosske ja Sandberger alkoivat Streckenbachin ilmestyttyä asteittain perua lausuntojaan hänestä ja lopulta he keksivät aivan uudet lausunnot (Klingelhöfer piti kiinni lausunnostaan; tosin hän oli todennut murhakäskyn välittäjäksi vain ”mahdollisesti” Streckenbachin). Heidän lausuntonsa, kuten myös Ohlendorfin ja Blobelin lausunnot, ovat siis vääriä, kuten Streim (s. 80) selväsanaisesti ilmoittaa.

Mitä Krausnick ja Wilhelm kirjassaan esittävät? He käsittelevät lähes yksinomaan sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä annettuja syytettyjen (entisten Einsatz-joukkojen ja –kommandojen päälliköiden) lausuntoja ja Einsatz-joukkojen raportteja, ja lisäksi he toteavat, että jo ennen Heydrichin käskyä juutalaisia ammuttiin. Kuten alussa jo todettiin, tunnustuksilla (ja silminnäkijätodistuksilla) on todistusarvo vasta kun ne voidaan vahvistaa konkreettisilla todisteilla tai alkuperäisillä aidoilla dokumenteilla. On lukuisia syitä, joiden vuoksi tunnustukset voivat olla vääriä (kidutus, painostaminen, puolustustaktiikka mahdollisimman lievään tuomioon pääsemiseksi, lahjominen jne.). Konkreettisia fysikaalisia todisteita (esim. joukkohautoja, ruumiita, ruumiinavauskertomuksia, murha-aseita jne.) kirjoittajat eivät esitä, ja dokumentaariset todisteet ovat siis lähinnä Einsatz-joukkojen omia raportteja.

Krausnick ja Wilhelm eivät niin ollen esitä Hitlerin käskyä juutalaisten murhaamisesta tai yksiselitteistä todistusta sellaisen olemassaolosta. Sen sijaan he pyrkivät erilaisista aihetodisteista kokoamaan kasaan tilkkutäkin, jota he kutsuvat ”Führerbefehliksi”. Koska he kuitenkaan eivät onnistu todistamaan mitään vaan päinvastoin sotkeutuvat ristiriitaisiin lausuntoihin, heidän kirjansa voitaisiin tältä osin jättää vaille enempää käsittelyä, mutta koska asialla on yleistä merkitystä ja koska on hyvä valaista heidän todistajiensa epäluotettavuutta ja ristiriitaisuutta, jopa yksittäisten todistajien itsensä kohdalla, niin muutama sana on paikallaan. Koska myös Alfred Streim käsittelee kirjassaan Die Behandlung sowjetischer Kriegsgefangenen im ”Fall Barbarossa” (johon Holmila myös viittaa) [4] samoja syytettyjen lausuntoja, jopa Krausnickia ja Wilhelmiä perusteellisemmin ja laajemmin, niin seuraan samalla hänenkin tekstiään. Alla olevat tiedot ovat siis peräisin kummastakin kirjasta.

Sodan jälkeen Einsatz-joukkojen ja Einsatz-komennuskuntien komentajia asetettiin syytteeseen amerikkalaisen sotilastuomioistuimen edessä Nürnbergissä v. 1947-1948 (oikeusjuttu nro 9) ja sen jälkeen yksittäisesti erilaisissa oikeudenkäynneissä pääasiassa Länsi-Saksassa. Luettelen seuraavassa Krausnickin/Wilhelmin ja Streimin kirjojen mainitsemat syytetyt (EJ = Einsatz-joukko; EK = Einsatz-komennuskunta; SK = erikoiskomennuskunta):

Nürnbergissä (ja osa myöhemmin muuallakin) syytettyinä olleet: Ohlendorf (EJ D:n komentaja; esiintyi jo Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä 1945-1946, mutta ei syytettynä vaan syyttäjän todistajana), Blobel (EJ C, SK 4a:n komentaja), Blume (EJ B, SK 7a:n komentaja), Schulz (EJ C, EK 5:n komentaja), Sandberger (EJ A, SK 1a:n komentaja), Nosske (EJ D, EK 12:n komentaja), Klingelhöfer (EJ B, SK 7b:n komentajan sijainen, myös esikommando Moskovan komentaja).

Myöhemmin syytettyinä olleet: Ehlers (oli tulossa EJ B:n EK 8:n komentajaksi, mutta tilalle tulikin Bradfisch), Bradfisch (EJ B, EK 8:n komentaja), Ehrlinger (EJ A, SK 1b:n komentaja), Filbert (EJ B, EK 9:n komentaja), Jäger (EJ A, EK 3:n komentaja), Zapp (EJ D, EK 11a:n komentaja), Batz (EJ A, EK 2:n komentaja), Herrmann (EJ C, SK 4b:n komentaja), Kröger (EJ C, EK 6:n komentaja).

On huomattava, että kaikki nämä myönsivät ”Führerin käskyn” olemassaolon, mutta heidän oli pakko menetellä niin oman nahkansa pelastaakseen; jos he olisivat kieltäneet sen olemassaolon, he olisivat joutuneet hengenvaaraan tai ainakin he olisivat saaneet kovemmat tuomiot oikeusistuinten jo ”tosiasiaksi” toteaman asian kieltämisestä (jo Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä Ohlendorf oli syyttäjän todistajana lausunut, että 3-4 päivää ennen sodan alkua Einsatz-komentajille oli suullisesti [Streckenbachin välityksellä] annettu käsky tappaa juutalaiset ja puna-armeijan poliittiset komissaarit). Syytettyjen lausunnot saattavat olla aivan kokonaankin keksittyjä, mihin viittaa jo yllä todettu tapahtumasarja, jossa syntipukiksi asetettu ja kuolleeksi luultu Streckenbach ilmestyikin paikalle ja kiisti häneen kohdistuneet syytökset, jolloin lausuntoja jouduttiin porukalla muuttamaan. Osa menetteli kierosti kutsumalla todellisesti olemassa olevaa Heydrichin käskyä ”Führerin käskyksi” (tämä käy ilmi heidän käskyä koskevista kuvauksistaan). Sodan jälkeiset sotarikosoikeudenkäynnit olivat näytösoikeudenkäyntejä, ja siksi niissä lausuttuihin todistuksiin ja tunnustuksiin on suhtauduttava suurella varauksella.

Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä (Ohlendorf) tai vuosien 1947-1948 Einsatz-joukkoja koskevassa oikeudenkäynnissä siis syytetyt Ohlendorf, Blobel, Blume, Klingelhöfer, Nosske ja Sandberger todistivat, että Pretzschissä (Sandberger: Pretzschissä tai Berliinissä) 3-4 päivää ennen sodan alkua Heydrichin henkilöstöpäällikkö Streckenbach (Klingelhöfer: ”mahdollisesti” Streckenbach; Ohlendorf myöhemmin: Streckenbach tai Müller) ilmoitti suullisesti muiden asioiden ohella, että Neuvostoliitossa kaikki juutalaiset ja puna-armeijan poliittiset komissaarit (Blobel, Klingelhöfer ja Sandberger: lisäksi sabotöörit ja muut potentiaaliset viholliset) on tapettava. Streckenbachin ilmestyttyä NL:n vankeudesta paikalle ja kiistettyä toimittaneensa mitään tuhoamiskäskyä Blume, Nosske ja Sandberger (Ohlendorf ja Blobel olivat jo kuolleet) joutuivat muuttelemaan kertomuksiaan, mutta he eivät osanneet nimetä enää ketään tuon väittämänsä suullisen käskyn tuojaksi. Klingelhöfer, kuten sanottu, piti kiinni lausunnostaan.

Streim toteaa (s. 89), että ainakin Blobel, Klingelhöfer ja Sandberger itse asiassa kuvaavat Heydrichin 2.7.1941 antamaa käskyä ja tietoisesti (taktisista syistä) tai tahattomasti sotkevat sen ”Führerin käskyyn”. Tämä viittaa siihen, etteivät nämä todistajat olleet koskaan joutuneet tekemisiin minkään todellisen ”Führerin käskyn” kanssa.

Minkälaiset tarinat Blume, Nosske ja Sandberger sitten keksivät, kun Streckenbach oli ilmestynyt sotkemaan heidän ensimmäiset lausuntonsa?

Krausnickin ja Wilhelmin kirjan mukaan (s. 160) Blume, Nosske ja Sandberger esittivät väärien lausuntojensa syyksi Ohlendorfin varman ja vakuuttavan esityksen Streckenbachin roolista ja sen (Ohlendorfilta peräisin olevan?) arvion, että fiktio Führerin käskystä (siis valheellinen käsky) auttaa puolustautumista oikeudessa, kun käy mahdolliseksi piiloutua sen taakse, että ”käskyjä oli pakko noudattaa”. Tässä tuodaan selvästi esiin, ettei mitään ”Führerin käskyä” ole olemassa. Jos ”Führerin käskyn” olemassaolo perustuu jonkun henkilön esiintymistaitoon, niin ei sitä silloin todellisesti ole olemassa. Ja ”fiktio Hitlerin käskystä” sanoo suoraan, että Hitlerin käskyä ei ole olemassakaan.

Blume muutti kertomuksensa sellaiseksi, että kevään 1941 neuvonpidoissa jo puhuttiin idän juutalaisten tuhoamisesta. Varsinaisen tuhoamiskäskyn antoi Blumen mukaan Heydrich (ei enää Streckenbach) Berliinissä 17.6.1941 pitämässään puheessa. Blume kutsuu tätä ”Führerin käskyä” ”puitekäskyksi”. Heydrich kuulemma lausui puheessaan näin: ”Tilannetta on käytettävä hyväksi idän juutalaisten pois kitkemiseksi (ausrotten)”.

Streimin mukaan tätä ei kuitenkaan voi pitää minään tuhoamiskäskynä. Lisäksi Blume ymmärtää sanan ”ausrotten” tarkoittavan ”Führerin käskyä”, mikä on kestämätöntä, sillä sanalla ”ausrotten” on useita merkityksiä asiayhteydestä riippuen. Sen perusmerkitys on ”juuria pois”, jolloin se voi tarkoittaa karkottamista, pakkosiirtoa muualle tai paikallisesti esimerkiksi ghettoihin tai keskitysleireihin, joissa Saksan vihollisiksi julistautuneita juutalaisia voidaan valvoa. Sanaa ”ausrotten” on selvitetty jo luvussa, jossa käsitellään Hitlerin 30.1.1939 pitämää puhetta ja sen ”profetiaa”.

Blume kuitenkin kumoaa itsensä toisaalla antamassaan lausunnossa (ks. Streim, s. 88). Hän selitti, ettei puitekäskyä annettaessa ilmoitettu, kuinka ”pois kitkeminen” (Ausrottung) on suoritettava, ei myöskään, pitääkö kaikki juutalaiset kitkeä pois. Kuulemma juutalaisten varsinainen tuhoamiskäsky tuli paljon myöhemmin omilta komentajilta.

Nossken kertomus muuttui sellaiseksi, että vuoden 1941 heinäkuun lopussa tai elokuun alussa hän oli Pretzschissä mukana eräässä iltaisessa kokoontumisessa, jossa olivat läsnä myös Streckenbacher ja Müller. Kokoontumisessa puhuttiin juutalaisista, sabotööreistä jne., mutta mistään juutalaisten yleisestä tuhoamisesta ei ollut puhetta. Nosske ilmoitti kuulleensa yleisestä tuhoamiskäskystä vasta Romaniassa Ohlendorfilta 1-2 kuukautta sodan alkamisen jälkeen.

Sandberger puolestaan ryhtyi selittämään, että jossakin neuvonpidossa kesäkuussa 1941 annettiin käsky tuhota idän juutalaiset, mutta hän ei enää muista, kuka käskyn antoi.

Vielä on käsittelemättä Nürnbergin syytetyistä Schulz, joka kieltää monet yllä mainituista lausunnoista, sillä hänen mukaansa sen enempää Berliinissä (Heydrichin puhe 17.6.1941) kuin Pretzschissä ei annettu mitään käskyä juutalaisten tuhoamisesta. Hän ilmoitti olleensa läsnä Berliinissä Heydrichin neuvonpidossa (todennäköisesti juuri 17.6.1941 pidetty tilaisuus), mutta siellä oli käsitelty tulevaa sotaa ja sen luonnetta (kahden maailmankatsomuksen välinen sota) eikä juutalaisten ampumisesta oltu puhuttu mitään. Schulz kertoi olleensa läsnä myös Pretzschissä Heydrichin pitäessä siellä tarkastusta 2-3 viikkoa ennen sodan alkua, eikä sielläkään oltu puhuttu juutalaisten ampumisista mitään.

Nürnbergin oikeus epäili, että jos Schulz oli läsnä juuri tuossa Heydrichin 17.6.1941 pitämässä tilaisuudessa, niin ehkä hän ei kuullut tuhoamiskäskyä, koska puuhaili sillä hetkellä jotakin muuta (”Es ist auch möglich, dass Schulz bei der hier massgeblichen Führerbesprechung, falls er teilgenommen haben sollte, von dem Tötungsbefehl nicht gehört hat, weil er gerade in den entscheidenden Augenblicken anderweitig beschäftigt war”; Streim. s. 80). Näin oikeus voi puhua vain näytösoikeudenkäynnissä.

Schulz ilmoitti saaneensa tiedon tuhoamiskäskystä elokuussa 1941 Einsatz-joukko C:n johtajalta Raschilta Shitomirissa, jonne Rasch oli kutsunut Einsatz-komennuskuntien komentajat. Blobel, Herrmann ja Kröger vahvistavat tällaisen tilaisuuden olleen mutta kiistävät osallistuneensa siihen, mikä on merkillistä, jos tilaisuus oli juuri heitä varten. Schulzin mukaan Rasch oli sanonut, että HSSPF Russland-Süd (Venäjän eteläosien vanhempi SS- ja poliisijohtaja) Jeckeln oli käskenyt ryhtyä kovempiin toimiin juutalaisia vastaan ja että tästä lähtien myös naisia ja lapsia tulisi teloittaa. Streim kirjoittaa, että pelkästään Schulzin lausunnon perusteella ei ole uskottavaa, että ”Führerin käskyn” käskytystienä olisi ollut vanhempi SS- poliisijohtaja. Voidaanko sitä paitsi tuollaista käskyä pitää käskynä murhata juutalaiset, siinähän saatetaan aivan hyvin tarkoittaa tihutöiden, murhien tai muiden turvallisuutta vaarantavien toimien vuoksi teloitettaviksi määrättyjä partisaaneja, joista suuri osa oli juutalaisia, paikoin jopa kaikki, ja monesti kokonaiset perheet olivat mukana saksalaisten vastaisissa toimissa, lapsia myöten. Joskus myös tihutöiden vuoksi suoritettiin kostotoimenpiteitä eli repressaaleja, jotka olivat laillisia. Tällaisella ei ole mitään tekemistä juutalaisten laittoman ”murhaamisen” kanssa.

Voidaan päätellä, ettei tällaisiin lausunnonantajiin voi luottaa ensinkään. Kaikki on kylmää taktiikkapeliä, eikä totuudella ole mitään merkitystä. Tämä taas johtuu siitä, että sodan jälkeen sodan voittajat eivät ole kyenneet järjestämään muunlaisia oikeudenkäyntejä kuin näytösoikeudenkäyntejä, ja syytetyt ovat olleet tästä täysin selvillä.

Mitä sitten on sanottavaa myöhempinä aikoina syytteeseen asetettujen Einsatz-joukkojen ja -komennuskuntien komentajien lausunnoista?

Ainakin Streckenbachin he vapauttivat ”Führerin käskyn” välittäjän roolista; tämähän oli elävänä ilmaantunut pitämään puoliaan. Streckenbachin todellinen rooli tuli tässä yhteydessä ilmi: Batz, Bradfisch, Ehrlinger, Filbert, Herrmann, Kröger ja Zapp todistivat, että Streckenbachin rooli hänen vieraillessaan kerran tai pari Pretzschissä oli Heydrichin joukkojen hyvästeleminen. Hänhän oli Heydrichin henkilöstöpäällikkö.

Filbert, Zapp ja Ehlers ilmoittivat, että ”Führerin käskyn” antoi Heydrich Pretzschissä (Zappin ja Ehlersin kohdalla paikkailmoitus puuttuu) kesäkuun puolivälissä 1941, mutta kun he kertovat Heydrichin määränneen teloitettaviksi juutalaiset, kommunistiset virkailijat, sabotöörit ja muut potentiaaliset viholliset, voidaan Streimin mukaan (s. 89) päätellä, että he itse asiassa tarkoittivat Heydrichin 2.7.1941 antamaa käskyä. ”Führerbefelhän” olisi kuulunut toisin.

Batz totesi, että kesäkuun puolivälissä Pretzschissä Stahlecker (ei Heydrich) ilmoitti, että idän juutalaiset ovat potentiaalinen vihollinen, mutta ei antanut ohjeita menettelytavoista. Streimin mukaan Batz itse asiassa tarkoittaa Heydrichin käskyä.

Jägerin mukaan Heydrich ilmoitti kesäkuun puolivälissä Berliinissä, että sodan syttyessä Neuvostoliitossa tulee ampua sikäläiset juutalaiset. Jägerin mukaan tätä ei kuitenkaan ilmoitettu tiukkana käskynä.

Bradfisch ilmoitti, että ”Führerin käsky” kaikkien juutalaisten tuhoamisesta annettiin Neben yksikössä heinäkuun lopussa tai elokuun alkupuolella. Ehrlinger ilmoitti ensin, että ”Führerin käskyn” antoi Stahlecker Kaunasissa 29.6.1941, mutta myöhemmin hän perui tämän ja ilmoitti kyseessä olleen vain komissaarikäsky ja ”Barbarossamääräys”, ei tuhoamiskäsky. Herrmann puolestaan ei muistanut tarkkaa aikaa mutta totesi, että Rasch antoi Lvivissä käskyn ampua sabotöörit, kommunistipuolueen virkailijat ja bolshevismin kantajat mutta myöhemmin käsky laajeni kaikkiin juutalaisiin.

Kröger kielsi koskaan saaneensa virallista ilmoitusta ”Führerin käskystä”.

Streckenbach todisti, että ennen sodan syttymistä Berliinissä oli Heydrichin kokoon kutsuma tiedotustilaisuus, mutta siellä ei annettu mitään tappamiskäskyä. Hän kertoi kuulleensa sellaisesta vasta elokuussa 1941.

Tällaiset puheet heinä- tai elokuulle ajoittuvasta juutalaisten tuhoamiskäskystä kaatuvat kuitenkin siihen, että juuri silloin kaikkialla itäisellä alueella pystytettiin juutalaisille ghettoja ja heitä rekisteröitiin.

IHR:n (Institute of Historical Review) johtaja Mark Weber esimerkiksi mainitsee artikkelissaan ”My Role in the Zündel Trial” (”Roolini Zündel-oikeudenkäynnissä”; tuossa vuonna 1988 pidetyssä oikeudenkäynnissä Weber toimi puolustuksen todistajana) Einsatz-joukkojen raportteja, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi vuoden 1941 heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan:

(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava määrä juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä Uralin taakse, kuten kerrotaan – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisua Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne.

Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti:

Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmästä ongelmasta, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatz-kommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön.

Ei ollut juutalaisten murhaamiseen käskevää ”Führerin käskyä”. Weber kertoo yllä olevassa artikkelissaan todistaneensa ristikuulustelussaan, ettei mistään ”Führerin käskystä” ole koskaan löydetty mitään todisteita ja ettei edes Hilberg puhu enää sellaisesta.

Sitä paitsi jo noista yllä esitetyistä Einsatz-raporteista käy ilmi, että suurin osa – paikoin jopa kaikki - Saksan valtaan tulleen Neuvostoliiton alueen juutalaisista oli joko paennut tai tullut Stalinin pakkosiirtämäksi Neuvostoliiton sisäosiin saksalaisten lähestyessä. On väärin esittää heidät saksalaisten ”murhaamiksi” tai ”tappamiksi”, joita termejä Holmila kirjassaan vastuuttomasti käyttää.

Myös juutalainen antifasistisen komitean jäsen David Bergelson totesi moskovalaisessa lehdessä Eynikeyt 5.12.1942, että Saksan valtaamien alueiden juutalaisista 80% oli evakuoitu (Stalin oli siirtänyt heidät itään). Maaliskuun 15. päivänä 1943 samainen Eynikeyt kertoi D. Zaslavskin lausuneen juutalaiselle antifasistiselle komitealle: ”Puna-armeija pelasti juutalaisen kansan sen historian kriittisimmällä hetkellä.” Myös neuvostoliittolainen runoilija Itzik Feffer toi julkisesti sodan aikana New Yorkissa esiin, että puna-armeija ”pelasti muutaman miljoonaa juutalaista”. [5]

Kuitenkin Holmila Krausnickin ja Wilhelmin kirjaan viitatessaan viittaa myös sen toiseen kohtaan, lukuun, jossa puhutaan ”Einsatz-joukko A:n tuhoamistoimenpiteistä kevääseen 1942 mennessä” (kyseessä siis EJ A:n toiminta-alue Baltia ja Valko-Venäjä). Nähtävästi Holmila tahtoo tuoda esiin, että Einsatz-joukot (kirjansa kohdassa hän puhuu nimenomaan Einsatz-joukoista) ”tuhosivat juutalaisia”. Perustelu olisi siis se, että koska tuhottiin, täytyy olla käskykin.

Tässä täytyy muistaa, että Heydrich toki määräsi laillisia teloituksia turvallisuussyistä ja repressaaleina tihutöiden vuoksi. Neuvostoliiton partisaanit kävivät Stalinin käskystä laitonta massiivista sotaa saksalaisia vastaan suorittaen siviiliasuissa kaikenlaisia tihutöitä ja salamurhia. Partisaanit tuhosivat saksalaisten huoltoreittejä rintamalle, ja koska tämä suoraan vaikutti sotamenestykseen, tihutöitä tekevät partisaanit täytyi eliminoida. Juutalaisia oli partisaanijoukoissa hyvin runsaasti, ja monet ryhmät olivat puhtaasti juutalaisia. Siksi juutalaisia teloitettiin laillisesti huomattava määrä. Lisäksi partisaanien avustajiin kohdistettiin laillisia kostotoimenpiteitä eli repressaaleja.

Saksalaisilla oli oikeus tuhota laiton partisaanisota. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään ”juutalaisten kansanmurhan kanssa”. Partisaanit itse ilmoittivat surmanneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta, laittomasti siis. He olivat hyvin myrkyllinen ja tuhoisa rikollisjoukko. Heitä oli Saksan rintamalinjojen takana vuoden 1942 alussa 80 000 – 90 000, ja luku nousi koko ajan ollen vuoden 1944 alussa jo puoli miljoonaa. [10] Einsatz-joukko D:n komentaja Otto Ohlendorf todisti Nürnbergissä, että Neuvostoliiton laiton partisaanisota oli aiheuttanut Saksan armeijalle paljon enemmän kuolonuhreja kuin mitä saksalaiset teloittivat partisaaneja. Koko partisaanitoiminta oli laitonta toimintaa. On väärin julistaa partisaanien ja heidän avustajiensa teloittamiset laittomiksi ”juutalaisten tuhoamisiksi”.

Toiseksi tulee muistaa, että Baltia oli kesästä 1940 kesään 1941 Neuvostoliiton kontrollissa. Väestö muisti hyvin koko tuon kauhean sortokauden, ja kun saksalaiset saapuivat vapauttamaan heidät, väestö ryhtyi omatoimisiin kostotoimenpiteisiin sortajia vastaan, ja silloin kostettiin myös neuvostoliittolaisia tukeneille juutalaisille. Väestö siis spontaanisti teloitti tietyn määrän juutalaisia ja muita sortajia kostoksi. Toki saksalaiset sitten omien tutkimustensa tuloksena myös teloittivat tietyn määrän vääryyksiin syyllistyneitä, mutta näissä teloituksissa ei ollut kyse kansanmurhasta vaan vääryyksien rankaisemisesta.

Mutta mitä Krausnick ja Wilhelm (alla lyhennettynä K & W) kirjoittavat tuossa luvussa, johon Holmila sanojensa tueksi vetoaa?

He aloittavat kertomalla ns. ”Stahleckerin raportista” (Stahlecker oli Einsatz-joukko A:n komentaja), joka kuulemma on väliraportti Einsatz-joukko A:n puolivuotisesta toiminnasta (ajalta 16.10.1941 - 31.1.1942) ”lähes kokonaan jo valmiiksi saadusta juutalaisten tuhoamisesta alueellaan.” Miksi väliraportti, jos tehtävä on jo lähes valmis? K & W kertovat, että...

… raportti tekee selväksi, että Stahlecker ja hänen alaisuudessaan toimivat Einsatz-joukko A:n komennuskunnat ovat kaikin voimin ja niin nopeasti kuin mahdollista pyrkineet toteuttamaan Ostlandin (= Baltian ja Valko-Venäjän) ”mahdollisimman täydellisen puhdistamisen” juutalaisista Baltian ja Valko-Venäjän miehittämisen jälkeen.

Sitten he kertovat, että eräs toinen, 14.1.1942 annettu raportti [6] kertoo, että tuohon aikaan Baltiassa oli jäljellä enää 38 000 juutalaista (Viro 962, Latvia 2 600, Liettua 34 500) ja Valko-Venäjällä 139 000 juutalaista. K & W:n mukaan tämä tarkoitti sitä, että saksalaisten miehitysajan ensimmäisten kuukausien jälkeen juutalaisväestöstä oli jäljellä Baltiassa kymmenesosa ja Valko-Venäjällä noin puolet. K & W ilmoittavat siis juutalaisväestön määräksi ennen Saksan miehitystä Baltiassa 380 000 ja Valko-Venäjällä noin 278 000. Muista raporteista K & W ilmoittavat käyvän ilmi, että tuohon ajankohtaan mennessä Einsatz-joukko A oli likvidoinut lähes 230 000 juutalaista. Lisäksi on kuitenkin K & W:n mukaan laskettava muiden saksalaisjoukkojen (Wehrmacht, SS jne.) samalla alueella tappamat ”vähintään 100 000 muuta juutalaista”. Koko Einsatz-joukko A:n alueen 658 000 (380 000 + 278 000) juutalaisesta saksalaiset olisivat siis tappaneet 330 000, Einsatz-joukko A:n osuuden ollessa 230 000.

Tähän siis Holmila vetoaa. Hänen mielestään täytyy olla ”Führerin käsky”, koska tällä tavalla tapetaan.

K & W esittävät sitten tiedot kunkin alueen (Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä) kohdalta erikseen.

Ensiksi Viro. Viron kohdalla K & W siteeraavat erikoiskomennuskunta 1a:n komentaja Sandbergerin 12.10.1941 kirjoittamaa raporttia (Einsatz-raportti nro 111), jonka mukaan miehityksen jälkeen maassa ”lienee vielä noin 2 000 juutalaista”. Sandberger kertoo, että Saksan armeijan tultua maahan paikalliset ihmiset alkoivat ottaa juutalaisia kiinni. Tämän johdosta hän kertoo antaneensa komennuskunnilleen seuraavan määräyksen:

1. Kaikki yli 16-vuotiaat miespuoliset juutalaiset otettava kiinni.

2. Kaikki työkykyiset Tallinnassa ja sen ympäristössä asuvat 16-60-vuotiaat juutalaisnaiset otettava kiinni ja heidät määrätään turpeennostotyöhön.

3. Tartossa ja sen ympäristössä asuvat juutalaisnaiset sijoitettava suljettuun majoitukseen Tarton synagogaan ja erääseen asuinrakennukseen.

4. Pärnussa ja sen ympäristössä otettava kiinni työkykyiset juutalaismiehet ja –naiset.

5. Kaikki juutalaiset rekisteröitävä iän, sukupuolen ja työkyvyn mukaan valmistumassa olevaan leiriin sijoittamista varten.

Sitten raportti jatkui:

Virolaiset itsepuolustusjoukot teloittivat erikoiskomennuskunnan kontrollissa yli 16-vuotiaat miespuoliset juutalaiset lääkäreitä ja virkoihin asetettuja juutalaisvanhimpia lukuun ottamatta. Tallinnan ja Tallinnan piirin kohdalla tämä on vielä käynnissä, koska piiloutuneiden juutalaisten etsintä on vielä kesken. Virossa ammuttujen juutalaisten kokonaismäärä on tähän mennessä 440.

Toimenpiteiden jälkeen elossa lienee noin 500-600 juutalaisnaista ja –lasta.

Tallinnassa ja sen ympäristössä asuvia juutalaisia varten valmistetaan aikanaan leiri Harkuun (Tallinnan piirissä), jota Tallinnan juutalaisten majoittamisen jälkeen laajennetaan ottamaan vastaan Viron kaikki juutalaiset.

K & W toteavat heti tämän jälkeen, että Sandberger erehtyi, kun hän luuli voivansa varjella ainakin naiset ja lapset pahimmalta. Jeckelnin (vanhempi SS- ja poliisipäällikkö) määräyksestä nämäkin kuulemma ammuttiin eräässä leirissä Pihkovassa (Viron itärajan takana). Kaikki siis teloitettiin. Ja tammikuun lopussa kuulemma eräs raportti julisti: ”Tänään Virossa ei ole enää juutalaisia.”

Voidaan tietenkin kysyä, miksi Sandberger määrää kohdassa 4 otettavaksi kiinni myös kaikki Pärnun ja sen ympäristön työkykyiset juutalaismiehet, jos hän kohdassa 1 on jo määrännyt kiinni otettaviksi kaikki yli 16-vuotiaat juutalaismiehet. Edelleen voidaan kysyä, miksi kaikki juutalaiset on rekisteröitävä, jos heidät on määrä ampua, tai miksi kaikkia Viron juutalaisia varten rakennetaan leiriä, jos heidät on määrä ampua.

Tämä koko raportti on vastoin saksalaisten määräyksiä, esimerkiksi vastoin juuri Heydrichin määräystä, jonka mukaan ainoastaan valtion ja puolueen viroissa olevat juutalaiset tuli teloittaa.

Tämä raportti mielettömyyksineen vaikuttaa väärennetyltä, ja siitä kuultaa läpi valhepropaganda. Sodan jälkeenhän nämä Einsatz-joukkojen raportit joutuivat liittoutuneiden haltuun, ja niitä on todennäköisesti väärennetty laajassa mittakaavassa (esim. joissakin Einsatz-raporteissa väitetään Babi Jarin rotkossa Kiovan lähellä tapahtuneen kahdessa päivässä yli 33 000 juutalaisen joukkomurha ja joukkohautaaminen, ja myöhemmin kuulemma nämä ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin suurissa polttorovioissa, mutta ilmakuvat osoittavat, ettei kyseisessä rotkossa ole kyseisenä aikana tapahtunut mitään maastoon merkkejä jättävää toimintaa; Einsatz-raportit ovat siis väärennettyjä).

Merkillistä on myös, ettei K &W:llä ole esittää muuta tietolähdettä kuin tällainen mieletön ja ristiriitainen raportti. Mahdollista ja jopa todennäköistä on, että nuo 440 juutalaismiestä todella on teloitettu Kominternin virkailijoina, kommunistipuolueen tai Neuvostoliiton valtion virkailijoina, partisaaneina, sabotööreinä, propagandan levittäjinä, sala-ampujina, attentaattoreina, kiihottajina, repressaaleissa tms., mutta sellaiset turvallisuussyistä tapahtuneet teloitukset olivat laillisia eivätkä laittomia ”murhia” tai ”tappamisia”. Kaikki valtiot ovat menetelleet vastaavassa tilanteessa samalla tavalla, ja siksi tuollaiset turvallisuustoimet on hyväksytty sodan aikana kansainvälisellä lailla. Einsatz-raportissa 111 luvun 440 ympärille kudottu tarina ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa.

Toisaalla kirjassaan (sivulla 606, siis kohdassa, johon Holmila ei viittaa) K & W esittävät taulukon, joka on peräisin 15.10.1941 (kolme päivää yllä mainitun Einsatz-raportti 111:n jälkeen) laaditusta toisesta Stahleckerin raportista, [7] sen liite 8. Viron juutalaisia ilmoitetaan siinä teloitetuksi 474, joten se sopii hyvin lukuun 440. Erikseen paikallisten ihmisten kostotoimissa kuolleiden juutalaisten määräksi ilmoitetaan koko Baltiassa 5 500. Lopulliseen Stahleckerin raporttiin liitetyssä kartassa, jossa kunkin Einsatz-joukko A:n alueen maan (Viron, Latvian, Liettuan ja Valko-Venäjän) kohdalle on piirretty ruumisarkku ja sen yhteyteen ”teloitettujen” juutalaisten lukumäärä, ja siinä Viron kohdalla on luku 963. Sivulla 608 K & W kuitenkin ilmoittavat, että osa tuosta luvusta on ei-juutalaisia, joten luku ei pidä paikkaansa. Virossa laillisesti teloitettujen juutalaisten määrä jää epäselväksi. Epäselviä näyttävät olevan myös nämä kaikki K & W:n esittämät raportit.

Sitten Latvia. K & W tyytyvät esittämään Holmilan tarkoittamilla sivuilla vain lainauksen SS-Sturmbannführer Langen (EK 2:n komentajan) ”fragmentaarisena säilyneestä raportista” tammikuulta 1942.

Lange kirjoittaa Latviassa olleen saksalaisten joukkojen saapuessa noin 70 000 juutalaista. Heitä oli kuitenkin ollut Latviassa paljon enemmän, mutta suuri osa oli paennut bolshevistien mukana. Lange kirjoittaa sitten, että EK 2:n päämääränä oli toteuttaa juutalaisongelman radikaali ratkaisu teloittamalla kaikki juutalaiset. Lokakuun alussa 1941 juutalaisia oli teloitettu 30 000. Lokakuun loppuun mennessä Latvian maaseutu oli puhdistettu juutalaisista. Työhön tarvittavat juutalaiset sijoitettiin Riian, Väinänlinnan (Daugavpils, Dünaburg) ja Liepajan ghettoihin.

Lange jatkaa, että marraskuun alussa 1941 Riian ghetossa oli enää vain noin 30 000, Liepajan ghetossa noin 4 300 ja Väinänlinnan ghetossa noin 7 000 juutalaista, yhteensä siis 41 300 juutalaista.

Tuohon aikaan teloitettiin 400-500 juutalaista erilaisten rikkomusten vuoksi, samoin alettiin teloittaa tarpeettomiksi käyneitä juutalaisia. Marraskuun 9. päivänä Väinänlinnan ghetossa teloitettiin 11 034 (K & W:n mukaan tulee olla 1 134) juutalaista, joulukuun alussa Riiassa 27 800 juutalaista ja joulukuun puolivälissä Liepajassa 2 350 juutalaista.

Jäljelle jäi Langen mukaan Riian ghettoon 2 500 juutalaista, Väinänlinnan ghettoon 950 juutalaista ja Liepajan ghettoon 300 juutalaista, yhteensä 3 750 juutalaista.

15.10.1941 laaditussa toisessa Stahleckerin raportissa mainitaan Latviassa teloitettujen juutalaisten määräksi tuolloin 30 025.

Mainitussa ruumisarkkukuvin koristellussa kartassa on Latviassa teloitettujen juutalaisten kohdalla lukumäärä 35 238, joten kartta on luultavasti peräisin lokakuulta tai marraskuulta 1941. K & W:n mukaan kartan lukumäärä ei ole täsmällinen, sillä osa kuuluu Liettuan lukuun ja osa puuttuu.

Sitten Liettua. K & W kertovat aluksi Jägerin raportin (1.12.1941) toteamuksesta, että Liettuan juutalaisongelma on ratkaistu eikä Liettuassa ole enää muita juutalaisia kuin työhön tarvittavia juutalaisia ja heidän perheitään. Raportissa Jäger ilmoittaa tahtovansa tappaa (umbringen) nämäkin juutalaiset, jos saisi.

Jägerin mukaan jäljellä olevia työjuutalaisia oli tuolloin Siauliaissa (Schauen) 4 500, Kaunasissa 15 000 ja Vilnassa 15 000, yhteensä 34 500.

Jäger-raportti (ajalta 4.7.1941 – 30.11.1941) ilmoittaa Liettuassa teloitettujen määräksi 135 349, joista neljäsosa lapsia.

15.10.1941 laaditussa toisessa Stahleckerin raportissa Liettuassa teloitettujen määräksi tuolloin ilmoitetaan 80 311.

Ruumisarkkukuvin koristellussa kartassa Liettuassa teloitettujen juutalaisten kohdalla on luku 136 421. K & W:n mukaan (s. 608) oikea lukumäärä on alle 120 000, eikä täsmällistä lukumäärää ole enää mahdollista selvittää yksittäisten ilmoitusten epämääräisyyden vuoksi. Sivulla 607 K & W esittävät lukuisia syitä, joiden vuoksi lukumäärä 136 421 ei voi pitää paikkaansa (esim. osa Jägerin komennuskunnan työtä tapahtui Liettuan ulkopuolella ja toisaalta Liettuassa työskenteli muitakin joukkoja kuin Jägerin komennuskunta).

Lopuksi Valko-Venäjä. K & W siteeraavat Valko-Venäjän kohdalla ensin Stahlecker-raporttia (siis raportti 31.1.1942 mennessä). Sen mukaan Valko-Venäjällä ammuttujen määrä oli tuolloin 41 000. Jäljellä juutalaisia oli 128 000, joista Minskissä esimerkiksi 18 000. Raportti ilmoittaa, että juutalaisten sulkeminen ghettoihin on saatu lähes päätökseen.

Lisäksi K & W siteeraavat erikoiskomennuskunta 1b:n komentaja Strauchin lausuntoa 10.4.1943, jossa hän toteaa, että juutalaisia oli Valko-Venäjällä (saksalaisten tullessa) arviolta 150 000, mutta nyt heistä oli 130 000 hävinnyt (verschwunden). Jäljellä Valko-Venäjällä oli tuolloin noin 22 000 juutalaista.

15.10.1941 laaditussa toisessa Stahleckerin raportissa Valko-Venäjällä teloitettujen määräksi tuolloin ilmoitetaan 7 620.

Ruumisarkkukuvin koristellussa kartassa Valko-Venäjällä teloitettujen juutalaisten kohdalla on luku 41 828. K & W:n mukaan tämäkään luku ei ole täsmällinen, koska osa puuttuu ja lisäksi mukana voi olla muilta alueilta tulleita lukuja.

Epätarkkuuksista huolimatta Krausnick ja Wilhelm päätyvät toteamaan, että Einsatz-joukko A ”tuhosi” vuoden 1942 tammikuun loppuun mennessä noin 230 000 juutalaista. Muut saksalaiset joukot ”tuhosivat” heidän mukaansa Einsatz-joukko A:n alueella noin 100 000 juutalaista, joten yhteensä alueella heidän mukaansa ”tuhottiin” 330 000 juutalaista.

Jos sitten lähdetään arvioimaan tätä Holmilan lähdettä, niin ensimmäisenä pistää silmään, että monessa kohdin puhutaan juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta saksalaisten toiminnan päämääränä (esim. Jäger-raportti ja Langen raportti). Tämä on täysin vastoin saksalaisten silloista juutalaispolitiikkaa, jonka mukaan juutalaisiin ei saanut laittomasti kajota. Esimerkiksi professori Faurisson kirjoittaa näin:

Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. [8]

Juutalaisten teloittamisten syynä olivat aina turvallisuussyyt (kuten holokaustitahojen historioitsija Raul Hilberg myöntää), eikä heitä teloitettu sen vuoksi, että he olivat juutalaisia. Jos jossakin puhutaan juutalaisista omana ryhmänään teloitettavina, silloin tarkoitetaan heitä tihutöiden tekijöinä tai turvallisuusriskeinä, ei juutalaisina. Heitä teloitettiin puna-armeijan poliittisina komissaareina, jotka olivat vastuussa Neuvostoliiton julmasta sodankäynnistä vastoin kansainvälistä lakia (v. 1939 heitä oli 34 000 puna-armeijassa; teloituksista luovuttiin toukokuussa 1942), Kominternin virkailijoina, kommunistipuolueen tai Neuvostoliiton valtion virkailijoina, partisaaneina, sabotööreinä, propagandan levittäjinä, sala-ampujina, attentaattoreina, kiihottajina, repressaalien kohteina tms., ja jos heidät luetellaan joskus partisaaneista erillään, tarkoitetaan heitä muunlaisina turvallisuusriskeinä. Kyseessähän oli tuolloin sota, ja sodassa kaikki osapuolet aina pyrkivät eliminoimaan turvallisuusriskit. Elleivät he niin tekisi, he tuomitsisivat itse itsensä häviöön.

Jäger-raportti, Langen ”fragmentaarinen” raportti ja muut raportit, joissa kuvaillaan juutalaisten tappaminen itsenäiseksi päämääräksi, on siis katsottava väärennöksiksi kyseisiltä osin. Ne rikkovat räikeästi saksalaisten määräyksiä eivätkä niin ollen voi olla aitoja. Ja kuka voisi uskoa, että Jägerin joukot olisivat tappaneet Liettuassa yli 34 000 juutalaislasta tai että liki 140 000 teloitetun joukossa oli vain vajaat pari tuhatta ei-juutalaista!

Jäger-raportin sanotaankin löytyneen vilnalaisesta arkistosta vasta 1950-luvun loppupuolella, [9] ja tämäkin herättää kysymysmerkkejä. Onko kyseessä tietoinen sodanjälkeinen väärennös, joka sitten sopivasti ”löytyi”? Väärennökseen viittaa sekin, ettei raportin aitoutta ole tutkittu puolueettomassa asiantuntijatutkimuksessa; sitä on vain yksinkertaisesti pidetty aitona joissakin myöhemmin pidetyissä sotarikosoikeudenkäynneissä. Kysymyksiä herättävä on myös Karl Jägerin kohtalo. Kun hänen raporttinsa 1950-luvun lopulla ”löydettiin”, hänet pidätettiin ja vietiin oikeuteen. Ennen tuomiota Jäger teki – kuten väitetään - itsemurhan vankilassa 22.6.1959 (hänet on kuitenkin saatettu murhata, jos hän kielsi raportin aitouden). Holokaustitahot yhä ilkkuvat Jägerin sanoille, jotka tämä lausui pidättämisensä jälkeen: ”Olin aina hyvin velvollisuudentuntoinen ihminen” (”Ich war stets ein Mensch mit höherer Pflichtauffassung”). Mitä ilmeisimmin Jägerillä oli siis puhdas omatunto, mikä tarkoittaa sitä, ettei hän ollut murhannut ihmisiä.

Jopa Holmilan osoittamassa K & W:n kirjan kohdassa (s. 533-539) joissakin kohdin mainitaan erityinen turvallisuussyy teloittamisten syyksi. Esimerkiksi Langen raportissa kerrotaan, että marraskuussa 1941 Liettuassa teloitettiin satoja juutalaisia salakaupan, varkauksien, petosten ja juutalaistähden pois jättämisen (juutalaiset oli turvallisuussyistä määrätty kantamaan tuntomerkkinä juutalaistähteä vaatteissaan) vuoksi, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että juutalaisia olisi tapettu vain sen vuoksi, että he olivat juutalaisia (jolloin erityisen muun syyn esittäminen olisi ollut tarpeetonta). Koska Langen raportti toisaalla kertoo, että tavoitteena oli teloittaa kaikki juutalaiset, toisaalla taas luettelee erityisiä syitä juutalaisten teloittamiselle, niin tämä ristiriita osoittaa Langenkin raportin väärennökseksi.

On myös todettava selvennyksenä, että kun joissakin raporteissa puhtaan jonkin alueen tai maan tekemisestä ”juutalaisista vapaaksi”, niin silloin ei tarkoiteta heidän tuhoamistaan vaan heidän eristämistään suljettuihin ghettoihin tai leireihin tai heidän siirtämistään muualle. ”Judenfrei” (”juutalaisista vapaa”) tarkoitti usein sitä, etteivät juutalaiset enää toimineet vapaina yhteiskunnassa (ja harjoittaneet rikollisia tai saksanvastaisia toimiaan). Esimerkiksi Jäger julistaa, ettei Liettuassa ole enää juutalaisia, mutta jatkaa sitten, että työntekoa varten juutalaisia on Liettuan ghetoissa vielä yhteensä 34 500. Tämä, että juutalaisia varten kaikkialla – turvallisuussyistä – perustettiin ghettoja, sotii sitä vastaan, että juutalaiset oli tarkoitus yksinkertaisesti vain ampua. Myös se, että juutalaisia värvättiin kaikkialla kiivaasti työtehtäviin, sotii sitä vastaan, että heidät olisi ollut tarkoitus tuhota fyysisesti. Jos juutalaisia tarvittiin, mitään ”Führerin käskyä” luonnollisestikaan ei olisi annettu.

Mainittu Jäger-raportin ilmoitus, että Liettuassa oli jäljellä enää työhön tarvittavia juutalaisia 34 500 (Siauliai 4 500 + Kaunas 15 000 + Vilna 15 000), voidaan myös muualta saatavissa olevien tietojen valossa osoittaa laadultaan vääräksi. Carlo Mattogno ja Jürgen Graf osoittavat kirjassaan ”Treblinka. Extermination Camp or Transit Camp?” (s. 211-217), että työkyvyttömiä, esimerkiksi lapsia, ei oltu tuhottu, sillä toukokuussa 1942 suoritetun väestönlaskennan mukaan Vilnassa oli 14 545 juutalaista, joista 3693 oli alle 15-vuotiaita lapsia ja 59 yli 65-vuotiaita vanhuksia. Koska tiedoista käy ilmi, että nämä lapset asuivat perheidensä kanssa ghetossa, on selvää, että työkyvyttömien määrä oli vieläkin suurempi (äidit hoitivat lapsia kotona). Lisäksi Abraham Foxman on kirjassaan ”Vilna – Story of a Ghetto” kuvannut Vilnan kouluoloja vuosina 1941-1943, ja kouluissa oli hänen mukaansa koko ajan tuhansia juutalaisia lapsia.

Lisäksi Mattogno ja Graf kertovat, että kesällä 1944 Kaunasista (Liettua) ja Riiasta (Latvia) kuljetettiin n. 25 000 juutalaista Stutthofin leiriin lähelle Danzigia (nyk. Gdansk). Kuljetuksia oli Kaunasista kymmenen ja Riiasta kuusi. Nimilistat ovat vain osittain säilyneet, mutta säilyneistä listoista nähdään, että kuljetuksissa oli myös lapsia. Heinäkuun 26. päivänä Stutthofista siirrettiin Auschwitziin 1983 pääasiassa liettualaista juutalaista. Näiden joukossa oli 546 tyttöä ja 546 poikaa ja 801 näiden äitiä.

Itse asiassa on merkillistä, että saksalaiset olisivat jättäneet jälkeensä satojen tuhansien ihmisten joukkomurhista kertovat Einsatz-raportit; heillähän olisi ollut riittävästi aikaa hävittää ne. Useat tutkijat pitävät näitä dokumentteja ainakin osaksi väärennettyinä ja manipuloituina, perusteena se, ettei massiivisista joukkomurhista ole olemassa minkäänlaista konkreettista todistusta (pienimuotoisempia laillisia teloituksia luonnollisesti tapahtui, mutta ne eivät ole ”murhia”). Ohlendorf piti Nürnbergin oikeudenkäynneissä todistaessaan Einsatz-raportteja ”editoituina”, siis jälkeenpäin muokattuina, ja raporttien lukuja pitivät liioiteltuina myös Blobel ja Nosske, ja Einsatz-joukko C:n erikoiskomennuskunta 4b:n komentaja Hänsch totesi Einsatz-oikeudenkäynnissä, ettei hänelle ollut kukaan antanut mitään käskyä erityisesti juutalaisista ja ettei hänen komennuskuntansa tuhonnut juutalaisia heidän juutalaisuutensa tähden. Hänen komennuskuntansa oli hänen palveluaikanaan surmannut noin 60 juutalaista, jotka kaikki olivat olleet aseistautuneita.

On myös käytettävä tervettä arvostelukykyä, sillä Einsatz-joukko A oli kooltaan alle tuhat henkilöä (alkuun kaikissa neljässä Einsatz-joukossa oli yhteensä vain n. 3000 miestä). Osa henkilöstöä oli lisäksi sihteereitä, tulkkeja, radisteja ja kuorma-autonkuljettajia. Kuinka tällainen pieni joukko, vaikka sillä monin paikoin olikin paikallisia avustajia, olisi partisaanisodan hillitsemisen ohella kyennyt erikseen vielä murhaamaan satoja tuhansia juutalaisia laajalla alueella? Tällainen epäsuhta ja melkoinen mielettömyys on väkisin tunkenut myös holokaustitahojen kirjallisuuteen. Esimerkiksi Heinz Höhne kirjoittaa:

Heydrichin kuolemanlähettiläät aloittivat kauhean seikkailunsa: 3 000 miestä ajoi takaa Venäjän viittä miljoonaa juutalaista.

Yhtä koominen on natsienmetsästäjä Efraim Zuroffin teksti:

Einsatz-joukkoihin kuului kaikkiaan n. 3 000 miestä - - Näiden yksikköjen oli toimittava valtavalla alueella - - Välineet, jotka heillä tätä tarkoitusta (juutalaisten murhaamista) varten oli käytössään, olivat useimmissa tapauksissa tavallisia aseita - konekiväärejä, kiväärejä ja pistooleja - - Kuitenkin näistä rajoituksista huolimatta - - Einsatz-joukot onnistuivat murhaamaan n. 900 000 juutalaista 15 kuukaudessa. [11]

Holokaustitahojen ekspertti Gerald Reitlinger on todennut, että tämä on täysin epäuskottavaa ("Die SS - Tragödie einer deutschen Epoche", 1957, s. 186).

Väestötilastoista luonnollisesti saadaan lisää valaistusta siihen, kuinka Holmilan perusteisiin tulee suhtautua. Walter N. Sanningin kirja ”The Dissolution of Eastern European Jewry”, s. 46, ilmoittaa, että Virossa oli vuoden 1934 väestönlaskennassa 4 302 juutalaista, Latviassa vuoden 1935 väestönlaskennassa 93 479 juutalaista ja Liettuassa vuoden 1923 väestönlaskennassa 155 125 juutalaista, Baltiassa yhteensä siis 252 906 juutalaista. Valko-Venäjällä oli Reitlingerin mukaan [12] sillä alueella, josta v. 1941 tuli Saksan hallinnossa Ostlandin eteläosa (sen ”Valko-Venäjä”), alun perin 861 000 juutalaista, joista saksalaisten tullessa oli Stalinin evakuointien ja pakenemisten jälkeen jäljellä 172 000 (Strauchin mukaan 150 000; ks. yllä).

Sanning toteaa Münchenin nykyhistorian instituutin tietojen perusteella, että Baltiasta tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla samantapaista juutalaisten maastamuuttoa kuin Puolasta, ja arvioi sen ja alhaisen syntyvyyden vuoksi juutalaisten määräksi Baltiassa v. 1940 (sen joutuessa Neuvostoliiton haltuun) 225 000 (10%:n vähennys).

Kesäkuun 13. ja 14. päivän välisenä yönä 1941 (8-9 päivää ennen Saksan hyökkäystä) neuvostoliittolaiset alkoivat voimaperäisesti evakuoida juutalaisia ja venäläisiä Baltiasta Neuvostoliiton sisäosiin. Ihmisiä pidätettiin ja pakkosiirrettiin, ja siinä yhteydessä kuvausten mukaan suoritettiin myös murhia. Neuvostoliitto halusi poistaa alueelta ihmiset, joista voisi olla saksalaisille hyötyä, siis ammattihenkilöt, tiedemiehet, liikemiehet, puoluevirkailijat jne., ja suuri osa näistä oli juutalaisia. Mukana vaikutti kuitenkin myös etninen syy, koska Neuvostoliiton hallinnossa juutalaisilla oli vahva vaikutus, mutta etninen syy oli vain yksi syy muiden joukossa. Joka tapauksessa pakkosiirrettyjen joukossa juutalaisilla oli yliedustus verrattuna heidän osuuteensa väestöstä. Osa juutalaisista myös pakeni vapaaehtoisesti puna-armeijan mukana.

Sanning esittää taulukon muodossa sivulla 75, kuinka keskimäärin Baltiasta pakkosiirrettiin 26% kokonaisväestöstä. Reitlinger ilmoittaa kirjansa ”The Final Solution” sivulla 233, että Latviasta ja Liettuasta pakeni tai pakkosiirrettiin ainakin 60 000 juutalaista. Kun otetaan huomioon myös Viro, niin ehkä Baltiasta paenneiden tai pakkosiirrettyjen juutalaisten yhteismäärä on noin 62 000.

Reitlinger huomauttaa (s. 233-234), että Liettuan kohdalla on otettava huomioon, että vuonna 1939 siitä liitettiin Saksan valtakuntaan Klaipedan (Memelin) alue ja Suwalkin alue ja lisäksi heinäkuussa 1941 Hrodnan (Grodnon) alue liitettiin Bialystokiin. Klaipedan ja Suwalkin alueella eli 18 435 juutalaista ja Hrodnan ghetoissa n. 40 000 juutalaista.

Liettuan väestömäärästä 155 125 on siis ensinnäkin vähennettävä tuo yllä mainittu 10% (emigraatio, alhainen syntyvyys), jolloin määräksi tulee 139 600. Tästä luvusta on vähennettävä vielä Liettuan osuus noista 62 000 paenneesta tai pakkosiirretystä, ehkä 29 000 (Viron osuus ehkä 1 000 ja Latvian osuudeksi on sanottu 32 000, ks. A. Ezergailis: The Holocaust in Latvia, sivun 54 viite 8), ja lisäksi Klaipedan, Suwalkin ja Hrodnan 58 435 juutalaista (jotka Reitlingerin mukaan kaikki sitä paitsi pysyivät hengissä ainakin vuoden 1942 loppupuolelle), jolloin jäljelle jää varsinaisen Liettuan juutalaisten määräksi vuoden 1941 heinäkuussa 52 165. Koska Reitlinger ilmoittaa (s. 233) Stahleckerin raportin kirjoitusaikaan Liettuan ja Latvian juutalaisia olevan elossa ehkä 50 000 (Stahleckerin ja Langen mukaan 34 500 + 3 750 = 38 250; ks. yllä), niin kuolleitten juutalaisten määrä Liettuassa tammikuun lopussa 1942 voi olla Reitlingerin luvun mukaan korkeintaan 52 165 – 45 100 (sama prosenttiosuus 50 000:sta kuin 34 500 on 38 250:sta) = 7 065, ja Stahleckerin luvun mukaan korkeintaan 52 165 – 34 500 = 17 655.

Kuolleita juutalaisia on siis lähteestä riippuen saksalaisten tulo jälkeen Liettuassa 31.1.1942 mennessä 7 065 tai 17 655. Kaikki yllä mainitut K & W:n luvut romahtavat, samoin romahtavat siteerattujen Einsatz-raporttien uskottavuus ja Holmilan perusteet ”Führerin käskylle”.

Latviassa oli v. 1940 juutalaisia n. 84 130 (93 479 – 10 %). Neuvostoliittolaiset evakuoivat heistä mainitut 32 000, jolloin jäljellä Latviassa oli saksalaisten tullessa 52 130 juutalaista. Jos näistä oli Latviassa elossa 3 750, niin mitä tapahtui lopulle 48 380:lle? Teloitettuja oli lokakuun alkuun mennessä 30 000, sitten teloitettiin Väinänlinnan ghetossa 1 134, Riiassa 27 800 ja Liepajassa 2 350 juutalaista. Yhteensä teloitettuja oli siis 61 284. Teloitettuja oli niin ollen enemmän kuin juutalaisia oli olemassa. Holmilan perusteet eivät pidä.

Virossa oli juutalaisia v. 1940 n. 3872 (4302 – 10 %). Näistä pakeni tai pakkosiirrettiin ehkä 1 000, jolloin saksalaisten saapuessa maassa oli 2 872 juutalaista. Teloitettuja oli Sandbergerin mukaan 12.10.1941 mennessä 440, 15.10.1941 mennessä 474 ja koska em. ruumisarkkukuvin koristellussa kuvassa Viron kohdalla oleva luku 963 on K & W:n mukaan liian suuri, voidaan arvioida, että ehkä teloitettujen juutalaisten määrä oli 600. Tällöin 2 272 juutalaista säilyi hengissä.

Valko-Venäjän 861 000 juutalaisesta oli, kuten yllä jo todettiin, saksalaisten tullessa jäljellä 172 000, joten täällä neuvostoliittolaiset olivat evakuoineet juutalaisista 80 %. Stahleckerin raportin mukaan teloitettuja oli Valko-Venäjällä 41 000 ja ruumisarkkukuvin koristellun kartan mukaan 41 828. Jos teloitettuja oli 41 828, silloin elossa säilyi 130 172 juutalaista. Strauchin toteamus, että 10.4.1943 mennessä Valko-Venäjältä oli hävinnyt 130 000 juutalaista, viittaa todennäköisesti pakkosiirtoihin, kun saksalaiset siirsivät juutalaistyövoimaa aina sinne, missä kulloinkin oli tarve, ja varsinkin sotatilanne vaikutti asiaan (idästä esimerkiksi sodan kääntyessään kohti loppuaan siirrettiin länteen päin Saksaan työvoimaksi suuri määrä juutalaisia).

Jos vedetään maittain teloitetut yhteen, niin Liettuassa oli teloitettuja korkeintaan 7 065 tai 17 655, Latviassa korkeintaan 48 380, Virossa 600 ja Valko-Venäjällä 41 828, yhteensä korkeintaan 97 873 tai 108 463.

Koska Krausnick ja Wilhelm toteavat, että Einsatz-joukko A:n ulkopuolella muut saksalaiset joukot, esim. Wehrmacht ja SS, teloittivat vähintään 100 000 juutalaista Einsatz-joukko A:n alueella, niin itse Einsatz-joukko A:n osalle ei jäänyt yhtään juutalaista. Ei siis ollut Einsatz-joukoille annettua ”Führerin käskyä”. Päinvastoin, Einsatz-joukko A säilytti hengissä Liettuassa 34 500 tai 50 000 juutalaista, Latviassa 3 750 juutalaista, Virossa 2 272 juutalaista ja Valko-Venäjällä 130 172 juutalaista, yhteensä 170 694 tai 186 194 juutalaista.

Saksan virallinen politiikka idän vallatuilla alueilla olevien juutalaisten suhteen käy ilmi Saksan itäisten vallattujen alueiden ministerin Alfred Rosenbergin 2.8.1941 antamista juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivoista. Nämä ohjeet olivat osa laajempia vallattujen itäisten alueiden siviilihallintoa varten laadittuja ohjeita. [13] Rosenbergin käsky kuului:

Juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat.

1. Yleistä.

Kaikki juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet tulee suorittaa siitä näkökohdasta käsin, että juutalaiskysymys ratkaistaan sodan jälkeen koko Eurooppaa koskien yleisesti. Ne on sen vuoksi suunniteltava valmistaviksi osatoimenpiteiksi, ja niiden on oltava sopusoinnussa muiden tällä alueella tehtyjen päätösten kanssa.

Toisaalta vallatuilla itäisillä alueilla juutalaiskysymyksen käsittelyssä saadut kokemukset voivat antaa osviittoja kokonaisongelman ratkaisulle, koska näillä alueilla olevat juutalaiset yhdessä Kenraalikuvernementin juutalaisten kanssa muodostavat Euroopan juutalaisten enemmistön.

Mahdollisia paikallisen siviiliväestön toimia juutalaisia vastaan ei tule estää sikäli kuin ne ovat sopusoinnussa taistelevien joukkojen selustan rauhan ja järjestyksen ylläpitämistä koskevan käskyn kanssa. Katujen roskaväkeä ja muita epämääräisiä aineksia, jotka tahtovat vain juutalaisia liikkeitä ja juutalaisia ryöstämällä päästä rikastumaan, on asetuttava lujasti vastustamaan.

2. Väestökanta.

Juutalainen väestö muodostaa yksittäisissä valtakunnankomissariaateissa ja näiden sisällä kenraalikomissariaateissa hyvin erivahvuisen osan kokonaisväestöstä. Esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Ukrainassa elää miljoonia juutalaisia, jotka ovat asuneet siellä monien sukupolvien ajan. Neuvostoliiton keskiosissa sen sijaan juutalaiset ovat paljon suuremmassa määrin vasta bolshevikkiaikana paikalle muuttaneita. Erityisen ryhmän muodostavat puna-armeijan mukana vuosina 1939 ja 1940 Itä-Puolaan, Länsi-Ukrainaan, läntiselle Valko-Venäjälle, Baltian maihin, Bessarabiaan ja Bukovinaan tunkeutuneet neuvostojuutalaiset. Näitä erilaisia ryhmiä on oikeutettua kohdella osaksi eri tavoin.

Ensi sijassa kahden viime vuoden aikana neuvostoliittolaisilta uudelleen vallatuille alueille muuttaneet juutalaiset, sikäli kuin he eivät ole paenneet, on tiukoin toimenpitein erotettava pois. Koska tämä ryhmä väestöä vastaan harjoittamallaan terrorilla on tullut erittäin vihatuksi, väestö on jo saksalaisten joukkojen saapuessa itse suuressa määrin huolehtinut tästä erottamisesta. Sellaisia kostotoimenpiteitä ei tule vastustaa. Muu vakinainen juutalainen väestö on aluksi rekisteröitävä säätämällä ilmoittautumisvelvollisuus. Kaikki juutalaiset merkitään näkyvin tuntomerkein (keltainen tähti).

3. Erottaminen muusta väestöstä.

Saksalaisten toimenpiteiden ensimmäisenä päätavoitteena täytyy olla juutalaisten tiukka erottaminen muusta väestöstä. Neuvostoliiton juutalainen väestö on, erityisesti Neuvostoliiton ydinalueilla, bolshevistisesta vallankumouksesta lähtien jatkuvasti pyrkinyt esiintymään valepuvussa päästäkseen huomaamatta hallitseviin asemiin. Tässä tarkoituksessa lukuisat juutalaiset ovat luopuneet juutalaisesta tunnustuksestaan ja ottaneet venäläiset suku-, etu- ja tyttönimet. On annettava määräys, että ilmoittautumisvelvollisen elinaikana tai, sikäli kuin hän on tietoinen, hänen esi-isiensä aikana tapahtuneet juutalaisten nimenmuutokset on ilmoitettava ja peruutettava. Sama koskee aiempia juutalaisesta kulttiyhteisöstä eroamisia ja (monessa tapauksessa toistuvia) siirtymisiä muihin tunnustuksiin. Juutalaisen valepuvun riisuminen on varmasti helpompaa Ostlandin ja Ukrainan valtakunnankomissariaateissa, joissa enemmistö juutalaisesta väestöstä on sukupolvien ajan asunut vakinaisesti, kuin muissa valtakunnankomissariaateissa. Tässä yhteydessä on käytettävä neuvostoliittolaista arkistomateriaalia sikäli kuin sitä on säilynyt.

Vapaus valita asuinsijansa on juutalaisilta heti lakkautettava. Ghettoihin siirtämiseen on pyrittävä, mitä Valko-Venäjällä ja Ukrainassa helpottavat lukuisat jo olemassa olevat enemmän tai vähemmän suljetut siirtokunnat. Näihin ghettoihin voidaan valvonnan alla asettaa juutalainen itsehallinto juutalaisine poliiseineen. Gheton ja muun maailman välisten rajojen valvonta kuuluu poliisille.

Enempi sekoittuminen muuhun väestöön, esim. avioliittojen, liikeyhtymien, yhteisten kulttuuritoimintojen jne. muodossa, on kiellettävä. Sopivin toimenpitein on pyrittävä siihen, että juutalainen väestö asteittain suljetaan pois julkisesta elämästä.

4. Taloudellinen toiminta.

Koska idässä sodan vuoksi taloudelliset tehtävät ovat kiireellisiä, kaikissa juutalaisiin kohdistuvissa toimenpiteissä on kiinnitettävä huomiota siihen, etteivät taloudelliset alueet olennaisesti vahingoitu.

Juutalaisen ammattirakenteen täydellinen muuttaminen on välttämätöntä. Neuvostohallinnon aikana voimakkain juutalainen ammattiryhmä, valtion palveluksessa toimiva ryhmä, häviää kokonaan. Lisäksi tulee kieltää yleinen toiminta oikeudenkäytön, pankkialan, kiinteistökaupan, opetusalan, terveydenhuoltoalan, sanomalehtialan ja vastaavien ammateissa, myös Saksassa juutalaisilta kielletyissä ammateissa; poikkeus on tällöin kuitenkin tehtävä juutalaisen väestön sisällä tapahtuvan asianomaisen toiminnan kohdalla. Juutalaista toimintaa kaupan alalla on asteittain huoltoa vahingoittamatta rajoitettava, ja se voidaan sallia periaatteessa vain juutalaisen väestön sisällä. Samoin on meneteltävä terveydenhuollon alueella.

Mainituista ammattiryhmistä vapautuva työväki sijoitetaan valvonnan alla tuottavaan, mahdollisuuksien mukaan ruumiilliseen työhön (tietyöt, ratatyöt, kanavatyöt, maatalous jne.). Juutalaiset tehdastyöläiset, käsityöläiset ja kotityön tekijät voivat harjoittaa toimintaansa edelleen; tällöin on pyrittävä siviilihallinnon valvonnassa toimiviin puhtaasti juutalaisiin yrityksiin. Yhä suurempi osa juutalaista väestöä on pantava maataloustyöhön. Siellä, missä juutalaisia maatalousyrityksiä (esim. kolhooseja) on olemassa, ne jatkavat tiukan valvonnan alla työtään.

Kussakin tapauksessa on tällöin erikseen suoritettava maanjaon tarkistus.

Kaikki juutalainen varallisuus on ilmoitettava. Liiketoimiin tarvitaan lupa.

5. Kulttuuritoiminta.

Juutalaiset on asteittain suljettava pois muun väestön kulttuuritoiminnasta.

Juutalaista sanomalehdistöä (jiddishin tai heprean kielellä) ei toistaiseksi voida sallia. Yksittäisten lehtien salliminen erityisen tiukassa valvonnassa jää myöhemmän päätöksen varaan.

Juutalainen rituaaliteurastus tulee kieltää.

Viitteet:

[1] Heydrichin käsky laajempana, ensin saksaksi, sitten suomennettuna (käskyn lopusta ymmärtääkseni puuttuu osa, mutta en löytänyt sitä lähteistä):

Einsatzbefehl Heydrichs an die HSSPF in der Sowjetunion: Weisungen an die Einsatzgruppen und –kommandos, 2.7.1941:

[…] In Nachstehendem gebe ich in gedrängter Form Kenntnis von den von mir den Einsatzgruppen und –kommandos der Sicherheitspolizei und des SD gegebenen wichtigsten Weisungen mit der Bitte, sich dieselben zu eigen zu machen.

VORBEMERKUNG:

Nahziel des Gesamteinsatzes ist die politische, d. h. im wesentlichsten die sicherheitspolizeiliche Befriedung der neu zu besetzenden Gebiete.

Endziel ist die wirtschaftliche Befriedung.

Wenn auch alle zu treffenden Massnahmen schliesslich auf das Endziel, auf welchem das Schwergewicht zu liegen hat, abzustellen sind, so sind sie doch im Hinblick auf die jahrzehntelang anhaltende bolschewistische Gestaltung des Landes mit rücksichtsloser Schärfe auf umfassendstem Gebiet durchzuführen.

Dabei sind selbstverständlich die Unterschiede zwischen den einzelnen Völkerstämmen (insbesondere Balten, Ruthenen, Ukrainer, Georgier, Armenier, Aserbeidschaner usw.) zugrunde zu legen und wo irgendmöglich für die Zielsetzung auszunützen.

Die politische Befriedung ist die erste Voraussetzung für die wirtschaftliche Befriedung.

1) VERHÄLTNIS ZUR WEHRMACHT:

Zur Vermeidung möglicher Unklarheiten im Hinblick auf den organisatorischen Einsatz und den sachlichen Aufgabenbereich der Einsatzgruppen und –kommandos der SP (SD) im Rahmen des gesamten Osteinsatzes verweise ich nochmals auf die Befehle des OKH. vom 26. III. 41.

2) BERICHTERSTATTUNG:

Der RFSS und Chef der Deutschen Polizei muss laufend über alle Einsatzergebnisse der Sicherheitspolizei und des SD unterrichtet sein.

Auf Befehl des RFSS habe ich, um diese ständige Berichterstattung zu gewährleisten, für den Geschäftsbereich der Sicherheitspolizei und des SD im Rahmen des Reichssicherheitshauptamtes eine zentrale Nachrichtenübermittlungsstelle (ZNÜ) eingerichtet, die mir unmittelbar untersteht.

An diese ZNÜ sind im Verfolg des ausdrücklichen Befehls des RFSS alle Berichte, Anfragen und Meldungen usw. durchzugeben.

Hiervon hat der RFSS lediglich solche Berichte oder Meldungen ausgenommen, die vom RFSS persönlich und unmittelbar angefordert werden.

Aber auch diese unmittelbaren Berichte und Meldungen sind, da für den Gesamtüberblick erforderlich, gleichzeitig sofort an die ZNÜ durchzugeben.

Auf die besondere Wichtigkeit der absoluten Einhaltung dieses Befehls des RFSS ist im Hinblick auf die noch bevorstehenden Raumerweiterungen von vorneherein ganz besonders Wert zu legen.

3) FAHNDUNGSMASSNAHMEN:

An Hand der vom Reichssicherheitshauptamt herausgegebenen Sonderfahndungsliste Ost haben die EK der Sipo und des SD die erforderlichen Fahndungsmassnahmen zu treffen.

Da es naturgemäss nicht möglich war, alle gefährlichen Personen in der SU zu erfassen, sind über diese Fahndungsliste hinaus alle diejenigen Fahndungs- und Exekutivmassnahmen zu treffen, die zur politischen Befriedung der besetzten Gebiete erforderlich sind.

4) EXEKUTIONEN:

Zu exekutieren sind alle

Funktionäre der Komintern (wie überhaupt die kommunistischen Berufspolitiker schlechthin)

die höheren, mittleren und radikalen unteren Funktionäre der Partei, der Zentralkomitees, der Gau- und Gebietskomitees

Volkskommissare

Juden in Partei- und Staatsstellungen

sonstigen radikalen Elemente (Saboteure, Propagandeure, Heckenschützen, Attentäter, Hetzer usw.)

SOWEIT sie nicht im Einzelfall nicht oder nicht mehr benötigt werden, um Auskünfte in politischer oder wirtschaftlicher Hinsicht zu geben, die für die weiteren sicherheitspolizeilichen Massnahmen oder für den wirtschaftlichen Wiederaufbau der besetzten Gebiete besonders wichtig sind.

Insbesondere ist Bedacht zu nehmen, dass Wirtschafts- Gewerkschafts- und Handelsgremien nicht restlos liquidiert werden, sodass keine geeigneten Auskunftspersonen mehr vorhanden sind.

Den Selbstreinigungsversuchen antikommunistischer oder antijüdischen Kreise in den neu zu besetzenden Gebieten sind keine Hindernisse zu bereiten. Sie sind im Gegenteil, allerdings spurenlos, zu fördern, ohne dass sich diese örtlichen „Selbstschutz“-Kreise später auf Anordnungen oder gegebene politische Zusicherungen berufen können.

Da aus naheliegenden Gründen ein solches Vorgehen nur innerhalb der ersten Zeit der militärischen Besetzung möglich ist, haben die Einsatzgruppen der SP (SD) möglichst im Benehmen mit den militärischen Dienststellen bestrebt zu sein, in den betreffenden neu besetzenden Gebieten raschestens, wenigstens mit einem Vorkommando, einzurücken.

Besonders sorgfältig ist bei Erschiessungen von Ärzten und sonstigen in der Heilkunde tätigen Personen vorzugehen. Da auf dem Lande auf etwa 10 000 Einwohner an sich nur ein Arzt fällt, würde bei etwa auftretenden Epidemien durch die Erschiessung von zahlreichen Ärzten ein kaum auszufüllendes Vakuum entstehen.

Wenn im Einzelfalle eine Exekution erforderlich ist, ist sie selbstverständlich durchzuführen, doch muss eine genaue Überprüfung des Falles vorausgehen.

(Bundesarchiv R 70 Sowjetunion/32, Bl. 384-390).

Lähde: Peter Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden. Eine umfassende Dokumentation des Holocaust 1941-1945. R. Piper GmbH & Co. 1989, s. 116-118.

Suomeksi:

Heydrichin toimintakäsky korkeammille SS- ja poliisijohtajille Neuvostoliitossa: Ohjeita Einsatz-joukoille ja –komennuskunnille (= toimintajoukoille ja –komennuskunnille).

[…] Seuraavassa annan tiivistetyssä muodossa tiedoksi Turvallisuuspoliisin ja SD:n (Turvallisuuspalvelun) Einsatz-joukoille ja –komennuskunnille antamani tärkeimmät ohjeet ja pyydän omaksumaan ne.

ALKUHUOMAUTUS: Kokonaistoiminnan lähitavoite on uusien miehitettävien alueiden poliittinen, so. pääasiassa turvallisuuspoliisin toteuttama rauhoittaminen.

Lopullinen tavoite on taloudellinen rauhoittaminen.

Vaikka kaikki suoritettavat toimenpiteet on viime kädessä suunnattava lopulliseen tavoitteeseen, jolla on oltava suurin paino, on ne silti maan vuosikymmeniä kestänyt bolshevistinen muokkaaminen huomioon ottaen suoritettava armottomalla kovuudella mahdollisimman laajalla alueella.

Tässä on luonnollisesti otettava perustaksi eri kansanheimojen (erityisesti balttien, ruteenien, ukrainalaisten, georgialaisten, armenialaisten, aserbaidsanilaisten jne.) väliset erot ja niitä on mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävä päämäärään pääsemisessä.

Poliittinen rauhoittaminen on ensimmäinen edellytys taloudelliselle rauhoittamiselle.

1) SUHDE WEHRMACHTIIN (Saksan armeijaan):

Mahdollisten epäselvyyksien välttämiseksi Turvallisuuspoliisin ja Turvallisuuspalvelun Einsatz-joukkojen ja –komennuskuntien organisatorisen toiminnan ja konkreettisen tehtäväalueen suhteen koko itäisen toiminnan puitteissa kehotan vielä kerran perehtymään OKH:n (Saksan armeijan maavoimien yleisesikunnan) 26.3.1941 antamiin käskyihin.

2) RAPORTOINTI:

SS-valtakunnanjohtajalle ja Saksan poliisin päällikölle (so. Himmlerille) on jatkuvasti raportoitava Turvallisuuspoliisin ja Turvallisuuspalvelun toiminnan tuloksista.

Tämän vakituisen raportoinnin taatakseni olen SS-valtakunnanjohtajan käskystä perustanut Turvallisuuspoliisin ja Turvallisuuspalvelun toimialalle valtakunnan pääturvallisuusviraston puitteissa viestinvälityskeskusviraston, joka toimii välittömässä alaisuudessani.

SS-valtakunnanjohtajan nimenomaisen käskyn mukaisesti kaikki raportit, tiedustelut ja ilmoitukset on välitettävä suoraan tähän viestinvälityskeskusvirastoon.

Poikkeuksen tähän SS-valtakunnanjohtaja on tehnyt ainoastaan sellaisten raporttien ja ilmoitusten suhteen, jotka SS-valtakunnanjohtaja henkilökohtaisesti ja suoraan pyytää.

Mutta myös nämä suorat raportit ja ilmoitukset tulee, kokonaiskatsauksen kannalta tarpeellisina, välittää samanaikaisesti heti viestinvälityskeskusvirastoon.

Tämän SS-valtakunnanjohtajan käskyn ehdottoman noudattamisen erityiseen tärkeyteen on vielä edessä olevat aluelaajennukset huomioiden alusta pitäen pantava erityistä painoa.

3) ETSINTÄKUULUTUSTOIMENPITEET:

Valtakunnan pääturvallisuusviraston antaman erikoisetsintäkuulutuslista Ostin avulla Turvallisuuspoliisin ja Turvallisuuspalvelun Einsatz-komennuskuntien on suoritettava tarvittavat etsintätoimenpiteet.

Koska luonnollisestikaan ei ollut mahdollista listata kaikkia Neuvostoliitossa olevia vaarallisia henkilöitä, on tämän etsintäkuulutuslistan ulkopuolella suoritettava kaikki ne etsintä- ja toimeenpanotoimenpiteet, jotka ovat tarpeellisia miehitettyjen alueiden poliittisen rauhoittamisen kannalta.

4) TELOITUKSET:

Teloitettava on kaikki

Kominternin virkailijat (kuten ylipäätään kaikki kommunistiset ammattipoliitikot sellaisenaan)

puolueen, keskuskomitean ja piiri- ja aluekomiteoiden korkeamman tason, keskitason ja radikaalit alemman tason virkailijat

kansankomissaarit

puolueen ja valtion viroissa olevat juutalaiset

muut radikaalit elementit (sabotöörit, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit, kiihottajat jne.)

SIKÄLI KUIN heitä ei tai ei enää erikoistapauksissa tarvita antamaan sellaisia tietoja poliittisessa tai taloudellisessa suhteessa, jotka ovat erityisen tärkeitä turvallisuuspoliisin jatkotoimenpiteiden tai miehitettyjen alueiden taloudellisen jälleenrakentamisen kannalta.

Erityisesti on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei talouden, ammattiyhdistysliikkeen ja kaupan elimiä kokonaan likvidoida, niin ettei enää ole sopivia informaatiohenkilöitä.

Kommunismin- tai juutalaisvastaisten piirien omatoimisille puhdistuspyrkimyksille uusilla miehitettävillä alueilla ei tule asettaa esteitä. Niitä on päinvastoin tuettava, tosin jälkiä jättämättä, niin etteivät nämä paikalliset ”itsepuolustus”-piirit myöhemmin voi vedota määräyksiin tai annettuihin poliittisiin vakuutuksiin.

Koska ymmärrettävistä syistä sellainen menettely on mahdollinen vain sotilaallisen miehityksen alkuvaiheissa, Turvallisuuspoliisin ja Turvallisuuspalvelun Einsatz-joukkojen tulee, sikäli kuin mahdollista, yhteisymmärryksessä sotilasosastojen kanssa pyrkiä tulemaan kyseisille uusille miehitettäville alueille hyvin nopeasti, ainakin yhden eteen lähetetyn komennuskunnan kanssa.

Erityisen huolellisia on oltava lääkäreiden ja muiden terveydenhuoltohenkilöiden ampumisten yhteydessä. Koska maassa on osapuilleen 10 000 asukasta kohti vain yksi lääkäri, lukuisten lääkärien ampuminen synnyttäisi mahdollisesti syntyvissä epidemioissa vaikeasti täytettävän tyhjiön.

Jos yksittäisissä tapauksissa teloitus on tarpeen, on se luonnollisesti suoritettava; kuitenkin tapaus on ensin tutkittava tarkoin.

[2] Christian Streit: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Stuttgart: DVA, 1978, 126-127 (itse tarkistin vuoden 1997 Neuausgabesta, Bonn: Dietz, s. 126-127).

[3] Helmut Krausnick ja Hans-Heinrich Wilhelm: Die Truppe des Weltanschauungskrieges: Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942. Stuttgart: DVA, 1981, s. 159-164 ja 533-539.

[4] Alfred Streim: Die Behandlung sowjetischer Kriegsgefangenen im ”Fall Barbarossa”. Eine Dokumentation. Heidelberg: C. F. Müller Juristischer Verlag, 1981, s. 74-93.

[5] Kappaleen tietojen lähde: Walter N. Sanning: The Dissolution of Eastern European Jewry. IHR, 1990, s. 94.

[6] http://www.mazal.org/archive/nmt/04/NMT04-T0186.htm

[7] http://www.mazal.org/archive/nmt/04/NMT04-T0154.htm

[8] artikkeli “My revisionist method”, JHR 2/2002;

http://www.ihr.org/jhr/v21/v21n2p-7_faurisson.html

[9] Ronald Headland: Messages of Murder, 1992, s. 155.

[10] Bernd Bonwetsch: Sowjetische Partisanen 1941-1944, kirjassa Gerhard Schulz (toim.): Partisanen und Volkskrieg, 1985, s. 99, 101.

[11] Efraim Zuroff: Occupation Nazi-Hunter, 1994, s. 27.

[12] Gerald Reitlinger: Final Solution, Sphere Books, 1971, s. 543.

[13] Ministeri Rosenbergin ”Juutalaiskysymyksen käsittelyn suuntaviivat” kuuluvat saksaksi seuraavasti.

Der Reichsminister für die besetzten Ostgebiete.

Die Zivilverwaltung in den besetzten Ostgebieten (Braune Mappe).

Teil II: Reichskommissariat Ukraine.

Zweiter Abschnitt: Arbeitsrichtlinien für die Zivilverwaltung.

B. Politische Richtlinien für die Verwaltung der besetzten Ostgebiete.

IX Richtlinien für die Behandlung der Judenfrage.

1. Allgemeines.

2. Bevölkerungsstand.

3. Absonderung aus der übrigen Bevölkerung.

4. Wirtschaftliche Betätigung.

5. Kulturelle Betätigung.

IX RICHTLINIEN FÜR DIE BEHANDLUNG DER JUDENFRAGE

1. Allgemeines.

Alle Massnahmen zur Judenfrage in den besetzten Ostgebieten müssen unter dem Gesichtspunkt getroffen werden, dass die Judenfrage nach dem Kriege für ganz Europa generell gelöst werden wird. Sie sind daher als vorbereitende Teilmassnahmen anzulegen und bedürfen der Abstimmung mit den sonst auf diesem Gebiet getroffenen Entscheidungen.

Andererseits können die bei der Behandlung der Judenfrage in den besetzten Ostgebieten gemachten Erfahrungen für die Lösung des Gesamt-Problems richtungweisend sein, da die Juden in diesen Gebieten zusammen mit den Juden des Generalgouvernements das stärkeste Kontingent des europäischen Judentums bilden.

Ein etwaiges Vorgehen der örtlichen Zivilbevölkerung gegen die Juden ist nicht zu hindern, soweit sich dies mit dem Gebot der Aufrechterhaltung von Ruhe und Ordnung im Rücken der kämpfenden Truppe vereinbaren lässt. Dem Vorgehen des Strassenböbels und anderer dunkler Elemente, denen es nur auf die Plünderung jüdischer Geschäfte und Ausraubung des Judentums zu ihrer eigenen Bereicherung ankommt, ist scharf entgegenzutreten.

2. Bevölkerungsstand.

Das Judentum stellt in den einzelnen Reichskommissariaten und innerhalb dieser in den Generalkommissariaten einen sehr verschieden starken Anteil an der Gesamtbevölkerung. Zum Beispiel leben in Weissruthenien und der Ukraine Millionen von Juden, die hier seit Generationen ansässig sind. In den zentralen Gebieten der UdSSR dagegen sind die Juden zum weitaus grösseren Teil erst in der bolschewistischen Zeit zugezogen. Eine besondere Gruppe stellen die im Gefolge der Roten Armee 1939 und 1940 nach Ostpolen, der Westukraine, West-Weissruthenien, den baltischen Ländern, Bessarabien und Buchenland eingedrungenen Sowjetjuden dar. Gegenüber diesen verschiedenen Gruppen ist teilweise eine verschiedenartige Behandlung am Platze.

In erster Linie sind die in den beiden letzten Jahren in die von den Sowjets neu besetzten Gebiete zugezogenen Juden, soweit sie nicht geflohen sind, mit scharfen Massnahmen auszuscheiden. Da sich diese Gruppe durch ihren Terror gegenüber der Bevölkerung in höchstem Grade verhasst gemacht hat, ist ihre Ausscheidung grossenteils schon beim Erscheinen der deutschen Truppen von der Bevölkerung selbst besorgt worden. Derartigen Vergeltungsmassnahmen ist nicht entgegenzutreten. Die übrige ansässige jüdische Bevölkerung ist zunächst durch Einführung der Meldepflicht zu erfassen. Alle Juden werden durch sichtbare Kennzeichen (gelber Judenstern) gekennzeichnet.

3. Absonderung aus der übrigen Bevölkerung.

Ein erstes Hauptziel der deutschen Massnahmen muss sein, das Judentum streng von der übrigen Bevölkerung abzusondern. Das Sowjetjudentum hat, besonders in den Kerngebieten der UdSSR, seit der bolschewistischen Revolution dauernd versucht, sich zu tarnen, um unauffällig in beherrschende Positionen aufrücken zu können. Zu diesem Zweck haben zahlreiche Juden ihr mosaisches Bekenntnis aufgegeben und russische Familien-, Vor- und Vatersnamen angenommen. Es ist anzuordnen, dass bei der Lebzeiten des Meldepflichtigen oder, soweit ihm bekannt, bei seinen Vorfahren erfolgte Namensänderungen von Juden zu melden und rückgängig zu machen sind. Das gleiche gilt für frühere Austritte aus der mosaischen Kultusgemeinschaft und Übertritte (häufig mehrfache) zu anderen Bekenntnissen. Die Zerschlagung der jüdischen Tarnung wird in den Reichskommissariaten Ostland und Ukraine, wo ein grösserer Teil des Judentums seit Generationen ansässig ist, leichter sein als in den anderen Reichskommissariaten. Sowjetisches Archivmaterial ist, soweit erhalten, hierbei heranzuziehen.

Die Freizügigkeit ist für alle Juden sofort aufzuheben. Eine Überführung in Ghettos ist anzustreben, die in Weissruthenien und in der Ukraine durch das Vorhandensein zahlreicher mehr oder weniger geschlossener jüdischer Niederlassungen erleichtert wird. Diesen Ghettos kann unter Aufsicht eine jüdische Selbstverwaltung mit jüdischer Polizei gegeben werden. Die Bewachung der Grenzen zwischen dem Ghetto und der Aussenwelt ist Sache der Polizei.

Eine weitere Vermischung mit der übrigen Bevölkerung, z. B. durch Eheschliessung, geschäftlichen Zusammenschluss, gemeinsame kulturelle Betätigung usw., ist zu verbieten. Durch geeignete Massnahmen ist zu erreichen, dass das Judentum aus dem öffentlichen Leben Zug um Zug ausgeschieden wird.

4. Wirtschaftliche Betätigung.

Bei der durch den Krieg bedingten Vordringlichkeit der wirtschaftlichen Aufgaben im Osten ist bei allen Massnahmen gegen die Juden darauf zu achten, dass wirtschaftliche Belange nicht wesentlich geschädigt werden.

Eine vollkommene Umschichtung des jüdischen Berufslebens ist erforderlich. Die Gruppe der Staatsangestellten, unter der Sowjetherrschaft die stärkste jüdische Berufsgruppe, verschwindet gänzlich. Zu verbieten ist ferner die allgemeine Betätigung in den Berufen der Rechtspflege, des Bankwesens, des Grundstückshandels, des Lehrwesens, des Gesundheitswesens, der Publizistik und ähnlichen, auch in Deutschland für Juden verbotenen Berufen; auszunehmen ist hierbei jedoch die einschlägige Betätigung innerhalb der jüdischen Bevölkerung. Die jüdische Betätigung im Handel ist, ohne dass eine Störung der Versorgung eintritt, Zug um Zug einzuschränken und grundsätzlich nur innerhalb der jüdischen Bevölkerung zuzulassen. Ebenso ist auf dem Gebiet des Gesundheitswesens zu verfahren.

Die in den genannten Berufsgruppen freiwerdenden Arbeitskräfte werden unter Aufsicht zu produktiver, weitgehend körperlicher Arbeit herangezogen (Strassen-, Eisenbahn-, Kanalbau, Landwirtschaft usw.). Jüdische Fabrikarbeiter, Handwerker und Heimarbeiter können ihrer Beschäftigung weiter nachgehen; dabei ist eine Zusammenfassung in rein jüdischen Betrieben unter Aufsicht der Zivilverwaltung anzustreben. Ein immer grösserer Teil der jüdischen Bevölkerung ist zu landwirtschaftlicher Arbeit heranzuziehen. Wo jüdische landwirtschaftliche Betriebe (z. B. Kollektive) vorhanden sind, setzen diese unter straffer Aufsicht ihre Arbeit fort.

Von Fall zu Fall wird dabei eine Revision der Bodenzuteilung vorzunehmen sein.

Das gesamte jüdische Vermögen ist anzumelden. Transaktionen bedürfen der Genehmigung.

5. Kulturelle Betätigung.

Die Juden sind Zug um Zug aus der kulturellen Betätigung der übrigen Bevölkerung auszuscheiden.

Eine jüdische Presse (in jiddischer oder hebräischer Sprache) ist vorläufig nicht zuzulassen. Genehmigung einzelner Organe unter besonders straffer Aufsicht bleibt späterer Entscheidung vorbehalten.

Das Schächten ist zu verbieten.

Lähde:

http://www.justice.gov.il/mojheb/Eichman/t296.pdf

PS-212. IMT, Vol. XXV, s. 304.

23.12.2010