Carlo Mattogno: Origins and Functions of the Birkenau Camp (suomennos englanninkielisen käännöksen ja alkuperäisen italialaisen tekstin pohjalta).
Robert Jan van Pelt oli yksi ensimmäisistä kirjoittajista, jotka mainitsivat Auschwitzin tärkeyden itäisten vallattujen alueiden asuttamista koskevissa SS:n suunnitelmissa. Yhdessä Deborah Dworkin kanssa kirjoittamassaan kirjassa hän totesi:
van Pelt yritti myöhemmin kehittää tätä teesiä erityisesti Ylä-Sleesiaa ajatellen [2], mutta jatkotutkimukset osoittivat sitten, että tämä malli oli osa paljon laajempaa projektia, “Yleissuunnitelma Itää” (Generalplan Ost), jossa Birkenaun, Lublinin ja Stutthofin leirit olivat pelkkiä työvoiman – ensin neuvostoliittolaisten sotavankien, sitten juutalaisten – kokoamiskeskuksia. Tämä uusi tulkinta on saanut tukea erityisesti Jan Erik Schultelta, joka tärkeässä artikkelissaan “Työleiristä tuhoamisleiriksi. Auschwitz-Birkenaun syntyhistoria 1941-1942″ [3] kuvaa juuri Birkenaun leirin varhaista historiaa ”Generalplan Ostin” kontekstissa.
Robert Jan van Pelt oli yksi ensimmäisistä kirjoittajista, jotka mainitsivat Auschwitzin tärkeyden itäisten vallattujen alueiden asuttamista koskevissa SS:n suunnitelmissa. Yhdessä Deborah Dworkin kanssa kirjoittamassaan kirjassa hän totesi:
Birkenaun leirin luominen, leirin, josta vuoden 1942 lopussa oli tullut Euroopan juutalaisten tuhoamisen pääkeskus, liittyi suoraan Himmlerin ohjelmaan muuttaa Auschwitz saksalaisen siirtokunnan malliksi idässä [1].
van Pelt yritti myöhemmin kehittää tätä teesiä erityisesti Ylä-Sleesiaa ajatellen [2], mutta jatkotutkimukset osoittivat sitten, että tämä malli oli osa paljon laajempaa projektia, “Yleissuunnitelma Itää” (Generalplan Ost), jossa Birkenaun, Lublinin ja Stutthofin leirit olivat pelkkiä työvoiman – ensin neuvostoliittolaisten sotavankien, sitten juutalaisten – kokoamiskeskuksia. Tämä uusi tulkinta on saanut tukea erityisesti Jan Erik Schultelta, joka tärkeässä artikkelissaan “Työleiristä tuhoamisleiriksi. Auschwitz-Birkenaun syntyhistoria 1941-1942″ [3] kuvaa juuri Birkenaun leirin varhaista historiaa ”Generalplan Ostin” kontekstissa.
Seuraavassa käyn läpi sen olennaisimpia kohtia sovittaen ne laajempaan perspektiiviin.
Niin sanotuissa Krakovan muistiinpanoissa Auschwitzin ensimmäinen komentaja Rudolf Höss kirjoitti:
Jos ennen sotaa keskitysleirien tarkoituksena oli toimia keskitysleireinä, nyt kun olimme sodassa niistä tuli, Himmlerin tahdon mukaisesti, johonkin päämäärään pääsemistä palvelevia instrumentteja. Niiden täytyi itse asiassa palvella ensisijaisesti itse sodan tarpeita, aseteollisuutta. Mikäli mahdollista, jokaisen vangin täytyi tulla sotateollisuuden työntekijäksi. Jokaisen komentajan täytyi ehdottomasti järjestää leirinsä sellaiseksi, että se kykeni palvelemaan tätä päämäärää, ja, Himmlerin tahdon mukaisesti, myös Auschwitzista oli tultava valtava vankeja työvoimana käyttävä asetehdas. Hänen vierailunsa yhteydessä maaliskuussa 1941 pitämänsä puheet olivat hyvin selviä tässä suhteessa, ja yhtä selvää kieltä puhuivat leiri 100 000 sotavankia (Kriegsgefangene) varten, vanhan leirin muokkaaminen (Ausbau) 30 000 vangille (Häftlinge) ja 10 000 vangin osoittaminen Buna-tehtaalle (Buna = synteettistä kumia) [4].
Schulte huomautti, ettei tuollainen lausunto “näyttänyt enää uskottavalta” [5], ja hän on täysin oikeassa. Auschwitzin vankityövoimapäällikkö (Häftlingseinsatzführer), SS-Untersturmführer (aliluutnantti) Heinrich Schwarzin 17.3.1941 tästä Himmlerin vierailusta laatima ja SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Oswald Pohlin johtaman SS:n budjetti- ja rakennuskeskusviraston (SS-Hauptamt Haushalt und Bauten) keskusosasto I/5:n päällikölle osoittama raportti rajoittuu kertomaan seuraavaa:
Maaliskuun 1. päivänä klo 15.30 Reichsführer SS ja Saksan poliisin päällikkö (Himmler) saapui Auschwitzin keskitysleiriin. Reichsführer SS oli hyvin tyytyväinen Auschwitzin keskitysleirin edistymiseen ja siellä tehtyyn työhön, jotka todettiin Reichsführer-SS:n keskitysleirien tarkastaja SS-Oberführer (eversti) Glücksin kanssa suorittamassa tarkastuksessa, ja hän lausui Auschwitzin keskitysleirin komentajalle, SS-Sturmbannführer (majuri) Hössille, täyden tunnustuksensa [6].
Ei mitään mainintaa Birkenaun leirin rakentamisesta 100 000 sotavangille, joka nimitys on sitä paitsi myös anakronistinen (väärään ajankohtaan sijoitettu), koska näiden sotavankien täytyi olla neuvostoliittolaisia mutta Venäjän kampanja alkoi vasta kolme kuukautta myöhemmin.
Käsitellessään Birkenaun leirin syntyä Auschwitzin museon historiankirjoitus on jäänyt kiinni Hössin ristiriitaisiin lausuntoihin alusta alkaen, ja sen vuoksi se on jäänyt melko epäselväksi. Se sijoittaa sen oletetun Himmlerin Hössille kesällä 1941 antaman juutalaisten tuhoamiskäskyn kontekstiin, joka käsky olisi tullut toteuttaa Auschwitzissa, mutta se vetää siitä vain epäsuorasti loogisen johtopäätöksen. Franciszek Piper itse asiassa väittää nimenomaan, että
Himmler henkilökohtaisesti päätti kesällä 1941 kytkeä Auschwitzin keskitysleirin juutalaisten tuhoamistoimintaan [7].
Tämä merkitsisi, että Birkenaun leiri suunniteltiin tämän käskyn toteuttamista varten; toisaalta tämä tulkinta on ristiriidassa dokumenttien kanssa, jotka osoittavat, että tämä leiri suunniteltiin ja rakennettiin nimenomaan sotavankileiriksi (Kriegsgefangenenlager). Selvitäkseen tästä vaikeudesta yllä mainittu historiankirjoitus, sivuuttaen suuren määrän Jean-Claude Pressacin esittämiä vastakkaisia todisteita, väittää sinnikkäästi, että sotavankileirin tarpeisiin suunniteltuun krematorioon oli suunniteltu murhakaasukammio alusta alkaen. Näin Piper esittää tämän teesin:
Sen jälkeen kun Himmler Auschwitzin keskitysleirissä 1.3.1941 suorittamansa tarkastuksen yhteydessä oli määrännyt leirin laajentamisen, SS:n budjetti- ja rakennuskeskusviraston rakennusvirasto II (Amt II-Bauten) laati alustavan suunnitelman 125 000 sotavangille tarkoitetun leirin rakentamisesta Birkenauhun ja loi tämän tehtävän toteuttamista silmällä pitäen Auschwitzin keskitysleiriin 1.10.1941 Waffen-SS:n sotavankileirin rakentamista varten erikoisrakennusviraston (Sonderbauleitung), jonka päälliköksi asetettiin Karl Bischoff [8].
Vuonna 1946 puolalainen tuomari Jan Sehn, vaikka myönsikin, että Birkenaun leiri oli tarkoitettu sotavangeille, vihjasi:
Tämän leirin rakentamiseksi rakennushallinnon sisään luotiin erityinen osasto nimeltä “Sonderbauleitung” [9], ja virallisessa kirjeenvaihdossa todetaan selvästi, että leiri, joka oli rakennettu, oli tarkoitettu vankien “erikoiskäsittelyn toteuttamista varten” (Durchführung der Sonderbehandlung) [10].
Koska hän tulkitsi tuollaiset ilmaukset väitetyn tuhoamisen koodisanoiksi, Birkenaun leirin rakentamisen todelliseksi syyksi tuli käytännössä tuhoaminen itse. Piper sen sijaan toteaa, että uusi krematorio (tuleva krematorio II) “oli suunniteltu sotavangeille” [11], mikä on varmaa. Topf-yhtiön edustajan kanssa käymänsä puhelinkeskustelun jälkeen silloinen Auschwitzin rakennuspäällikkö (Bauleiter) Bischoff lähetti 12.11.1941 seuraavan kirjeen Weimarin varustelutoimistolle (Rüstungskommando):
Topf & Söhne -yhtiö, polttotekn. laitteet, Erfurt, on saanut täkäläiseltä virastolta tehtäväksi rakentaa mahdollisimman pian ruumiinpolttolaitos, koska Auschwitzin keskitysleiriin liitettiin sotavankileiri, johon hyvin pian tulee noin 120 000 venäläistä. Tuhkauslaitoksen rakentaminen on sen vuoksi tullut ehdottoman välttämättömäksi epidemioiden ja muiden vaarojen ehkäisemiseksi [12].
Mutta Piper lisää sitten:
Koska viidellä polttouunilla varustettu krematorio oli suunniteltu juutalaisten joukkotuhoa varten, päätettiin rakentaa samalla sotavangeille suoraan paikan päälle Birkenauhun erillinen krematorio, jossa olisi kaksi kolmikammioista krematoriouunia [13].
Koska näiden kahden uunin kustannusarvio on helmikuun 12. päivältä 1942 ja ensimmäiset piirustukset uudesta krematoriosta Birkenaun leiriin [14] oli laadittu tammikuun 15. päivänä [15], on selvää, että Piperin mielestä se oli suunniteltu murhatarkoituksessa, huolimatta Pressacin esittämistä vastakkaisista todisteista. Ja koska krematorio mainitaan jo lokakuun 30. päivältä 1941 olevassa “Auschwitziin Ylä-Sleesiaan rakennettavan Waffen-SS:n sotavankileirin esisuunnitelman selvitysraportissa” [16], käytännössä myös Piper päätyy vihjaamaan, että Birkenaun leiri rakennettiin Himmlerin väitetyn tuhoamismääräyksen mukaisesti, jonka tämä olisi antanut Hössille kesäkuussa 1941.
Todellisuudessa tuohon aikaan Himmler ajatteli kokonaan aivan muuta.
Kesäkuun 24. päivänä 1941 hän määräsi alan parhaan eksperttinsä, SS-Oberführer (eversti), prof. tri Konrad Meyer-Hetlingin, laatimaan saksalaiset asutussuunnitelmat Saksan itseensä liittämiä itäisiä alueita varten (erityisesti Danzigin/Länsi-Preussin ja Warthelandin maakuntia [Reichsgaue] varten). Heinäkuun 15. päivänä tämä sai valmiiksi selvityksensä, jonka otsikko oli “Generalplan Ost” [17]. E. Wetzel ja G. Hecht olivat jo luonnostelleet projektin pääpiirteissään Puolaa varten salaisessa muistiossa, jonka otsikko oli “Kysymys entisten puolalaisten alueiden väestön käsittelemisestä rotupoliittisten näkökohtien kannalta” [18]. Siinä “itäisen politiikan päämäärä” määriteltiin näin:
Saksan politiikan päämääränä valtakunnan uusilla alueilla tulee olla rodullisesti homogeenisen ja sen vuoksi henkisesti ja psykologisesti homogeenisen väestön luominen. Siitä seuraa, että kaikki ne elementit, jotka eivät ole saksalaistettavissa, täytyy ilman mitään hienotunteisuutta eliminoida [19].
Tämä eliminointi tarkoitti väestönsiirtoja, jotka sallivat myös poikkeuksia, joita kutsuttiin “erikoiskäsittelyksi” (Sonderbehandlung):
Rodulliselta näkökannalta arvokkaiden lasten erikoiskäsittely (Sonderbehandlung):
Huomattava osa puolalaista väestökerroksista, joita ei voida saksalaistaa, sen sijaan tullaan karkottamaan kansallisista syistä (aus völkischen Gründen) jäljellä olevalle puolalaiselle alueelle. Mutta tässä tulee pyrkiä jättämään rodulliselta näkökannalta arvokkaat lapset [20] siirtojen ulkopuolelle ja kasvattamaan heidät Vanhassa valtakunnassa sopivissa kasvatuslaitoksissa, mahdollisesti Potsdamin entisen sotaorpokodin mallin mukaan tai saksalaisessa perheympäristössä [21].
Ei-puolalaisten vähemmistöjen erikoiskäsittely (Sonderbehandlung):
Saksan valtakunnan uusilla alueilla elävät, kuten jo todettiin, kashubit Länsi-Preussissa, masurit Itä- ja Länsi-Preussissa ja Wasserpuolalaiset [22] ja slonzakit Ylä-Sleesiassa. Näihin vähemmistöihin, kuten osaan kashubeja ja Wasserpuolalaisia, kuuluu huomattava määrä aikanaan slaavilaistuneita etnisiä saksalaisia, eivätkä ne yleisesti ottaen ole käyttäytyneet puolalaisen kansalliskiihkon mukaisesti; päinvastoin, toisinaan ne ovat olleet täysin yksiselitteisesti saksanmyönteisiä poliittisesti. Niitä yllä mainittujen vähemmistöjen jäseniä, jotka ovat toimineet puolalaisiksi itsensä samaistaen, täytyy kohdella puolalaisina nationalisteina ja karkottaa. Mutta näiden vähemmistöjen suuri enemmistö tulee jättää kotimaahansa, eikä heidän elämäänsä tule rajoittaa millään erityisillä rajoituksilla [23].
Juutalaiset tuli siirtää niille puolalaisille alueille, joita Saksa ei ollut liittänyt itseensä (Kenraalikuvernementtiin):
Jäljellä olevalle puolalaiselle alueelle, jossa on jo 12 700 000 henkilön väestö, tulisi niin ollen noin 19 300 000 ihmisen väestö [24]. Siihen tulisi lisäksi vielä noin 800 000 juutalaista Saksan valtakunnasta (Vanha valtakunta, Ostmark [Itävalta], sudeettialue [Sudetenland] ja protektoraatti [Böömi ja Määri]). Lisäksi Saksan valtakuntaan liitetyiltä entisiltä puolalaisilta alueilta täytyisi karkottaa 530 000 juutalaista [25].
Mitä näiden väestöjen kohteluun tulee, periaatteena oli erottaa juutalaiset ja puolalaiset ja vertailla heitä. Juutalaiset olisivat saaneet osakseen jopa vähemmän ankaraa kohtelua:
Jotta juutalainen saataisiin helpommin hyväksymään emigraatio, on suositeltavaa antaa hänelle ainakin parempaa kouluopetusta. Juutalaiset poliittiset järjestöt täytyy kieltää, kuten puolalaisetkin. Sen sijaan juutalaisia kulttuuriyhdistyksiä voidaan sietää hieman paremmin kuin puolalaisia. Tässä täytyy epäilemättä jättää juutalaisille vapaammat kädet kuin puolalaisille, koska juutalaisilla ei ole todellista poliittista voimaa, kuten puolalaisilla on heidän Suur-Puola-ideologiansa. Mutta koko ajan täytyy luonnollisesti pitää mielessä, että juutalaisuuden hyvin tunnettu olemus on pyrkimys kohti liiketoimintaa ja poliittista ja taloudellista vehkeilyä. Jiddishin kieli voidaan sallia jokapäiväisessä elämässä. Sen sijaan virallisissa yhteyksissä kirjoitettua juutalaista kieltä ei voida hyväksyä.
Sitten seurasi muita rajoituksia, jotka koskivat lehdistöä, nimiä, maatalousomistusta ja väestönkasvua hillitseviä toimenpiteitä, kuten aborttia [26].
Heinäkuun 17. päivänä 1941 Himmler “saksalaisuuden vahvistamisen valtakunnankomissaarin” (Reichskommissar für die Festigung deutschen Volkstums) [27] ominaisuudessaan nimitti SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Odilo Globocnikin, joka oli Lublinin SS- und Polizeiführer, “SS- ja poliisitukikohtien rakentamisen valtuutetuksi uusilla itäisillä alueilla” (Beauftragte für die Errichtung der SS- und Polizeistützpunkte im neuen Ostraum). 21.7.1941 annetussa tiedonannossa, kohdassa 13, Himmler määräsi, että Reichsführer-SS:n valtuutetun tulee syksyyn mennessä luoda komentoketju “SS- ja poliisitukikohtien rakentamiseksi uusille itäisille alueille” [28]. Kuten Schulte kirjoittaa,
myös muut Himmlerin Lublinissa antamat määräykset tekevät selväksi, että hän halusi käyttää vankeja idän asuttamiseen liittyvissä toimenpiteissä [29].
Himmlerin suurisuuntaiset projektit tulevat näkyviin hänen 5.12.1941 antamassaan salaisessa määräyksessä “Keskitysleirien vankien käyttö työvoimana”, joka lähetettiin Valtakunnan pääturvallisuusviraston (Reichssicherheitshauptamt) päällikkö SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Reinhard Heydrichille, keskitysleirien tarkastaja SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Richard Glücksille, kaikille leirien komentajille ja SS:n hallinnon ja talouden pääviraston (SS-Hauptamt Verwaltung und Wirtschaft; VWHA) päällikkö SS-Gruppenführer Oswald Pohlille:
SS:n rakennusprojektit, ennen kaikkea sodan jälkeen, vaativat, että nyt ryhdytään laajamittaisiin valmistaviin toimenpiteisiin. Tämä koskee ennen kaikkea tarvittavan rakennustyövoiman saamista. SS on epätavallisen suotuisassa asemassa, koska se kykenee saamaan ja kouluttamaan tämän työvoiman keskitysleirien vankien keskuudesta. Olen sen vuoksi antanut SS:n hallinnon ja talouden pääviraston päällikkö SS-Gruppenführer Pohlille tehtäväksi kouluttaa rauhan solmimiseen asti sen jälkeen suoritettavaksi tulevia suuria projekteja varten:
1. vähintään 5 000 kivenhakkaajaa;
2. vähintään 10 000 muuraria.
Kun otetaan huomioon, että koko Saksassa oli ennen sotaa vain noin 4 000 pätevää kivenhakkaajaa, on helppo ymmärtää ja arvioida tämän koulutustyön laajuus. Me kuitenkin tarvitsemme nämä 5 000 kivenhakkaajaa, koska jo nyt on olemassa Führerin toimeksianto, jonka perusteella Deutsche Erd- und Steinwerke GmBH:n, SS:n yrityksenä, tulee rauhanajan alussa toimittaa joka vuosi vähintään 10 000 kuutiometriä graniittia Führerin laajoihin projekteihin. Tämä on enemmän kuin Vanhan valtakunnan kivilouhimot toimittivat ennen sotaa [30].
Schulte toteaa, että:
”Generalplan Ostin” rakennustoimenpiteisiin Meyer laski ensimmäisinä viitenä vuotena tarvittavan 850 000 työntekijää, joista 400 000 miehitetyn Neuvostoliiton kolonisaatioalueilla. Toista viisivuotiskautta varten hän arvioi vielä 580 000 ihmistä, joista 130 000:n tuli työskennellä uusilla itäisillä alueilla (Ostraum) [31].
Tarvittavan työvoiman saamiseksi Himmler määräsi heinäkuussa 1941 rakennettavaksi Lubliniin keskitysleirin, joka oli suunniteltu 25 000 – 50 000 tarkemmin määrittelemättömälle vangille. Mutta kun alkuvaiheen sotilaallinen menestys Neuvostoliittoa vastaan toi suuren määrän vankeja saksalaisten käsiin, Himmler päätti, että neuvostoliittolaiset sotavangit suorittavat suunnitellut työprojektit, ja sen vuoksi hän määräsi perustettavaksi Lubliniin sotavankileirin, jonka ensimmäiset piirustukset ovat lokakuun 7. päivältä 1941 [32].
Rakennustyön valtuutetuksi nimitettiin SS:n budjetti- ja rakennuskeskusviraston rakennusvirasto II:n päällikkö SS-Oberführer (eversti) Hans Kammler. Helmikuun 1. päivänä 1942 luotiin SS:n taloushallinnollinen keskusvirasto (SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt, WVHA), joka yhdisti hallinnon ja talouden pääviraston (VWHA:n) ja budjetti- ja rakennuskeskusviraston, jonka rakennusvirasto II:sta tuli “virastoryhmä C” (Amtsgruppe C), joka kaikkina aikoina oli Kammlerin johdossa.
Marraskuun 1. päivänä 1941 hän lähetti Waffen-SS:n ja poliisin keskusrakennusvirastolle (Zentralbauleitung der Waffen-SS und Polizei) Lubliniin myöhennettynä päivätyn määräyksen leirin rakentamisesta:
Annan täten määräyksen rakentaa sotavankileiri Lubliniin 125 000 sotavangin majoittamiseksi [33].
Leirin vahvuutta nostettiin kuitenkin pian 150 000 vankiin. Joulukuun 8. päivänä Kammler toimitti seuraavan määräyksen paikalliselle keskusrakennusvirastolle:
Täydennyksenä 1.11.1941 annettuun rakennusmääräykseen annan täten laajennetun rakennusmääräyksen sotavankileirin rakentamiseksi Lubliniin 150 000 sotavangin tai vangin kokonaismäärälle [34].
Muutama viikko myöhemmin, marraskuun 26. päivänä, Globocnik uusien itäisten alueiden SS- ja poliisitukikohtien rakentamisen valtuutettuna määräsi Lublinin keskusrakennusviraston rakentamaan Etelä-Venäjän ja Kaukasian ylemmälle SS- ja poliisijohtajalle (Höhere SS- und Polizeiführer Russland Süd) kauttakulkuhuoltoleirin (Durchgangsnachschublager), jossa on 13 parakkia, joista 11 oli varastoja [35]. Leiri valmistui ja luovutettiin syyskuun 11. päivänä 1942 [36]. Sen tarkoituksena oli huoltaa niitä lukuisia virastoja, jotka oli määrätty itäisten alueiden rakennusprojekteihin. Rakennustarkastuspääkonttorin virasto CV:n päällikkö SS-Sturmbannführer (majuri) Lenzerin 1.9.1942 päivätty kiertokirje, jonka asiana oli “SS-rakennusvirastot ja rakennustoimenpiteet vallatuilla alueilla, erityisesti itäisillä alueilla”, määräsi, että jokainen rakennusohjelma on jaettava ulkotöihin (A-Arbeiten) ja sisätöihin (B-Arbeiten), ja määräsi rakennusryhmät ilmoittamaan marraskuun 1. päivään mennessä, mitkä työt oli saatu valmiiksi vuonna 1942 ja mitkä voitaisiin saada valmiiksi vuoden 1943 huhtikuun 1. päivään mennessä [37].
Myös Birkenaun leirin alkuperä, joka täsmälleen vastasi Lublinin leirin alkuvaiheita, on osa tätä kontekstia. Leiri suunniteltiin lokakuun 30. päivänä 1941, sekin 125 000 vangille, joita varten suunniteltiin 174 majoitusparakkia (Gefangenenunterkunftbaracken), joihin kuhunkin mahtui maksimissaan 744 henkilöä [38], mutta vastaava Kammlerin rakennusmääräys annettiin sekin myöhemmäksi päivättynä marraskuun 1. päivänä:
Annan täten määräyksen rakentaa sotavankileiri Auschwitziin 125 000 sotavangin majoittamiseksi [39].
Vuoden 1941 lokakuun 7. ja 14. päivältä olevissa leirin ensimmäisissä piirustuksissa (Lageplan des Kriegsgefangenenlagers-Auschwitz O.S) [40] varauduttiin 174 majoitusparakkiin, mutta jo vuoden 1942 tammikuun 5. päivän piirustuksissa [41] niitä oli 282, kesäkuun 6. päivän piirustuksissa [42] 360 ja elokuun 16. päivän piirustuksissa [43] 513. Leirin vahvuus on ilmoitettu vain viimeksi mainituissa. Niissä leiri on jaettu neljään lohkoon, joissa kolmessa on kussakin 60 000 vangille 153 majoitusparakkia ja yhdessä 20 000 vangille 54 majoitusparakkia, niin että kokonaisvahvuus oli 200 000 vankia. Vuoden 1942 kesäkuun 6. päivän piirustuksissa on kaksi lohkoa, kussakin 153 majoitusparakkia, ja yksi, jossa 54 parakkia, joten ennakoidun vahvuuden olisi tullut olla 140 000 vankia, mutta, kuten pian näemme, se oli 150 000. Sen sijaan vuoden 1942 tammikuun 5. päivän piirustusten 282 majoitusparakkia oli varmasti tarkoitettu 125 000 henkilölle. Käytännössä vuoden 1941 lokakuun 7. ja 14. päivästä vuoden 1942 elokuun 16. päivään kuhunkin majoitusparakkiin ennakoitu henkilömäärä laski keskimäärin 718:sta (125 000/174) 390:een (200 000/513).
Ensimmäinen tunnettu maininta sotavankileirin vahvuuden nostosta 125 000:sta 150 000:een sotavankiin on Kammlerin 22.6.1942 Auschwitzin keskusrakennusviraston [44] päällikkö SS-Hauptsturmführer Karl Bischoffille lähettämässä kirjeessä:
Pyydän välitöntä ilmoitusta, kuinka monta parakkia Te tarvitsette sotavankileirin saamiseksi valmiiksi 150 000 sotavangin majoittamista varten [45].
29.6. päivätyssä kirjeessään SS:n taloushallinnollisen keskusviraston virasto C V:lle Bischoff kirjoitti, että siihen mennessä sodan kolmatta rahoitusvuotta varten oli hyväksytty 264 majoitusparakkia, ja täsmensi:
Koska Reichsführer-SS:n ja Saksan poliisin päällikön käskyn mukaisesti leiriä tulee laajentaa 125 000 sotavangista 150 000 sotavankiin, tarvitaan leirin valmiiksi saamiseksi ehdottomasti kuitenkin vielä seuraavat rakennukset (Bauwerke) [46], jotka ilmoitettiin osaksi jo sotavankileiriä varten laaditussa B.F.H. [47]-volyymilistassa 25.5.1942 [48].
Lisäksi tarvittavat parakit olivat 63 majoitusparakkia tyyppiä 260/9 [40,76 m x 9,56 m] ja 36 majoitusparakkia tyyppiä IV/3 [19,95 m x 8,14 m] [49]. Yhteensä siis 150 000 sotavankia varten suunniteltiin 363 parakkia; sen vuoksi vuoden 1942 kesäkuun 6. päivän piirustukset epäilemättä liittyivät Himmlerin määräämään uuteen leirivahvuuteen.
Lublinissa leirin laajentamisesta 150 000 vankiin oli päätetty jo aikaisemmin; asianomaiset piirustukset on päivätty 23.3.1942 [50].
Vieraillessaan Auschwitzissa 17.-18.7.1942 Himmler määräsi Birkenaun sotavankileirin laajennettavaksi 200 000 henkilöön. 3.8.1942 päivätyssä kirjeessään taloushallinnollisen keskusviraston virasto C V:lle Bischoff kirjoitti:
Suunnitelman laajennus on Reichsführerin 17.-18.7.1942 tapahtuneen vierailun yhteydessä ollut virastoryhmä C:n päällikkö SS-Brigadeführer ja Waffen-SS:n kenraalimajuri, tri, insinööri Kammlerin käsiteltävänä, ja vastaavaa hyväksymismerkintää oheisten piirustusten yhteen kappaleeseen ja pikaista takaisin lähettämistä pyydetään [51].
Ja 27.8. Bischoff ilmoitti samaan virastoon:
Oheisissa piirustuksissa on jo otettu huomioon hiljakkoin vaadittu sotavankileirin laajentaminen 200 000 miehen vahvuuteen [52].
Nuo oheiset piirustukset olivat yllä mainitut 16.8.1942 päivätyt piirustukset.
“Generalplan Ost” (“Yleissuunnitelma Itä”) koski alun perin myös Stutthofin leiriä. Himmler vieraili siellä 23.11.1941, ja 19.12. hän kirjoitti SS-Gruppenführer Pohlille:
Olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että Stutthof on erittäin tärkeä Danzig-Länsi-Preussin maakunnan (Gau) myöhemmän asuttamisen kannalta – - Stutthofia täytyy lisäksi laajentaa siihen suuntaan, että se voi myöhemmin ottaa yhteen leiriin 20 000 venäläistä, joiden avulla me sitten voimme suorittaa Danzig-Länsi-Preussin maakunnan asutusrakentamisen [53].
Schulte kirjoittaa:
Stutthof mukaan luettuna Himmler, Pohl ja Kammler niin ollen luottivat joulukuun puolivälissä 1941 siihen, että heillä on yhteensä 300 000 sotavankia ja tulevan myöhemmän rakennusvaiheen aikana ainakin 375 000 neuvostoliittolaista sotavankia tai vankia käytettävissään idän asutustöihin [54].
Kuitenkin leireihin tosiasiallisesti toimitettuja sotavankeja oli hyvin vähän — Auschwitzissa noin 10 000 lokakuun alussa 1941 —, ja lisäksi heitä kuoli paljon katastrofaalisissa elin- ja työoloissa — Auschwitzissa kuolinkirjan (Totenbuch) mukaan heitä menehtyi 144 päivän kuluessa 8 320 [55].
Schulte huomautti:
Himmlerille ja Pohlille nousi siis uudelleen ongelma, kuka rakentaisi SS:n ja poliisin tukikohdat ja ”idän uusien alueiden” suuret siirtokunnat ja kuka laajentaisi paikallisia infrastruktuureja. SS:lle kuuluvissa sotavankileireissä ja asevoimien tukikohtien leireissä harjoitetun brutaalin kohtelun jälkeen puna-armeijan vankeja ei ollut enää käytettävissä työvoimana ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Koska valtavien suunnitelmien muuttaminen ei tullut kysymykseen, SS:n johdon täytyi ryhtyä miettimään uutta uhrien joukkoa pakkotyövoimaksi [56].
Tämä uusi ryhmä olivat juutalaiset, joiden
täytyi viedä eteenpäin SS:n suunnittelemaa idän kolonisaatiota (asuttamista, siirtoasutusta) ja rakentaa valtava tieverkosto, joka ei palvelisi ainoastaan sotilaallisia tarkoituksia vaan myös, ja ennen kaikkea, kolonisaatiostrategiaa. Kesäkuun 1942 “Generalplan Ost” korosti, eikä ilman syytä, yksittäiset siirtokunnat yhdistävän moottoritieverkoston tärkeyttä. Kuten Adolf Hitler lokakuun puolivälissä 1941 tähdensi, neuvostoliittolaisten sotavankien tuli rakentaa tämä tieverkosto. Sen vuoksi myös Organisaatio Todt oli päättänyt käyttää puna-armeijan vankeja transitotie IV:n [57] rakentamisessa. Kun heitä ei ollut enää käytettävissä, juutalaiset pakkotyöläiset korvasivat heidän murhatut edeltäjänsä. Myös juutalaisten pakkosiirtolaisten oli työskenneltävä sellaiseen loppuun asti. Tammikuussa 1942 suunniteltiin heidän käyttämistään tienrakennustöissä Ukrainassa [58].
Juuri näihin tienrakennustöihin Heydrich viittasi tunnetussa Wannsee-protokollan kohdassa [59]:
Asianmukaisen johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi. Työkykyiset juutalaiset tullaan, sukupuolet toisistaan erotettuina, kuljettamaan näille alueille suurissa työkolonnissa rakentamaan teitä, jolloin epäilemättä suuri osa karsiutuu pois luonnollisena vähentymänä [60].
SS ajatteli myös itäisen Puolan ja Valko-Venäjän välillä sijaitsevien Pripjetin suoalueiden raivaamista, kuten käy ilmi mm. seuraavista kahdesta tutkimuksesta, jotka ilmestyivät joulukuussa 1941 ja kesäkuussa 1942 lehdessä “Zeitschrift für Geopolitik” (“Geopoliittinen aikakauslehti”): Richard Bergiuksen tutkimus “Die Pripjetsümpfe als Entwässerungsproblem” (“Pripjet-suot kuivatusongelmana”) ja Hans Julius Schepersin tutkimus “Pripjet-Polesien, Land und Leute” (“Pripjet-Polesia, maa ja asukkaat”) [61]. Lisäksi eräässä itäisten alueiden valtakunnankomissariaatille (Reichskommissariat) 8.5.1941 antamassaan direktiivissä Alfred Rosenberg oli jo esittänyt ajatuksen Mustanmeren ja Itämeren yhdistävästä kanavaverkostosta (Wasserstrassenverbindung) [62].
Tällaisessa kontekstissa Himmler antoi Glücksille 26.1.1942 seuraavan määräyksen:
Koska venäläisiä sotavankeja lähiaikoina ei ole odotettavissa, tulen lähettämään Saksasta siirrettävistä juutalaismiehistä ja -naisista suuren määrän leireihin. Valmistautukaa seuraavina neljänä viikkona ottamaan keskitysleireihin 100 000 juutalaismiestä ja 50 000 juutalaisnaista. Keskitysleireille tulee lähiviikkoina suuria taloudellisia tehtäviä ja velvoitteita. SS-Gruppenführer Pohl antaa Teille yksityiskohdista tarkempaa tietoa [63].
Himmler suunnitteli nämä 150 000 juutalaista vankia ensisijaisesti “Generalplan Ostin” työvoimaksi [64].
Yllä mainittujen direktiivien mukaisesti ensimmäiset Auschiwziin lähetetyt kuljetukset sisälsivät vain työkykyisiä juutalaisia, jotka kaikki rekisteröitiin.
Helmikuun 16. päivänä 1942 ulkoministeriön virkailija Martin Luther lähetti Saksan Bratislavan (Pressburg) suurlähettiläälle teleksin, jossa hän ilmoitti, että “Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi suoritettavien toimenpiteiden kontekstissa” (im Zuge der Massnahmen zur Endlösung der europäischen Judenfrage) Saksan valtakunnan hallitus oli valmis siirtämään välittömästi “20 000 nuorta ja vahvaa Slovakian juutalaista” (20 000 junge kräftige slowakische Juden) itään (nach den Osten), jossa oli työvoimantarve (wo Arbeitseinsatzbedarf besteht) [65]. Noin 10 000 juutalaista lähetettiin Auschwitziin.
Kesäkuun 22. päivänä 1942 SS-Sturmbannführer (majuri) Adolf Eichmann kirjoitti ulkoministeriön suurlähetystöneuvos Franz Rademacherille kirjeen, jonka aiheena oli “Ranskan, Belgian ja Hollannin juutalaisten käyttö työvoimana” ja jossa hän kirjoitti:
Tarkoitus on kuljettaa tämän vuoden heinäkuun puolivälistä tai elokuun alusta lähtien päivittäin kulkevissa erikoisjunissa, joihin kuhunkin mahtuu 1 000 henkilöä, aluksi noin 40 000 juutalaista miehitetyltä ranskalaisilta alueelta, 40 000 juutalaista Hollannista ja 10 000 juutalaista Belgiasta Auschwitzin leiriin työvoimakäyttöä varten [66].
Mutta jo maaliskuun 10. päivänä 1942 SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Theodor Dannecker, juutalaisasioita Ranskassa hoitava virkailija, kirjoitti, viitaten Valtakunnan pääturvallisuusviraston (Reichssicherheitshauptamt) virasto IV B 4:ssä maaliskuun 4. päivänä pidettyyn kokoukseen, että ranskalaisten viranomaisten kanssa voitiin ryhtyä alustaviin neuvotteluihin noin 5 000 juutalaisen siirtämisestä itään (wegen des Abschubs von rd. 5 000 Juden nach dem Osten). Dannecker täsmentää:
Tällöin kyseessä on oltava lähinnä miespuoliset työkykyiset juutalaiset, jotka eivät ole yli 55-vuotiaita [67].
Seuraavassa luettelossa lyhyesti tiedot 18 ensimmäisestä Auschwitziin Slovakiasta ja Ranskasta saapuneesta juutalaiskuljetuksesta [68]:
26.3.1942 Slovakiasta 999 juutalaisnaista (rekisteröintinumerot 1000-1998);
28.3. Slovakiasta 798 juutalaisnaista (1999-2796);
30.3. Ranskan Compiègnesta 1112 juutalaismiestä (27533-28644);
2.4. Slovakiasta 965 juutalaisnaista (2797-3761);
3.4. Slovakiasta 997 juutalaisnaista (3763-3812 ja 3814-4760);
13.4. Slovakiasta 634 juutalaismiestä (28903-29536) ja 443 juutalaisnaista (4761-5203); yhteensä 1077 juutalaista;
17.4. Slovakiasta 973 juutalaismiestä (29832-30804) ja 27 juutalaisnaista (5204-5230), yhteensä 1000 juutalaista;
19.4. Slovakiasta 464 juutalaismiestä (31418-31881) ja 536 juutalaisnaista (5233-5768), yhteensä 1000 juutalaista;
23.4. Slovakiasta 543 juutalaismiestä (31942-32484) ja 457 juutalaisnaista (5769-6225), yhteensä 1000 juutalaista;
24.4. Slovakiasta 442 juutalaismiestä (32649-33090) ja 558 juutalaisnaista (6226-6783), yhteensä 1000 juutalaista;
29.4. Slovakiasta 423 juutalaismiestä (33286-33708) ja 300 juutalaisnaista (7108-7407), yhteensä 723 juutalaista;
22.5. Lublinin keskitysleiristä 1000 juutalaismiestä (36132-37131);
7.6. Ranskan Compiègnesta 1000 juutalaismiestä (38177-39176);
20.6. Slovakiasta 404 juutalaismiestä (39923-40326) ja 255 juutalaisnaista (7678-7932), yhteensä 659 juutalaista;
24.6. Ranskan Drancysta 933 juutalaismiestä (40681-41613) ja 66 juutalaisnaista (7961-8026), yhteensä 999 juutalaista;
27.6. Ranskan Pithiviersistä 1000 juutalaismiestä (41773-42772);
30.6. Ranskan Beaune-La Rolandesta 1004 juutalaismiestä (42777-43780) ja 34 juutalaisnaista (8051-8084), yhteensä 1038 juutalaista;
30.6. Lublinin keskitysleiristä 400 juutalaismiestä (43833-44232);
Yhteensä 16767 juutalaista, joista miehiä 10332 ja naisia 6435.
Schulte itse myöntää, että
Reichsführer-SS:n tahdon mukaisesti Auschwitziin tuli jatkuvasti pakkosiirtää ensisijaisesti työkykyisiä juutalaisia [69],
ja että
kesäkuun alussa 1942 Himmler ja Pohl yhä ajattelivat Auschwitzia pääasiassa juutalaisten vankien täyttämänä pakkotyöleirinä “idän asuttamista” varten [70] – - (sen vuoksi) systemaattinen tuhoaminen ei ollut vielä etualalla [71].
Mutta miten ihmeessä tämä kaikki sopii yhteen oletetun juutalaisten tuhoamisen kanssa?
Schulte väittää, että
Auschwitzin SS:lle ei ollut epätavallista, että heidän leirinsä palveli samaan aikaan tappokeskuksena ja pakkotyöleirinä. Myöhäiskesällä ja syksyllä 1941 oli jo ollut internoituina kaksi neuvostoliittolaisten sotavankien kategoriaa, toinen teloittamista varten, toinen työtä varten [72].
Tässä yhteydessä hän vetoaa – viitteessä – oletettuun ensimmäiseen murhakaasutukseen Zyklon B:llä kantaleirin blokki 11:n kellarissa (“bunkkerissa”):
Sen jälkeen kun syyskuussa tai joulukuussa 1941 neuvostoliittolaisia sotavankeja oli jo tapettu pääleirin väliaikaisissa kaasukammioissa, krematorio I:een rakennettiin kaasukammio (korostus Mattognon) [73].
Ensimmäiset neuvostoliittolaisten sotavankien kuljetukset saapuivat Auschwitziin 7.10.1941. Näiden kuljetusten lähettäminen oli järjestetty puolustusvoimien pääesikunnan (Oberkommando der Wehrmacht) 8.9.1941 antamien “neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelua kaikissa sotavankileireissä koskevien ohjeiden” mukaisesti (Anordnungen für die Behandlung sowjetischer Kriegsgefangenen in allen Kriegsgefangenenlagern). Nämä ohjeet antoivat määräyksiä mm. venäläisten sotilaiden ja siviilien sijoittamisesta sotavankileireihin ja heidän luokittelemisestaan seuraaviin kolmeen ryhmään:
a) poliittisesti epätoivottavat (politisch Unerwünschte);
b) poliittisesti vaarattomat (politisch Ungefährliche);
c) poliittisesti erityisen luotettavat (politisch besonders Vertrauenswürdige).
Päätöksenteko siitä, kuka oli “poliittisesti epätoivottava”, kuului turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun Einsatzkommandolle [74].
Nämä ohjeet tulivat esiin jo 17.7.1941 annetuissa direktiiveissä (Einsatzbefehl eli operatiivinen käsky nro 8), jotka koskivat sotavankileireihin sijoitettavia turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun päällikön (Heydrich) kommandoja, joille oli uskottu kaikkien leirivankien valvonta sekä
a) niiden ainesten, joita poliittisista, rikosoikeudellisista tai muista syistä ei voida sietää, valikointi ja jatkokäsittely,
ja näiden joukosta
b) niiden henkilöiden, joita voidaan käyttää vallattujen alueiden jälleenrakennustöissä, valikointi ja jatkokäsittely [75].
Joka viikko Einsatzkommandojen päällikköjen tuli lähettää raportti Valtakunnan pääturvallisuusvirastoon (Reichssicherheitshauptamt), joka raporttien perusteella ilmoittaisi sitten sovellettavista toimenpiteistä, joihin kuului myös teloitus [76].
Mainittujen ohjeiden mukaan neuvostoliittolaisille sotavangeille tuli suorittaa tarkastus, jonka tarkoituksena oli erotella – ja teloittaa – poliittisesti vaaralliset ainekset niistä, jotka olivat vaarattomia tai joista saattoi tulla yhteistyön tekijöitä.
Tässä vaiheessa oli mukana myös keskitysleirien tarkastusvirasto etsimässä työvoimaa “Generalplan Ostia” varten.
Marraskuun 15. päivänä 1941 SS-Brigadeführer Glücks lähetti keskitysleireihin salaisen käskyn, joka vahvistaa seuraavaa:
Reichsführer-SS ja Saksan poliisin päällikkö on ilmoittanut periaatteessa suostuvansa siihen, että niiden keskitysleireihin teloitusta varten siirrettyjen venäläisten sotavankien (erityisesti komissaarien) teloitusta siirretään, jotka ruumiillisen kuntonsa perusteella voidaan panna työhön johonkin kivilouhimoon. Tätä toimenpidettä varten täytyy etukäteen hankkia turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun päällikön suostumus.
Tästä asiasta säädetään seuraavaa:
Kun teloituskuljetuksia saapuu leireihin, turvasäilöleirin päällikön (E) [77] ja leirin lääkärin tulee etsiä joukosta ruumiillisesti vahvat venäläiset, jotka soveltuvat kivilouhimossa tehtävään työhön. Joukosta poimittujen venäläisten nimilista tulee kahtena kappaleena toimittaa tähän virastoon. Tähän listaan leirin lääkärin täytyy kirjoittaa merkintä, ettei kyseessä olevien henkilöiden työhönsijoittamista vastaan ole lääketieteellisiä esteitä. Kun turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun päällikkö on antanut suostumuksensa, tämä virasto antaa määräyksen kyseessä olevien venäläisten siirtämisestä kivilouhimoleiriin [78].
Kaksi päivää myöhemmin, 17. marraskuuta, Auschwitzin poliittisen osaston päällikkö Maximilian Grabner lähetti seuraavan kirjeen leirin turvasäilöleirin (E) päällikölle (Karl Fritzsch):
Oheisen määräyksen perusteella teloituksesta pois otettujen venäläisten nimet on ilmoitettava tänne. Samalla pyydetään ilmoittamaan tänne, ketkä oheisen määräyksen mukaisesti tulevat kyseeseen, koska lista näistä täytyy toimittaa keskitysleirien tarkastusvirastolle (IKL) ja turvallisuuspoliisin päällikölle. Tässä suhteessa yhteisymmärrys täkäläisen leirilääkärin kanssa on ehdottoman välttämätön.
Kyseeseen tulevat oheisessa listassa [79] mainitut venäläiset ja Sonderkommandon viime viikolla teloitettaviksi valitsemat venäläiset sotavangit [80].
Grabnerin mainitsema Sonderkommando oli tri Rudolf Mildnerin, Kattowitzin Gestapon päällikön, johtama komissio. Mildner saapui Auschwitziin marraskuussa 1941, ja hän oli siis laatinut ensimmäisen listan teloitettavista neuvostoliittolaisista sotavangeista jo ennen kuun puoliväliä. Hänen toiminnastaan on kertonut seikkaperäisesti Auschwitzin entinen vanki ja paikallisen museon entinen johtaja Kazimierz Smolen [81].
On siis selvää, etteivät ensimmäiset teloitukset ole voineet tapahtua ennen marraskuun 17. päivää. Juuri näiden näkökohtien perustella, jotka itse olen tuonut esiin jo 1990-luvun alussa [82], Pressac siirsi Auschwitzin “ensimmäisen kaasutuksen” ajankohdan syyskuusta (Auschwitzin Kalendariumin antama ajankohta) joulukuuhun 1941 [83]. Schulte puolestaan, kun ei tiedä, kumman ajankohdan valitsee, mainitsee molemmat. Kuitenkaan “ensimmäisellä kaasutuksella” ei ole mitään historiallista perustaa [84], ei myöskään krematorio I:n “kaasukammiolla” [85].
Mutta myös tästä riippumatta Schulten yllä esitettyyn ristiriitaan antama selitys näyttää perusteettomalta jo sen vuoksi, että ensinnäkään neuvostoliittolaisia sotavankeja ei ollut tarkoitus teloittaa joukoittain ja toiseksi niistäkin, jotka olivat saaneet kuolemantuomion, – noin 300 Smolenin mukaan [86] – armahdettiin työkykyiset, mikä osoittaa, että työvoimakäyttö meni jopa yksittäisille vangeille annettujen laillisten kuolemantuomioiden yli.
Juutalaisten joukkotuhoamisen on väitetty kehittyneen Auschwitzissa jälkeenpäin erään muun vaiheen kautta, jota on yhtä mahdoton puolustaa: niiden työkyvyttömiksi tulleiden juutalaisten kaasuttamisen kautta, jotka olivat työskennelleet organisaatio Schmeltin työleireissä Ylä-Sleesiassa [87]. Näiden vankien ensimmäinen kuljetus olisi Danuta Czechin Kalendariumin mukaan saapunut leiriin 15.2.1942, mutta Schulte huomauttaa perustellusti, että
tähän kuljetukseen liittyvät tiedot ovat hyvin epävarmoja. Sen ajankohta perustuu yksinomaan erääseen kansainvälisen etsintäpalvelun ilmoitukseen,
joka on peräisin eräästä Hössin muistelmien alaviitteestä [88]. Itse asiassa ei ole olemassa dokumenttia, joka todistaisi tämän kuljetuksen todellisuuden.
Schulte ilmoittaa, että
toukokuun alussa 1942 Auschwitz on ollut kytketty alueellisiin tuhoamistoimiin, jotka koskivat ensin Warthegaun juutalaisia, sitten Lublinin ja Lembergin alueen juutalaisia,
ja ulottuivat nyt itäisen Ylä-Sleesian juutalaisiin [89].
Tässä viitataan Chelmon ja Belzecin väitettyihin tuhoamisleireihin, jotka olisivat aloittaneet toimintansa joulukuussa 1941 ja maaliskuussa 1942 [90]. Ilmeisesti Schulte ei käsitä, että täydellisten tuhoamisleirien perustaminen, joissa oletetaan murhatun myös työkykyisiä juutalaisia, on jyrkässä ristiriidassa Himmlerin ja Pohlin politiikan kanssa hankkia juutalaista työvoimaa “Generalplan Ostia” varten. Tämä ristiriita on erityisen selvä Belzecin leirin kohdalla. 17.3.1942 Lublinin piirin kuvernöörinviraston väestö- ja huoltoasioiden osaston (Abteilung Bevölkerungswesen und Fürsorge) virkailija Fritz Reuters laati muistion, jossa hän selosti edellisenä päivänä SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Hermann Höflen kanssa käymäänsä keskustelua. Höfle oli päättänyt, että kaikki työkyvyttömät juutalaiset toimitettaisiin Belzeciin; leiri voisi “ottaa vastaan 4-5 tuhannen juutalaisen kuljetusta päivässä”; nämä juutalaiset pakkosiirrettäisiin “rajan yli” eivätkä enää palaisi Kenraalikuvernementtiin. Leiri sijaitsi itse asiassa vanhalla Saksan ja Neuvostoliiton rajalla, ja sen vuoksi sitä kutsuttiin “Zamoscin alueen uloimmaksi raja-asemaksi”. Mitä työkykyisiin juutalaisiin tulee, muistio sanoo:
SS-Hauptsturmführer Höfle aikoo rakentaa suuren leirin, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan rekisteröidä kortistojärjestelmään ammattien mukaan ja josta heitä voidaan kysellä. Piaski tulee vapaaksi puolanjuutalaisista ja siitä tulee Saksan valtakunnasta saapuvien juutalaisten kokoamispiste (Sammelpunkt) – - Höfle kysyy, missä Deblinin ja Trawnikin välillä [91] voidaan purkaa 60 000 juutalaista [92].
Höfle oli Lublinin piirin SS- ja poliisipäällikkö (SS- und Polizeiführer) Globocnikin sijainen, ja koska Globocnik oli myös “uusien itäisten alueiden SS- ja poliisitukikohtien rakentamisen valtuutettu”, myös Höfle työskenteli “Generalplan Ostin” kontekstissa. Työkykyisille juutalaisille tarkoitetun leirin tarkoitus oli luultavasti toimittaa työvoimaa transitotie IV:ää varten läheiseen Galiciaan.
Mitä väitettyihin Ylä-Sleesian juutalaisten tappamisiin tulee, on korostettava sitä, ettei ole olemassa mitään dokumentaarisia jälkiä niiden 15 kuljetuksen todellisuudesta, joiden väitetään saapuneen Auschwitziin tältä alueelta toukokuun 5. ja elokuun 18. päivän välillä 1942 ja joiden kaikki matkustajat (35 130 henkilöä) olisi kaasutettu [93], puhumattakaan sitten kahden “kaasutusbunkkerin” väitetyn perustamisen todellisuudesta, joita sellaisina ei koskaan ollut olemassa [94].
Schulte mainitsee toukokuun alun väitettyjen “tuhoamistoimien” alkamisajankohdaksi, koska Auschwitzin Kalendariumissa on kirjoitettu, että sairaiden vankien ensimmäinen valikointi tapahtui toukokuun 4. päivänä 1942 ja että nämä olisi kaasutettu “bunkkerissa 1″ [95], mutta, kuten sanottu, yksikään dokumentti ei tue tätä.
Nämä olivat Schulten mielestä kuitenkin vain satunnaisia toimia. Systemaattiset kaasutukset alkoivat hänen näkemyksensä mukaan heinäkuun alussa 1942. Näin hän esittää teesinsä:
Kyetäkseen suorittamaan tappamistehtävän ja värväämään samaan aikaan pakkotyöläisiä tulevaa käyttöä varten leirin SS alkoi valikoida saapuvat kuljetukset “työkykyisiin” ja “työkyvyttömiin”. Sikäli kuin tiedetään, kokonaisen kuljetuksen valikointi tapahtui heinäkuun 4. päivänä 1942: 372 Slovakian juutalaista luokiteltiin “työkykyisiksi”, loput 628 lähetettiin kaasukammioihin [96].
Tämä väite on otettu Auschwitzin Kalendariumista, ja se perustuu siihen yksinkertaiseen havaintoon, että vuoden 1942 heinäkuun 4. päivästä lähtien [97] kuljetuksista rekisteröitävien vankien määrä on paljon pienempi kuin pakkosiirrettyjen kokonaismäärä. Epäilemättä rekisteröidyt olivat yleensä työkykyisiä, mutta mikään ei osoita, että työkyvyttömät olisi kaasutettu. Jo 13. elokuuta SS-Sturmbannführer (majuri) Rolf Günther lähetti SS-virkailijoille Pariisiin sähkeen, jonka asiana oli “Juutalaisten siirto Auschwitziin. Siellä juutalaislasten karkotus” (Abtransport von Juden nach Auschwitz. Dort Abschiebung der Judenkinder) [98]. Lapset tuli evakuoida itäisiin ghettoihin. Olen myös korostanut, että eräässä 24.3.1943 päivätyssä kirjeessään tunnettu slovakialainen sionistijohtaja Gisi Fleischmann kertoi, että jotkut pakkosiirrettyjen raportit kertoivat belgialaisten juutalaisten läsnäolosta Lublinin alueella Deblin-Irenassa [99] ja 6 km:n päässä Pulawystä sijaitsevassa Konskowolan kylässä ja että nämä juutalaiset olivat saapuneet viimeisten muutaman viikon aikana, mutta kaikki Belgiasta maaliskuuhun 1943 mennessä lähteneet juutalaiskuljetukset oli ohjattu Auschwitziin [100], joten jotkut heistä olivat jatkaneet matkaansa Lublinin alueelle. Palaan tähän kysymykseen tuonnempana.
Mitä Schulte heti tämän jälkeen sanoo, näyttää vielä kyseenalaisemmalta:
Koska juutalaisten pakkotyöläisten käytöltä “idän kolonisaatiossa” puuttui konkreettinen suunnittelu eikä SS:n taloushallinnollinen virastokaan ollut antanut ohjeita työvoimareservin luomisesta, päätös Auschwitziin pakkosiirrettyjen juutalaisten elämästä ja kuolemasta oli lähes yksinomaan SS:llä, joka päivysti Birkenaun purkulaiturilla ja joka, kuten aina, saattoi tuntea olevansa Reichsführer-SS:n suojaama. Jo heinäkuun 17. ja 18. päivänä Himmler oli läsnä erään kuljetuksen pakkosiirrettyjen valikoinnissa ja “työkyvyttömiksi” luokiteltujen henkilöiden tappamisessa kaasukammioissa. Tällä tavalla hän de facto sanktioi leirin SS:n omaksuman käytännön [101].
Tämä on vailla historiallista perustaa ja ristiriitaista.
Kuten eräässä toisessa tutkimuksessa olen osoittanut, heinäkuun 17. ja 18. päivänä 1942 Auschwitziin saapui kaksi juutalaiskuljetusta hollantilaisesta Westerborkin leiristä ja yksi Slovakiasta. Leirin listan perusteella ensimmäinen kuljetus ei saapunut ennen 16. päivän klo 20:tä eikä 17. päivän klo 6:tta myöhemmin, kaksi muuta eivät ennen 17. päivän klo 20:tä eivätkä 18. päivän klo 6:tta myöhemmin. Himmlerin päiväkirjan mukaan hän laskeutui Kattowitzin lentokentälle 17. päivä klo 15.15, joten hän ei ole voinut nähdä ensimmäistä hollanninjuutalaisten kuljetusta, joka väitteiden mukaan kaasutettiin ennen klo 6:tta. Hänen vierailunsa Auschwitzissa päättyi klo 20 upseerien seurassa nautittuun illalliseen. Illallisen jälkeen Himmler saatettiin Kattowitziin, jossa hän majoittui yöksi Gauleiter (aluejohtaja) Brachtin luona. 18. päivän aamulla klo 9 hän oli yhä Brachtin talossa ja lähti uudelleen Auschwitziin vasta aamiaisen jälkeen. Hän ei siis ole voinut nähdä kahta muutakaan juutalaiskuljetusta, jotka väitteiden mukaan oli kaasutettu 17. päivän klo 20:n ja 18. päivän klo 6:n välillä [102]. Siksi Himmler ei missään tapauksessa ole voinut olla läsnä juutalaisten kaasutuksessa [103].
Toisaalta Himmlerin “sanktiointi” tarkoittaa tosiasiallisen tilanteen tunnustamista ja hyväksyntää hänen osaltaan, joten tämä merkitsee sitä, ettei hän ole antanut Hössille mitään yleistä määräystä juutalaisten tuhoamisesta; ja toisin päin, jos hyväksytään Hössin kertomus, jonka mukaan Himmler antoi hänelle tämän määräyksen kesäkuussa 1941, Birkenaun leiri olisi väistämättä suunniteltu ja rakennettu tämän määräyksen toimeenpanemiseksi ja päädyttäisiin takaisin Auschwitzin museon tulkintaan, josta keskusteltiin alussa. Juuri tästä Schultea on moittinut Michael Thad Allen, joka radikalisoi Auschwitzin museon teesin [104]. Schulte kuitenkin nimenomaan ilmoittaa, että
Himmler, Pohl ja SS:n suunnitteluekspertit eivät suunnitelleet Auschwitz-Birkenauta tuhoamisleiriksi vaan työleiriksi idän asuttamista varten [105],
ja selittää, että
kesäkuun alussa 1942 Himmler päätti, että tulevaisuudessa tulee pakkosiirtää Auschwitziin myös “työkyvyttömät” lännen juutalaiset,
ilmeisesti tuhoamista varten, koska
vasta heinäkuussa 1942 Birkenauta käytettiin eurooppalaisten juutalaisten tuhoamisleirinä [106].
Sen vuoksi Himmlerin väitetty tuhoamiskäsky olisi peräisin kesäkuulta 1942 vastoin Hössin lausuntoja, jotka siis tunnustetaan täysin epäluotettaviksi historiallis-kronologisen kehityksen suhteen, ja vastoin koko holokaustihistoriankirjoitusta, joka perustuu niihin ja joka sen vuoksi on yhtä perätöntä.
Schulte lisää, että
heinäkuun 19. päivänä Reichsführer-SS määräsi tapettavaksi Kenraalikuvernementin koko juutalaisväestön harvoja työleireihin koottavia juutalaisia lukuun ottamatta [107],
mutta dokumentti, johon hän vetoaa, sanoo:
Määrään täten, että Kenraalikuvernementin koko juutalaisväestön siirtäminen on saatava loppuun suoritettua 31.12.1942 mennessä [108].
Myöhempi tekstinkohta selventää tämän määräyksen tarkoitusta:
Nämä toimenpiteet ovat välttämättömiä uuden eurooppalaisen järjestyksen kannalta välttämättömän rotujen ja kansojen etnisen erottamisen ja Saksan valtakunnan ja sen vaikutusalueiden turvallisuuden ja puhtauden vuoksi [109].
Tämä viittaa yksiselitteisesti juuri “Generalplan Ostiin”.
Schulte päättelee, että
heinäkuussa 1942 SS:n taloushallinnollisen keskusviraston juutalaisvankien käyttö idän kolonisaatiosuunnitelmien työvoimana siirtyi siis kokonaan toiselle sijalle [110],
mutta heti sen jälkeen hän joutuu toiseen ristiriitaan:
Tosin Himmler ja Pohl vielä, kuten aina, suunnittelivat rakentavansa Auschwitz-Birkenauhun suuren pakkotyöleirin “idän kolonisaatiota” varten, mutta tappotoimet olivat etusijalla sekä Reichsführer-SS:n toukokuun puolivälissä 1942 tekemän päätöksen että leirin SS:n toimintatapojen vuoksi,
niin että
työvoimakäyttöä pidettiin enää toisarvoisen tärkeänä. Heinäkuusta 1942 lähtien Auschwitz-Birkenauta käytettiin ennen kaikkea Länsi- ja Kaakkois-Euroopan juutalaisten tappamiskeskuksena [111].
Tässä kuitenkin nousee se ongelma, että, kuten yllä näimme, vieraillessaan Auschwitzissa 17. ja 18. heinäkuuta 1942 Himmler päätti laajentaa leirin vahvuuden 200 000 vankiin, mikä sai vahvistuksen Birkenaun elokuun 16. päivän piirustuksissa. Sen sijaan että selvittäisi tämän ristiriidan Schulte rajoittuu kirjoittamaan:
Luultavasti Himmlerin Auschwitzissa ollessaan suorittaman suoran väliintulon perusteella laajennettiin sekä tuhoamiskapasiteettia että vastaanottokapasiteettia [112].
Vaikka jätettäisiin huomiotta tämän väitteen ristiriitaisuus, jää kuitenkin se kiistämätön tosiasia, että ainoa Himmlerin dokumentoitu päätös on päätös laajentaa leiriä, joten työvoimakäyttö pysyi yhä ensisijalla eikä toisellakaan sijalla ollut mitään tuhoamista.
Toisaalta Himmler antoi käskyn lopettaa kaikki “rauhanajan tehtäviä koskevat valmistelut ja suunnittelut” vasta 13. tammikuuta 1943 [113].
Birkenaun leirin – jota kutsuttiin kuitenkin yhä sotavankileiriksi (Kriegsgefangenenlager) [114] – funktio muuttui vasta syyskuussa 1942. Lokakuun puolivälissä rakennushanke (Bauvorhaben) “Kriegsgefangenenlager Auschwitz” sai virallisen nimityksen “Durchführung der Sonderbehandlung” (“Erikoiskäsittelyn toteutus”) [115]. Tämä muutos koostui laajasta rakennusohjelmasta leirin muuttamiseksi työvoiman lähteeksi teollisuutta varten, joka oli jo noussut tai oli nousemassa Auschwitzin alueelle. Bischoffin tammikuussa 1943 laatima keskusrakennusviraston (Zentralbauleitung) organisaatiokaavio mainitsi yhdessä versiossa “Bauleitung des Kriegsgefangenenlager (Durchführung der Sonderbehandlung)” [116], toisessa “Bauleitung Kriegsgefangenenlager Auschwitz (Durchführung der Sonderbaumassnahmen)” [117], joten “erikoiskäsittelyn toteutus” (Durchführung der Sonderbehandlung) ja “erikoisrakennustoimenpiteiden toteutus” (Durchführung der Sonderbaumassnahmen) merkitsivät täysin samaa.
Lokakuun 6. päivänä 1942 laadittiin niin ollen uudet piirustukset, joissa leiri oli jaettu kolmeen lohkoon: lohko yksi 20 000 asukille ja lohkot kaksi ja kolme 60 000 asukille kumpikin, yhteensä siis 140 000 asukille [118].
Eräs Kammlerin 15.9.1942 rakennustalouden koordinoinnin yleisvaltuutetulle (Generalbevollmächtigte für die Regelung der Bauwirtschaft) lähettämä kirje, jossa asiana on “Erikoisrakennustehtävät Auschwitzin keskitysleiriä varten” (“Sonderbauaufgaben für das K.L. Auschwitz”), kertoo meille, että sellaisesta ohjelmasta oli päästy yhteisymmärrykseen nelivuotissuunnitelman valtuutettu ja rakennustalouden koordinoinnin valtuutettu Albert Speerin ja SS:n taloushallinnollisen keskusviraston päällikkö Pohlin välillä:
Viitaten hra valtakunnanministeri prof. Speerin ja SS-Obergruppenführer ja Waffen-SS:n kenraali Pohlin väliseen neuvotteluun ilmoitan jäljempänä lisärakennusvolyymin Auschwitzin keskitysleirin erikoisohjelmaa (Sonderprogramm) varten seuraavasti:
1. Lista tarvittavista lisärakennuksista rakennusvolyymeineen.
2. Lista tarvittavista rakennusmateriaaleista ja parakeista.
Työn tekevät pääasiassa vangit. Koko rakennushankkeen rakennusajaksi määrätään 50 viikkoa. Vankien lisäksi tarvitaan keskimäärin 350 ammatti- ja aputyöläistä. Tämä vastaa 105 000 [119] päivätyötä [120].
Tämä ohjelma oli osa laajempaa suunnitelmaa, josta Speer ja Pohl olivat keskustelleet samana päivänä 15.9.1942. Seuraavana päivänä Pohl laati siitä seikkaperäisen raportin Himmlerille. Keskustelu jakautui neljään kohtaan, joista ensimmäinen oli “Auschwitzin parakkileirin laajentaminen itään suuntautuvan vaelluksen vuoksi” (Vergrösserung Barackenlager Auschwitz infolge Ostwanderung). Tästä kohdasta Pohl ilmoitti:
Valtakunnanministeri prof. Speer on hyväksynyt Auschwitzin parakkileirin laajentamisen koko laajuudessaan ja varannut 13,7 miljoonaa Saksan markkaa Auschwitzin lisärakennusvolyymiä varten. Tämä rakennusvolyymi käsittää noin 300 parakin pystyttämisen tarvittavine huolto- ja täydennystiloineen. Tarvittavat materiaalit toimitetaan vuoden 1942 viimeisellä neljänneksellä ja vuoden 1943 kolmella ensimmäisellä neljänneksellä. Kun tämä lisärakennusohjelma on valmis, Auschwitziin voidaan majoittaa yhteensä 132 000 miestä [121].
Pohl huomautti sitten, että
kaikki osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, että keskitysleireissä olevaa työvoimaa täytyy tästä lähtien käyttää huippuluokan varustelutehtävissä [122].
Painotettuaan tarvetta vapauttaa saksalaiset ja ulkomaalaiset siviilityöntekijät aseteollisuuden tehtaista, joiden henkilökunta ei ollut täydellinen (täyttämään aukkoja muissa samanlaisissa tehtaissa), ja korvata heidät keskitysleirien asukeilla, Pohl jatkaa:
Valtakunnanministeri prof. Speer tahtoo tällä tavalla lyhyellä varoitusajalla taata ensi alkuun 50 000 työkykyistä juutalaista suljettuihin olemassa oleviin teollisuuslaitoksiin, joissa on majoitusmahdollisuus.
Tähän tarkoitukseen tarvittavan työvoiman me valikoimme ensi sijassa Auschwitzissa itään menevästä ihmisvirrasta (aus der Ostwanderung), etteivät olemassa olevien teollisuuslaitostemme tuotanto ja rakentaminen häiriintyisi jatkuvasti vaihtuvan työvoiman vuoksi.
Itään meneviksi määrättyjen työkykyisten juutalaisten täytyy siis keskeyttää matkansa ja tehdä sotateollisuustyötä [123].
Käytännössä Auschwitzin täytyi toimia pakkosiirrettyjen juutalaisten kauttakulkuleirinä itävaelluksen (Ostwanderung; pakkosiirto itään) puitteissa: työkykyiset pysähtyivät leiriin, työkyvyttömät, lapset mukaan luettuina, jatkoivat matkaansa itään.
Tämän leirin funktion muutoksen tarkoituksen selitti hyvin selvästi Höss eräässä Auschwitzissa 22.5.1943 Kammlerin ja muiden virkailijoiden läsnä ollessa pitämässä puheessa, jossa hän selosti leirin institutionaalisen tehtävän syntyä ja kehitystä:
Auschwitzin leiri nousi, seitsemän puolalaisen kylän evakuoinnin jälkeen, Vistula- ja Sola-jokien väliin, niiden uomien muodostamaan kolmioon, vuonna 1940, kun tykistökasarmin alue laajeni ja alueelle nousi paljon lisää rakennuksia, restauroituja ja uusia, joiden rakentamisessa käytettiin purkutöissä syntynyttä sangen suurta materiaalimäärää. Se suunniteltiin alun perin karanteenileiriksi, mutta sitten siitä tuli Saksan valtakunnan leiri ja sen seurauksena se sai uuden tehtävän (Zweckbestimmung). Sen sijainti Saksan valtakunnan ja Kenraalikuvernementin välisellä rajalla osoittautui tilanteen jatkuvan pahenemisen vuoksi erityisen suotuisaksi, koska oli annettu takeet siitä, että leiri täytetään työvoimalla. Tähän tuli lisäksi hiljattain juutalaisongelman ratkaisu (die Lösung der Judenfrage), jota varten on täytynyt luoda edellytykset alkuun 60 000 asukin majoittamiselle, joka määrä nousee pian 100 000:een. Leirin asukkaat on tarkoitettu pääasiassa suurteollisuutta varten, joka kehittyy lähistöllä. Leiri sisältää intressialueellaan erilaisia asetehtaita, joiden käyttöön täytyy säännöllisesti asettaa työvoimaa [124].
Sen vuoksi ”juutalaisongelman ratkaisu” Auschwitzissa tarkoitti yksinkertaisesti 100 000 asukkaan majoittamiseksi tarvittavia rakennustoimenpiteitä.
Toukokuun alussa 1943 näytettiin vihreää valoa laajalle ohjelmalle ”Erikoistoimenpiteet hygieenisten laitosten parantamiseksi” (Sondermassnahmen für die Verbesserung der hygienischen Einrichtungen) Birkenaun leirissä. Tätä kutsutaan dokumenteissa erotusta tekemättä ”pikaohjelmaksi” (Sofortprogramm), ”erikoistoimenpiteeksi” (Sondermassnahme), ”erikoisohjelmaksi” (Sonderprogramm), ”erikoisrakennustoimenpiteiksi” (Sonderbaumassnahmen) ja ”erikoistoiminnaksi” (Sonderaktion) [125]. Vastaavan kirjallisen määräyksen Kammler lähetti Auschwitzin komentajalle 14.5. [126]. Alusta lähtien tähän Birkenaun leirin hygieenisten laitosten parantamista koskevaan ohjelmaan sisältyivät myös krematoriot [127]. Asiaa koskevat dokumentit tuovat esiin ajatuksen asentaa ”suihkut krematorio III:n riisumishuoneeseen” (Brausen im Auskleideraum des Krematoriums III) [128], joka muodosti ”projektin lämpimän veden tuottamiseksi n. 100 suihkua varten” (Projekt für Warmwasserbereitung für ca. 100 Brausen) [129]. Toukokuun 16. päivältä oleva raportti sanoo selvästi:
Lisäksi suunnitellaan asentaa krematorio III:een roskienpolttouuniin kuumennusputkia, joiden kautta saadaan vettä krematorio III:n kellariin rakennettaviin suihkutiloihin [130].
Projektin laajentumisen myös krematorio II:een vahvistaa eräs Bischoffin kesäkuussa 1943 laatima Birkenaun krematorioita koskeva päiväämätön kysymyslomake (Fragebogen), jossa sanotaan, että oli suunniteltu käyttää piippujen purkukaasuja krematorioissa II ja III olevia suihkutiloja varten (für Badeanlagen im Krema. II u. III) [131].
Suunnitelma asentaa 100 suihkua krematorio III:een (ja samanlaiset tilat krematorio II:een) oli tarkoitettu leirin kaikkia asukkeja varten, kuten voidaan päätellä siitä, että tuohon aikaan keskussaunaan (Zentralsauna), joka oli koko leiriä varten suunniteltu desinfiointi- ja syöpäläisten torjuntalaitos, oli suunniteltu vain 54 suihkua. Eri syistä suunnitelmaa supistettiin, ja krematorio III:een asennettiin vain 14 suihkua [132].
Kaiken kaikkiaan Birkenaun krematorioiden ruumishuoneet olivat aina käytettävissä ruumishuoneina, aamuisin ja iltaisin, mikä olisi ollut mahdotonta, jos ne olisi muutettu ”riisuutumishuoneiksi” ja ”kaasukammioiksi” juutalaisten tuhoamista varten [133].
Jo 20.3.1943 varuskuntalääkäri (SS-Standortarzt) SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Eduard Wirths esitti seuraavan vaatimuksen leirin komentajalle:
Ruumiiden kuljettamiseksi internoitujen sairaalasta krematorioon on hankittava kahdet katetut käsirattaat, joissa kummassakin voidaan kuljettaa 50 ruumista [134].
Vielä 25.5.1944 (keskellä Unkarin juutalaisten deportaatiotulvaa ja väitettyä joukkomurhaa) tri Wirths kirjoitti:
Keskitysleiri Auschwitz II:n leirien vankisairastupiin kertyy päivittäin luonnostaan tietty määrä ruumiita, joiden kuljetus krematorioihin on tosin määrätty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin [135].
Mutta holokaustihistoriankirjoituksen mukaan krematorioiden ruumishuoneet olivat tuohon aikaan täpötäynnä tuhottaviksi määrättyjä Unkarin juutalaisia, mikä on selvässä ristiriidassa yllä siteeratun kirjeen kanssa.
Yllä mainittujen ”hygieenisten laitosten parantamiseksi suoritettavien erikoistoimenpiteiden” puitteissa Kammler 17.5.1943 määräsi Birkenaun leirin rakennuslohko III:n (Bauabschnitt III) muutettavaksi vankien sairaalaksi.
Suunnittelu uskottiin SS:n taloushallinnollisen keskusviraston virasto C:lle, erityisesti viraston C/III – tekniset erikoisalueet (Amt C/III – Technische Fachgebiete) päällikkö SS-Sturmbannführer (majuri) Wirtzille ja pääosaston C/II/3 – Sairaalat ja sairastuvat (Hauptabteilung C/II/3 – Lazarette und Reviere) päällikkö SS-Untersturnführer (aliluutnantti) Birkigtille.
Kesäkuun 4. päivänä Wirtz ja Birkigt laativat piirustuksen nro 2521 ”Auschwitzin keskitysleiri — rakennuslohko III. Vankien sairaala ja karanteeniosasto” (K.L. Auschwitz — Bauabschnitt III. Häftling-Lazarett u. Quarantäne-Abt.), jossa tämä lohko on jaettu kahteen karanteenileiriin, yksi miehille ja yksi naisille, kumpikin 4088 henkilölle, ja kahteen sairaalaleiriin (Krankenfeld), yksi miehille ja yksi naisille, kumpikin 3188 henkilölle. Näissä kahdessa sairaalaleirissä oli kaksi parakkia ”kirurgiaa” (Chirurgie) varten, kaksi parakkia ”röntgeniä ja hoitoa” (Röntgen und Behandlung) varten, kaksi parakkia ”apteekkia” (Apotheke) varten, neljä ”parakkia leikkauksesta toipuvia potilaita varten” (Baracke für frisch Operierte) ja neljä ”parakkia vakavasti sairaita varten” (Baracke für Schwerkranke) [136].
Keskusrakennusviraston (Zentralbauleitung) piirustus 2637 — päiväämätön mutta epäilemättä laadittu kesäkuussa 1943 — kuvaa ”sotavankileirin rakennuslohkon ’3’ vankien sairaalaleirin” (Häftlingsrevier im Bauabschnitt ”3” des K.G.L.) miespotilaiden osan planimetriaa (tasogeometriaa). Se näyttää yksityiskohtaisesti leikkauksesta toipuvien vankien (frisch Operierte) parakit, joiden merkintänä on 6a, ja vakavasti sairaiden (schwere Innere) parakit, jotka on merkitty 6b [137].
”Lista erikoistoimenpiteen suorittamiseksi tarvittavista parakeista sotavankileirissä” (Aufstellung über die zur Durchführung der Sondermassnahme im K.G.L. notwendigen Baracken), päivätty 11.6.1943, mainitsee kaiken kaikkiaan 183 parakkia ”rakennuslohkolle III (vankisairaala)” (Bauabschnitt III [Häftlingslazarett]) ja kaksi ”joukko-osastojen sairaalalle” (Truppenlazarett), joukossa seuraavat:
- 4 erikoisparakkia (Spezialbaracken) ”leikkauksesta toipuville potilaille” (frisch Operierte)
- 4 erikoisparakkia ”vakavasti sairaille” (schwere Innere)
- 2 erikoisparakkia ”röntgeniä ja hoitoa varten” (Röntgen und Behandlung)
- 2 kirurgista (chirurgische) erikoisparakkia
- 111 parakkia tavallisille sairaille (Baracken für Normalkranken) [138].
Rakennustyö alkoi kesäkuun lopussa. 13.7. oli rakennettu jo 26 parakkia, lisäksi oli aloitettu rengasojien (Ringgräben) ja väliaikaisen esisaostusaltaan (provisorisches Vorklärbecken) kaivaminen [139].
31.7. oli rakennettu 6 parakkia lisää, lisäksi oli kaivettu kaksi rengasojaa ja aloitettu aidan pystytystyöt [140].
Bischoffin 30.9.1943 laatima ”Selvitysraportti Auschwitzissa Ylä-Sleesiassa olevan Waffen-SS:n sotavankileirin laajentamisesta” mainitsee leirin rakennuslohko III:sta muun muassa:
- BW 3e 114 sairasparakkia (Krankenbaracken) tyyppiä 501/34 (42,50 m x 12,50 m)
- BW 6c 4 syöpäläistentorjuntaparakkia (Entwesungsbaracken) tyyppiä VII/5 (33,15 m x 8,14 m)
- BW 7c 11 hoitajien parakkia (Pflegerbaracken), ns. sveitsiläisiä parakkeja (Schweizerbaracken)
- BW 12b 12 parakkia vakavasti sairaille (Baracken f. Schwerkranke) tyyppiä 501/34 [141].
Syyskuun 25. päivänä muuraustyöt olivat käynnissä parakeissa 68, 70, 71, 74, 89, 91, 92 ja 93 ja kirvesmiehentyöt parakeissa 67, 68, 69, 70, 71, 72, 73, 74, 75, 76, 77, 94, 128 ja 146 [142].
Lokakuun 1. päivänä 1943, tultuaan juuri Bischoffin seuraajaksi keskusrakennusviraston päällikkönä [143], SS-Obersturmführer (luutnantti) Werner Jothann laati ”kustannusarvion Auschwitzissa olevan Waffen-SS:n sotavankileirin laajentamisesta”, jossa oli laskettu kustannusarvio jokaiselle jo rakennetulle tai suunnitellulle rakennuskohteelle (Bauwerk). Rakennuslohko III:lla (Bauabschnitt III), jota kutsuttiin vankisairaalaksi (Häftlingslazarett), vahvistettiin muun muassa yllä mainitut 114 sairasparakkia (kustannukset 4 542 216 Saksan markkaa), 4 syöpäläistentorjuntaparakkia (80 940 Saksan markkaa), 11 hoitajien parakkia (103 488 Saksan markkaa) ja 12 parakkia vakavasti sairaille (515 625 Saksan markkaa) [144].
Lokakuun 30. päivän raportissaan Jothann ilmoitti, että siihen mennessä oli rakennettu 47 parakkia, joissa viimeistelytyöt olivat käynnissä [145].
Seuraavat raportit marraskuun loppuun asti kertovat parakkien kokoonpanotöiden ja niihin liittyvien muiden töiden edistymisestä ”vankisairaalan” rakentamiseksi rakennuslohko III:lle.
24.2.1944 Jothann lähetti Waffen-SS:n ja poliisin Sleesian rakennustarkastusvirastolle (Bauinspektion der Waffen-SS und Polizei ”Schlesien”) pyynnön metallin saamiseksi Knauth-firmalta (parakkien toimittaja) selittäen, että leirisairaalan suunnitelmassa varauduttiin kaiken kaikkiaan 180 parakin rakentamiseen [146]. 31.3.1944 rakennuslohkolla III työskenteli 700 vankia [147].
Vuonna 1944 keskusrakennusvirasto määritteli kaikki leirin sairaalaan liittyvät byrokraattiset käytännöt.
25. toukokuuta Jothann laati ”selvitysraportin Auschwitzissa Ylä-Sleesiassa olevan Waffen-SS:n sotavankileirin laajentamisesta — 111 sairasparakin rakentaminen” (Erläuterungsbericht zum Ausbau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS in Auschwitz O/S. Errichtung von 111 Krankenbaracken), jossa lukee:
Työ alkoi 15.3.1943 [148]. 37 [149] parakkia on pystytetty ja sisätilat osaksi saatu valmiiksi [150].
Elokuun 10. päivänä 1944 SS:n taloushallinnollisen keskusviraston virasto C/V:n (keskusrakennustarkastusvirasto) päällikkö, joka kesäkuun 26. päivänä oli vastaanottanut yllä mainitun dokumentaation, antoi vastaavan rakennusmääräyksen yleisen byrokraattisen käytännön mukaisesti jälkikäteen:
Esitettyjen dokumenttien perusteella annan täten määräyksen rakentaa 111 sairasparakkia sotavankileiriin, leiriin II, Auschwitziin, rakennuslohkolle III, rakennuskohteisiin 3e ja 3f [151].
Jothann lähetti 12.8.1944 Waffen-SS:n ja poliisin Sleesian rakennustarkastusvirastolle rakennushakemuksen (Bauantrag) 12 parakin rakentamiseksi vaikeasti sairaille potilaille (Baracken für Schwerkranke) [152]. 31.10. SS:n taloushallinnollisen keskusviraston virasto C/V antoi vastaavan jälkikäteisen rakennusmääräyksen [153].
Bischoff lähetti 9.10.1944 rakennushakemuksen 11 hoitajien parakin rakentamiseksi rakennuslohkolle III rakennuskohteeseen 7e (Bauantrag zur Errichtung von 11 Stück Pflegerbaracken im BAIII – BW 7e) [154].
Toukokuun 31. päivänä 1944 rakennuslohkolla III oli 63 parakkia [155]. Unkarin juutalaisten pakkosiirto tuli keskusrakennusvirastolle täytenä yllätyksenä ja sotki heidän sairaalaleiriä koskevia projektejaan.
Kesäkuun alussa rakennuslohko III, vaikka se oli vielä asumiseen kelpaamaton, muutettiin (yhdessä leirin BIIc ja osan leireistä BIIa ja BIIe kanssa) ”kauttakulkuleiriksi” (Durchgangslager) rekisteröimättömiä työkykyisiä juutalaisia varten, jotka oli tarkoitus siirtää muihin leireihin. Kesäkuun 2. päivänä Kammler määräsi Jothannin luovuttamaan käyttöön 14 rakennuslohko III:n parakkia näiden juutalaisten majoittamiseksi [156]. Ensimmäinen juutalaiskuljetus lähetettiin sinne kesäkuun 9. päivänä. Kesäkuun 16. päivänä siellä oli jo 7000 juutalaista. [157]. Birkenaun kauttakulkuleirin kautta kulki peräti 98 600 juutalaista [158].
Kuten toisaalla [159] olen selittänyt, keskusrakennusvirasto yllättyi täydellisesti valtavasta Unkarin juutalaisten tulvasta eikä kyennyt järjestämään kunnollista majoitusta suurelle osalle näistä tulevista Saksan valtakunnan pakkotyöläisistä.
Suunnitelma Birkenaun leirin rakennuslohko III:n sairaalaleiristä hylättiin lopullisesti 23.9.1944, kuten käy ilmi Jothannin 6.12.1944 Waffen-SS:n ja poliisin Sleesian rakennustarkastusvirastolle lähettämästä kirjeestä, jonka asiana oli ”12 parakin rakentaminen vaikeasti sairaille potilaille rakennuslohko III:n rakennuskohteeseen 12b” (Errichtung von 12 Baracken für Schwerkranke im BA.III-BW 12b):
Keskusviraston päällikön (Pohl) 23.9.1944 Auschwitzissa järjestämien neuvotteluiden yhteydessä annettiin käsky lopettaa sotavankileirin rakennuslohko III:n rakennustyöt, ja tämä aloitettiin purkamalla vaikeasti sairaiden potilaiden 12 parakkia [160].
Koska tämä sairaalaleiri oli suunniteltu ja osaksi saatu valmiiksi, Pressacin esittämä revisionistinen argumentti jää täysin validiksi:
Ei sovi yhteen rakentaa terveysleiri muutaman sadan metrin päähän neljästä krematoriosta, joissa virallisen historiankirjoituksen mukaan tuhottiin ihmisiä laajassa mittakaavassa… Suunnitelma rakentaa suuri sairaala-alue rakennuslohko III:lle osoittaa niin ollen, että krematoriot rakennettiin vain ruumiiden polttoa varten, ilman murhakaasukammioita, koska SS tahtoi ”säilyttää” keskitysleirinsä työvoiman [161].
Yhteenvetona: Birkenaun leiri syntyi lokakuussa 1941 sotavankileirinä ”Generalplan Ostin” palvelukseen.
Syyskuusta 1942 lähtien siitä tuli juutalaisen työvoiman valikointi- ja kokoamiskeskus Auschwitzin alueella jo olemassa olevaa tai suunniteltua saksalaista teollisuutta varten ja samaan aikaan itävaelluksen (Ostwanderung) puitteissa pakkosiirrettyjen työkyvyttömien juutalaisten kauttakulkuleiri.
Toukokuusta 1943 lähtien laaja ohjelma ”Erikoistoimenpiteet hygieenisten laitosten parantamiseksi” ja suunnitelma rakentaa valtava sairaalaleiri työssä käytettävien juutalaisten ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi korostivat tätä funktiota.
Toukokuussa 1944 Birkenausta tuli lisäksi ”kauttakulkuleiri” juutalaisen työvoiman lajittelemiseksi muihin keskitysleireihin.
Tässä uudessa historiallisessa perspektiivissä väitetylle juutalaisten tuhoamiselle ei jää enää sijaa.
VIITTEET
[1] D. Dwork, R. J. van Pelt: “Auschwitz 1270 to the present”. W. W. Norton & Company. New York-London, 1996, s. 254.
[2] R. J. van Pelt: “A Site in Search of a Mission”, teoksessa: Yisrael Gutman & Michael Berenbaum (toim.): “Anatomy of the Auschwitz Death Camp”. Indiana University Press, Bloomington and Indianapolis, 1994, s. 93-114.
[3] “Vom Arbeits- zum Vernichtungslager. Die Entstehungsgeschichte von Auschwitz-Birkenau 1941/42″, julkaisussa: Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte, 1, 2002, s. 41-69.
[4] Kommandant in Auschwitz. Autobiographische Aufzeichnungen des Rudolf Höss (toim. Martin Broszat). Deutscher Taschenbuch Verlag, München, 1981, s. 98-99. Englanniksi: Death Dealer: The Memoirs of the SS Kommandant at Auschwitz. Da Capo, New York, 1996, s. 124. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä “Auschwitzin komendantti”, 3. painos 2007, Tammi.
[5] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 41.
[6] “Am 1.3.41, 15.30 Uhr traf der Reichsführer SS und Chef der Deutschen Polizei im K.L. Auschwitz ein. Über den Fortschritt und die geleisteten Arbeiten im K.L. Au., die bei der Besichtigung vom Reichsführer SS im Begleitung des Inspekteurs der K.L. SS-Oberführer Glücks festgestellt worden sind, war der Reichsführer SS sehr befriedigt und sprach dem Kommandanten des K.L. Au. SS-Sturmbannführer Höss seine vollste Anerkennung aus”; GARF, 7021-108-32, s. 28.
[7] F. Pieper: “Die Entstehungsgeschichte des KL Auschwitz”, teoksessa: Waclaw Dlugoborski, Franciszek Piper (toim.): “Auschwitz 1940-1945. Studien zur Geschichte des Konzentrations- und Vernichtungslagers Auschwitz”. Verlag des Staatlichen Museums Auschwitz-Birkenau. Oswiecim, 1999, vol. I, s. 68.
[8] F. Piper: “Die Vernichtungsmethoden”, emt. (viite 7), vol. III, s. 170.
[9] Täydellinen nimi oli “Sonderbauleitung für die Errichtung eines Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS in Auschwitz O.S.” (“Erikoisrakennusvirasto Waffen-SS:n sotavankileirin rakentamiseksi Auschwitziin Ylä-Sleesiaan”).
[10] J. Sehn: “Obóz koncentracyjny i zaglady Oswiecim” (“Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiri”), julkaisussa: “Biuletyn Glównej Komisji Badania Zbrodni Niemieckich w Polsce. Poznan, 1946, s. 70.
[11] Em. artikkeli (viite 8), teoksen s. 171.
[12] “Die Firma Topf & Söhne, feuerungstechn. Anlagen, Erfurt, hat von der hiesigen Dienststelle den Auftrag erhalten, schnellstens eine Verbrennungsanlage aufzubauen, da dem Konzentrationslager Auschwitz ein Kriegsgefangenenlager angegliedert wurde, das in kürzester Zeit mit ca. 120 000 Russen belegt wird. Der Bau der Einäscherungsanlage ist deshalb dringend notwendig geworden um Seuchen und andere Gefahren zu verhüten”; RGVA, 502-1-314, s. 8-8a.
[13] Em. artikkeli (viite 8), teoksen s. 172.
[14] Alun perin krematorio oli tarkoitus rakentaa Auschwitziin vanhan krematorion viereen. Kun paikka siirtyi Birkenauhun, maanalaisia ruumishuoneita täytyi nostaa korkealla olevan pohjaveden vuoksi, ja niistä tuli puoliksi maan alla olevia. Loka-marraskuulta 1941 peräisin olleita alkuperäisiä suunnitelmia jouduttiin niin ollen muokkaamaan.
[15] Tammikuun 15. päivänä 1942 päivätty piirros 936, teoksessa: J.-C. Pressac: “Auschwitz: Technique and operation of the gas chambers”. The Beate Klarsfeld Foundation, New York, 1989, s. 268-269.
[16] “Erläuterungsbericht zum Vorentwurf für den Neubau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS, Auschwitz O/S”; RGVA, 502-1-233, s. 24.
[17] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 42.
[18] “Die Frage der Behandlung der Bevölkerung der ehemaligen polnischen Gebiete nach rassenpolitischen Gesichtspunkte”; PS-660.
[19] Em. muistio (viite 18), s. 16.
[20] Alleviivattu originaalissa.
[21] Em. muistio (viite 18), s. 18.
[22] Wasserpolen (kirjaimellisesti “vesipuolalaiset”), jotka tunnetaan myös lecheinä (Lechen), asuivat Ylä-Sleesiassa.
[23] Em. muistio (viite 18), s. 24-25.
[24] Saksaan liitetyiltä puolalaisilta alueilta arvioitiin siis siirrettäväksi pois 6 636 000 puolalaista.
[25] Em. muistio (viite 18), s. 25.
[26] Em. muistio (viite 18), s. 35-36.
[27] Tämän tehtävän hoitamista varten, jonka Hitler oli antanut hänelle 7.10.1939 antamallaan määräyksellä, Himmler perusti “Viraston RKF” (Dienststelle RKF; RKF = Reichskommissar für die Festigung deutschen Volkstums), jonka johdossa oli SS-Oberführer (eversti) Ulrich Greifelt; kesäkuussa 1941 virasto muutettiin “RKF-esikunnan keskusvirastoksi” (RKF-Stabshauptamt).
[28] NO-3031.
[29] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 44.
[30] NO-385.
[31] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 48.
[32] Ks. J. Graf, C. Mattogno: “Concentration Camp Majdanek. A Historical and Technical Study”. Theses & Dissertations Press, Chicago, 2003, s. 20-24 ja dokumentti 2 sivulla 256.
[33] “Der Baubefehl für die Errichtung eines Kriegsgefangenenlagers in Lublin zur Unterbringung von 125 000 Kriegsgefangene wird hiermit erteilt”; APMM, Zentralbauleitung, 120, s. 8.
[34] “Im Nachgang zum Baubefehl vom 1.11.41 erteile ich hiermit den erweiterten Baubefehl zur Errichtung eines Kriegsgefangenenlagers in Lublin für eine Gesamtkopfzahl von 150 000 Kriegsgefangenen bzw. Häftlingen”; APMM, 120, s. 11.
[35] Lublinin keskusrakennusviraston (Zentralbauleitung) päällikön 27.1.1942 päivätty kirje Globocnikille. WALP, 168, s. 3. Erläuterungsbericht mit Kostenaufstellung über den Bau eines Durchgangsnachschublagers für den höheren SS- und Polizeiführer Russland Süd in Lublin. WALP, 168, s. 10-11.
[36] Übergabe-Verhandlung des Hauptnachschublagers (Päähuoltoleirin luovutusneuvottelu). WALP, 168, s. 23.
[37] WALP, 54, s. 13.
[38] Erläuterungsbericht zum Vorentwurf für den Neubau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS, Auschwitz O/S (Selvitysraportti Auschwitziin Ylä-Sleesiaan rakennettavan Waffen-SS:n sotavankileirin esisuunnitelmasta) sekä Kostenvoranschlag für den Vorentwurf für den Neubau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS Auschwitz O.S. (Väliaikainen kustannusarvio Auschwitziin Ylä-Sleesiaan rakennettavan Waffen-SS:n sotavankileirin esisuunnitelmaa varten). RGVA, 502-1-233, s. 14, 15 ja 22.
[39] “Der Baubefehl für die Errichtung eines Kriegsgefangenenlagers in Auschwitz zur Unterbringung von 125 000 Kriegsgefangene wird hiermit erteilt”; RGVA, 502-1-233, s. 11.
[40] Piirrokset julkaistu J.-C. Pressacin em. teoksessa (viite 15), s. 185-186.
[41] Sama, s. 189.
[42] Sama, s. 195.
[43] Sama, s. 203.
[44] Auschwitzin rakennusvirasto (Bauleitung) korotettiin keskusrakennusvirastoksi (Zentralbauleitung) 14.11.1941.
[45] “Erbitte umgehend Mitteilung wieviele Baracken Sie zur Fertigstellung des Kriegsgefangenenlagers zur Unterbringung von 150 000 Kriegsgefangenen benötigen”. GARF, 7021-108-32, s. 32.
[46] Bauwerk, lyh. BW, työmaa tai rakennus tai samantyyppisten rakennusten ryhmä.
[47] B.F.H, Bevollmächtigte für den Holzbau (puurakentamisen valtuutettu).
[48] “Da laut Befehl des Reichsführer SS und Chef der Deutschen Polizei das Lager von 125 000 Kriegsgefangenen auf 150 000 Kriegsgefangene erweitert werden soll, sind zur Fertigstellung des Lagers jedoch noch unbedingt folgende Bauwerke erforderlich, die bereits zum Teil bei der Aufstellung des B.F.H.-Volumens für das Kriegsgefangenenlager vom 25.5.1942 angegeben waren”.
[49] GARF, 7021-108-32, s. 34-35.
[50] Em. teos (viite 32), dokumentti 3 sivulla 257.
[51] “Die Erweiterung der Planung hat anlässlich des Reichsführer-Besuches am 17. und 18. Juli 1942 dem Amtgruppenschef C SS-Brigadeführer und Generalmajor der Waffen-SS Dr. Ing. Kammler vorgelegen und wird um entsprechenden Genehmigungsvermerk auf 1 Exemplar des beiliegenden Lageplanes und baldige Rücksendung desselben gebeten”. GARF, 7021-108-32, s. 37.
[52] “In beiliegendem Lageplan ist der neuerdings geforderte Ausbau des Kriegsgefangenenlagers auf eine Belegstärke von 200 000 Mann bereits berücksichtigt”. GARF, 7021-108-32, s. 41.
[53] “Ich bin zu der Überzeugung gekommen, dass Stutthof von grösster Bedeutung für die spätere Besiedlung des Gaues Danzig-Westpreussen ist – - Stutthof muss ausserdem in der Richtung ausgebaut werden, da es in einem Lager später 20 000 Russen aufnehmen kann, mit denen wir dann den Siedlungsaufbau des Gaues Danzig-Westpreussen vollziehen können”. Dokumentin faksimile (tarkka jäljennös) julkaisussa: “Stutthof. Das Konzentrationslager. Wydawnictwo ‘Marpress’”. Gdansk, 1996, numeroimattomat sivut.
[54] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 53.
[55] Jerzy Brandhuber: “Die sowjetischen Kriegsgefangenen im Konzentrationslager Auschwitz”, julkaisussa: “Hefte von Auschwitz”. Wydawnictwo Panstwowego Muzeum w Oswiecimiu, 4, 1961, s. 32-35.
[56] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 56.
[57] Durchgangsstrasse IV (transitotie IV) eli Dg IV oli määrä kulkea Galiciasta Länsi-Ukrainaan.
[58] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 59.
[59] Sama, s. 57-58.
[60] “Unter entsprechender Leitung sollen nun im Zuge der Endlösung die Juden in geeigneter Weise im Osten zum Arbeitseinsatz kommen. In grossen Arbeitskolonnen, unter Trennung der Geschlechter, werden die arbeitsfähigen Juden strassenbauend in diese Gebiete geführt, wobei zweiffellos ein Grossteil durch natürliche Verminderung ausfallen wird”. NG-2586, originaalin s. 8.
[61] G. Aly: “‘Endlösung’. Völkerverschiebung und der Mord an den europäischen Juden”. S. Fischer Verlag, Frankfurt am Main, 1995, s. 275, 276.
[62] PS-1029.
[63] “Nachdem russische Kriegsgefangene in der nächsten Zeit nicht zu erwarten sind, werde ich von den Juden und Jüdinnen, die aus Detschland ausgewandert werden, eine grosse Anzahl in die Lager schicken. Richten Sie darauf ein, in den nächsten 4 Wochen 100 000 männliche Juden und bis zu 50 000 Jüdinnen in die KL aufzunehmen. Grosse wirtschaftliche Aufgaben und Aufträge werden in den nächsten Wochen an die Konzentrationslager herantreten. SS-Gruppenführer Pohl wird Sie im einzelnen unterrichten”. Sama, s. 59. NO-500.
[64] Sama, s. 60.
[65] T-1078.
[66] “Es ist vorgesehen, ab Mitte Juli bzw. Anfang August ds. Jrs. in täglich verkehrenden Sonderzügen zu je 1 000 Personen zunächst etwa 40 000 Juden aus dem besetzten französischen Gebiet, 40 000 Juden aus den Niederlanden und 10 000 Juden aus Belgien zum Arbeitseinsatz in das Lager Auschwitz abzubefördern”.
[67] “Dabei habe es sich zunächst um männliche, arbeitsfähige Juden, nicht über 55 Jahre, zu handeln”. RF-1216.
[68] D. Czech: “Kalendarium der Ereignisse im Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau 1939-1945″. Rowohlt Verlag, Reinbek bei Hamburg,1989, päivämäärät annettu.
[69] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 65, 66.
[70] Sama, s. 67.
[71] Sama, s. 66.
[72] Sama, s. 65.
[73] Sama, s. 64, viite 120.
[74] Teksti teoksessa: Hans Buchheim, Martin Broszat, Hans-Adolf Jacobsen, Helmut Krausnik: “Anatomie des SS-Staates”. Deutscher Taschenbuch Verlag, Monaco, 1982, vol. 2, s. 218-220.
[75] “Aufgabe der Kommandos ist die politische Überprüfung aller Lagerinsassen und die Aussonderung und weitere Behandlung a) der in politischer, krimineller oder sonstiger Hinsicht untragbaren Elemente; unter diesen: b) jener Personen, die für den Wiederaufbau der besetzten Gebiete verwendet werden können”.
[76] PS-502.
[77] Erziehungshäftlinge (kasvatusvangit), turvasäilössä uudelleenkasvatustarkoituksessa olevat vangit.
[78] “Der Reichsführer-SS und Chef der Deutschen Polizei hat sich grundsätzlich damit einverstanden erklärt, dass von den in die Konz. Lager zur Exekution überstellten russischen Kriegsgefangenen (insbesondere Kommissare), die auf Grund ihrer körperlichen Beschaffenheit zur Arbeit in einem Steinbruch eingesetzt werden können, die Exekution aufgeschoben wird. Zu dieser Massnahme muss vorher das Einverständnis des Chefs der Sicherheitspolizei und des SD eingeholt werden.
Hierzu wird befohlen:
Beim Eintreffen von Exekutionstransporten in die Lager sind die körperlich kräftigen Russen, die sich für eine Arbeit in einem Steinbruch eignen, durch den Schutzhaftlagerführer (E) und den Lagerarzt heraus zu suchen. Eine namentliche Liste der herausgesuchten Russen ist in Doppel ausgefertigt hier vorzulegen.
Auf dieser Liste muss der Lagerarzt vermerken, dass gegen den Arbeitseinsatz der Betreffenden arztlicherseits keine Bedenken bestehen.
Nach Einverständniserklärung des Chefs der Sicherheitspolizei und des SD wird die Überstellung der Betreffenden Russen in ein Steinbruchlager von hier befohlen”. GARF, 7021-108-47, s. 5.
[79] Tätä dokumenttia ei ole löydetty.
[80] “Auf Grund des umstehenden Erlasses sind die von der Exekution ausgenommene Russen namentlich hierher zu melden. Gleichzeitig wird ersucht nach hier zu berichten welche zum umstehenden Befehl in Frage kommen, da diese listenmässig beim IKL und beim Chef der Sicherheitspolizei eingereicht werden müssen. In dieser Hinsicht das Einvernehmen mit dem hiesigen Lagerarzt unbedingt erforderlich. [sic].
In Frage kommen die auf der beiliegenden Liste aufgeführten Russen und die vom Sonderkommando in der vergangenen Woche zur Exekution ausgesuchten russ. Kriegsgefangene”. GARF, 7021-108-47, s. 5a.
[81] K. Smolenin valaehtoinen lausunto, Krakova, 15.12.1947. NO-5849. Ks. myös em. teos (viite 68), s. 137.
[82] “Auschwitz: la prima gasazione”. Edizioni di Ar, Padova, 1992, s. 159. Laajennettu amerikkalainen painos: “Auschwitz: The First Gassing. Rumor and Reality”. Theses & Dissertations Press, Chicago, 2005.
[83] “Les crématoires d’Auschwitz. La machinerie du meurtre de masse”. CNRS Editions, Parigi, 1993, s. 34. Italialainen käännös: “Le macchine dello sterminio. Auschwitz 1941-1945. Feltrinelli, Milano, 1994, s. 44.
[84] Em. teos (viite 82).
[85] Ks. tutkimukseni “Auschwitz: Crematorium I and the Alleged Homicidal Gassings”. Theses & Dissertations Press, Chicago, 2005.
[86] K. Smolenin valaehtoinen lausunto, Krakova, 15.12.1947. NO-5849.
[87] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 64.
[88] Sama, s. 64, alaviite 120.
[89] Sama, s. 65.
[90] Ks. tässä suhteessa tutkimuksiani: “Belzec nella propaganda, nelle testimonianze, nelle indagini archeologiche e nella storia”. Effepi, Genova, 2006 sekä “Il campo di Chelmno tra storia e propaganda”, Effepi, Genova, 2009. Belzec-kirja englanniksi: “Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research, and History”. Theses & Dissertations Press. Chicago, 2004.
[91] Deblin sijaitsee noin 76 km luoteeseen Lublinista (Varsovan suuntaan), Trawniki noin 35 km itään Lublinista ja noin 13 km itään Piaskista.
[92] “Faschismus-Getto-Massenmord. Dokumentation über Ausrottung und Widerstand der Juden in Polen während des zweiten Weltkrieges. Röderberg-Verlag, Frankfurt am Main, 1960, s. 269, 270. Vrt. em. Belzec-kirjat (viite 90), ital. s. 32-33, engl. s. 103-105.
[93] Tätä asiaa olen käsitellyt artikkelissa “Franciszek Piper e ‘Die Zahl der Opfer von Auschwitz’” (“Il numero dei morti di Auschwitz. Vecchie e nuove imposture”). I Quaderni di Auschwitz, n. 1, Effepi, Genova, 2004, s. 20, 21. Saksaksi luku II artikkelissa “Die Viermillionenzahl von Auschwitz: Entstehung, Revisionen und Konsequenzen”, julkaisussa “Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung”, 2003, s. 21-27.
[94] Ks. tästä tutkimukseni “The Bunkers of Auschwitz. Black Propaganda versus History”. Theses & Dissertations Press, Chicago, 2004.
[95] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 64.
[96] Sama, s. 67.
[97] Elokuun 5. päivästä lähtien Ranskasta tulevien juutalaiskuljetusten kohdalla.
[98] Ks, tutkimustani “‘Sonderbehandlung’ ad Auschwitz. Genesi e significato”. Edizioni di Ar, Padova, 2001, s. 33-43. “Special Treatment in Auschwitz. Origin and Meaning of a Term”. Theses & Dissertations Press, Chicago, 2004, s. 29-35.
[99] Irena on Deblinin esikaupunki.
[100] Serge Klarsfeld ja Maxime Steinberg: “Mémorial de la déportation des Juifs de Belgique”. The Beate Klarsfeld Foundation, New York, 1994, s. 42-45.
[101] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 67.
[102] Ks. tästä asiasta em. teos (viite 98). Ital. luku “La visita di Himmler ad Auschwitz”, s. 18-29. Engl. luku “”The Himmler Visit to Auschwitz”, s. 17-25.
[103] Sama.
[104] M. T. Allen: “Anfänge der Menschenvernichtung in Auschwitz, Oktober 1941. Eine Erwiderung auf Jan Erik Schulte”, lehdessä “Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte, 4/2003, s. 565-572.
[105] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 69.
[106] Sama.
[107] Sama, s. 68.
[108] “Ich ordne an, dass die Umsiedlung der gesamten jüdischen Bevölkerung des Generalgouvernements bis 31. Dezember 1942 durchgeführt und beendet ist”.
[109] “Diese Massnahmen sind zu der im Sinne der Neuordnung Europas notwendigen etnischen Scheidung von Rassen und Völker sowie im Interesse der Sicherheit und der Sauberkeit des deutschen Reiches und seiner Intressengebiete erforderlich”. “Faschismus – Getto – Massenmord”. Röderberg Verlag, Frankfurt am Main, 1960, s. 303.
[110] Em. artikkeli (viite 3), julkaisun s. 68.
[111] Sama.
[112] Sama, s. 68, alaviite 144.
[113] “Der Generalplan Ost”, lehdessä “Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte”, 1958, 3, s. 292.
[114] Tämä nimitys pysyi voimassa 31.3.1944 asti, jolloin leiri sai nimen “Lager II Birkenau” (“leiri II Birkenau”). Kirschneckin asiakirjojen huomautus 31.3.1944. AGK, NTN, 94, s. 60.
[115] “Vorhaben: Kriegsgefangenenlager Auschwitz (Durchführung der Sonderbehandlung)”. VHA, OT31(2)/8.
[116] Geschäftsverteilungsplan der Zentralbauleitung der Waffen-SS und Polizei Auschwitz und der unterstellten Bauleitungen. RGVA, 502-1-57, s. 316.
[117] Keskusrakennusviraston (Zentralbauleitung) organisaatiokaavio yksittäisten rakennusvirastojen (Bauleitungen) toiminnan kannalta keskeisestä henkilökunnasta. RGVA, 502-1-57, s. 310.
[118] Lageplan des Kriegsgefangenenlagers Auschwitz O.S. VHA, OT 31(2)/8.
[119] Viikkoon lasketaan 6 päivää: 6 x 50 x 350 = 105 000.
[120] “Unter Bezugnahme auf die Besprechung zwischen Herrn Reichsminister Prof. Speer und SS-Obergruppenführer und General der Waffen-SS teile ich nachstehend das zusätzliche Bau-Volumen für das Sonderprogramm des K.L. Auschwitz wie folgt mit:
1. Zusammenstellung der erforderlichen zusätzlichen Bauwerke mit zugehörigem Bauvolumen.
2. Zusammenstellung der erforderlichen Baustoffe und Baracken.
Die Arbeiten werden im wesentlichen durch Häftlingen ausgeführt. Als Bauzeit für das gesamte Bauvorhaben werden 50 Arbeitswochen angesetzt. Ausser den Häftlingen werden im Durchschnitt 350 Fach- und Hilfsarbeiter benötigt. Dies ergibt 105 000 Tagewerke.” GARF, 7021-108-32, s. 43.
[121] “Reichsminister Prof. Speer hat die Vergrösserung des Barackenlagers Auschwitz im vollen Umfang genehmigt und ein zusätzliches Bauvolumen für Auschwitz in Höhe von 13,7 Millionen Reichsmark bereitgestellt. Dieses Bauvolumen umfasst die Aufstellung von rd. 300 Baracken mit den erforderlichen Versorgungs- und Ergänzungsanlagen. Die notwendigen Rohstoffe werden im 4. Quartal 1942 sowie im 1., 2. und 3. Quartal 1943 zugeteilt. Wenn dieses zusätzliche Bauprogramm durchgeführt ist, können in Auschwitz insgesamt 132.000 Mann untergebracht werden.”
[122] “alle Beteiligten waren sich einig, dass die in den Konzentrationslagern vorhandene Arbeitskraft nunmehr für Rüstungsaufgaben von Grossformat eingesetzt werden müssen.”
[123] ”Reichsminister Prof. Speer will auf diese Weise kurzfristig den Einsatz von zunächst 50 000 arbeitsfähigen Juden in geschlossenen vorhandenen Betrieben mit vorhandenen Unterbringungsmöglichkeiten gewährleisten. Die für diesen Zweck notwendigen Arbeitskräfte werden wir in erster Linie in Auschwitz aus der Ostwanderung abschöpfen, damit unsere bestehenden betrieblichen Einrichtungen durch einen dauernden Wechsel der Arbeitskräfte in ihrer Leistung und ihrem Aufbau nicht gestört werden. Die für die Ostwanderung bestimmten arbeitsfähigen Juden werden also ihre Reise unterbrechen und Rüstungsarbeiten leisten müssen.“ Pohlin raportti Himmlerille 16.9.1942, aiheena a) sotateollisuustyöt, b) pommitusten aiheuttamat vahingot. BAK, NS 19/14, s. 131-133.
[124] Aktenvermerk 22.5.1943. RGVA, 502-1-26, s. 85.
[125] Em. tutkimus (viite 98), ital. s. 56-59, engl. s. 56-59.
[126] Jothann, Aktenvermerk 5.10.1943. RGVA, 502-1-83, s. 77.
[127] Tähän kysymykseen syventymiseksi ks. tutkimukseni ”The Morgues of the Crematoria at Birkenau in the Light of Documents”, lehdessä: The Revisionist, vol. 2, nro 3, elokuu 2004, s. 271-294. ”Die Leichenkeller der Krematorien von Birkenau im Lichte der Dokumente”, lehdessä: Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung, vol 7, nro 3 & 4, 2003, s. 357-380.
[128] Bischoffin ”Bericht über die Arbeitseinteilung beim Sofortprogramm im K.G.L. Auschwitz“ 13.5.1943. RGVA, 502-1-83, s. 338.
[129] APMO, BW 30/34, s. 40.
[130] „Weiters ist geplant, im Krematorium III in dem Müllverbrennungsofen Heizschlangen einzubauen, um durch diese das Wasser für eine im Keller des Krematoriums III zu errichtende Brauseanlage zu gewinnen“. RGVA, 502-1-83, s. 311.
[131] RGVA, 502-1-312, s. 8.
[132] RGVA, 502-2-54, s. 77-78.
[133] Ks. tästä em. tutkimus (viite 127), engl. s. 279-283, saks. s. 365-369.
[134] „Für den Abtransport der Leichen aus dem HKB zum Krematorium müssen 2 gedeckte Handwagen beschaffen werden, die den Transport von je 50 Leichen gestatten.“ Varuskuntalääkärin 20.3.1943 Auschwitzin komentajalle lähettämä kirje, aiheena „Häftlings-Krankenbau — KGL“ (”Vankien sairaalarakennus — sotavankileiri”). RGVA, 502-1-261, s. 112.
[135] ”In den Häftlingsrevieren der Lager des KL Auschwitz II fallen naturgemäss täglich eine bestimmte Anzahl von Leichen an, deren Abtransport zu den Krematorien zwar eingeteilt ist und täglich 2 mal, morgens und abends, erfolgt.“ Varuskuntalääkärin 25.5.1944 SS-varuskunnan vanhimmalle (SS-Standortälteste) lähettämä kirje, aiheena ”Bau von Leichenkammern im KL Auschwitz II” (”Ruumishuoneiden rakentaminen keskitysleiriin Auschwitz II”). RGVA 502-1-170, s. 264.
[136] J.-C. Pressac, viitteessä 15 mainittu teos, s. 512.
[137] Häftlingsrevier im Bauabschnitt ”3” des K.G.L. Lageplan des männlichen Teils. RGVA, 502-2-110, sivun numero epäselvä.
[138] RGVA, 502-1-79, s. 100.
[139] Bericht über den Fortgang der Arbeiten für die Sondermassnahmen im KGL. und im Stammlager (Raportti erikoistoimenpidetöiden edistymisestä sotavankileirissä ja kantaleirissä), laatinut Bischoff 13.7.1943. RGVA, 502-1-83, s. 119.
[140] Bericht über den Fortgang der Arbeiten für die Sondermassnahmen im KGL. und im Stammlager (Raportti erikoistoimenpidetöiden edistymisestä sotavankileirissä ja kantaleirissä), laatinut Bischoff 31.7.1943. RGVA, 502-1-83, s. 100.
[141] Erläuterungsbericht zum Ausbau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS in Auschwitz/OS. RGVA, 502-2-60, s. 81.
[142] Bericht über den Fortgang der Arbeiten für die Sondermassnahmen im KGL. und im Stammlager (Raportti erikoistoimenpidetöiden edistymisestä sotavankileirissä ja kantaleirissä), laatinut Bischoff 25.9.1943. RGVA, 502-1-83, s. 215-216.
[143] Bischoff sai ylennyksen Waffen-SS:n ja poliisin Sleesian rakennustarkastusviraston (Bauinspektion der Waffen-SS und Polizei ”Schlesien”) päälliköksi.
[144] Kostenvoranschlag zum Ausbau des Kriegsgefangenenlagers der Waffen-SS in Auschwitz. RGVA 502-2-60, s. 86-87.
[145] Bericht über den Fortgang der Bauarbeiten für die Sondermassnahmen im KGL (Raportti erikoistoimenpiteiden rakennustöiden edistymisestä sotavankileirissä), laatinut Jothann 30.10.1943. RGVA, 502-1-83, s. 198.
[146] RGVA, 502-1-83, s. 158.
[147] Bischoffin Jothannille 31.3.1944 lähettämä kirje. RGVA, 502-1-83, s. 34.
[148] Kirjoitusvirhe, tulee olla 15.5.1943.
[149] Todennäköisesti lyöntivirhe, tulee olla 47.
[150] „Mit den Arbeiten wurde am 15.3.1943 begonnen. 37 Baracken sind fertiggestellt und zum Teil innen ausgebaut“. RGVA, 502-2-110, s. 1-1a.
[151] „Aufgrund der eingereichten Unterlagen erteile ich hiermit den Befehl zur Errichtung von 111 Krankenbaracken im KGF.L., Lager II, Auschwitz, BA III, BW 3e und 3f“.
[152] RGVA, 502-1-261, s. 117.
[153] RGVA, 502-1-281, s. 47.
[154] RGVA, 502-1-281, sivunumero epäselvä.
[155] Ilmakuva Birkenausta 31.5.1944. National Archives, Washington D.C., Mission 60 PRS/462 60SQ, Can D 1508, Exposure 3056.
[156] SS:n taloushallinnollisen keskusviraston virasto C:n päällikön 2.6.1944 keskusrakennusvirastolle lähettämä teleksi. RGVA, 502-1-83, s. 5. Jothannin 2.6.1944 Waffen-SS:n ja poliisin Sleesian rakennustarkastusvirastolle lähettämä kirje. RGVA, 502-1-83, s. 3.
[157] Sleesian rakennustarkastusviraston hygieenikon 16.6.1944 sotavankileirin rakennuslohko III:sta laatima raportti. RGVA, 502-1-168, s. 6-6a.
[158] C. Mattogno: ”I detenuti trasferiti da Auschwitz-Birkenau nel 1944-1945”, teoksessa: ”Auschwitz: trasferimenti e finte gasazioni“. Effepi, Genova 2004, s. 6.
[159] La deportazione degli Ebrei ungheresi nel maggio-luglio 1944. Effepi, Genova, 2007, s. 31-35.
[160] „Anlässlich der Besprechung des Hauptamtschefs am 23.9.44 in Auschwitz wurde die Einstellung der Bauarbeiten im BA.III des K.G.L. befohlen, und mit Abbruch der 12 Baracken für Schwerkranke begonnen“. RGVA, 502-1-261, s. 115-115a.
[161] Em. teos (viite 15), s. 512.
LYHENTEET
AGK: Archiwum Glównej Komisji Badania Zbrodni Przeciwko Narodowi Polskiemu Instytutu Pamieci Narodowej (Puolan väestöä vastaan suoritettuja rikoksia tutkivan keskuskomission arkisto – kansallinen muistoinstituutti), Varsova.
APMM: Archiwum Panstwowego Muzeum na Majdanku (Majdanekin valtionmuseon arkisto).
APMO: Archiwum Panstwowego Muzeum w Oswiecimiu (Auschwitzin valtionmuseon arkisto).
BAK: Bundesarchiv Koblenz (Koblenzin valtionarkisto), Koblenz.
GARF: Gosudarstvenni Archiv Rossiskoi Federatsii (Venäjän Federaation valtionarkisto), Moskova.
RGVA: Rossiiskii Gusodarstvennii Vojennii Archiv (Venäjän valtion sota-arkisto), Moskova.
VHA: Vojensky Historicky Archiv (Sotahistoriallinen arkisto), Praha
WAPL: Wojewódzkie Archiwum Panstwowe w Lublinie (Lublinin valtiollinen maakunta-arkisto).
19.6.2010
