Sisällys
Pappi Desboisin kirjan sanastotesti
Vastaako sanastotestin tulos kirjan takana olevien tahojen laatua?
Pappi Patrick Desboisin kehitys juutalaisten mallipojaksi
Pappi Desboisin tutkimuksen päämäärät
Pappi Desboisin tutkimus (alaotsikot A. Arkistot, B. Silminnäkijätodistajat, C. Materiaalinen todistusaineisto)
Ukrainan todellisista murhista
Pappi Desbois ja Bogdanovka-huijaus
Einsatz-joukoista
”Holokaustin” syy
Tyhjä joukkohauta
Katolinen pappi Patrick Desbois on kirjoittanut kirjan ”The Holocaust by Bullets” (”Luodein toteutettu holokausti”). Kannessa lukee lisäksi: ”Erään papin matka totuuden paljastamiseksi 1,5 miljoonan juutalaisen murhasta.”
Tämä lienee tarkoitus ymmärtää niin, että kyseinen 1,5 miljoonan juutalaisen murha on holokausti tai ainakin osa holokaustia ja että se on suoritettu ampumalla.
Lisää tietoa kirjan asiasta löytyy kirjan päällyksen taitteista:
Asiaan löytyy lisääkin tarkennuksia:
Seuraava tarkennus on kirjan sivulta 136:
Tämä tarkennus on juutalaisomisteisesta The New York Times –lehdestä 6.10.2007, s.1:
Lopullinen vahvistus tälle saadaan pappi Desboisin omasta puheesta 20.4.2009:
Kirjan asia on siis se, että saksalaiset ovat avustajineen, osana holokaustia, murhanneet vuosina 1941-1944 Ukrainassa paikallisten ihmisten nähden 1,5 miljoonaa juutalaista ampumalla. Uhrien määrä on saatu arkistojen perusteella, eikä uhreja, vaikka heidän joukkohautansa ovat löytyneet, ole ryhdytty laskemaan avaamalla haudat; ts. löytyneitä joukkohautoja ei ole avattu. Ukrainan joukkomurhat on todistettu rikosteknisin todistein, silminnäkijäkertomuksin ja arkistotiedoin, ja näistä kertova pappi Desboisin kirja on ensimmäinen luotettava kertomus asiasta.
Näin siis kirjan kirjoittajan ja kirjan takana olevien tahojen mukaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään holokaustia, kuten kirjoituksissani olen osoittanut. Saksalaiset tai heidän liittolaisensa eivät murhanneet yhtäkään juutalaista hänen rotunsa tai uskontonsa vuoksi missään holokaustissa. Ei tapahtunut juutalaisten kansanmurhaa. Ukrainassa ja Valko-Venäjällä ihmisiä ammuttiin rintaman takana vain partisaaneina, partisaanien avustajina tai vangeiksi joutuneina neuvostojoukkojen poliittisina komissaareina (näitä toukokuuhun 1942 asti), ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti sotivien partisaanien ja heidän avustajiensa tai jopa ajateltujen avustajiensa (ns. repressaalit, kostomurhat) surmaaminen oli tuolloisten kansainvälisten lakien mukaista. Ei Saksa voinut sallia sitä, että keskellä ankaraa sotaa joku hiipii siviilivaatteissa lähelle, ampuu selkään ja sen jälkeen livistää (neuvostoliittolaiset partisaanit kehuivat surmanneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta), ei myöskään sitä, että partisaanit tuhoavat huoltolinjoja rintamalle. Partisaanien ja heidän avustajiensa surmaaminen oli täysin välttämätöntä sotaponnisteluiden kannalta. Partisaaneissa oli paljon juutalaisia.
Juutalaiset itse tappoivat suuret määrät ukrainalaisia ja puolalaisia. Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, ja lokakuun vallankumous vuonna 1917 oli juutalainen vallankaappaus. Neuvostoliiton johdossa lähes kaikki johtohenkilöt olivat, etenkin alkuvuosina, juutalaisia. Ennen kuin saksalaiset joukot kesäkuussa 1941 vyöryivät itään, Puolan itäosa ja Ukraina olivat neuvostojoukkojen hallussa. Kun Saksan joukot lähestyivät, NKVD (NL:n salainen poliisi; myöh. NKGB) surmasi kymmeniä tuhansia poliittisia vihollisiaan, etteivät nämä joutuisi saksalaisten käsiin. NKVD/NKGB surmasi puolalaisia ja ukrainalaisia niissäkin paikoissa, joista pappi Desbois väittää nyt löytäneensä joukkohautoja. Hän ei avaa joukkohautoja, ettei paljastuisi, etteivät uhrit olekaan juutalaisia. Uhrit ovatkin juutalaisten (kommunistien) tappamia puolalaisia/ukrainalaisia! Lisäksi Neuvostoliitto järjesti juutalaisen Kaganovitšin johdolla Ukrainassa vuosina 1932-1933 tahallisen nälänhädän, johon kuoli holodomor.org-sivuston mukaan 14 miljoonaa ukrainalaista. Desboisin joukkohaudoissa on todennäköisesti suureksi osaksi näitä juutalaisten tappamia ihmisiä. Huomautan tässä, että pappi Desboisin ja hänen juutalaisten taustajoukkojensa ”tutkimusten” varsinaisena ja lopullisena päämääränä on PEITTÄÄ SEMENTILLÄ, BETONILLA, ASFALTILLA TMS. KAIKKI LÖYDETYT JOUKKOHAUDAT. NÄIN HE PYRKIVÄT HÄVITTÄMÄÄN TODISTEET JUUTALAISTEN ITSENSÄ SUORITTAMISTA JOUKKOMURHISTA!
On myös muistettava, että joukkohaudoissa voi olla itse sotatoimien uhreja; rintamahan oli kulkenut kyseisten alueiden yli. Joukkohaudoissa voi olla siis myös saksalaisia! Ei ihme, ettei Desbois avannut hautoja (yhtä paikkaa, Buskia, lukuun ottamatta)! Haudoissa voi olla myös ensimmäisen maailmansodan uhreja. Niissä voi olla myös pilkkukuumeen uhreja, näin esimerkiksi juuri Buskin kohdalla, sillä vähän ennen väitettyjä juutalaisten joukkomurhia v. 1943 Buskin ghetossa puhkesi pilkkukuume-epidemia, joka oli hyvin tappava!
Arkistot, joita Desbois on käyttänyt hyväkseen, ovat pääasiassa USA:ssa (Washingtonissa) olevan juutalaisen holokaustimuseon (Holocaust Memorial Museum) Neuvostoliitto-arkistot, jotka se on koonnut mikrofilmaamalla vuodesta 1991 lähtien Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen arkistoja. Nämä arkistot koostuvat dokumenteista, jotka ovat peräisin neuvostoliittolaisten ”erikoiskomissioiden” sodan aikana tai heti sodan jälkeen suorittamista ”natsien sotarikoksia” koskevista tutkimuksista sekä Neuvostoliiton sodanjälkeisistä sotarikosoikeudenkäynneistä. Pienemmäksi osaksi Desbois on käyttänyt myös Saksassa sodan jälkeen käytyjen sotarikosoikeudenkäyntien arkistomateriaalia. Selvää on, etteivät nämä arkistot ole puolueettomia, ja tiedetäänkin, että niiden materiaali on suureksi osaksi valheellista (esim. Katyn-tapaus). Jos näistä arkistoista löytyy ”tieto” natsien Ukrainassa surmaamista 1,5 miljoonasta juutalaisesta, niin sillä ”tiedolla” ei ole minkäänlaista uskottavuutta eikä todistusarvoa. Voidaan todeta, että koska pappi Desbois ei ole avannut ”löytämiään” joukkohautoja eikä Buskissa avaamiensa yhteishautojenkaan ruumiista ole tehnyt minkäänlaista tutkimusta (päinvastoin peitti heti haudat betonilla), hän ei ole löytänyt yhtäkään ”natsien surmaamaa” juutalaista joukkohaudoista. Niissä ei ole juutalaisia, jos ketään. Hän ei ole esitellyt yhtäkään ruumista, jonka saksalaiset olisivat murhanneet. Kyseessä on massiivinen huijaus.
Otan esiin nämä yllä olevat huomautukseni jo tässä alkuvaiheessa, ettei lukija vain tuudittautuisi mielessään siihen harhaan, että ”varmaan tuo pappi on ainakin jotenkin oikeassa”, ja niin eksyisi heti alussa.
Koska Desboisin joukkojen ja minun välillä on melkoinen kuilu, katson lähemmin, kuinka tieteellinen Desboisin kirja on. Onko Desboisin kirja tiedettä vai propagandaa? Minulla on siihen oma testi, sanastotesti. Tieteellinen kirja on tieteellisenä täynnä tieteellisiä sanoja, propagandakirja (ja siis valhekirja) on propagandana täynnä propagandasanoja.
Pappi Desboisin kirjan sanastotesti
Vastaako sanastotestin tulos kirjan takana olevien tahojen laatua?
Pappi Patrick Desboisin kehitys juutalaisten mallipojaksi
Pappi Desboisin tutkimuksen päämäärät
Pappi Desboisin tutkimus (alaotsikot A. Arkistot, B. Silminnäkijätodistajat, C. Materiaalinen todistusaineisto)
Ukrainan todellisista murhista
Pappi Desbois ja Bogdanovka-huijaus
Einsatz-joukoista
”Holokaustin” syy
Tyhjä joukkohauta
Katolinen pappi Patrick Desbois on kirjoittanut kirjan ”The Holocaust by Bullets” (”Luodein toteutettu holokausti”). Kannessa lukee lisäksi: ”Erään papin matka totuuden paljastamiseksi 1,5 miljoonan juutalaisen murhasta.”
Tämä lienee tarkoitus ymmärtää niin, että kyseinen 1,5 miljoonan juutalaisen murha on holokausti tai ainakin osa holokaustia ja että se on suoritettu ampumalla.
Lisää tietoa kirjan asiasta löytyy kirjan päällyksen taitteista:
Yhden miehen henkilökohtainen missio Ukrainan holokaustin todistajien ja uhrien kuulemiseksi. Tässä sydäntä kouraisevassa kirjassa pappi Patrick Desbois kertoo järkyttävän tarinan natsien liikkuvien yksikköjen Ukrainassa toisen maailmansodan aikana tuhoamien juutalaisten joukkohautojen paikkojen löytämisestä - - Pappi Desbois kiinnostui natsien suorittamista ampumisista kuultuaan isoisänsä muisteluita - - Rikosteknisen todistusaineiston, silminnäkijäkertomusten ja uuden arkistomateriaalin avulla pappi Desbois on luonut ensimmäisen luotettavan kertomuksen yhdestä historian unohdetusta vaiheesta - - Miltei vain rauhallisen äänen ja katolisen kauluksen avulla tämä vaatimaton, Pariisista kotoisin oleva roomalaiskatolinen pappi on murtanut sen hiljaisuuden, joka on ympäröinyt sitä suureksi osaksi vaiettua holokaustin vaihetta, jossa natsit surmasivat 1,5 miljoonaa juutalaista Ukrainassa vuosina 1941-1944.Kyseessä on siis yksi holokaustin vaihe, yksi sen osa. Se todella on suoritettu ampumalla, ja se on tapahtunut Ukrainassa toisen maailmansodan aikana vuosina 1941-1944. Tämän holokaustin ”vaiheen” suorittajaksi mainitaan ”natsien liikkuvat yksiköt”. Kanteen kirjoitettu ”totuuden paljastaminen” tarkoittanee tuota ”joukkohautojen paikkojen löytämistä”, ja se on tapahtunut ”rikosteknisen todistusaineiston”, ”silminnäkijäkertomusten” ja ”uuden arkistomateriaalin” avulla. Kirja on ensimmäinen ”luotettava” (tai ”täydellinen”; definitive) kertomus asiasta.
Asiaan löytyy lisääkin tarkennuksia:
… murhaajina saksalaiset, heidän akseliliittolaisensa ja paikalliset avustajat - - Nämä uhrit – enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhoja ihmisiä – vietiin kodeistaan jalkaisin, kärryillä tai kuorma-autoilla hieman niiden kaupunkien ja kylien ulkopuolelle, joissa he elivät, jos edes niinkään kauas. Siellä heidät ammuttiin - - ja kaikki tämä paikallisten asukkaiden, uhrien ei-juutalaisten naapureiden, jopa ystävien nähden. Erityiset saksalaiset tapporyhmät – Einsatz-kommandot – koordinoivat murhat, mutta ampujina toimivat Saksan SS, Wehrmachtin joukot, Romanian armeija ja erityiset "toimintaosastot" (esaloane operative), lähiseutujen järjestyspoliisin yksiköt sekä vapaaehtoisista paikallisista kansalaisista tai Volksdeutsche-vapaaehtoisista koostuneet erityiset SS-yksiköt - - Holokaustin ensimmäiset 1,5 miljoonaa uhria eivät "kadonneet" maan pinnalta tai ihmisten tietoisuudesta, kuten natsit olivat toivoneet. Pappi Desbois on löytänyt ne joukkohaudat, joissa uhrit lepäävät (juutalainen Paul A. Shapiro kirjan esipuheessa).Tätä ”holokaustin vaihetta” eivät siis suorittaneet yksin ”natsien liikkuvat yksiköt”, vaan mukana olivat monenlaiset saksalaiset joukot, järjestyspoliisi, romanialaiset, paikalliset ukrainalaiset, joukossa ne, jotka olivat etnisiä saksalaisia mutta asuivat tällä alueella (Volksdeutschen). Murhat suoritettiin paikallisten ihmisten nähden ja tieten, ja joukkohaudat ovat aivan kylien/kaupunkien vieressä tai jopa kylissä/kaupungeissa itsessään. Pappi Desbois on löytänyt 1,5 miljoonan juutalaisuhrin joukkohaudat ja siten myös nuo 1,5 miljoonaa surmattua juutalaista.
Seuraava tarkennus on kirjan sivulta 136:
Neuvostoliittolaisten ja saksalaisten arkistojen perusteella tiesimme, että tapahtui murhia; tiesimme myös suurin piirtein kuolemien lukumäärän.Tästä tarkennuksesta voitaneen päätellä, että surmattujen juutalaisten lukumäärä, 1,5 miljoonaa, on saatu arkistojen perusteella, ei laskemalla löydetyt uhrit.
Tämä tarkennus on juutalaisomisteisesta The New York Times –lehdestä 6.10.2007, s.1:
Hän (Desbois) tietää, että ne (todistajien kertomukset ja merkitsemättömien yhteishautojen etsiminen) ovat ainutlaatuisia lähteitä Ukrainan 1,5 miljoonan juutalaisen murhan – heidät ammuttiin kuoliaiksi ja haudattiin kaikkialle maahan - vahvistamiseksi. Natsit tappoivat lähes 1,5 miljoonaa juutalaista Ukrainassa.Tästä käy ilmi, ettei luku ”1,5 miljoonaa” ole yksin esipuheen kirjoittajan Paul A. Shapiron luku, vaan sillä on pappi Desboisin vahvistus.
Lopullinen vahvistus tälle saadaan pappi Desboisin omasta puheesta 20.4.2009:
Yli kaksi miljoonaa juutalaista (Ukrainassa ja Valko-Venäjällä) tapettiin kuin eläimet ja haudattiin kuin eläimet kaivantoihin, kirkkojen taakse, puistoihin. Se oli luodein toteutettu holokausti.Ukrainan osuus 1,5 miljoonaa, Valko-Venäjän osuus n. 0,5 miljoonaa.
Kirjan asia on siis se, että saksalaiset ovat avustajineen, osana holokaustia, murhanneet vuosina 1941-1944 Ukrainassa paikallisten ihmisten nähden 1,5 miljoonaa juutalaista ampumalla. Uhrien määrä on saatu arkistojen perusteella, eikä uhreja, vaikka heidän joukkohautansa ovat löytyneet, ole ryhdytty laskemaan avaamalla haudat; ts. löytyneitä joukkohautoja ei ole avattu. Ukrainan joukkomurhat on todistettu rikosteknisin todistein, silminnäkijäkertomuksin ja arkistotiedoin, ja näistä kertova pappi Desboisin kirja on ensimmäinen luotettava kertomus asiasta.
Näin siis kirjan kirjoittajan ja kirjan takana olevien tahojen mukaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään holokaustia, kuten kirjoituksissani olen osoittanut. Saksalaiset tai heidän liittolaisensa eivät murhanneet yhtäkään juutalaista hänen rotunsa tai uskontonsa vuoksi missään holokaustissa. Ei tapahtunut juutalaisten kansanmurhaa. Ukrainassa ja Valko-Venäjällä ihmisiä ammuttiin rintaman takana vain partisaaneina, partisaanien avustajina tai vangeiksi joutuneina neuvostojoukkojen poliittisina komissaareina (näitä toukokuuhun 1942 asti), ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti sotivien partisaanien ja heidän avustajiensa tai jopa ajateltujen avustajiensa (ns. repressaalit, kostomurhat) surmaaminen oli tuolloisten kansainvälisten lakien mukaista. Ei Saksa voinut sallia sitä, että keskellä ankaraa sotaa joku hiipii siviilivaatteissa lähelle, ampuu selkään ja sen jälkeen livistää (neuvostoliittolaiset partisaanit kehuivat surmanneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta), ei myöskään sitä, että partisaanit tuhoavat huoltolinjoja rintamalle. Partisaanien ja heidän avustajiensa surmaaminen oli täysin välttämätöntä sotaponnisteluiden kannalta. Partisaaneissa oli paljon juutalaisia.
Juutalaiset itse tappoivat suuret määrät ukrainalaisia ja puolalaisia. Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, ja lokakuun vallankumous vuonna 1917 oli juutalainen vallankaappaus. Neuvostoliiton johdossa lähes kaikki johtohenkilöt olivat, etenkin alkuvuosina, juutalaisia. Ennen kuin saksalaiset joukot kesäkuussa 1941 vyöryivät itään, Puolan itäosa ja Ukraina olivat neuvostojoukkojen hallussa. Kun Saksan joukot lähestyivät, NKVD (NL:n salainen poliisi; myöh. NKGB) surmasi kymmeniä tuhansia poliittisia vihollisiaan, etteivät nämä joutuisi saksalaisten käsiin. NKVD/NKGB surmasi puolalaisia ja ukrainalaisia niissäkin paikoissa, joista pappi Desbois väittää nyt löytäneensä joukkohautoja. Hän ei avaa joukkohautoja, ettei paljastuisi, etteivät uhrit olekaan juutalaisia. Uhrit ovatkin juutalaisten (kommunistien) tappamia puolalaisia/ukrainalaisia! Lisäksi Neuvostoliitto järjesti juutalaisen Kaganovitšin johdolla Ukrainassa vuosina 1932-1933 tahallisen nälänhädän, johon kuoli holodomor.org-sivuston mukaan 14 miljoonaa ukrainalaista. Desboisin joukkohaudoissa on todennäköisesti suureksi osaksi näitä juutalaisten tappamia ihmisiä. Huomautan tässä, että pappi Desboisin ja hänen juutalaisten taustajoukkojensa ”tutkimusten” varsinaisena ja lopullisena päämääränä on PEITTÄÄ SEMENTILLÄ, BETONILLA, ASFALTILLA TMS. KAIKKI LÖYDETYT JOUKKOHAUDAT. NÄIN HE PYRKIVÄT HÄVITTÄMÄÄN TODISTEET JUUTALAISTEN ITSENSÄ SUORITTAMISTA JOUKKOMURHISTA!
On myös muistettava, että joukkohaudoissa voi olla itse sotatoimien uhreja; rintamahan oli kulkenut kyseisten alueiden yli. Joukkohaudoissa voi olla siis myös saksalaisia! Ei ihme, ettei Desbois avannut hautoja (yhtä paikkaa, Buskia, lukuun ottamatta)! Haudoissa voi olla myös ensimmäisen maailmansodan uhreja. Niissä voi olla myös pilkkukuumeen uhreja, näin esimerkiksi juuri Buskin kohdalla, sillä vähän ennen väitettyjä juutalaisten joukkomurhia v. 1943 Buskin ghetossa puhkesi pilkkukuume-epidemia, joka oli hyvin tappava!
Arkistot, joita Desbois on käyttänyt hyväkseen, ovat pääasiassa USA:ssa (Washingtonissa) olevan juutalaisen holokaustimuseon (Holocaust Memorial Museum) Neuvostoliitto-arkistot, jotka se on koonnut mikrofilmaamalla vuodesta 1991 lähtien Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen arkistoja. Nämä arkistot koostuvat dokumenteista, jotka ovat peräisin neuvostoliittolaisten ”erikoiskomissioiden” sodan aikana tai heti sodan jälkeen suorittamista ”natsien sotarikoksia” koskevista tutkimuksista sekä Neuvostoliiton sodanjälkeisistä sotarikosoikeudenkäynneistä. Pienemmäksi osaksi Desbois on käyttänyt myös Saksassa sodan jälkeen käytyjen sotarikosoikeudenkäyntien arkistomateriaalia. Selvää on, etteivät nämä arkistot ole puolueettomia, ja tiedetäänkin, että niiden materiaali on suureksi osaksi valheellista (esim. Katyn-tapaus). Jos näistä arkistoista löytyy ”tieto” natsien Ukrainassa surmaamista 1,5 miljoonasta juutalaisesta, niin sillä ”tiedolla” ei ole minkäänlaista uskottavuutta eikä todistusarvoa. Voidaan todeta, että koska pappi Desbois ei ole avannut ”löytämiään” joukkohautoja eikä Buskissa avaamiensa yhteishautojenkaan ruumiista ole tehnyt minkäänlaista tutkimusta (päinvastoin peitti heti haudat betonilla), hän ei ole löytänyt yhtäkään ”natsien surmaamaa” juutalaista joukkohaudoista. Niissä ei ole juutalaisia, jos ketään. Hän ei ole esitellyt yhtäkään ruumista, jonka saksalaiset olisivat murhanneet. Kyseessä on massiivinen huijaus.
Otan esiin nämä yllä olevat huomautukseni jo tässä alkuvaiheessa, ettei lukija vain tuudittautuisi mielessään siihen harhaan, että ”varmaan tuo pappi on ainakin jotenkin oikeassa”, ja niin eksyisi heti alussa.
Koska Desboisin joukkojen ja minun välillä on melkoinen kuilu, katson lähemmin, kuinka tieteellinen Desboisin kirja on. Onko Desboisin kirja tiedettä vai propagandaa? Minulla on siihen oma testi, sanastotesti. Tieteellinen kirja on tieteellisenä täynnä tieteellisiä sanoja, propagandakirja (ja siis valhekirja) on propagandana täynnä propagandasanoja.
Pappi Desboisin kirjan sanastotesti
Lukiessani Desboisin kirjaa rengastin samalla propagandistiset sanat, tieteelliset jäivät mieleen muutenkin. Tieteellisiä sanoja tai ilmauksia löysin kolme (muutamaan kertaan sana ”GPS”, jolla määritettiin jokaisen tältä entiseltä sotatantereelta löytyneen hylsyn löytöpaikan koordinaatit, s. 135 – tämä on se ”rikostekninen todistusaineisto”, josta yllä on puhuttu; lisäksi ilmaus ”pilvien määrä”, jolla saksalaiset kuulemma tarkoittivat kaivettujen hautojen määrää viesteissään, ja ilmaus ”sateen määrä”, jolla saksalaiset kuulemma tarkoittivat poltettujen ruumiiden määrää viesteissään, s. 155). Propagandistisia sanoja löytyi kirjasta seuraavasti (esitän vain verbimuodon, mutta siihen sisältyvät samalla muutkin muodot, esim. substantiivit):
MURHATA (assassinate) 92 kpl.
MURHATA (murder) 31 kpl.
AMPUA (shoot) 218 kpl.
TAPPAA (kill) 175 kpl.
TELOITTAA (execute) 134 kpl.
TUHOTA (exterminate) 35 kpl.
KANSANMURHA (genocide) 49 kpl.
HOLOKAUSTI (holocaust) 63 kpl.
SHOAH (holokaustista käytetty hepreankielinen sana) 30 kpl.
JOUKKOTEURASTUS (massacre) 14 kpl.
KUOLLA (väkivaltamerkityksessä) 21 kpl.
VERI (väkivaltamerkityksessä) 7 kpl.
MUITA VÄKIVALTATERMEJÄ (esim. eliminoida, kaasukammio, aivojenkappaleet, tukehduttaa, lyödä, rikos, rikoksentekijä, palelluttaa kuoliaaksi, verilöyly) 51 kpl.
Väkivaltatermejä yhteensä 920 kpl.
Koska kirjassa on 222 kirjoitettua sivua (jätän tyhjät sivut pois), jokaisella kirjan aukeamalla on keskimäärin 8-9 tuollaista väkivaltasanaa, tai sanoisinko holokaustisanaa. Väkivaltasana n. joka kuudennella rivillä.
Lisäksi kirjassa on vielä enemmän sellaisia sanoja kuin uhri, ruumis, hauta, yhteishauta, joukkohauta jne., mutten ryhtynyt laskemaan niitä erikseen.
Testin tulos on, että pappi Desboisin kirja on valheellinen propagandakirja, jolla ei ole tieteellisen tutkimuksen kanssa mitään tekemistä.
MURHATA (assassinate) 92 kpl.
MURHATA (murder) 31 kpl.
AMPUA (shoot) 218 kpl.
TAPPAA (kill) 175 kpl.
TELOITTAA (execute) 134 kpl.
TUHOTA (exterminate) 35 kpl.
KANSANMURHA (genocide) 49 kpl.
HOLOKAUSTI (holocaust) 63 kpl.
SHOAH (holokaustista käytetty hepreankielinen sana) 30 kpl.
JOUKKOTEURASTUS (massacre) 14 kpl.
KUOLLA (väkivaltamerkityksessä) 21 kpl.
VERI (väkivaltamerkityksessä) 7 kpl.
MUITA VÄKIVALTATERMEJÄ (esim. eliminoida, kaasukammio, aivojenkappaleet, tukehduttaa, lyödä, rikos, rikoksentekijä, palelluttaa kuoliaaksi, verilöyly) 51 kpl.
Väkivaltatermejä yhteensä 920 kpl.
Koska kirjassa on 222 kirjoitettua sivua (jätän tyhjät sivut pois), jokaisella kirjan aukeamalla on keskimäärin 8-9 tuollaista väkivaltasanaa, tai sanoisinko holokaustisanaa. Väkivaltasana n. joka kuudennella rivillä.
Lisäksi kirjassa on vielä enemmän sellaisia sanoja kuin uhri, ruumis, hauta, yhteishauta, joukkohauta jne., mutten ryhtynyt laskemaan niitä erikseen.
Testin tulos on, että pappi Desboisin kirja on valheellinen propagandakirja, jolla ei ole tieteellisen tutkimuksen kanssa mitään tekemistä.
Vastaako sanastotestin tulos kirjan takana olevien tahojen laatua?
Tuollainen sanastotestin tulos luonnollisesti nostaa heti esiin kysymyksen, mitkä tahot Desboisin kirjan avulla tahtovat levittää keskuuteemme valhepropagandaa, joka todennäköisesti on samalla antigermanistista vihapropagandaa. Tutkin seuraavassa, ketkä varsinaisesti ovat Desboisin ”tutkimuksen” takana. Vastaako sanastotestin tulos todella näiden taustajoukkojen laatua?
Takakannen ilmoituksen mukaan Desboisin kirja on julkaistu USA:n Holocaust Memorial Museumin tuella. Tämä Washingtonissa toimiva holokaustimuseo on sionistinen holokaustihuijausta levittävä laitos. Kirjan esipuheen on kirjoittanut tämän museon ”korkeamman holokaustitutkimuksen keskuksen” johtaja Paul A. Shapiro.
Pappi Desboisin toiminta tapahtuu Yahad-In-Unum –nimisen yhdistyksen puitteissa, ja Desbois on sen presidentti (s. 219-220). Yhdistyksen nimen sana ”Yahad” on hepreaa ja tarkoittaa ”yhdessä”, ja samaa tarkoittaa toinenkin osa ”In Unum”, mutta latinaksi. Nämä on yhdistetty yhdistyksen nimeksi, joten kyseessä täytyy olla joidenkin tahojen yhteistoiminta. Yhdistyksen perustivat tammikuussa 2004 katoliset kardinaalit Jean-Marie Lustiger (silloinen Pariisin arkkipiispa), Philippe Barbarin (Lyonin arkkipiispa), Jean-Pierre Ricard (Bordeaux’n arkkipiispa) sekä juutalaiset rabbi Israel Singer (entinen Maailman juutalaiskonferenssin presidentti), Serge Cwajgenbaum (Maailman juutalaiskonferenssin pääsihteeri) ja rabbi Pinchas Shapiro (Maailman juutalaiskonferenssin sihteeri). Desboisin tutkimuksen takana ovat siis maailman juutalaiset ja katolinen kirkko.
Desboisin tutkimuksen rahoitus tulee pääosin säätiöltä nimeltä ”Foundation for the Memory of the Holocaust”, juutalaiselta holokaustin muistosäätiöltä siis. Tämän säätiön johdossa on juutalainen David de Rothschild, kuten käy ilmi näyttelyesitteestä ”The mass shooting of Jews in Ukraine (1941-1944): The Holocaust by bullets”, s. 20.
Selkokielellä sanottuna pappi Desbois on Rothschildien asialla. Sionististen juutalaispankkiirien asialla.
Samaisesta näyttelyesitteestä käy ilmi myös, että rahoitusta tulee myös seuraavilta juutalaisorganisaatioilta: Claims Conference ja Targum Foundation. Yllä mainitusta the New York Timesin artikkelista käy ilmi, että tukea tulee myös ukrainalaiselta filantrooppiselta säätiöltä nimeltä ”Victor Pinchuk Foundation”. Vuonna 2009 Saksan ulkoministeriö myönsi Desboisin tutkimukseen puoli miljoonaa euroa (tieto myös täällä).
Jopa nykyinen paavi on ilmoittanut antavansa tukensa pappi Desboisin tutkimukselle (paavin kirje 12.11.2005 silloiselle Pariisin arkkipiispalle Lustigerille, nyt jo kuollut; lähde täällä, s. 8).
Desboisin tutkimuksella on myös Ranskan hallituksen tuki (Independent-lehden artikkeli 26.5.2009). Kirja on saanut (nimiölehden ilmoituksen mukaan) käännöstukea Ranskan ulkoministeriöltä, Ranskan USA:n suurlähetystöltä ja FACE:lta (French American Cultural Exchange).
Koska juutalaisuus pyhissä kirjoituksissaan (ks. myös kirjoitussarja ”Ei-juutalaiset juutalaisuudessa”, osat 1-9, tässä linkki osaan 1) ilmoittaa olevansa mm. äärimmäistä rasismia (vain juutalaiset ovat ihmisiä, ei-juutalaiset, esim. saksalaiset, ovat tuhottavia elukoita), huijaamista, pettämistä, valehtelua, juonittelua, eksyttämistä ja väärän valan tekemistä, niin voidaan todeta, että Desboisin kirjan sanastotesti ja Desboisin kirjan takana olevien tahojen laatu vastaavat toisiaan. Lisämausteena käy ilmi, että myös paavi ja hänen katolinen kirkkonsa ovat propagandahuijareita.
Entä pappi Desbois itse? Kuinka hän päätyi juutalaisen holokaustitutkimuksen mallipojaksi ja juutalaisten Rothschildien työrukkaseksi?
Takakannen ilmoituksen mukaan Desboisin kirja on julkaistu USA:n Holocaust Memorial Museumin tuella. Tämä Washingtonissa toimiva holokaustimuseo on sionistinen holokaustihuijausta levittävä laitos. Kirjan esipuheen on kirjoittanut tämän museon ”korkeamman holokaustitutkimuksen keskuksen” johtaja Paul A. Shapiro.
Pappi Desboisin toiminta tapahtuu Yahad-In-Unum –nimisen yhdistyksen puitteissa, ja Desbois on sen presidentti (s. 219-220). Yhdistyksen nimen sana ”Yahad” on hepreaa ja tarkoittaa ”yhdessä”, ja samaa tarkoittaa toinenkin osa ”In Unum”, mutta latinaksi. Nämä on yhdistetty yhdistyksen nimeksi, joten kyseessä täytyy olla joidenkin tahojen yhteistoiminta. Yhdistyksen perustivat tammikuussa 2004 katoliset kardinaalit Jean-Marie Lustiger (silloinen Pariisin arkkipiispa), Philippe Barbarin (Lyonin arkkipiispa), Jean-Pierre Ricard (Bordeaux’n arkkipiispa) sekä juutalaiset rabbi Israel Singer (entinen Maailman juutalaiskonferenssin presidentti), Serge Cwajgenbaum (Maailman juutalaiskonferenssin pääsihteeri) ja rabbi Pinchas Shapiro (Maailman juutalaiskonferenssin sihteeri). Desboisin tutkimuksen takana ovat siis maailman juutalaiset ja katolinen kirkko.
Desboisin tutkimuksen rahoitus tulee pääosin säätiöltä nimeltä ”Foundation for the Memory of the Holocaust”, juutalaiselta holokaustin muistosäätiöltä siis. Tämän säätiön johdossa on juutalainen David de Rothschild, kuten käy ilmi näyttelyesitteestä ”The mass shooting of Jews in Ukraine (1941-1944): The Holocaust by bullets”, s. 20.
Selkokielellä sanottuna pappi Desbois on Rothschildien asialla. Sionististen juutalaispankkiirien asialla.
Samaisesta näyttelyesitteestä käy ilmi myös, että rahoitusta tulee myös seuraavilta juutalaisorganisaatioilta: Claims Conference ja Targum Foundation. Yllä mainitusta the New York Timesin artikkelista käy ilmi, että tukea tulee myös ukrainalaiselta filantrooppiselta säätiöltä nimeltä ”Victor Pinchuk Foundation”. Vuonna 2009 Saksan ulkoministeriö myönsi Desboisin tutkimukseen puoli miljoonaa euroa (tieto myös täällä).
Jopa nykyinen paavi on ilmoittanut antavansa tukensa pappi Desboisin tutkimukselle (paavin kirje 12.11.2005 silloiselle Pariisin arkkipiispalle Lustigerille, nyt jo kuollut; lähde täällä, s. 8).
Desboisin tutkimuksella on myös Ranskan hallituksen tuki (Independent-lehden artikkeli 26.5.2009). Kirja on saanut (nimiölehden ilmoituksen mukaan) käännöstukea Ranskan ulkoministeriöltä, Ranskan USA:n suurlähetystöltä ja FACE:lta (French American Cultural Exchange).
Koska juutalaisuus pyhissä kirjoituksissaan (ks. myös kirjoitussarja ”Ei-juutalaiset juutalaisuudessa”, osat 1-9, tässä linkki osaan 1) ilmoittaa olevansa mm. äärimmäistä rasismia (vain juutalaiset ovat ihmisiä, ei-juutalaiset, esim. saksalaiset, ovat tuhottavia elukoita), huijaamista, pettämistä, valehtelua, juonittelua, eksyttämistä ja väärän valan tekemistä, niin voidaan todeta, että Desboisin kirjan sanastotesti ja Desboisin kirjan takana olevien tahojen laatu vastaavat toisiaan. Lisämausteena käy ilmi, että myös paavi ja hänen katolinen kirkkonsa ovat propagandahuijareita.
Entä pappi Desbois itse? Kuinka hän päätyi juutalaisen holokaustitutkimuksen mallipojaksi ja juutalaisten Rothschildien työrukkaseksi?
Pappi Patrick Desboisin kehitys juutalaisten mallipojaksi
Pappi Desbois on syntynyt Ranskassa v. 1955. Hän ei itse ole juutalainen, ainakaan sellaista ei käy mistään ilmi (joskushan juutalaiset valekaavussa soluttautuvat eri järjestöihin).
Innoitteeksi holokaustitutkijan uralle hän ilmoittaa isoisänsä, joka sodan aikana joutui Rava-Ruskan leiriin (lähellä Belzeciä). Isoisä totesi 7-vuotiaalle Patrick Desboisille leiristä näin: ”Leiri oli meille vaikea - - mutta se oli pahempi muille.” 12-vuotiaana Patrick sitten näki kirjastossa kuvia Bergen-Belsenin leiristä, ja silloin hän kertoo tajunneensa, että nuo isoisän mainitsemat ”muut” olivat juutalaisia. Patrick tunsi itsensä ”shokeeratuksi” ja tahtoi siitä lähtien ymmärtää, mitä tapahtui. Kirjaston välityksellä holokaustipropaganda niitti satoa.
1970-luvulla Desbois kertoo opiskelleensa matematiikkaa, mutta vuodesta 1976 lähtien hän sanoo tunteneensa ”jumalallista kutsua”, ja hän mietti, mitä Jumala oikein häneltä tahtoi. Patrick etsiskeli Jumalaa jopa Intian Kalkutasta äiti Teresan luota, työskennellen siellä kolmisen kuukautta. Sairastuttuaan hän palasi Ranskaan, jossa hän päätti matematiikan opintonsa. Samalla hän tapasi pappeja ja kirkon ihmisiä, ja hänen etsintänsä vei hänet vielä Ylä-Voltaan (nyk. Burkina Faso), jossa hän toimi matematiikan opettajana ja avusti eräässä leprahoitolassa. Afrikassa Patrick päätti lukea papiksi, ja hän toteuttikin aikeensa Ranskan Lyonissa 1981-1986. Jonkin ajan kuluttua valmistumisestaan hänestä tuli seurakuntapappi Lyoniin.
Vuoden 1990 joulukuussa hän kertoo sitten olleensa Puolassa erään kirkon nuorisotapahtuman merkeissä ja kuulleensa siellä olevansa lähellä Ukrainaa, jossa hän muisti isoisänsä olleen Rava-Ruskan leirissä. No, Patrickissa syttyi kipinä: hän tunsi olevansa isoisänsä Claudiuksen poika ja näki nyt holokaustin velvollisuudekseen! Kierros oli tullut täyteen; hän oli kiertynyt isoisän leirin luokse. Hän ymmärsi, että isoisä oli ollut todistamassa avuttomien juutalaisten murhaa, ja hän päätti ryhtyä ETSIMÄÄN JUUTALAISIA!
Palattuaan Puolasta Patrick alkoi heti opiskella heprean kieltä, jotta juutalaisten etsiminen onnistuisi paremmin. Patrickin opettaja ehdotti hänelle kesäkurssia Jerusalemin yliopistossa, ja siellä Patrick viettikin pari kuukautta. Kirjassaan hän kertoo opiskelleensa siellä juutalaista historiaa ja poliittista historiaa. Eräs kurssikaveri (myös Ranskasta), joka oli algerialaista syntyperää oleva sefardijuutalainen, selvitti Patrickille, miksi hän pani (ilmeisesti rukoillessaan) ”talithin” eli hartiavaatteen päälleen ja miksi hän kietoi käteensä ”tefillinin” eli raamatunlausekotelon. Myös kosher-ruoan käytön syyt ja säännöt Patrick oppi häneltä. Näin Patrick yhä enemmän upposi juutalaisuuteen, ja ehkä alkoi hukkuakin siihen. Olisiko tässä vaiheessa käynyt niin, ettei Patrickia voinut pelastaa enää mikään.
Tarinan jatko on se, että heidän palattuaan Israelista Ranskaan tämä hänen Pariisissa asuva kurssikaverinsa joskus vei kylään tulleen Patrickin suurrabbi Gilles Bernheimin kursseille, joilla hän oppi ”elävää juutalaisuutta.” Tämä rabbi oli Ranskan juutalais-kristillisen ystävyysseuran varapresidentti. Patrickin tuntuma juutalaisuuteen ei päässyt sammumaan.
Seuraavana vuonna Patrick sitten jo oma-aloitteisesti osallistui Jerusalemin Yad Vashemissa (paikallinen holokaustimuseo) pidettyihin antisemitismin historiaa käsitelleisiin ranskankielisiin kursseihin (kesto 10 päivää). Näillä juutalaisilla kursseilla Patrickille ”opetettiin” HOLOKAUSTIA, ja hän sai oppia Auschwitzista ja oppi tuntemaan ”Operatio Reinhardtin” ja EINSATZ-JOUKKOJEN OLEMASSAOLON. Patrick innostui niin, että osallistui näille kursseille seitsemänä vuotena peräkkäin. Sääli, sillä Patrick joutui massiivisen valehtelun, petoksen, vääristelyn ja huijaamisen uhriksi. Innostui väärään suuntaan, ja on vieläkin eksyksissä.
Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Lokakuussa 1992 Patrick sai nimityksen Lyonin Pradon pappisseminaarin (jossa hän oli opiskellut) johtajaksi. Tämä oli syöksevä Patrickin yhä syvemmälle juutalaiseen syöveriin. Hän näet alkoi etsiä itselleen ”tyydyttäviä” aktiviteetteja uudessa roolissaan ja kääntyi Lyonin arkkipiispan, kardinaali Decourtrayn puoleen tiedustellakseen häneltä mielipidettä asiasta. Arkkipiispa vastasi heti: ”Juutalainen yhteisö”. Tähän Patrickin pitäisi perehtyä. Opettajaksi hän suositti neuvonantajatohtoriaan, juutalaista Charles Favreta. Favre oli opiskellut USA:ssa poliittista ja taloudellista ennakointia, ja hän oli ollut mukana järjestämässä juutalaisten poismuuttoa silloisesta Neuvostoliitosta.
Kaksi vuotta kestäneen opetusjakson aikana Favre opetti Patrickin näkemään juutalaiset ”liiton kansana” (ei siis opiltaan perkeleen lapsina, kuten Jeesus heitä nimitti, Joh. 8:44); Patrick sai oppia myös juutalaisuuden perinteistä, käytännöistä ja historiasta, todennäköisesti siis jälleen ”holokaustista”. Patrick oppi myös ”yleistä mielipidettä” (todennäköisesti siis aivopesutekniikkaa), ”geopolitiikkaa” ja ”geostrategiaa” ja lisäksi hän oppi sovittamaan itsensä eettisesti sujuvasti Vatikaanin II konsiilin ja juutalaisten kunnioittamisen väliin. Kaikkien osapuolten keskinäisessä valheessa uivaksi lieroksi siis.
Favren kautta Patrick tutustui joihinkin johtaviin juutalaisiin, sellaisiin kuin Marc Aron, joka oli Ranskan juutalaisjärjestöjä edustavan neuvoston (CRIF) ja B’nai B’rithin (juutalainen vapaamuurarijärjestö) presidentti, ja Alain Jakubovitz, saman neuvoston erään Ranskan alueen entinen presidentti. Kun kaksivuotinen opetus oli ohi, Favre alkoi esitellä Patrickia laajemmin juutalaisille. Opetusvaiheen aikana Patrick oli myös noussut yhdeksi kardinaali Decourtrayn johtavista välittäjistä suhteessa juutalaisiin. Patrick tapasi lukuisia juutalaisia ja tutki myös innolla paavi Paavali II:n juutalaisia koskevia lausuntoja ja toimia. Viimeistään tässä vaiheessa Patrick varmasti oli lopullisesti kadotettu, ja juutalaisuus oli nielaissut koko miehen mustaan kitaansa.
Nyt kun Patrick Desbois oli syvällä juutalaisessa kidassa, kaikki alkoi sujua omalla painollaan. Saatuaan, kuten sanottu, joka kesä Yad Vashemissa oppia holokaustista, hän luontevasti, ryhdikkäänä miehenä, päätti tutustua ”holokaustin paikkoihin” itse paikan päällä. Hän organisoi tutustumismatkan, jonka aikana käytiin Auschwitzissa (3 pv.), Belzecissä (3 pv.) ja Rava-Ruskassa (1 pv.). Matkalla oli mukana mm. Ranskan Yad Vashemin presidentti Richard Prasquier ja israelilainen historioitsija Levana Franck, molemmat juutalaisia.
Kun tutustumismatka oli tehty ja takaisin Ranskaan oli palattu, pappi Desbois otti välittömästi yhteyttä ranskalaiseen Rava Ruska –yhdistykseen ja tutustui leirissä vankina olleeseen Rene Chevalieriin, jonka kanssa he seuraavana vuonna (2002) päättivät lähteä tutkimaan Rava-Ruskaa. Näin saivat alkunsa pappi Desboisin tutkimusmatkat Ukrainaan ja laajemmallekin.
Juutalaiskytkös tulee näkyviin myöhemmissäkin vaiheissa, ja mainitsen niistäkin vielä lyhyesti. Vuosien mittaan tieto Desboisin tutkimuksista levisi, ja häntä pyydettiin esittelemään työtään eri paikoissa: New Yorkin juutalaisessa Claim Conferencessa (2005), USA:n Holocaust Memorial Museumissa (2005), ja myös Jerusalemin Yad Vashemissa hän kävi esittelemässä työtään. Hän sai kiitosta ja huomiota, ja hän solmi suhteita muiden holokaustitutkijoiden kanssa. Myös saksalaisten alan tutkijoiden kanssa hän on ollut yhteydessä.
Vuonna 2006 hän kuulemma sai kutsun Lontooseen saamaan juutalaisten ohjeita siitä, kuinka haudoissa oleviin juutalaisten ruumiisiin tulee suhtautua (niitä siis todella oletettiin olevan ”silminnäkijätodistusten” osoittamissa joukkohaudoissa, vaikkei niitä avattu).
Arvata saattaa, mihin tällainen juutalaisten kanssa käsikynkkää kulkeminen johtaa. Sataa kunniavirkoja ja kunnianosoituksia. Varmaan rahaakin.
Kirjan päällyksen taitteessa Desboisin sanotaan olevan Ranskan piispainkokouksen juutalaisasioiden sihteeri, Lyonin kardinaali-arkkipiispan neuvonantaja ja jopa Vatikaanin (paavin) neuvonantaja juutalaista uskontoa koskevissa asioissa. Hän on, kuten yllä jo tuli esiin, Yahad-In-Unum-yhdistyksen presidentti.
Kunnianosoituksia hän on saanut ainakin seuraavat: hän on USA:n Holocaust Memorial Museumin kunniajäsen ja vapaamuurarijärjestö B’nai B’rithin kansainvälisen palkinnon saaja. Ukrainan päärabbi Yaakov Bleich on julkisesti kiittänyt häntä. Ranskan presidentti Sarkozy on v. 2008 myöntänyt hänelle Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden. Hän on Jerusalemin heprealaisen yliopiston kunniatohtori. Vuonna 2007 hänelle myönnettiin American Jewish Committeen ”Jan Karski” –palkinto. Vuonna 2008 hänelle myönnettiin ”Roger E. Joseph” –palkinto, ojentajana juutalaisrabbi D. Ellenson. Vuonna 2008 Simon Wiesenthal Center myönsi hänelle ”Jewish Medal of Valorin” (juutalaisen urhoollisuusmitalin). Vuonna 2008 hänelle myönnettiin Shofar of Freedom –palkinto.
Kaikki tämä on myönnetty hänelle sen tähden, että hän on suostunut valheen asiamieheksi tai pitäisikö sanoa valheen papiksi.
Kirjansa lopussa (s. 215-217) pappi Desbois esittää kiitokset avustajilleen, ja kiitosta saavien joukossa ovat sellaiset juutalaiset kuin Mme. Simone Veil, Serge ja Beate Klarsfeld (äärisionisteja), Jacques Fredj (Pariisin holokaustimuseon johtaja), Sarah Bloomfield (USA:n holokaustimuseon johtaja), Maailman juutalaiskonferenssi, Richard Prasquier (Ranskan juutalaisjärjestöjä edustavan neuvoston presidentti), rabbi Israel Singer, rabbi Yacov Bleich, rabbi Kaminetzki, rabbi Schlessinger, ja pitkässä nimiluettelossa lienee lukuisia muitakin juutalaisia.
Pappi Desbois julistaa täysäänisesti holokaustihuijausta sankkojen juutalaisrivistöjen rinnalla. Jos hän toimii huijareiden riveissä, mistä lähtökohdista käsin hän sitten ponnistaa tutkimuksiinsa, mitkä siis ovat hänen tutkimuksensa päämäärät?
Innoitteeksi holokaustitutkijan uralle hän ilmoittaa isoisänsä, joka sodan aikana joutui Rava-Ruskan leiriin (lähellä Belzeciä). Isoisä totesi 7-vuotiaalle Patrick Desboisille leiristä näin: ”Leiri oli meille vaikea - - mutta se oli pahempi muille.” 12-vuotiaana Patrick sitten näki kirjastossa kuvia Bergen-Belsenin leiristä, ja silloin hän kertoo tajunneensa, että nuo isoisän mainitsemat ”muut” olivat juutalaisia. Patrick tunsi itsensä ”shokeeratuksi” ja tahtoi siitä lähtien ymmärtää, mitä tapahtui. Kirjaston välityksellä holokaustipropaganda niitti satoa.
1970-luvulla Desbois kertoo opiskelleensa matematiikkaa, mutta vuodesta 1976 lähtien hän sanoo tunteneensa ”jumalallista kutsua”, ja hän mietti, mitä Jumala oikein häneltä tahtoi. Patrick etsiskeli Jumalaa jopa Intian Kalkutasta äiti Teresan luota, työskennellen siellä kolmisen kuukautta. Sairastuttuaan hän palasi Ranskaan, jossa hän päätti matematiikan opintonsa. Samalla hän tapasi pappeja ja kirkon ihmisiä, ja hänen etsintänsä vei hänet vielä Ylä-Voltaan (nyk. Burkina Faso), jossa hän toimi matematiikan opettajana ja avusti eräässä leprahoitolassa. Afrikassa Patrick päätti lukea papiksi, ja hän toteuttikin aikeensa Ranskan Lyonissa 1981-1986. Jonkin ajan kuluttua valmistumisestaan hänestä tuli seurakuntapappi Lyoniin.
Vuoden 1990 joulukuussa hän kertoo sitten olleensa Puolassa erään kirkon nuorisotapahtuman merkeissä ja kuulleensa siellä olevansa lähellä Ukrainaa, jossa hän muisti isoisänsä olleen Rava-Ruskan leirissä. No, Patrickissa syttyi kipinä: hän tunsi olevansa isoisänsä Claudiuksen poika ja näki nyt holokaustin velvollisuudekseen! Kierros oli tullut täyteen; hän oli kiertynyt isoisän leirin luokse. Hän ymmärsi, että isoisä oli ollut todistamassa avuttomien juutalaisten murhaa, ja hän päätti ryhtyä ETSIMÄÄN JUUTALAISIA!
Palattuaan Puolasta Patrick alkoi heti opiskella heprean kieltä, jotta juutalaisten etsiminen onnistuisi paremmin. Patrickin opettaja ehdotti hänelle kesäkurssia Jerusalemin yliopistossa, ja siellä Patrick viettikin pari kuukautta. Kirjassaan hän kertoo opiskelleensa siellä juutalaista historiaa ja poliittista historiaa. Eräs kurssikaveri (myös Ranskasta), joka oli algerialaista syntyperää oleva sefardijuutalainen, selvitti Patrickille, miksi hän pani (ilmeisesti rukoillessaan) ”talithin” eli hartiavaatteen päälleen ja miksi hän kietoi käteensä ”tefillinin” eli raamatunlausekotelon. Myös kosher-ruoan käytön syyt ja säännöt Patrick oppi häneltä. Näin Patrick yhä enemmän upposi juutalaisuuteen, ja ehkä alkoi hukkuakin siihen. Olisiko tässä vaiheessa käynyt niin, ettei Patrickia voinut pelastaa enää mikään.
Tarinan jatko on se, että heidän palattuaan Israelista Ranskaan tämä hänen Pariisissa asuva kurssikaverinsa joskus vei kylään tulleen Patrickin suurrabbi Gilles Bernheimin kursseille, joilla hän oppi ”elävää juutalaisuutta.” Tämä rabbi oli Ranskan juutalais-kristillisen ystävyysseuran varapresidentti. Patrickin tuntuma juutalaisuuteen ei päässyt sammumaan.
Seuraavana vuonna Patrick sitten jo oma-aloitteisesti osallistui Jerusalemin Yad Vashemissa (paikallinen holokaustimuseo) pidettyihin antisemitismin historiaa käsitelleisiin ranskankielisiin kursseihin (kesto 10 päivää). Näillä juutalaisilla kursseilla Patrickille ”opetettiin” HOLOKAUSTIA, ja hän sai oppia Auschwitzista ja oppi tuntemaan ”Operatio Reinhardtin” ja EINSATZ-JOUKKOJEN OLEMASSAOLON. Patrick innostui niin, että osallistui näille kursseille seitsemänä vuotena peräkkäin. Sääli, sillä Patrick joutui massiivisen valehtelun, petoksen, vääristelyn ja huijaamisen uhriksi. Innostui väärään suuntaan, ja on vieläkin eksyksissä.
Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Lokakuussa 1992 Patrick sai nimityksen Lyonin Pradon pappisseminaarin (jossa hän oli opiskellut) johtajaksi. Tämä oli syöksevä Patrickin yhä syvemmälle juutalaiseen syöveriin. Hän näet alkoi etsiä itselleen ”tyydyttäviä” aktiviteetteja uudessa roolissaan ja kääntyi Lyonin arkkipiispan, kardinaali Decourtrayn puoleen tiedustellakseen häneltä mielipidettä asiasta. Arkkipiispa vastasi heti: ”Juutalainen yhteisö”. Tähän Patrickin pitäisi perehtyä. Opettajaksi hän suositti neuvonantajatohtoriaan, juutalaista Charles Favreta. Favre oli opiskellut USA:ssa poliittista ja taloudellista ennakointia, ja hän oli ollut mukana järjestämässä juutalaisten poismuuttoa silloisesta Neuvostoliitosta.
Kaksi vuotta kestäneen opetusjakson aikana Favre opetti Patrickin näkemään juutalaiset ”liiton kansana” (ei siis opiltaan perkeleen lapsina, kuten Jeesus heitä nimitti, Joh. 8:44); Patrick sai oppia myös juutalaisuuden perinteistä, käytännöistä ja historiasta, todennäköisesti siis jälleen ”holokaustista”. Patrick oppi myös ”yleistä mielipidettä” (todennäköisesti siis aivopesutekniikkaa), ”geopolitiikkaa” ja ”geostrategiaa” ja lisäksi hän oppi sovittamaan itsensä eettisesti sujuvasti Vatikaanin II konsiilin ja juutalaisten kunnioittamisen väliin. Kaikkien osapuolten keskinäisessä valheessa uivaksi lieroksi siis.
Favren kautta Patrick tutustui joihinkin johtaviin juutalaisiin, sellaisiin kuin Marc Aron, joka oli Ranskan juutalaisjärjestöjä edustavan neuvoston (CRIF) ja B’nai B’rithin (juutalainen vapaamuurarijärjestö) presidentti, ja Alain Jakubovitz, saman neuvoston erään Ranskan alueen entinen presidentti. Kun kaksivuotinen opetus oli ohi, Favre alkoi esitellä Patrickia laajemmin juutalaisille. Opetusvaiheen aikana Patrick oli myös noussut yhdeksi kardinaali Decourtrayn johtavista välittäjistä suhteessa juutalaisiin. Patrick tapasi lukuisia juutalaisia ja tutki myös innolla paavi Paavali II:n juutalaisia koskevia lausuntoja ja toimia. Viimeistään tässä vaiheessa Patrick varmasti oli lopullisesti kadotettu, ja juutalaisuus oli nielaissut koko miehen mustaan kitaansa.
Nyt kun Patrick Desbois oli syvällä juutalaisessa kidassa, kaikki alkoi sujua omalla painollaan. Saatuaan, kuten sanottu, joka kesä Yad Vashemissa oppia holokaustista, hän luontevasti, ryhdikkäänä miehenä, päätti tutustua ”holokaustin paikkoihin” itse paikan päällä. Hän organisoi tutustumismatkan, jonka aikana käytiin Auschwitzissa (3 pv.), Belzecissä (3 pv.) ja Rava-Ruskassa (1 pv.). Matkalla oli mukana mm. Ranskan Yad Vashemin presidentti Richard Prasquier ja israelilainen historioitsija Levana Franck, molemmat juutalaisia.
Kun tutustumismatka oli tehty ja takaisin Ranskaan oli palattu, pappi Desbois otti välittömästi yhteyttä ranskalaiseen Rava Ruska –yhdistykseen ja tutustui leirissä vankina olleeseen Rene Chevalieriin, jonka kanssa he seuraavana vuonna (2002) päättivät lähteä tutkimaan Rava-Ruskaa. Näin saivat alkunsa pappi Desboisin tutkimusmatkat Ukrainaan ja laajemmallekin.
Juutalaiskytkös tulee näkyviin myöhemmissäkin vaiheissa, ja mainitsen niistäkin vielä lyhyesti. Vuosien mittaan tieto Desboisin tutkimuksista levisi, ja häntä pyydettiin esittelemään työtään eri paikoissa: New Yorkin juutalaisessa Claim Conferencessa (2005), USA:n Holocaust Memorial Museumissa (2005), ja myös Jerusalemin Yad Vashemissa hän kävi esittelemässä työtään. Hän sai kiitosta ja huomiota, ja hän solmi suhteita muiden holokaustitutkijoiden kanssa. Myös saksalaisten alan tutkijoiden kanssa hän on ollut yhteydessä.
Vuonna 2006 hän kuulemma sai kutsun Lontooseen saamaan juutalaisten ohjeita siitä, kuinka haudoissa oleviin juutalaisten ruumiisiin tulee suhtautua (niitä siis todella oletettiin olevan ”silminnäkijätodistusten” osoittamissa joukkohaudoissa, vaikkei niitä avattu).
Arvata saattaa, mihin tällainen juutalaisten kanssa käsikynkkää kulkeminen johtaa. Sataa kunniavirkoja ja kunnianosoituksia. Varmaan rahaakin.
Kirjan päällyksen taitteessa Desboisin sanotaan olevan Ranskan piispainkokouksen juutalaisasioiden sihteeri, Lyonin kardinaali-arkkipiispan neuvonantaja ja jopa Vatikaanin (paavin) neuvonantaja juutalaista uskontoa koskevissa asioissa. Hän on, kuten yllä jo tuli esiin, Yahad-In-Unum-yhdistyksen presidentti.
Kunnianosoituksia hän on saanut ainakin seuraavat: hän on USA:n Holocaust Memorial Museumin kunniajäsen ja vapaamuurarijärjestö B’nai B’rithin kansainvälisen palkinnon saaja. Ukrainan päärabbi Yaakov Bleich on julkisesti kiittänyt häntä. Ranskan presidentti Sarkozy on v. 2008 myöntänyt hänelle Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden. Hän on Jerusalemin heprealaisen yliopiston kunniatohtori. Vuonna 2007 hänelle myönnettiin American Jewish Committeen ”Jan Karski” –palkinto. Vuonna 2008 hänelle myönnettiin ”Roger E. Joseph” –palkinto, ojentajana juutalaisrabbi D. Ellenson. Vuonna 2008 Simon Wiesenthal Center myönsi hänelle ”Jewish Medal of Valorin” (juutalaisen urhoollisuusmitalin). Vuonna 2008 hänelle myönnettiin Shofar of Freedom –palkinto.
Kaikki tämä on myönnetty hänelle sen tähden, että hän on suostunut valheen asiamieheksi tai pitäisikö sanoa valheen papiksi.
Kirjansa lopussa (s. 215-217) pappi Desbois esittää kiitokset avustajilleen, ja kiitosta saavien joukossa ovat sellaiset juutalaiset kuin Mme. Simone Veil, Serge ja Beate Klarsfeld (äärisionisteja), Jacques Fredj (Pariisin holokaustimuseon johtaja), Sarah Bloomfield (USA:n holokaustimuseon johtaja), Maailman juutalaiskonferenssi, Richard Prasquier (Ranskan juutalaisjärjestöjä edustavan neuvoston presidentti), rabbi Israel Singer, rabbi Yacov Bleich, rabbi Kaminetzki, rabbi Schlessinger, ja pitkässä nimiluettelossa lienee lukuisia muitakin juutalaisia.
Pappi Desbois julistaa täysäänisesti holokaustihuijausta sankkojen juutalaisrivistöjen rinnalla. Jos hän toimii huijareiden riveissä, mistä lähtökohdista käsin hän sitten ponnistaa tutkimuksiinsa, mitkä siis ovat hänen tutkimuksensa päämäärät?
Pappi Desboisin tutkimuksen päämäärät
Minusta näyttää, että pappi Desboisin päämäärät eivät ole normaaleja tutkimuksen päämääriä eivätkä tieteellisiä. Hän ei pyri avaamaan joukkohautoja, että voitaisiin selvittää, keitä haudoissa on (kansallisuus, rotu, sukupuoli, ikä jne.), kuinka monta haudoissa on ja mitkä ovat haudoissa olevien kuolinsyyt ja kuolinajankohdat. Pappi Desbois esittää saksalaisia vastaan massiivisen murhasyytöksen, mutta löytyneiksi väitettyjä joukkohautoja eivät ole tutkimassa poliisi, oikeuslääkärit eivätkä tuomioistuinten edustajat. Yhtäkään oikeuslääketieteellistä tutkimusta ei ole tehty. Buskissa avatuissa yhteishaudoissa olleista ruumiista ei ole olemassa mitään täsmällistä tietoa, keitä he ovat ja mihin he ovat kuolleet ja koska. Desbois puuhaa murhasyytöksineen oman pienen, epätieteellisen ryhmänsä kanssa, ja toimintaa valvoo vain maailman juutalaisuus, ja valvoo niin, ettei mitään vain tutkita, ettei yhtäkään hautaa avata (kosmeettista Buskia lukuun ottamatta, josta nähtävästi oli olemassa varma tieto jo etukäteen), ettei yhtäkään haudoissa mahdollisesti olevaa luuta liikuteta ja ettei yhtäkään oikeuslääketieteellistä tutkimusta suoriteta. Asiaa ei ole annettu viranomaisille, eikä virallisia syytteitä murhista ole nostettu.
Näyttää siltä, että pappi Desboisin toiminta on rikollista. Jos hän ja hänen taustajoukkonsa esittävät murhasyytöksiä miljoonien ihmisten murhista, asia kuuluu viranomaisille. Desbois ja juutalaiset liikkuvat lain ulkopuolella, ja sitä sanotaan rikollisuudeksi. Ei miljoonien ihmisten murhien tutkimiseksi riitä, että pieni yksityinen ja puolueellinen joukkio kuuntelee ”silminnäkijöiden” todistuksinaan esittämiä juoruja, fantasioita, aivopesuja ja kuulopuheita, etsiskelee metallinpaljastimella hylsyjä, tutkii propagandistisia arkistoja ja jättää samalla itse väitetyt joukkohaudat ja niiden väitetyt uhrit tutkimatta! Pappi Desboisin tutkimuksessa on kyse massiivisesta ja karkeasta rikoksesta. Murhatutkinta kuuluu poliisille.
Kuinka tämä rikoksessa uiva pappi selittää päämääriään? Hänen kirjansa päällyksen taitteessa sanotaan:
Desbois kirjoittaa kirjassaan:
Mishpacha’s News –artikkelissa (s. 4) viitataan pitemmälle meneviin toimiin kuin pelkkään muistomerkin pystyttämiseen:
Desboisin päämääränä ei ole selvittää asiaa vaan viedä läpi juutalainen huijaus. Kuinka hän sitten näistä päämääristä käsin oikein tutkii? Kuinka voi yhtaikaa tutkia ja huijata?
Näyttää siltä, että pappi Desboisin toiminta on rikollista. Jos hän ja hänen taustajoukkonsa esittävät murhasyytöksiä miljoonien ihmisten murhista, asia kuuluu viranomaisille. Desbois ja juutalaiset liikkuvat lain ulkopuolella, ja sitä sanotaan rikollisuudeksi. Ei miljoonien ihmisten murhien tutkimiseksi riitä, että pieni yksityinen ja puolueellinen joukkio kuuntelee ”silminnäkijöiden” todistuksinaan esittämiä juoruja, fantasioita, aivopesuja ja kuulopuheita, etsiskelee metallinpaljastimella hylsyjä, tutkii propagandistisia arkistoja ja jättää samalla itse väitetyt joukkohaudat ja niiden väitetyt uhrit tutkimatta! Pappi Desboisin tutkimuksessa on kyse massiivisesta ja karkeasta rikoksesta. Murhatutkinta kuuluu poliisille.
Kuinka tämä rikoksessa uiva pappi selittää päämääriään? Hänen kirjansa päällyksen taitteessa sanotaan:
Tässä sydäntä kouraisevassa kirjassa pappi Patrick Desbois kertoo järkyttävän tarinan - - matkastaan, jonka tarkoituksena on osoittaa kunnioitusta uhreja kohtaan hautaamalla heidät asianmukaisesti ja tuomalla heidän tarinansa ihmisten tietoisuuteen.Samaan tapaan kirjoittaa holokaustimuseon Shapiro esipuheessaan (s. XI-XII):
Pappi Desbois on löytänyt ne joukkohaudat, joissa uhrit lepäävät. Hän kertoo heidän tarinansa ja suorittaa järjestelyitä "Kaddishin" (juutalainen rukous kuolleiden puolesta) lausumiseksi heidän muistokseen – vihdoinkin.Tarkoitus on siis vain antaa väitetyille vainajille (mitään varmuutta ei ole, onko haudoissa yhtäkään ruumista) asianmukainen hautaus, mikä tarkoittaa juutalaisen rukouksen lausumista! Lisäksi ”kerrotaan heidän tarinansa” eli toistetaan ”silminnäkijöiden” vahvistamattomia kuulopuheita ja fantasioita! Tarkoitus ei ole tutkiakaan rikosta millään tavoin!
Desbois kirjoittaa kirjassaan:
Tuhansien ammuttujen juutalaisten joukkohaudat ovat kadonneet jäljettömiin - - Emme voi jättää juutalaisia haudatuiksi kuin eläimet. Emme voi hyväksyä tätä asiantilaa ja sallia mantereemme rakentamista Saksan uhrien poispyyhitylle muistolle (s. 34) - - Tahdoimme löytää todisteen teloituksista avaamatta hautoja (s. 58).Tässä Desboisin huijaus tulee avoimesti esiin: hän olettaa jo lähtökohtaisesti, ennen kuin asiaa on rikosoikeudellisesti edes tutkittu, että juutalaisia on joukkohaudoissa. Koska hän ei vaadi rikosoikeudellista tutkimusta eikä hautojen avaamista, hän tässäkin tähtää vain siihen, että väitetyt haudat peitetään betonilla, juutalaiset tulevat paikalle lausumaan rukouksensa ja paikalle pystytetään turistipyydykseksi muistomerkki tai jopa museo. Mitään merkitystä ei ole sillä, onko ko. paikassa joukkohautoja lainkaan tai onko maassa yhtäkään ruumista.
Mishpacha’s News –artikkelissa (s. 4) viitataan pitemmälle meneviin toimiin kuin pelkkään muistomerkin pystyttämiseen:
Vaikka muistomerkkien pystyttäminen tuhoamispaikoille on tärkeää, se on riittämätöntä, koska se ei suojele hautoja.Yllä jo esiin tulleessa näyttelyesitteessä asia ilmaistaan näin:
Hänen (Desboisin) perimmäinen (ultimate) päämääränsä on varmistaa, että he (natsien tuhoamat juutalaiset) saavat asianmukaisen hautauksen (s. 8) - - On lopulta tullut mahdolliseksi varjella uhrien hautapaikkoja ja kunnioittaa niitä (s. 2) - - Se (arkistotyö) on ensimmäinen vaihe prosessissa, jonka tulisi johtaa hautojen muuttamiseen pyhäköiksi (s. 19).Perimmäisenä tarkoituksena on tehdä väitetyistä joukkohaudoista holokaustiuskonnon pyhäkköjä! Asia onkin edennyt. 25.1.2010 antamassaan lehdistötiedotteessa Yahad-In-Unum toteaa:
Kasvava liike Itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikana teloitettujen natsien uhrien joukkohautojen suojelemiseksi on saanut uutta vauhtia, kun viime viikolla holokaustin muistoryhmien koalitio esitti kansainvälisen aloitteen. "Sota ei lopu ennen kuin kaikki kuolleet on haudattu", sanoi pappi Patrick Desbois - - Desbois sanoi, että on välttämätöntä, että Itä-Euroopassa olevien juutalaisten holokaustiuhrien hautapaikat suojellaan ja eristetään, lisäten: "Euroopan on vaikea olla uskottava kansainvälisiä konflikteja ratkaistaessa, jos se ei kykene löytämään keinoja haudata omat kuolleensa - - Pyhä tehtävä suojella, eristää ja varustaa muistomerkeillä nämä joukkohaudat olisi pitänyt suorittaa jo aikoja sitten".Vireillä on siis kansainvälinen aloite, että nuo väitetyt joukkohautapaikat peitetään asfaltilla tai betonilla ja niihin pystytetään holokaustimuistomerkit. Mitään väliä ei ole sillä, onko kyseisessä paikassa todellisuudessa yhtäkään ruumista.
Desboisin päämääränä ei ole selvittää asiaa vaan viedä läpi juutalainen huijaus. Kuinka hän sitten näistä päämääristä käsin oikein tutkii? Kuinka voi yhtaikaa tutkia ja huijata?
Pappi Desboisin tutkimus
Kirjan päällyksen taitteessa kerrotaan:
Rikosteknisen todistusaineiston, silminnäkijäkertomusten ja uuden arkistomateriaalin avulla pappi Desbois on luonut ensimmäisen luotettavan kertomuksen yhdestä historian unohdetusta vaiheesta.
Tutkimus koostuu siis kolmesta osasta: 1) Rikosteknisestä todistusaineistosta, 2) silminnäkijäkertomuksista ja 3) arkistomateriaalista.
Löytyisikö kirjasta täsmällisempää tietoa? Paul A. Shapiro kirjoittaa esipuheessaan (s. XI):
Löytyisikö kirjasta täsmällisempää tietoa? Paul A. Shapiro kirjoittaa esipuheessaan (s. XI):
Voimme nyt tietää koko totuuden kaikkia sen pelottavia yksityiskohtia myöten. Todistusaineiston maagisen avioliiton avulla – 60 vuotta vanha neuvostoliittolainen dokumentaatio ja meidän aikanamme otetut mukaansatempaavat todistajanlausunnot, ja näihin pappi Desbois on lisännyt myös hämmästyttävät ballistiset ja rikostekniset (forensic) tutkimustulokset – kykenemme nyt näkemään selvästi. Holokaustin ensimmäiset 1,5 miljoonaa uhria eivät "kadonneet" maan pinnalta tai ihmisten tietoisuudesta, kuten natsit olivat toivoneet. Pappi Desbois on löytänyt ne joukkohaudat, joissa uhrit lepäävät.
Tässä ilmoitetaan, että tutkimus perustuu todistusaineiston ”avioliittoon”, niiden yhdensuuntaisuuteen. Tämä taas tarkoittaa sitä, ettei yksikään noista kolmesta todistusaineistosta yksinään riitä pitäväksi todisteeksi. Vasta kun haalitaan tietoa eri tahoilta, asia kuulemma varmistuu. Näin ei-juutalaisia huijataan. Varsinaisia todisteita ei ole lainkaan, mutta silti asia saadaan runsaalla asian ohi menevällä hääräämisellä todistettua. Shapiro yltyy sanomaan, että Desbois on nyt löytänyt ne joukkohaudat, joissa uhrit lepäävät (”Father Desbois has found the mass graves where the victims lie”). Kuitenkaan hautoja ei ole edes avattu (yhtä paikkaa lukuun ottamatta; sielläkään ei ole selvitetty, keitä haudoissa on).
Sivulla 59 Desbois kirjoittaa itse:
Sivulla 59 Desbois kirjoittaa itse:
Khvativissa ymmärsin, että meidän täytyy luopua empiirisestä metodistamme. Todisteiden liittäminen yhteen todisteeksi siitä, että teloituksia tapahtui, tuli ehdottoman välttämättömäksi. Tämä pakotti meidät luomaan uuden työmetodin - - velvollisuutemme oli käydä kaikissa Ukrainan kylissä, tutkia neuvostoliittolaisia, itäsaksalaisia ja länsisaksalaisia arkistoja ja käyttää ballistista tutkimusta kuten myös paikan päällä suoritettuja tiedusteluita: todistajanlausuntoja.
Tästä lausunnosta saadaan varmistus sille, että todellakaan mikään noista yllä mainituista kolmesta todistusaineistosta ei yksinään riitä todistamaan väitettyjä teloituksia. Arkistot yksinään eivät todista niitä, todistajien lausunnot yksinään eivät todista niitä eivätkä rikostekniset tutkimuksetkaan yksinään todista niitä. Yhdessä sitten muka todistavat, mikä on mieletöntä – usea epävarmahan tekee asiasta moninkertaisesti epävarman! Desboisin sanoista käy myös ilmi, että ”rikostekninen todistusaineisto” tarkoittaa ”ballistista tutkimusta” eikä suinkaan väitettyjen joukkohautojen ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimista. Muualta kirjasta käy ilmi, että ”ballistinen tutkimus” tarkoittaa hylsyjen keräämistä metallinpaljastimella ja sitä, että niiden perusteella yritetään määrittää, missä kohdassa ampujat ovat seisoneet. No, saahan sitä puuhastella entisellä sotatantereella.
Tutkimus ei siis koostu löydetyiksi väitettyjen joukkohautojen ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimisesta. Desboisin tutkimus on puhdas huijaus, jolla jälleen huijataan herkkäuskoisia ei-juutalaisia. Käyn kuitenkin vielä läpi noita Desboisin kolmea tutkimusmenetelmää, jotta paremmin tulisi näkyviin, kuinka törkeästä huijauksesta tässä on kyse.
A. Arkistot. Pariisin holokaustimuseon (Shoah Memorial) esitteessä todetaan:
Tutkimus ei siis koostu löydetyiksi väitettyjen joukkohautojen ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimisesta. Desboisin tutkimus on puhdas huijaus, jolla jälleen huijataan herkkäuskoisia ei-juutalaisia. Käyn kuitenkin vielä läpi noita Desboisin kolmea tutkimusmenetelmää, jotta paremmin tulisi näkyviin, kuinka törkeästä huijauksesta tässä on kyse.
A. Arkistot. Pariisin holokaustimuseon (Shoah Memorial) esitteessä todetaan:
Arkistotutkimus: Saksalaisten tuomioistuinten ja neuvostoliittolaisten komissioiden arkistoaineisto on tuonut esiin alustavaa tietoa natsien Neuvostoliitossa – ja eritoten Ukrainassa vuosina 1941-1944 - suorittamista joukkomurhista. Yahadin työryhmä on kyennyt löytämään saksalaisille joukoille osoitetut täsmälliset juutalaisten käsittelyyn liittyvät työmissiot ja tiettyjen joukkomurhien tapahtumapaikat. Se on antanut heille perustan, jolta jatkaa työtä paikan päällä.
Pappi Desbois on siis käyttänyt työnsä ”perustana” ja lähtökohtana ”saksalaisten tuomioistuinten” ja ”neuvostoliittolaisten komissioiden” arkistoja. Perustana eivät ole väitettyjen joukkohautojen avaamiset ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimiset, eivät myöskään silminnäkijöiden lausunnot, vaan arkistot. Määritelmät ”saksalaisten tuomioistuinten arkistot” ja ”neuvostoliittolaisten komissioiden arkistot” ovat vielä varsin laajoja, vaikka oletettavasti tarkoitetaan Ukrainan vuosien 1941-1944 tapahtumia koskevien saksalaisten sotaoikeudenkäyntien (esim. Nürnbergin oikeudenkäyntien ja Saksassa 1960-luvulla käytyjen ”Sonderkommando 1005” -oikeudenkäyntien) arkistoja ja ”saksalaisten sotarikoksia” tutkineiden neuvostoliittolaisten komissioiden arkistoja.
Desboisin tiedot saksalaisten joukkojen työmissioista juutalaisten suhteen ovat siis lähtöisin näistä kahdesta arkistolähteestä eivätkä suinkaan Ukrainassa haastateltujen silminnäkijöiden lausunnoista, kuten voisi luulla. Esitteestä voidaan päätellä myös, että myös joidenkin joukkomurhien tapahtumapaikat on määritelty näiden arkistojen perusteella eikä silminnäkijäkertomusten perusteella.
Yahad-In-Unum -yhdistyksen ”Usein kysytyt kysymykset” –sivulla yllä esitetty periaate vahvistetaan ja sitä kutsutaan ”tieteelliseksi prosessiksi”:
Desboisin tiedot saksalaisten joukkojen työmissioista juutalaisten suhteen ovat siis lähtöisin näistä kahdesta arkistolähteestä eivätkä suinkaan Ukrainassa haastateltujen silminnäkijöiden lausunnoista, kuten voisi luulla. Esitteestä voidaan päätellä myös, että myös joidenkin joukkomurhien tapahtumapaikat on määritelty näiden arkistojen perusteella eikä silminnäkijäkertomusten perusteella.
Yahad-In-Unum -yhdistyksen ”Usein kysytyt kysymykset” –sivulla yllä esitetty periaate vahvistetaan ja sitä kutsutaan ”tieteelliseksi prosessiksi”:
Millainen on prosessimme etsiessämme näitä hautoja? Prosessimme on sekä tieteellinen että monipuolinen. Useat tutkijat tutkivat neuvostoliittolaisia ja saksalaisia arkistoja, ja kun sitten työstämme, käännämme ja tutkimme näitä arkistoja, saamme työryhmällemme historiallisen perustan, jonka pohjalta he lähtevät näihin maihin ja haastattelevat todistajia paikallistaakseen haudat täsmällisesti (monista niistä ei löydy tietoa arkistoista). Sitten paikan päällä toimiva työjoukkomme alkaa etsiä materiaalista todistusaineistoa. Saatuamme haudan paikallistettua ballistiset eksperttimme tutkivat ne luodit ja hylsyt, joita keräämme todisteeksi siitä, että ampumisia on tapahtunut.
Tässä täytyy olla tarkka. Pappi Desboisin koko työ ja hänen kirjansa ovat saksalaisten ja neuvostoliittolaisten arkistojen varassa. ”Silminnäkijöiden” tehtävä on vain osoittaa arkistojen perusteella jo tiedettyjen laajempien sijaintipaikkojen sisältä joukkohautojen täsmällisemmät sijaintipaikat (vahvistus täällä, s. 3: ”[arkistoista löytyvistä todistuksista] löytyy tieto mitä tapahtui ja koska - - harvoin todistuksissa kuitenkin on tietoa tarkoin määrätyistä paikoista - - tarkkojen joukkoteloituspaikkojen selville saamiseksi on kysyttävä neuvoa elossa olevilta silminnäkijöiltä”), joskus kuitenkin löytyy ennestään tuntemattomia joukkohautoja. Kun silminnäkijät ovat osoittaneet joukkohautojen paikat, Desboisin ryhmä kerää hylsyt (luoteja nähtävästi ei ole löytynyt, koska sellaisista Desboisin kirjassa ei ole mainintaa), jotka ovat todiste ampumisista (hylsyt ovat myös tuo sitaatissa mainittu ”materiaalinen todistusaineisto”). Näin on Ukrainan 1,5 miljoonan juutalaisen murha todistettu!
Tällaisella ”tutkimuksella” ei ole minkäänlaista tieteellisyyttä tai uskottavuutta, koska arkistojen totuudenmukaisuus on epävarma ja koska silminnäkijätodistuksiin ei voi luottaa ilman materiaalista vahvistusta. Desbois selailee epävarmoja ja varmasti osin valheellisiakin arkistoja, tallustelee kädet taskussa itään, ottaa kädet taskussa vastaan vahvistamattomia ”silminnäkijätodistuksia” ja seuraa kädet taskussa, kun hylsyjä kerätään alueelta, joka on ollut laaja sotatanner. Näin Desbois on suorittanut tutkimuksensa ja todistanut valtavan joukkomurhan! Sitä, mitä hänen ehdottomasti olisi pitänyt tehdä, väitettyjen joukkohautojen avaamista ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimista, hän ei ole tehnyt. On täysin mahdollista, jopa todennäköistä (koskapa ”haudat” jätettiin avaamatta), ettei Desboisin ”löytämissä” paikoissa ole ensinkään joukkohautoja eikä juutalaisruumiita!
Vielä suuremmaksi epäilykset Desboisin arkistomateriaalin epäluotettavuudesta kasvavat, kun Paul A. Shapiro kirjoittaa Desboisin kirjan esipuheessa (s. IX), että tuohon neuvostoliittolaiseen arkistomateriaaliin kuuluvat komissioiden arkistojen lisäksi myös sotarikosoikeudenkäyntien holokaustiin liittyvät KGB:n (ent. NKVD, helmikuusta 1941 NKGB) arkistot! Nämä tuskin ovat totuudenmukaisia, koska Neuvostoliitossa, kuten Saksassakin, nämä sotarikosoikeudenkäynnit olivat valheellisia näytösoikeudenkäyntejä. Shapiron esipuheesta käy ilmi, että Desboisin ryhmä on päässyt tutustumaan näihin Neuvostoliiton komissioiden ja KGB:n sotarikosoikeudenkäyntien arkistoihin USA:n Holocaust Memorial Museumissa Washingtonissa, jonne tämä holokaustimuseo on vuodesta 1991 lähtien mikrofilmannut entisten neuvostotasavaltojen neuvostoliitonaikaisia arkistoja. Shapiro, joka on tämän museon tutkimuskeskuksen johtaja, kirjoittaa:
Tällaisella ”tutkimuksella” ei ole minkäänlaista tieteellisyyttä tai uskottavuutta, koska arkistojen totuudenmukaisuus on epävarma ja koska silminnäkijätodistuksiin ei voi luottaa ilman materiaalista vahvistusta. Desbois selailee epävarmoja ja varmasti osin valheellisiakin arkistoja, tallustelee kädet taskussa itään, ottaa kädet taskussa vastaan vahvistamattomia ”silminnäkijätodistuksia” ja seuraa kädet taskussa, kun hylsyjä kerätään alueelta, joka on ollut laaja sotatanner. Näin Desbois on suorittanut tutkimuksensa ja todistanut valtavan joukkomurhan! Sitä, mitä hänen ehdottomasti olisi pitänyt tehdä, väitettyjen joukkohautojen avaamista ja niissä mahdollisesti olevien ruumiiden tutkimista, hän ei ole tehnyt. On täysin mahdollista, jopa todennäköistä (koskapa ”haudat” jätettiin avaamatta), ettei Desboisin ”löytämissä” paikoissa ole ensinkään joukkohautoja eikä juutalaisruumiita!
Vielä suuremmaksi epäilykset Desboisin arkistomateriaalin epäluotettavuudesta kasvavat, kun Paul A. Shapiro kirjoittaa Desboisin kirjan esipuheessa (s. IX), että tuohon neuvostoliittolaiseen arkistomateriaaliin kuuluvat komissioiden arkistojen lisäksi myös sotarikosoikeudenkäyntien holokaustiin liittyvät KGB:n (ent. NKVD, helmikuusta 1941 NKGB) arkistot! Nämä tuskin ovat totuudenmukaisia, koska Neuvostoliitossa, kuten Saksassakin, nämä sotarikosoikeudenkäynnit olivat valheellisia näytösoikeudenkäyntejä. Shapiron esipuheesta käy ilmi, että Desboisin ryhmä on päässyt tutustumaan näihin Neuvostoliiton komissioiden ja KGB:n sotarikosoikeudenkäyntien arkistoihin USA:n Holocaust Memorial Museumissa Washingtonissa, jonne tämä holokaustimuseo on vuodesta 1991 lähtien mikrofilmannut entisten neuvostotasavaltojen neuvostoliitonaikaisia arkistoja. Shapiro, joka on tämän museon tutkimuskeskuksen johtaja, kirjoittaa:
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen USA:n Holocaust Memorial Museum ryhtyi suuriin ponnistuksiin mikrofilmatakseen juuri itsenäisiksi tulleiden entisten Neuvostoliiton tasavaltojen arkistojen holokaustiin liittyvät dokumentit. Kokoelmat olivat paljon laajemmat kuin voitiin aavistaa, ja niihin kuuluivat esimerkiksi "Neuvostoliiton alueella suoritettujen saksalaisfasististen rikosten tutkimiseen asetetun valtion erikoiskomission" asiakirjat (USHMM Archives Record Group 22.002M) ja KGB:n arkistojen holokaustiin liittyvien sotarikosoikeudenkäyntien massiiviset kokoelmat (USHMM Archives Record Group RG31.018M esimerkiksi käsittää Ukrainan oikeudenkäynnit). Neuvostoliiton viranomaiset olivat innokkaasti halunneet dokumentoida kauhutekoja ja tunnistaa ja viedä oikeuteen saksalaisia rikosten tekijöitä ja paikallisia avustajia. Mikään maa ei yhtä päättäväisesti hakenut rangaistusta näille tappajille. Tämä synnytti runsaasti yksityiskohtaista tietoa täynnä olevaa asiakirjamateriaalia – uhrien nimiä, silminnäkijöiden lausuntoja, allekirjoitettuja valaehtoisia lausuntoja, oikeudenkäyntien esitutkimuksia, kuulustelupöytäkirjoja, syytteitä, oikeudenkäyntiprosesseja, kaavioita – tähän mennessä on kerätty reilusti yli viisi miljoonaa sivua, ja lisää on tulossa.
Koska a) sekä Neuvostoliiton että Saksan sotarikosoikeudenkäynnit ovat olleet näytösoikeudenkäyntejä, b) ”natsirikoksia” tutkineiden komissioiden (käytännössä siis KGB:n edeltäjien NKVD:n ja NKGB:n) johtopäätökset ovat olleet propagandistisia ja räikeän valheellisia (esim. Katyn) ja c) Desboisin haastattelemien silminnäkijöiden lausunnot ovat vahvistamattomia ja vuosikymmenien neuvostopropagandan ja neuvosto-opetuksen leimaamia (Ukraina kuului Neuvostoliittoon vuoteen 1991 asti), niin pappi Desboisin tutkimus perustuu propagandavalheisiin ja kuulopuheisiin. Idiotian kruunaavat laajalta sota-alueelta ”todisteeksi” kerätyt hylsyt. Myös USHMM (United States Holocaust Memorial Museum) on hukuttamassa itseään jääräpäisen valehtelun kaivoon keräämällä holvinsa täyteen puhdasta valhetta ja vihapropagandaa, nyt jo yli 5 miljoonaa sivua Shapiron mukaan (s. X), Desboisin mukaan 16 miljoonaa sivua (s. 173) tai 46 miljoonaa sivua (s. 111) – ulottuuko valehtelu arkistojen sivumääriin asti!
Desboisin kirjassa ei esitetä ainuttakaan arkistodokumenttia! Tämä on merkillistä, koska kirjan mukaan kuitenkin on olemassa tärkeitä raskauttavia dokumentteja. Desbois kirjoittaa:
Desboisin kirjassa ei esitetä ainuttakaan arkistodokumenttia! Tämä on merkillistä, koska kirjan mukaan kuitenkin on olemassa tärkeitä raskauttavia dokumentteja. Desbois kirjoittaa:
Saksalaiset olivat (vetäytymisvaiheessa) havainneet, että aina kun neuvostoliittolaiset (alueita saksalaisilta takaisin vallatessaan) saapuivat johonkin kylään, he ensimmäiseksi avasivat haudat, valokuvasivat ruumiit ja laativat dokumentin kylän asukkaiden, opettajan, papin ja elossa olevien juutalaisten avulla. He myös tutkivat huolellisesti ruumiit. Saksa tuhosi ruumiit niin etteivät neuvostoliittolaiset komissiot kyenneet esittämään todisteita heidän rikoksistaan: sota kuolleista (s. 155) - - Heti kun saksalaiset olivat lähteneet jostakin paikasta, neuvostoliittolaiset, kylä kylältä, avasivat kaivannot, kuulustelivat naapureita, pappia, kylän johtajaa ja eloonjääneitä ja laativat dokumentin, jossa he esittivät tosiasiat. Joskus he jopa luonnostelivat piirroksen, josta kävi ilmi joukkohautojen sijainnit (s. 111).
Kuitenkaan maailmalle ei ole esitetty yhtäkään tuollaista dokumenttia! Ei ole esitetty yhtäkään juutalaista ruumista, jonka saksalaiset olisivat murhanneet. Ei ole esitetty yhtäkään joukkohautaa, jossa olisi todistettu olevan saksalaisten murhaamia juutalaisia. Neuvostoliittolaiset eivät löytäneet mitään! Katynissa neuvostoliittolaisten petos oli paljastunut helmikuussa 1943, kun ne puolalaisten upseerien ruumiit, jotka he väittivät saksalaisten surmanneen, olivatkin paljastuneet neuvostoliittolaisten itsensä murhaamiksi, ja nyt neuvostoliittolaiset kulkivat ”nenä maassa” saksalaisten perässä ja yrittivät joka kylästä löytää todisteita saksalaisten kauhuteoista saadakseen edes jotain syytettävää vastapainoksi (Katynin joukkomurhista ks. tämä kirjoitus). Mutta neuvostoliittolaiset eivät löytäneet mitään.
Tämä siis, ettei Desbois julkaise kirjassaan yhtäkään niistä neuvostoliittolaisista dokumenteista, joita hän sanoo arkistoissa olevan ja jotka hänen mukaansa sisältävät tietoja joukkohautojen sijainneista ja avaamisista sekä ruumiiden tutkimisista, jopa ruumiiden valokuvia, todistaa, etteivät nuo joukkohaudat ole saksalaisten aikaansaannosta eivätkä niissä olevat ruumiit ole saksalaisten murhaamia. Joukkohaudat ovat mitä todennäköisimmin neuvostoliittolaisten itsensä jäljiltä ja sisältävät neuvostoliittolaisten itsensä tappamia ukrainalaisia.
Desbois joutuukin kirjassaan toteamaan arkistojen epäluotettavuuden, ja samoin tekee jopa USA:n holokaustimuseon tutkimuskeskuksen johtaja Shapiro kirjan esipuheessa!
Desbois kirjoittaa:
Tämä siis, ettei Desbois julkaise kirjassaan yhtäkään niistä neuvostoliittolaisista dokumenteista, joita hän sanoo arkistoissa olevan ja jotka hänen mukaansa sisältävät tietoja joukkohautojen sijainneista ja avaamisista sekä ruumiiden tutkimisista, jopa ruumiiden valokuvia, todistaa, etteivät nuo joukkohaudat ole saksalaisten aikaansaannosta eivätkä niissä olevat ruumiit ole saksalaisten murhaamia. Joukkohaudat ovat mitä todennäköisimmin neuvostoliittolaisten itsensä jäljiltä ja sisältävät neuvostoliittolaisten itsensä tappamia ukrainalaisia.
Desbois joutuukin kirjassaan toteamaan arkistojen epäluotettavuuden, ja samoin tekee jopa USA:n holokaustimuseon tutkimuskeskuksen johtaja Shapiro kirjan esipuheessa!
Desbois kirjoittaa:
Mutta kuinka paljon voi luottaa neuvostoliittolaisiin dokumentteihin, jotka, vaikka niitä käytettiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä, ovat menettäneet paljon uskottavuudestaan sen jälkeen kun Katynin tapausta koskevat paljastukset tulivat julki? Siitä huolimatta analysoimme kaikki neuvostoliittolaisten komissioiden tekstit …. (s. 111).
Shapiro kirjoittaa:
Kuitenkin huolimatta siitä, että tämä runsas materiaali (arkistomateriaali) oli saatavilla, sitä käytettiin vähän. Kieli oli ongelma, ja monesta käsin kirjoitetusta dokumentista jopa hyvin hiotun kielitaidon omaavien tutkijoiden oli vaikea saada selkoa. Vielä vakavampaa oli se, että dokumenttien luotettavuudesta oltiin huolissaan. Neuvostoliiton hallitus oli vääristellyt totuutta niin monessa tilanteessa, että monet ihmiset, joukossa alan johtavia oppineita, asettivat kyseenalaiseksi dokumenttien totuudenmukaisuuden - - Ja kun Neuvostoliiton historiassa oli niin paljon näytösoikeudenkäyntejä, saattoiko kukaan uskoa sitä todistusaineistoa, joka esitettiin väitettyjen avustajien sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä, varsinkin kun monet heistä olivat etnisiä saksalaisia (Volksdeutschen), ukrainalaisia, latvialaisia tai jotain muuta kansallisuutta olevia, joiden lojaliteetti oli kyseenalainen neuvostoliittolaisten silmissä? (s. X).
Tämän Desbois ja Shapiro kertovat tietenkin sen vuoksi, että vaikuttaisivat ”rehellisiltä” – koko maailmahan tietää neuvostoarkistojen läpikotaisen epäluotettavuuden – ja saisivat ”pelastettua” muun osan arkistoa ”luotettavaksi”.
Koska, kuten yllä todettiin, arkistot ovat Desboisin työn perusta, niin Desbois tieten tahtoen valitsee työnsä lähtökohdaksi ”epäuskottavat dokumentit”, ”vääristellyn totuuden” ja ”vailla totuudenmukaisuutta olevat dokumentit”. Desbois on koko ajan ollut tietoinen lähtökohtansa valheellisuudesta, ja se tekee hänestä julkisen huijarin.
Etova on tämän huijarin valhekaivostaan esiin oksentama valhe:
Koska, kuten yllä todettiin, arkistot ovat Desboisin työn perusta, niin Desbois tieten tahtoen valitsee työnsä lähtökohdaksi ”epäuskottavat dokumentit”, ”vääristellyn totuuden” ja ”vailla totuudenmukaisuutta olevat dokumentit”. Desbois on koko ajan ollut tietoinen lähtökohtansa valheellisuudesta, ja se tekee hänestä julkisen huijarin.
Etova on tämän huijarin valhekaivostaan esiin oksentama valhe:
Arkistoista löysimme muita jälkiä: mainintoja saksalaisista pataljoonista, joissa jokaisen jäsenen velvollisuutena oli tappaa ainakin yksi juutalainen. Jokaisen täytyi olla mukana, niin ettei kukaan voinut sanoa: "En tappanut yhtään juutalaista" (s. 55).
Desbois kuitenkin unohtaa tuoda kirjassaan esiin yhtäkään tällaista mainintaa oikeaksi todistettuna tai edes oikeaksi todistamattomana, ja niin hänen väitteensä jää pelkäksi vahvistamattomaksi väitteeksi, irralliseksi propagandaheitoksi. Saksan politiikkana ei ollut surmata yhtäkään juutalaista tämän juutalaisuuden tähden! Saksalaisissa joukoissakin palveli runsaasti juutalaisia (holokaustiin uskovan Bryan Riggin mukaan jopa 150 000, monet korkeissa asemissa; Bryan Rigg: ”Hitler’s Jewish Soldiers”, s. 268).
Desboisilla oli erityinen arkistohenkilö, juutalainen Andrej Umansky (tieto juutalaisuudesta myös täällä ja täällä), joka juoksi näissä suureksi osaksi valheellisissa arkistoissa, ja tämän arkistotyö sujui tähän tapaan:
Desboisilla oli erityinen arkistohenkilö, juutalainen Andrej Umansky (tieto juutalaisuudesta myös täällä ja täällä), joka juoksi näissä suureksi osaksi valheellisissa arkistoissa, ja tämän arkistotyö sujui tähän tapaan:
Työryhmässäni oli myös nuori tutkija, Andrej Umansky, joka tutki arkistoja. Nuori ukrainalainen, joka asui Saksassa - - Andrej kolusi pikkutarkasti saksalaisia arkistoja. Hän kävi usein Ludwigsburgissa, jossa hän keräsi todistajanlausuntoja, vuosikymmeniä vanhoja valaehtoisia todistuksia, jotka olivat peräisin teloituksiin osallistuneilta poliiseilta. Hän lajitteli ja käänsi niitä ja hankki niin meille hyvin runsaan dokumenttiaineiston, jonka avulla saatoimme valmistautua ja paremmin ymmärtää kutakin matkaa. Hän (juutalainen henkilö!) siis oli se, joka ennen kutakin matkaa paikallisti tuhoamispaikat, arvioi uhrien lukumäärän ja määritti tapahtumien ajankohdan saksalaisten ja neuvostoliittolaisten arkistojen ja historioitsijoiden työn mukaan (s. 46-47) - - Arkistojen perusteellinen ja laaja-alainen tutkiminen oli erittäin tärkeää työlleni. Ei ole mahdollista yksinkertaisesti vain kävellä huolettomasti ukrainalaiselle maatilalle suorittamatta ensin kunnollista historiallista tutkimusta. Se on "conditio sine qua non" (välttämätön ehto) todistajien menestykselliselle haastattelulle, koska se mahdollistaa oikeiden kysymysten esittämisen ja vastausten tulkitsemisen. Monen vuoden ajan Andrej Umansky, tarkan vainun omaava pieni arkistonero, on tutkinut saksalaisten oikeusistuinten arkistoja, jotka muodostavat perustan oikeudellisille ratkaisuille. Hän kävi lähellä Stuttgartia sijaitsevassa Ludwigsburgissa, jossa saksalaisten oikeusistuinten historiallisia lausuntoja ja päätöksiä pidetään. Niistä saatava tieto ei voi koskaan olla täydellistä, mutta silti saatoimme sen perusteella saada selville suurten teloitusten päivämäärät, kylien yksiköiden identiteetit – poliisi, SS, Feldgendarmerie (kenttäsantarmi) – tai jopa viittauksia pogromeihin. Kun tapasin todistajia, minulla oli jo valmiina runko tappamisten olosuhteista. Haastattelun aikana asetin sen vuoksi todistajat asteittain vastakkain sen tiedon kanssa, joka oli poimittu (culled) arkistoista, käyttämällä hyvin suorasukaisia kysymyksiä. Ennen kuin menimme tapaamaan todistajia, otimme selvää paikan pinnanmuodostuksesta. Ennen kutakin matkaa Andrej tutki ja antoi selostuksen saksalaisten poliisien ja SS-upseereiden kertomuksista, joissa he selittivät, kuinka he olivat katselleet juutalaisten ampumisia tai osallistuneet niihin jossakin tietyssä kylässä tai kaupungissa Ukrainassa. Hän kävi säännöllisesti myös holokaustimuseossa Washingtonissa työskentelemässä museon oppineiden kanssa ja tutkimassa neuvostoliittolaisia arkistoja (s. 105-106).
Tästä käy ilmi tärkeä tieto: Arkistoista, jotka, kuten sanottu, ovat suurimmaksi osaksi valheellisia ja jotka ovat Desboisin työn perusta, saadaan ”todistajanlausuntojen”, ”valaehtoisten todistusten” ja ”kertomusten” (saatu painostamalla tai kiduttamalla) perusteella selville RUNKO TAPPAMISTEN OLOSUHTEISTA, siis ”tuhoamispaikat”, ”uhrien lukumäärä suurin piirtein”, ”suurten teloitusten ajankohdat”, ”kylissä olleiden joukkojen laatu” ja ”kylien topografia”. Tämä runko on Desboisin työn ”ehdoton totuus”, onhan se juutalaisten (Umansky) sepittämä. Koska se on Desboisin työn ”ehdoton totuus”, se säätelee kaiken muun. Siksi Desbois ei Ukrainassa pyri todistajien haastatteluihin vaan todistajien ”menestyksellisiin” haastatteluihin. Sana ”menestyksellinen” osoittaa, että haastatteluissa pyritään saamaan esiin jo etukäteen määritelty totuus! Suomeksi: haastatteluissa pyritään saamaan todistajat lausumaan ”oikeita” asioita. Siksi Desbois hyökkäävästi käyttää haastatteluissa ”suorasukaisia kysymyksiä” eli asettaa suorasukaisesti haastateltavat Desboisin jo määrittämän totuuden eteen, joka totuus on arkistojen valhe. Desbois sanoo osaavansa kysyä ”oikeita kysymyksiä” eli asettaa haastateltavat painostuksen alle. Eikä Desbois tyydy haastateltavien vastauksiin, hän ”tulkitsee” ne oman totuutensa valossa! Desboisin haastatteluretket ovat painostusretkiä. Ne haastattelut, joissa haastateltavat on saatu sanomaan ”oikeita asioita”, julkaistaan, muut unohdetaan. Kirjassa on mainintoja n. 40 haastatellun lausunnoista, mikä on kaikista haastatelluista 4 %. Loput, 96 %, eivät todennäköisesti ole osanneet sanoa oikeita asioita eikä heidän lausunnoillaan niin ollen ole mitään arvoa.
Otan tässä – yllä mainitun Katynin tapauksen lisäksi - esiin pari näytettä arkistojen luotettavuudesta. Babi Jarissa syyskuussa 1941 tapahtuneeksi väitetystä 33 771 juutalaisen joukkomurhasta neuvostoliittolainen komissio (jonka arkistoja Desboisin apulainen Umansky siis käyttää) esitti sodanjälkeisessä Nürnbergin oikeudenkäynnissä tietoa. Professori Faurisson kertoo siitä näin eräässä haastattelussa:
Otan tässä – yllä mainitun Katynin tapauksen lisäksi - esiin pari näytettä arkistojen luotettavuudesta. Babi Jarissa syyskuussa 1941 tapahtuneeksi väitetystä 33 771 juutalaisen joukkomurhasta neuvostoliittolainen komissio (jonka arkistoja Desboisin apulainen Umansky siis käyttää) esitti sodanjälkeisessä Nürnbergin oikeudenkäynnissä tietoa. Professori Faurisson kertoo siitä näin eräässä haastattelussa:
Nürnbergin oikeudenkäynnissä paikannimi "Babi Jar" ei tullut esiin, mutta eräs dokumentti yksinkertaisesti kertoi yhdessä lauseessa, että saksalaiset olivat Kiovassa (Ukrainan pääkaupungissa), jonka he juuri olivat valloittaneet, ottaneet - seurauksena tuhopolttojen sarjasta, josta syytettiin NKVD:n agentteja - repressaalitoimenpiteenä vangiksi kaikki kaupungin juutalaiset, sitten 29.9.-30.9.1941 nähtävästi kuljettaneet joukon heitä kohti paikkaa, joka tunnetaan Babi Jarina, teloittaakseen lopulta – huomaa tämä luku, täsmällisyydessään ihme – kokonaista 33 771! Tuossa dokumentissa ei ollut päiväystä eikä allekirjoitusta. Se on yksi niistä, jotka oli valinnut luutnantti Walter Rothschild Lontoosta - - Sellainen fantastinen teurastus olisi jättänyt lukemattomia jälkiä, ja itse ympäristö olisi myllerretty ylösalaisin niissä ponnisteluissa, jotka liittyivät tylyihin joukkohautaamisiin ja sitten, kuten jotkut tahtovat kertoa meille, maasta esiin kaivamisiin ja niitä seuranneisiin polttamisiin ulkoilmassa. Kuitenkaan tuona aikana otetuissa ilmakuvissa ei ole merkkejä mistään sellaisesta, eikä tästä valtavasta rikoksesta ole olemassa minkäänlaista materiaalista todistusaineistoa.
Ilmakuvat siis kumoavat vastaansanomattomalla tavalla kaikki väitteet Babi Jarissa tapahtuneesta joukkomurhasta. Ei tapahtunut Babi Jarin joukkomurhaa. Neuvostoliittolaisen komission dokumentti on valheellinen (dokumentti on Document R-102; IMT v. XXXVIII, s. 292 s.). Babi Jarista olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”.
Merkillepantavaa tässä on myös, että jo tuolloin, heti sodan jälkeen, Rothschildit olivat mukana järjestämässä näitä huijauksia.
Sitten siteeraus Smith’s Reportissa nro 161 olevasta Stephan Gallantin kirjoituksesta ”False Witness: Father Patrick Desbois and the ’Holocaust’ in Ukraine” (”Väärä todistaja: Pappi Desbois ja ’holokausti’ Ukrainassa”):
Merkillepantavaa tässä on myös, että jo tuolloin, heti sodan jälkeen, Rothschildit olivat mukana järjestämässä näitä huijauksia.
Sitten siteeraus Smith’s Reportissa nro 161 olevasta Stephan Gallantin kirjoituksesta ”False Witness: Father Patrick Desbois and the ’Holocaust’ in Ukraine” (”Väärä todistaja: Pappi Desbois ja ’holokausti’ Ukrainassa”):
Pappi Desbois ehkä ymmärsi rikosteknistä (forensic) todistusaineistoa ja silminnäkijälausuntoja koskevat ongelmansa, ja siksi hän kertoi kirjastoyleisölle, että hankkiessaan tietoa väitetyistä saksalaisten suorittamista ampumisista hän käyttää dokumenttilähteitä, pääasiassa Einsatz-joukkojen raportteja ja Neuvostoliiton alueella suoritettujen saksalaisfasististen rikosten tutkimiseen asetetun valtion erikoiskomission raportteja. Mitä jälkimmäiseen lähteeseen tulee, sen kaksi huomattavinta uutista olivat, että saksalaiset kaasuttivat yli neljä miljoonaa ihmistä Auschwitzissa ja olivat rikoksen tekijöitä puolalaisten upseerien ja aliupseerien joukkomurhassa Katynissa. Ja vaikka revisionistit ja tuhoamisteorian kannattajat molemmat ovat kyseenalaistaneet Einsatz-joukkojen raporttien luotettavuuden ja jopa aitouden, kukaan ei ole kyennyt vetämään vertoja tämän ranskalaisen papin terävälle silmälle niiden kätkemien yksityiskohtien havaitsemisessa. Hänen israelilaiselle sanomalehdelle antamansa lausunto paljastaa paljon – aivan liian paljon – pappi Desboisin metodista:
"Monissa tapauksissa maanpinnan alla ei ole yhtään mitään, vain maata ja tuhkaa, koska saksalaiset tuhosivat kaiken todistusaineiston joukkomurhasta", Desbois lisää. "Sellaisissa tapauksissa meidän täytyy pohjimmiltaan luottaa natsien dokumentteihin arvioitaessa uhrien lukumäärää. Ajan ja kokemuksen myötä olemme havainneet, että Berliiniin lähetetyt raportit (siis Einsatz-joukkojen raportit) oli kirjoitettu koodikielellä viattoman päivittäisen meteorologisen säätiedotteen varjolla: pilvien lukumäärä tarkoitti hautojen määrää ja sateen määrä tarkoitti uhrien määrää" (Ha’aretz, 17.5.2007).
Kuten Robert Faurisson ja muut revisionistit ovat huomauttaneet, toisen maailmansodan aikana yritetyn juutalaisten tuhoamisen puolustajat ovat yhä enenevästi turvautuneet niukasti verhottuihin uskonnollisiin perusteisiin saadakseen ihmiset hyväksymään kaasukammiot, kuusi miljoonaa ja holokaustin (itsessään uskonnollinen termi). Desbois, ranskalainen pappi, joka on suuressa määrin sekaantunut juutalaisten kanssa käytävään "dialogiin", sopii täydellisesti tuohon miljööseen, jossa materiaalisen todistusaineiston halveksiminen ja todistajanlausuntojen kritiikitön hyväksyminen ilmoituksena ovat vähäisin kiusaus, eikä kaukana niiden takana ole yritys väkipakolla saada voimaan ortodoksia ja hiljentää toisin ajattelevat.
Desboisin tutkimuksessa saadut luvut joukkohautojen määristä on siis saatu suureksi osaksi Einsatz-joukkojen raporttien pilvien lukumääriä koskevista säätiedotteista, Ukrainan luodein toteutetun holokaustin uhrien 1,5 miljoonan lukumäärä puolestaan suureksi osaksi samojen säätiedotteiden sateiden määristä. Näitä raporttejahan juutalainen Andrej Umansky juuri on ahnaasti käynyt tutkimassa, ja ne muodostavat Desboisin tutkimuksen perustan. Puhuminen Desboisin kirjasta voitaisiin lopettaa tähän. Ihmisiä pidetään tässä pilkkana.
Näille narreille todelliset todisteet eivät merkitse mitään, ja minkä tahansa heidän agendaansa (holokaustihuijaus) sopivan todistajanlausunnon he hyväksyvät kritiikittömästi totuudeksi. Ihmiset yritetään saada väkisin hyväksymään a) kaasukammiot, vaikka missään ei koskaan ollut olemassa mitään murhakaasukammioita, b) kuuden miljoonan luku, vaikka juutalaisia kuoli toisessa maailmansodassa suhteessa saman verran kuin muitakin kansallisuuksia, muutama sata tuhatta, suurin osa heistä kulkutauteihin, ja c) holokausti, jota ei lainkaan tapahtunut. Mitä Auschwitzin kuolleitten määrään tulee, olen kirjoittanut siitä kirjoituksessani ”Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista”. Nämä narrit ovat huijareina rikollisia, jotka kuuluvat telkien taakse.
Ja ettei luultaisi, että tuo yllä kuvattu pilvien määristä ja sateen määristä laskeminen olisi vain Ha’aretz -lehden keksintöä, niin pappi Desbois itse esittää asian omassa kirjassaan. Hän kirjoittaa (s. 155):
Näille narreille todelliset todisteet eivät merkitse mitään, ja minkä tahansa heidän agendaansa (holokaustihuijaus) sopivan todistajanlausunnon he hyväksyvät kritiikittömästi totuudeksi. Ihmiset yritetään saada väkisin hyväksymään a) kaasukammiot, vaikka missään ei koskaan ollut olemassa mitään murhakaasukammioita, b) kuuden miljoonan luku, vaikka juutalaisia kuoli toisessa maailmansodassa suhteessa saman verran kuin muitakin kansallisuuksia, muutama sata tuhatta, suurin osa heistä kulkutauteihin, ja c) holokausti, jota ei lainkaan tapahtunut. Mitä Auschwitzin kuolleitten määrään tulee, olen kirjoittanut siitä kirjoituksessani ”Auschwitzissa kuoli 60 421 juutalaista”. Nämä narrit ovat huijareina rikollisia, jotka kuuluvat telkien taakse.
Ja ettei luultaisi, että tuo yllä kuvattu pilvien määristä ja sateen määristä laskeminen olisi vain Ha’aretz -lehden keksintöä, niin pappi Desbois itse esittää asian omassa kirjassaan. Hän kirjoittaa (s. 155):
SS kommunikoi Berliinin kanssa meteorologisten koodien avulla: pilvien määrä tarkoitti avattuja hautoja ja sateen määrä poltettujen ruumiiden lukumäärää (the SS communicated with Berlin by means of meteorological codes: the number of clouds indicated the graves opened, and the height of the rain the number of bodies burnt).
Artikkelissaan ”A brief note on Father Patrick Desbois” (”Lyhyt kommentti pappi Patrick Desboisista”) Thomas Kues toteaa:
Desbois, ranskalainen katolinen pappi, on kuluttanut monta vuotta matkustamalla Ukrainan maaseudulla etsimässä joukkohautoja, joista löytyy Einsatz-joukkojen ja muiden saksalaisten yksikköjen ampumia juutalaisia uhreja. Kuten Gallant huomauttaa, Desboisin metodologia on muodostettu klassisen tuhoamisteoriamallin mukaan, jossa silminnäkijöiden jokainen sana otetaan todesta, olivatpa heidän lausuntonsa miten absurdeja hyvänsä (kuten tarina kädestä, joka kurkottaa seitsemän päivää vanhasta haudasta tarttuakseen todistajan lapioon), joukkohaudat "paikallistetaan" näiden silminnäkijätodistusten perusteella, neuvostoliittolaisten esittämä dokumentaarinen todistusaineisto otetaan Jumalan sanana eikä minkäänlaista yritystä tehdä sen määrittämiseksi, mikä on haudattujen ihmisten jäännösten määrä, heidän identiteettinsä tai haudan alkuperä.
Tietenkin, jos mitään todellista todistusaineistoa ei voida löytää, voidaan aina syyttää "Sonderkommandon 1005" perfektionistisia (täydellisyyteen pyrkiviä) todistusaineiston tuhoajia, jotka, selkänsä takana puna-armeija ja jäljellä olevat partisaanit, onnistuivat hävittämään saksalaisten joukkomurhien jäljet sadoissa tai jopa tuhansissa enemmän tai vähemmän epämääräisissä paikoissa kaikkialla Länsi-Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa, antaen näin epähuomiossa pappi Desboisille ja hänen kaltaisilleen ihmisille vahvimman ja mitä käsittämättömimmän todisteen: todistusaineiston paljonpuhuvan puuttumisen.
Samaan tapaan Desbois luottaa ns. tapahtumailmoituksiin (saks. Ereignismeldungen), pitäen itsestään selvänä, että Einsatz-joukot tunnollisesti raportoivat tapettujen juutalaisten määrän Berliiniin, mutta tapauksissa, joissa minkäänlaista "dokumentaarista todistusaineistoa" ei voida saada kokoon, hän turvautuu melko pakanalliseen teenlehdistä lukemisen metodiin. Tyypillinen esimerkki tuhoamisteoriaan liittyvästä kahden vastakkaisen ajatuksen hyväksymisestä on se, että meidän tulisi uskoa, että joissakin tapauksissa Einsatz-joukkojen johtajat raportoivat teloitettujen juutalaisten täsmällisen lukumäärän (joskus jopa kuvitettuna näppärillä pienillä ruumisarkkukuvilla – virallisissa raporteissa!), kun taas toisissa tapauksissa he näkivät vaivaa koodatakseen joukkoampumisia koskevat raportit "viattomiksi päivittäisiksi meteorologisiksi säätiedotteiksi", joissa "pilvien lukumäärä tarkoitti hautojen määrää ja sateen määrä tarkoitti uhrien määrää"! Tuliko Desboisin mieleen tarkistaa, vastaavatko noiden "koodattujen" viestien sisällöt noina aikoina noissa paikoissa vallinnutta tosiasiallista säätä? Tai, jos sellainen vastaavuus on, onko meidän ehkä käsitettävä niin, että laukausten lukumäärä riippui säästä? Pelastivatko aurinkoiset päivät juutalaiset?
Pappi Desboisin todiste on siis se, ettei ole todistusaineistoa. Tyypillinen juutalainen todistus (Desboishan toimii jokaista sanaa ja tekoa myöten juutalaisten käskyläisenä). Näinhän voidaan todistaa mitä vain, ja varsin vaivattomasti, vaikka nojatuolissa istuen.
Pappi Desboisin kirjassa on todella kokonainen luku tästä ”Operaatiosta 1005”, johon mainittu ”Sonderkommando 1005” liittyy. Pappi Desbois ei ilmoita mitään lähteitä, ei ainuttakaan dokumenttia, joten oletettavaa on, että hän on saanut oppinsa tästä ”Operaatiosta 1005” Israelissa Yad Vashem -kursseiltaan. Desbois kirjoittaa (s. 153-156):
Pappi Desboisin kirjassa on todella kokonainen luku tästä ”Operaatiosta 1005”, johon mainittu ”Sonderkommando 1005” liittyy. Pappi Desbois ei ilmoita mitään lähteitä, ei ainuttakaan dokumenttia, joten oletettavaa on, että hän on saanut oppinsa tästä ”Operaatiosta 1005” Israelissa Yad Vashem -kursseiltaan. Desbois kirjoittaa (s. 153-156):
Vuonna 1942 Himmler laati suunnitelman, joka nykyaikaisin silmin katsottuna näyttää uskomattomalta. Se kulki oudolla ja vähän tunnetulla nimellä Operaatio 1005. Operaatio, joka kesti kesästä 1942 vuoden 1944 loppuun, tarkoitti kaikkien Saksan uhrien kaivamista esiin itäisessä Euroopassa ja ruumiiden polttamista suurissa polttorovioissa. Rakennettiin erityisiä rovioita, joihin mahtui jopa 2 000 ruumista. Tarkoitus oli hävittää kaikki jäljet teloituksista, varsinkin niistä, jotka olivat Einsatz-joukkojen suorittamia. Operaation koodinimi 1005 tuli erään kirjeen luokittelunumerosta.
Tämän operaation nimi liitetään aina erään miehen, Paul Blobelin, nimeen. Saman miehen, joka aikaisemmin oli ollut vastuussa juutalaisten teloittamisesta Babi Jarissa. Hänet asetettiin operaation johtoon kesäkuussa 1942, ja hänen tehtäväkseen annettiin kaikkien Saksan murhaamien ihmisten, pääasiassa (principally) juutalaisten, ruumiiden hävittäminen. Hän muodosti kommandoja ja lähetti ne suunnilleen samalle reitille jota Einsatz-joukot olivat kulkeneet. Paul Blobel myös kehitti erityisen tekniikan, jolla ruumiiden palaminen saatiin tehokkaammaksi: ruumiit asetettiin kerroksittain puiden kanssa metallisille tangoille kuten hautaroviossa; kun se sytytettiin palamaan, ruumiiden poltto oli erittäin (extremely) nopeaa. - -
Tutkimusteni aikana Ukrainassa tapasin miehiä ja naisia, jotka näkivät palojen savun ja joiden oli pakko poistua taloistaan, koska haju oli niin sietämätöntä. Vaikka Operaatioon 1005 liittyi ehdoton salassapito, se oli epäilemättä parhaiten tunnettu saksalainen operaatio ruumiiden polttopaikkojen välittömässä läheisyydessä juutalaisten kansanmurhan aikana. - - 1005-kommandojen tehtävänä oli paikantaa juutalaisten yhteishaudat, kaivaa esiin ruumiit, laskea ne ja sitten polttaa ne. Operaatio 1005 pidettiin salaisena: SS kommunikoi Berliinin kanssa meteorologisten koodien avulla: pilvien määrä tarkoitti avattuja hautoja ja sateen määrä poltettujen ruumiiden lukumäärää - - Naisten ruumiit asetettiin (polttorovioissa) alimmaiseksi ruokkimaan tulta.
Desbois valehtelee. Himmler ei laatinut mitään ruumiidenhävityssuunnitelmaa millään nimellä. Sodan aikana ei ollut olemassa joukkoja nimellä ”erikoiskommando 1005” eikä sodan aikana tunnettu nimitystä ”Operaatio 1005” (tai ”Aktion 1005”). Nimityksen ”erikoiskommando 1005” keksivät neuvostoliittolaiset Nürnbergin oikeudenkäynnissä helmikuussa 1946 Gerhard Adametzin kuulusteluiden perusteella, ja nimitys ”Operaatio 1005” keksittiin vasta vuonna 1947 (viittaan kirjoitukseeni ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”, alaotsikko ”Operaatio 1005”). Eivätkä naisten ruumiit poikkea mitenkään miesten ruumiista niitä poltettaessa. Desbois toistaa vanhaa juorua.
Myöskään Blobelin 2000-hengen metallitankorovioista ei ole olemassa minkäänlaista pitävää todistusta. Blobelin 18.6.1947 antamassa valaehtoisessa todistuksessa sanotaan, että joukkohaudoissa olevien ruumiiden päältä poistettiin maa, sitten ruumiiden päälle kaadettiin polttoainetta ja kahdessa päivässä ruumiit olivat hävinneet jäljettömiin. Hautakuoppa täytettiin. Ei tarvittu metallitankoja tai puita. Tässäkin kuitenkin puhutaan valhetta, ja nämä “valaehtoiset todistukset” ovat tyhjää lööperiä kautta linjan, sillä ne on tunnetusti saatu painostamalla, kiristämällä ja varsinkin kiduttamalla, eivätkä niitä edes kirjoittaneet asianomaiset lausunnon antajat vaan kuulustelijat itse, ja he kirjoittivat niihin, minkä katsoivat tarpeelliseksi. Jos hautaan kaadetaan polttoainetta vaikka tuhat litraa, se ei auta, sillä sellainen hauta ei pala. Polttoaine palaa ainoastaan päällimmäisten ruumiiden päällä ja reunoilla, siinä, missä on happea. Syvemmällä olevat ruumiit vain kostuvat mutta eivät mitenkään voi palaa hapettomassa tilassa. Koko polttamistapahtuma on fiasko, ja tulokseksi saadaan vain päällimmäisten ruumiiden pintojen mustuminen ja valtava polttoainemaksu. Tuloksena on tietysti myös loputon kiroilu ja häpeä, sillä tuollaisen nöyryytyksen jälkeen kaikki häpeävät toisiaan, ja ainakin minä häpeäisin sen jälkeen mennä kotiin.
Blobelin valaehtoisessa todistuksessa todetaan myös, että rintamalinjojen lähestymisen vuoksi joukkohautoja ei voitu tuhota Kiovan (engl. Kiev) etelä- ja itäpuolella (Kiova sijaitsee Pohjois-Ukrainassa). Suuressa osassa Ukrainaa joukkohautoja ei siis tämän mukaan ole voitu tuhota, joten sieltä Desbois voisi esittää meille, todisteiden kera, joukkohautoja ja niiden juutalaisruumiita. Lapio käteen ja ruumiit esiin! Nosta niskasta ylös ja näytä meille! Sitten oikeuslääketieteelliset ja rikostekniset tutkimukset, joita koko maailma voi seurata! Mielestäni Desbois voisi matkustaa Ukrainaan todellisiin tutkimuksiin ja jättää turistiseikkailut, mummojen itkettämiset ja matkanovellit sikseen.
Myöskään juutalaisia ei joukkoteloitettu Babi Jarissa, koska ilmakuvat osoittavat, ettei kyseisessä paikassa tapahtunut sodan aikana minkäänlaista ihmistoimintaa, jossa maaperään olisi kajottu. Alue on täysin koskematon, eikä siinä ole minkäänlaisia jälkiä joukkomestauksista, joukkohaudoista, joukkoylöskaivamisista tai joukkopolttamisista. Koko Babi Jar -tarina on valhe. Siksi Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset 101 ja 106 sekä toiminta- ja tilanneraportti 6, jotka puhuvat Babi Jarin joukkomurhasta ja 33 771 uhrista, ovat ehdottomasti väärennöksiä (samalla tulee kyseenalaiseksi kaikkien Einsatz-raporttien luotettavuus). Blobel ei siis ollut ”vastuussa juutalaisten teloittamisesta Babi Jarissa”, vaikka juutalaispalveluksessa oleva pappi niin väittää.
Ja vaikka kuviteltaisiin, että tuollainen joukkomurha olisi Babi Jarissa suoritettu, niin miksi toisessa valaehtoisessa vakuutuksessaan (annettu 6.6.1947) Blobel sanoo (jälleen kuitenkin tavalla tai toisella pakotettuna), että hänen Einsatz-kommandonsa 4a suoritti hänen aikanaan (heinäkuusta 1941 tammikuuhun 1942) kaiken kaikkiaan noin 10 000 – 15 000 teloitusta, jos jo pelkästään Babi Jarissa syyskuussa 1941 teloitettiin 33 771? Tässä on ristiriita, josta ei pääse yli. Tosin Blobel tämän valaehtoisen vakuutuksensa lopussa ilmoittaa, että luku 33 771 on liian suuri ja että ”ammuttuja eli ollut yli puolta tuosta lukumäärästä”, siis ehkä 16885 (puolet). Jos Blobel puolittaa Babi Jarin luvun 33 771, niin silloin hän julistaa Einsatz-raportit, jotka siitä puhuvat, epäluotettaviksi. Tai jos 33 771 pitäisi paikkansa, mihin valoon joutuisi hänen valaehtoinen todistuksensa?
Mutta jos Blobel olisi joukkomurhannut ihmisiä Babi Jarissa, niin miten hänen pyrintönsä olisi sujunut? Blobel kuvaa (tässä samassa valaehtoisessa vakuutuksessaan) teloitusta niin, että kerralla tuotiin teloitettavaksi 15 ihmisen ryhmä, joka asetettiin kuopan (tässä tapauksessa Babi Jarin rotkon) reunalle. Kun teloitettavat olivat paikoillaan, annettiin ampumiskäsky, ja ammutut putosivat rotkoon. On kohtuullista – kaikki häiriötekijät ja yllättävät viivästymiset ja kaikenlaiset tapahtumiset huomioon ottaen –, että yhden ryhmän teloittamiseen tarvittavaksi ajaksi arvioidaan 7 minuuttia. Valoisaa aikaa ynnä riittävän valoisaa hämärää aikaa on Kiovassa tuohon vuodenaikaan 12 tuntia 50 minuuttia, 770 minuuttia, päivässä. Koska ryhmiä on 33 771/15 = 2252, koko joukon teloittamiseen tarvitaan 2252 x 7 = 15 764 minuuttia, ja koska yhdessä päivässä tehokasta aikaa on 770 minuuttia, tarvittaisiin 21 päivää. Jos taas lasketaan Blobelin puolittaman lukumäärän mukaan, tarvittaisiin 11 päivää. Kuitenkin Babi Jarin teloitusten sanotaan tapahtuneen kahdessa päivässä. Lisäksi säätietojen mukaan Babi Jarissa vallitsi tuolloin kaatosade (tätä tietoa en ole voinut tarkistaa).
Kummassakaan Blobelin valaehtoisessa todistuksessa ei mainita nimeä ”operaatio 1005”. Blobel ei tuntenut sellaista nimeä. Kummankaan valaehtoisen todistuksen tukena ei ole todistettua konkreettista määräystä, ei ainoatakaan aitoa dokumenttia eikä minkäänlaista materiaalista todistusta. Ne ovat voittajavaltioiden kuulustelijoiden (jotka olivat lähes kaikki juutalaisia) sepustuksia, jotka he itse laativat kuulusteluiden perusteella ja joihin he – tavalla tai toisella - hankkivat kuulusteltavien allekirjoitukset. Viimeksi mainitun (6.6.1947) valaehtoisen todistuksen valheellisuuden kruunaa maininta ”kaasuvaunuista”, joilla muka myös tapettiin ihmisiä jopa 7-8 minuutissa! Ei saksalaisilla ollut tuollaisia ”murhakaasuvaunuja”; tästä olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Kaasuvaunut”.
Koko tämän ”operaatio 1005” -asian tausta on seuraava (seuraavat kymmenisen kappaletta ovat siteeraus kirjoituksestani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”): Saksalaiset löysivät – paikallisen väestön opastamana – neuvostoliittolaisten tekemien joukkomurhien jäljiltä 13.4.1943 Katynin metsästä Smolenskin läheltä 4143 puolalaisen upseerin joukkohaudat. Vinnitsasta Ukrainasta he löysivät pari kuukautta myöhemmin 97 joukkohautaa, joissa oli 9432 neuvostoliittolaisten surmaaman ukrainalaisen ruumiit. Kansainväliset komissiot kutsuttiin tutkimaan kumpaakin tapausta.
Tämän johdosta neuvostoliittolaiset ryhtyivät kostotoimiin: he tutkivat kaikki mahdolliset saksalaisten tekemät tai tekemiksi väitetyt rikokset puna-armeijan takaisin valtaamilla alueilla. Tutkimuskomissioita asetettiin lähes joka kaupunkiin. Koska rikosten jäljet olivat hyvin vähäisiä, neuvostoliittolaiset ryhtyivät petoksiin. Esimerkiksi jos löytyi joitakin ruumiita, niitä kuvattiin useaan kertaan eri kulmista, jotta saataisiin aikaan vaikutelma useammasta uhrista.
Yksi esimerkki on Osarichi. 12.3.1944 saksalaiset sulkivat alueen valkovenäläisen väestön kahteen leiriin lähelle Osarichin kylää. Näissä leireissä ei ollut infrastruktuuria, ja internoidut joutuivat olemaan paljaan taivaan alla kuusi päivää 18.3.1944 asti, jolloin leirit joutuivat puna-armeijan haltuun. Neuvostoliittolaiset tekivät leireistä propaganda-aseen. Uhrien määräksi esitettiin 8000 – 49 000. Kuitenkin kuolleita löytyi vain 46! Nämä oli kuvattu useaan kertaan eri kulmista, koska kuolleita oli nähtävästi liian vähän propagandatarkoituksiin.
Toinen esimerkki on Babi Jar, jossa kuitenkin jouduttiin kuvaamaan vain muutamaa lahonnutta kenkää ja vaateriepua!
Itäisiltä alueilta ei kerta kaikkiaan ole löytynyt saksalaisten jäljiltä joukkohautoja! Joachim Hoffman (”Stalin's War of Extermination 1941 – 1945”, s. 175) toteaa idän joukkohaudoista seuraavaa:
Germar Rudolf toteaa kirjassaan Lectures on the Holocaust (s. 323), ettei hän ole tietoinen yhdestäkään saksalaiskontrollissa olleen NL:n alueen joukkohaudasta, jossa olisi saksalaisten uhreja. Artikkelissaan ”A brief History of Forensic Examinations of Auschwitz” hän sanoo vielä:
Myöskään Blobelin 2000-hengen metallitankorovioista ei ole olemassa minkäänlaista pitävää todistusta. Blobelin 18.6.1947 antamassa valaehtoisessa todistuksessa sanotaan, että joukkohaudoissa olevien ruumiiden päältä poistettiin maa, sitten ruumiiden päälle kaadettiin polttoainetta ja kahdessa päivässä ruumiit olivat hävinneet jäljettömiin. Hautakuoppa täytettiin. Ei tarvittu metallitankoja tai puita. Tässäkin kuitenkin puhutaan valhetta, ja nämä “valaehtoiset todistukset” ovat tyhjää lööperiä kautta linjan, sillä ne on tunnetusti saatu painostamalla, kiristämällä ja varsinkin kiduttamalla, eivätkä niitä edes kirjoittaneet asianomaiset lausunnon antajat vaan kuulustelijat itse, ja he kirjoittivat niihin, minkä katsoivat tarpeelliseksi. Jos hautaan kaadetaan polttoainetta vaikka tuhat litraa, se ei auta, sillä sellainen hauta ei pala. Polttoaine palaa ainoastaan päällimmäisten ruumiiden päällä ja reunoilla, siinä, missä on happea. Syvemmällä olevat ruumiit vain kostuvat mutta eivät mitenkään voi palaa hapettomassa tilassa. Koko polttamistapahtuma on fiasko, ja tulokseksi saadaan vain päällimmäisten ruumiiden pintojen mustuminen ja valtava polttoainemaksu. Tuloksena on tietysti myös loputon kiroilu ja häpeä, sillä tuollaisen nöyryytyksen jälkeen kaikki häpeävät toisiaan, ja ainakin minä häpeäisin sen jälkeen mennä kotiin.
Blobelin valaehtoisessa todistuksessa todetaan myös, että rintamalinjojen lähestymisen vuoksi joukkohautoja ei voitu tuhota Kiovan (engl. Kiev) etelä- ja itäpuolella (Kiova sijaitsee Pohjois-Ukrainassa). Suuressa osassa Ukrainaa joukkohautoja ei siis tämän mukaan ole voitu tuhota, joten sieltä Desbois voisi esittää meille, todisteiden kera, joukkohautoja ja niiden juutalaisruumiita. Lapio käteen ja ruumiit esiin! Nosta niskasta ylös ja näytä meille! Sitten oikeuslääketieteelliset ja rikostekniset tutkimukset, joita koko maailma voi seurata! Mielestäni Desbois voisi matkustaa Ukrainaan todellisiin tutkimuksiin ja jättää turistiseikkailut, mummojen itkettämiset ja matkanovellit sikseen.
Myöskään juutalaisia ei joukkoteloitettu Babi Jarissa, koska ilmakuvat osoittavat, ettei kyseisessä paikassa tapahtunut sodan aikana minkäänlaista ihmistoimintaa, jossa maaperään olisi kajottu. Alue on täysin koskematon, eikä siinä ole minkäänlaisia jälkiä joukkomestauksista, joukkohaudoista, joukkoylöskaivamisista tai joukkopolttamisista. Koko Babi Jar -tarina on valhe. Siksi Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset 101 ja 106 sekä toiminta- ja tilanneraportti 6, jotka puhuvat Babi Jarin joukkomurhasta ja 33 771 uhrista, ovat ehdottomasti väärennöksiä (samalla tulee kyseenalaiseksi kaikkien Einsatz-raporttien luotettavuus). Blobel ei siis ollut ”vastuussa juutalaisten teloittamisesta Babi Jarissa”, vaikka juutalaispalveluksessa oleva pappi niin väittää.
Ja vaikka kuviteltaisiin, että tuollainen joukkomurha olisi Babi Jarissa suoritettu, niin miksi toisessa valaehtoisessa vakuutuksessaan (annettu 6.6.1947) Blobel sanoo (jälleen kuitenkin tavalla tai toisella pakotettuna), että hänen Einsatz-kommandonsa 4a suoritti hänen aikanaan (heinäkuusta 1941 tammikuuhun 1942) kaiken kaikkiaan noin 10 000 – 15 000 teloitusta, jos jo pelkästään Babi Jarissa syyskuussa 1941 teloitettiin 33 771? Tässä on ristiriita, josta ei pääse yli. Tosin Blobel tämän valaehtoisen vakuutuksensa lopussa ilmoittaa, että luku 33 771 on liian suuri ja että ”ammuttuja eli ollut yli puolta tuosta lukumäärästä”, siis ehkä 16885 (puolet). Jos Blobel puolittaa Babi Jarin luvun 33 771, niin silloin hän julistaa Einsatz-raportit, jotka siitä puhuvat, epäluotettaviksi. Tai jos 33 771 pitäisi paikkansa, mihin valoon joutuisi hänen valaehtoinen todistuksensa?
Mutta jos Blobel olisi joukkomurhannut ihmisiä Babi Jarissa, niin miten hänen pyrintönsä olisi sujunut? Blobel kuvaa (tässä samassa valaehtoisessa vakuutuksessaan) teloitusta niin, että kerralla tuotiin teloitettavaksi 15 ihmisen ryhmä, joka asetettiin kuopan (tässä tapauksessa Babi Jarin rotkon) reunalle. Kun teloitettavat olivat paikoillaan, annettiin ampumiskäsky, ja ammutut putosivat rotkoon. On kohtuullista – kaikki häiriötekijät ja yllättävät viivästymiset ja kaikenlaiset tapahtumiset huomioon ottaen –, että yhden ryhmän teloittamiseen tarvittavaksi ajaksi arvioidaan 7 minuuttia. Valoisaa aikaa ynnä riittävän valoisaa hämärää aikaa on Kiovassa tuohon vuodenaikaan 12 tuntia 50 minuuttia, 770 minuuttia, päivässä. Koska ryhmiä on 33 771/15 = 2252, koko joukon teloittamiseen tarvitaan 2252 x 7 = 15 764 minuuttia, ja koska yhdessä päivässä tehokasta aikaa on 770 minuuttia, tarvittaisiin 21 päivää. Jos taas lasketaan Blobelin puolittaman lukumäärän mukaan, tarvittaisiin 11 päivää. Kuitenkin Babi Jarin teloitusten sanotaan tapahtuneen kahdessa päivässä. Lisäksi säätietojen mukaan Babi Jarissa vallitsi tuolloin kaatosade (tätä tietoa en ole voinut tarkistaa).
Kummassakaan Blobelin valaehtoisessa todistuksessa ei mainita nimeä ”operaatio 1005”. Blobel ei tuntenut sellaista nimeä. Kummankaan valaehtoisen todistuksen tukena ei ole todistettua konkreettista määräystä, ei ainoatakaan aitoa dokumenttia eikä minkäänlaista materiaalista todistusta. Ne ovat voittajavaltioiden kuulustelijoiden (jotka olivat lähes kaikki juutalaisia) sepustuksia, jotka he itse laativat kuulusteluiden perusteella ja joihin he – tavalla tai toisella - hankkivat kuulusteltavien allekirjoitukset. Viimeksi mainitun (6.6.1947) valaehtoisen todistuksen valheellisuuden kruunaa maininta ”kaasuvaunuista”, joilla muka myös tapettiin ihmisiä jopa 7-8 minuutissa! Ei saksalaisilla ollut tuollaisia ”murhakaasuvaunuja”; tästä olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Kaasuvaunut”.
Koko tämän ”operaatio 1005” -asian tausta on seuraava (seuraavat kymmenisen kappaletta ovat siteeraus kirjoituksestani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”): Saksalaiset löysivät – paikallisen väestön opastamana – neuvostoliittolaisten tekemien joukkomurhien jäljiltä 13.4.1943 Katynin metsästä Smolenskin läheltä 4143 puolalaisen upseerin joukkohaudat. Vinnitsasta Ukrainasta he löysivät pari kuukautta myöhemmin 97 joukkohautaa, joissa oli 9432 neuvostoliittolaisten surmaaman ukrainalaisen ruumiit. Kansainväliset komissiot kutsuttiin tutkimaan kumpaakin tapausta.
Tämän johdosta neuvostoliittolaiset ryhtyivät kostotoimiin: he tutkivat kaikki mahdolliset saksalaisten tekemät tai tekemiksi väitetyt rikokset puna-armeijan takaisin valtaamilla alueilla. Tutkimuskomissioita asetettiin lähes joka kaupunkiin. Koska rikosten jäljet olivat hyvin vähäisiä, neuvostoliittolaiset ryhtyivät petoksiin. Esimerkiksi jos löytyi joitakin ruumiita, niitä kuvattiin useaan kertaan eri kulmista, jotta saataisiin aikaan vaikutelma useammasta uhrista.
Yksi esimerkki on Osarichi. 12.3.1944 saksalaiset sulkivat alueen valkovenäläisen väestön kahteen leiriin lähelle Osarichin kylää. Näissä leireissä ei ollut infrastruktuuria, ja internoidut joutuivat olemaan paljaan taivaan alla kuusi päivää 18.3.1944 asti, jolloin leirit joutuivat puna-armeijan haltuun. Neuvostoliittolaiset tekivät leireistä propaganda-aseen. Uhrien määräksi esitettiin 8000 – 49 000. Kuitenkin kuolleita löytyi vain 46! Nämä oli kuvattu useaan kertaan eri kulmista, koska kuolleita oli nähtävästi liian vähän propagandatarkoituksiin.
Toinen esimerkki on Babi Jar, jossa kuitenkin jouduttiin kuvaamaan vain muutamaa lahonnutta kenkää ja vaateriepua!
Itäisiltä alueilta ei kerta kaikkiaan ole löytynyt saksalaisten jäljiltä joukkohautoja! Joachim Hoffman (”Stalin's War of Extermination 1941 – 1945”, s. 175) toteaa idän joukkohaudoista seuraavaa:
Sosialismi jätti murhajälkensä kaikkialle NL:n alueelle. "Neuvostoliiton alueella on yli 100 000 merkitsemätöntä joukkohautaa", sanoo ukrainalainen tutkija Carynnyk, "koko maa on rakennettu luurankojen päälle". Joka ikisellä kaupungilla, joka ikisellä maakaistaleella oli "omat joukkohautansa" (Carynnyk: "The Killing Fields of Kiev"). - - Suur-Venäjän alueella voidaan mainita Smolensk ja Katyn, johon 50 000 ammutun uhrin ruumiit kuljetettiin kuin liukuhihnalla vuodesta 1935 lähtien (Schaworonkow: "Nach den Hinrichtungen gab es Alkohol").NL:n joukkohaudat liittyvät siis NL:n omiin puhdistuksiin. Juutalainen Kaganovich esimerkiksi lähetettiin nimenomaan ”puhdistamaan” Smolenskin seutua v. 1937 (kuten myös Tseljabinskin, Jaroslawin ja Ivanovoan seutuja; Courtois: The Black Book of Communism, s. 189).
Germar Rudolf toteaa kirjassaan Lectures on the Holocaust (s. 323), ettei hän ole tietoinen yhdestäkään saksalaiskontrollissa olleen NL:n alueen joukkohaudasta, jossa olisi saksalaisten uhreja. Artikkelissaan ”A brief History of Forensic Examinations of Auschwitz” hän sanoo vielä:
Sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli v. 1991 romahtanut, löydettiin ja tutkittiin lukuisia joukkohautoja, joissa oli satoja tuhansia neuvostoliittolaisten uhreja. Tutkimuksissa selvitettiin uhrien lukumäärä ja monessa tapauksessa myös kuolinsyy. Samoilla alueilla, joilta monet näistä joukkohaudoista löydettiin, Einsatz-joukkojen on sanottu ampuneen miljoona tai enemmänkin juutalaisia: kuitenkaan yhtäkään sellaista hautaa ei ole koskaan ilmoitettu löytyneen, saati kaivettu auki ja tutkittu, niiden yli 50 vuoden aikana, jolloin nämä alueet ovat olleet NL:n ja sen seuraajavaltioiden kontrollissa.
Artikkelissaan "My Role in the Zündel Trial" (JHR 4/1989-90) IHR:n johtaja Mark Weber siteeraa Einsatz-raporttia 127 (31.10.1941), jossa kerrotaan saksalaisten idästä löytämistä joukkohaudoista:
Neuvostoliittolaiset joutuivat siis jälkiä etsiessään ongelman eteen. Ei löytynyt niiden Hilbergin ilmoittamien 1,5 miljoonan neuvostoliittolaisen juutalaisen ruumiita, jotka Einsatz-joukot, Saksan puolustusvoimat, SS ja poliisiyksiköt olisivat tappaneet, ei myöskään ei-juutalaisten ruumiita! Ongelma ratkesi niin, että ne on siinä tapauksessa täytynyt hävittää, polttaa! Tästä syystä oikeuslaitos ja historiankirjoitus tarvitsivat välttämättä ”Operaation 1005” (tai ”Aktion 1005” tai ”Sonderaktion 1005”). Kauheista massamurhista ei ollut mitään materiaalista todistetta, mutta tämä ei haitannut, se oli vain pikkuseikka!
Tästä taustasta lähtien juutalaiset ovat kehitelleet ja levitelleet tätä ”operaatio 1005”-huijaustaan. Tällaisissa valherakennelmissa valheita täytyy peitellä yhä uusilla valheilla, eikä rakennelmasta tule koskaan pitävää. Tässäkin asiassa juutalaiset ovat sotkeutuneet omien valheidensa verkkoon. Esimerkiksi: jos kerran Blobel sai ruumiiden hävittämiskäskyn kesäkuussa 1942, niin miksi Belzecissä väitteiden mukaan haudattiin ihmisiä joulukuulle 1942 asti ja Treblinkassa väitteiden mukaan maaliskuulle 1943 asti? Koko tarina on täynnä ammottavia aukkoja, kuten yllä olevastakin on jo käynyt ilmi.
Ja mitä teloituksiin tulee, ne olivat laillisia. Blobel on todennut aivan oikein:
Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta.Idässä on siis runsaasti joukkohautoja, mutta niissä ei ole juutalaisia ruumiita, ei ennen saksalaisten tuloa eikä saksalaisten tulon jälkeen. Juutalaiset ovatkin toimineet murhaajina, ja entisen Neuvostoliiton maaperästä löytyvät joukkohaudat ovat täynnä juutalaisten uhreja (Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys).
Neuvostoliittolaiset joutuivat siis jälkiä etsiessään ongelman eteen. Ei löytynyt niiden Hilbergin ilmoittamien 1,5 miljoonan neuvostoliittolaisen juutalaisen ruumiita, jotka Einsatz-joukot, Saksan puolustusvoimat, SS ja poliisiyksiköt olisivat tappaneet, ei myöskään ei-juutalaisten ruumiita! Ongelma ratkesi niin, että ne on siinä tapauksessa täytynyt hävittää, polttaa! Tästä syystä oikeuslaitos ja historiankirjoitus tarvitsivat välttämättä ”Operaation 1005” (tai ”Aktion 1005” tai ”Sonderaktion 1005”). Kauheista massamurhista ei ollut mitään materiaalista todistetta, mutta tämä ei haitannut, se oli vain pikkuseikka!
Tästä taustasta lähtien juutalaiset ovat kehitelleet ja levitelleet tätä ”operaatio 1005”-huijaustaan. Tällaisissa valherakennelmissa valheita täytyy peitellä yhä uusilla valheilla, eikä rakennelmasta tule koskaan pitävää. Tässäkin asiassa juutalaiset ovat sotkeutuneet omien valheidensa verkkoon. Esimerkiksi: jos kerran Blobel sai ruumiiden hävittämiskäskyn kesäkuussa 1942, niin miksi Belzecissä väitteiden mukaan haudattiin ihmisiä joulukuulle 1942 asti ja Treblinkassa väitteiden mukaan maaliskuulle 1943 asti? Koko tarina on täynnä ammottavia aukkoja, kuten yllä olevastakin on jo käynyt ilmi.
Ja mitä teloituksiin tulee, ne olivat laillisia. Blobel on todennut aivan oikein:
Vakoilijoiden, partisaanien, sabotoijien, vakoiluun ja sabotaaseihin sekaantuneiden epäilyttävien henkilöiden ja niiden, jotka pyrkivät haitallisesti vaikuttamaan Saksan armeijaan, teloittaminen oli mielestäni täysin Haagin sopimuksen mukaista.
Blobel hirtettiin kesäkuussa 1951.
Kannattaa mainita myös pappi Desboisin taustajoukkojen Pariisissa kesäkuussa 2009 pitämä kansainvälinen ”Operaatio 1005” –konferenssi. Vaikka pappi Desbois kirjoittaa kirjassaan: ”Vuonna 1942 Himmler laati suunnitelman, joka nykyaikaisin silmin katsottuna näyttää uskomattomalta. Se kulki oudolla ja vähän tunnetulla nimellä Operaatio 1005. Operaatio, joka kesti kesästä 1942 vuoden 1944 loppuun, tarkoitti kaikkien Saksan uhrien kaivamista esiin itäisessä Euroopassa ja ruumiiden polttamista suurissa polttorovioissa. - - Hänet (Blobel) asetettiin operaation johtoon kesäkuussa 1942, ja hänen tehtäväkseen annettiin kaikkien Saksan murhaamien ihmisten, pääasiassa (principally) juutalaisten, ruumiiden hävittäminen”, niin konferenssin avajaispuheessaan hän pohti, voidaanko operaation 1005 kohdalla puhua ”yhdestä keskusjohtoisesta operaatiosta” vai ”paikallisista aloitteista”. Desbois siis mitätöi kirjansa väitteet keskusjohtoisesta toiminnasta operaation 1005 takana ja tahtoo pohtia asiaa kokonaan uudelleen. Voidaan päätellä, ettei ollut mitään Himmlerin suunnitelmaa.
Kuinka nämä huijarit riepottelevatkaan Blobelia! Edouard Husson -niminen konferenssin osanottaja kertoo (s. 2), että kesällä 1942 Blobel olisi Chelmnossa (paikka käy ilmi sivulta 3) etsinyt parasta ruumiidenhävittämismetodia. Blobel kuulemma pani ruumiita happokylpyihin, koetti hävittää niitä liekinheittimillä ja dynamiitilla ja kokeili myös erilaisia uuneja. Jossakin mainittiin, että hän olisi kokeillut myös palopommeja! Ainoa, mikä tässä käy ilmeiseksi, on näiden holokaustihuijareiden idiotia ja patologinen mielenlaatu (psykopatia). Happo on suurina määrinä kallista ja liuottajille itselleen vaarallista, liekinheittimet ovat hankalia (yhden ruumiin kanssa saa tuhertaa koko päivän ja kuluttaa valtavan määrän liekin polttoainetta), dynamiitti tekee ruumiit entistä helpommiksi havaita, samoin pommit. ”Uuneissa” tai rovioissa polttaminen kestää kauan ja paljastaa ruumiit ja haudat kaikille: neuvostoliittolaisille vakoojille, neuvostoliittolaisille tiedustelukoneille ja ympäristön ihmisille ja sitä kautta koko maailmalle. Kaikki ylöskaivamiset, mahdolliset kuljettamiset ja tuhoamisyritykset olisivat välittömästi tuoneet asian koko maailman tietoon! Jos Ukrainassa todella olisi poltettu ulkona rovioissa joukkohautojen ruumiita, neuvostokoneet olisivat vuorenvarmasti havainneet roihuavat ja savuavat roviot ja meillä olisi niistä runsaasti ilmakuvia, joita levitettäisiin loputtomasti ympäri maailmaa. Samoin jos ylipäätään olisi olemassa saksalaisten murhaamien juutalaisten joukkohautoja, niitä ja niiden uhreja esiteltäisiin maailmalle loputtomasti kaikissa tiedotusvälineissä. Mutta koska niitä ei esitellä, niitä ei todellisuudessa ole olemassakaan. Ja jos ei ole juutalaisten joukkohautoja, ei ole holokaustiakaan.
On hämmästyttävää, mitä tämä konferenssi kertoo. Alexander Kruglov, joka on ukrainalainen tutkija, ilmoittaa, että neuvostoliittolaisten valloitettua takaisin Ukrainan Volhynian alueen, he havaitsivat, että ”vain osa” siellä olleista joukkohaudoista oli ”tyhjennetty” (siis ruumiit ”poltettu”). Hämmästyttävää on, että neuvostoliittolaiset tiesivät a) paljonko alueella on hautoja ja b) missä ne kaikki olivat. Heidän on täytynyt käydä tutkimassa ne kaikki ennen kuin saattoivat ilmoittaa, että ”vain osa” on ”tyhjennetty”. Kruglov ilmoittaa hautojen lukumääräksi 198, koska saksalainen SD kuulemma oli ilmoittanut tämän luvun Blobelille elokuussa 1943. SD:tä neuvostoliittolaiset luonnollisestikaan eivät saaneet käsiinsä, koska saksalaiset perääntyivät, eivätkä he saaneet Blobeliakaan, sillä hän joutui liittoutuneiden vangiksi läntisessä Saksassa toukokuussa 1945. Mistä siis Neuvostoliitto tiesi jokaisen haudan?
Todellisuudessa Kruglov satuilee. Jos Neuvostoliitto, jonka salainen palvelu oli juutalaisten dominoima, olisi tuntenut yhdenkin joukkohaudan, jossa olisi ollut saksalaisten murhaamia juutalaisia tai muita, niin asia olisi voimallisesti esitelty ympäri maailman. Tuollaisia Kruglovin kehittelemiä joukkohautoja ei ole olemassakaan. Tässä voidaan myös ihmetellä, että jos liittoutuneilla oli käsissään Blobel ja monia muita Einsatz-miehiä, mikseivät he tutkineet joukkohautoja ja niissä mahdollisesti olevia uhreja?
Mutta ei tämä tähän lopu! Israelilainen konferenssin osanottaja Leonid Smilovitsky jatkaa, että Valko-Venäjällä alueita takaisin vallannut puna-armeija ”löysi ruumiit” (But the Red Army found the bodies).
Ei löytänyt, sillä sellaisista ei ole mitään pitävää tietoa. Hautoja ja niiden ruumiita ei ole esitetty maailmalle, joten niitä ei ole olemassakaan, tai paremminkin: jos joukkohautoja on, ne ovat neuvostoliittolaisten omaa työtä. Ja jos haudat olisivat löytyneet, miksi Desbois niitä etsisi?
Todisteita ruumiiden hävittämisestä konferenssin mukaan ovat (s. 2) a) Neuvostoliiton valtion erikoiskomission valokuvat (varsinkin Lvivin läheltä Janovskasta) ja b) lukuisten pakoon päässeiden vankien todistukset. Mitään ei tässä haittaa, että olisi ollut olemassa myös puna-armeijan löytämät joukkohaudat. Valokuvia saksalaisten ruumiidenhävitystyöstäkään ei ole, koska niitä ei ole meille esitetty. Vankien todistuksia neuvostoliittolaiset väärennystehtaat voivat tuottaa vaikka liukuhihnalta.
Konferenssi aiheesta ”Operaatio 1005” päättyi varsin sattuvasti. Amerikkalainen tutkija Joe Delap esitteli analyysinsä Daniel Silvan novellista ”A Death in Vienna”, jonka sisältö kuulemma liittyy operaatioon 1005. Esiin tuli, että NOVELLIT voivat ”antaa muistoille sisältöä” (give memories substance); ”kuvitteelliset hahmot auttavat meitä ymmärtämään todellisuudessa olleita hahmoja”. Vielä: ”Kirjallisuus voi luoda täsmällisemmän ajattelusysteemin kuin julkinen jälkimaine.”
Toisin sanoen: Mielikuvituksesta nousevat kertomukset luovat operaatiosta 1005 täsmällisen ajattelusysteemin, antavat muistoille sisällön ja auttavat ymmärtämään operaatioon 1005 liittyviä ihmisiä. Tässä kuvataan lyhyesti aivopesu.
Ehkä nämä ihmiset eivät yritäkään olla loogisia. Eivät he välitä siitäkään väitteidensä ristiriidasta, että saksalaiset muka pyrkivät hävittämään kaikki jäljet joukkohaudoista mutta eivät hävittäneet raporttejaan, joissa ampumisista kerrotaan. Jos saksalaiset syyllistyivät rikoksiin, miksi ihmeessä he levittivät laajalle näitä raporttejaan ja kaiken kukkuraksi laiminlöivät niiden hävittämisen vihollisen lähestyessä? Eikä Desbois voi todistaa ruumiidentuhoamisväitteitään sillä, että ”saksalaiset hävittivät jäljet”, sillä vaikka ruumiit poltetaan, niistä jää silti väkisin suuret määrät luufragmentteja, kallonkappaleita, hampaita ja tuhkaa, jotka olisivat siis yhä löydettävissä aivan kuten kokonaiset ruumiit. Mutta Desbois ei ole löytänyt näitä fragmentteja eikä kokonaisiakaan ruumiita, jotka todistetusti olisivat saksalaisten murhaamien juutalaisten ruumiita. Desbois ei ole löytänyt todellisia todisteita niistä joukkomurhista, jotka hän väittää Einsatz-joukkojen tehneen.
Desbois ei ole löytänyt mitään. Kuitenkin hän väittää löytäneensä ainakin 850 joukkohautapaikkaa, joita hän arvioi olevan Ukrainassa yhteensä noin 2 500. Jos uhreja on väitetyt 1,5 miljoonaa, kussakin joukkohautapaikassa olisi keskimäärin 600 ruumista. Jos Desbois on löytänyt 850 hautapaikkaa, hän on löytänyt noin 510 000 ruumista, noin puoli miljoonaa. Kuitenkaan hänellä ei ole näyttää edes yhtä juutalaisen ruumista, jonka hän voisi todistaa saksalaisten murhanneen! Desboisin kirjan nimellä ”The Holocaust by Bullets” (Luodein toteutettu holokausti) ei minkäänlaista todellisuuspohjaa.
Operaatiosta 1005, Einsatz-joukoista, Einsatz-raporteista ja Babi Jarista olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”, joten lisätietoja ja lisäperusteita etsivä katsokoon sinne.
B. Silminnäkijätodistajat. Pappi Desbois todistaa Ukrainan väitetyn 1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhan 6 - 9-vuotiaiden lasten avulla. Ne silminnäkijät, joita Desbois Ukrainan-retkillään on käynyt haastattelemassa, olivat väitettyjen joukkomurhien aikaan tuon ikäisiä. Osa alle kouluikäisiä. Desbois kirjoittaa (s. 74):
Kannattaa mainita myös pappi Desboisin taustajoukkojen Pariisissa kesäkuussa 2009 pitämä kansainvälinen ”Operaatio 1005” –konferenssi. Vaikka pappi Desbois kirjoittaa kirjassaan: ”Vuonna 1942 Himmler laati suunnitelman, joka nykyaikaisin silmin katsottuna näyttää uskomattomalta. Se kulki oudolla ja vähän tunnetulla nimellä Operaatio 1005. Operaatio, joka kesti kesästä 1942 vuoden 1944 loppuun, tarkoitti kaikkien Saksan uhrien kaivamista esiin itäisessä Euroopassa ja ruumiiden polttamista suurissa polttorovioissa. - - Hänet (Blobel) asetettiin operaation johtoon kesäkuussa 1942, ja hänen tehtäväkseen annettiin kaikkien Saksan murhaamien ihmisten, pääasiassa (principally) juutalaisten, ruumiiden hävittäminen”, niin konferenssin avajaispuheessaan hän pohti, voidaanko operaation 1005 kohdalla puhua ”yhdestä keskusjohtoisesta operaatiosta” vai ”paikallisista aloitteista”. Desbois siis mitätöi kirjansa väitteet keskusjohtoisesta toiminnasta operaation 1005 takana ja tahtoo pohtia asiaa kokonaan uudelleen. Voidaan päätellä, ettei ollut mitään Himmlerin suunnitelmaa.
Kuinka nämä huijarit riepottelevatkaan Blobelia! Edouard Husson -niminen konferenssin osanottaja kertoo (s. 2), että kesällä 1942 Blobel olisi Chelmnossa (paikka käy ilmi sivulta 3) etsinyt parasta ruumiidenhävittämismetodia. Blobel kuulemma pani ruumiita happokylpyihin, koetti hävittää niitä liekinheittimillä ja dynamiitilla ja kokeili myös erilaisia uuneja. Jossakin mainittiin, että hän olisi kokeillut myös palopommeja! Ainoa, mikä tässä käy ilmeiseksi, on näiden holokaustihuijareiden idiotia ja patologinen mielenlaatu (psykopatia). Happo on suurina määrinä kallista ja liuottajille itselleen vaarallista, liekinheittimet ovat hankalia (yhden ruumiin kanssa saa tuhertaa koko päivän ja kuluttaa valtavan määrän liekin polttoainetta), dynamiitti tekee ruumiit entistä helpommiksi havaita, samoin pommit. ”Uuneissa” tai rovioissa polttaminen kestää kauan ja paljastaa ruumiit ja haudat kaikille: neuvostoliittolaisille vakoojille, neuvostoliittolaisille tiedustelukoneille ja ympäristön ihmisille ja sitä kautta koko maailmalle. Kaikki ylöskaivamiset, mahdolliset kuljettamiset ja tuhoamisyritykset olisivat välittömästi tuoneet asian koko maailman tietoon! Jos Ukrainassa todella olisi poltettu ulkona rovioissa joukkohautojen ruumiita, neuvostokoneet olisivat vuorenvarmasti havainneet roihuavat ja savuavat roviot ja meillä olisi niistä runsaasti ilmakuvia, joita levitettäisiin loputtomasti ympäri maailmaa. Samoin jos ylipäätään olisi olemassa saksalaisten murhaamien juutalaisten joukkohautoja, niitä ja niiden uhreja esiteltäisiin maailmalle loputtomasti kaikissa tiedotusvälineissä. Mutta koska niitä ei esitellä, niitä ei todellisuudessa ole olemassakaan. Ja jos ei ole juutalaisten joukkohautoja, ei ole holokaustiakaan.
On hämmästyttävää, mitä tämä konferenssi kertoo. Alexander Kruglov, joka on ukrainalainen tutkija, ilmoittaa, että neuvostoliittolaisten valloitettua takaisin Ukrainan Volhynian alueen, he havaitsivat, että ”vain osa” siellä olleista joukkohaudoista oli ”tyhjennetty” (siis ruumiit ”poltettu”). Hämmästyttävää on, että neuvostoliittolaiset tiesivät a) paljonko alueella on hautoja ja b) missä ne kaikki olivat. Heidän on täytynyt käydä tutkimassa ne kaikki ennen kuin saattoivat ilmoittaa, että ”vain osa” on ”tyhjennetty”. Kruglov ilmoittaa hautojen lukumääräksi 198, koska saksalainen SD kuulemma oli ilmoittanut tämän luvun Blobelille elokuussa 1943. SD:tä neuvostoliittolaiset luonnollisestikaan eivät saaneet käsiinsä, koska saksalaiset perääntyivät, eivätkä he saaneet Blobeliakaan, sillä hän joutui liittoutuneiden vangiksi läntisessä Saksassa toukokuussa 1945. Mistä siis Neuvostoliitto tiesi jokaisen haudan?
Todellisuudessa Kruglov satuilee. Jos Neuvostoliitto, jonka salainen palvelu oli juutalaisten dominoima, olisi tuntenut yhdenkin joukkohaudan, jossa olisi ollut saksalaisten murhaamia juutalaisia tai muita, niin asia olisi voimallisesti esitelty ympäri maailman. Tuollaisia Kruglovin kehittelemiä joukkohautoja ei ole olemassakaan. Tässä voidaan myös ihmetellä, että jos liittoutuneilla oli käsissään Blobel ja monia muita Einsatz-miehiä, mikseivät he tutkineet joukkohautoja ja niissä mahdollisesti olevia uhreja?
Mutta ei tämä tähän lopu! Israelilainen konferenssin osanottaja Leonid Smilovitsky jatkaa, että Valko-Venäjällä alueita takaisin vallannut puna-armeija ”löysi ruumiit” (But the Red Army found the bodies).
Ei löytänyt, sillä sellaisista ei ole mitään pitävää tietoa. Hautoja ja niiden ruumiita ei ole esitetty maailmalle, joten niitä ei ole olemassakaan, tai paremminkin: jos joukkohautoja on, ne ovat neuvostoliittolaisten omaa työtä. Ja jos haudat olisivat löytyneet, miksi Desbois niitä etsisi?
Todisteita ruumiiden hävittämisestä konferenssin mukaan ovat (s. 2) a) Neuvostoliiton valtion erikoiskomission valokuvat (varsinkin Lvivin läheltä Janovskasta) ja b) lukuisten pakoon päässeiden vankien todistukset. Mitään ei tässä haittaa, että olisi ollut olemassa myös puna-armeijan löytämät joukkohaudat. Valokuvia saksalaisten ruumiidenhävitystyöstäkään ei ole, koska niitä ei ole meille esitetty. Vankien todistuksia neuvostoliittolaiset väärennystehtaat voivat tuottaa vaikka liukuhihnalta.
Konferenssi aiheesta ”Operaatio 1005” päättyi varsin sattuvasti. Amerikkalainen tutkija Joe Delap esitteli analyysinsä Daniel Silvan novellista ”A Death in Vienna”, jonka sisältö kuulemma liittyy operaatioon 1005. Esiin tuli, että NOVELLIT voivat ”antaa muistoille sisältöä” (give memories substance); ”kuvitteelliset hahmot auttavat meitä ymmärtämään todellisuudessa olleita hahmoja”. Vielä: ”Kirjallisuus voi luoda täsmällisemmän ajattelusysteemin kuin julkinen jälkimaine.”
Toisin sanoen: Mielikuvituksesta nousevat kertomukset luovat operaatiosta 1005 täsmällisen ajattelusysteemin, antavat muistoille sisällön ja auttavat ymmärtämään operaatioon 1005 liittyviä ihmisiä. Tässä kuvataan lyhyesti aivopesu.
Ehkä nämä ihmiset eivät yritäkään olla loogisia. Eivät he välitä siitäkään väitteidensä ristiriidasta, että saksalaiset muka pyrkivät hävittämään kaikki jäljet joukkohaudoista mutta eivät hävittäneet raporttejaan, joissa ampumisista kerrotaan. Jos saksalaiset syyllistyivät rikoksiin, miksi ihmeessä he levittivät laajalle näitä raporttejaan ja kaiken kukkuraksi laiminlöivät niiden hävittämisen vihollisen lähestyessä? Eikä Desbois voi todistaa ruumiidentuhoamisväitteitään sillä, että ”saksalaiset hävittivät jäljet”, sillä vaikka ruumiit poltetaan, niistä jää silti väkisin suuret määrät luufragmentteja, kallonkappaleita, hampaita ja tuhkaa, jotka olisivat siis yhä löydettävissä aivan kuten kokonaiset ruumiit. Mutta Desbois ei ole löytänyt näitä fragmentteja eikä kokonaisiakaan ruumiita, jotka todistetusti olisivat saksalaisten murhaamien juutalaisten ruumiita. Desbois ei ole löytänyt todellisia todisteita niistä joukkomurhista, jotka hän väittää Einsatz-joukkojen tehneen.
Desbois ei ole löytänyt mitään. Kuitenkin hän väittää löytäneensä ainakin 850 joukkohautapaikkaa, joita hän arvioi olevan Ukrainassa yhteensä noin 2 500. Jos uhreja on väitetyt 1,5 miljoonaa, kussakin joukkohautapaikassa olisi keskimäärin 600 ruumista. Jos Desbois on löytänyt 850 hautapaikkaa, hän on löytänyt noin 510 000 ruumista, noin puoli miljoonaa. Kuitenkaan hänellä ei ole näyttää edes yhtä juutalaisen ruumista, jonka hän voisi todistaa saksalaisten murhanneen! Desboisin kirjan nimellä ”The Holocaust by Bullets” (Luodein toteutettu holokausti) ei minkäänlaista todellisuuspohjaa.
Operaatiosta 1005, Einsatz-joukoista, Einsatz-raporteista ja Babi Jarista olen kirjoittanut kirjoituksessani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”, joten lisätietoja ja lisäperusteita etsivä katsokoon sinne.
B. Silminnäkijätodistajat. Pappi Desbois todistaa Ukrainan väitetyn 1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhan 6 - 9-vuotiaiden lasten avulla. Ne silminnäkijät, joita Desbois Ukrainan-retkillään on käynyt haastattelemassa, olivat väitettyjen joukkomurhien aikaan tuon ikäisiä. Osa alle kouluikäisiä. Desbois kirjoittaa (s. 74):
Nämä (so. Desboisin todistajat) ovat ihmisiä, jotka näkivät, mitä tapahtui, mutta jotka eivät voineet tehdä mitään. Avuttomia ihmisiä, jotka yhä kysyvät itseltään, ovatko he syyllisiä vai syyttämiä, kun he olivat vain kuusi-, seitsemän-, kahdeksan- tai yhdeksän-vuotiaita silloin, kun nämä tapahtumat tapahtuivat. Nämä lapset, jotka juoksivat juutalaisjonojen perässä juutalaisten heitellessä pois viimeisiä omaisuuksiaan – kaulakoruja, hääsormuksia ja niitä muutamia jalokiviä, joita heillä oli jäljellä -, etteivät ne jäisi saksalaisille. Nämä uteliaat lapset, jotka lähtivät kulkemaan juutalaisten perässä teloituspaikalle asti, kätkeytyen ruohikkoon tai kiiveten puihin katselemaan. Nämä lapset, jotka näkivät isiensä kaivavan hautoja ja luokkatoverinsa alasti riisuttuina ennen ampumista. Tänään nämä lapset ovat yli 70-vuotiaita, ja he haluavat puhua.
Tässä on pysähdyttävä. Tässä joudutaan heti keskelle satua, todellisuuden ulkopuolelle. Maailmassa ei ole sellaisia lapsia, jotka juoksevat teloitettaviksi vietävien perässä ja kurkkivat joukkomurhia niityiltä tai puista. Lapset pysyvät visusti poissa sellaisesta, koska he luonnostaan pelkäävät, ja he itkevät. He menevät piiloon, ja koko ilmapiiri (jonka he vaistoavat) kauhistuttaa heitä. Näin tekee jokainen lapsi. Desboisin kirjan teksti osoittaa, että Desbois ja hänen taustajoukkonsa (juutalaiset) ovat tunnottomia psykopaatteja, joiden sisin on kuollut. Koko Desboisin Ukrainan-projekti kaatuu tähän, ja samalla koko Einsatz-holokausti. Koko tämä holokausti on psykopaattien maailman niskaan ulostama huijaus.
Ja jos lapsi vahingossa joutuisi teloituspaikalle, hän puhkeaisi heti itkuun ja tulisi joko itkien siihen paikan päälle tai juoksisi lujaa karkuun, iästä riippuen. Tai, jos isä (pakotettuna) kaivaa joukkomurhaa varten joukkohautaa, juoksisi isän turviin. Eivät lapset katsele yhtäkään teloitusta, vaan vaikka sulkevat silmänsä ja painavat päänsä maahan, jos eivät muuta voi. Eivätkä saksalaiset, eikä mikään armeija tai poliisiryhmä, olisi sallinut lasten juoksennella teloitusryhmien mukana! Kyllä lapset olisi havaittu hyvin nopeasti, koska vihollispartisaanienkin tähden piti olla koko ajan hyvin varuillaan. Desbois on sairas.
Mutta ei lasten rooli tässä juutalaisten ja Desboisin sadussa lopu perässä juoksemiseen ja ”katsellen todistamiseen”. He olivat joukkomurhien suorittajia! Desbois luokittelee todistajansa kolmeen kategoriaan näin (s. 74-75): Ensiksi epäsuorat todistajat, jotka eivät olleet nähneet murhia vaan olivat vain kuulleet niistä tai nähneet juutalaisten lähtevän kaupungista. Toiseksi suorat todistajat, jotka olivat olleet läsnä teloituksissa (näkemässä niitä). Kolmanneksi ne siviilit, jotka oli pakolla määrätty (requisitioned) suorittamaan joitakin palveluksia tai tehtäviä ja jotka olivat enimmäkseen lapsia (mostly children). Näitä saksalaisten tai heidän avustajiensa lapsille määräämiä tehtäviä Desbois luettelee seuraavanlaisia (s. 75): a) haudan kaivaminen, istuminen sillä aikaa kun juutalaiset tuodaan paikalle ja ammutaan, lopuksi haudan peittäminen; b) vaatteiden kerääminen juutalaisilta kärryyn, sitten niiden kuljettaminen määrättyyn varastopaikkaan; c) juutalaisten kuljettaminen kärryillä, kun hauta oli liian kaukana kylästä eikä kuorma-autoja ollut riittävästi.
Sivulla 97 tehtäväluettelo jatkuu täydellisempänä (jatkan luettelomerkkejä edellisestä): d) kalkin sekoittaminen juutalaisten vereen (joukkohaudassa); e) vaatteiden paikkaaminen; f) ruoan valmistaminen näille sortajille teloitusten aikana; g) hampun tai auringonkukkien tuominen kärryillä polttoaineeksi ruumiiden polttoon; h) auringonkukkien tai hampun työntäminen ruumiskerrosten väliin; i) kultahampaiden kiskominen pois juutalaisilta näiden odottaessa teloitusta; j) näiden kultahampaiden kokoaminen kangaspussiin, joka annetaan saksalaisille illalla; k) lapioiden säilyttäminen kodissa yön ajan ampumisten välillä; l) juutalaisten ruumiiden tamppaaminen tiiviimmäksi hautakuopissa ja niiden peittäminen hiekalla ampumisten välillä; m) haudalle saapuvien juutalaisryhmien ympärille asettuminen, kunnes kaikki perheet oli ammuttu; n) juutalaisten vartioiminen pakojen estämiseksi; o) tuhkan tuominen paikalle maaperän siivoamiseksi teloitusten jälkeen.
Listan perässä näiden työtehtävien toteuttajista sanotaan: ”Useimmat heistä olivat lapsia” (Most of them were children). Yllä olevan luettelon mukaisista teoista nuo Desboisin yli 70 vuoden ikään ehtineet lapset antoivat siis silminnäkijätodistuksia. Desbois kirjoittaa seuraavalla sivulla (98): ”Näiden todistusten ansiosta saimme selvän käsityksen tappamisten päivittäisestä mekaniikasta - - Ukrainan lapsista tuli kuoleman vuokrakäsiä - - lapsista tuli murhaajien käsissä välineitä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kansan tuhoamisessa.” Sivulla 82 Desbois toteaa: ”Joskus enemmän kuin 150 lasta pantiin heidän (murhaajien) palvelukseensa. Koska nämä lapset oli pakotettu mukaan, he näkivät kaiken - - He olivat rikospaikalla - - he olivat alusta loppuun asti läsnä ampumisissa.” Toki Desboisin sanojen mukaan joukossa oli myös ”nuorisoa” ja ”nuoria miehiä ja naisia” (s. 81), mutta silti: useimmat heistä olivat lapsia!
Kuka tuollaista voi uskoa? Lapset auttamassa ihmisten murhaamisessa? Lapset kaivamassa joukkohautoja? Lapset kuljettamassa juutalaisia kärryillä? Lapset työntämässä hamppua ja auringonkukkia ruumiiden väliin? Lapset kiskomassa kultahampaita elävien juutalaisten suista? Lapset tamppaamassa joukkohaudassa ruumiita tiiviimmäksi ampumisten välillä? On irvokasta väittää, että saksalaiset olisivat määränneet 6 – 9-vuotiaita tuollaisiin tehtäviin.
Desboisin ja hänen taustajoukkojensa on ollut pakko turvautua valheissaan lapsiin, koska jos he olisivat puhuneet täysi-ikäisistä (tuolloin siis yli 21-vuotiaista, tai ehkä jopa yli 24-vuotiaista), näiden ikä olisi nyt 87 - 89 (tai vastaavasti 90 – 92) vuotta ja lähes kaikki heistä olisivat jo kuolleet eikä Desbois löytäisi ”haastateltavia”.
Desboisin työn perustana olevat arkistot eivät tunne ”pakolla palvelukseen määrättyjä” (requisitioned), saati että nämä olisivat olleet lapsia! Kirjan sivulla 104 saksalainen itäisen Euroopan holokaustitutkija Dieter Pohl sanoo:
Ja jos lapsi vahingossa joutuisi teloituspaikalle, hän puhkeaisi heti itkuun ja tulisi joko itkien siihen paikan päälle tai juoksisi lujaa karkuun, iästä riippuen. Tai, jos isä (pakotettuna) kaivaa joukkomurhaa varten joukkohautaa, juoksisi isän turviin. Eivät lapset katsele yhtäkään teloitusta, vaan vaikka sulkevat silmänsä ja painavat päänsä maahan, jos eivät muuta voi. Eivätkä saksalaiset, eikä mikään armeija tai poliisiryhmä, olisi sallinut lasten juoksennella teloitusryhmien mukana! Kyllä lapset olisi havaittu hyvin nopeasti, koska vihollispartisaanienkin tähden piti olla koko ajan hyvin varuillaan. Desbois on sairas.
Mutta ei lasten rooli tässä juutalaisten ja Desboisin sadussa lopu perässä juoksemiseen ja ”katsellen todistamiseen”. He olivat joukkomurhien suorittajia! Desbois luokittelee todistajansa kolmeen kategoriaan näin (s. 74-75): Ensiksi epäsuorat todistajat, jotka eivät olleet nähneet murhia vaan olivat vain kuulleet niistä tai nähneet juutalaisten lähtevän kaupungista. Toiseksi suorat todistajat, jotka olivat olleet läsnä teloituksissa (näkemässä niitä). Kolmanneksi ne siviilit, jotka oli pakolla määrätty (requisitioned) suorittamaan joitakin palveluksia tai tehtäviä ja jotka olivat enimmäkseen lapsia (mostly children). Näitä saksalaisten tai heidän avustajiensa lapsille määräämiä tehtäviä Desbois luettelee seuraavanlaisia (s. 75): a) haudan kaivaminen, istuminen sillä aikaa kun juutalaiset tuodaan paikalle ja ammutaan, lopuksi haudan peittäminen; b) vaatteiden kerääminen juutalaisilta kärryyn, sitten niiden kuljettaminen määrättyyn varastopaikkaan; c) juutalaisten kuljettaminen kärryillä, kun hauta oli liian kaukana kylästä eikä kuorma-autoja ollut riittävästi.
Sivulla 97 tehtäväluettelo jatkuu täydellisempänä (jatkan luettelomerkkejä edellisestä): d) kalkin sekoittaminen juutalaisten vereen (joukkohaudassa); e) vaatteiden paikkaaminen; f) ruoan valmistaminen näille sortajille teloitusten aikana; g) hampun tai auringonkukkien tuominen kärryillä polttoaineeksi ruumiiden polttoon; h) auringonkukkien tai hampun työntäminen ruumiskerrosten väliin; i) kultahampaiden kiskominen pois juutalaisilta näiden odottaessa teloitusta; j) näiden kultahampaiden kokoaminen kangaspussiin, joka annetaan saksalaisille illalla; k) lapioiden säilyttäminen kodissa yön ajan ampumisten välillä; l) juutalaisten ruumiiden tamppaaminen tiiviimmäksi hautakuopissa ja niiden peittäminen hiekalla ampumisten välillä; m) haudalle saapuvien juutalaisryhmien ympärille asettuminen, kunnes kaikki perheet oli ammuttu; n) juutalaisten vartioiminen pakojen estämiseksi; o) tuhkan tuominen paikalle maaperän siivoamiseksi teloitusten jälkeen.
Listan perässä näiden työtehtävien toteuttajista sanotaan: ”Useimmat heistä olivat lapsia” (Most of them were children). Yllä olevan luettelon mukaisista teoista nuo Desboisin yli 70 vuoden ikään ehtineet lapset antoivat siis silminnäkijätodistuksia. Desbois kirjoittaa seuraavalla sivulla (98): ”Näiden todistusten ansiosta saimme selvän käsityksen tappamisten päivittäisestä mekaniikasta - - Ukrainan lapsista tuli kuoleman vuokrakäsiä - - lapsista tuli murhaajien käsissä välineitä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kansan tuhoamisessa.” Sivulla 82 Desbois toteaa: ”Joskus enemmän kuin 150 lasta pantiin heidän (murhaajien) palvelukseensa. Koska nämä lapset oli pakotettu mukaan, he näkivät kaiken - - He olivat rikospaikalla - - he olivat alusta loppuun asti läsnä ampumisissa.” Toki Desboisin sanojen mukaan joukossa oli myös ”nuorisoa” ja ”nuoria miehiä ja naisia” (s. 81), mutta silti: useimmat heistä olivat lapsia!
Kuka tuollaista voi uskoa? Lapset auttamassa ihmisten murhaamisessa? Lapset kaivamassa joukkohautoja? Lapset kuljettamassa juutalaisia kärryillä? Lapset työntämässä hamppua ja auringonkukkia ruumiiden väliin? Lapset kiskomassa kultahampaita elävien juutalaisten suista? Lapset tamppaamassa joukkohaudassa ruumiita tiiviimmäksi ampumisten välillä? On irvokasta väittää, että saksalaiset olisivat määränneet 6 – 9-vuotiaita tuollaisiin tehtäviin.
Desboisin ja hänen taustajoukkojensa on ollut pakko turvautua valheissaan lapsiin, koska jos he olisivat puhuneet täysi-ikäisistä (tuolloin siis yli 21-vuotiaista, tai ehkä jopa yli 24-vuotiaista), näiden ikä olisi nyt 87 - 89 (tai vastaavasti 90 – 92) vuotta ja lähes kaikki heistä olisivat jo kuolleet eikä Desbois löytäisi ”haastateltavia”.
Desboisin työn perustana olevat arkistot eivät tunne ”pakolla palvelukseen määrättyjä” (requisitioned), saati että nämä olisivat olleet lapsia! Kirjan sivulla 104 saksalainen itäisen Euroopan holokaustitutkija Dieter Pohl sanoo:
Pappi Desbois, en ole koskaan kuullut mitään todistajista, joita olette löytänyt, varsinkaan pakolla palvelukseen määrätyistä (requisitioned); heitä ei mainita missään saksalaisessa arkistossa.
Eräässä haastattelussa (Mishpacha News, 2007, s. 4) Desbois itse kertoo:
Olen tavannut monia historioitsijoita kaikkialta maailmasta Washingtonin holokaustimuseossa ja Yad Vashemissa (Israelin holokaustimuseossa), ja kaikki kertoivat minulle, etteivät he olleet koskaan kuulleet, että lapsia oli mukana.
Desboisin väitteille lapsista ei löydy tukea historioitsijoilta, arkistoista eikä holokaustimuseoista. Toisin sanoen: historioitsijat, arkistot ja holokaustimuseot kumoavat Desboisin silminnäkijätodistajat. Silloin, koska hautojen sijainnit perustuvat näiden ”silminnäkijöiden” lausuntoihin, ne kumoavat myös koko Desboisin tutkimuksen ja Einsatz-holokaustin.
Kysymykseen, mikseivät saksalaiset surmanneet näitä lapsia, jotka kertoisivat koko maailmalle näistä joukkomurhista, joita he olivat olleet näkemässä, Desbois vastaa (s. 81):
Kysymykseen, mikseivät saksalaiset surmanneet näitä lapsia, jotka kertoisivat koko maailmalle näistä joukkomurhista, joita he olivat olleet näkemässä, Desbois vastaa (s. 81):
Saksalaiset eivät tappaneet näitä pakolla palvelukseen määrättyjä sen jälkeen kun nämä olivat tehtävänsä tehneet, koska he pelkäsivät, että heidän murhaamisensa tulisi julki.
Mikseivät he pelänneet väitettyjä juutalaismurhia?
Kuinka ihmeessä lapset, jotka tuolloin olivat 6 – 9-vuotiaita, voisivat muistaa tapahtumia oikein yli 60 vuotta myöhemmin? Jokainen tietää jo itsestään, että ulkopuoliset vaikutukset ja jopa oma mielikuvitus muuttavat muistia. Ihminen saattaa ”muistaa” varmana tapauksia, jotka kuitenkin ovat syntyneet vain mielikuvituksessa tai ovat mielikuvituksen vääristämiä. Mieli siis muokkaa muistia.
Nuo ukrainalaiset lapset ovat eläneet lähes koko elämänsä Neuvostoliiton kansalaisina. Ukraina oli sodasta lähtien vuoteen 1991 osa Neuvostoliittoa. On siis selvää, että kouluissa, yhteiskunnallisessa toiminnassa, yhdistyksissä, kommunistisessa puolueessa, sanomalehtiä lukiessa, kirjoja lukiessa, televisiota katsoessa, radiota kuunneltaessa ja lopulta – edellisten seurauksena - myös keskinäisessä keskustelussa nuo lapset ovat saaneet tiukasti neuvostoliittolaista opetusta, jossa totuus sota-ajan tapahtumista on ollut ylhäältä määrättyä ja neuvostoliittolaiseen tapaan ydinkohdissa valheellista. Kansa oli aivopestyä kommunistisen puolueen historiankäsitykseen, ja vain korkeimmin yliopistoissa koulutetut ja kansalta suljetuissa arkistoissa tutkimustyötä tehneet saattoivat päästä totuuden jäljille. Oli mahdotonta, että näillä lapsilla olisi 60 vuotta myöhemmin muunlaista käsitystä tapahtumista kuin se, mikä heille kaikkialta opetettiin totuutena. Mieli muokkaa muistin, ja jos nämä lapset olivat joskus nähneet jotain, mieli muokkasi tapahtumat viralliselta taholta ja tiedotusvälineistä tulevan ”oikean totuuden” ja ”oikean tulkinnan” mukaisiksi. Tiivistäen voidaan sanoa, että Desboisin silminnäkijätodistajat julistavat neuvostopropagandaa, joka on muokannut heidän käsityksensä asioista. Todistajat itse tosin saattavat vilpittömästi uskoa muistavansa lapsuutensa kokemukset aivan oikein. Tätä Desbois ja hänen takanaan olevat juutalaiset ovat käyttäneet hyväksi.
Joukkomurhia Ukrainassa tapahtui. Niitä eivät kuitenkaan suorittaneet saksalaiset vaan Neuvostoliiton salainen valtiollinen poliisi (NKVD/NKGB), joka oli suureksi osaksi juutalaisten johtama. Jo ennen toista maailmansotaa tämä juutalainen nyrkki (juutalaisen Kaganovitšin johdolla) murhasi Ukrainassa jopa 14 miljoonaa ihmistä lähinnä tahallisissa nälänhädissä, ja 1930-luvulla tapahtui myös Stalinin ”puhdistuksia”. Ukrainaan siis syntyi paljon hautoja, todennäköisesti myös joukkohautoja. Siteeraan tässä vielä yllä kirjoittamaani:
Kuinka ihmeessä lapset, jotka tuolloin olivat 6 – 9-vuotiaita, voisivat muistaa tapahtumia oikein yli 60 vuotta myöhemmin? Jokainen tietää jo itsestään, että ulkopuoliset vaikutukset ja jopa oma mielikuvitus muuttavat muistia. Ihminen saattaa ”muistaa” varmana tapauksia, jotka kuitenkin ovat syntyneet vain mielikuvituksessa tai ovat mielikuvituksen vääristämiä. Mieli siis muokkaa muistia.
Nuo ukrainalaiset lapset ovat eläneet lähes koko elämänsä Neuvostoliiton kansalaisina. Ukraina oli sodasta lähtien vuoteen 1991 osa Neuvostoliittoa. On siis selvää, että kouluissa, yhteiskunnallisessa toiminnassa, yhdistyksissä, kommunistisessa puolueessa, sanomalehtiä lukiessa, kirjoja lukiessa, televisiota katsoessa, radiota kuunneltaessa ja lopulta – edellisten seurauksena - myös keskinäisessä keskustelussa nuo lapset ovat saaneet tiukasti neuvostoliittolaista opetusta, jossa totuus sota-ajan tapahtumista on ollut ylhäältä määrättyä ja neuvostoliittolaiseen tapaan ydinkohdissa valheellista. Kansa oli aivopestyä kommunistisen puolueen historiankäsitykseen, ja vain korkeimmin yliopistoissa koulutetut ja kansalta suljetuissa arkistoissa tutkimustyötä tehneet saattoivat päästä totuuden jäljille. Oli mahdotonta, että näillä lapsilla olisi 60 vuotta myöhemmin muunlaista käsitystä tapahtumista kuin se, mikä heille kaikkialta opetettiin totuutena. Mieli muokkaa muistin, ja jos nämä lapset olivat joskus nähneet jotain, mieli muokkasi tapahtumat viralliselta taholta ja tiedotusvälineistä tulevan ”oikean totuuden” ja ”oikean tulkinnan” mukaisiksi. Tiivistäen voidaan sanoa, että Desboisin silminnäkijätodistajat julistavat neuvostopropagandaa, joka on muokannut heidän käsityksensä asioista. Todistajat itse tosin saattavat vilpittömästi uskoa muistavansa lapsuutensa kokemukset aivan oikein. Tätä Desbois ja hänen takanaan olevat juutalaiset ovat käyttäneet hyväksi.
Joukkomurhia Ukrainassa tapahtui. Niitä eivät kuitenkaan suorittaneet saksalaiset vaan Neuvostoliiton salainen valtiollinen poliisi (NKVD/NKGB), joka oli suureksi osaksi juutalaisten johtama. Jo ennen toista maailmansotaa tämä juutalainen nyrkki (juutalaisen Kaganovitšin johdolla) murhasi Ukrainassa jopa 14 miljoonaa ihmistä lähinnä tahallisissa nälänhädissä, ja 1930-luvulla tapahtui myös Stalinin ”puhdistuksia”. Ukrainaan siis syntyi paljon hautoja, todennäköisesti myös joukkohautoja. Siteeraan tässä vielä yllä kirjoittamaani:
Sosialismi jätti murhajälkensä kaikkialle NL:n alueelle. "Neuvostoliiton alueella on yli 100 000 merkitsemätöntä joukkohautaa", sanoo ukrainalainen tutkija Carynnyk, "koko maa on rakennettu luurankojen päälle". Joka ikisellä kaupungilla, joka ikisellä maakaistaleella "oli omat joukkohautansa".
Ukrainan joukkohaudat ovat neuvostoliittolaisten aikaansaannosta (asiallisesti ottaen juutalaisten aikaansaannosta; Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, ja varsinkin Neuvostoliiton murhakoneisto, salainen poliisi, oli juutalaisten johtama).
Tiedetään myös, että Saksan joukkojen vyöryessä itään kesällä 1941 neuvostoliittolaiset teloittivat kaikkialla Ukrainassa poliittisia vastustajiaan, etteivät he joutuisi saksalaisten käsiin toimimaan Neuvostoliittoa vastaan. Kymmeniä tuhansia poliittisia vastustajia murhattiin (pelkästään Lvivissä eli Lembergissä 4 000), ja heidänkin hautojaan on kaikkialla Ukrainassa.
Ukrainalaiset lapset ovat siis saattaneet nähdä tai kuulla tapauksista, joissa neuvostoliittolaiset murhasivat ukrainalaisia ja puolalaisia, ja heidän muistikuvansa ovat sittemmin muokkautuneet neuvostopropagandan mukaisiksi. Neuvostoliittolaiset eivät tietenkään julistaneet omaa syyllisyyttään vaan julistivat virallista propagandaa, jossa ”natsirikolliset” olivat syypäitä joukkomurhiin. Tämä on vuosien mittaan muokannut lasten muistin, ja niin he uskovat näkemiensä/kuulemiensa tapausten olleen saksalaisten aikaansaannosta, vaikka asialla olivat itse asiassa neuvostoliittolaiset kommunistit. Tiedetään myös tapauksia, joissa neuvostopartisaanit murhia suorittaessaan pukeutuivat saksalaisiin univormuihin, jotta kansa luulisi murhaajien olevan saksalaisia.
Desbois kertoo, että haastatteluissa nousi esiin usein kauhuntunne, ja tämä viittaa voimakkaasti Neuvostoliiton salaiseen poliisiin, joka oli tunnettu epäinhimillisistä raakuuksistaan. Hän kirjoittaa (s. 109):
Tiedetään myös, että Saksan joukkojen vyöryessä itään kesällä 1941 neuvostoliittolaiset teloittivat kaikkialla Ukrainassa poliittisia vastustajiaan, etteivät he joutuisi saksalaisten käsiin toimimaan Neuvostoliittoa vastaan. Kymmeniä tuhansia poliittisia vastustajia murhattiin (pelkästään Lvivissä eli Lembergissä 4 000), ja heidänkin hautojaan on kaikkialla Ukrainassa.
Ukrainalaiset lapset ovat siis saattaneet nähdä tai kuulla tapauksista, joissa neuvostoliittolaiset murhasivat ukrainalaisia ja puolalaisia, ja heidän muistikuvansa ovat sittemmin muokkautuneet neuvostopropagandan mukaisiksi. Neuvostoliittolaiset eivät tietenkään julistaneet omaa syyllisyyttään vaan julistivat virallista propagandaa, jossa ”natsirikolliset” olivat syypäitä joukkomurhiin. Tämä on vuosien mittaan muokannut lasten muistin, ja niin he uskovat näkemiensä/kuulemiensa tapausten olleen saksalaisten aikaansaannosta, vaikka asialla olivat itse asiassa neuvostoliittolaiset kommunistit. Tiedetään myös tapauksia, joissa neuvostopartisaanit murhia suorittaessaan pukeutuivat saksalaisiin univormuihin, jotta kansa luulisi murhaajien olevan saksalaisia.
Desbois kertoo, että haastatteluissa nousi esiin usein kauhuntunne, ja tämä viittaa voimakkaasti Neuvostoliiton salaiseen poliisiin, joka oli tunnettu epäinhimillisistä raakuuksistaan. Hän kirjoittaa (s. 109):
Haastatteluiden aikana jouduimme usein vastatusten kauhuntunteen kanssa. Minun oli kyettävä kuulemaan hirveitä asioita. Minun oli päästävä yli loputtomien sadististen kertomusten herättämästä inhosta.
Muutkin seikat, joista tuonnempana, osoittavat, että jos kauhutöitä todella tapahtui, niiden suorittajina olivat neuvostoliittolaiset eivätkä saksalaiset. Saksalaiset kyllä suorittivat – sodassa kun oltiin - tarvittaessa kostoteloituksia, mutta ne olivat laillisia, laajuudeltaan rajoitettuja ja tapahtuivat asianmukaisesti (kurinalaisesti) ilman ylimääräistä raakuutta.
Lasten muistia on luonnollisesti värittänyt lisää mielikuvitus, koska tuollaiset ”kauheat murhaamiset” kiihottavat mielikuvitusta joskus suunnattomastikin. Tämä mielikuvituksen lento näkyy selvästi Desboisin silminnäkijätodistajien lausunnoissa, ja joskus joistakin mielikuvituksen tuotteista on tullut juorujen levitessä ”yhteistä omaisuutta”: sama mielikuvituksellinen asia toistuu lähes kaikissa todistajanlausunnoissa.
Tässä on huomattava, että koska näitä asioita koskevat neuvostoliittolaiset arkistot (tietoinen historian vääristäminen ja valehtelu) ja saksalaiset arkistot (”tunnustuksia” ja lausuntoja saatu pakottamalla, kiristämällä ja kiduttamalla) ovat epäluotettavia ja valheellisia ja koska – edellä kuvatuista syistä - Desboisin silminnäkijätodistajien lausunnot toistavat virallista totuutta, joka on sama kuin noissa arkistoissa oleva totuus, niin arkistojen valhe ja todistajien valhe vastaavat toisiaan. Arkistot ovat poliittisista syistä valheellisia, ja siksi virallisen totuuden muokkaamat todistajatkin ovat valheellisia. Nämä valheet vastaavat toisiaan, ja niin Desboisin porukka saattaa riemuita, että ”arkistotieto vahvistaa silminnäkijäkertomukset oikeiksi” ja ”silminnäkijöiden kertomukset osoittavat, että arkistoissa oleva tieto on täsmällistä”. Kumminkin päin. He saattavat jopa riemuita, että ”silminnäkijät muistavat tarkasti pitkästä aikaetäisyydestä huolimatta”. Vieläkin enemmän: he saattavat todeta, että ulkopuoliset vaikutukset ja lähteet kyllä vaikuttavat muistiin, mutta näiden todistajien kohdalla muistikuvat ovat säilyneet täsmällisinä! Kuitenkin kaikki tässä on valhetta, olivat kyseessä arkistot, todistajat tai Desboisin riemuitsijat. Jos Desboisin kirjasta jotain oppii, niin se on juutalaisen huijaamisen mekaniikka.
Tuo huijausmekaniikka käy tiivistetysti ilmi Shapiron esipuheesta:
Lasten muistia on luonnollisesti värittänyt lisää mielikuvitus, koska tuollaiset ”kauheat murhaamiset” kiihottavat mielikuvitusta joskus suunnattomastikin. Tämä mielikuvituksen lento näkyy selvästi Desboisin silminnäkijätodistajien lausunnoissa, ja joskus joistakin mielikuvituksen tuotteista on tullut juorujen levitessä ”yhteistä omaisuutta”: sama mielikuvituksellinen asia toistuu lähes kaikissa todistajanlausunnoissa.
Tässä on huomattava, että koska näitä asioita koskevat neuvostoliittolaiset arkistot (tietoinen historian vääristäminen ja valehtelu) ja saksalaiset arkistot (”tunnustuksia” ja lausuntoja saatu pakottamalla, kiristämällä ja kiduttamalla) ovat epäluotettavia ja valheellisia ja koska – edellä kuvatuista syistä - Desboisin silminnäkijätodistajien lausunnot toistavat virallista totuutta, joka on sama kuin noissa arkistoissa oleva totuus, niin arkistojen valhe ja todistajien valhe vastaavat toisiaan. Arkistot ovat poliittisista syistä valheellisia, ja siksi virallisen totuuden muokkaamat todistajatkin ovat valheellisia. Nämä valheet vastaavat toisiaan, ja niin Desboisin porukka saattaa riemuita, että ”arkistotieto vahvistaa silminnäkijäkertomukset oikeiksi” ja ”silminnäkijöiden kertomukset osoittavat, että arkistoissa oleva tieto on täsmällistä”. Kumminkin päin. He saattavat jopa riemuita, että ”silminnäkijät muistavat tarkasti pitkästä aikaetäisyydestä huolimatta”. Vieläkin enemmän: he saattavat todeta, että ulkopuoliset vaikutukset ja lähteet kyllä vaikuttavat muistiin, mutta näiden todistajien kohdalla muistikuvat ovat säilyneet täsmällisinä! Kuitenkin kaikki tässä on valhetta, olivat kyseessä arkistot, todistajat tai Desboisin riemuitsijat. Jos Desboisin kirjasta jotain oppii, niin se on juutalaisen huijaamisen mekaniikka.
Tuo huijausmekaniikka käy tiivistetysti ilmi Shapiron esipuheesta:
(Pappi Desbois on ottanut tehtäväkseen) - - tallentaa videoille todistajanlausunnot sadoilta silminnäkijöiltä, jotka eivät ole puhuneet julkisesti koskaan aiemmin – ihmisiltä, jotka nuoruudessaan näkivät juutalaisia naapureitaan, tuttaviaan, ystäviään, jopa koulutovereitaan ja rakastettujaan murhattavan. Nämä uudet todistajanlausunnot vahvistavat suuren osan neuvostodokumenttien sisällöstä ja vahvistamalla tämän lähteen myös antavat meille oikeutuksen uskoa neuvostoliittolaisten tutkimusraporttien tietoon, jota nuori yksittäinen havainnoitsija ei mitenkään olisi voinut tietää.
Tässä kierous on käännetty jo huippuunsa.
Mutta toimiihan homma kumminkin päin! Shapiro siis jatkaa:
Mutta toimiihan homma kumminkin päin! Shapiro siis jatkaa:
Samoin neuvostoliittolaiset tutkimus- ja oikeudenkäyntiasiakirjat vahvistavat, että henkilöt, jotka antavat todistuksia pappi Desboisille tänään, muistavat tarkasti, mitä he näkivät, huolimatta siitä, että on kulunut yli 60 vuotta - - Sen, että silminnäkijät muistavat, ei pitäisi olla yllättävää. Useimmat heistä ovat eläneet syrjäisissä paikoissa, ja heidän käytettävissään on ollut vähän ulkopuolisia tietolähteitä, jotka olisivat voineet tunkeutua heidän muistiinsa ja muuttaa sitä. Kun näkee heidän nauhoitetut todistuksensa tai lukee heidän puhtaaksikirjoitetut paljastuksensa, tietää, että nämä silminnäkijät eivät ole voineet unohtaa, mitä näkivät. Heidät oli määrätty muistamaan.
Desboisin kirjan kehäpäättely on tähdätty pettämään tavallinen lukija, joka ei juuri ryhdy tarkemmin tutkimaan asiaa. Lukija saa tietää, että kun lähde A vahvistaa lähteen B, niin lähde B vahvistaa lähteen A. Desbois olettaa totuudenvastaisesti, että sekä käytetyt arkistot että silminnäkijätodistukset ovat totuudenmukaisia, kun totuus kuitenkin on, että molemmat ovat valheellisia ja vahvistavat toinen toisensa valheellisuuden. Sekä arkistot että silminnäkijät johtavat – jälkimmäisistä osa tietämättään – harhaan, ja kun pappi Desbois käyttää tällaista todistusaineistoa, hän tulee itse asiassa todistaneeksi, että kaikki, mitä holokaustitahot tähän mennessä ovat Einsatz-joukkomurhista sanoneet, on vailla pohjaa, ja ettei tapahtunut mitään Einsatz-joukkomurhia. Desbois tulee todistaneeksi, ettei tapahtunut holokaustia.
Edellä on jo mainittu, kuinka arkistot ovat Desboisille ja hänen Umanskylleen ”ehdoton totuus” ja kuinka Desbois pyrkii mukauttamaan haastateltavansa tähän ”ehdottomaan totuuteen” asettamalla sen heidän eteensä ja esittämällä heille ”suorasukaisia kysymyksiä” ja ”oikeita kysymyksiä”. Näin Desbois varmistaa, että hänen todistajansa ovat linjassa arkistojen valheen kanssa eivätkä lipeä joukosta. Koko homma on valheen vahvistamista. Eräässä Yahad-In-Unum –yhdistyksen asiakirjassa (katsaus pappi Desboisin työhön, s. 4) USA:n Holocaust Memorial Museumin Ukrainan-arkistoja kutsutaan ”dokumentaariseksi pönkäksi” (documentary underpinning) ukrainalaisten silminnäkijöiden todistuksille.
Vasta kun arkistoista nyhdetty ”dokumentaarinen pönkkä” oli valmis, Desbois marssi kohtaamaan todistajia (s. 106). Näille tehtiin selväksi, että Desbois jo tiesi, mitä tapahtui (s. 108):
Edellä on jo mainittu, kuinka arkistot ovat Desboisille ja hänen Umanskylleen ”ehdoton totuus” ja kuinka Desbois pyrkii mukauttamaan haastateltavansa tähän ”ehdottomaan totuuteen” asettamalla sen heidän eteensä ja esittämällä heille ”suorasukaisia kysymyksiä” ja ”oikeita kysymyksiä”. Näin Desbois varmistaa, että hänen todistajansa ovat linjassa arkistojen valheen kanssa eivätkä lipeä joukosta. Koko homma on valheen vahvistamista. Eräässä Yahad-In-Unum –yhdistyksen asiakirjassa (katsaus pappi Desboisin työhön, s. 4) USA:n Holocaust Memorial Museumin Ukrainan-arkistoja kutsutaan ”dokumentaariseksi pönkäksi” (documentary underpinning) ukrainalaisten silminnäkijöiden todistuksille.
Vasta kun arkistoista nyhdetty ”dokumentaarinen pönkkä” oli valmis, Desbois marssi kohtaamaan todistajia (s. 106). Näille tehtiin selväksi, että Desbois jo tiesi, mitä tapahtui (s. 108):
Kun haastattelun aikana todistajien annettiin huomata, että me jo tiesimme, mitä tapahtui, he saattoivat puhua vapaammin. He eivät pelänneet enää niin paljon järkyttävänsä meitä.
Desboisin tieto oli sitä, mitä arkistoista löytyy, eikä se ollut läheskään aina totuutta.
Desbois kertoo, ettei haastateltavan kertomusta saanut häiritä, ja hän kuvaa runsaasti haastattelutekniikkaansa. Mutta yhden asian oli koko ajan säilyttävä: tuon ”ehdottoman arkistototuuden” eli ”fokuksen”:
Desbois kertoo, ettei haastateltavan kertomusta saanut häiritä, ja hän kuvaa runsaasti haastattelutekniikkaansa. Mutta yhden asian oli koko ajan säilyttävä: tuon ”ehdottoman arkistototuuden” eli ”fokuksen”:
Mutta minun oli oltava varovainen ja huolehdittava siitä, etten joutunut heidän muistojensa lumoihin ja kadottaisi fokusta (s. 105).
Hän kyseli juutalaisista, kyseli saksalaisista, ja johdatti haastateltavaa asteittain kohti murhia (s. 108). Desbois päästää ilmoille (s. 107) erään mielenkiintoisen viisauden saksalaisista:
Saksalaiset käyttivät hyväkseen ja käyttivät väärin kaikkia väestön kilpailutilanteita ja riitoja tukeakseen murhanhimoisia aikeitaan. Todistajat saattoivat olla saksalaista, puolalaista tai ukrainalaista syntyperää tai kuulua tataari- tai romanivähemmistöön.
Siksi hän sanoo yhden ydinkysymyksen olevan:
Keitä kylässä asui?
Kun hetken miettii, niin tajuaa, että tämä oli painostuskysymys.
Desbois ei mitenkään ole pyrkinyt varmistamaan, että todistajat olivat nähneet, mitä väittivät. Kuulopuheita hän ei erota todellisista muistoista. Hän ei ota huomioon, että ulkoiset vaikutteet muokkaavat muistia ja että iän myötä muisti heikkenee. Hänelle riittää, että haastateltavat tukevat hänen ”fokustaan”, ja jos eivät tue, johdattelee heidät siihen.
”Fokuksesta” on kirjassa sivuilla 35-36 esimerkki. Rava-Ruskan pormestari, joka tiesi Desboisin tutkimuksesta, oli järjestänyt Desboisille noin sata todistajaa (vuonna 2003). Tämän todistajajoukon kanssa he lähtivät läheiseen Boroveen siellä olevalle joukkohaudalle, johon kuulemma oli haudattu Rava-Ruskan viimeiset juutalaiset. Metsässä oli noin 10 m x 5 m kokoinen kohoama, joka sitten oli se hauta. Heti paikan päälle tultua Desboisin tulkki Svetlana alkoi lukea tälle suurelle todistajajoukolle kirjaa, jonka hän oli saanut pormestarilta. Tämän venäjänkielisen kirjan nimi oli Desboisin kirjan sivun 35 mukaan ”Holokausti Rava-Ruskassa”, vaikka loppuviitteessä sivulla 223 kirjan nimeksi ilmoitetaan ranskan kielellä (nähtävästi jäännöksenä Desboisin alkuperäisestä ranskankielisestä tekstistä) ”La Région de Lviv pendant la grande guerre patriotique 1941-1945” (Lvivin alue suuressa isänmaallisessa sodassa 1941-1945). Kirjassa, joka oli vuodelta 1944, esitettiin neuvostoliittolaisen komission näkemys siitä, mitä alueella oli sodan aikana tapahtunut. Viitteessä olevan ranskankielisen kirjan nimen perässä on maininta, että kirjan on toimittanut Ukrainan kommunistipuolueen Lvivin alueen arkisto vuonna 1968.
No, pääasia kuitenkin on, että paikan päällä, ennen ensimmäistäkään todistajanlausuntoa, luettiin todistajille neuvostoliittolaisen kommunistisen komission virallinen näkemys asiasta. Svetlana luki kirjasta:
Desbois ei mitenkään ole pyrkinyt varmistamaan, että todistajat olivat nähneet, mitä väittivät. Kuulopuheita hän ei erota todellisista muistoista. Hän ei ota huomioon, että ulkoiset vaikutteet muokkaavat muistia ja että iän myötä muisti heikkenee. Hänelle riittää, että haastateltavat tukevat hänen ”fokustaan”, ja jos eivät tue, johdattelee heidät siihen.
”Fokuksesta” on kirjassa sivuilla 35-36 esimerkki. Rava-Ruskan pormestari, joka tiesi Desboisin tutkimuksesta, oli järjestänyt Desboisille noin sata todistajaa (vuonna 2003). Tämän todistajajoukon kanssa he lähtivät läheiseen Boroveen siellä olevalle joukkohaudalle, johon kuulemma oli haudattu Rava-Ruskan viimeiset juutalaiset. Metsässä oli noin 10 m x 5 m kokoinen kohoama, joka sitten oli se hauta. Heti paikan päälle tultua Desboisin tulkki Svetlana alkoi lukea tälle suurelle todistajajoukolle kirjaa, jonka hän oli saanut pormestarilta. Tämän venäjänkielisen kirjan nimi oli Desboisin kirjan sivun 35 mukaan ”Holokausti Rava-Ruskassa”, vaikka loppuviitteessä sivulla 223 kirjan nimeksi ilmoitetaan ranskan kielellä (nähtävästi jäännöksenä Desboisin alkuperäisestä ranskankielisestä tekstistä) ”La Région de Lviv pendant la grande guerre patriotique 1941-1945” (Lvivin alue suuressa isänmaallisessa sodassa 1941-1945). Kirjassa, joka oli vuodelta 1944, esitettiin neuvostoliittolaisen komission näkemys siitä, mitä alueella oli sodan aikana tapahtunut. Viitteessä olevan ranskankielisen kirjan nimen perässä on maininta, että kirjan on toimittanut Ukrainan kommunistipuolueen Lvivin alueen arkisto vuonna 1968.
No, pääasia kuitenkin on, että paikan päällä, ennen ensimmäistäkään todistajanlausuntoa, luettiin todistajille neuvostoliittolaisen kommunistisen komission virallinen näkemys asiasta. Svetlana luki kirjasta:
Huhtikuussa 1943 Mosty Wielkien kaupungin leiri, jossa oli yli 1 200 juutalaista ihmistä, siirrettiin Rava-Ruskan kaupunkiin. Marraskuun 10. päivän iltana vuonna 1943 fasistiset sortajat piirittivät leirin ja kuljettivat kaikki ihmiset Boroveen, Neuvostoliiton maaseudulle, jossa heidät ammuttiin ja ruumiit haudattiin suureen hautaan.
Desbois kertoo, että paikka, johon he olivat kokoontuneet, oli tuo teloituspaikka. Hän kertoo myös (s. 36), että pormestari järjesti todistajat puoliympyrään haudan viereen ja sitten jokainen vuorollaan sai todistaa, mitä olivat nähneet vuonna 1941 (vaikka kirjan mukaan joukkomurha tapahtui marraskuussa 1943, ja ylipäätäänkin juutalaisia tuli Rava-Ruskan leiriin vasta huhtikuussa 1942)! Kaikilla oli esittää jokin kauhutarina, ja jokaisen tarina koski näiden Rava-Ruskan viimeisten juutalaisten kohtaloa vuonna 1943 (s. 37; olisiko niin, että tuo 1941 on painovirhe ja pitäisi olla 1943?). Kirjassaan Desbois esittää lyhyesti kaksi näiden todistajien tarinaa, ja esitän ne tuonnempana samassa yhteydessä kuin muitakin todistajanlausuntoja.
Rava-Ruskassa sataa todistajaa valmennettiin siis neuvostoliittolaisen komission kirjalla. Olettaa sopii, ettei poikkeavia näkemyksiä sopinut esittää. Ehkä kuitenkin on mahdollista, ettei joukkohaudassa ole juutalaisia tai ketään. Ehkä metsäkumpu on vain metsäkumpu.
Professori Faurisson kuvaa Desboisin todistajia näin:
Rava-Ruskassa sataa todistajaa valmennettiin siis neuvostoliittolaisen komission kirjalla. Olettaa sopii, ettei poikkeavia näkemyksiä sopinut esittää. Ehkä kuitenkin on mahdollista, ettei joukkohaudassa ole juutalaisia tai ketään. Ehkä metsäkumpu on vain metsäkumpu.
Professori Faurisson kuvaa Desboisin todistajia näin:
Hän (Desbois) antaa jonkin tietyn alueen hyville ukrainalaisille talonpojille tiedoksi, että hän poikkeaa pian siinä ja siinä paikassa ja että hän aikoo koota todistajanlausuntoja saksalaisten sodan aikana suorittamista juutalaisten murhista. On täysin asukkaiden etujen mukaista kyetä kerskaamaan, että ympäristöissä todella on sellaisia joukkohautoja, joiden päälle myöhemmin voidaan pystyttää muistomerkkejä, jotka puolestaan voivat houkutella sen kummallisen ulkomaalaisen turistin. "Todistajat" kokoontuvat yhteen ja valmistavat tarinan. Pappi (Desbois) käy sitten paikalla ja ottaa valokuvan maalaisihmisistä, kun he osoittavat johonkin kohtaan tai toiseen.
On myös pidettävä mielessä, että osa todistajista saattaa olla vannoutuneita Saksan vihollisia, kommunisteja tai juutalaisia, jotka mielihyvin ovat mukana syyllistämässä saksalaisia, vaikkeivät mitään koskaan olisi nähneet tai kuulleetkaan. Osa saattaa olla lahjottuja, kuten erään todistajan kohdalla naapurit olivat alkaneet epäillä (s. 166). Silminnäkijälausuntoja ei kuitenkaan ole millään tavalla varmistettu.
Desbois julkaisee kirjassaan vain pienen osan haastatteluista (muutaman kymmenen), ja niistäkin vain pieniä osia, joskus vain muutaman rivin maininnan. Haastattelut on varmasti käyty läpi seulan kanssa, ja vain ”fokuksessa” olevat eli ”arkistototuuden” mukaiset haastattelut on kelpuutettu. Varmasti haastattelut on sopeutettu toisiinsa. Haastatteluista voidaan myös poimia sopivia pätkiä ja muodostaa niistä sopivia ja iskeviä ”haastatteluita”. Ristiriitaiset kohdat voidaan näin poistaa, samoin liian tarkat ja konkreettiset kohdat, jotka voitaisiin jälkeenpäin tarkistaa. Jäljelle varmaan voitaisiin jättää itkut, vihanpurkaukset, hirveät surunmurtama-ilmeet, hirvittävimmät kauhutarinat ja tekopyhyys, nämä kovasti inhimilliset piirteet. Katsoja tai lukija voi samaistuksen kautta tuntea itsensä hyväksi, kun saa oikein vihata ”saastaisia saksalaisia”. Kokonainen kansa jopa voi tuntea itsensä hyväksi, kun ”natsisikojen” kauhutekoja katsotaan ja niitä päivitellään. Jopa voidaan säätää, että näiden ”kauhutekojen” kiistäminen vie vankilaan.
Kuitenkaan todistajanlausunnoilla ei ole mitään arvoa, jollei niillä ole tukenaan materiaalista vahvistusta. Faurisson aiheutti Desbois-näyttelyssä sekasortoa, kun hän kysyi, kuinka haudoista tiedetään, että ne ovat juutalaisten hautoja.
Seuraavassa esitän Desboisin kirjasta löytyviä silminnäkijätodistuksia (suluissa kirjan sivunumerot; todistajien numerointi minun, kirjassa ei ole mitään numerointia):
Todistaja 1 (s. 36). Tämä on ensimmäinen yllä lupaamistani kahdesta Rava-Ruskan viimeisiä juutalaisia koskevasta silminnäkijästä, yksi niistä sadasta todistajasta. Kertoo nähneensä saksalaisten ampuvan nämä juutalaiset. Veri virtasi purona (like a stream) kylään johtavaa polkua pitkin. Saksalaiset pyysivät tätä todistajaa täyttämään hautakuopan kalkilla, että maaperä kuivuisi. Uskokoon ken haluaa. Ammutuista ei virtaa tuollaista verimäärää, vuodot ovat pääasiassa sisäisiä.
Todistaja 2 (s. 36). Toinen yllä mainituista kahdesta Rava-Ruskan todistajasta, pieni hento nainen (small frail woman): Saksalaiset heittivät juutalaisten hautaan käsikranaatteja, koska jotkut ammutut juutalaiset elivät vielä. Näki eräänä päivänä naisen silpoutuneen ruumiin puun latvassa, ja kertoessaan tästä osoittaa: ”Tuon puun latvassa, jonka näette tuossa.” Saksalaiset kuulemma panivat tämän todistajan kiipeämään puuhun ja tuomaan ruumiin alas ja panemaan sen hautaan. Uskokoon ken haluaa. Pieni hento tyttölapsi ei voi hakea ruumista puusta. Saksalaiset eivät räjäytelleet ruumiita puihin ja pitkin metsää. Lisäksi tuosta väitetystä joukkohaudasta ja sen ympäristöstä on Desboisin kirjan kuvaliitteessä kuva, eikä haudan lähellä näy puuta, joka kuusikymmentä vuotta sitten olisi ollut kiivettävä puu. Puut ovat selvästi nuorempia.
Todistaja 3 (s. XV). Kertoo olleensa 14-vuotiaana puna-armeijan sairaanhoitaja ja kulkeneensa joukkojen mukana Keski-Aasiassa ja sitten Puolassa. Sanoo, että Neuvostoliiton alueella natsit ampuivat juutalaisia konekivääreillä.
Todistajakaksikko 4 (s. XVIII-XIX). Lapsikaksikko Luba ja Vira. Joukkohauta oli alle kymmenen metrin päässä heidän talostaan. Kylän juutalaisia ammuttiin, ja tytöt katselivat ikkunasta. Paikalliset talonpojat oli pakotettu kaivamaan hautakuoppa. Juutalaiset kävelivät 50:n ryhmissä rauhallisesti (calmly) hautaan ja asettuivat ennestään ammuttujen päälle vatsalleen makuulle, ja sitten saksalainen poliisi Humpel meni valkoinen takki päällään hautakuoppaan, käveli kuolleitten ruumiitten päällä ja ampui jokaista niskaan pistoolilla. Ryhmien välillä Humpel nousi juomaan viinaa. Uskokoon ken haluaa. Ei ammuttavaksi mennä rauhallisesti kuin kirkonpenkkiin. Joukkohautoja, massa-ampumisia ja viinanjuontia ei järjestetä talojen viereen. Eikä kukaan lapsi sellaista voisi katsella. Valkoinen takki on turha väline, sillä se haittaa nousemista ylös haudasta viinaa juomaan. Eikö Humpel tullut ajatelleeksi, että tytöt saattavat tähdätä häntä isänsä kiväärillä?
Todistaja 5 (s. 25, 27-30). Ranskalainen Rene Chevalier. Ollut Rava-Ruskassa vankina. Joutui tekemään työtä Lvivin (= Lvovin = Lwowin = Lembergin) lentokentällä, jossa korjasi kiitoratojen reikiä. Lvivin ghetosta kentälle tuotiin työhön myös juutalaisia, joita aina kuoli lentokentällä. Ruumiit tungettiin kiitoratojen reikiin! Tultuaan Rava-Ruskan leiriin huhtikuussa 1942 joutui poistamaan parakeista juuri ammuttuja venäläisiä; parakeissa aivojenkappaleita ja verta. Näki seuraavaa: juutalaisia naisia oli tuotu heinätöihin lapset mukanaan, ja kun joku äitiään odottava lapsi itkeskeli, eräs saksalainen löi sen kuoliaaksi murskaamalla sen pään päin kärryä. Tämä toistui muidenkin lasten kohdalla, eikä lapsia ollut illalla jäljellä yhtäkään. Uskokoon ken haluaa.
Todistaja 6 (s. 37-40). Gregory Havan, Borove. Saksalaiset tulivat kesällä 1941. Juutalaisille määrättiin Daavidin tähti oikeaan käsivarteen, ja sitten juutalaiset vietiin Rava-Ruskaan. Kertoo sitten kuulopuhetta juutalaisten ampumisista, ei nähnyt mutta kuuli laukauksia (välimatka 3 km). Näki yhden juutalaisen tuovan kärryillä ruumiita juutalaiselle hautausmaalle talvella 1942/1943.
Kesäkuussa 1943 Boroveen tuotiin yhtenä päivänä kuorma-autoilla ihmisiä, mukana ukrainalaisia ja juutalaisia poliiseja. Sanoo, että juutalaiset ammuttiin lähistöllä, mutta ei nähnyt tapahtumaa. Tietää vain, että tuona päivänä tuli kuorma-autoja ja sitten kuului laukauksia. Juutalaiset kaivoivat hautakuopat itse. Kertoo menneensä muiden kyläläisten kanssa seuraavana päivänä katsomaan, ja haudat (monikko) oli peitetty ohuella maakerroksella. Pian (samana päivänä) haudasta (yksikkö) alkoi virrata verta, ja illalla hajun vuoksi kyläläisten käskettiin hevosilla ja kärryillä tuoda sinne hiekkaa, myös klooria laitettiin. Nämä toimet laskivat haudan pintaa metrin alemmaksi, ja veri lakkasi virtaamasta. Juutalaiset olivat kätkeneet kalleuksiaan maahan, ja ihmiset löysivät niitä maastosta.
Uskokoon ken haluaa. Havan ei ole nähnyt yhtäkään juutalaisten ampumista, kertoo vain kuulleensa laukauksia. Sodassa kuuluu laukauksia muutoinkin kuin juutalaisten tappamisen merkiksi. Jos mukana oli juutalaisia poliiseja, juutalaisia tuskin joukkomurhattiin. Kuinka Havan tiesi juutalaisten kaivaneen haudat, jos hän ei nähnyt paikalle? Ammutuista ei vuoda verta ulos paljon, koska vuoto tapahtuu kehon sisään. Siksi verta ei voi valua niin paljon, että hauta olisi kohonnut metrin! Eikä verenvuoto edes nosta tilavuutta: mistä vuotaa, siellä tilavuus pienenee, ja mihin vuotaa, siellä tilavuus vastaavasti kasvaa. Yhteisvaikutus on nolla. Eikä hiekka ja kloori laske hautaa metrillä vaan nostaa sitä korkeammaksi, koska lisää tavaraa laitetaan. Eikä haudoista vuoda verta ulos! Havan kertoo puhtaan mielikuvitussadun puitteisiin, jotka ehkä ovat olleet joiltakin osin todellisia. Lausunnolla ei ole minkäänlaista todistusarvoa.
Todistaja 7 (s. 44-45). Desbois itse ja Micha (= Mikhailo Strutinsky, Desboisin ballistinen hylsyasiantuntija) Lvivin metsässä. Micha vie Desboisin ja Svetlanan katsomaan joukkohautaa. Tämä oli sitten paikka, jossa maassa makasi lapsen lapaluu, jossa oli luodinreikä; vähän etäämmällä oli puoliksi maahan hautautunut ihmisen kallo, josta leuat olivat irronneet, ja toisessa paikassa maasta törrötti ihmisen reisiluu.
Eräänä toisena päivänä Hlibochokin kylässä Micha kysyi ohi pyöräilevältä mieheltä juutalaisten teloituksista. Tämä näytti pellolla vain sadan metrin päässä kylästä olevan pyöreän kuopan, joka oli juutalaisten joukkohauta: ennen sotaa kuoppaan oli heitetty sairastuneet ja kuolleet eläimet, sodan aikana kaikki kylän juutalaiset, jotka oli ammuttu, ja sodan jälkeen jälleen kuolleet eläimet.
Uskokoon ken haluaa. Ihmisen luut eivät säily 60 vuotta maan pinnalla; luonto kyllä hoitaa ne. Ja mistä Desbois tunnistaisi luussa olevan reiän juuri luodin aiheuttamaksi? Entä millä perusteilla mahdolliset lapaluu, kallo ja reisiluu osoittavat joukkohaudan? Vakavampaa on kuitenkin se, että jos maasta löytyy ihmisen luita, asia tulee heti ilmoittaa poliisille rikostutkimuksia varten. Jos Desbois ja Micha eivät ilmoitusta tehneet, he syyllistyivät mahdollisen rikoksen peittelyyn, tulivat siis itse osallisiksi rikokseen.
Desboisilla ei ole mitään perusteita laskea juutalaisten joukkohaudaksi kuoppaa, jonka ohikulkeva pyöräilijä kertoo ammuttujen juutalaisten haudaksi. Hänhän olisi voinut ilmoittaa juutalaisten joukkohaudaksi oman ulkohuusinsa alustan.
Todistaja 8 (s. 55-56). Khvativin paimen ja kaksi kylän vanhusta. Khvativin paimen tulee kertomaan hylsyjä etsivälle Michan joukolle, että tappamisten päätteeksi eräs saksalainen oli laittanut tynnyrillisen sammuttamatonta kalkkia haudan päälle lankulle ja sitten räjäyttänyt tynnyrin ampumalla siihen. Sitten saksalainen oli pyytänyt paimenta tuomaan vettä, että hän saa pestä kätensä. Pestyään kätensä saksalainen heitti astian selkänsä taakse ikään kuin sanoen: ”Pesen käteni tästä.”
Useita kuukausia aiemmin Desboisin ryhmä oli tutkinut tätä samaa paikkaa kahden vanhan kyläläisen kanssa löytämättä mitään. Toisen vanhuksen oli vaikea kävellä, mutta hän halusi ehdottomasti löytää paikan. Heillä oli hyvin suuria vaikeuksia orientoitua (määrittää paikkansa), mutta heitä ajoi varmuus: juutalaiset oli tapettu täällä.
Uskokoon ken tahtoo. Hautaa ei osoita tarina tynnyrin räjäyttämisestä lankulla. Vesi- ja pesutarinoita voi sepittää monenlaisia. Nämä kaksi Desboisin todistajavanhusta ovat ilmeisiä dementikkoja. Jos he todella tuntisivat jonkin juutalaisten joukkohaudan, he kyllä olisivat sodan jälkeen käyneet paikalla useaan otteeseen ja kertoneet paikasta muillekin, niin että se olisi yleistä tietoa. Se olisi jopa hallituksen tiedossa. Onko Desbois pyytänyt hallitusta antamaan tietoja?
Todistaja 9 (s. 57-59). Olena Khvativista. 91-vuotias Olena ei aluksi tahdo puhua (eräs kyläläinen oli ohjannut Desboisin ryhmän hänen luokseen). Svetlana meni Olenan kotiin ja tuli takaisin sanoen, että ”Olena näki kaiken” mutta KGB:n pelosta ei halua puhua. Desbois ei voinut poistua, koska sisällä oli joku, joka tiesi, ja siksi hän jäi tuijottamaan ovea portilta 45 minuutin ajaksi. Lopulta Olena tulee ja haluaa puhua. Hän oli ollut ystävättärensä kanssa sadonkorjuutöissä, kun he näkivät kaksi saksalaista sotilaskuorma-autoa saapuvan täynnä juutalaisia naisia. Toisesta ohikulkevasta autosta hänen äitinsä tuttava huusi Olenalle: ”Olena, Olena, pelasta minut!”. Olena, joka tuolloin oli nuori tyttö, pelkäsi ja piiloutui viljaan. Huutaja kuitenkin vietiin ”kuopalle” (joka ilmeisesti siis oli lähellä), ja aivan loppuun asti hän huusi Olenalta apua. Olenan ansiosta Desboisin ryhmä löysi joukkohautojen tarkan paikan. Eräänä päivänä Desbois ja Micha löysivät koiran, joka oli tehnyt itselleen kodin keskelle maasta paljastuneita luita erääseen kuoppaan. Uskokoon ken tahtoo.
Oven tuijottaminen 45 minuutin ajan huijaushommissa on kohtuutonta. Vähemmälläkin selviäisi. Mikä on sellainen Olena, joka pelkää puhua mutta silti ilmoittaa nähneensä kaiken? Ja mitähän Olenalta apua huutavalle naiselle lopulta tapahtui, kun ampumisesta ei puhuta mitään? Menikö hän kuoppaan uimaan siellä olevassa lammikossa? Vai oliko siellä kanttarelleja? Jos hän tarvitsi apua, niin oliko hän liikuntavammainen? Ja jos Desbois löysi joukkohautojen tarkan paikan, niin haudat ja uhrit sopii esitellä koko maailmalle.
Vakavinta kuitenkin on se, että Desbois ryhmineen löytää jälleen ilmeisiä ihmisen luita maastosta eikä tee ilmoitusta poliisille, että saataisiin selvitettyä, mistä luut ovat peräisin ja liittyykö niihin rikosta. Eikö Desboisia liikuta lainkaan, kenen luita siinä on ja onko tapahtunut rikos?
Todistaja 10 (s. 64-65). Vassil Protski (s. 64-65). Vei Desboisin keskellä kylää sijaitsevalle joukkohaudalle. Tämä joukkohautapaikka sijaitsi omakotialueen puutarha-alueella. Siinä tapettiin, ja Vassil katseli 20 metrin päästä tien reunasta. Viereisten omakotitalojen asukkaat tulivat häätämään Desboisin ryhmää ja Vassilia pois tallaamasta heidän puutarhojaan. Uskokoon ken haluaa. Saksalaiset eivät ammuskelleet ihmisiä keskellä kyliä; suoritetut lailliset repressaalit suoritettiin asianmukaisesti ja kurinalaisesti. Neuvostoliiton salainen poliisi kyllä on voinut tehdä mitä vain, ja ehkä Vassil on poikasena katsellut heidän teurastuksiaan. Joukkomurhaa ei todista se, että Vassil osoittaa sormella paikkaa.
Todistaja 11 (s. 66). Martin Gregory Petrovich. Martin-poikanen oli määrätty kaivamaan hautakuoppaa ja peittämään sen. Joutui myös vartioimaan juutalaisia. Näytti Desboisille haudan paikan. Uskokoon ken haluaa. Pidän mahdollisena, että Martin näytti paikan, johon hautasi pikkupoikana kuolleen hiirensä. Lapset eivät kaivele joukkohautoja.
Todistaja 12 (s. 66 + kuvaliite). Anna Chouprina (toisessa kohdassa Tchouprina). 91-vuotias vanhus, joka antoi itkuisan kertomuksensa vuoteesta. Itki, kun surkutteli juutalaisten lasten kohtaloa, kun saksalaiset tappoivat 8 000 ihmistä näköetäisyydellä hänen talostaan. Kyläläisten oli kaivettava hauta, ja he seurasivat avuttomina tappamista. Yhtenä päivänä Annan teini-ikäinen (teenager) poika tuli kotiin selkä verillä, kun saksalaiset olivat piesseet hänet hänen kieltäydyttyään kiskomasta pihdeillä juutalaisilta hampaita. Uskokoon ken haluaa. Kukaan ei suorita rikollisia joukkomurhia keskellä kyliä ja kaupunkeja, saati sotke kyläläisiä näihin toimiin. Rikolliset murhat suoritetaan aina salassa, ihmisten näkymättömissä, koska jälkikäteen on aina kiinnijoutumisen vaara ja murhat leviäisivät koko maailman tietoon, ja maailma voi kostaa. Desboisin kirjasta ei käy ilmi haastatteluajankohta, mutta jos oletetaan ajankohdaksi vuosi 2006, silloin Annan syntymävuosi olisi 1915. Jos joukkomurha olisi ollut vuonna 1942 ja Annan teinipoika silloin 15-vuotias, poika olisi syntynyt vuonna 1927. Anna olisi synnyttänyt pojan 12-vuotiaana. Desbois ei mitenkään pyri varmistamaan Annan kertomusta, ja se jääkin vahvistamattomaksi heitoksi ilmaan. Mahdollinen joukkohauta tulisi tutkia ja siinä olevien ruumiiden alkuperä tulisi selvittää. Mutta koska niin ei ole tehty, tämä ”Annan kertoma tarina” on valhe. Sitä paitsi kaikki murhaepäilyt tulisi ilmoittaa poliisille.
Todistaja 13 Olena S. Vorokhtasta, synt. 1932 (s. 68-71). Tämä lapsi kertoi olleensa metsässä (nähtävästi lehmiä laiduntamassa), kun neljä ihmistä tuli sinne eräänä aamuna kaivamaan kuoppaa. Sanoo, että saksalaiset tappoivat juutalaisia. Illalla kuorma-autolla tuotiin juutalaisia. Haudan yli asetettiin lankku, ja juutalaisten piti kävellä lankulle, ja sitten heitä ammuttiin selkään tai niskaan tai päähän, ja he putosivat kuoppaan. Olena S. sanoo näkemisistään: ”Näin heidän kaivavan kuoppaa ja tuovan juutalaisia, siinä kaikki.” Ampumisten jälkeen kuoppa peitettiin, ja ampumisia tapahtui useana päivänä uusiin kuoppiin. Kun kuopat oli peitetty, ne silti liikkuivat vielä (tämän hän kertoo kuulleensa muilta). 1950- ja 1960-luvuilla kyläläiset nähtävästi etsivät haudoista aarteita, kun niitä tutkittiin, ja silloin haudasta löytyi pieniä luita ja pieniä kenkiä ja isoja luita ja kalloja, jotka sitten pantiin takaisin kuoppaan. Olena S. kävi itse katsomassa kaivamisia.
Uskokoon ken tahtoo. Todennäköisesti Olena S. kertoo kuulopuheita. Itse hän sanoo nähneensä vain kuopan kaivamisen ja juutalaisten tuomisen, mutta muilta osin jää epäselväksi, näkikö hän myös ampumisia. Ei 10 - 12-vuotias tyttö katsele metsässä yhtään mitään joukkomurhaa vaan juoksee henkensä edestä karkuun heti yhdenkin laukauksen kuultuaan! Näin toimii jokainen tuonikäinen. Ja jos joukkoteloituksia suoritetaan metsissä, niiden suorittajat pitävät kyllä huolta siitä, ettei sivullisia ole paikalla. Lankulle kävelyttäminen on naurettavaa, koska uhrin horjuessa ja heiluessa tulee paljon ohilaukauksia ja seisoja voi pudota kuoppaan ennen kuin häntä on ammuttukaan ja sitten ryntäillä vaikka pakoon. Jotkut ammutut voivat myös jäädä lankulle retkottamaan, ja heitä pudottamaan tulleet voivat liukastua kuoppaan.
Eivätkä joukkohaudat ”liiku” sen jälkeen kun haudat on peitetty, vaikka jotkut kuopassa olijat olisivat peitettäessä vielä elossa. Kun ihminen asetetaan maan alle, hän tukehtuu nopeasti. Maamassat ja toistensa päällä olevat ruumiit estävät kaiken liikkumisen. Sivulla 65 Desbois käsittelee erikseen tätä hautojen ”elämistä”. Hän kertoo, että todistajat ”toistuvasti” sanoivat, että haudat ”hengittivät” jälkeenpäin kolmen päivän ajan! Eräs kertoi, että haudasta ilmestyi käsi ja tarttui hänen lapioonsa! Haudat kuulemma liikkuivat kolmen päivän ajan, koska osa uhreista oli haudattu elävinä. Peitetyssä haudassa siis elettiin ja liikuttiin ja tartuttiin vaikka lapioon kolmen päivän ajan! Sivulla 97 Desbois kirjoittaa lisäksi: ”Kaikkialla, idästä länteen, pohjoisesta etelään, todistajat aina päättivät lausuntonsa mutisten: ’Kuoppa liikkui kolmen päivän ajan’.” Tämä, että Desboisin todistajat säännönmukaisesti puhuvat tällaisista mahdottomuuksista, osoittaa, että KAIKKI Desboisin saamat todistajanlausunnot ovat vääriä tai ainakin suurimmaksi osaksi epäluotettavia. Tämä ”hautojen liikkuminen” on nähtävästi juorujen ja kuulopuheiden perusteella levinnyt yhteinen harhakuvitelma, joka osoittaa, ettei silminnäkijä puhu omista kokemuksistaan vaan toistaa kuulopuheita. Kukaan ei elä maan alla peitetyssä haudassa kolmea päivää, ei edes paria minuuttia. Ihminen kuolee, kun hän tukehtuu.
Sitä paitsi Desboisin Yahad-In-Unum –yhdistyksen mukaan (Desboisin työn esittely, s. 6) saksalaiset hautasivat uhrinsa aina ”vähintään kolmen metrin syvyyteen” (The Nazis buried their victims at a depth of at least three meters), ts. haudattujen päällä on maata ainakin kolme metriä. Sellainen maamassa ei liiku mihinkään. Eikä sieltä nouse käsiä tarttumaan lapioihin. Eikä sieltä virtaa verta. Väistämätön johtopäätös on, että jos liki kaikki silminnäkijätodistajat kaikkialla Ukrainassa puhuvat ”kolmen päivän ajan elävistä” haudoista, nämä haudat eivät ole saksalaisten jäljiltä, eivätkä kylläkään kenenkään muunkaan jäljiltä, sillä mikään hauta ei ”elä” ja ”liiku”. Se sen sijaan tämän perusteella voidaan sanoa varmana tosiasiana, että kaikki Desboisin todistajat ovat epäluotettavia.
Mitä alueelta löytyneisiin mahdollisiin ihmisen luihin tulee, asia tulee ilmoittaa poliisille rikostutkimusta varten, jotta saataisiin selville, liittyykö asiaan rikosta ja mikä on luiden laatu ja alkuperä. Kyläläisten juorut sellaisinaan eivät todista edes näiden luiden olemassaoloa.
Todistaja 14 (s. 74). Samuel Arabski. Katseli kuulemma ampumisia pensaan takaa, mutta sitten hänet komennettiin täyttämään hautakuoppa. Kuopasta ilmestyi juutalaisen käsi ja tarttui hänen lapioonsa. Hauta peitettiin mutta ”se liikkui joka puolelta”. Uskokoon ken tahtoo.
Todistaja 15 (s. 74-75 + kuvaliite). Yaroslav Galan, Borove. Oli paimentamassa lehmiä kun tuli kuorma-autolla ihmisiä. Hauta kaivettiin ja sitten ammuttiin. Hautojen kaivamisten aikana (nähtävästi juutalaiset kaivoivat) saksalaiset kuuntelivat gramofonista musiikkia, ja yksi heistä soitti haitaria. Ampumisten aikana saksalaiset imeskelivät minttukarkkeja. Uskokoon ken tahtoo. Ei kukaan ryhdy häiritsemään taide-esitystä laukausten, lapioimisten tai imeskelyn äänillä.
Todistaja 16 (s. 75-79). Nikolai Olkhusky, Konstiantynivka. Desbois esittelee tämän todistajan näin: ”Nikolai oli 11-vuotias näiden tapahtumien aikaan. Lapsena hän oli läsnä kaikkien niiden juutalaisrivistöjen murhissa, jotka hän näki tuotavan ja ammuttavan.” Kertomansa mukaan Nikolai näki, koska oli laiduntamassa lehmäänsä. Oli tullut lähemmäs nähdäkseen ampumisen paremmin, mutta eräs saksalainen oli huomannut hänet ja ottanut hänet kiinni ja pannut teloitettavien joukkoon. Eräs paikalle määrätty venäläinen haudanpeittäjä kuitenkin todisti, että poika on venäläinen, ja saksalaiset häätivät hänet pois ja hän asettui lähistölle katselemaan, ja hän näki kaiken. Juutalaisten joukkoteloitus oli vain yhtenä päivänä, ja parina muuna päivänä oli pienempiä teloituksia, joissa ammuttiin muitakin kuin juutalaisia. Juutalaiset ammuttiin panssarikuoppaan ja sitten kuoppa peitettiin. Juutalaisille oli sanottu, että heidät viedään jonnekin työhön ja että heidän tulee ottaa mukaansa muonaa ja lapsensa, koska lapsille oli hoitopaikkoja. Nikolai meni illalla vielä katsomaan hautaa, ja se liikkui (the earth was moving). Haudan päälle ei lapioitu kovin paksua maakerrosta. Koirat tulivat tonkimaan ja kaivamaan haudan sisältöä esiin, ja silloin saattoi nähdä ruumiit.
Uskokoon ken tahtoo. Yksikään lapsi ei hiivi lähemmäs nähdäkseen ihmisten ampumisia paremmin vaan juoksee lujaa karkuun. Eikä ketään sivullista noin vain panna teloitettavaksi ottamatta selvää, kuka on kyseessä, ei edes silminnäkijänä, koska kyläläisiä oli muutenkin komennettu paikalle auttajiksi. Mistähän Nikolai oli saanut tietää, mitä juutalaisille oli etukäteen kerrottu? Nikolainkin kuvaama hauta liikkui jälkeenpäin, joten sekin hauta on vain Nikolain kuulopuhetta. Ohut maakerros puhuu sen puolesta, ettei hauta, jos sellaista olikaan, ollut saksalainen (saksalaiset hautasivat uhrinsa yli kolmen metrin syvyyteen Desboisin Yahad-In-Unum –yhdistyksen mukaan). Nikolain tarina on keksitty tarina.
Todistaja 17 (s. 83-86). Petrivna Ternivkasta. Petrivna kertoo nähneensä juutalaisten teloituksen. Kylään saapui saksalainen rankaisukommando (’punitive’ German kommando) tappamaan juutalaisia paikallisen Gestapo-päällikkö Hummelin vastuulla. Juutalaiset kuljetettiin aivan kylän lähellä sijainneelle suurelle kuopalle. Saksalaiset olivat nähneet Petrivnan ja kaksi muuta ukrainalaista tyttöä aamulla lehmiä laiduntamassa ja käskeneet heidän hakea kotoa lapiot ja tulla kuopalle. Kuoppaan meni 20 juutalaista kerrallaan, ja he asettuivat makuulle aiemmin jo ammuttujen juutalaisten ruumiiden päälle, ja sitten heidät ammuttiin ampumalla päähän tai niskaan. Tytöt oli määrätty tallaamaan kuopassa ruumiita tiukemmalle, ja Petrivna kertoi, että ruumiiden päällä oli vaikea kävellä, koska osa oli vain haavoittunut ja liikkui vielä. Tallaamiset tytöt suorittivat ampumisten välillä, ja ampumisten ajaksi he nousivat ylös kuopasta. Tytöt olivat avojaloin, koska he olivat köyhiä eikä heillä ollut kenkiä. Kuopassa he tallaamisten lisäksi lapioivat hiekkaa ruumiiden päälle, jotta seuraavat juutalaiset voisivat paremmin mennä makuulle. Juutalaiset lapset tapettiin sen jälkeen kun aikuiset oli ensin tapettu. Lapsia heitettiin ilmaan miten sattuu.
Uskokoon ken tahtoo. Pienet kevyet tyttölapsetko tallaisivat ruumiita tiukkaan? Tyttöjen ”tallaamisesta” ei olisi ollut mitään hyötyä, tytöthän olivat kuin höyhenet, ja he olisivat liukastelleet ja kaatuilleet kuopassa tavan takaa. Eikä tuollaisista pikkutytöistä olisi hiekan lapioijiksi. On naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat määränneet laitumella olevia pikkutyttöjä joukkoteloitusten lapiomiehiksi ja ruumiiden tallaajiksi! Eikä kukaan lapsi olisi sellaista kestänyt. Ei kukaan lapsi olisi voinut olla ammuttujen ruumiiden kanssa kuopassa ja vielä tallomassa niitä. Osa ammutuistakin eli vielä! Desboisin valheellisuus on tässä täysin avoimesti nähtävillä, kun hän ottaa tällaisenkin todistuksen kirjaansa todistukseksi ”1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhasta Ukrainassa.” Mikä todistus! Tytöt olisivat itkeneet ja lamaantuneet täysin toimintakyvyttömiksi! Kuvaus juutalaisten lasten heittelemisestä on selvästi jälleen yksi fantasiakertomus, ilkeämielinen propagandajuoru.
Ainoa totuuteen viittaava seikka Petrivnan kertomuksessa on saksalainen rankaisukommando, joka toimi kurinalaisesti ja vastuullisesti (”paikallisen Gestapo-päällikkö Hummelin vastuulla”). Tällaisia kommandoja todella oli, kun saksalaiset suorittivat laillisia rankaisu- ja kostotoimia (repressaaleja) partisaanien toiminnan vuoksi. Rangaistukset kohdistuivat partisaaneihin, partisaanien auttajiin ja joskus koko siihen kylään, joka oli partisaanitoiminnan pesäke. Asiaa on kuvattu yllä. Ehkä Petrivnan kylä oli partisaanikeskus, josta käsin laitonta ja salakavalaa partisaanisotaa käytiin. Ehkä Petrivnan suvussa oli paljon partisaaneja, joista osan ehkä saksalaiset surmasivat, ja nyt Petrivna ehkä haluaa tarinallaan kostaa. Ehkä todenperäisiin puitteisiin Petrivna rakentaa täysin perättömän tarinan. On sääli, ettei Desbois millään tavalla pyri tarkistamaan todistajiensa kertomuksia. Hän uskoo, sanoivat nämä ihmiset mitä hyvänsä.
Todistaja 18 (s. 86-87). Alexandra, ompelijatar. Zabolottia-kylän järven rannalle kuulemma tuotiin kärryillä juutalaisia ja surmattiin siellä. Kertoo joutuneensa lajittelemaan ja korjaamaan murhattujen juutalaisten vaatteita. Saksalaiset toimittivat neulat ja lankaa. Varasti neljä nappia. Tarinalla ei vahvistusta. Desbois kuvaa Alexandraa ”ompelijattareksi”, mutta tuskin nuori tyttö on voinut olla ompelijatar.
Todistaja 19 (s. 88-94, kuvaliite). Hanna Senikova Romanivkasta, tapahtuma-aikaan 9-vuotias. Romanivkassa oli paljon juutalaisia. Saksalaiset saapuivat kylään. He ottivat kylän talojen kiviseinistä kiviä ja heittivät niillä juutalaisten taloja ja nauroivat. Sitten he poistuivat ja tulivat viikon päästä uudelleen. He sanoivat juutalaisille, että heidät vietäisiin Israeliin (tuolloin siis varmaankin ”Palestiinaan”) ja kolme kuorma-autoa tulisi hakemaan heitä. Saksalaiset määräsivät Hannan tädin kokiksi valmistamaan heille juutalaisilta otetuista eläimistä aterian. Hanna itse näki juutalaisten vaatteita lajiteltavan. Jotkut saksalaisista ampuivat juutalaisia samalla kun toiset söivät ja joivat viinaa. Sitten ampujat tulivat syömään ja syöneistä meni tilalle uusi joukko ampumaan juutalaisia, ja näin jatkui koko ajan. Juutalaiset tapettiin 25:n ryhmissä. Sitä ennen juutalaiset oli pakotettu kaivamaan kuoppa koulun lähelle. Saksalaiset olivat juovuksissa ja söivät ja joivat samalla kun ampuivat. Kuopan reunoilta näkyi pieniä jalkoja ja käsiä. Saksalaiset roikottivat aseitaan puissa olevissa nauloissa, ja aseet olivat lähellä juutalaisia, mutta juutalaiset eivät koskeneet niihin. He tekivät, mitä käskettiin. Tappamiset kestivät kolme päivää. Venäläiset täyttivät kuopan.
Uskokoon ken haluaa. Tuollainen elosteleva käytös oli saksalaisilta kielletty. Vain neuvostojoukot olisivat voineet toimia niin. Kivien heittely ja naurun kihertely viittaavat keskenkasvuisten villiläisjoukkoihin (neuvostopartisaaneja?), joiden kurissapito oli yksi Einsatz-joukkojen tehtävistä. Mahdollista tietenkin on, että saksalaiset ovat suorittaneet kylässä laillisia rangaistustoimia, mutta yllä oleva tarina tapahtumien kulusta on kyllä valheellinen. Joukkoteloituksia ei suoritettu keskellä kylää, niistähän olisi tieto levinnyt koko maailmaan ja olisi ollut vain ajan asia, koska niistä joutuu vastuuseen. Uhrit olisivat äkkiä löydettävissä, kun kaikki tietäisivät joukkohautojen paikan.
Eikä 9-vuotias tyttö seuraa ihmisten ampumista ja juopuneita pyssymiehiä. Sellainen tyttö menee piiloon ja pysyy piilossa, todennäköisesti lähtee myös karkuun itkien. Hän ei kyttää ampumisia, laske vuoronvaihtoja, ynnää tapettavien ryhmäkokoja, katsele hautojen reunojen yli pursuavia pieniä käsiä ja jalkoja tai seuraa kuopantäyttöä. Ei mitään näistä. Eikä häntä kiinnosta tietää myöhemminkään. Ainakin osaksi valheellinen ja täysin epäluotettava tarina. Kuulopuhetta, todennäköisesti myös neuvostopropagandaa. Ja miksei Desbois avaa koulun pihan hautaa ja nosta juutalaisruumiita niskasta ylös ja näytä koko maailmalle?
Todistaja 20 (96, 134-143, kuvaliite). Aviopari Ivan ja Marfa Lichnitski, Novozlatopol. Novozlatopol oli juutalaisen piirikunnan pääkaupunki, ja piirikunnassa oli useita juutalaiskyliä. Ivan asui tuolloin pääkaupungissa, Marfa eräässä piirikunnan kylässä. Marfa näki kylän juutalaisia koottavan ja heitä kuljetettavan tavaroineen kärryillä johonkin. Mukana heillä oli muonaa ja vaatenyttyjä, ja heille oli sanottu, että heidät viedään Palestiinaan.
Näiden kylien juutalaiset kuulemma tuotiin Novozlatopoliin ammuttaviksi. Ivan näki heitä tuotavan kärryillä. Heidät sijoitettiin poliisirakennuksen selleihin, ja kun sellit olivat tulleet täyteen, heidät vietiin poliisiaseman takapihalle, jonne oli kaivettu pitkä (n. 20 m) joukkohauta, ja ammuttiin sinne. Juutalaiset itse oli pakotettu kaivamaan joukkohauta, ja heidän oli rakennettava myös kaksi metriä korkea lankkuaita hauta-alueen ympärille. Aidan ainoa aukko oli poliisiaseman takaoven kohdalla. Juutalaiset tuotiin pihalle 5 - 6 hengen ryhmissä, ja kun edellinen ryhmä oli ammuttu, tuotiin seuraava. Tappaminen tapahtui ampumalla niskaan. Haudassa itsessään oli muutama juutalainen järjestämässä ruumiita, ja kun kaikki oli ammuttu, ammuttiin lopuksi nämäkin juutalaiset. Ennen ampumista juutalaisilta otettiin omaisuus, ja heidän oli riisuuduttava alusvaatteisilleen. Huonokuntoiset tavarat ja vaatteet heitettiin kadulle ja poltettiin siellä.
Teloituksia tapahtui kolmena eri kertana (aina kun sellit tulivat täyteen), ja ampuminen kesti joka kerta kaksi tai kolme tuntia. Kullakin kerralla juutalaiset joutuivat kaivamaan itselleen joukkohaudan; niitä oli pihalla siis kaiken kaikkiaan kolme. Ivan oli kuullut huhuja, että kahdessa ensimmäisessä haudassa oli 200 juutalaista. Hän itse näki kahta ensimmäistä hautaa täytettävän. Ivan kertoi myös, että kun haudat oli täytetty, ne liikkuivat vielä kahden päivän ajan (Marfan äidin kertoman mukaan kolmen päivän ajan), koska kaikki eivät olleet vielä kuolleet haudattaessa.
Pappi Desbois kuvaa tapahtumia myös omin sanoin, ja hän kertoo, että paikalle oli värvätty talonpoikia paukuttamaan kattiloita teloitusten aikana, etteivät juutalaisten huudot kuuluisi. Lisäksi eräs muusikko oli määrätty soittamaan puurumpuja teloitusten äänten peittämiseksi. Itse haastattelussaan Ivan kuitenkin sanoo, että poliisit ja vartijat itse paukuttivat tyhjiä sankoja (ei siis kattiloita), ettei ampumisten ääni kuuluisi ulkopuolelle. Opettaja Polina Savchenko oli se, joka toi tiedon siitä, että myös tämä muusikkokin soitti rumpuja teloitusten aikana.
Kuinka Ivan oli nähnyt tapahtumat? Desboisin mukaan hän oli kätkeytynyt vastapäisen rakennuksen ullakkokerrokseen, ja katseli tapahtumia sieltä. Rakennuksessa kuulemma säilytettiin heinää. Itse Ivanin kertomuksessa kuitenkin rakennus oli apteekki (pharmacy). Teloittajat kuulemma havaitsivat apteekin yläkerrasta kurkistelevat pojat (heitä oli muitakin) ja ampuivat heitä kohti, mutta laukaukset eivät osuneet.
Uskokoon ken haluaa. Saksalaiset eivät murhanneet juutalaisia näiden juutalaisuuden vuoksi. Heitä ammuttiin, kuten sanottu, vain laillisissa rangaistus- ja kostotoimenpiteissä, mutta tämä tapaus ei ole voinut olla sellainen, koska juutalaisia kerättiin eri kylistä pitkin piirikuntaa.
Piilopaikkana Ivanin ilmoittama apteekki viittaa tien toisella puolella, siis poliisiaseman etupuolta vastapäätä, olevaan rakennukseen, mutta kun teloitukset tapahtuivat poliisiaseman takapihalla, Desbois on muuttanut rakennuksen heinien säilytykseen käytetyksi heinäladoksi, joka hyvin voi sijaita vaikka poliisiaseman takapihaa vastapäätä. Mutta tämä ei pelasta tilannetta, sillä epäselväksi jää, kuinka Ivan saattoi olla lymypaikassaan juuri niinä kahtena 2-3 tunnin ajanjaksona eri päivinä, jolloin teloituksia tapahtui (kolmatta hän ei sano nähneensä). Eihän hän voinut tietää, koska sellit tulivat täyteen. Ihailtavaa täsmällisyyttä tällainen! Mutta vaikka Ivan olisikin pystynyt tällaiseen yliluonnolliseen täsmällisyyteen, hän ei nähnyt mitään, sillä teloitusalueen ympärillä oli kaksi metriä korkea lankkuaita. Tähän, ettei Ivan ollutkaan näkemässä mitään, viittaa sekin, että hän sai tietää kahden ensimmäisen haudan uhrimäärän (200) huhupuheiden perusteella, eikä hän itse ollut havainnut sitä. Ivan ei ole voinut nähdä aidan takaa 5-6 hengen ryhmiä, hautojen kaivamisia tai täyttämisiä, haudassa ruumiita järjestämässä olleita juutalaisia, ampumisia tai haudan liikkumista kahden päivän ajan! Ei hän ole myöskään voinut nähdä juutalaisten omaisuuden poisottamista, sillä sehän tapahtui poliisiaseman sisällä.
Merkillistä on, jos poliisi ampuu tien toisella puolella olevan apteekin yläkerrassa näkyviä ihmisiä käymättä edes katsomassa, kuinka kävi, kuten Ivan ilmoittaa! Sehän on rikos! Ja teloittajathan olivat pyssyineen takapihalla, eivät etupihalla! Luultavasti maininta tästä Ivania ja muita poikia kohti ampumisesta onkin jälkikäteen tehty lisäys, jonka tarkoitus on vahvistaa vaikutelmaa, että Ivan näki jotakin. Jos näet luoti lentää suoraan Ivanin olinpaikkaan (joka on muutettu heinäladoksi), niin Ivanin olinpaikasta on myös suora näkymä takaisin luodin lähtöpaikkaan.
Merkillinen ristiriitaisuus on myös siinä, että toisaalta teloitusten ääniä pyrittiin peittämään muilla äänillä ja toisaalta juutalaisten huonokuntoisempia tavaroita ja vaatteita poltettiin keskellä katua. Eikö tuollainen polttaminen nosta heti esiin kysymyksen, että kenenköhän tavaroita nämä ovat ja miksi näitä poltetaan – mitähän omistajille on tapahtunut? Toisaalta aamulla poliisiaseman takapihalta kuuluva kattiloiden paukuttelu ja rumpujen soitto herättää myös uteliaisuutta, ehkä naurunpyrskähdyksiäkin, vaikka kyseessä on tyypillinen NKVD:n/NKGB:n menettely.
Tässä Ivanin tarinassa Desbois joukkoineen on muutenkin ollut epätavallisen aktiivinen. Desboisin ryhmä pyysi Ivania viemään heidät tapahtumapaikalle. Ivan näytti poliisiaseman, ja he kävivät määrittämässä a) ampujien, b) ruumiiden kokoajien ja järjestäjien ja c) ensimmäisen, toisen ja kolmannen kuopan paikat! Kuopat numeroitiin ja valokuvat otettiin. Satelliittipaikannuksella (GPS) määritettiin joukkohautojen koordinaatit. Sitten tehtiin ballistinen tutkimus. Micha tutki (nähtävästi metallinpaljastimella) kuoppien ympärillä olevan alueen ja löysi useita hylsyjä (laatua ei ilmoiteta). Jokaisen hylsyn löytöpaikan koordinaatit määritettiin GPS:llä ja hylsyistä otettiin valokuvat. Desbois nostaa tässä esiin sitten ”ehdottoman totuutensa” (”fokuksensa”), ja kirjoittaa, että neuvostoliittolaisten ja saksalaisten arkistojen tietojen perusteella he tiesivät, että teloituksia oli tapahtunut; he tiesivät myös kuolemien määrän suurin piirtein. Ivan ja Marfa kuulemma hienosti täydensivät heidän tietojaan täsmällisen paikan, ajankohdan ja teloittamistavan suhteen! Hienoa! Desbois kirjoittaa lopuksi: ”Tässä tapauksessa kykenimme rakentamaan uudelleen koko murhanäyttämön.”
Desbois löpisee turhia. Hän ei ole löytänyt yhtäkään joukkohautaa eikä yhtäkään ruumista vaan ainoastaan ylettömällä puuhaamisellaan teeskentelee löytäneensä ne. Vaikka Desbois ja hänen ryhmänsä seisoivat suoraan väitettyjen joukkohautojen päällä, he eivät avanneet niitä. Yhtäkään ruumista ei tuotu todisteiden – rikostekninen tutkimus, oikeuslääketieteellinen tutkimus, poliisitutkimus – kera esiin. Tämä todistaa, ettei joukkohautoja ja niiden uhreja olekaan ja että koko juttu on keksitty sepustus, Ivanin ja Marfan osalta vain kuulopuheiden toistamista. Käytössä oli vain juorujen, kuulopuheiden ja kommunististen propagandavalheiden verkko, ja siihen yritettiin rakentaa jotenkin uskottava ”tositapahtumien” näyttämö, kuitenkin surkeasti epäonnistuen.
Ketä kiinnostavat ampujien, hylsyjen, ruumiiden kokoajien ja järjestäjien paikat ja satelliittikoordinaatit, jos väitettyjä hautoja ei avata ja todeta, onko siellä edes ruumiita ja mikä on niiden alkuperä? Nämä, hylsyt, metallinpaljastimet, paikallakäymiset, paikkojen määrittämiset, valokuvaukset – jopa haastattelut, Desbois itse ja Desboisin ryhmä – ovat vain pelkkää hämäystä. Mitään rikollisia joukkohautoja saksalaisten jäljiltä ei ole, mutta runsaalla puuhaamisella ja hämäämisellä yritetään synnyttää vaikutelma, että niitä on. Äärettömän vastenmielistä touhua. Eikä hylsyjen etsiminen ole mitään ”ballistiikkaa”!
Todistaja 21 (s. 96-97). Maria Kirilenko, Kalininskoye. Kylän juutalaisia kerättiin teloituspaikalle. Maria-tyttö määrättiin täyttämään joukkohautoja lapiolla. Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät määränneet pikkutyttöjä raskaaseen lapiointityöhön! Sellainenhan olisi järjetöntä!
Todistaja 22 (s. 102-103). Nainen, jonka talon Gestapo määräsi käyttöönsä. Hän oli tyttönä eräänä päivänä talon puutarhassa sisääntuloportin lähistöllä ja näki kauempana tiellä lähestymässä juutalaisen naisen ja tämän kolme pientä lasta; he kulkivat talosta taloon kerjäten ruokaa. Hän lähti lujaa juoksemaan heitä kohti varoittaakseen, etteivät poikkea heidän taloonsa. Gestapo-päällikkö näki hänet ikkunasta ja lähti juoksemaan hänen peräänsä. Tullessaan naisen ja hänen lastensa kohdalle päällikkö kysyi: ”Juutalaisia?” Juutalaisnainen nyökkäsi, ja silloin päällikkö ampui heidät pistoolillaan siihen kadulle. Uskokoon ken haluaa. Eivät Gestapo-päälliköt juoksennelleet ympäristössä juoksentelevien pikkulasten perässä eivätkä murhanneet ihmisiä keskellä katua kaikkien nähden. Tieto olisi levinnyt kaikkialle maailmaan. Propagandatarina.
Todistaja 23 (s. 109-110). Eräs vanha nainen. Eräs vanha nainen kertoi Desboisille, että hän oli nähnyt erään nuoren juutalaisen äidin jättävän vauvansa jalkakäytävälle. Saksalaiset sotilaat olivat määränneet erään vanhan juutalaisen naisen ottamaan vauvan mukaansa, mutta kun nainen oli ollut liian heikko kantamaan vauvaa, sotilaat olivat tappaneet molemmat. Nämä lojuivat jalkakäytävällä kaksi päivää, kunnes saksalaiset hautasivat heidät. Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät murhanneet vanhoja naisia tai pikkuvauvoja kadulle; jos he olisivat niin tehneet, heidät olisi itsensä teloitettu SS-tuomioistuimen päätöksellä. Propagandatarina vailla pohjaa. Tällaisilla propagandajutuillaan pappi Desbois paljastaa, ettei hänen kirjansa ole muuta kuin propagandakirja.
Todistaja 24 (s. 111, 114-115). Juutalainen Leon Wells. Wells on Desboisin mukaan kirjoittanut ”erään ensimmäisistä luodein toteutetusta holokaustista kertovista kirjoista” (”The Death Brigade”, ilmestynyt puolaksi v. 1946). Wellsin kirja lienee Desboisin tutkimuksen - tai ainakin Desboisin ”fokuksen” - kannalta oleellinen kirja, sillä Desbois kirjoittaa:
Desbois julkaisee kirjassaan vain pienen osan haastatteluista (muutaman kymmenen), ja niistäkin vain pieniä osia, joskus vain muutaman rivin maininnan. Haastattelut on varmasti käyty läpi seulan kanssa, ja vain ”fokuksessa” olevat eli ”arkistototuuden” mukaiset haastattelut on kelpuutettu. Varmasti haastattelut on sopeutettu toisiinsa. Haastatteluista voidaan myös poimia sopivia pätkiä ja muodostaa niistä sopivia ja iskeviä ”haastatteluita”. Ristiriitaiset kohdat voidaan näin poistaa, samoin liian tarkat ja konkreettiset kohdat, jotka voitaisiin jälkeenpäin tarkistaa. Jäljelle varmaan voitaisiin jättää itkut, vihanpurkaukset, hirveät surunmurtama-ilmeet, hirvittävimmät kauhutarinat ja tekopyhyys, nämä kovasti inhimilliset piirteet. Katsoja tai lukija voi samaistuksen kautta tuntea itsensä hyväksi, kun saa oikein vihata ”saastaisia saksalaisia”. Kokonainen kansa jopa voi tuntea itsensä hyväksi, kun ”natsisikojen” kauhutekoja katsotaan ja niitä päivitellään. Jopa voidaan säätää, että näiden ”kauhutekojen” kiistäminen vie vankilaan.
Kuitenkaan todistajanlausunnoilla ei ole mitään arvoa, jollei niillä ole tukenaan materiaalista vahvistusta. Faurisson aiheutti Desbois-näyttelyssä sekasortoa, kun hän kysyi, kuinka haudoista tiedetään, että ne ovat juutalaisten hautoja.
Seuraavassa esitän Desboisin kirjasta löytyviä silminnäkijätodistuksia (suluissa kirjan sivunumerot; todistajien numerointi minun, kirjassa ei ole mitään numerointia):
Todistaja 1 (s. 36). Tämä on ensimmäinen yllä lupaamistani kahdesta Rava-Ruskan viimeisiä juutalaisia koskevasta silminnäkijästä, yksi niistä sadasta todistajasta. Kertoo nähneensä saksalaisten ampuvan nämä juutalaiset. Veri virtasi purona (like a stream) kylään johtavaa polkua pitkin. Saksalaiset pyysivät tätä todistajaa täyttämään hautakuopan kalkilla, että maaperä kuivuisi. Uskokoon ken haluaa. Ammutuista ei virtaa tuollaista verimäärää, vuodot ovat pääasiassa sisäisiä.
Todistaja 2 (s. 36). Toinen yllä mainituista kahdesta Rava-Ruskan todistajasta, pieni hento nainen (small frail woman): Saksalaiset heittivät juutalaisten hautaan käsikranaatteja, koska jotkut ammutut juutalaiset elivät vielä. Näki eräänä päivänä naisen silpoutuneen ruumiin puun latvassa, ja kertoessaan tästä osoittaa: ”Tuon puun latvassa, jonka näette tuossa.” Saksalaiset kuulemma panivat tämän todistajan kiipeämään puuhun ja tuomaan ruumiin alas ja panemaan sen hautaan. Uskokoon ken haluaa. Pieni hento tyttölapsi ei voi hakea ruumista puusta. Saksalaiset eivät räjäytelleet ruumiita puihin ja pitkin metsää. Lisäksi tuosta väitetystä joukkohaudasta ja sen ympäristöstä on Desboisin kirjan kuvaliitteessä kuva, eikä haudan lähellä näy puuta, joka kuusikymmentä vuotta sitten olisi ollut kiivettävä puu. Puut ovat selvästi nuorempia.
Todistaja 3 (s. XV). Kertoo olleensa 14-vuotiaana puna-armeijan sairaanhoitaja ja kulkeneensa joukkojen mukana Keski-Aasiassa ja sitten Puolassa. Sanoo, että Neuvostoliiton alueella natsit ampuivat juutalaisia konekivääreillä.
Todistajakaksikko 4 (s. XVIII-XIX). Lapsikaksikko Luba ja Vira. Joukkohauta oli alle kymmenen metrin päässä heidän talostaan. Kylän juutalaisia ammuttiin, ja tytöt katselivat ikkunasta. Paikalliset talonpojat oli pakotettu kaivamaan hautakuoppa. Juutalaiset kävelivät 50:n ryhmissä rauhallisesti (calmly) hautaan ja asettuivat ennestään ammuttujen päälle vatsalleen makuulle, ja sitten saksalainen poliisi Humpel meni valkoinen takki päällään hautakuoppaan, käveli kuolleitten ruumiitten päällä ja ampui jokaista niskaan pistoolilla. Ryhmien välillä Humpel nousi juomaan viinaa. Uskokoon ken haluaa. Ei ammuttavaksi mennä rauhallisesti kuin kirkonpenkkiin. Joukkohautoja, massa-ampumisia ja viinanjuontia ei järjestetä talojen viereen. Eikä kukaan lapsi sellaista voisi katsella. Valkoinen takki on turha väline, sillä se haittaa nousemista ylös haudasta viinaa juomaan. Eikö Humpel tullut ajatelleeksi, että tytöt saattavat tähdätä häntä isänsä kiväärillä?
Todistaja 5 (s. 25, 27-30). Ranskalainen Rene Chevalier. Ollut Rava-Ruskassa vankina. Joutui tekemään työtä Lvivin (= Lvovin = Lwowin = Lembergin) lentokentällä, jossa korjasi kiitoratojen reikiä. Lvivin ghetosta kentälle tuotiin työhön myös juutalaisia, joita aina kuoli lentokentällä. Ruumiit tungettiin kiitoratojen reikiin! Tultuaan Rava-Ruskan leiriin huhtikuussa 1942 joutui poistamaan parakeista juuri ammuttuja venäläisiä; parakeissa aivojenkappaleita ja verta. Näki seuraavaa: juutalaisia naisia oli tuotu heinätöihin lapset mukanaan, ja kun joku äitiään odottava lapsi itkeskeli, eräs saksalainen löi sen kuoliaaksi murskaamalla sen pään päin kärryä. Tämä toistui muidenkin lasten kohdalla, eikä lapsia ollut illalla jäljellä yhtäkään. Uskokoon ken haluaa.
Todistaja 6 (s. 37-40). Gregory Havan, Borove. Saksalaiset tulivat kesällä 1941. Juutalaisille määrättiin Daavidin tähti oikeaan käsivarteen, ja sitten juutalaiset vietiin Rava-Ruskaan. Kertoo sitten kuulopuhetta juutalaisten ampumisista, ei nähnyt mutta kuuli laukauksia (välimatka 3 km). Näki yhden juutalaisen tuovan kärryillä ruumiita juutalaiselle hautausmaalle talvella 1942/1943.
Kesäkuussa 1943 Boroveen tuotiin yhtenä päivänä kuorma-autoilla ihmisiä, mukana ukrainalaisia ja juutalaisia poliiseja. Sanoo, että juutalaiset ammuttiin lähistöllä, mutta ei nähnyt tapahtumaa. Tietää vain, että tuona päivänä tuli kuorma-autoja ja sitten kuului laukauksia. Juutalaiset kaivoivat hautakuopat itse. Kertoo menneensä muiden kyläläisten kanssa seuraavana päivänä katsomaan, ja haudat (monikko) oli peitetty ohuella maakerroksella. Pian (samana päivänä) haudasta (yksikkö) alkoi virrata verta, ja illalla hajun vuoksi kyläläisten käskettiin hevosilla ja kärryillä tuoda sinne hiekkaa, myös klooria laitettiin. Nämä toimet laskivat haudan pintaa metrin alemmaksi, ja veri lakkasi virtaamasta. Juutalaiset olivat kätkeneet kalleuksiaan maahan, ja ihmiset löysivät niitä maastosta.
Uskokoon ken haluaa. Havan ei ole nähnyt yhtäkään juutalaisten ampumista, kertoo vain kuulleensa laukauksia. Sodassa kuuluu laukauksia muutoinkin kuin juutalaisten tappamisen merkiksi. Jos mukana oli juutalaisia poliiseja, juutalaisia tuskin joukkomurhattiin. Kuinka Havan tiesi juutalaisten kaivaneen haudat, jos hän ei nähnyt paikalle? Ammutuista ei vuoda verta ulos paljon, koska vuoto tapahtuu kehon sisään. Siksi verta ei voi valua niin paljon, että hauta olisi kohonnut metrin! Eikä verenvuoto edes nosta tilavuutta: mistä vuotaa, siellä tilavuus pienenee, ja mihin vuotaa, siellä tilavuus vastaavasti kasvaa. Yhteisvaikutus on nolla. Eikä hiekka ja kloori laske hautaa metrillä vaan nostaa sitä korkeammaksi, koska lisää tavaraa laitetaan. Eikä haudoista vuoda verta ulos! Havan kertoo puhtaan mielikuvitussadun puitteisiin, jotka ehkä ovat olleet joiltakin osin todellisia. Lausunnolla ei ole minkäänlaista todistusarvoa.
Todistaja 7 (s. 44-45). Desbois itse ja Micha (= Mikhailo Strutinsky, Desboisin ballistinen hylsyasiantuntija) Lvivin metsässä. Micha vie Desboisin ja Svetlanan katsomaan joukkohautaa. Tämä oli sitten paikka, jossa maassa makasi lapsen lapaluu, jossa oli luodinreikä; vähän etäämmällä oli puoliksi maahan hautautunut ihmisen kallo, josta leuat olivat irronneet, ja toisessa paikassa maasta törrötti ihmisen reisiluu.
Eräänä toisena päivänä Hlibochokin kylässä Micha kysyi ohi pyöräilevältä mieheltä juutalaisten teloituksista. Tämä näytti pellolla vain sadan metrin päässä kylästä olevan pyöreän kuopan, joka oli juutalaisten joukkohauta: ennen sotaa kuoppaan oli heitetty sairastuneet ja kuolleet eläimet, sodan aikana kaikki kylän juutalaiset, jotka oli ammuttu, ja sodan jälkeen jälleen kuolleet eläimet.
Uskokoon ken haluaa. Ihmisen luut eivät säily 60 vuotta maan pinnalla; luonto kyllä hoitaa ne. Ja mistä Desbois tunnistaisi luussa olevan reiän juuri luodin aiheuttamaksi? Entä millä perusteilla mahdolliset lapaluu, kallo ja reisiluu osoittavat joukkohaudan? Vakavampaa on kuitenkin se, että jos maasta löytyy ihmisen luita, asia tulee heti ilmoittaa poliisille rikostutkimuksia varten. Jos Desbois ja Micha eivät ilmoitusta tehneet, he syyllistyivät mahdollisen rikoksen peittelyyn, tulivat siis itse osallisiksi rikokseen.
Desboisilla ei ole mitään perusteita laskea juutalaisten joukkohaudaksi kuoppaa, jonka ohikulkeva pyöräilijä kertoo ammuttujen juutalaisten haudaksi. Hänhän olisi voinut ilmoittaa juutalaisten joukkohaudaksi oman ulkohuusinsa alustan.
Todistaja 8 (s. 55-56). Khvativin paimen ja kaksi kylän vanhusta. Khvativin paimen tulee kertomaan hylsyjä etsivälle Michan joukolle, että tappamisten päätteeksi eräs saksalainen oli laittanut tynnyrillisen sammuttamatonta kalkkia haudan päälle lankulle ja sitten räjäyttänyt tynnyrin ampumalla siihen. Sitten saksalainen oli pyytänyt paimenta tuomaan vettä, että hän saa pestä kätensä. Pestyään kätensä saksalainen heitti astian selkänsä taakse ikään kuin sanoen: ”Pesen käteni tästä.”
Useita kuukausia aiemmin Desboisin ryhmä oli tutkinut tätä samaa paikkaa kahden vanhan kyläläisen kanssa löytämättä mitään. Toisen vanhuksen oli vaikea kävellä, mutta hän halusi ehdottomasti löytää paikan. Heillä oli hyvin suuria vaikeuksia orientoitua (määrittää paikkansa), mutta heitä ajoi varmuus: juutalaiset oli tapettu täällä.
Uskokoon ken tahtoo. Hautaa ei osoita tarina tynnyrin räjäyttämisestä lankulla. Vesi- ja pesutarinoita voi sepittää monenlaisia. Nämä kaksi Desboisin todistajavanhusta ovat ilmeisiä dementikkoja. Jos he todella tuntisivat jonkin juutalaisten joukkohaudan, he kyllä olisivat sodan jälkeen käyneet paikalla useaan otteeseen ja kertoneet paikasta muillekin, niin että se olisi yleistä tietoa. Se olisi jopa hallituksen tiedossa. Onko Desbois pyytänyt hallitusta antamaan tietoja?
Todistaja 9 (s. 57-59). Olena Khvativista. 91-vuotias Olena ei aluksi tahdo puhua (eräs kyläläinen oli ohjannut Desboisin ryhmän hänen luokseen). Svetlana meni Olenan kotiin ja tuli takaisin sanoen, että ”Olena näki kaiken” mutta KGB:n pelosta ei halua puhua. Desbois ei voinut poistua, koska sisällä oli joku, joka tiesi, ja siksi hän jäi tuijottamaan ovea portilta 45 minuutin ajaksi. Lopulta Olena tulee ja haluaa puhua. Hän oli ollut ystävättärensä kanssa sadonkorjuutöissä, kun he näkivät kaksi saksalaista sotilaskuorma-autoa saapuvan täynnä juutalaisia naisia. Toisesta ohikulkevasta autosta hänen äitinsä tuttava huusi Olenalle: ”Olena, Olena, pelasta minut!”. Olena, joka tuolloin oli nuori tyttö, pelkäsi ja piiloutui viljaan. Huutaja kuitenkin vietiin ”kuopalle” (joka ilmeisesti siis oli lähellä), ja aivan loppuun asti hän huusi Olenalta apua. Olenan ansiosta Desboisin ryhmä löysi joukkohautojen tarkan paikan. Eräänä päivänä Desbois ja Micha löysivät koiran, joka oli tehnyt itselleen kodin keskelle maasta paljastuneita luita erääseen kuoppaan. Uskokoon ken tahtoo.
Oven tuijottaminen 45 minuutin ajan huijaushommissa on kohtuutonta. Vähemmälläkin selviäisi. Mikä on sellainen Olena, joka pelkää puhua mutta silti ilmoittaa nähneensä kaiken? Ja mitähän Olenalta apua huutavalle naiselle lopulta tapahtui, kun ampumisesta ei puhuta mitään? Menikö hän kuoppaan uimaan siellä olevassa lammikossa? Vai oliko siellä kanttarelleja? Jos hän tarvitsi apua, niin oliko hän liikuntavammainen? Ja jos Desbois löysi joukkohautojen tarkan paikan, niin haudat ja uhrit sopii esitellä koko maailmalle.
Vakavinta kuitenkin on se, että Desbois ryhmineen löytää jälleen ilmeisiä ihmisen luita maastosta eikä tee ilmoitusta poliisille, että saataisiin selvitettyä, mistä luut ovat peräisin ja liittyykö niihin rikosta. Eikö Desboisia liikuta lainkaan, kenen luita siinä on ja onko tapahtunut rikos?
Todistaja 10 (s. 64-65). Vassil Protski (s. 64-65). Vei Desboisin keskellä kylää sijaitsevalle joukkohaudalle. Tämä joukkohautapaikka sijaitsi omakotialueen puutarha-alueella. Siinä tapettiin, ja Vassil katseli 20 metrin päästä tien reunasta. Viereisten omakotitalojen asukkaat tulivat häätämään Desboisin ryhmää ja Vassilia pois tallaamasta heidän puutarhojaan. Uskokoon ken haluaa. Saksalaiset eivät ammuskelleet ihmisiä keskellä kyliä; suoritetut lailliset repressaalit suoritettiin asianmukaisesti ja kurinalaisesti. Neuvostoliiton salainen poliisi kyllä on voinut tehdä mitä vain, ja ehkä Vassil on poikasena katsellut heidän teurastuksiaan. Joukkomurhaa ei todista se, että Vassil osoittaa sormella paikkaa.
Todistaja 11 (s. 66). Martin Gregory Petrovich. Martin-poikanen oli määrätty kaivamaan hautakuoppaa ja peittämään sen. Joutui myös vartioimaan juutalaisia. Näytti Desboisille haudan paikan. Uskokoon ken haluaa. Pidän mahdollisena, että Martin näytti paikan, johon hautasi pikkupoikana kuolleen hiirensä. Lapset eivät kaivele joukkohautoja.
Todistaja 12 (s. 66 + kuvaliite). Anna Chouprina (toisessa kohdassa Tchouprina). 91-vuotias vanhus, joka antoi itkuisan kertomuksensa vuoteesta. Itki, kun surkutteli juutalaisten lasten kohtaloa, kun saksalaiset tappoivat 8 000 ihmistä näköetäisyydellä hänen talostaan. Kyläläisten oli kaivettava hauta, ja he seurasivat avuttomina tappamista. Yhtenä päivänä Annan teini-ikäinen (teenager) poika tuli kotiin selkä verillä, kun saksalaiset olivat piesseet hänet hänen kieltäydyttyään kiskomasta pihdeillä juutalaisilta hampaita. Uskokoon ken haluaa. Kukaan ei suorita rikollisia joukkomurhia keskellä kyliä ja kaupunkeja, saati sotke kyläläisiä näihin toimiin. Rikolliset murhat suoritetaan aina salassa, ihmisten näkymättömissä, koska jälkikäteen on aina kiinnijoutumisen vaara ja murhat leviäisivät koko maailman tietoon, ja maailma voi kostaa. Desboisin kirjasta ei käy ilmi haastatteluajankohta, mutta jos oletetaan ajankohdaksi vuosi 2006, silloin Annan syntymävuosi olisi 1915. Jos joukkomurha olisi ollut vuonna 1942 ja Annan teinipoika silloin 15-vuotias, poika olisi syntynyt vuonna 1927. Anna olisi synnyttänyt pojan 12-vuotiaana. Desbois ei mitenkään pyri varmistamaan Annan kertomusta, ja se jääkin vahvistamattomaksi heitoksi ilmaan. Mahdollinen joukkohauta tulisi tutkia ja siinä olevien ruumiiden alkuperä tulisi selvittää. Mutta koska niin ei ole tehty, tämä ”Annan kertoma tarina” on valhe. Sitä paitsi kaikki murhaepäilyt tulisi ilmoittaa poliisille.
Todistaja 13 Olena S. Vorokhtasta, synt. 1932 (s. 68-71). Tämä lapsi kertoi olleensa metsässä (nähtävästi lehmiä laiduntamassa), kun neljä ihmistä tuli sinne eräänä aamuna kaivamaan kuoppaa. Sanoo, että saksalaiset tappoivat juutalaisia. Illalla kuorma-autolla tuotiin juutalaisia. Haudan yli asetettiin lankku, ja juutalaisten piti kävellä lankulle, ja sitten heitä ammuttiin selkään tai niskaan tai päähän, ja he putosivat kuoppaan. Olena S. sanoo näkemisistään: ”Näin heidän kaivavan kuoppaa ja tuovan juutalaisia, siinä kaikki.” Ampumisten jälkeen kuoppa peitettiin, ja ampumisia tapahtui useana päivänä uusiin kuoppiin. Kun kuopat oli peitetty, ne silti liikkuivat vielä (tämän hän kertoo kuulleensa muilta). 1950- ja 1960-luvuilla kyläläiset nähtävästi etsivät haudoista aarteita, kun niitä tutkittiin, ja silloin haudasta löytyi pieniä luita ja pieniä kenkiä ja isoja luita ja kalloja, jotka sitten pantiin takaisin kuoppaan. Olena S. kävi itse katsomassa kaivamisia.
Uskokoon ken tahtoo. Todennäköisesti Olena S. kertoo kuulopuheita. Itse hän sanoo nähneensä vain kuopan kaivamisen ja juutalaisten tuomisen, mutta muilta osin jää epäselväksi, näkikö hän myös ampumisia. Ei 10 - 12-vuotias tyttö katsele metsässä yhtään mitään joukkomurhaa vaan juoksee henkensä edestä karkuun heti yhdenkin laukauksen kuultuaan! Näin toimii jokainen tuonikäinen. Ja jos joukkoteloituksia suoritetaan metsissä, niiden suorittajat pitävät kyllä huolta siitä, ettei sivullisia ole paikalla. Lankulle kävelyttäminen on naurettavaa, koska uhrin horjuessa ja heiluessa tulee paljon ohilaukauksia ja seisoja voi pudota kuoppaan ennen kuin häntä on ammuttukaan ja sitten ryntäillä vaikka pakoon. Jotkut ammutut voivat myös jäädä lankulle retkottamaan, ja heitä pudottamaan tulleet voivat liukastua kuoppaan.
Eivätkä joukkohaudat ”liiku” sen jälkeen kun haudat on peitetty, vaikka jotkut kuopassa olijat olisivat peitettäessä vielä elossa. Kun ihminen asetetaan maan alle, hän tukehtuu nopeasti. Maamassat ja toistensa päällä olevat ruumiit estävät kaiken liikkumisen. Sivulla 65 Desbois käsittelee erikseen tätä hautojen ”elämistä”. Hän kertoo, että todistajat ”toistuvasti” sanoivat, että haudat ”hengittivät” jälkeenpäin kolmen päivän ajan! Eräs kertoi, että haudasta ilmestyi käsi ja tarttui hänen lapioonsa! Haudat kuulemma liikkuivat kolmen päivän ajan, koska osa uhreista oli haudattu elävinä. Peitetyssä haudassa siis elettiin ja liikuttiin ja tartuttiin vaikka lapioon kolmen päivän ajan! Sivulla 97 Desbois kirjoittaa lisäksi: ”Kaikkialla, idästä länteen, pohjoisesta etelään, todistajat aina päättivät lausuntonsa mutisten: ’Kuoppa liikkui kolmen päivän ajan’.” Tämä, että Desboisin todistajat säännönmukaisesti puhuvat tällaisista mahdottomuuksista, osoittaa, että KAIKKI Desboisin saamat todistajanlausunnot ovat vääriä tai ainakin suurimmaksi osaksi epäluotettavia. Tämä ”hautojen liikkuminen” on nähtävästi juorujen ja kuulopuheiden perusteella levinnyt yhteinen harhakuvitelma, joka osoittaa, ettei silminnäkijä puhu omista kokemuksistaan vaan toistaa kuulopuheita. Kukaan ei elä maan alla peitetyssä haudassa kolmea päivää, ei edes paria minuuttia. Ihminen kuolee, kun hän tukehtuu.
Sitä paitsi Desboisin Yahad-In-Unum –yhdistyksen mukaan (Desboisin työn esittely, s. 6) saksalaiset hautasivat uhrinsa aina ”vähintään kolmen metrin syvyyteen” (The Nazis buried their victims at a depth of at least three meters), ts. haudattujen päällä on maata ainakin kolme metriä. Sellainen maamassa ei liiku mihinkään. Eikä sieltä nouse käsiä tarttumaan lapioihin. Eikä sieltä virtaa verta. Väistämätön johtopäätös on, että jos liki kaikki silminnäkijätodistajat kaikkialla Ukrainassa puhuvat ”kolmen päivän ajan elävistä” haudoista, nämä haudat eivät ole saksalaisten jäljiltä, eivätkä kylläkään kenenkään muunkaan jäljiltä, sillä mikään hauta ei ”elä” ja ”liiku”. Se sen sijaan tämän perusteella voidaan sanoa varmana tosiasiana, että kaikki Desboisin todistajat ovat epäluotettavia.
Mitä alueelta löytyneisiin mahdollisiin ihmisen luihin tulee, asia tulee ilmoittaa poliisille rikostutkimusta varten, jotta saataisiin selville, liittyykö asiaan rikosta ja mikä on luiden laatu ja alkuperä. Kyläläisten juorut sellaisinaan eivät todista edes näiden luiden olemassaoloa.
Todistaja 14 (s. 74). Samuel Arabski. Katseli kuulemma ampumisia pensaan takaa, mutta sitten hänet komennettiin täyttämään hautakuoppa. Kuopasta ilmestyi juutalaisen käsi ja tarttui hänen lapioonsa. Hauta peitettiin mutta ”se liikkui joka puolelta”. Uskokoon ken tahtoo.
Todistaja 15 (s. 74-75 + kuvaliite). Yaroslav Galan, Borove. Oli paimentamassa lehmiä kun tuli kuorma-autolla ihmisiä. Hauta kaivettiin ja sitten ammuttiin. Hautojen kaivamisten aikana (nähtävästi juutalaiset kaivoivat) saksalaiset kuuntelivat gramofonista musiikkia, ja yksi heistä soitti haitaria. Ampumisten aikana saksalaiset imeskelivät minttukarkkeja. Uskokoon ken tahtoo. Ei kukaan ryhdy häiritsemään taide-esitystä laukausten, lapioimisten tai imeskelyn äänillä.
Todistaja 16 (s. 75-79). Nikolai Olkhusky, Konstiantynivka. Desbois esittelee tämän todistajan näin: ”Nikolai oli 11-vuotias näiden tapahtumien aikaan. Lapsena hän oli läsnä kaikkien niiden juutalaisrivistöjen murhissa, jotka hän näki tuotavan ja ammuttavan.” Kertomansa mukaan Nikolai näki, koska oli laiduntamassa lehmäänsä. Oli tullut lähemmäs nähdäkseen ampumisen paremmin, mutta eräs saksalainen oli huomannut hänet ja ottanut hänet kiinni ja pannut teloitettavien joukkoon. Eräs paikalle määrätty venäläinen haudanpeittäjä kuitenkin todisti, että poika on venäläinen, ja saksalaiset häätivät hänet pois ja hän asettui lähistölle katselemaan, ja hän näki kaiken. Juutalaisten joukkoteloitus oli vain yhtenä päivänä, ja parina muuna päivänä oli pienempiä teloituksia, joissa ammuttiin muitakin kuin juutalaisia. Juutalaiset ammuttiin panssarikuoppaan ja sitten kuoppa peitettiin. Juutalaisille oli sanottu, että heidät viedään jonnekin työhön ja että heidän tulee ottaa mukaansa muonaa ja lapsensa, koska lapsille oli hoitopaikkoja. Nikolai meni illalla vielä katsomaan hautaa, ja se liikkui (the earth was moving). Haudan päälle ei lapioitu kovin paksua maakerrosta. Koirat tulivat tonkimaan ja kaivamaan haudan sisältöä esiin, ja silloin saattoi nähdä ruumiit.
Uskokoon ken tahtoo. Yksikään lapsi ei hiivi lähemmäs nähdäkseen ihmisten ampumisia paremmin vaan juoksee lujaa karkuun. Eikä ketään sivullista noin vain panna teloitettavaksi ottamatta selvää, kuka on kyseessä, ei edes silminnäkijänä, koska kyläläisiä oli muutenkin komennettu paikalle auttajiksi. Mistähän Nikolai oli saanut tietää, mitä juutalaisille oli etukäteen kerrottu? Nikolainkin kuvaama hauta liikkui jälkeenpäin, joten sekin hauta on vain Nikolain kuulopuhetta. Ohut maakerros puhuu sen puolesta, ettei hauta, jos sellaista olikaan, ollut saksalainen (saksalaiset hautasivat uhrinsa yli kolmen metrin syvyyteen Desboisin Yahad-In-Unum –yhdistyksen mukaan). Nikolain tarina on keksitty tarina.
Todistaja 17 (s. 83-86). Petrivna Ternivkasta. Petrivna kertoo nähneensä juutalaisten teloituksen. Kylään saapui saksalainen rankaisukommando (’punitive’ German kommando) tappamaan juutalaisia paikallisen Gestapo-päällikkö Hummelin vastuulla. Juutalaiset kuljetettiin aivan kylän lähellä sijainneelle suurelle kuopalle. Saksalaiset olivat nähneet Petrivnan ja kaksi muuta ukrainalaista tyttöä aamulla lehmiä laiduntamassa ja käskeneet heidän hakea kotoa lapiot ja tulla kuopalle. Kuoppaan meni 20 juutalaista kerrallaan, ja he asettuivat makuulle aiemmin jo ammuttujen juutalaisten ruumiiden päälle, ja sitten heidät ammuttiin ampumalla päähän tai niskaan. Tytöt oli määrätty tallaamaan kuopassa ruumiita tiukemmalle, ja Petrivna kertoi, että ruumiiden päällä oli vaikea kävellä, koska osa oli vain haavoittunut ja liikkui vielä. Tallaamiset tytöt suorittivat ampumisten välillä, ja ampumisten ajaksi he nousivat ylös kuopasta. Tytöt olivat avojaloin, koska he olivat köyhiä eikä heillä ollut kenkiä. Kuopassa he tallaamisten lisäksi lapioivat hiekkaa ruumiiden päälle, jotta seuraavat juutalaiset voisivat paremmin mennä makuulle. Juutalaiset lapset tapettiin sen jälkeen kun aikuiset oli ensin tapettu. Lapsia heitettiin ilmaan miten sattuu.
Uskokoon ken tahtoo. Pienet kevyet tyttölapsetko tallaisivat ruumiita tiukkaan? Tyttöjen ”tallaamisesta” ei olisi ollut mitään hyötyä, tytöthän olivat kuin höyhenet, ja he olisivat liukastelleet ja kaatuilleet kuopassa tavan takaa. Eikä tuollaisista pikkutytöistä olisi hiekan lapioijiksi. On naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat määränneet laitumella olevia pikkutyttöjä joukkoteloitusten lapiomiehiksi ja ruumiiden tallaajiksi! Eikä kukaan lapsi olisi sellaista kestänyt. Ei kukaan lapsi olisi voinut olla ammuttujen ruumiiden kanssa kuopassa ja vielä tallomassa niitä. Osa ammutuistakin eli vielä! Desboisin valheellisuus on tässä täysin avoimesti nähtävillä, kun hän ottaa tällaisenkin todistuksen kirjaansa todistukseksi ”1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhasta Ukrainassa.” Mikä todistus! Tytöt olisivat itkeneet ja lamaantuneet täysin toimintakyvyttömiksi! Kuvaus juutalaisten lasten heittelemisestä on selvästi jälleen yksi fantasiakertomus, ilkeämielinen propagandajuoru.
Ainoa totuuteen viittaava seikka Petrivnan kertomuksessa on saksalainen rankaisukommando, joka toimi kurinalaisesti ja vastuullisesti (”paikallisen Gestapo-päällikkö Hummelin vastuulla”). Tällaisia kommandoja todella oli, kun saksalaiset suorittivat laillisia rankaisu- ja kostotoimia (repressaaleja) partisaanien toiminnan vuoksi. Rangaistukset kohdistuivat partisaaneihin, partisaanien auttajiin ja joskus koko siihen kylään, joka oli partisaanitoiminnan pesäke. Asiaa on kuvattu yllä. Ehkä Petrivnan kylä oli partisaanikeskus, josta käsin laitonta ja salakavalaa partisaanisotaa käytiin. Ehkä Petrivnan suvussa oli paljon partisaaneja, joista osan ehkä saksalaiset surmasivat, ja nyt Petrivna ehkä haluaa tarinallaan kostaa. Ehkä todenperäisiin puitteisiin Petrivna rakentaa täysin perättömän tarinan. On sääli, ettei Desbois millään tavalla pyri tarkistamaan todistajiensa kertomuksia. Hän uskoo, sanoivat nämä ihmiset mitä hyvänsä.
Todistaja 18 (s. 86-87). Alexandra, ompelijatar. Zabolottia-kylän järven rannalle kuulemma tuotiin kärryillä juutalaisia ja surmattiin siellä. Kertoo joutuneensa lajittelemaan ja korjaamaan murhattujen juutalaisten vaatteita. Saksalaiset toimittivat neulat ja lankaa. Varasti neljä nappia. Tarinalla ei vahvistusta. Desbois kuvaa Alexandraa ”ompelijattareksi”, mutta tuskin nuori tyttö on voinut olla ompelijatar.
Todistaja 19 (s. 88-94, kuvaliite). Hanna Senikova Romanivkasta, tapahtuma-aikaan 9-vuotias. Romanivkassa oli paljon juutalaisia. Saksalaiset saapuivat kylään. He ottivat kylän talojen kiviseinistä kiviä ja heittivät niillä juutalaisten taloja ja nauroivat. Sitten he poistuivat ja tulivat viikon päästä uudelleen. He sanoivat juutalaisille, että heidät vietäisiin Israeliin (tuolloin siis varmaankin ”Palestiinaan”) ja kolme kuorma-autoa tulisi hakemaan heitä. Saksalaiset määräsivät Hannan tädin kokiksi valmistamaan heille juutalaisilta otetuista eläimistä aterian. Hanna itse näki juutalaisten vaatteita lajiteltavan. Jotkut saksalaisista ampuivat juutalaisia samalla kun toiset söivät ja joivat viinaa. Sitten ampujat tulivat syömään ja syöneistä meni tilalle uusi joukko ampumaan juutalaisia, ja näin jatkui koko ajan. Juutalaiset tapettiin 25:n ryhmissä. Sitä ennen juutalaiset oli pakotettu kaivamaan kuoppa koulun lähelle. Saksalaiset olivat juovuksissa ja söivät ja joivat samalla kun ampuivat. Kuopan reunoilta näkyi pieniä jalkoja ja käsiä. Saksalaiset roikottivat aseitaan puissa olevissa nauloissa, ja aseet olivat lähellä juutalaisia, mutta juutalaiset eivät koskeneet niihin. He tekivät, mitä käskettiin. Tappamiset kestivät kolme päivää. Venäläiset täyttivät kuopan.
Uskokoon ken haluaa. Tuollainen elosteleva käytös oli saksalaisilta kielletty. Vain neuvostojoukot olisivat voineet toimia niin. Kivien heittely ja naurun kihertely viittaavat keskenkasvuisten villiläisjoukkoihin (neuvostopartisaaneja?), joiden kurissapito oli yksi Einsatz-joukkojen tehtävistä. Mahdollista tietenkin on, että saksalaiset ovat suorittaneet kylässä laillisia rangaistustoimia, mutta yllä oleva tarina tapahtumien kulusta on kyllä valheellinen. Joukkoteloituksia ei suoritettu keskellä kylää, niistähän olisi tieto levinnyt koko maailmaan ja olisi ollut vain ajan asia, koska niistä joutuu vastuuseen. Uhrit olisivat äkkiä löydettävissä, kun kaikki tietäisivät joukkohautojen paikan.
Eikä 9-vuotias tyttö seuraa ihmisten ampumista ja juopuneita pyssymiehiä. Sellainen tyttö menee piiloon ja pysyy piilossa, todennäköisesti lähtee myös karkuun itkien. Hän ei kyttää ampumisia, laske vuoronvaihtoja, ynnää tapettavien ryhmäkokoja, katsele hautojen reunojen yli pursuavia pieniä käsiä ja jalkoja tai seuraa kuopantäyttöä. Ei mitään näistä. Eikä häntä kiinnosta tietää myöhemminkään. Ainakin osaksi valheellinen ja täysin epäluotettava tarina. Kuulopuhetta, todennäköisesti myös neuvostopropagandaa. Ja miksei Desbois avaa koulun pihan hautaa ja nosta juutalaisruumiita niskasta ylös ja näytä koko maailmalle?
Todistaja 20 (96, 134-143, kuvaliite). Aviopari Ivan ja Marfa Lichnitski, Novozlatopol. Novozlatopol oli juutalaisen piirikunnan pääkaupunki, ja piirikunnassa oli useita juutalaiskyliä. Ivan asui tuolloin pääkaupungissa, Marfa eräässä piirikunnan kylässä. Marfa näki kylän juutalaisia koottavan ja heitä kuljetettavan tavaroineen kärryillä johonkin. Mukana heillä oli muonaa ja vaatenyttyjä, ja heille oli sanottu, että heidät viedään Palestiinaan.
Näiden kylien juutalaiset kuulemma tuotiin Novozlatopoliin ammuttaviksi. Ivan näki heitä tuotavan kärryillä. Heidät sijoitettiin poliisirakennuksen selleihin, ja kun sellit olivat tulleet täyteen, heidät vietiin poliisiaseman takapihalle, jonne oli kaivettu pitkä (n. 20 m) joukkohauta, ja ammuttiin sinne. Juutalaiset itse oli pakotettu kaivamaan joukkohauta, ja heidän oli rakennettava myös kaksi metriä korkea lankkuaita hauta-alueen ympärille. Aidan ainoa aukko oli poliisiaseman takaoven kohdalla. Juutalaiset tuotiin pihalle 5 - 6 hengen ryhmissä, ja kun edellinen ryhmä oli ammuttu, tuotiin seuraava. Tappaminen tapahtui ampumalla niskaan. Haudassa itsessään oli muutama juutalainen järjestämässä ruumiita, ja kun kaikki oli ammuttu, ammuttiin lopuksi nämäkin juutalaiset. Ennen ampumista juutalaisilta otettiin omaisuus, ja heidän oli riisuuduttava alusvaatteisilleen. Huonokuntoiset tavarat ja vaatteet heitettiin kadulle ja poltettiin siellä.
Teloituksia tapahtui kolmena eri kertana (aina kun sellit tulivat täyteen), ja ampuminen kesti joka kerta kaksi tai kolme tuntia. Kullakin kerralla juutalaiset joutuivat kaivamaan itselleen joukkohaudan; niitä oli pihalla siis kaiken kaikkiaan kolme. Ivan oli kuullut huhuja, että kahdessa ensimmäisessä haudassa oli 200 juutalaista. Hän itse näki kahta ensimmäistä hautaa täytettävän. Ivan kertoi myös, että kun haudat oli täytetty, ne liikkuivat vielä kahden päivän ajan (Marfan äidin kertoman mukaan kolmen päivän ajan), koska kaikki eivät olleet vielä kuolleet haudattaessa.
Pappi Desbois kuvaa tapahtumia myös omin sanoin, ja hän kertoo, että paikalle oli värvätty talonpoikia paukuttamaan kattiloita teloitusten aikana, etteivät juutalaisten huudot kuuluisi. Lisäksi eräs muusikko oli määrätty soittamaan puurumpuja teloitusten äänten peittämiseksi. Itse haastattelussaan Ivan kuitenkin sanoo, että poliisit ja vartijat itse paukuttivat tyhjiä sankoja (ei siis kattiloita), ettei ampumisten ääni kuuluisi ulkopuolelle. Opettaja Polina Savchenko oli se, joka toi tiedon siitä, että myös tämä muusikkokin soitti rumpuja teloitusten aikana.
Kuinka Ivan oli nähnyt tapahtumat? Desboisin mukaan hän oli kätkeytynyt vastapäisen rakennuksen ullakkokerrokseen, ja katseli tapahtumia sieltä. Rakennuksessa kuulemma säilytettiin heinää. Itse Ivanin kertomuksessa kuitenkin rakennus oli apteekki (pharmacy). Teloittajat kuulemma havaitsivat apteekin yläkerrasta kurkistelevat pojat (heitä oli muitakin) ja ampuivat heitä kohti, mutta laukaukset eivät osuneet.
Uskokoon ken haluaa. Saksalaiset eivät murhanneet juutalaisia näiden juutalaisuuden vuoksi. Heitä ammuttiin, kuten sanottu, vain laillisissa rangaistus- ja kostotoimenpiteissä, mutta tämä tapaus ei ole voinut olla sellainen, koska juutalaisia kerättiin eri kylistä pitkin piirikuntaa.
Piilopaikkana Ivanin ilmoittama apteekki viittaa tien toisella puolella, siis poliisiaseman etupuolta vastapäätä, olevaan rakennukseen, mutta kun teloitukset tapahtuivat poliisiaseman takapihalla, Desbois on muuttanut rakennuksen heinien säilytykseen käytetyksi heinäladoksi, joka hyvin voi sijaita vaikka poliisiaseman takapihaa vastapäätä. Mutta tämä ei pelasta tilannetta, sillä epäselväksi jää, kuinka Ivan saattoi olla lymypaikassaan juuri niinä kahtena 2-3 tunnin ajanjaksona eri päivinä, jolloin teloituksia tapahtui (kolmatta hän ei sano nähneensä). Eihän hän voinut tietää, koska sellit tulivat täyteen. Ihailtavaa täsmällisyyttä tällainen! Mutta vaikka Ivan olisikin pystynyt tällaiseen yliluonnolliseen täsmällisyyteen, hän ei nähnyt mitään, sillä teloitusalueen ympärillä oli kaksi metriä korkea lankkuaita. Tähän, ettei Ivan ollutkaan näkemässä mitään, viittaa sekin, että hän sai tietää kahden ensimmäisen haudan uhrimäärän (200) huhupuheiden perusteella, eikä hän itse ollut havainnut sitä. Ivan ei ole voinut nähdä aidan takaa 5-6 hengen ryhmiä, hautojen kaivamisia tai täyttämisiä, haudassa ruumiita järjestämässä olleita juutalaisia, ampumisia tai haudan liikkumista kahden päivän ajan! Ei hän ole myöskään voinut nähdä juutalaisten omaisuuden poisottamista, sillä sehän tapahtui poliisiaseman sisällä.
Merkillistä on, jos poliisi ampuu tien toisella puolella olevan apteekin yläkerrassa näkyviä ihmisiä käymättä edes katsomassa, kuinka kävi, kuten Ivan ilmoittaa! Sehän on rikos! Ja teloittajathan olivat pyssyineen takapihalla, eivät etupihalla! Luultavasti maininta tästä Ivania ja muita poikia kohti ampumisesta onkin jälkikäteen tehty lisäys, jonka tarkoitus on vahvistaa vaikutelmaa, että Ivan näki jotakin. Jos näet luoti lentää suoraan Ivanin olinpaikkaan (joka on muutettu heinäladoksi), niin Ivanin olinpaikasta on myös suora näkymä takaisin luodin lähtöpaikkaan.
Merkillinen ristiriitaisuus on myös siinä, että toisaalta teloitusten ääniä pyrittiin peittämään muilla äänillä ja toisaalta juutalaisten huonokuntoisempia tavaroita ja vaatteita poltettiin keskellä katua. Eikö tuollainen polttaminen nosta heti esiin kysymyksen, että kenenköhän tavaroita nämä ovat ja miksi näitä poltetaan – mitähän omistajille on tapahtunut? Toisaalta aamulla poliisiaseman takapihalta kuuluva kattiloiden paukuttelu ja rumpujen soitto herättää myös uteliaisuutta, ehkä naurunpyrskähdyksiäkin, vaikka kyseessä on tyypillinen NKVD:n/NKGB:n menettely.
Tässä Ivanin tarinassa Desbois joukkoineen on muutenkin ollut epätavallisen aktiivinen. Desboisin ryhmä pyysi Ivania viemään heidät tapahtumapaikalle. Ivan näytti poliisiaseman, ja he kävivät määrittämässä a) ampujien, b) ruumiiden kokoajien ja järjestäjien ja c) ensimmäisen, toisen ja kolmannen kuopan paikat! Kuopat numeroitiin ja valokuvat otettiin. Satelliittipaikannuksella (GPS) määritettiin joukkohautojen koordinaatit. Sitten tehtiin ballistinen tutkimus. Micha tutki (nähtävästi metallinpaljastimella) kuoppien ympärillä olevan alueen ja löysi useita hylsyjä (laatua ei ilmoiteta). Jokaisen hylsyn löytöpaikan koordinaatit määritettiin GPS:llä ja hylsyistä otettiin valokuvat. Desbois nostaa tässä esiin sitten ”ehdottoman totuutensa” (”fokuksensa”), ja kirjoittaa, että neuvostoliittolaisten ja saksalaisten arkistojen tietojen perusteella he tiesivät, että teloituksia oli tapahtunut; he tiesivät myös kuolemien määrän suurin piirtein. Ivan ja Marfa kuulemma hienosti täydensivät heidän tietojaan täsmällisen paikan, ajankohdan ja teloittamistavan suhteen! Hienoa! Desbois kirjoittaa lopuksi: ”Tässä tapauksessa kykenimme rakentamaan uudelleen koko murhanäyttämön.”
Desbois löpisee turhia. Hän ei ole löytänyt yhtäkään joukkohautaa eikä yhtäkään ruumista vaan ainoastaan ylettömällä puuhaamisellaan teeskentelee löytäneensä ne. Vaikka Desbois ja hänen ryhmänsä seisoivat suoraan väitettyjen joukkohautojen päällä, he eivät avanneet niitä. Yhtäkään ruumista ei tuotu todisteiden – rikostekninen tutkimus, oikeuslääketieteellinen tutkimus, poliisitutkimus – kera esiin. Tämä todistaa, ettei joukkohautoja ja niiden uhreja olekaan ja että koko juttu on keksitty sepustus, Ivanin ja Marfan osalta vain kuulopuheiden toistamista. Käytössä oli vain juorujen, kuulopuheiden ja kommunististen propagandavalheiden verkko, ja siihen yritettiin rakentaa jotenkin uskottava ”tositapahtumien” näyttämö, kuitenkin surkeasti epäonnistuen.
Ketä kiinnostavat ampujien, hylsyjen, ruumiiden kokoajien ja järjestäjien paikat ja satelliittikoordinaatit, jos väitettyjä hautoja ei avata ja todeta, onko siellä edes ruumiita ja mikä on niiden alkuperä? Nämä, hylsyt, metallinpaljastimet, paikallakäymiset, paikkojen määrittämiset, valokuvaukset – jopa haastattelut, Desbois itse ja Desboisin ryhmä – ovat vain pelkkää hämäystä. Mitään rikollisia joukkohautoja saksalaisten jäljiltä ei ole, mutta runsaalla puuhaamisella ja hämäämisellä yritetään synnyttää vaikutelma, että niitä on. Äärettömän vastenmielistä touhua. Eikä hylsyjen etsiminen ole mitään ”ballistiikkaa”!
Todistaja 21 (s. 96-97). Maria Kirilenko, Kalininskoye. Kylän juutalaisia kerättiin teloituspaikalle. Maria-tyttö määrättiin täyttämään joukkohautoja lapiolla. Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät määränneet pikkutyttöjä raskaaseen lapiointityöhön! Sellainenhan olisi järjetöntä!
Todistaja 22 (s. 102-103). Nainen, jonka talon Gestapo määräsi käyttöönsä. Hän oli tyttönä eräänä päivänä talon puutarhassa sisääntuloportin lähistöllä ja näki kauempana tiellä lähestymässä juutalaisen naisen ja tämän kolme pientä lasta; he kulkivat talosta taloon kerjäten ruokaa. Hän lähti lujaa juoksemaan heitä kohti varoittaakseen, etteivät poikkea heidän taloonsa. Gestapo-päällikkö näki hänet ikkunasta ja lähti juoksemaan hänen peräänsä. Tullessaan naisen ja hänen lastensa kohdalle päällikkö kysyi: ”Juutalaisia?” Juutalaisnainen nyökkäsi, ja silloin päällikkö ampui heidät pistoolillaan siihen kadulle. Uskokoon ken haluaa. Eivät Gestapo-päälliköt juoksennelleet ympäristössä juoksentelevien pikkulasten perässä eivätkä murhanneet ihmisiä keskellä katua kaikkien nähden. Tieto olisi levinnyt kaikkialle maailmaan. Propagandatarina.
Todistaja 23 (s. 109-110). Eräs vanha nainen. Eräs vanha nainen kertoi Desboisille, että hän oli nähnyt erään nuoren juutalaisen äidin jättävän vauvansa jalkakäytävälle. Saksalaiset sotilaat olivat määränneet erään vanhan juutalaisen naisen ottamaan vauvan mukaansa, mutta kun nainen oli ollut liian heikko kantamaan vauvaa, sotilaat olivat tappaneet molemmat. Nämä lojuivat jalkakäytävällä kaksi päivää, kunnes saksalaiset hautasivat heidät. Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät murhanneet vanhoja naisia tai pikkuvauvoja kadulle; jos he olisivat niin tehneet, heidät olisi itsensä teloitettu SS-tuomioistuimen päätöksellä. Propagandatarina vailla pohjaa. Tällaisilla propagandajutuillaan pappi Desbois paljastaa, ettei hänen kirjansa ole muuta kuin propagandakirja.
Todistaja 24 (s. 111, 114-115). Juutalainen Leon Wells. Wells on Desboisin mukaan kirjoittanut ”erään ensimmäisistä luodein toteutetusta holokaustista kertovista kirjoista” (”The Death Brigade”, ilmestynyt puolaksi v. 1946). Wellsin kirja lienee Desboisin tutkimuksen - tai ainakin Desboisin ”fokuksen” - kannalta oleellinen kirja, sillä Desbois kirjoittaa:
Tämä kirja, joka on ohjannut meitä vuosia, oli minulle historiankirja, menneiden aikojen todistajanlausunto.
Leon Wells on siis Desboisin oppi-isä, ainakin yksi heistä. Auktoriteetti.
Leon Wells oli, kirjoittaa Desbois, tehnyt työtä Janovskan tuhoamisleirissä Lvivissä. Wellsin kirja kädessä Desboisin ryhmä oli jäljittänyt tien Wellsin kuvaamalle teloituspaikalle Lisinitchin (= Lesienickin) metsään (Lvivin lähellä), paikkaan, josta Desboisin kaksi muutakin silminnäkijätodistajaa (Miron; Adolf Wislowski) olivat puhuneet. Tällainen on Desboisille todistus, eikä hän ota huomioon, että kaikki voivat ehkä toistaa samaa valheellista juorua. Desbois huudahtaa: ”Lisää todistetta. Lisinitchin metsä oli todella yli 90 000 ihmisen joukkomurhan näyttämö.”
Desbois kävi myös tapaamassa USA:ssa asuvaa Wellsiä. Wells kertoi Desboisille, kuinka hän erään saksalaisten määräämän juutalaiskommandon jäsenenä oli ollut mukana kaivamassa haudoista ylös muiden juutalaisten ruumiita ja polttamassa niitä. Saksalaiset kutsuivat häntä ”pennuksi”, koska hän oli tuolloin 14-vuotias. Wellsin tehtävänä oli ollut kiskoa kaivetuista ruumiista kultahampaat, panna ne pussiin ja toimittaa illalla pussi saksalaisille. Tätä oli kestänyt kauan, koska ruumiita oli 90 000. Eräs hänen ystävänsä, joka oli vielä nuorempi, laski ruumiiden lukumäärää, ja hänet saksalaiset lopulta surmasivat, ettei lukumääristä jäisi tietoa kenellekään ulkopuoliselle (ruumiidenlaskijan pieni kirja, jossa lukumäärät olivat, jäi saksalaisille). Saksalaiset panivat Leon Wellsin nukkumaan jonkinlaisen telttakankaan alle, ettei hän näkisi, ketä he tappoivat. Wells kuitenkin oli pienikokoinen ja onnistui näkemään telttakankaan alta. Wells näki kaikki teloitukset, ja sen jälkeen heidän (so. kyseisen juutalaiskommandon) täytyi mennä riisumaan ja polttamaan heitä. Tätä kesti kuusi kuukautta.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset panneet lapsia (lapsihan 14-vuotias vielä on) kiskomaan hampaita mätänevistä ruumiista ja pitämään lukua ruumiiden määrästä, sanoohan sen jo maalaisjärki! Eikä kukaan lapsi edes pysty sellaiseen! Saksalaisilla ei myöskään ollut ”tuhoamisleirejä”, ja Desboisin tässä esittelemät 90 000 saksalaisten rikollisesti murhaamaa juutalaista ovat pelkkä propagandavalhe, sillä väitetyistä joukkohaudoista tai niiden juutalaisuhreista ei ole mitään materiaalista todistusta. Kuulopuheet, propagandakirjoitukset ja propaganda-arkistot eivät todista joukkomurhaa. Täytyy löytyä pitävä materiaalinen todistus.
Valitettavia murhia Lvivin alueella kyllä tapahtui, ensin saksalaisten joukkojen rynnistäessä itään kesäkuussa 1941 neuvostoliittolaiset (NKVD/NKGB) surmasivat Lvivin vankiloissa olleet poliittiset vastustajansa (neljä tuhatta ukrainalaista/puolalaista; koko Ukrainan alueella 10 000 – 100 000) ennen vetäytymistään, sitten tästä raivostuneet paikalliset ukrainalaiset suorittivat juutalaisten kostomurhia (n. 4 000; tiedettiin, että Neuvostoliittoa ja varsinkin sen salaista poliisia johtivat juutalaiset) ja lopuksi myös Einsatz-joukot suorittivat laillisia repressaaleja samasta syystä (koston uhrien lukumäärä 7 000). Näillä tapahtumilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä minkään ”kansanmurhan” tai ”holokaustin” kanssa. Kyseessä olivat poliittiset murhat ja niistä langetetut rangaistustoimenpiteet.
Lisäksi Leon Wells oli (kuoli joulukuussa 2009) patologinen valehtelija. Hänen entinen nimensä oli Leon Weliczker, ja usein hänen nimensä ilmoitetaan muodossa Leon Weliczker Wells. Tämä juutalainen katsottiin niin tärkeäksi todistajaksi, että hän esiintyi syyttäjän todistajana sekä Nürnbergin oikeudenkäynnissä että Eichmann-oikeudenkäynnissä Israelissa v. 1961. Eichmann-oikeudenkäynnissä hän esiintyi oikeuden istunnoissa 22 ja 23 (1.5.1961 ja 2.5.1961), ks. täältä Session 22, 2/3 – Session 23, 4/5 .
Eichmann-oikeudenkäynnissä hän valan antaneena kuvasi Lvivin aikaansa ja toimiaan ”kuolemanprikaatissa” v. 1943. Syntymäajakseen hän ilmoitti 10.3.1925, joten vuonna 1943 hän oli 18-vuotias eikä 14-vuotias, kuten Wells Desboisin kirjassa väittää. Kyseessä ei ole painovirhe, sillä vähän myöhemmin hänen kerrottuaan 3.7.1941 tapahtuneesta pidättämisestään yleinen syyttäjä kysyi, kuinka vanha hän tuolloin oli, ja hän vastasi olleensa 16-vuotias.
Oikeudenkäyntikertomuksesta käy ilmi, että Wells kertoi olleensa pidätettynä heinäkuussa 1941 kolmisen päivää ja olleensa sitten yhden päivän työssä rautateillä tavaranpurkajana. Sitten hän piiloutui kotonaan viemäriin, tuli viemäristä pois joulukuussa 1941 ja liittyi jälleen tavaranpurkuryhmäänsä. Maaliskuussa 1942 hänet siirrettiin Janovskan työleiriin, josta karkasi toukokuussa 1942. Sen jälkeen hän kulki pitkin maata joulukuuhun 1942, jolloin palasi Lvivin ghettoon isänsä ja kahden veljensä luo. Ghetossa hän työskenteli siivoten kaupungin kanaaleita. Touko-kesäkuun vaihteessa 1943 ghetto purettiin, ja silloin Wells joutui uudelleen Janovskan keskitysleiriin. 15.6.1943 lähtien hän toimi ”kuolemanprikaatissa”, ja 19.11.1943 leirin purkamisen yhteydessä Wells pakeni.
”Kuolemanprikaatissa” (Sonderkommando) Wells siis kertoi toimineensa 15.6.1943 – 19.11.1943, vähän yli viisi kuukautta. ”Kuolemanprikaati” ei ollut toiminut ennen 15.6.1943, sillä se muodostettiin vasta tuolloin, pian sen jälkeen kun Lvivin ghetto – tämä siis kaikki Wellsin kertomaa – lopetettiin ja kaikki 8 000 ghetossa ollutta juutalaista vietiin Janovskan leirin ”taakse”, josta työkykyiset siirtyivät itse leiriin ja työkyvyttömät ammuttiin. Prikaatissa oli alkuun kuulemma 40 miestä, ja heille ilmoitettiin, että kyseessä on tienrakennusryhmä – ei mikään ”kuolemanprikaati”. Aluksi prikaati toimi aivan leirin ”takana”, sen pohjoispuolella olevassa Piaskin rotkossa, mutta syyskuussa 1943 heidät siirrettiin Krzywczyckin metsään (Lyczakowska-kadun päässä) ja he kävivät myös mm. Wuleckin kukkuloilla. Lisinitchin (Lesienickin) metsästä ei puhuta mitään.
”Kuolemanprikaatin” tehtäviin kuului ”viimeisten kolmen vuoden aikana tapettujen ihmisten” hautojen avaaminen, ruumiiden ylös nostaminen, niiden pinoaminen kerroksittain, niiden polttaminen, jäljelle jääneiden luiden jauhaminen sekä kaiken arvokkaan, esim. kultahampaiden, sormusten jne., erottaminen tuhkasta. Kun luut oli jauhettu, tuhka heitettiin ilmaan ja hävitettiin sillä tavoin. Hautakuopat luotiin täyteen maata ja päälle kylvettiin kasvien siemeniä. Saksalaiset toivat alueelle myös uusia uhreja, jotka ammuttiin, ja näidenkin ruumiita ”kuolemanprikaati” joutui polttamaan. Wellsin kertomuksessa kiinnittää huomiota myös se, että hän kertoo pilkkukuumeen alkaneen riehua Janovskan leirissä keväällä 1942, ja pilkkukuumehan tappaa suuren osan uhreistaan, joten, jos kuolemia oli, pilkkukuume on otettava huomioon kuolemien aiheuttajana. Mutta näissä propagandakirjoituksissa siihen ei kiinnitetä huomiota vaan kaikki kuolleet ovat aina ”natsien teloittamia.” Saksalaisilla kuulemma oli tarkat listat kaikista haudatuista, ja kaikkien oli löydyttävä. Myös maan pinnalta oli etsittävä kaikki sinne mahdollisesti jääneet hiukset, luunpalat ja paperinpalat, ja ne täytyi heittää tuleen.
Kaiken kaikkiaan Wells kertoo kuolemanprikaatinsa polttaneen ”muutaman sadan tuhannen” ihmisen ruumiit tuon reilun viiden kuukauden aikana, ja teloituksia polttopaikan yhteydessä tapahtui samana aikana n. 30 000. Wellsin Desboisin kirjassa ilmoittama ”90 000” on tässä ”muutama sata tuhatta”, ja jos se tarkoittaa esimerkiksi ”300 000”, niin silloin Wellsin Sonderkommando (alkuun 40 miestä, myöhemmin 118) poltti keskimäärin 1 935 ruumista joka päivä (sunnuntait mukaan lukien) ja 242 ruumista joka työtunti (hän ilmoittaa työpäivän pituudeksi 8 tuntia). On huomattava, että 1 935 ruumiin rovion palaminen kestää muutaman päivän, joten Wellsin koko kertomus on valheellinen, koska se on fyysisesti mahdoton. Lisäksi rovion pitkä palamisaika olisi aiheuttanut sen, että työtä olisi pitänyt tehdä 24 tuntia vuorokaudessa eivätkä 8-tuntiset työpäivät olisi olleet mahdollisia (Wells ei puhu mistään ”yhden työvuoron työajasta”, sillä vuoroja ei ollut kuin yksi päivässä; hän ilmoittaa, että työaika määräytyi saksalaisten päällikköjen työajan mukaan, ja kun he poistuivat, poistuivat kaikki muutkin. Saksalaisten päällikköjen täytyi olla paikalla polttamisten aikana). Koska 8 tunnin työpäivän päätyttyä rovion täytyi olla sammunut, rovio ei voinut olla kovin suuri, eivätkä he päivän aikana olisi ehtineet polttaa enempää kuin n. 20 ruumista (koko viiden kuukauden aikana yhteensä n. 3 000 ruumista).
Desboisin kirjassa Wells ilmoittaa kiskoneensa ylös kaivettujen ruumiiden suista kultahampaat, ja tahti on ollut hirmuinen, jos hän on läpikäynyt 242 ruumista tunnissa (15 sek./ruumis). Wells kuitenkin kumoaa Eichmann-oikeudenkäynnissä antamassaan todistuksessa koko hampaidenkiskomistyönsä, sillä hän sanoo, että tuhkasta erotettiin ”siivilöiden” avulla (kuten hän toisessa kohdassa ilmoittaa) kultahampaat, sormukset jne. Ruumiit siis poltettiin kultahampaineen, ja kultahampaat erotettiin vasta tuhkasta siivilällä. Wellsin väitteet ovat paitsi mahdottomia myös valheellisia, ja hän kumoaa itsensä monessa kohdin.
Työnsä kuvauksen lisäksi Wells antaa todistajanlausunnossaan kuvauksen työnsä ja työpaikkansa ulkonaisista puitteista (session 23, 3/5). Hän puhuu puitteista yleisesti ja kertoo, että ”kuolemanprikaatin” työ ja polttamispaikalla suoritettavat teloitukset tapahtuivat suljetulla alueella, jonka halkaisija oli 6 km (säde 3 km). Alueen reunoilla oli kyltit, joissa luki ”Läpikulku kielletty ampumisen uhalla”, ja korkeimmilla tähystyspaikoilla oli vartijat. Paikalle, jossa ruumiita poltettiin ja teloituksia suoritettiin, ei päässyt silminnäkijöitä. Uteliaita kurkkijoita tuskin oli, koska ympärillä oli vartijoita, jotka ampuisivat heti, jos heidät havaittaisiin.
Kirjansa ”The Death Brigade” syntyhistoriasta Wells kertoi oikeudelle, että hän kirjoitti sen sodan aikana. Päivä sen jälkeen kun sota oli loppunut, hän luovutti päiväkirjamerkintänsä puolalaiselle historiakomissiolle, joka julkaisi osia niistä vuosi myöhemmin kirjana ”The Death Brigade”. Wells kertoi sodan aikana kantaneensa tätä päiväkirjaansa aina mukanaan, eivätkä saksalaiset koskaan havainneet sitä. Tosiasia kuitenkin on, että jos ”kuolemanprikaati” todella olisi ollut olemassa, yksikään sen jäsen ei olisi voinut pitää mitään ”päiväkirjaa”. Jos saksalaiset hävittivät kaikki jäljet ruumiista ja jopa hiukset maasta, niin varmasti he olisivat pitäneet huolta siitä, ettei yksikään ”kuolemanprikaatin” jäsen pääse levittämään asioita maailmalle. Prikaatin jäsenet ja heidän majoituspaikkansa olisi tutkittu.
Todennäköisesti Wellsin kirja luotiin sotarikosoikeudenkäyntejä varten, ja kirjan on saattanut kirjoittaa joku aivan muu henkilö kuin Wells, ehkä jopa jokin puolalainen/venäläinen komissio. Tarvittiin tällaisia ”silminnäkijäkertomuksia”, jotta saataisiin todistusaineistoa saksalaisia vastaan; muutenhan sitä ei olisi ollut. Tämä selittää monet Wellsin tarinan ristiriitaisuudet. Lisäksi ”Wellsin tarinasta” näyttää olevan useampia versioita, vai onko jopa kokonaan niin, että Wellsin kirja poikkeaa siitä, mitä hän Eichmann-oikeudenkäynnissä ja tavatessaan Desboisin sanoi? Esimerkiksi eräässä Bertram J. Cohlerin artikkelissa kerrotaan Wellsin kirjoitusten perusteella, että Wells piti tarkkaa päiväkirjaa kuolemanprikaatin toiminnasta maaliskuun ja heinäkuun välisenä aikana 1943 (Eichmann-oikeudenkäynnissä Wells kuitenkin kertoo ”kuolemanprikaatin” olleen olemassa vasta 15.6.1943 lähtien). Cohler kertoo Leon Wellsin olleen perheen ainoa poika, vaikka oikeudenkäynnissä Wells kertoo, että hänellä oli neljä siskoa ja kaksi veljeä. Edelleen Cohler kertoo, että Wells lähetettiin Janovskan työleiriin marraskuussa 1941 (oikeudenkäyntikertomuksen mukaan Wells oli ko. leirissä vuonna 1942 maaliskuusta toukokuuhun ja vuonna 1943 kesäkuusta marraskuuhun). Wells kertoi Desboisille olleensa ”kuolemanprikaatissa” 14-vuotias ”pentu”, mutta Cohler kertoo hänen olleen syyskuusta 1943 lähtien prikaatin johtaja.
Wells kertoi Eichmann-oikeudenkäynnissä, että hän luovutti päivä sodan loppumisen jälkeen päiväkirjansa tri Friedmanille, joka oli puolalaisen historiakomission johtaja. Friedmanin oli määrä julkaista päiväkirjan perusteella kirja Lodzissa. Kirja julkaistiin v. 1946, ja siinä oli vain osa Wellsin päiväkirjamerkinnöistä. Wellsin kirjassa on kuvia, mutta Wells ei tiennyt niiden alkuperää eikä sitä, mitä paikkoja kuvat esittivät! Kuvista oli vastuussa yksin historiakomissio, eikä Wells itse tiennyt niistä mitään. Yleisen syyttäjän (Gideon Hausner) mukaan kirjan kokosi (compiled) historiakomission puolesta Rachel Auerbach. Israelin yleinen syyttäjä joka tapauksessa valitsi Wellsin kirjan todistusaineistoksi Eichmannia vastaan, ja hän jopa kutsui Wellsin paikan päälle todistamaan.
Koska Wells on Desboisille ”opas” ja auktoriteetti, on syytä hieman tarkemmin katsoa, mitä Wells valan antaneena Eichmann-oikeudenkäynnissä kertoi. Seuraavassa esitän lyhyesti hänen kuvauksiaan (numeroin ne erottaakseni ne selvemmin toisistaan):
1. Laulu ja orkesteri. Wells kertoo, että kun hänet ja muutama sata muuta työkykyistä marssitettiin Janovskan leirin ”takaa” itse leiriin kesäkuun alussa 1943, heitä vastassa oli orkesterinsoitto. Keskitysleirissä oli vangeista koostuva orkesteri, joka soitti joka aamu ja joka ilta ja myös aina työhön lähdettäessä ja työstä palattaessa ja myös silloin, kun ihmisiä vietiin ammuttaviksi. Parhaimmillaan orkesterissa oli 60 jäsentä. Lisäksi aina kun ”kuolemanprikaati” lähti aamulla töihin ja palasi illalla töistä, prikaatin jäsenten piti laulaa. Palomestari marssi ensimmäisenä, ja hän oli pukeutunut paholaiseksi. Hänellä oli erityinen univormu tätä varten, ja hänen kädessään oli koukku. Muiden oli marssittava laulaen hänen perässään. Myöhemmin heillä oli työmatkoillaan mukanaan myös orkesteri, joka säesti, kun he lauloivat.
2. Hanhimetku. Saksan vallattua Lvivin 30.6.1941 Wells joutui pian sen jälkeen (3.7.1941) isänsä kanssa Ukrainan poliisin pidättämäksi; nähtäväksi juutalaisia alettiin hakea työvoimaksi. Poliisiasemalta heidät vietiin säilytettäviksi SS:n vankilaan. Vankilassa Wells heti tunsi saavansa osakseen henkistä julmuutta. Tapahtui esimerkiksi seuraavaa: joku mies vietiin ensin johonkin huoneeseen, ja sieltä kuului kirkaisu. Huoneesta astui sitten ulos SS-mies valkea esiliina päällään vereen sotkeutuneena ja sanoi: ”Nyt seuraava mies.” Todellisuudessa miestä ei tapettu vaan huoneessa tapettiin vain hanhi; tarkoitus oli saada vangit luulemaan, että kaikki joutuvat huoneeseen ja tulevat siellä tapetuiksi. Tällaista jatkui lähes iltaan asti.
Ehkä Wells ei huomaa, että hanhen kirkaisu on erilainen kuin miehen kirkaisu, ja miksi tappaa hanhi huoneessa kun sen voisi tappaa jo etukäteen ja huoneessa huutaisi sitten vaikka SS-mies. Eikä tarvita edes hanhea, tarvitaan vain vähän verta tai punaista väriä – tai vain tahraantunut esiliina. Luulisi myös, että SS-miehillä oli kriittisessä sotatilanteessa muutakin tekemistä kuin leikkiä hanhileikkejä.
3. Päät santaan ja aivot ulos. Seuraavana yönä heidän sitten käskettiin takapihalla mennä mahalleen maahan makuulle, niin että kasvot uppoutuvat hiekkaan. Joka nostaisi päätään, ammuttaisiin. No, siinähän oli mahdoton pysyä, ja niin – Wells kertoo – ihmisiä alkoi juosta ja heitä lyötiin ja hakattiin, kunnes he kaatuivat eivätkä voineet liikkua. Heitä hakattiin sitten, että he nousisivat, ja tätä jatkui koko yö. Kun aurinko aamulla nousi, he saivat luvan istua. Tällöin Wells näki kaikkialla istumassa ihmisiä aivot ulkona, päät täysin auki murtuneina (I could see people sitting all around with their brains out, their heads completely broken open). He näyttivät siltä, etteivät he liikkuisi. He istuivat käytännössä kuolleina. Miehiä oli viisi tuhatta, ja muutama sata heistä istui aivot ulkona (sitting with their brains out). Tämä oli tulos yön pieksennästä ja juoksemisesta.
Tässä Eichmann-oikeudenkäynnin syyttäjä nähtävästi ei ymmärtänyt asiaa, ja hän kysyi: ”Tarkoitatteko sanoa, että nämä ihmiset elivät vielä?”. Siihen Wells: ”En. He eivät liikkuneet. He vain ikään kuin istuivat tai ikään kuin nojasivat eteenpäin kaikki ulkona, aivot ulkopuolella. He eivät liikkuneet, he eivät tehneet mitään. Koska oli kuuma päivä, ihmiset alkoivat juoda jopa omaa virtsaansa, tekivät tarpeensa alleen. Joivat, koska oli kuuma päivä.” Tällainen valhe- ja kauhupropaganda on jo mautonta. Jos saksalaiset tarvitsivat työvoimaa, he eivät tappaneet ihmisiä. Tarkoitus on vain kehittää syyllistävää materiaalia saksalaisia vastaan käytäviin sotarikosoikeudenkäynteihin.
Tarina jatkui niin, että sama toistui seuraavana yönä ja sitä seuraavana päivänä alkoi paikalle tulla korkeampia SS-miehiä, jotka pyysivät työhalukkaita astumaan esiin. Useimmat tietenkin halusivat, koska he eivät halunneet jäädä tällaisiin oloihin. Työryhmiä kuljetettiin kuorma-autoilla pois, ja lopulta illalla paikalla oli enää 150 ihmistä. Wells ja hänen isänsä kuuluivat tähän 150:n ryhmään, ja tätä ryhmää alettiin juoksuttaa ympyrässä pihassa ja samalla heitä hakattiin, kunnes he kaatuivat. Tässä vaiheessa SS-miehet poistuivat ja jättivät heidät siihen. Wells ja hänen isänsä menivät kotiinsa, ja parin päivän päästä Wells pidätettiin uudelleen. Tällöin Wells meni työhön rautateille purkamaan vaunuista tykistöä, ja hän kuului työryhmään, jossa oli n. 110 jäsentä.
4. Junan- ja tykinpyörien alle murskaantumisia. Tykkien purkaminen oli kuitenkin tehty heille siinä määrin mahdottomaksi, ettei homma ottanut luontuakseen. Esimerkiksi tykkien pyörien tukena olleita puunpaloja ei saatu pois kiskomalla. Silloin muutaman ihmisen oli nostettava pyörää ylös, mutta kun sitä oli saatu hieman nostettua, se luiskahti ja useimmat näistä ihmisistä murskaantuivat näiden pyörien alle (luonnollisesti). Eniten ihmisiä kuitenkin murskaantui junanvaunujen pyörien alle. Monet olivat näet paenneet lyömisiä näiden pyörien taakse, ja kun vaunussa raskas tykki luiskahti, vaunu liikahti ja nämä ihmiset murskaantuivat pyörien alle (luonnollisesti). Tulos oli se, että kun 110 ihmistä oli aloittanut työt klo 10, heitä oli klo 16 jäljellä elossa enää 40. Pyörien alle oli siis 6 tunnissa murskaantunut 70 ihmistä.
Seurasi sitten se, mikä oli kaikkein luonnollisinta: Wells meni päivän päätyttyä kotiin ja piiloutui viemäriin, ettei häntä, jos häntä vielä töihin haettaisiin, löytyisi. Heinäkuusta joulukuuhun 1941 Wells piileskeli enimmäkseen talonsa viemärissä.
5. Kivenkantoa. Joulukuussa 1941 Wells sai tarpeekseen piileskelystä ja liittyi jälleen työryhmäänsä rautateillä. Maaliskuussa 1942 hänet siirrettiin sitten Janovskan keskitysleiriin. Työ tässä leirissä oli sitä, että kiviä kuljeteltiin paikasta toiseen ilman tarkoitusta.
6. Liikkumaton yö ja paikalleen jäätyminen. Ensimmäisenä päivänään Janovskassa Wells näki seuraavaa: Kuusi ihmistä näytti sairaalta, ja heidät poistettiin heidän parakistaan, etteivät muutkin sairastuisi. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan voineet liikkua leirin yössä, sillä klo 20 jälkeen liikkuminen oli ampumisen uhalla kiellettyä. Oli toukokuun 2. päivä (tässä Wells todennäköisesti sekoittaa päiviä, sillä juuri aiemmin hän oli sanonut, että hänet siirrettiin Janovskan leiriin maaliskuun 2. päivänä), ja yöllä lämpötila oli alle nollan. Aamulla kaikki kuusi ihmistä löytyivät jäätyneinä siitä paikasta, johon heidät oli illalla jätetty. He olivat täysin valkoisia kuin pitkät lumipallot.
7. Tynnyrissä peseytyminen. Tapahtui kaksi päivää edellisestä. Koska leirin päällikön (Gebauer) mielestä parakin kahdeksan vahvinta eivät aamulla näyttäneet kovin puhtailta, hän määräsi heidät riisuutumaan ja seisomaan 24 tuntia suuressa vesitynnyrissä. Seuraavana aamuna tynnyrin vesi oli jäätynyt, ja miehet olivat jäätyneet kuoliaiksi.
8. Ampumakilpailu. Maaliskuussa 1942 syntyi ampumakilpailu Gebauerin ja toisen, leiriin juuri saapuneen SS-miehen (Wilhaus) välille. He seisoivat ikkunan ääressä, ja kun ihmisiä kulki ohi kiviä kantaen, he ampuivat heitä yrittäen osua nenänpäähän, sormeen tai muuhun kohtaan. Illalla he kävivät sitten ampumassa ”kaput” (rikki) menneet ihmiset, koska haavoittuneista ei ollut enää hyötyä. Tämän Wells varmasti on keksinyt luonnostaan.
9. Kuristaminen. Gebauer nautti Wellsin mukaan kuristamisesta. Kun eräs Wellsin rinnalla työskennellyt mies sattui katsomaan muualle eikä vaikuttanut kovin kiireiseltä, Gebauer kuristi hänet kuoliaaksi siihen paikkaan.
10. Terveystarkastus. Huhtikuun lopussa 1943 jokaisesta Itä-Galician kaupungeista tuotiin satoja tai tuhansia ihmisiä keskitysleireihin. Normaali tapa erotella terveet oli pitää ihmisiä kolme päivää ilman ruokaa. Useimmat heistä alkoivat syödä ruohoa, koska he istuskelivat ruohikoilla, ja kolmen päivän päästä alettiin tarkastaa, kuinka terveitä he olivat otettaviksi keskitysleiriin – huonokuntoiset vietiin heti keskitysleirin taakse ja ammuttiin (luonnollisesti).
11. Pikkukapina. Tuomari kysyi, mitä Wellsin käyttämä termi ”pikkukapina” tarkoitti. Se tarkoitti yleensä sitä, että kun keskitysleiriä laajennettiin ja juutalaiset joutuivat – työskenneltyään jo aamun ja päivän - vielä illalla kantamaan puunkappaleita rakentamista varten, niin juutalaiset alkoivat heittää niillä SS-miehiä ja juosta karkuun. Kuitenkin muutaman minuutin päästä useimmat juutalaiset oli ammuttu kuoliaiksi ja loput palasivat keskitysleiriin ns. rauhaan. Tällainen on juutalainen pikkukapina.
12. Terveysteeskentely ja verenjuonti. Wells selosti, että kun joku sairastui pilkkukuumeeseen tai keuhkokuumeeseen, oli tärkeää liikkua ympäriinsä päivän mittaan, ettei kukaan näkisi, että hän on sairas. Muuten kävisi niin kuin Wellsille kävi. Hän oli ollut sairas neljä päivää, kunnes hän ei pystynyt enää liikkumaan ja hän pyörtyi aamuherätyksen aikana. Hänet vietiin piikkilanka-aitaukseen, kuoleman piikkilanka-aitaukseen, jossa heitä oli silloin 182. Aitauksessa Wells nukahti ja yhden minuutin päästä joku potkaisi häntä kylkeen (oli eräs SS-mies) ja kysyi hänen nimeään ja kirjoitti sen ylös. Sitten kaikkien käskettiin asettua riviin, ja lähdettiin marssimaan. Parinkymmenen metrin päässä hautausprikaati liittyi heidän ryhmäänsä lapioineen, ja silloin he tiesivät marssivansa haudattaviksi (luonnollisesti). Perillä heidän oli ensin riisuttava, sitten pidettiin nimenhuuto ja sitten jokaisen heistä (alastomina!) piti ottaa lapio ja alkaa kaivaa hautaansa (luonnollisesti, kuolemansairaathan parhaiten hautoja kaivavat!). Kun hauta oli valmis, listoista alettiin huutaa nimiä, ja sitten heidän oli käveltävä kaksittain hautaan ja asetuttava makuulle vierekkäin kasvot maata kohti, ja sitten heidät ammuttiin. Seuraavien kahden piti levittää vähän hiekkaa edellisten haudattujen päälle ja asettua sitten poikittain edellisten päälle, ja sitten heidätkin ammuttiin. Ja näin jatkettiin. Wells muistaa unelmansa, kun hän seisoi siellä: hän unelmoi, että saisi jotenkin omaa vertaan juotavaksi, koska hänellä oli niin kova jano korkean kuumeen vuoksi. Näin siis saattoi käydä, jos ei muistanut teeskennellä, että oli terve.
13. Haudasta ylös nouseminen ja ruumiinveto. Tämä juttu jatkuu suoraan edellisestä. Kun tuli Wellsin vuoro kävellä hautaan ja hän käveli sinne alas, hänen käskettiin tulla takaisin ylös ja lähteä erään SS-miehen kanssa hakemaan keskitysleiristä erään siellä juuri ammutun ruumista (luonnollisesti, eihän SS-mies sitä itse osannut hakea). Wells sai housunsa takaisin, ja niin hän lähti hakemaan ruumista. Tultuaan ruumiin luo hän alkoi raahata sitä jaloista heidän haudalleen. Vetäminen oli hidasta, koska Wellsillä oli korkea kuume ja lisäksi oli kuuma päivä. Saattajana olleen SS-miehen tarkkaavaisuus herpaantui tällaisessa hitaassa laahustamisessa, ja niin Wells pääsi livahtamaan rakennustöissä olleiden ihmisten sekaan. Hän piiloutui parakin sängyn alle. Seuraavana päivänä hän pakeni koko leiristä, koska hän kuuli tovereiltaan, että iltanimenhuudossa ja seuraavan aamun nimenhuudossa hänet kuulutettiin ammutuksi, kuolleeksi. Leiristä oli suhteellisen helppo karata, mutta sitä ei paljon harrastettu, koska kostoksi ammuttiin tovereita leiristä ja lisäksi omaisia, mutta nyt kun Wellsiä ei virallisesti enää ollutkaan, hänen ei tarvinnut pelätä tätä. Näin hän vältti haudan ja lisäksi pääsi vapauteen. Tällaisen valheen voi keksiä vain ammattivalehtelija.
14. Huutavat ruumiit. Vaikka Wells siis toukokuussa 1942 pääsi livahtamaan Janovskan keskitysleiristä, hän joutui sinne uudelleen kesäkuussa 1943, ilmi ei käy, millä nimellä (entisellä nimelläänhän hän oli virallisesti kuollut). Wells kertoo 29.6.1943 heidän kuolemanprikaatitouhuissaan sattuneesta tapauksesta. Silloin kuulemma ammuttiin 275 ihmistä konekiväärillä 25 ihmisen ryhmissä. Kun Wellsin ”kuolemanprikaati” tuli polttamaan heidän ruumiitaan, he havaitsivat, että jotkut olivat vain haavoittuneet ja jääneet sitten kuopassa myöhemmin ammuttujen alle. Niinpä tapahtui tuona iltana, että jotkut tuleen heitettävät ruumiit alkoivat viime hetkellä huutaa, karjua oikein ääneen, koska ne olivat vielä elossa.
15. Wells kertoo oikeudelle myös, että usein teloitettaviksi tuotavat äidit heittivät lapsensa elävinä tuleen ja hyppäsivät itse perässä ennen ampumisia. Eräs äiti sylkäisi SS-miehen kasvoille, jolloin tämä otti naisen lapsen, tarttui sitä jaloista ja iski sen pään päin puuta ja lopuksi heitti lapsen tuleen. Äidin SS-mies hirtti jaloista, pää alaspäin siis.
Tällaiset sairaat valheet ovat siis ohjanneet Desboisin ryhmää vuosia.
Todistaja 25 (s. 110). Miron. Eräs Desboisin ryhmän tapaama Miron ohjasi heidät Lvivin lähistöllä olevaan Lisinitchin metsään. Miron selitti, että hänen koulutiensä oli kulkenut tämän metsän halki. Joka päivä hän näki polulta teloituksia. Yhtenä päivänä polun vierellä oli kuollut mies, jonka hän tajusi olevan erään juutalaisen, joka oli ollut polttamassa ruumiita. Seutu oli ”infernaalinen”, kun savua oli aina ja sitä kesti pitkään. Miron vei Desboisin ryhmän ruumiin löytöpaikalla ja sanoi: ”Tässä näette, minä olin tässä ja ruumis oli tuossa”.
Uskokoon ken tahtoo. Ei lasten koulupolkujen vieressä teloitettu juutalaisia, eikä muuallakaan. Vain laillisia repressaaleja suoritettiin, mutta ne suoritettiin järjestetyissä oloissa kurinalaisesti. Jos kuolleena löytynyt juutalainen oli lähtenyt karkuun ja hänet oli ammuttu, ruumis olisi haettu heti pois. Jos ihmistenpolttolöyhkä vallitsi seudulla intensiivisesti, siitä olisi levinnyt tieto koko maailmaan ja sotaonnen käännyttyä asia olisi heti tutkittu. Mitään tutkimuksia ei kuitenkaan ole tullut julkisuuteen, joissa tällaisen tapahtuminen olisi todistettu.
Lisäksi Mironin tarina on ristiriidassa sen kanssa, mitä yllä on sanottu todistaja Leon Wellsin (todistaja 24) samasta polttopaikasta antamasta todistajanlausunnosta (Desboisin mukaan kyseessä on sama paikka):
Leon Wells oli, kirjoittaa Desbois, tehnyt työtä Janovskan tuhoamisleirissä Lvivissä. Wellsin kirja kädessä Desboisin ryhmä oli jäljittänyt tien Wellsin kuvaamalle teloituspaikalle Lisinitchin (= Lesienickin) metsään (Lvivin lähellä), paikkaan, josta Desboisin kaksi muutakin silminnäkijätodistajaa (Miron; Adolf Wislowski) olivat puhuneet. Tällainen on Desboisille todistus, eikä hän ota huomioon, että kaikki voivat ehkä toistaa samaa valheellista juorua. Desbois huudahtaa: ”Lisää todistetta. Lisinitchin metsä oli todella yli 90 000 ihmisen joukkomurhan näyttämö.”
Desbois kävi myös tapaamassa USA:ssa asuvaa Wellsiä. Wells kertoi Desboisille, kuinka hän erään saksalaisten määräämän juutalaiskommandon jäsenenä oli ollut mukana kaivamassa haudoista ylös muiden juutalaisten ruumiita ja polttamassa niitä. Saksalaiset kutsuivat häntä ”pennuksi”, koska hän oli tuolloin 14-vuotias. Wellsin tehtävänä oli ollut kiskoa kaivetuista ruumiista kultahampaat, panna ne pussiin ja toimittaa illalla pussi saksalaisille. Tätä oli kestänyt kauan, koska ruumiita oli 90 000. Eräs hänen ystävänsä, joka oli vielä nuorempi, laski ruumiiden lukumäärää, ja hänet saksalaiset lopulta surmasivat, ettei lukumääristä jäisi tietoa kenellekään ulkopuoliselle (ruumiidenlaskijan pieni kirja, jossa lukumäärät olivat, jäi saksalaisille). Saksalaiset panivat Leon Wellsin nukkumaan jonkinlaisen telttakankaan alle, ettei hän näkisi, ketä he tappoivat. Wells kuitenkin oli pienikokoinen ja onnistui näkemään telttakankaan alta. Wells näki kaikki teloitukset, ja sen jälkeen heidän (so. kyseisen juutalaiskommandon) täytyi mennä riisumaan ja polttamaan heitä. Tätä kesti kuusi kuukautta.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset panneet lapsia (lapsihan 14-vuotias vielä on) kiskomaan hampaita mätänevistä ruumiista ja pitämään lukua ruumiiden määrästä, sanoohan sen jo maalaisjärki! Eikä kukaan lapsi edes pysty sellaiseen! Saksalaisilla ei myöskään ollut ”tuhoamisleirejä”, ja Desboisin tässä esittelemät 90 000 saksalaisten rikollisesti murhaamaa juutalaista ovat pelkkä propagandavalhe, sillä väitetyistä joukkohaudoista tai niiden juutalaisuhreista ei ole mitään materiaalista todistusta. Kuulopuheet, propagandakirjoitukset ja propaganda-arkistot eivät todista joukkomurhaa. Täytyy löytyä pitävä materiaalinen todistus.
Valitettavia murhia Lvivin alueella kyllä tapahtui, ensin saksalaisten joukkojen rynnistäessä itään kesäkuussa 1941 neuvostoliittolaiset (NKVD/NKGB) surmasivat Lvivin vankiloissa olleet poliittiset vastustajansa (neljä tuhatta ukrainalaista/puolalaista; koko Ukrainan alueella 10 000 – 100 000) ennen vetäytymistään, sitten tästä raivostuneet paikalliset ukrainalaiset suorittivat juutalaisten kostomurhia (n. 4 000; tiedettiin, että Neuvostoliittoa ja varsinkin sen salaista poliisia johtivat juutalaiset) ja lopuksi myös Einsatz-joukot suorittivat laillisia repressaaleja samasta syystä (koston uhrien lukumäärä 7 000). Näillä tapahtumilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä minkään ”kansanmurhan” tai ”holokaustin” kanssa. Kyseessä olivat poliittiset murhat ja niistä langetetut rangaistustoimenpiteet.
Lisäksi Leon Wells oli (kuoli joulukuussa 2009) patologinen valehtelija. Hänen entinen nimensä oli Leon Weliczker, ja usein hänen nimensä ilmoitetaan muodossa Leon Weliczker Wells. Tämä juutalainen katsottiin niin tärkeäksi todistajaksi, että hän esiintyi syyttäjän todistajana sekä Nürnbergin oikeudenkäynnissä että Eichmann-oikeudenkäynnissä Israelissa v. 1961. Eichmann-oikeudenkäynnissä hän esiintyi oikeuden istunnoissa 22 ja 23 (1.5.1961 ja 2.5.1961), ks. täältä Session 22, 2/3 – Session 23, 4/5 .
Eichmann-oikeudenkäynnissä hän valan antaneena kuvasi Lvivin aikaansa ja toimiaan ”kuolemanprikaatissa” v. 1943. Syntymäajakseen hän ilmoitti 10.3.1925, joten vuonna 1943 hän oli 18-vuotias eikä 14-vuotias, kuten Wells Desboisin kirjassa väittää. Kyseessä ei ole painovirhe, sillä vähän myöhemmin hänen kerrottuaan 3.7.1941 tapahtuneesta pidättämisestään yleinen syyttäjä kysyi, kuinka vanha hän tuolloin oli, ja hän vastasi olleensa 16-vuotias.
Oikeudenkäyntikertomuksesta käy ilmi, että Wells kertoi olleensa pidätettynä heinäkuussa 1941 kolmisen päivää ja olleensa sitten yhden päivän työssä rautateillä tavaranpurkajana. Sitten hän piiloutui kotonaan viemäriin, tuli viemäristä pois joulukuussa 1941 ja liittyi jälleen tavaranpurkuryhmäänsä. Maaliskuussa 1942 hänet siirrettiin Janovskan työleiriin, josta karkasi toukokuussa 1942. Sen jälkeen hän kulki pitkin maata joulukuuhun 1942, jolloin palasi Lvivin ghettoon isänsä ja kahden veljensä luo. Ghetossa hän työskenteli siivoten kaupungin kanaaleita. Touko-kesäkuun vaihteessa 1943 ghetto purettiin, ja silloin Wells joutui uudelleen Janovskan keskitysleiriin. 15.6.1943 lähtien hän toimi ”kuolemanprikaatissa”, ja 19.11.1943 leirin purkamisen yhteydessä Wells pakeni.
”Kuolemanprikaatissa” (Sonderkommando) Wells siis kertoi toimineensa 15.6.1943 – 19.11.1943, vähän yli viisi kuukautta. ”Kuolemanprikaati” ei ollut toiminut ennen 15.6.1943, sillä se muodostettiin vasta tuolloin, pian sen jälkeen kun Lvivin ghetto – tämä siis kaikki Wellsin kertomaa – lopetettiin ja kaikki 8 000 ghetossa ollutta juutalaista vietiin Janovskan leirin ”taakse”, josta työkykyiset siirtyivät itse leiriin ja työkyvyttömät ammuttiin. Prikaatissa oli alkuun kuulemma 40 miestä, ja heille ilmoitettiin, että kyseessä on tienrakennusryhmä – ei mikään ”kuolemanprikaati”. Aluksi prikaati toimi aivan leirin ”takana”, sen pohjoispuolella olevassa Piaskin rotkossa, mutta syyskuussa 1943 heidät siirrettiin Krzywczyckin metsään (Lyczakowska-kadun päässä) ja he kävivät myös mm. Wuleckin kukkuloilla. Lisinitchin (Lesienickin) metsästä ei puhuta mitään.
”Kuolemanprikaatin” tehtäviin kuului ”viimeisten kolmen vuoden aikana tapettujen ihmisten” hautojen avaaminen, ruumiiden ylös nostaminen, niiden pinoaminen kerroksittain, niiden polttaminen, jäljelle jääneiden luiden jauhaminen sekä kaiken arvokkaan, esim. kultahampaiden, sormusten jne., erottaminen tuhkasta. Kun luut oli jauhettu, tuhka heitettiin ilmaan ja hävitettiin sillä tavoin. Hautakuopat luotiin täyteen maata ja päälle kylvettiin kasvien siemeniä. Saksalaiset toivat alueelle myös uusia uhreja, jotka ammuttiin, ja näidenkin ruumiita ”kuolemanprikaati” joutui polttamaan. Wellsin kertomuksessa kiinnittää huomiota myös se, että hän kertoo pilkkukuumeen alkaneen riehua Janovskan leirissä keväällä 1942, ja pilkkukuumehan tappaa suuren osan uhreistaan, joten, jos kuolemia oli, pilkkukuume on otettava huomioon kuolemien aiheuttajana. Mutta näissä propagandakirjoituksissa siihen ei kiinnitetä huomiota vaan kaikki kuolleet ovat aina ”natsien teloittamia.” Saksalaisilla kuulemma oli tarkat listat kaikista haudatuista, ja kaikkien oli löydyttävä. Myös maan pinnalta oli etsittävä kaikki sinne mahdollisesti jääneet hiukset, luunpalat ja paperinpalat, ja ne täytyi heittää tuleen.
Kaiken kaikkiaan Wells kertoo kuolemanprikaatinsa polttaneen ”muutaman sadan tuhannen” ihmisen ruumiit tuon reilun viiden kuukauden aikana, ja teloituksia polttopaikan yhteydessä tapahtui samana aikana n. 30 000. Wellsin Desboisin kirjassa ilmoittama ”90 000” on tässä ”muutama sata tuhatta”, ja jos se tarkoittaa esimerkiksi ”300 000”, niin silloin Wellsin Sonderkommando (alkuun 40 miestä, myöhemmin 118) poltti keskimäärin 1 935 ruumista joka päivä (sunnuntait mukaan lukien) ja 242 ruumista joka työtunti (hän ilmoittaa työpäivän pituudeksi 8 tuntia). On huomattava, että 1 935 ruumiin rovion palaminen kestää muutaman päivän, joten Wellsin koko kertomus on valheellinen, koska se on fyysisesti mahdoton. Lisäksi rovion pitkä palamisaika olisi aiheuttanut sen, että työtä olisi pitänyt tehdä 24 tuntia vuorokaudessa eivätkä 8-tuntiset työpäivät olisi olleet mahdollisia (Wells ei puhu mistään ”yhden työvuoron työajasta”, sillä vuoroja ei ollut kuin yksi päivässä; hän ilmoittaa, että työaika määräytyi saksalaisten päällikköjen työajan mukaan, ja kun he poistuivat, poistuivat kaikki muutkin. Saksalaisten päällikköjen täytyi olla paikalla polttamisten aikana). Koska 8 tunnin työpäivän päätyttyä rovion täytyi olla sammunut, rovio ei voinut olla kovin suuri, eivätkä he päivän aikana olisi ehtineet polttaa enempää kuin n. 20 ruumista (koko viiden kuukauden aikana yhteensä n. 3 000 ruumista).
Desboisin kirjassa Wells ilmoittaa kiskoneensa ylös kaivettujen ruumiiden suista kultahampaat, ja tahti on ollut hirmuinen, jos hän on läpikäynyt 242 ruumista tunnissa (15 sek./ruumis). Wells kuitenkin kumoaa Eichmann-oikeudenkäynnissä antamassaan todistuksessa koko hampaidenkiskomistyönsä, sillä hän sanoo, että tuhkasta erotettiin ”siivilöiden” avulla (kuten hän toisessa kohdassa ilmoittaa) kultahampaat, sormukset jne. Ruumiit siis poltettiin kultahampaineen, ja kultahampaat erotettiin vasta tuhkasta siivilällä. Wellsin väitteet ovat paitsi mahdottomia myös valheellisia, ja hän kumoaa itsensä monessa kohdin.
Työnsä kuvauksen lisäksi Wells antaa todistajanlausunnossaan kuvauksen työnsä ja työpaikkansa ulkonaisista puitteista (session 23, 3/5). Hän puhuu puitteista yleisesti ja kertoo, että ”kuolemanprikaatin” työ ja polttamispaikalla suoritettavat teloitukset tapahtuivat suljetulla alueella, jonka halkaisija oli 6 km (säde 3 km). Alueen reunoilla oli kyltit, joissa luki ”Läpikulku kielletty ampumisen uhalla”, ja korkeimmilla tähystyspaikoilla oli vartijat. Paikalle, jossa ruumiita poltettiin ja teloituksia suoritettiin, ei päässyt silminnäkijöitä. Uteliaita kurkkijoita tuskin oli, koska ympärillä oli vartijoita, jotka ampuisivat heti, jos heidät havaittaisiin.
Kirjansa ”The Death Brigade” syntyhistoriasta Wells kertoi oikeudelle, että hän kirjoitti sen sodan aikana. Päivä sen jälkeen kun sota oli loppunut, hän luovutti päiväkirjamerkintänsä puolalaiselle historiakomissiolle, joka julkaisi osia niistä vuosi myöhemmin kirjana ”The Death Brigade”. Wells kertoi sodan aikana kantaneensa tätä päiväkirjaansa aina mukanaan, eivätkä saksalaiset koskaan havainneet sitä. Tosiasia kuitenkin on, että jos ”kuolemanprikaati” todella olisi ollut olemassa, yksikään sen jäsen ei olisi voinut pitää mitään ”päiväkirjaa”. Jos saksalaiset hävittivät kaikki jäljet ruumiista ja jopa hiukset maasta, niin varmasti he olisivat pitäneet huolta siitä, ettei yksikään ”kuolemanprikaatin” jäsen pääse levittämään asioita maailmalle. Prikaatin jäsenet ja heidän majoituspaikkansa olisi tutkittu.
Todennäköisesti Wellsin kirja luotiin sotarikosoikeudenkäyntejä varten, ja kirjan on saattanut kirjoittaa joku aivan muu henkilö kuin Wells, ehkä jopa jokin puolalainen/venäläinen komissio. Tarvittiin tällaisia ”silminnäkijäkertomuksia”, jotta saataisiin todistusaineistoa saksalaisia vastaan; muutenhan sitä ei olisi ollut. Tämä selittää monet Wellsin tarinan ristiriitaisuudet. Lisäksi ”Wellsin tarinasta” näyttää olevan useampia versioita, vai onko jopa kokonaan niin, että Wellsin kirja poikkeaa siitä, mitä hän Eichmann-oikeudenkäynnissä ja tavatessaan Desboisin sanoi? Esimerkiksi eräässä Bertram J. Cohlerin artikkelissa kerrotaan Wellsin kirjoitusten perusteella, että Wells piti tarkkaa päiväkirjaa kuolemanprikaatin toiminnasta maaliskuun ja heinäkuun välisenä aikana 1943 (Eichmann-oikeudenkäynnissä Wells kuitenkin kertoo ”kuolemanprikaatin” olleen olemassa vasta 15.6.1943 lähtien). Cohler kertoo Leon Wellsin olleen perheen ainoa poika, vaikka oikeudenkäynnissä Wells kertoo, että hänellä oli neljä siskoa ja kaksi veljeä. Edelleen Cohler kertoo, että Wells lähetettiin Janovskan työleiriin marraskuussa 1941 (oikeudenkäyntikertomuksen mukaan Wells oli ko. leirissä vuonna 1942 maaliskuusta toukokuuhun ja vuonna 1943 kesäkuusta marraskuuhun). Wells kertoi Desboisille olleensa ”kuolemanprikaatissa” 14-vuotias ”pentu”, mutta Cohler kertoo hänen olleen syyskuusta 1943 lähtien prikaatin johtaja.
Wells kertoi Eichmann-oikeudenkäynnissä, että hän luovutti päivä sodan loppumisen jälkeen päiväkirjansa tri Friedmanille, joka oli puolalaisen historiakomission johtaja. Friedmanin oli määrä julkaista päiväkirjan perusteella kirja Lodzissa. Kirja julkaistiin v. 1946, ja siinä oli vain osa Wellsin päiväkirjamerkinnöistä. Wellsin kirjassa on kuvia, mutta Wells ei tiennyt niiden alkuperää eikä sitä, mitä paikkoja kuvat esittivät! Kuvista oli vastuussa yksin historiakomissio, eikä Wells itse tiennyt niistä mitään. Yleisen syyttäjän (Gideon Hausner) mukaan kirjan kokosi (compiled) historiakomission puolesta Rachel Auerbach. Israelin yleinen syyttäjä joka tapauksessa valitsi Wellsin kirjan todistusaineistoksi Eichmannia vastaan, ja hän jopa kutsui Wellsin paikan päälle todistamaan.
Koska Wells on Desboisille ”opas” ja auktoriteetti, on syytä hieman tarkemmin katsoa, mitä Wells valan antaneena Eichmann-oikeudenkäynnissä kertoi. Seuraavassa esitän lyhyesti hänen kuvauksiaan (numeroin ne erottaakseni ne selvemmin toisistaan):
1. Laulu ja orkesteri. Wells kertoo, että kun hänet ja muutama sata muuta työkykyistä marssitettiin Janovskan leirin ”takaa” itse leiriin kesäkuun alussa 1943, heitä vastassa oli orkesterinsoitto. Keskitysleirissä oli vangeista koostuva orkesteri, joka soitti joka aamu ja joka ilta ja myös aina työhön lähdettäessä ja työstä palattaessa ja myös silloin, kun ihmisiä vietiin ammuttaviksi. Parhaimmillaan orkesterissa oli 60 jäsentä. Lisäksi aina kun ”kuolemanprikaati” lähti aamulla töihin ja palasi illalla töistä, prikaatin jäsenten piti laulaa. Palomestari marssi ensimmäisenä, ja hän oli pukeutunut paholaiseksi. Hänellä oli erityinen univormu tätä varten, ja hänen kädessään oli koukku. Muiden oli marssittava laulaen hänen perässään. Myöhemmin heillä oli työmatkoillaan mukanaan myös orkesteri, joka säesti, kun he lauloivat.
2. Hanhimetku. Saksan vallattua Lvivin 30.6.1941 Wells joutui pian sen jälkeen (3.7.1941) isänsä kanssa Ukrainan poliisin pidättämäksi; nähtäväksi juutalaisia alettiin hakea työvoimaksi. Poliisiasemalta heidät vietiin säilytettäviksi SS:n vankilaan. Vankilassa Wells heti tunsi saavansa osakseen henkistä julmuutta. Tapahtui esimerkiksi seuraavaa: joku mies vietiin ensin johonkin huoneeseen, ja sieltä kuului kirkaisu. Huoneesta astui sitten ulos SS-mies valkea esiliina päällään vereen sotkeutuneena ja sanoi: ”Nyt seuraava mies.” Todellisuudessa miestä ei tapettu vaan huoneessa tapettiin vain hanhi; tarkoitus oli saada vangit luulemaan, että kaikki joutuvat huoneeseen ja tulevat siellä tapetuiksi. Tällaista jatkui lähes iltaan asti.
Ehkä Wells ei huomaa, että hanhen kirkaisu on erilainen kuin miehen kirkaisu, ja miksi tappaa hanhi huoneessa kun sen voisi tappaa jo etukäteen ja huoneessa huutaisi sitten vaikka SS-mies. Eikä tarvita edes hanhea, tarvitaan vain vähän verta tai punaista väriä – tai vain tahraantunut esiliina. Luulisi myös, että SS-miehillä oli kriittisessä sotatilanteessa muutakin tekemistä kuin leikkiä hanhileikkejä.
3. Päät santaan ja aivot ulos. Seuraavana yönä heidän sitten käskettiin takapihalla mennä mahalleen maahan makuulle, niin että kasvot uppoutuvat hiekkaan. Joka nostaisi päätään, ammuttaisiin. No, siinähän oli mahdoton pysyä, ja niin – Wells kertoo – ihmisiä alkoi juosta ja heitä lyötiin ja hakattiin, kunnes he kaatuivat eivätkä voineet liikkua. Heitä hakattiin sitten, että he nousisivat, ja tätä jatkui koko yö. Kun aurinko aamulla nousi, he saivat luvan istua. Tällöin Wells näki kaikkialla istumassa ihmisiä aivot ulkona, päät täysin auki murtuneina (I could see people sitting all around with their brains out, their heads completely broken open). He näyttivät siltä, etteivät he liikkuisi. He istuivat käytännössä kuolleina. Miehiä oli viisi tuhatta, ja muutama sata heistä istui aivot ulkona (sitting with their brains out). Tämä oli tulos yön pieksennästä ja juoksemisesta.
Tässä Eichmann-oikeudenkäynnin syyttäjä nähtävästi ei ymmärtänyt asiaa, ja hän kysyi: ”Tarkoitatteko sanoa, että nämä ihmiset elivät vielä?”. Siihen Wells: ”En. He eivät liikkuneet. He vain ikään kuin istuivat tai ikään kuin nojasivat eteenpäin kaikki ulkona, aivot ulkopuolella. He eivät liikkuneet, he eivät tehneet mitään. Koska oli kuuma päivä, ihmiset alkoivat juoda jopa omaa virtsaansa, tekivät tarpeensa alleen. Joivat, koska oli kuuma päivä.” Tällainen valhe- ja kauhupropaganda on jo mautonta. Jos saksalaiset tarvitsivat työvoimaa, he eivät tappaneet ihmisiä. Tarkoitus on vain kehittää syyllistävää materiaalia saksalaisia vastaan käytäviin sotarikosoikeudenkäynteihin.
Tarina jatkui niin, että sama toistui seuraavana yönä ja sitä seuraavana päivänä alkoi paikalle tulla korkeampia SS-miehiä, jotka pyysivät työhalukkaita astumaan esiin. Useimmat tietenkin halusivat, koska he eivät halunneet jäädä tällaisiin oloihin. Työryhmiä kuljetettiin kuorma-autoilla pois, ja lopulta illalla paikalla oli enää 150 ihmistä. Wells ja hänen isänsä kuuluivat tähän 150:n ryhmään, ja tätä ryhmää alettiin juoksuttaa ympyrässä pihassa ja samalla heitä hakattiin, kunnes he kaatuivat. Tässä vaiheessa SS-miehet poistuivat ja jättivät heidät siihen. Wells ja hänen isänsä menivät kotiinsa, ja parin päivän päästä Wells pidätettiin uudelleen. Tällöin Wells meni työhön rautateille purkamaan vaunuista tykistöä, ja hän kuului työryhmään, jossa oli n. 110 jäsentä.
4. Junan- ja tykinpyörien alle murskaantumisia. Tykkien purkaminen oli kuitenkin tehty heille siinä määrin mahdottomaksi, ettei homma ottanut luontuakseen. Esimerkiksi tykkien pyörien tukena olleita puunpaloja ei saatu pois kiskomalla. Silloin muutaman ihmisen oli nostettava pyörää ylös, mutta kun sitä oli saatu hieman nostettua, se luiskahti ja useimmat näistä ihmisistä murskaantuivat näiden pyörien alle (luonnollisesti). Eniten ihmisiä kuitenkin murskaantui junanvaunujen pyörien alle. Monet olivat näet paenneet lyömisiä näiden pyörien taakse, ja kun vaunussa raskas tykki luiskahti, vaunu liikahti ja nämä ihmiset murskaantuivat pyörien alle (luonnollisesti). Tulos oli se, että kun 110 ihmistä oli aloittanut työt klo 10, heitä oli klo 16 jäljellä elossa enää 40. Pyörien alle oli siis 6 tunnissa murskaantunut 70 ihmistä.
Seurasi sitten se, mikä oli kaikkein luonnollisinta: Wells meni päivän päätyttyä kotiin ja piiloutui viemäriin, ettei häntä, jos häntä vielä töihin haettaisiin, löytyisi. Heinäkuusta joulukuuhun 1941 Wells piileskeli enimmäkseen talonsa viemärissä.
5. Kivenkantoa. Joulukuussa 1941 Wells sai tarpeekseen piileskelystä ja liittyi jälleen työryhmäänsä rautateillä. Maaliskuussa 1942 hänet siirrettiin sitten Janovskan keskitysleiriin. Työ tässä leirissä oli sitä, että kiviä kuljeteltiin paikasta toiseen ilman tarkoitusta.
6. Liikkumaton yö ja paikalleen jäätyminen. Ensimmäisenä päivänään Janovskassa Wells näki seuraavaa: Kuusi ihmistä näytti sairaalta, ja heidät poistettiin heidän parakistaan, etteivät muutkin sairastuisi. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan voineet liikkua leirin yössä, sillä klo 20 jälkeen liikkuminen oli ampumisen uhalla kiellettyä. Oli toukokuun 2. päivä (tässä Wells todennäköisesti sekoittaa päiviä, sillä juuri aiemmin hän oli sanonut, että hänet siirrettiin Janovskan leiriin maaliskuun 2. päivänä), ja yöllä lämpötila oli alle nollan. Aamulla kaikki kuusi ihmistä löytyivät jäätyneinä siitä paikasta, johon heidät oli illalla jätetty. He olivat täysin valkoisia kuin pitkät lumipallot.
7. Tynnyrissä peseytyminen. Tapahtui kaksi päivää edellisestä. Koska leirin päällikön (Gebauer) mielestä parakin kahdeksan vahvinta eivät aamulla näyttäneet kovin puhtailta, hän määräsi heidät riisuutumaan ja seisomaan 24 tuntia suuressa vesitynnyrissä. Seuraavana aamuna tynnyrin vesi oli jäätynyt, ja miehet olivat jäätyneet kuoliaiksi.
8. Ampumakilpailu. Maaliskuussa 1942 syntyi ampumakilpailu Gebauerin ja toisen, leiriin juuri saapuneen SS-miehen (Wilhaus) välille. He seisoivat ikkunan ääressä, ja kun ihmisiä kulki ohi kiviä kantaen, he ampuivat heitä yrittäen osua nenänpäähän, sormeen tai muuhun kohtaan. Illalla he kävivät sitten ampumassa ”kaput” (rikki) menneet ihmiset, koska haavoittuneista ei ollut enää hyötyä. Tämän Wells varmasti on keksinyt luonnostaan.
9. Kuristaminen. Gebauer nautti Wellsin mukaan kuristamisesta. Kun eräs Wellsin rinnalla työskennellyt mies sattui katsomaan muualle eikä vaikuttanut kovin kiireiseltä, Gebauer kuristi hänet kuoliaaksi siihen paikkaan.
10. Terveystarkastus. Huhtikuun lopussa 1943 jokaisesta Itä-Galician kaupungeista tuotiin satoja tai tuhansia ihmisiä keskitysleireihin. Normaali tapa erotella terveet oli pitää ihmisiä kolme päivää ilman ruokaa. Useimmat heistä alkoivat syödä ruohoa, koska he istuskelivat ruohikoilla, ja kolmen päivän päästä alettiin tarkastaa, kuinka terveitä he olivat otettaviksi keskitysleiriin – huonokuntoiset vietiin heti keskitysleirin taakse ja ammuttiin (luonnollisesti).
11. Pikkukapina. Tuomari kysyi, mitä Wellsin käyttämä termi ”pikkukapina” tarkoitti. Se tarkoitti yleensä sitä, että kun keskitysleiriä laajennettiin ja juutalaiset joutuivat – työskenneltyään jo aamun ja päivän - vielä illalla kantamaan puunkappaleita rakentamista varten, niin juutalaiset alkoivat heittää niillä SS-miehiä ja juosta karkuun. Kuitenkin muutaman minuutin päästä useimmat juutalaiset oli ammuttu kuoliaiksi ja loput palasivat keskitysleiriin ns. rauhaan. Tällainen on juutalainen pikkukapina.
12. Terveysteeskentely ja verenjuonti. Wells selosti, että kun joku sairastui pilkkukuumeeseen tai keuhkokuumeeseen, oli tärkeää liikkua ympäriinsä päivän mittaan, ettei kukaan näkisi, että hän on sairas. Muuten kävisi niin kuin Wellsille kävi. Hän oli ollut sairas neljä päivää, kunnes hän ei pystynyt enää liikkumaan ja hän pyörtyi aamuherätyksen aikana. Hänet vietiin piikkilanka-aitaukseen, kuoleman piikkilanka-aitaukseen, jossa heitä oli silloin 182. Aitauksessa Wells nukahti ja yhden minuutin päästä joku potkaisi häntä kylkeen (oli eräs SS-mies) ja kysyi hänen nimeään ja kirjoitti sen ylös. Sitten kaikkien käskettiin asettua riviin, ja lähdettiin marssimaan. Parinkymmenen metrin päässä hautausprikaati liittyi heidän ryhmäänsä lapioineen, ja silloin he tiesivät marssivansa haudattaviksi (luonnollisesti). Perillä heidän oli ensin riisuttava, sitten pidettiin nimenhuuto ja sitten jokaisen heistä (alastomina!) piti ottaa lapio ja alkaa kaivaa hautaansa (luonnollisesti, kuolemansairaathan parhaiten hautoja kaivavat!). Kun hauta oli valmis, listoista alettiin huutaa nimiä, ja sitten heidän oli käveltävä kaksittain hautaan ja asetuttava makuulle vierekkäin kasvot maata kohti, ja sitten heidät ammuttiin. Seuraavien kahden piti levittää vähän hiekkaa edellisten haudattujen päälle ja asettua sitten poikittain edellisten päälle, ja sitten heidätkin ammuttiin. Ja näin jatkettiin. Wells muistaa unelmansa, kun hän seisoi siellä: hän unelmoi, että saisi jotenkin omaa vertaan juotavaksi, koska hänellä oli niin kova jano korkean kuumeen vuoksi. Näin siis saattoi käydä, jos ei muistanut teeskennellä, että oli terve.
13. Haudasta ylös nouseminen ja ruumiinveto. Tämä juttu jatkuu suoraan edellisestä. Kun tuli Wellsin vuoro kävellä hautaan ja hän käveli sinne alas, hänen käskettiin tulla takaisin ylös ja lähteä erään SS-miehen kanssa hakemaan keskitysleiristä erään siellä juuri ammutun ruumista (luonnollisesti, eihän SS-mies sitä itse osannut hakea). Wells sai housunsa takaisin, ja niin hän lähti hakemaan ruumista. Tultuaan ruumiin luo hän alkoi raahata sitä jaloista heidän haudalleen. Vetäminen oli hidasta, koska Wellsillä oli korkea kuume ja lisäksi oli kuuma päivä. Saattajana olleen SS-miehen tarkkaavaisuus herpaantui tällaisessa hitaassa laahustamisessa, ja niin Wells pääsi livahtamaan rakennustöissä olleiden ihmisten sekaan. Hän piiloutui parakin sängyn alle. Seuraavana päivänä hän pakeni koko leiristä, koska hän kuuli tovereiltaan, että iltanimenhuudossa ja seuraavan aamun nimenhuudossa hänet kuulutettiin ammutuksi, kuolleeksi. Leiristä oli suhteellisen helppo karata, mutta sitä ei paljon harrastettu, koska kostoksi ammuttiin tovereita leiristä ja lisäksi omaisia, mutta nyt kun Wellsiä ei virallisesti enää ollutkaan, hänen ei tarvinnut pelätä tätä. Näin hän vältti haudan ja lisäksi pääsi vapauteen. Tällaisen valheen voi keksiä vain ammattivalehtelija.
14. Huutavat ruumiit. Vaikka Wells siis toukokuussa 1942 pääsi livahtamaan Janovskan keskitysleiristä, hän joutui sinne uudelleen kesäkuussa 1943, ilmi ei käy, millä nimellä (entisellä nimelläänhän hän oli virallisesti kuollut). Wells kertoo 29.6.1943 heidän kuolemanprikaatitouhuissaan sattuneesta tapauksesta. Silloin kuulemma ammuttiin 275 ihmistä konekiväärillä 25 ihmisen ryhmissä. Kun Wellsin ”kuolemanprikaati” tuli polttamaan heidän ruumiitaan, he havaitsivat, että jotkut olivat vain haavoittuneet ja jääneet sitten kuopassa myöhemmin ammuttujen alle. Niinpä tapahtui tuona iltana, että jotkut tuleen heitettävät ruumiit alkoivat viime hetkellä huutaa, karjua oikein ääneen, koska ne olivat vielä elossa.
15. Wells kertoo oikeudelle myös, että usein teloitettaviksi tuotavat äidit heittivät lapsensa elävinä tuleen ja hyppäsivät itse perässä ennen ampumisia. Eräs äiti sylkäisi SS-miehen kasvoille, jolloin tämä otti naisen lapsen, tarttui sitä jaloista ja iski sen pään päin puuta ja lopuksi heitti lapsen tuleen. Äidin SS-mies hirtti jaloista, pää alaspäin siis.
Tällaiset sairaat valheet ovat siis ohjanneet Desboisin ryhmää vuosia.
Todistaja 25 (s. 110). Miron. Eräs Desboisin ryhmän tapaama Miron ohjasi heidät Lvivin lähistöllä olevaan Lisinitchin metsään. Miron selitti, että hänen koulutiensä oli kulkenut tämän metsän halki. Joka päivä hän näki polulta teloituksia. Yhtenä päivänä polun vierellä oli kuollut mies, jonka hän tajusi olevan erään juutalaisen, joka oli ollut polttamassa ruumiita. Seutu oli ”infernaalinen”, kun savua oli aina ja sitä kesti pitkään. Miron vei Desboisin ryhmän ruumiin löytöpaikalla ja sanoi: ”Tässä näette, minä olin tässä ja ruumis oli tuossa”.
Uskokoon ken tahtoo. Ei lasten koulupolkujen vieressä teloitettu juutalaisia, eikä muuallakaan. Vain laillisia repressaaleja suoritettiin, mutta ne suoritettiin järjestetyissä oloissa kurinalaisesti. Jos kuolleena löytynyt juutalainen oli lähtenyt karkuun ja hänet oli ammuttu, ruumis olisi haettu heti pois. Jos ihmistenpolttolöyhkä vallitsi seudulla intensiivisesti, siitä olisi levinnyt tieto koko maailmaan ja sotaonnen käännyttyä asia olisi heti tutkittu. Mitään tutkimuksia ei kuitenkaan ole tullut julkisuuteen, joissa tällaisen tapahtuminen olisi todistettu.
Lisäksi Mironin tarina on ristiriidassa sen kanssa, mitä yllä on sanottu todistaja Leon Wellsin (todistaja 24) samasta polttopaikasta antamasta todistajanlausunnosta (Desboisin mukaan kyseessä on sama paikka):
Hän (Wells) puhuu puitteista yleisesti ja kertoo, että "kuolemanprikaatin" työ ja polttamispaikalla suoritettavat teloitukset tapahtuivat suljetulla alueella, jonka halkaisija oli 6 km (säde 3 km). Alueen reunoilla oli kyltit, joissa luki "Läpikulku kielletty ampumisen uhalla", ja korkeimmilla tähystyspaikoilla oli vartijat. Paikalle, jossa ruumiita poltettiin ja teloituksia suoritettiin, ei päässyt silminnäkijöitä. Uteliaita kurkkijoita tuskin oli, koska ympärillä oli vartijoita, jotka ampuisivat heti, jos heidät havaittaisiin.
Jos Wellsin tarina on totta, silloin Mironin koulupolku ei ole voinut kulkea teloitusalueen vierestä eikä hän ole voinut nähdä teloituksia tai polttoprikaatin jäseniä. Hänet olisi ammuttu. Todennäköisesti kuitenkin kummankin, sekä Wellsin että Mironin, tarinat ovat propagandistista valhetta. Ainakaan niillä ei ole tukenaan minkäänlaista materiaalista vahvistusta.
Todistaja 26 (s. 110-114, 116-120, kuvaliite). Adolf Wislowski, Lviv, synt. 1930. Tämä 11 -13-vuotiaana poikasena tammipuusta oksien ja lehtien välistä ja kotoa verhojen raosta tapahtumia tarkkaillut Desboisin todistaja kertoo olevansa ”muistojen soturi”. Vakavalla mielellä siis. Desboisin mukaan (s. 111, 116) Wislowski kertoo samasta poltto- ja teloituspaikasta kuin yllä Leon Wells ja Miron.
Wislowski kertoi Desboisille nähneensä italialaisten sotilaiden teloituksen. Hän ja hänen ystävänsä olivat kiivenneet puuhun ja sieltä nähneet teloituksen. Italialaiset olivat Wislowskin mukaan univormuissaan, päässä pienet sulkahatut. Italialaiset eivät tienneet, että heidät tapettaisiin, ja siksi he riisuutuivat rauhallisesti. Koska saksalaiset pelkäsivät, että italialaiset karkaavat, heitä oli paikalla runsaasti. Adolf-poikaa ja hänen toveriaan hämmästytti se, että italialaiset olivat mukautuvaisia vielä heitä hautakuoppaan kuljetettaessakin. Tämä italialaisten sotilaiden teloitus oli ensimmäinen, jonka he puustaan näkivät (I came here the first time to see the Italians). Mutta pojat näkivät muitakin. Wislowski jatkaa: ”Näin myös juutalaisia. Olimme kiivenneet samaan puuhun, ja he tappoivat juutalaisia.” Hän ilmoittaa nähneensä vain yhden juutalaisten joukkomurhan, joten sen on täytynyt olla tämä kerta kun he olivat katsomassa puusta. Wislowski kertoi Desboisille, ettei hän ollut käynyt paikalla (siis kyseisen puun luona ja teloituspaikalla) vuoden 1942 jälkeen. Wislowskin on siis täytynyt nähdä molemmat teloitukset joko vuonna 1941 tai 1942 mutta ei sen jälkeen. Koska Wislowski kertoo teloitusten jatkuneen kuuden kuukauden ajan, niiden on täytynyt loppua ennen vuoden 1943 puoliväliä. Puun on täytynyt olla melko lähellä teloituspaikkaa, sillä Wislowski ilmoittaa nähneensä ampujien kaulusmerkit (ampujat olivat kaulusmerkkien mukaan SS- ja Gestapo-miehiä).
Tämän Adolf Wislowskin haastattelun kohdalla tulee melko räikeästi esiin Desboisin ”fokuksen” eli ”ehdottoman totuuden” syöttäminen haastateltavalle. Siksi Wislowskin haastattelussa on kaksijakoista tietoa. Ristiriidassa edellisen kanssa on Wislowskin merkillisen irrallinen toteamus tuhoamispaikalle tuotavista siviileistä: ”Alussa, vuonna 1941, oli vain juutalaisia.” Tai jos otetaan koko konteksti: Desbois kysyy ensin: ”Olivatko (kuorma-autoilla tuodut) siviilit ukrainalaisia, juutalaisia, puolalaisia?” Wislowski vastaa: ”Kuka tietää, keitä he olivat. Heitä oli useaa kansallisuutta. Alussa, vuonna 1941, oli vain juutalaisia.” Kun otetaan huomioon yllä sanottu ja tämän Wislowskin juutalaisia koskevan huomautuksen irrallisuus, ajatus kääntyy väkisinkin siihen, että Wislowskia on painostettu puhumaan ”oikealla tavalla”. Wislowski unohtaa nyt kokonaan italialaiset, joita hän aluksi sanoi ensimmäiseksi nähneensä. Wislowski ärähtää vielä myöhemmin, kun Desbois yrittää painostamalla saada italialaisten sotilaiden teloitusajankohdaksi ”sopivamman” vuoden 1943 tai 1944: ”Heitä oli jo joukkomurhattu täällä; tulin tänne (so. puuhun teloituspaikan lähelle) ensimmäisen kerran näkemään italialaiset.”
Yllä havaittiin, että jos teloitukset jatkuivat kuusi kuukautta, niin, jos seurataan Wislowskin sanoja, niiden on täytynyt loppua viimeistään vuoden 1943 puolivälissä. Kuitenkin, Desboisin ensin kysyttyä ”Kuinka saitte tietää, että italialaisiakin tullaan tappamaan” ja ”Minä vuonna mielestänne italialaiset ammuttiin”, Wislowski toteaa: ”Vuonna 1943, 1944. Talvella 1944, sanoisin.” Sitten Desbois kysyy: ”Kun italialaisia tapettiin, oliko silloin vielä ruumiiden polttamisia?” Wislowski: ”Ei, ei ollut vielä. Keväällä 1944 näimme savua nousevan ja oli vaikea hengittää. Emme ymmärtäneet, mitä tapahtui. Sitten yöllä näimme, että he heittivät jotakin liekkeihin. Näimme kaiken: siellä oli valoja, torneja, piikkilankaa.”
Nyt Wislowski siis on siirtynyt kertomaan, että teloituksia oli vielä talvella 1943/44, eikä ”kuuden kuukauden” aika enää pädekään. Wislowski puhuu myös vastoin Wellsiä, jonka mukaan ”kuolemanprikaati” lopetti toimintansa marraskuun puolivälissä 1943 (tai tässä kyseisessä metsässä syyskuussa 1943), eikä vuoden 1944 keväällä enää pitäisi näkyä ruumiinpolttosavua. Wislowskin mukaan ennen talvea 1943/44 ei edes ollut ruumiiden polttamisia, joten hän kumoaa Wellsin kokonaan (molemmat puhuvat Desboisin mukaan samasta paikasta). Wislowski puhuu vastoin Wellsiä siinäkin, että hän kertoo olleensa näköetäisyydellä teloituspaikasta (Wellsin mukaan teloituspaikan ympäriltä oli eristetty halkaisijaltaan 6 kilometrin suuruinen alue, eikä alueella ollut lupa olla). Jos Wells olisi oikeassa, Wislowski ja hänen perheensä olisi karkotettu talostaan, koska se oli liian lähellä teloituspaikkaa (alle yhden kilometrin päässä, kuten Wislowski itse sanoo). Wislowski kyllä sanoo, että kolme lähitaloa saksalaiset olivat ottaneet käyttöönsä valvoakseen aluetta, mutta kuinka sitten Adolf-poika pienenä kurkisteli verhojen raosta tapahtumia, kun hänen talonsa oli alle kilometrin tapahtumapaikasta? Vieläpä niin, että partisaanien pelosta saksalaiset kuulemma olivat kaataneet alueelta kaikki puut, niin että hänen talostaan oli esteetön näkymä teloituspaikalle!
Kaikesta tästä jää vaikutelma, että Wislowski on johdateltu puhumaan ”oikein”, siis ei sitä, mitä tapahtui (todellisuudessa ei varmaankaan tapahtunut mitään, korkeintaan neuvostoliittolaisten omia teloituksia heidän vetäytyessään saksalaisten edeltä), vaan sitä, mikä oli Desboisin ja juutalaisten ”ehdoton totuus”.
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, etteivät saksalaiset ole vuonna 1941 tai vuonna 1942 voineet teloittaa italialaisia sotavankeja, koska Saksa ja Italia olivat liittolaisia. Tässä siis paljastuu, että Adolf Wislowski on ”väärä todistaja” ja puhuu kuulopuhetta. Italia taisteli Saksan rinnalla ja oli julistanut sodan Yhdistynyttä kuningaskuntaa (= Iso-Britannia + Pohjois-Irlanti) ja Ranskaa vastaan kesäkuussa 1940, Neuvostoliittoa vastaan heinäkuussa 1941 ja USA:ta vastaan joulukuussa 1941. Saksan ja Italian liittosuhde virallistettiin 27.9.1940, ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoa vastaan sopimus vahvistettiin vielä vuonna 1941 (tuolloin Japani tuli jälleen mukaan).
Juuri silloin kun Wislowski väittää saksalaisten murhanneen italialaisia sotavankeja, vuosina 1941 ja 1942 siis, tapahtui päinvastoin seuraavaa: Heinä-elokuussa 1941 ensimmäiset italialaiset joukot (siirtoarmeijakunta CSIR; upseereita 3 000 + miehistöä 59 000) siirtyivät Saksan rinnalle Neuvostoliiton alueelle Etelä-Venäjälle, ja ensimmäisen kosketuksen viholliseen (Neuvostoliittoon) italialaiset saivat elokuussa 1941 Bug- ja Dnestr-jokien välissä (ei siis lähelläkään Lviviä). Sen jälkeen joukot sijaitsivat Stalinon (nyk. Donetskin) ja Odessan alueilla. Heinäkuussa 1942 italialaisten joukkojen määrää vahvistettiin, kun yli 200 000 miehen (marraskuussa 1942 vahvuus 235 000 miestä) vahvuinen Italian 8. armeija (ARMIR) lähetettiin Neuvostoliittoon (CSIR sulautui siihen), ja nämäkin joukot toimivat kaukana Lvivistä Donissa, pääasiassa pitkin Don-joen vartta Saksan Stalingradin-joukkojen tukena.
Ja mitä italialaisiin sotavankeihin tulee, lähes kaikki heistä joutuivat neuvostoliittolaisten vangeiksi Neuvostoliiton joulukuussa 1942 – tammikuussa 1943 suorittamassa operaatiossa, joka lähes tuhosi tuon italialaisarmeijan. 130 000 piiritykseen joutuneesta miehestä vain 45 000 pelastui Saksan joukkoihin, yli 30 000 kuoli taisteluissa tai heti vangiksi joutumisensa jälkeen ja noin 55 000 joutui sotavankeina neuvostoliittolaisiin leireihin. Leireihin joutuneista noin 45 000 kuoli, ja vain n. 10 000 heistä palasi koskaan kotiin. Mussolini palautti tuon tappion jälkeen koko armeijansa (150 000 miestä, näistä 34 000 haavoittuneina) kotiin Italiaan helmikuussa 1943, joten sen jälkeen Neuvostoliitossa ei ollut italialaisia joukkoja (yksittäisiä ryhmiä lukuun ottamatta). Kuten tästä tapahtumasarjasta näkyy, saksalaisilla ei tuohon aikaan voinut olla italialaisia sotavankeja, koska maat olivat liittolaisia. Eivätkä ne leirit, joihin neuvostoliittolaiset italialaiset sotavankinsa sijoittivat, olleet Lvivissä tai lähelläkään Lviviä, joten Wislowskin mahdollinen erehtyminen teloittajien kansallisuudestakaan ei voi olla selitys asiaan. Italialaisia sotavankeja yksinkertaisesti ei ollut tuohon aikaan Lvivin seuduilla. Italialaiset sotavangit olivat Keski-Aasiassa kokonaan Ukrainan itäpuolella sijainneissa leireissä, sellaisissa kuin Suzdal 160 (200 km Moskovasta itään), Tambov (500 km Moskovasta kaakkoon), Oranki (Novgorodin lähellä), Krinovoje (Keski-Aasiassa tämäkin) ja Michurinsk (400 km Moskovasta kaakkoon), kaukana Lvivistä.
Vaikka siis syyskuussa 1943 (3.9.1943) Saksan ja Italian välit kylmenivät, kun Italia antautui liittoutuneille ja vaihtoi puolta, se ei vaikuttanut enää asiaan, koska Saksan jäljellä olevilla Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla ei ollut enää italialaisia. Myöskään siis ”talvella 1943/44” Saksalla ei voinut olla italialaisia sotavankeja Lvivin alueella. Turhaan Desbois on yrittänyt saada Wislowskin puhumaan vuoden 1943 loppupuolesta tai talvesta 1943/44 – siis ajasta, jolloin Saksa ja Italia olivat vihollisia - italialaisten teloittamisen ajankohtana, sillä syyskuun 1943 jälkeen alueella ei ollut enää italialaisia, joita saksalaiset olisivat voineet ottaa vangeiksi. Wislowskin ja Desboisin italialaisia sotavankeja koskevat kertomukset ovat jo yleisen sotahistorian valossa valheellisia. Wislowski on joko tietoisesti valehteleva todistaja tai sitten hän toistaa vain kuulopuheita pitäen niitä totuutena.
Mielettömältä vaikuttaa toteamus, että Wislowski ei ollut vuoden 1942 jälkeen käynyt tuolla väitetyllä teloituspaikalla, vaikka asui muutaman sadan metrin päässä siitä. Desbois ja Wislowski sitten yhdessä kävivät paikalla, ja maasta kuulemma löytyi vielä sotilasvyö, metallinappeja, kengänsuojuksia ja remminkappaleita! Kuudenkymmenen vuoden jälkeen! Alueella, jolla asuttiin ja joka oli aivan suurkaupungin (Lvivin) vieressä; koulukin oli kuulemma (toisten kuvausten mukaan) aivan teloituspaikan lähellä! Alueella oli varmasti virrannut ihmisiä suuret määrät, ja tarinat tuollaisten esineiden löytymisestä ovat puhdasta valhepropagandaa. Ne olisi jo ajat sitten otettu parempaan talteen. Lisäksi Wislowski Desboisin kanssa keskustellessaan muisti, että ”eräänä päivänä saksalaiset olivat pyytäneet juutalaisia poimimaan maasta kaikki esineet, kengät ja hylsyt, niin ettei joukkomurhista jäisi mitään jälkiä”! Ja kuinkahan Adolf tämän kuuli lähes kilometrin päässä olevassa kodissaan?
Kun haastattelussa Desbois kysyi ”Kuinka monta hautakuoppaa siellä oli?”, Wislowski vastasi: ”Me laskimme 59.” Edellä oli juuri puhuttu siitä, mitä Adolf näki puusta, josta hän tarkasteli asioita, joten Wislowski tarkoittaa sitä, että he ystävänsä kanssa laskivat puusta tuon hautojen määrän. Kuitenkaan Adolf ei ollut käynyt puussa vuoden 1942 jälkeen, joten tämän mukaan hautojen lopullinen määrä olisi ollut olemassa jo v. 1942! Lisäksi holokaustitahot esittävät tämän hautojen määrän niin, että näistä 59 haudasta vain 47 on tuossa Wislowskin tarkoittamassa paikassa Janovskan leirin pohjoispuolella, jossa Wells ilmoittaa ”kuolemanprikaatinsa” toimineen vuoden 1943 aikana kolmisen kuukautta (kesäkuun puolivälistä syyskuulle), ja loput 12 hautaa paikassa, jossa Wellsin ”kuolemanprikaati” toimi vuoden 1943 syyskuusta marraskuun puoliväliin - Krzywczyckin metsässä (Lyczakowska-kadun päässä). Hautoja olisi siis ollut vain 47, eikä Adolf silloin ole voinut laskea 59 hautaa. Tästä paljastuu, ettei Wislowski puhukaan mistään näkemisistään tai laskemisistaan vaan kuulopuheista tai hänelle syötetystä propagandasta. Yhdelläkään Wislowskin lauseella ei ole minkäänlaista totuusarvoa eikä niin ollen myöskään todistusarvoa.
Yllä on käynyt ilmi, että varsinaisesti Wislowski väittää nähneensä vain yhden italialaisten teloituksen ja sen jälkeen vain yhden juutalaisten teloituksen, nämä molemmat puusta. Sen jälkeen hän väittää isänsä kanssa havainneensa talostaan (vajaan kilometrin päästä) teloituksia kuuden kuukauden ajan. Hän sanoo muistavansa tämän, koska jotkut teloitukset tapahtuivat yöllä ja ne herättivät Adolfin ja hänen isänsä, jolloin he menivät ikkunaan katsomaan. He kuulivat laukauksia ja huutoja, mutta he eivät varsinaisesti nähneet teloituksia, koska Adolf kertoo nähneensä vain yhden juutalaisten teloituksen (puusta), muista teloituksista he vain kuulivat laukauksia ja huutoja (But I heard the other shootings and the cries). Koska kuitenkin Adolfin puuhavainnot ovat varsin kyseenalaisia, on todennäköistä, ettei Adolf nähnyt ainuttakaan teloitusta koko aikana. Ja laukauksia ja huutoja sodan aikana kuuluu monestakin syystä, eikä niiden ole pakko merkitä tarkoituksellista kansanmurhaa.
Kumoten täysin Wellsin kertomuksen, että kyseisessä paikassa ruumiita olisi poltettu vain kesäkuun ja syyskuun välisenä aikana 1943, Wislowski sanoo polttamisten alkaneen vasta keväällä 1944, kun he näkivät taloonsa savua nousevan ja hengitys kävi vaikeaksi. Aluksi he eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta sitten he näkivät yöllä jotakin heitettävän tuleen. Toisessa kohdassa Wislowski kertoo, että saksalaiset alkoivat kaivaa ylös ruumiita ja myös pystyttivät aidan polttopaikan ympärille ja asettivat miehiä ja koiria vartioon. Rovion palamisen ajankohdastakin Wislowski siis puhuu toisin kuin Wells: Wislowskin mukaan ”jotain” (viitataan todennäköisesti ”ruumiisiin”) heitettiin tuleen yöllä, Wellsin mukaan rovio paloi vain ”kuolemanprikaatin” 8-tuntisen työpäivän aikana päivänvalossa.
Lisäksi joko Wislowskilla tai Wellsillä on näkövika (hehän näkivät kaiken, vaikka verhonraosta), kun Wislowski sanoo ruumiita polttaneen kommandon tehneen pakoyrityksen niin, että he vaihtoivat maitopulloissa viestejä puolalaisten partisaanien kanssa (luonnollisesti, sehän onnistuu saksalaisten kontrollissa hyvin) ja hyökkäsivät näiden kanssa yhtaikaa saksalaisten kimppuun, mutta Wells sanoo kahden kommandojäsenen Janovskan leirissä keskellä yötä orkesterin soittaessa ja laulun raikuessa menneen poltetuilta ihmisiltä otetuilla ryöstösaalilla (ne olivat yön yli heidän hallussaan) lahjomaan erästä leirin rajoja vartioivaa vartijaa (heidän tehtäviinsä kuului mennä sytyttämään vartijoille yönuotioita lämmikkeeksi), pudottaneen saaliin tämän eteen ja tämän kumartuessa nostamaan sitä taittaneen häneltä niskan ja näin syntyneessä sekasorrossa usean kommandon jäsenen päässeen karkaamaan.
On naurettavaa, että Desbois ”todistaa” 90 000 ihmisen joukkomurhan (hän kirjoittaa: ”Lisinitchin metsä oli todella yli 90 000 ihmisen joukkomurhan näyttämö”) tällaisten valheellisten ja täysin epäluotettavien ”silminnäkijätodistusten” ja yhtä epäluotettavien arkistojen avulla. Desboisin kirja on niin avuton, että se on jopa fiasko.
Todistaja 27 (s. 124-128, 163-166). Anna Dychkant, Busk (Lvivistä 36 km koilliseen), tuolloin 14-vuotias. Kuulemma heti kun saksalaiset saapuivat Buskiin, he perustivat sinne gheton ja keräsivät sinne paikallisten juutalaisten lisäksi naapurikylien juutalaisia. Sitten Anna Dychkant kertoo kuulleensa, että osa juutalaisia koottiin työhön ja osa ammuttiin ghetossa. Tämä on siis kuulopuhetta. Myöhemmin (v. 1943) hän kertoo nähneensä yhden joukkomurhan Buskin juutalaisen hautausmaan vieressä, kun hän oli piiloutunut muutaman toverinsa kanssa läheiseen heinälatoon, jonka seinien raoista tapahtumia saattoi seurata. Hän kertoo, että ampumiset siirtyivät ghetosta tänne. Juutalaiset pantiin kuopan reunalle, ja heitä ammuttiin niskaan. Haudat peitettiin kalkilla ja maalla. Yhdellä isällä oli kaksoset sylissään, ja Anna Dychkant kertoo nähneensä, kuinka eräs saksalainen ampui ensin toisen lapsen isän syliin, sitten toisen ja lopuksi itse isän. Hän näki myös juutalaisen ystävänsä, joka tiesi, että Anna on heinäladossa katselemassa tapahtumia. Haudan reunalta tämä ystävä heilutti kädellä Annan suuntaan ja huusi lujalla äänellä: ”Hyvästi, elämä!”
Anna Dychkant kävi (v. 2004) näyttämässä Desboisin ryhmälle näiden joukkohautojen paikkoja juutalaisen hautausmaan vieressä. Joukkoteloituksia oli kuulemma enemmänkin kuin vain tuo yksi Annan näkemä, ja Anna Dychkant arvioi teloituksia olleen kaiken kaikkiaan 15 kertaa vuoden aikana, kunnes ghetossa ei ollut enää juutalaisia.
Vuoden päästä (v. 2005) Desboisin ryhmä tuli Buskiin uudelleen, ja he kävivät myös kyselemässä Anna Dychkantia, mutta tämä ei halunnut enää antaa heille todistajanlausuntoa. Naapurit kuulemma olivat alkaneet kiusata häntä, koska epäilivät, että Desbois oli antanut hänelle rahaa lausunnoista. Kertoessaan tästä (s. 166) Desbois ei rahan antamista kielläkään, toteaa vain:
Todistaja 26 (s. 110-114, 116-120, kuvaliite). Adolf Wislowski, Lviv, synt. 1930. Tämä 11 -13-vuotiaana poikasena tammipuusta oksien ja lehtien välistä ja kotoa verhojen raosta tapahtumia tarkkaillut Desboisin todistaja kertoo olevansa ”muistojen soturi”. Vakavalla mielellä siis. Desboisin mukaan (s. 111, 116) Wislowski kertoo samasta poltto- ja teloituspaikasta kuin yllä Leon Wells ja Miron.
Wislowski kertoi Desboisille nähneensä italialaisten sotilaiden teloituksen. Hän ja hänen ystävänsä olivat kiivenneet puuhun ja sieltä nähneet teloituksen. Italialaiset olivat Wislowskin mukaan univormuissaan, päässä pienet sulkahatut. Italialaiset eivät tienneet, että heidät tapettaisiin, ja siksi he riisuutuivat rauhallisesti. Koska saksalaiset pelkäsivät, että italialaiset karkaavat, heitä oli paikalla runsaasti. Adolf-poikaa ja hänen toveriaan hämmästytti se, että italialaiset olivat mukautuvaisia vielä heitä hautakuoppaan kuljetettaessakin. Tämä italialaisten sotilaiden teloitus oli ensimmäinen, jonka he puustaan näkivät (I came here the first time to see the Italians). Mutta pojat näkivät muitakin. Wislowski jatkaa: ”Näin myös juutalaisia. Olimme kiivenneet samaan puuhun, ja he tappoivat juutalaisia.” Hän ilmoittaa nähneensä vain yhden juutalaisten joukkomurhan, joten sen on täytynyt olla tämä kerta kun he olivat katsomassa puusta. Wislowski kertoi Desboisille, ettei hän ollut käynyt paikalla (siis kyseisen puun luona ja teloituspaikalla) vuoden 1942 jälkeen. Wislowskin on siis täytynyt nähdä molemmat teloitukset joko vuonna 1941 tai 1942 mutta ei sen jälkeen. Koska Wislowski kertoo teloitusten jatkuneen kuuden kuukauden ajan, niiden on täytynyt loppua ennen vuoden 1943 puoliväliä. Puun on täytynyt olla melko lähellä teloituspaikkaa, sillä Wislowski ilmoittaa nähneensä ampujien kaulusmerkit (ampujat olivat kaulusmerkkien mukaan SS- ja Gestapo-miehiä).
Tämän Adolf Wislowskin haastattelun kohdalla tulee melko räikeästi esiin Desboisin ”fokuksen” eli ”ehdottoman totuuden” syöttäminen haastateltavalle. Siksi Wislowskin haastattelussa on kaksijakoista tietoa. Ristiriidassa edellisen kanssa on Wislowskin merkillisen irrallinen toteamus tuhoamispaikalle tuotavista siviileistä: ”Alussa, vuonna 1941, oli vain juutalaisia.” Tai jos otetaan koko konteksti: Desbois kysyy ensin: ”Olivatko (kuorma-autoilla tuodut) siviilit ukrainalaisia, juutalaisia, puolalaisia?” Wislowski vastaa: ”Kuka tietää, keitä he olivat. Heitä oli useaa kansallisuutta. Alussa, vuonna 1941, oli vain juutalaisia.” Kun otetaan huomioon yllä sanottu ja tämän Wislowskin juutalaisia koskevan huomautuksen irrallisuus, ajatus kääntyy väkisinkin siihen, että Wislowskia on painostettu puhumaan ”oikealla tavalla”. Wislowski unohtaa nyt kokonaan italialaiset, joita hän aluksi sanoi ensimmäiseksi nähneensä. Wislowski ärähtää vielä myöhemmin, kun Desbois yrittää painostamalla saada italialaisten sotilaiden teloitusajankohdaksi ”sopivamman” vuoden 1943 tai 1944: ”Heitä oli jo joukkomurhattu täällä; tulin tänne (so. puuhun teloituspaikan lähelle) ensimmäisen kerran näkemään italialaiset.”
Yllä havaittiin, että jos teloitukset jatkuivat kuusi kuukautta, niin, jos seurataan Wislowskin sanoja, niiden on täytynyt loppua viimeistään vuoden 1943 puolivälissä. Kuitenkin, Desboisin ensin kysyttyä ”Kuinka saitte tietää, että italialaisiakin tullaan tappamaan” ja ”Minä vuonna mielestänne italialaiset ammuttiin”, Wislowski toteaa: ”Vuonna 1943, 1944. Talvella 1944, sanoisin.” Sitten Desbois kysyy: ”Kun italialaisia tapettiin, oliko silloin vielä ruumiiden polttamisia?” Wislowski: ”Ei, ei ollut vielä. Keväällä 1944 näimme savua nousevan ja oli vaikea hengittää. Emme ymmärtäneet, mitä tapahtui. Sitten yöllä näimme, että he heittivät jotakin liekkeihin. Näimme kaiken: siellä oli valoja, torneja, piikkilankaa.”
Nyt Wislowski siis on siirtynyt kertomaan, että teloituksia oli vielä talvella 1943/44, eikä ”kuuden kuukauden” aika enää pädekään. Wislowski puhuu myös vastoin Wellsiä, jonka mukaan ”kuolemanprikaati” lopetti toimintansa marraskuun puolivälissä 1943 (tai tässä kyseisessä metsässä syyskuussa 1943), eikä vuoden 1944 keväällä enää pitäisi näkyä ruumiinpolttosavua. Wislowskin mukaan ennen talvea 1943/44 ei edes ollut ruumiiden polttamisia, joten hän kumoaa Wellsin kokonaan (molemmat puhuvat Desboisin mukaan samasta paikasta). Wislowski puhuu vastoin Wellsiä siinäkin, että hän kertoo olleensa näköetäisyydellä teloituspaikasta (Wellsin mukaan teloituspaikan ympäriltä oli eristetty halkaisijaltaan 6 kilometrin suuruinen alue, eikä alueella ollut lupa olla). Jos Wells olisi oikeassa, Wislowski ja hänen perheensä olisi karkotettu talostaan, koska se oli liian lähellä teloituspaikkaa (alle yhden kilometrin päässä, kuten Wislowski itse sanoo). Wislowski kyllä sanoo, että kolme lähitaloa saksalaiset olivat ottaneet käyttöönsä valvoakseen aluetta, mutta kuinka sitten Adolf-poika pienenä kurkisteli verhojen raosta tapahtumia, kun hänen talonsa oli alle kilometrin tapahtumapaikasta? Vieläpä niin, että partisaanien pelosta saksalaiset kuulemma olivat kaataneet alueelta kaikki puut, niin että hänen talostaan oli esteetön näkymä teloituspaikalle!
Kaikesta tästä jää vaikutelma, että Wislowski on johdateltu puhumaan ”oikein”, siis ei sitä, mitä tapahtui (todellisuudessa ei varmaankaan tapahtunut mitään, korkeintaan neuvostoliittolaisten omia teloituksia heidän vetäytyessään saksalaisten edeltä), vaan sitä, mikä oli Desboisin ja juutalaisten ”ehdoton totuus”.
Tarkkaavainen lukija varmaan on huomannut, etteivät saksalaiset ole vuonna 1941 tai vuonna 1942 voineet teloittaa italialaisia sotavankeja, koska Saksa ja Italia olivat liittolaisia. Tässä siis paljastuu, että Adolf Wislowski on ”väärä todistaja” ja puhuu kuulopuhetta. Italia taisteli Saksan rinnalla ja oli julistanut sodan Yhdistynyttä kuningaskuntaa (= Iso-Britannia + Pohjois-Irlanti) ja Ranskaa vastaan kesäkuussa 1940, Neuvostoliittoa vastaan heinäkuussa 1941 ja USA:ta vastaan joulukuussa 1941. Saksan ja Italian liittosuhde virallistettiin 27.9.1940, ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoa vastaan sopimus vahvistettiin vielä vuonna 1941 (tuolloin Japani tuli jälleen mukaan).
Juuri silloin kun Wislowski väittää saksalaisten murhanneen italialaisia sotavankeja, vuosina 1941 ja 1942 siis, tapahtui päinvastoin seuraavaa: Heinä-elokuussa 1941 ensimmäiset italialaiset joukot (siirtoarmeijakunta CSIR; upseereita 3 000 + miehistöä 59 000) siirtyivät Saksan rinnalle Neuvostoliiton alueelle Etelä-Venäjälle, ja ensimmäisen kosketuksen viholliseen (Neuvostoliittoon) italialaiset saivat elokuussa 1941 Bug- ja Dnestr-jokien välissä (ei siis lähelläkään Lviviä). Sen jälkeen joukot sijaitsivat Stalinon (nyk. Donetskin) ja Odessan alueilla. Heinäkuussa 1942 italialaisten joukkojen määrää vahvistettiin, kun yli 200 000 miehen (marraskuussa 1942 vahvuus 235 000 miestä) vahvuinen Italian 8. armeija (ARMIR) lähetettiin Neuvostoliittoon (CSIR sulautui siihen), ja nämäkin joukot toimivat kaukana Lvivistä Donissa, pääasiassa pitkin Don-joen vartta Saksan Stalingradin-joukkojen tukena.
Ja mitä italialaisiin sotavankeihin tulee, lähes kaikki heistä joutuivat neuvostoliittolaisten vangeiksi Neuvostoliiton joulukuussa 1942 – tammikuussa 1943 suorittamassa operaatiossa, joka lähes tuhosi tuon italialaisarmeijan. 130 000 piiritykseen joutuneesta miehestä vain 45 000 pelastui Saksan joukkoihin, yli 30 000 kuoli taisteluissa tai heti vangiksi joutumisensa jälkeen ja noin 55 000 joutui sotavankeina neuvostoliittolaisiin leireihin. Leireihin joutuneista noin 45 000 kuoli, ja vain n. 10 000 heistä palasi koskaan kotiin. Mussolini palautti tuon tappion jälkeen koko armeijansa (150 000 miestä, näistä 34 000 haavoittuneina) kotiin Italiaan helmikuussa 1943, joten sen jälkeen Neuvostoliitossa ei ollut italialaisia joukkoja (yksittäisiä ryhmiä lukuun ottamatta). Kuten tästä tapahtumasarjasta näkyy, saksalaisilla ei tuohon aikaan voinut olla italialaisia sotavankeja, koska maat olivat liittolaisia. Eivätkä ne leirit, joihin neuvostoliittolaiset italialaiset sotavankinsa sijoittivat, olleet Lvivissä tai lähelläkään Lviviä, joten Wislowskin mahdollinen erehtyminen teloittajien kansallisuudestakaan ei voi olla selitys asiaan. Italialaisia sotavankeja yksinkertaisesti ei ollut tuohon aikaan Lvivin seuduilla. Italialaiset sotavangit olivat Keski-Aasiassa kokonaan Ukrainan itäpuolella sijainneissa leireissä, sellaisissa kuin Suzdal 160 (200 km Moskovasta itään), Tambov (500 km Moskovasta kaakkoon), Oranki (Novgorodin lähellä), Krinovoje (Keski-Aasiassa tämäkin) ja Michurinsk (400 km Moskovasta kaakkoon), kaukana Lvivistä.
Vaikka siis syyskuussa 1943 (3.9.1943) Saksan ja Italian välit kylmenivät, kun Italia antautui liittoutuneille ja vaihtoi puolta, se ei vaikuttanut enää asiaan, koska Saksan jäljellä olevilla Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla ei ollut enää italialaisia. Myöskään siis ”talvella 1943/44” Saksalla ei voinut olla italialaisia sotavankeja Lvivin alueella. Turhaan Desbois on yrittänyt saada Wislowskin puhumaan vuoden 1943 loppupuolesta tai talvesta 1943/44 – siis ajasta, jolloin Saksa ja Italia olivat vihollisia - italialaisten teloittamisen ajankohtana, sillä syyskuun 1943 jälkeen alueella ei ollut enää italialaisia, joita saksalaiset olisivat voineet ottaa vangeiksi. Wislowskin ja Desboisin italialaisia sotavankeja koskevat kertomukset ovat jo yleisen sotahistorian valossa valheellisia. Wislowski on joko tietoisesti valehteleva todistaja tai sitten hän toistaa vain kuulopuheita pitäen niitä totuutena.
Mielettömältä vaikuttaa toteamus, että Wislowski ei ollut vuoden 1942 jälkeen käynyt tuolla väitetyllä teloituspaikalla, vaikka asui muutaman sadan metrin päässä siitä. Desbois ja Wislowski sitten yhdessä kävivät paikalla, ja maasta kuulemma löytyi vielä sotilasvyö, metallinappeja, kengänsuojuksia ja remminkappaleita! Kuudenkymmenen vuoden jälkeen! Alueella, jolla asuttiin ja joka oli aivan suurkaupungin (Lvivin) vieressä; koulukin oli kuulemma (toisten kuvausten mukaan) aivan teloituspaikan lähellä! Alueella oli varmasti virrannut ihmisiä suuret määrät, ja tarinat tuollaisten esineiden löytymisestä ovat puhdasta valhepropagandaa. Ne olisi jo ajat sitten otettu parempaan talteen. Lisäksi Wislowski Desboisin kanssa keskustellessaan muisti, että ”eräänä päivänä saksalaiset olivat pyytäneet juutalaisia poimimaan maasta kaikki esineet, kengät ja hylsyt, niin ettei joukkomurhista jäisi mitään jälkiä”! Ja kuinkahan Adolf tämän kuuli lähes kilometrin päässä olevassa kodissaan?
Kun haastattelussa Desbois kysyi ”Kuinka monta hautakuoppaa siellä oli?”, Wislowski vastasi: ”Me laskimme 59.” Edellä oli juuri puhuttu siitä, mitä Adolf näki puusta, josta hän tarkasteli asioita, joten Wislowski tarkoittaa sitä, että he ystävänsä kanssa laskivat puusta tuon hautojen määrän. Kuitenkaan Adolf ei ollut käynyt puussa vuoden 1942 jälkeen, joten tämän mukaan hautojen lopullinen määrä olisi ollut olemassa jo v. 1942! Lisäksi holokaustitahot esittävät tämän hautojen määrän niin, että näistä 59 haudasta vain 47 on tuossa Wislowskin tarkoittamassa paikassa Janovskan leirin pohjoispuolella, jossa Wells ilmoittaa ”kuolemanprikaatinsa” toimineen vuoden 1943 aikana kolmisen kuukautta (kesäkuun puolivälistä syyskuulle), ja loput 12 hautaa paikassa, jossa Wellsin ”kuolemanprikaati” toimi vuoden 1943 syyskuusta marraskuun puoliväliin - Krzywczyckin metsässä (Lyczakowska-kadun päässä). Hautoja olisi siis ollut vain 47, eikä Adolf silloin ole voinut laskea 59 hautaa. Tästä paljastuu, ettei Wislowski puhukaan mistään näkemisistään tai laskemisistaan vaan kuulopuheista tai hänelle syötetystä propagandasta. Yhdelläkään Wislowskin lauseella ei ole minkäänlaista totuusarvoa eikä niin ollen myöskään todistusarvoa.
Yllä on käynyt ilmi, että varsinaisesti Wislowski väittää nähneensä vain yhden italialaisten teloituksen ja sen jälkeen vain yhden juutalaisten teloituksen, nämä molemmat puusta. Sen jälkeen hän väittää isänsä kanssa havainneensa talostaan (vajaan kilometrin päästä) teloituksia kuuden kuukauden ajan. Hän sanoo muistavansa tämän, koska jotkut teloitukset tapahtuivat yöllä ja ne herättivät Adolfin ja hänen isänsä, jolloin he menivät ikkunaan katsomaan. He kuulivat laukauksia ja huutoja, mutta he eivät varsinaisesti nähneet teloituksia, koska Adolf kertoo nähneensä vain yhden juutalaisten teloituksen (puusta), muista teloituksista he vain kuulivat laukauksia ja huutoja (But I heard the other shootings and the cries). Koska kuitenkin Adolfin puuhavainnot ovat varsin kyseenalaisia, on todennäköistä, ettei Adolf nähnyt ainuttakaan teloitusta koko aikana. Ja laukauksia ja huutoja sodan aikana kuuluu monestakin syystä, eikä niiden ole pakko merkitä tarkoituksellista kansanmurhaa.
Kumoten täysin Wellsin kertomuksen, että kyseisessä paikassa ruumiita olisi poltettu vain kesäkuun ja syyskuun välisenä aikana 1943, Wislowski sanoo polttamisten alkaneen vasta keväällä 1944, kun he näkivät taloonsa savua nousevan ja hengitys kävi vaikeaksi. Aluksi he eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse, mutta sitten he näkivät yöllä jotakin heitettävän tuleen. Toisessa kohdassa Wislowski kertoo, että saksalaiset alkoivat kaivaa ylös ruumiita ja myös pystyttivät aidan polttopaikan ympärille ja asettivat miehiä ja koiria vartioon. Rovion palamisen ajankohdastakin Wislowski siis puhuu toisin kuin Wells: Wislowskin mukaan ”jotain” (viitataan todennäköisesti ”ruumiisiin”) heitettiin tuleen yöllä, Wellsin mukaan rovio paloi vain ”kuolemanprikaatin” 8-tuntisen työpäivän aikana päivänvalossa.
Lisäksi joko Wislowskilla tai Wellsillä on näkövika (hehän näkivät kaiken, vaikka verhonraosta), kun Wislowski sanoo ruumiita polttaneen kommandon tehneen pakoyrityksen niin, että he vaihtoivat maitopulloissa viestejä puolalaisten partisaanien kanssa (luonnollisesti, sehän onnistuu saksalaisten kontrollissa hyvin) ja hyökkäsivät näiden kanssa yhtaikaa saksalaisten kimppuun, mutta Wells sanoo kahden kommandojäsenen Janovskan leirissä keskellä yötä orkesterin soittaessa ja laulun raikuessa menneen poltetuilta ihmisiltä otetuilla ryöstösaalilla (ne olivat yön yli heidän hallussaan) lahjomaan erästä leirin rajoja vartioivaa vartijaa (heidän tehtäviinsä kuului mennä sytyttämään vartijoille yönuotioita lämmikkeeksi), pudottaneen saaliin tämän eteen ja tämän kumartuessa nostamaan sitä taittaneen häneltä niskan ja näin syntyneessä sekasorrossa usean kommandon jäsenen päässeen karkaamaan.
On naurettavaa, että Desbois ”todistaa” 90 000 ihmisen joukkomurhan (hän kirjoittaa: ”Lisinitchin metsä oli todella yli 90 000 ihmisen joukkomurhan näyttämö”) tällaisten valheellisten ja täysin epäluotettavien ”silminnäkijätodistusten” ja yhtä epäluotettavien arkistojen avulla. Desboisin kirja on niin avuton, että se on jopa fiasko.
Todistaja 27 (s. 124-128, 163-166). Anna Dychkant, Busk (Lvivistä 36 km koilliseen), tuolloin 14-vuotias. Kuulemma heti kun saksalaiset saapuivat Buskiin, he perustivat sinne gheton ja keräsivät sinne paikallisten juutalaisten lisäksi naapurikylien juutalaisia. Sitten Anna Dychkant kertoo kuulleensa, että osa juutalaisia koottiin työhön ja osa ammuttiin ghetossa. Tämä on siis kuulopuhetta. Myöhemmin (v. 1943) hän kertoo nähneensä yhden joukkomurhan Buskin juutalaisen hautausmaan vieressä, kun hän oli piiloutunut muutaman toverinsa kanssa läheiseen heinälatoon, jonka seinien raoista tapahtumia saattoi seurata. Hän kertoo, että ampumiset siirtyivät ghetosta tänne. Juutalaiset pantiin kuopan reunalle, ja heitä ammuttiin niskaan. Haudat peitettiin kalkilla ja maalla. Yhdellä isällä oli kaksoset sylissään, ja Anna Dychkant kertoo nähneensä, kuinka eräs saksalainen ampui ensin toisen lapsen isän syliin, sitten toisen ja lopuksi itse isän. Hän näki myös juutalaisen ystävänsä, joka tiesi, että Anna on heinäladossa katselemassa tapahtumia. Haudan reunalta tämä ystävä heilutti kädellä Annan suuntaan ja huusi lujalla äänellä: ”Hyvästi, elämä!”
Anna Dychkant kävi (v. 2004) näyttämässä Desboisin ryhmälle näiden joukkohautojen paikkoja juutalaisen hautausmaan vieressä. Joukkoteloituksia oli kuulemma enemmänkin kuin vain tuo yksi Annan näkemä, ja Anna Dychkant arvioi teloituksia olleen kaiken kaikkiaan 15 kertaa vuoden aikana, kunnes ghetossa ei ollut enää juutalaisia.
Vuoden päästä (v. 2005) Desboisin ryhmä tuli Buskiin uudelleen, ja he kävivät myös kyselemässä Anna Dychkantia, mutta tämä ei halunnut enää antaa heille todistajanlausuntoa. Naapurit kuulemma olivat alkaneet kiusata häntä, koska epäilivät, että Desbois oli antanut hänelle rahaa lausunnoista. Kertoessaan tästä (s. 166) Desbois ei rahan antamista kielläkään, toteaa vain:
Raha ja juutalaiset, juutalaiset ja raha. Tällainen assosiaatio on minulle hyvin tuttu.
Onko Desbois siis juutalainen?
Uskokoon Anna Dychantin jutut ken tahtoo. Eivät saksalaiset järjestelleet joukkomurhia keskelle kyliä (kuvien perusteella joen toiselta puolelta lukemattomista taloista oli esteetön näköyhteys peltojen yli tapahtumapaikalle), ja vieressä oli jopa kirkko. Eivät he myöskään murhanneet ihmisiä ghetoissa. Saksalaiset jopa rankaisivat (jopa kuolemantuomioilla) niitä omiaan, jotka vahingoittivat laittomasti juutalaisia! Eivät myöskään lapset tule teloituspaikkojen viereen seuraamaan vieraan vallan edustajien suorittamia joukkomurhia, hehän pelkäävät kuollakseen ja kauhistuvat sisimmässään. He pysyvät mahdollisimman sivussa ja pahoista tapahtumista erillään. Mieletön on myös kertomus, että joku Annan juutalaistoveri olisi etukäteen tiennyt Annan tulleen viereiseen latoon katselemaan hänen teloitustaan. Ei kukaan tuon ikäinen ennen ampumista heiluttele kaverilleen ja huuda ”hyvästi elämä”. Tässä ovat perverssit propagandistit takana.
Kyseiseltä paikalta kyllä on löytynyt joitakin yhteishautoja (ei varsinaisia joukkohautoja), jotka on avattu v. 2006, mutta haudoista ei ole tutkittu, kenen jäljiltä ne ovat, eikä vainajista, keitä he ovat ja mihin he ovat kuolleet ja milloin. Yhdestä haudasta on olemassa valokuvakin, josta haudan pohjalla olevat vainajat näkyvät, mutta vainajissa ei näy ampumajälkiä eikä muitakaan rikoksen jälkiä (Anna Dychkantin väittämät niskalaukaukset eivät siis pidä paikkaansa)! Tämä on ainoa paikka, jossa Desboisin ryhmä on ryhtynyt avaamaan hautoja, ja tämä viittaa siihen, että näissä haudoissa todella on etukäteen tiedetty olevan ruumiita. Tiedetään, että Buskin juutalaista hautausmaata on pienennetty, ja mahdollista on, että nämä joukkohaudat ovat aiemmin kuuluneet itse hautausmaahan (haudoilla ja hautausmaan rajalla on väliä vain metri). Haudoilla on myös saattanut olla hautakivet, sillä hautausmaalta oli viety hautakiviä viereisille pelloille lehmien ”silloiksi”. Vainajat saattavat hyvinkin olla Buskin ghetossa keväällä 1943 riehuneen pilkkukuume-epidemian uhreja. Ne saattavat olla peräisin myös vuosien 1932-1933 joukkomurhista, joissa juutalaiskommunistit Kaganovitšin johdolla murhasivat neljätoista miljoonaa ukrainalaista pääasiassa tahalliseen nälänhätään. Haudoissa näyttää olevan joitakin kymmeniä tai ehkä muutama sata ruumista. Nämä Buskin ”silminnäkijätodistajat”, joita on useampikin, vaikuttavat kovasti lavastetuilta (ja ehkä ostetuiltakin) todistajilta. Kuvaavaa Desboisin ”tutkimukselle” on, että heti kun haudoista oli saatu vainajia näkyviin, haudat täytettiin uudelleen ja päälle valettiin paksu sementtikerros! Vainajia ei ryhdytty ensinkään tutkimaan! Sementillä varmistettiin, ettei kukaan muukaan pääse tutkimaan.
Todistaja 28 (s. 145-147). Timofei Ridzvanouk, Bakhiv. Desbois meni tapaamaan tätä matalassa majassa asustavaa sairasta ja köyhää vanhusta. Timofei koetti muistella, mutta hän sekoili sanoissaan. Kertoi olleensa paimen. Hänet määrättiin täyttämään hautakuoppia kalkilla: ”He sekoittivat kalkkia ja verta”. Timofei puhui vaunuosastoista, joiden ovet avautuivat ja sitten kuului huutoja ja koirien haukuntaa ja sitten ampumista bang, bang, bang … bang, bang (näin Desboisin kirjassa lukee). Sitten hiljaisuus. Toisen osaston ovet avautuivat.
Tällainen oli Timofei Ridzvanoukin todistus. Desbois ei kuitenkaan tyydy tähän. Hän täydentää kirjassaan todistajansa kertomusta. Hän kirjoittaa:
Uskokoon Anna Dychantin jutut ken tahtoo. Eivät saksalaiset järjestelleet joukkomurhia keskelle kyliä (kuvien perusteella joen toiselta puolelta lukemattomista taloista oli esteetön näköyhteys peltojen yli tapahtumapaikalle), ja vieressä oli jopa kirkko. Eivät he myöskään murhanneet ihmisiä ghetoissa. Saksalaiset jopa rankaisivat (jopa kuolemantuomioilla) niitä omiaan, jotka vahingoittivat laittomasti juutalaisia! Eivät myöskään lapset tule teloituspaikkojen viereen seuraamaan vieraan vallan edustajien suorittamia joukkomurhia, hehän pelkäävät kuollakseen ja kauhistuvat sisimmässään. He pysyvät mahdollisimman sivussa ja pahoista tapahtumista erillään. Mieletön on myös kertomus, että joku Annan juutalaistoveri olisi etukäteen tiennyt Annan tulleen viereiseen latoon katselemaan hänen teloitustaan. Ei kukaan tuon ikäinen ennen ampumista heiluttele kaverilleen ja huuda ”hyvästi elämä”. Tässä ovat perverssit propagandistit takana.
Kyseiseltä paikalta kyllä on löytynyt joitakin yhteishautoja (ei varsinaisia joukkohautoja), jotka on avattu v. 2006, mutta haudoista ei ole tutkittu, kenen jäljiltä ne ovat, eikä vainajista, keitä he ovat ja mihin he ovat kuolleet ja milloin. Yhdestä haudasta on olemassa valokuvakin, josta haudan pohjalla olevat vainajat näkyvät, mutta vainajissa ei näy ampumajälkiä eikä muitakaan rikoksen jälkiä (Anna Dychkantin väittämät niskalaukaukset eivät siis pidä paikkaansa)! Tämä on ainoa paikka, jossa Desboisin ryhmä on ryhtynyt avaamaan hautoja, ja tämä viittaa siihen, että näissä haudoissa todella on etukäteen tiedetty olevan ruumiita. Tiedetään, että Buskin juutalaista hautausmaata on pienennetty, ja mahdollista on, että nämä joukkohaudat ovat aiemmin kuuluneet itse hautausmaahan (haudoilla ja hautausmaan rajalla on väliä vain metri). Haudoilla on myös saattanut olla hautakivet, sillä hautausmaalta oli viety hautakiviä viereisille pelloille lehmien ”silloiksi”. Vainajat saattavat hyvinkin olla Buskin ghetossa keväällä 1943 riehuneen pilkkukuume-epidemian uhreja. Ne saattavat olla peräisin myös vuosien 1932-1933 joukkomurhista, joissa juutalaiskommunistit Kaganovitšin johdolla murhasivat neljätoista miljoonaa ukrainalaista pääasiassa tahalliseen nälänhätään. Haudoissa näyttää olevan joitakin kymmeniä tai ehkä muutama sata ruumista. Nämä Buskin ”silminnäkijätodistajat”, joita on useampikin, vaikuttavat kovasti lavastetuilta (ja ehkä ostetuiltakin) todistajilta. Kuvaavaa Desboisin ”tutkimukselle” on, että heti kun haudoista oli saatu vainajia näkyviin, haudat täytettiin uudelleen ja päälle valettiin paksu sementtikerros! Vainajia ei ryhdytty ensinkään tutkimaan! Sementillä varmistettiin, ettei kukaan muukaan pääse tutkimaan.
Todistaja 28 (s. 145-147). Timofei Ridzvanouk, Bakhiv. Desbois meni tapaamaan tätä matalassa majassa asustavaa sairasta ja köyhää vanhusta. Timofei koetti muistella, mutta hän sekoili sanoissaan. Kertoi olleensa paimen. Hänet määrättiin täyttämään hautakuoppia kalkilla: ”He sekoittivat kalkkia ja verta”. Timofei puhui vaunuosastoista, joiden ovet avautuivat ja sitten kuului huutoja ja koirien haukuntaa ja sitten ampumista bang, bang, bang … bang, bang (näin Desboisin kirjassa lukee). Sitten hiljaisuus. Toisen osaston ovet avautuivat.
Tällainen oli Timofei Ridzvanoukin todistus. Desbois ei kuitenkaan tyydy tähän. Hän täydentää kirjassaan todistajansa kertomusta. Hän kirjoittaa:
Tiesimme, että yli 10 000 juutalaista oli kuljetettu tänne karjankuljetusvaunuissa. Juna oli kulkenut eteenpäin, kunnes ensimmäinen vaunuosasto oli tullut ammottavan ja valtavan (gaping and immense) joukkohaudan lähelle, joka oli kaivettu useita päiviä aiemmin. Ovet olivat avautuneet. Aseistetut vartijat olivat koiriensa kanssa hoputtaneet juutalaisia laskeutumaan junasta. Juutalaiset olivat huutaneet, parkuneet ja kiljuneet nähdessään heitä odottavan haudan. Heidät oli piiritetty ja viety tapettaviksi - - Hänen (Timofei Ridzvanoukin) ikkunoidensa edessä saksalaiset olivat tappaneet ainakin 10 000 juutalaista kolmessa päivässä, yhden kerrallaan.
Tämä oli siis Desboisin itsensä todistus.
Desbois kävi ryhmineen myös itse tapahtumapaikalla. Hän kertoo, että maata oli myllerretty hiljattain, ja siinä oli kuoppia. Kaivettu maa paljasti pitkiä valkoisia merkkejä: vereen sekoittunutta kalkkia (chalk mixed with blood), jota hautaan oli heitetty. Maassa oli kiskojen kappaleita ja nauloja. Maahan oli kaivettu jonkinlainen vesikouru, ja pitkin tätä kourua näkyi ihmisen luita, reisiluita ja kalloja. Löytyi kultasormus, jota aarteenetsijät nähtävästi eivät olleet huomanneet.
Uskokoon ken tahtoo. Timofei ei puhu mitään saksalaisista tai juutalaisista, joten ampujat voisivat hänen kuvauksensa perusteella olla vaikka neuvostoliittolaisia. Uhrit voisivat olla ukrainalaisia. Ajankohtakin voisi olla jo ennen toista maailmansotaa. Desbois oli keskustellut myös toisen silminnäkijän, Solomia Stolartchoukin, kanssa, ja tämä oli sanonut, että jos hän puhuu, hän kuolee. Hän kyseli, pidätettäisiinkö hänet, jos hän kertoisi, mitä on nähnyt. Tämä viittaa neuvostoliittolaisten pelkoon.
Desbois siis ”tiesi” etukäteen, että saksalaiset olivat tappaneet 10 000 juutalaista kolmessa päivässä Timofein ikkunan alla ja että hautakuoppa oli kaivettu jo useita päiviä aiemmin. Edellä on käynyt jo ilmi, mistä Desbois ”tietonsa” hankkii: neuvostoliittolaisista ja saksalaisista arkistoista, jotka ovat hänelle ”ehdoton totuus”. Desbois oli tutkinut arkistoja, ja tuli sieltä saamine tietoineen Bakhiviin kertomaan silminnäkijä Timofeillekin, mitä tapahtui. Tämä on sitä ”fokuksessa” pysymistä, ettei kukaan pääse häiritsemään hänen ”totuuttaan”, jonka hän tietää jo etukäteen.
10 000 ihmistä vaatisi 200 karjavaunua, jos karjavaunua kohti lasketaan 50 ihmistä, keskimäärin kolme vaunua tunnissa, jos junia tuli tasaisesti koko tuon 72 tunnin ajan. Koska teloitukset tapahtuivat yksi kerrallaan (one by one), yhtä teloitusta kohti jäisi aikaa 26 sekuntia. Se on melkoinen vauhti keskellä sekasortoa. Ja miten ohi kulkevat normaalit matkustajajunat olisivat reagoineet, jos radan vieressä on ruumiita täynnä oleva joukkohauta? Tai maailman juutalaisjärjestöt?
Ongelmia aiheuttaisi luultavasti junastapoistumisvaihe. Ammottavan joukkohaudan edessä juutalaiset (tai keitä junissa nyt olikin) ryntäisivät heti pakoon vaunujen alta, vaunujen yli ja sivuille joka suuntaan, ja suuri osa pääsisi karkuun, vaikka heitä tulitettaisiin. Muutenkin syntyisi suuri sekasorto. Mitä muissa vaunuissa olleet ajattelivat kuullessaan laukauksia ja huutamista ulkoa? Ehkä he vuoronsa tultua joukkovoimalla ryntäsivät päin saksalaisia, riistivät heiltä aseet ja surmasivat kaikki saksalaiset junasta? Ehkä he saivat suurenkin määrän aseita ja ammuksia saaliikseen?
Ja mitä Desboisin paikan päällä tekemiin ”löydöksiin” tulee, hänen olisi ihmisen luita ja kalloja löydettyään tullut heti ilmoittaa asiasta poliisille mahdollista rikostutkimusta varten. Tällaisesta ei kuitenkaan ole mainintaa! Eikö Desboisia lainkaan liikuta, kenen luita siinä on ja onko mahdollisesti tapahtunut suurikin rikos? Jos maastosta löytyy ihmisen ruumis tai ihmisen ruumiin osia, normaali ihminen tekee aina ilmoituksen poliisille.
Desboisin kertomus on teennäisyydessään läpinäkyvä. Hän antaa ymmärtää, että paikalla on, 60 vuotta tapahtumien jälkeen, hiljattain käynyt aarteenetsijöitä myllertämässä maata ja tuomassa esiin ihmisen luita ja kalloja. Normaali järki sanoo kuitenkin, että haudoista etsitään aarteita mahdollisimman pian hautojen syntymisen jälkeen eikä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin haudat todennäköisesti on jo pengottu. Desboisin on pakko keksiä tällainen ”viimeaikainen” toiminta, koska muutoin hän ei voi selittää maasta löytyviä ihmisen luita ja kalloja, joita hänen on pakko kirjaansa varten ”löytää”. Jos näet ihmisen luita ja kalloja maassa on, niistä normaalit ihmiset tekevät heti viranomaisille ilmoituksen ja luut ja kallot siirretään muualle tutkittaviksi. Kukaan ei uskoisi, että ihmisen luut ja kallot ovat olleet näkyvissä 60 vuotta kenenkään puuttumatta asiaan. Kultasormus on keksitty syötiksi, että ”viimeaikaisten” aarteenetsintöjen kannattavuus kävisi ilmeiseksi. ”Vesikourukin” on keksitty vahvistamaan vaikutelmaa, että viime aikoina todella on maata myllerretty ja siksi aivan uusia luita maasta putkahtanut näkyviin. Ja maassa näkyvät vaaleat juovat voivat olla esimerkiksi savea eikä niiden ole pakko olla juutalaisvereen sekoitettua kalkkia.”Kiskojen kappaleet” on keksitty muka vahvistamaan, että ko. paikassa on joskus todella kulkenut rautatie (mikä saattaa kyllä olla tottakin). Tämä Timofei Ridzvanoukiin liitetty mielikuvitustarina on pyritty tarkoin suunnittelemaan, mutta valheeseen jää aina aukkoja.
Ja jos Desboisilla on allaan yli 10 000 ihmisen joukkohauta, niin totta kai hänen – tai kansainvälisten viranomaisten ja asiantuntijoiden yhdessä - tulisi avata se, tutkia ruumiiden identiteetti, määrä ja kuolinsyyt sekä aiheet mahdollisiin oikeudenkäynteihin. Näin Desbois saisi vankan todistuksen väitteelleen, että idässä suoritettiin ampumalla juutalaisten kansanmurha; hänhän on varma, että haudassa on saksalaisten ampumia juutalaisia. Desbois ei kuitenkaan ole tehnyt elettäkään haudan todelliseksi tutkimiseksi, vaikka ihmisen luita ja kalloja pursuaa hänen silmilleen. Todennäköinen asianlaita on se, ettei joukkohautaa ja sen uhreja ole olemassakaan, tai jos on, vainajat eivät ole juutalaisia eivätkä saksalaisten uhreja.
Tämä tarina on puhdasta keksintöä, osa laajempaa valhepropagandaa ja -agendaa, jonka yksi osa on pappi Desboisin huijauskirja ”Luodein toteutettu holokausti.”
Todistaja 29 (s. 147-151). Olga Bitiouk, Voskresenskoye. Kertoo itsestään seuraavaa: ”Olimme pieniä emmekä oikein ymmärtäneet, mitä tapahtui.” Katseli tapahtumia kilometrin päästä ystävänsä Marian kotoa yläkerran ikkunasta. Hänen äitinsä ei tullut katsomaan, koska katseleminen oli kuulemma kiellettyä. Saksalaiset eivät tahtoneet ihmisten näkevän heitä. Kertoo nähneensä, että kuorma-autoja tuli ja ne menivät kilometrin päässä olevien kolmen rotkon luo. Autoista tuli ihmisiä, jotka riisuutuivat ja menivät sitten rotkoon. Kuuli sanottavan, että isot menivät yhteen rotkoon, pienet toiseen rotkoon. Sitten heidät ammuttiin. Kun kuoppia täytettiin, kuului huhujen mukaan vielä vaikerrusta, ”ihmisten on täytynyt olla vielä elossa”. Olga kuuli puhuttavan, että ihmiset olisivat olleet juutalaisia, ehkä oli muitakin. Paikalliset ihmiset olivat hiljaa, koska ”saksalaiset ampuivat ihmisiä, jotka levittivät huhuja (rumors)”. Paikalle ei voinut mennä katselemaan, ja saksalaiset häätivät alueelta pois siellä asuneet ihmiset. Huutoja kantautui Olgan korviin, ja niitä kuului yöllä ja päivällä. Kuorma-autoja hän kuuli kulkevan yöllä ja päivällä. Kun neuvostoliittolaiset joukot lähestyivät, ruumiita alettiin polttaa. Ruumiiden päälle kaadettiin kerosiinia tai muuta. Palavan lihan haju levisi. Polttamista kesti viikon, sitten kuoppa peitettiin lapioilla ja puskutraktorilla. Ampumiset ja polttamiset suoritti lähistölle sijoitettu venäläisten vankien ryhmä.
Uskokoon ken tahtoo. Desbois käyttää ”ehdottoman totuutensa” todistamiseen pikkutyttöä, joka ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Varsinaisesti tyttö kertoi nähneensä vain kuorma-autoja saapuvan rotkojen luo ja niistä tulevan ihmisiä ja kuulleensa meteliä, huutoja ja laukauksia ja haistaneensa epämiellyttävää (palavaa lihaa?). Kuulopuhetta sen sijaan olivat autoista tulleiden ihmisten juutalaisuus, venäläisten vankien osuus, eri rotkot erikokoisille ihmisille ja haudattujen ihmisten vaikerrus hautoja peitettäessä. Seuraavien asioiden kohdalla asia jää Olga Bitioukin kertomuksessa epäselväksi (havaitsiko itse vain kuuliko muilta): saapuneiden riisuutuminen ja heidän menonsa rotkoon, heidän ampumisensa, ruumiiden polttaminen, kerosiinin tms. kaataminen, kuoppien peittäminen. On epäselvää, saattoiko tyttönen itse havaita nämä kilometrin päästä ikkunasta ja ymmärtää näkemänsä oikein. Epäselväksi, tai pelkkien kuulopuheiden varaan, jää itse asian ydin: juutalaisten joukkomurha.
Hieman apua saadaan Olgan mainitseman ystävän, Marian, todistajanlausunnosta (alla heti seuraavana); Mariahan oli se, jonka talon yläkerran ikkunasta he yhdessä katselivat. Maria kertoo, että he eivät asuneet talossa tuolloin kauan (But we didn’t live there for very long), koska saksalaiset häätivät lähellä olleista taloista asukkaat pois. Maria sanoo nähneensä vain kuorma-autojen tulon ja teloitusten alkamisen, ja sen jälkeen he muuttivat isoäidin luo muualle. Olga ja Maria eivät siis ole voineet nähdä ainakaan ruumiiden polttamista, kerosiinin tms. kaatamista tai kuoppien peittämistä, ehkä eivät haistaa epämiellyttävää hajuakaan, koska he eivät päässeet enää tähystyspaikalleen kilometrin päähän tapahtumapaikasta tai lähelle muutenkaan. Nämä kohdat heidän ”silminnäkijätodistuksissaan” ovat kuulopuhetta, juoruja. Desboisin todistus ei ole todistus lainkaan, se on oleellisesti pelkkää juorujen levittelyä.
Jos katseleminen oli kiellettyä eikä äiti sen vuoksi tullut katsomaan, ei ole uskottavaa, että äiti päästi tyttönsä katselemaan tapahtumia naapurin yläkerran ikkunasta, vieläpä jatkuvasti ja vieläpä huolimatta siitä, että ”saksalaiset ampuivat niitä, jotka levittivät juttuja tapahtumista”. Jos saksalaiset tahtoivat, ettei heitä nähdä, he olisivat karkottaneet tuon naapuriperheen talostaan, joka oli kilometrin päässä. Wells kertoo yllä todistuksessaan omana kokemuksenaan, että saksalaiset eristivät toimiinsa halkaisijaltaan kuuden kilometrin suuruisen alueen, joten näiden ”todistajien” kertomukset ovat suuresti vaihtelevia. Ajatus eri rotkoista erikokoisille ihmisille on mieletön. Ampumisia tyttö ei kykene todistamaan, eikä hän tietenkään voinut nähdä kaukaa ”rotkoon”. Ruumiit eivät pala, jos hautakuoppaan vain kaadetaan polttoainetta ja sitten sytytetään; silloin vain pintakerros hiiltyy, ja itse ruumiit jäävät hapenpuutteen vuoksi palamatta.
Minkäänlaista vahvistusta Olga Bitioukin kertomukselle pappi Desbois ei hae. Täysin epäselväksi jää, mitä rotkoissa todellisuudessa tapahtui tai tapahtuiko siellä edes mitään. Pappi Desbois uskoo tällaiset jutut sellaisenaan ja osoittaa niin, että hän tietää olevansa valheen asialla suojelemassa ja vahvistamassa valhetta. Jopa Olga Bitioukin todistuksen eteen Desbois liittää valheen (s. 147): Desbois kertoo, että Olga ja Maria katselivat, kun kuorma-autoja tuli, juutalaisia tuli niistä ulos ja juutalaisia tapettiin ja haudattiin heidän silmiensä edessä. Myöhemmin heidät kaivettiin ylös ja poltettiin. ”Tämä kaikki tapahtui lapsijoukon silmien edessä…”. Desbois siis valehtelee jopa todistajiensa näkemisistä! Olgaa ja Mariaa Desbois oli haastatellut samana päivänä, 13.7.2006.
Todistaja 30 (s. 147-148, 155-159, kuvaliite). Maria, Voskresenskoye, edellisen todistajan (Olgan) mainitsema ystävä. Maria ja Olga siis yhdessä katselivat Marian talon yläkerran ikkunasta tapahtumia. Koska näiden kahden todistajan kertomukset nivoutuvat läheisesti toisiinsa, pyydän katsomaan yllä olevaa Olgan todistusta.
Mariakin kertoo, ettei hän suoraa päätä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Kuorma-autojen saapumisestakin hän kuuli isältään. Kuorma-autoista kuulemma tuli ihmisiä, heidät riisuttiin ja sitten heidät ammuttiin. Tätä tapahtui useamman kerran. Kuten yllä Olgan kertomuksessa jo todettiin, Marian perhe häädettiin pian talosta pois muiden lähellä asuvien tavoin eivätkä he niin ollen voineet katsella enää ikkunasta. Maria ei nähnyt, olivatko ihmiset juutalaisia. Aluksi ihmiset kuitenkin kertoivat, että ihmisiä teloitettiin, ja sitten, että he olivat juutalaisia ja mustalaisia. Maria sanoo, ettei hän tiedä, oliko tuo totta. Toisin kuin Olga, Maria kertoo, ettei kuulunut mitään huutoja. Tapahtumia Marialle kuulemma selosti hänen isänsä. Maria kertoo myös, että heidän asuessaan jo muualla isoäidin luona löytyi vielä mädäntymättömiä ruumiita. Sotavankeja tuotiin avaamaan haudat, kaatamaan ruumiiden päälle bensiiniä (petrol) ja polttamaan ne. Polttaminen kesti kauan. Polttotuhkasta kerättiin kultahampaat ja arvoesineet.
Uskokoon ken tahtoo. Desbois käyttää tässäkin hyväkseen pikkutyttöä, joka ei varsinaisesti lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Nähtävästi tyttö on – jos mitään ylipäätään tapahtui – nähnyt vain joitakin kuorma-autoja, ei muuta. Muu on kuulopuhetta. Suurimman osan ajastakin hän on asunut kokonaan muualla kuin tapahtumapaikan lähellä.
Desboisin kuvaus Mariasta ja Marian näkemisistä sen sijaan on röyhkeän valheellinen. Joidenkin todistajanlausuntojen eteen Desbois liittää oman ”esipuheensa”, jossa hän tekee lukijoille ”selviksi” asioita, jos ne eivät itse todistajanlausunnoista käy ilmi. Kiivaasti pappi Desbois pyrkii ”fokukseensa” todistajiensa kustannuksella. Mariasta on kirjassa kuva, jossa Maria itkee. Kirjan tekstistä käy ilmi, että Maria itki, koska hänellä oli ollut riita miehensä kanssa siitä, voiko ja tuleeko Marian lainkaan antaa todistajanlausuntoa, ja mies oli kovasti kiivastunut. Desbois kuitenkin ilmoittaa, että Maria itki sodanaikaisten kokemustensa tähden! Pappi Desbois käyttää väärin Marian itkemistä ja Marian kuvaa. Täysverinen lurjus.
Kun yllä Marian itsensä todistuksesta käy ilmi, ettei hän itse nähnyt juuri mitään, Desbois yltyy tällaiseen valehteluun (samantapainen oli jo Olgan kohdalla): Maria kuulemma oli nähnyt juutalaisten teloituksen. Myöhemmin Maria kuulemma oli nähnyt uhrien ruumiita kaivettavan ylös; venäläisten sotavankien tehtäväksi oli annettu polttaa ruumiit. Maria oli kuulemma nähnyt, että joka päivä sotavankien oli kaivettava ruumiita esiin, laskettava ne ja pystytettävä jopa 2000 ihmisen polttorovioita. Maria oli kuulemma nähnyt, että rovio rakennettiin niin, että metallitangoille asetettiin poikittain puulautoja, joiden päälle ruumiit sitten asetettiin. Maria oli kuulemma nähnyt, että naisten ruumiit asetettiin alimmaisiksi ruokkimaan liekkiä. Näin juutalaisten orjuudessa hääräävä pappi sanoo. Kuitenkaan Maria ei ollut missään lähelläkään näkemässä! Tämä, että näin julkeasti valehdellaan koko maailman edessä (kirja on kaikkien saatavilla), tekee tästä papista täysverisen huijarin. Yksikään sana Desboisin kirjassa ei ole luotettava.
Todistaja 31 (s. 166-168, 170-171, 173, 179-184). Anton Davidovski eli Stepan Davidovski (hakemisto ilmoittaa, että nämä ovat sama henkilö), Busk. Tässä on toinen Buskin todistaja yllä mainitun Anna Dychkantin (todistaja 27) lisäksi. Merkillisesti Davidovskista kirjoitetaan kahdella eri etunimellä ja ikään kuin kahtena eri henkilönä, ja tämä herättää epäilyksen, että kirjalla on mahdollisesti ollut useampia kirjoittajia. Tai sitten ei ole huomattu, että samasta henkilöstä on kaksi eri haastattelua (toinen v. 2005, toinen v. 2006) ja niitä on käsitelty erillisinä.
Vuonna 2005, kun Anna Dychkant kieltäytyi enemmistä todistajanlausunnoista, Desboisin ryhmä kohtasi sattumalta Buskin juutalaisen hautausmaan luona lehmiä paimentavan Anton Davidovskin ja haastatteli häntä paikan päällä. Anton kertoi olleensa yhdessä Annan ja muiden lasten kanssa heinäladossa katselemassa. Hän selitti, kuinka ukrainalaiset poliisit saksalaisten upseereiden läsnäollessa ampuivat juutalaisia, niin että nämä putosivat pää edellä kuoppaan. Buskin ghetossa kuulemma ammuttiin aiemmin juutalaisia ja sitten paikalliset talonpojat määrättiin kärryillään kuljettamaan ruumiit juutalaiselle hautausmaalle. Anton näki nämä kuljetukset, koska hän asui tien varrella. Davidovski osoitti Desboisin ryhmälle hautojen paikat, ja hautoja oli seitsemän.
Vuoden 2006 haastattelussa Davidovski kertoi olleensa töissä juomatehtaassa ghetossa. Ilmeisesti Davidovski on siis juutalainen. Gheton väki kävi töissä, ja ghetossa liikkumiseen tarvittiin henkilöllisyystodistus. Ghettoa johti saksalaisten alaisuudessa gheton oma juutalaisneuvosto, ja siellä oli myös oma juutalainen poliisi. Ennen saksalaisten saapumista v. 1941 alueella oli ollut Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD, ja ennen saksalaisten tuloa nämä olivat murhanneet 33 vankiloissa ollutta poliittista vihollistaan, joukossa lääkäreitä ja insinöörejä. Saksalaisten saavuttua omaiset saivat haudata nämä murhatut.
Ghettoa ei perustettu heti, ja juutalaiset jatkoivat aluksi toimintaansa suhteellisen vapaasti. Syksyn mittaan 1941 perustettiin kaksi ghettoa. Ghetoissa vallitsi nälkä ja siellä riehui pilkkukuume. Osa kommunistijuutalaisia oli jäänyt ghettoon (eikä lähtenyt neuvostoliittolaisten mukana), ja nämä kuulemma surmattiin. Kesäkuun puolivälissä 1943 (itse asiassa 21.5.1943) juutalaiset koottiin gheton torille, ja heitä lähetettiin eri puolille, esimerkiksi Rabovin metsään, Chuchmanin metsään, Sokeliin ja Rava-Ruskaan, mutta ne, jotka juutalaisia koottaessa olivat piiloutuneet ja sitten löydettiin, vietiin ensin vankilaan ja sitten 10-15 hengen ryhmissä Buskin juutalaiselle hautausmaalle, jossa heidät pakotettiin kaivamaan hautoja ja sitten ammuttiin. Tätä jatkui koko kesä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Juutalaisilla poliiseilla oli ghetossa melko vapaat oltavat, ja he saattoivat jopa karata. Niinpä Buskissa 30-40 juutalaista vietti sodan metsissä. Kun ghetto oli purettu, juutalaiset poliisit lähetettiin Oleskoon (heitä ei siis tapettu). Tämän haastattelun yhteydessä pappi Desbois toi julki, että hän oli löytänyt Buskin juutalaisen hautausmaan viereisissä kaivauksissa haudan, jossa oli vain naisten ja lasten ruumiita. Sivun 227 loppuviitteessä Desbois kuvaa gheton purkamista toisin kuin Davidovski. Desbois kirjoittaa, että kun ghetto 21.5.1943 lakkautettiin, 1200 juutalaista teloitettiin ja 300 työkykyistä lähetettiin Janovskan leiriin Lviviin. Noita 1200 ei siis tämän mukaan lähetettykään muualle vaan ilmeisesti sullottiin Desboisin hautoihin ja peitettiin sitten Desboisin toimesta sementillä.
Davidovski on ainoa Desboisin todistajista, jonka todistusta on syytä tutkia hieman tarkemmin. Osa hänenkin todistuksestaan on suoraa valehtelua tai naiivia kuulopuheiden toistamista, kuten esimerkiksi se, että hän olisi muiden lasten kanssa tullut heinäladosta katselemaan ihmisten joukkomurhia. Kukaan lapsi ei toimi niin, ja tarina on ehdottomasti valhetta. Davidovskin todistuksessa on viitteitä siitä, keitä Buskin yhteishaudoissa saattaa olla. Ensinnäkin siellä saattaa olla ghetossa riehuneen pilkkukuumeen uhreja, joiden ruumiita talonpojat olisivat sitten kärränneet Davidovskin talon ohi hautausmaalle; kuolleet eivät siis olisikaan ”ghetossa murhattuja”. Toiseksi siellä saattaa olla kommunistisabotööreja, -partisaaneja tai –rikollisia, ehkä jopa laillisten repressaalien uhreja, joita ukrainalaiset poliisit ja saksalaiset olisivat teloittaneet; ukrainalaisten omat kostotoimet NKVD:n murhien vuoksi ovat myös mahdollisia. Kolmanneksi siellä saattavat olla nuo 33 (tai enemmän) NKVD:n murhaamaa, sillä hautaamiset tapahtuivat saksalaisten kontrollissa, ja saksalaiset ovat voineet määrätä yhteishautaamiset. Kuvista päätellen haudat saattavat olla saksalaisten määräämiä, sillä saksalaiset hautasivat, kuten aiemmin jo tuli ilmi, vainajat aina vähintään kolmen metrin syvyyteen ja nähtävästi vain yhteen kerrokseen. Neljänneksi siellä saattaa olla niitä, jotka olivat ryhtyneet kapinoimaan saksalaisia vastaan, kun saksalaiset kokosivat gheton juutalaisia. Tällaisesta sodanaikaisesta kurittomuudesta saattoi seurata kuolemanrangaistus.
Moni näistä vaihtoehdoista selittää sen, että Davidovski, Anna Dychkant ja ehkä jotkut muutkin Buskin todistajat saattoivat aivan oikein osoittaa yhteishautojen paikat. Sen sijaan Desboisin oma kommentti haudasta, jossa olisi ollut vain naisten ja lasten ruumiita, on outo, koska hän ei esitä kirjassaan valokuvaa tällaisesta haudasta (kuten ei mistään muustakaan haudasta) eikä hänen väitteellään ole muutakaan vahvistusta. Silti Desbois on sementillä peittänyt Buskin haudat. Buskin haudat ja niissä olevat vainajat olisi ehdottomasti pitänyt tutkia, koska niihin liittyi rikosepäily.
Todistaja 32 (168-169, 184-191, kuvaliite). Eugenia Nazarenko, Busk. Eugenia Nazarenko on kolmas Busk-todistaja Anna Dychkantin (todistaja 27) ja Anton Davidovskin (todistaja 31) lisäksi. Hän kertoo itsestään: ”Olin pieni, en käsittänyt kaikkea, mitä tapahtui.” Eugenian pelimanni-isä oli määrätty Buskin juutalaiselle hautausmaalle täyttämään hautakuoppia. Eugenia näki kaiken, koska hän ”kykeni pääsemään joelle” (I was able to get to the river). Hautausmaalla oli paljon poliiseja, saksalaisia ja työhön määrättyjä ukrainalaisia. Juutalaiset kaivoivat hautakuoppansa itse, ukrainalaiset peittivät haudat. Kun Desbois kysyi, mistä Eugenia tiesi, että paikalla tapahtuu jotain, Eugenia vastasi: ”Kaikki tiesivät, että he tappoivat juutalaisia. Jokaiseen kylään he tekivät gheton, panivat kaikki juutalaiset siihen ja sitten tappoivat heidät.” Niiltä, joilla oli hyvät vaatteet, ne riisuttiin pois, mutta muut heitettiin hautaan vaatteet päällä. Eugenia ei tiennyt, kuinka monta kertaa teloituksia oli, tiesi vain, että niitä oli useamman kerran. Juutalaiset asetettiin hautakuopan reunalle, ja sitten heidät ammuttiin ja he putosivat hautaan. Jotkut putosivat hautaan, vaikkeivät olleet vielä kuolleet. Ghetosta tapettiin lopulta kaikki. Juutalaiset poliisitkin tuotiin lopulta hautakuopalle ja tapettiin sinne, tosin Eugenia itse ei nähnyt poliisien teloituksia, kuuli vain ihmisten puhuvan niistä. Eugenian isä tuli kotiin komennukseltaan jo valoisana aikana. Sitten hän kertoi koko perheelle (vaimolleen, Eugenialle ja Eugenian kahdelle sisarelle), mitä tapahtui. Kaikki kuulemma itkivät. Isä sai määräyksen töihin toisenkin kerran.
Uskokoon ken tahtoo. Kuinka pieni tyttö, joka ei edes ymmärtänyt kunnolla tapahtumia, hankkiutui teloituspaikan viereen katselemaan joukkoteloitusta? Kukaan pikkulapsi ei toimi niin! Lapset juoksevat kauas pois, ja itkevät tällaista kauheutta. Viimeistään ensimmäinen laukaus saa lapsen säntäämään pois tuhatta ja sataa. Tämä Eugenian tarina on ehdottomasti valhetta. Kuinka tyttö olisi erottanut, kuka kaivoi hautoja ja kuka peitti niitä, kun kummillakaan ei ollut univormuja? Kuinka pikkutyttö olisi tiennyt mitään saksalaisten juutalaispolitiikasta? Kuinka tyttö näki, että jotkut putosivat hautaan elävinä? Pystyikö tyttö näkemään hautapaikan ihmistungoksesta, koska hänen isänsä lähti kotiin, jotta ehtisi kotiin ennen isäänsä nähdäkseen, että hän tuli kotiin vielä ”valoisana aikana”? Ja miksei Eugenia kertonut isälleen, että hän oli nähnyt jo kaiken, kun isä illalla alkoi kertoa koko perheelle, mitä tapahtui? Mitä taas vaatteet päällä hautaan joutuneisiin tulee, niin paljastetuista haudoista otetut valokuvat osoittavat, ettei yhdenkään ruumiin päällä tai vierellä ole jäänteitä vaatetuksesta! Kyllä niitä 60 vuoden jälkeen vielä löytyisi.
Pappi Desbois kertoo (s. 169) tästä tapauksesta osaksi toisin kuin Eugenia itse todistuksessaan. Desboisin mukaan isä oli määrätty sekä kaivamaan hautaa että peittämään sitä, kun Eugenia sanoi, että isä oli määrätty vain peittämään hautaa. Lisäksi Desboisin mukaan äiti olisi vienyt Eugenian joen rannalle katsomaan, mitä saksalaiset tekevät hänen aviomiehelleen viereisessä joukkomurhatapahtumassa (kauhea äiti!). Äiti ei itse muka voinut jäädä katsomaan, koska hän aikuisena oli liian iso voidakseen piiloutua ruohikkoon, ja niin tyttö yksin jäi joukkomurhateatterin ääreen, jopa istuen, kuten Desbois laittaa Eugenian sanomaan. Ja jos Eugenia ja Eugenialta asioista kuullut äiti sitten myöhemmin tiesivät tapahtumista, miksi he vielä kuuntelivat isän kertomusta illalla ja itkivät, ikään kuin eivät olisi tienneet mitään? Juutalaiset ja Desbois nähtävästi vääristelevät Eugenian todistusta.
Todistaja 33 (s. 172-173). Lydia, Busk. Lydia on neljäs Busk-todistaja todistajien 27, 31 ja 32 lisäksi. Kertoo nähneensä hevoskärryissä tuotavan Buskin ghetossa tapettujen naisten ruumiita. Uskoi, että nämä naiset olivat joko piiloutuneet tai yrittäneet paeta. Lydia oli tyttösenä juossut kärryjen perässä hautausmaan portille asti. Hän oletti, että saksalaiset olivat tappaneet paljon ihmisiä ghetossa. Näki myös kuorma-autoja, jotka olivat täynnä itkeviä naisia ja lapsia. Eräänä päivänä Lydia yllättäen ilmestyi Desboisin ryhmän luokse juutalaiselle hautausmaalle ja näytti juutalaisten hautojen paikat.
Uskokoon ken haluaa. Eivät tyttölapset juoksentele ruumisvaunujen perässä eivätkä saksalaiset lähetelleet mahdollisesti tappamiensa ihmisten ruumiita avoimissa kärryissä pitkin kyliä, niin että kaikki voivat nähdä ne. Kyllä rangaistus- ja kostoteloitukset suoritettiin paikoissa, joihin ruumiit voitiin myös haudata. Ja jos ruumiita olisi tuolla tavalla kuljeteltukin, niin vainajat voisivat olla esimerkiksi pilkkukuume-epidemiaan kuolleita. Kuinka pikkutyttö tiesi, että ruumiit oli nimenomaan tapettu ghetossa? Oliko hän varma, ettei kasan alla ollut miesten ruumiita? Jos kuorma-autoissa olisi kuljeteltu itkeviä naisia ja lapsia kaikkien nähden ilmeisesti teloitettaviksi, niin saksalaiset olisivat saattaneet kohdata veristä vastarintaa sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät moista hyväksyneet. Ympäristön partisaanit olivat vaarallisia. Varsinkin jos heidän vaimoihinsa ja lapsiinsa kajottiin. Mitä joukkohautojen paikkaan tulee, niin viittaan todistajan 31 kohdalla kerrottuun. Joukkohautojen paikka tiedettiin nähtävästi yleisesti. Tämä taas viittaa siihen, ettei hautoihin liity välttämättä rikosta. Silloin kun suoritetaan rikollisia joukkomurhia, toimitaan salassa ja ihmisten katseilta piilossa. Näin ei ollut Buskissa asianlaita. Kaikki ovat tienneet yhteishaudoista, mutta asia ei ole ketään suuremmin liikuttanut. Nähtävästi naiset ja lapset on sijoitettu tähän todistukseen tähtäimenä tunteisiin vetoaminen.
Todistaja 34 (s. 173-175). Todistajatrio Ivan, siivoojanainen ja Stanislav. Nämä kolme todistajaa olivat antaneet todistajanlausuntonsa Buskin piirisyyttäjälle vuonna 1944, kun tämä kuulusteli alueen ukrainalaisia. Käsittelen nämä kolme tässä yhdessä, koska lausunnot ovat vuodelta 1944 ja niissä esiin nousevat asiat ovat samansuuntaisia. Desboisin ryhmä oli löytänyt nämä kolme todistajanlausuntoa USA:n holokaustimuseon (USHMM) mikrofilmaamista neuvostoliittolaisista arkistoista. Desbois ei anna Ivanin eikä Stanislavin sukunimiä eikä siivoojanaisen nimeä, noudattaen tässäkin kirjan linjaa, että konkreettiset tiedot, jotka voitaisiin jälkikäteen tarkistaa, jätetään minimiin. Desbois ei ilmoita, miksi piirisyyttäjä kuulusteluita vuonna 1944 järjesti, mutta koska kyseessä on neuvostoliittolaisen komission arkistoitu tutkimus, asiaan on suhtauduttava suurella varauksella, jopa todennäköisenä valheena jossakin suhteessa. Tuohon aikaan neuvostoliittolaiset kiivaasti pyrkivät löytämään aineistoa, josta syyttää saksalaisia, samoin neuvostoliittolaisten omia kauhutöitä pyrittiin ”todistamaan” saksalaisten tekemiksi. Buskin hautojen vainajat saattavat hyvinkin olla neuvostoliittolaisten itsensä sinne toimittamia, ja tästä on puhuttu jo edellä. On kuitenkin eräs syy, jonka vuoksi otan asian tässä esiin.
Ivan oli Buskin juutalaisen hautausmaan hoitaja. Ivan todisti 1944, että ukrainalaiset poliisit ja 4-5 saksalaista kuljettivat viikon ajan juutalaisia kuorma-autolla hautakuopalle, joka oli valmiiksi kaivettu. Kuopan reunalle asetetut juutalaiset ammuttiin konekiväärillä. Tapettujen määrää Ivan ei tarkkaan tiennyt, paljon heitä kuitenkin oli. Kaikki nämä juutalaiset ovat Buskin hautausmaan vieressä olevissa n. kymmenessä haudassa. Kertoi tietävänsä kaikki nuo haudat. Ivan ei kerro, päästettiinkö hänet itse seuraamaan tapahtumia.
Siivoojanainen teki töitä saksalaisille. Joka ilta kuuli saksalaisten puhuvan teloituksista ja kerskailevan niillä. Kuulemansa perusteella muisti kaikki teloitukset päivämäärineen ja olosuhteineen. Uskokoon ken haluaa. Saksalaisetko antavat asioidensa tulla siivoojan tietoon koko maailmalle levitettäviksi? Miksi siivooja oli aina läsnä heidän puhuessaan? Miksi he säntillisesti toimivat niin, että siivooja sai aina kaikki yksityiskohdatkin teloituksista tietoonsa ja maailmalle levitettäviksi? Vai olivatko kyseessä ehkä täysin lailliset toimet, joiden joutuminen sivullisten tietoon ei ollut niin vaarallista?
Stanislav, siivoojanaisen naapuri, oli desiatnik, yleensä noin kymmenen talon ryhmän yhdysmies yleiseen järjestykseen ja yhteiskunta-asioihin liittyvissä kysymyksissä (neuvostoliittolaista alkuperää, saksalaiset säilyttivät järjestelmän). Saksalaisten ja kaupungin pormestarin käskyt menivät ihmisille desiatnikin kautta. Saksalaiset määräsivät hänen kauttaan paikallisia ihmisiä kaivamaan hautakuoppia juutalaisen hautausmaan viereen. Sitten kuopille kuljetettiin gheton juutalaisia, jotka asetettiin kuoppien reunoille ja ammuttiin konekiväärillä. Tätä kesti yli viikon toukokuussa 1943. Yli tuhat juutalaista tapettiin kansalaisten silmien edessä. Kansalaisten oli pakko peittää haudat. Yhteensä juutalaisella hautausmaalla Stanislavin mukaan oli lähes kymmenen hautaa, joihin oli haudattu juutalaisten ruumiita.
Käy siis selville, että haudat olivat kaikkien tiedossa jo v. 1943. Syy siihen, että otan asian esiin tässä, on se, että hautoja ja niiden vainajia ei tuolloin (vuoden 1944 tutkimuksissa) tutkittu. Yhteishautoja ei avattu, eikä niissä olevien ruumiiden määrää, alkuperää, kuolinsyytä ja kuolinajankohtaa tutkittu. Jätettiin osoittamatta sitovasti, keitä haudassa itse asiassa on ja miksi he hautaan olivat joutuneet. Syy siihen, ettei näin tehty, on mitä todennäköisimmin se, ettei totuuden haluttu tulevan julki. Jos haudoissa olisi saksalaisten rikollisesti teloittamia juutalaisia, ne olisi kaikki avattu kiireesti ja koko maailmalle olisi esitelty hautojen sisältö. Olisi tehty rikostekniset ja oikeuslääketieteelliset tutkimukset, ja tutkimus olisi muutenkin tehty täydellisesti ja asianmukaisesti. Mutta hautoja ei avattu lainkaan, vaikka monet ihmiset osoittamalla osoittivat niiden paikan. Samoin pappi Desboisille ja hänen taustallaan hääriville juutalaisille on monen ihmisen voimin osoitettu hautojen paikat ja esitetty väitteet rikoksista, mutta avattuaan haudat vain pinnallisesti, luutakaan siirtämättä, Desbois peitti haudat heti sementillä tutkimatta hänkään, keitä haudoissa todellisuudessa on, paljonko heitä on ja mikä on vainajien kuolinsyy ja kuolinajankohta. Valokuvien perusteella haudoissa on kymmeniä tai - jos muissakin haudoissa on ruumiita - joitakin satoja ruumiita, ja väitteet 1200:sta näyttävät liioitelluilta. Koska Desboiskin jätti haudat ja ruumiit todellisesti tutkimatta, hautoihin ei liity mitään saksalaisten rikosta. Asia päätettiin haudata betoniin. Saksalaisten syyllisyys päätettiin ”todistaa” pelkkien todistajanlausuntojen, arkistojen ja hylsyjen perusteella tutkimatta itse fyysistä todellisuutta. Tällaista toimintaa kutsutaan huijaamiseksi.
Todistaja 35 (s. 193-194). Anna ja Galina Boulavka, Lubomil. Äiti ja tytär. Perheessä oli piiloteltu nuorta juutalaista tyttöä viikkojen ajan. Tämä kuitenkin kyllästyi piilotteluun ja meni ulos pihaan leikkimään. Sattumalta ohi kulkeneet saksalaiset olivat ampuneet hänet siihen pihaan, oven eteen. Desbois jäi miettimään saksalaisten rajatonta barbariaa.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset ammuskelleet lapsia pitkin pihoja. Juutalaisiin kajoaminen oli kiellettyä. Siteeraan kirjoituksestani ”Holokausti on huijaus”:
Desbois kävi ryhmineen myös itse tapahtumapaikalla. Hän kertoo, että maata oli myllerretty hiljattain, ja siinä oli kuoppia. Kaivettu maa paljasti pitkiä valkoisia merkkejä: vereen sekoittunutta kalkkia (chalk mixed with blood), jota hautaan oli heitetty. Maassa oli kiskojen kappaleita ja nauloja. Maahan oli kaivettu jonkinlainen vesikouru, ja pitkin tätä kourua näkyi ihmisen luita, reisiluita ja kalloja. Löytyi kultasormus, jota aarteenetsijät nähtävästi eivät olleet huomanneet.
Uskokoon ken tahtoo. Timofei ei puhu mitään saksalaisista tai juutalaisista, joten ampujat voisivat hänen kuvauksensa perusteella olla vaikka neuvostoliittolaisia. Uhrit voisivat olla ukrainalaisia. Ajankohtakin voisi olla jo ennen toista maailmansotaa. Desbois oli keskustellut myös toisen silminnäkijän, Solomia Stolartchoukin, kanssa, ja tämä oli sanonut, että jos hän puhuu, hän kuolee. Hän kyseli, pidätettäisiinkö hänet, jos hän kertoisi, mitä on nähnyt. Tämä viittaa neuvostoliittolaisten pelkoon.
Desbois siis ”tiesi” etukäteen, että saksalaiset olivat tappaneet 10 000 juutalaista kolmessa päivässä Timofein ikkunan alla ja että hautakuoppa oli kaivettu jo useita päiviä aiemmin. Edellä on käynyt jo ilmi, mistä Desbois ”tietonsa” hankkii: neuvostoliittolaisista ja saksalaisista arkistoista, jotka ovat hänelle ”ehdoton totuus”. Desbois oli tutkinut arkistoja, ja tuli sieltä saamine tietoineen Bakhiviin kertomaan silminnäkijä Timofeillekin, mitä tapahtui. Tämä on sitä ”fokuksessa” pysymistä, ettei kukaan pääse häiritsemään hänen ”totuuttaan”, jonka hän tietää jo etukäteen.
10 000 ihmistä vaatisi 200 karjavaunua, jos karjavaunua kohti lasketaan 50 ihmistä, keskimäärin kolme vaunua tunnissa, jos junia tuli tasaisesti koko tuon 72 tunnin ajan. Koska teloitukset tapahtuivat yksi kerrallaan (one by one), yhtä teloitusta kohti jäisi aikaa 26 sekuntia. Se on melkoinen vauhti keskellä sekasortoa. Ja miten ohi kulkevat normaalit matkustajajunat olisivat reagoineet, jos radan vieressä on ruumiita täynnä oleva joukkohauta? Tai maailman juutalaisjärjestöt?
Ongelmia aiheuttaisi luultavasti junastapoistumisvaihe. Ammottavan joukkohaudan edessä juutalaiset (tai keitä junissa nyt olikin) ryntäisivät heti pakoon vaunujen alta, vaunujen yli ja sivuille joka suuntaan, ja suuri osa pääsisi karkuun, vaikka heitä tulitettaisiin. Muutenkin syntyisi suuri sekasorto. Mitä muissa vaunuissa olleet ajattelivat kuullessaan laukauksia ja huutamista ulkoa? Ehkä he vuoronsa tultua joukkovoimalla ryntäsivät päin saksalaisia, riistivät heiltä aseet ja surmasivat kaikki saksalaiset junasta? Ehkä he saivat suurenkin määrän aseita ja ammuksia saaliikseen?
Ja mitä Desboisin paikan päällä tekemiin ”löydöksiin” tulee, hänen olisi ihmisen luita ja kalloja löydettyään tullut heti ilmoittaa asiasta poliisille mahdollista rikostutkimusta varten. Tällaisesta ei kuitenkaan ole mainintaa! Eikö Desboisia lainkaan liikuta, kenen luita siinä on ja onko mahdollisesti tapahtunut suurikin rikos? Jos maastosta löytyy ihmisen ruumis tai ihmisen ruumiin osia, normaali ihminen tekee aina ilmoituksen poliisille.
Desboisin kertomus on teennäisyydessään läpinäkyvä. Hän antaa ymmärtää, että paikalla on, 60 vuotta tapahtumien jälkeen, hiljattain käynyt aarteenetsijöitä myllertämässä maata ja tuomassa esiin ihmisen luita ja kalloja. Normaali järki sanoo kuitenkin, että haudoista etsitään aarteita mahdollisimman pian hautojen syntymisen jälkeen eikä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin haudat todennäköisesti on jo pengottu. Desboisin on pakko keksiä tällainen ”viimeaikainen” toiminta, koska muutoin hän ei voi selittää maasta löytyviä ihmisen luita ja kalloja, joita hänen on pakko kirjaansa varten ”löytää”. Jos näet ihmisen luita ja kalloja maassa on, niistä normaalit ihmiset tekevät heti viranomaisille ilmoituksen ja luut ja kallot siirretään muualle tutkittaviksi. Kukaan ei uskoisi, että ihmisen luut ja kallot ovat olleet näkyvissä 60 vuotta kenenkään puuttumatta asiaan. Kultasormus on keksitty syötiksi, että ”viimeaikaisten” aarteenetsintöjen kannattavuus kävisi ilmeiseksi. ”Vesikourukin” on keksitty vahvistamaan vaikutelmaa, että viime aikoina todella on maata myllerretty ja siksi aivan uusia luita maasta putkahtanut näkyviin. Ja maassa näkyvät vaaleat juovat voivat olla esimerkiksi savea eikä niiden ole pakko olla juutalaisvereen sekoitettua kalkkia.”Kiskojen kappaleet” on keksitty muka vahvistamaan, että ko. paikassa on joskus todella kulkenut rautatie (mikä saattaa kyllä olla tottakin). Tämä Timofei Ridzvanoukiin liitetty mielikuvitustarina on pyritty tarkoin suunnittelemaan, mutta valheeseen jää aina aukkoja.
Ja jos Desboisilla on allaan yli 10 000 ihmisen joukkohauta, niin totta kai hänen – tai kansainvälisten viranomaisten ja asiantuntijoiden yhdessä - tulisi avata se, tutkia ruumiiden identiteetti, määrä ja kuolinsyyt sekä aiheet mahdollisiin oikeudenkäynteihin. Näin Desbois saisi vankan todistuksen väitteelleen, että idässä suoritettiin ampumalla juutalaisten kansanmurha; hänhän on varma, että haudassa on saksalaisten ampumia juutalaisia. Desbois ei kuitenkaan ole tehnyt elettäkään haudan todelliseksi tutkimiseksi, vaikka ihmisen luita ja kalloja pursuaa hänen silmilleen. Todennäköinen asianlaita on se, ettei joukkohautaa ja sen uhreja ole olemassakaan, tai jos on, vainajat eivät ole juutalaisia eivätkä saksalaisten uhreja.
Tämä tarina on puhdasta keksintöä, osa laajempaa valhepropagandaa ja -agendaa, jonka yksi osa on pappi Desboisin huijauskirja ”Luodein toteutettu holokausti.”
Todistaja 29 (s. 147-151). Olga Bitiouk, Voskresenskoye. Kertoo itsestään seuraavaa: ”Olimme pieniä emmekä oikein ymmärtäneet, mitä tapahtui.” Katseli tapahtumia kilometrin päästä ystävänsä Marian kotoa yläkerran ikkunasta. Hänen äitinsä ei tullut katsomaan, koska katseleminen oli kuulemma kiellettyä. Saksalaiset eivät tahtoneet ihmisten näkevän heitä. Kertoo nähneensä, että kuorma-autoja tuli ja ne menivät kilometrin päässä olevien kolmen rotkon luo. Autoista tuli ihmisiä, jotka riisuutuivat ja menivät sitten rotkoon. Kuuli sanottavan, että isot menivät yhteen rotkoon, pienet toiseen rotkoon. Sitten heidät ammuttiin. Kun kuoppia täytettiin, kuului huhujen mukaan vielä vaikerrusta, ”ihmisten on täytynyt olla vielä elossa”. Olga kuuli puhuttavan, että ihmiset olisivat olleet juutalaisia, ehkä oli muitakin. Paikalliset ihmiset olivat hiljaa, koska ”saksalaiset ampuivat ihmisiä, jotka levittivät huhuja (rumors)”. Paikalle ei voinut mennä katselemaan, ja saksalaiset häätivät alueelta pois siellä asuneet ihmiset. Huutoja kantautui Olgan korviin, ja niitä kuului yöllä ja päivällä. Kuorma-autoja hän kuuli kulkevan yöllä ja päivällä. Kun neuvostoliittolaiset joukot lähestyivät, ruumiita alettiin polttaa. Ruumiiden päälle kaadettiin kerosiinia tai muuta. Palavan lihan haju levisi. Polttamista kesti viikon, sitten kuoppa peitettiin lapioilla ja puskutraktorilla. Ampumiset ja polttamiset suoritti lähistölle sijoitettu venäläisten vankien ryhmä.
Uskokoon ken tahtoo. Desbois käyttää ”ehdottoman totuutensa” todistamiseen pikkutyttöä, joka ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Varsinaisesti tyttö kertoi nähneensä vain kuorma-autoja saapuvan rotkojen luo ja niistä tulevan ihmisiä ja kuulleensa meteliä, huutoja ja laukauksia ja haistaneensa epämiellyttävää (palavaa lihaa?). Kuulopuhetta sen sijaan olivat autoista tulleiden ihmisten juutalaisuus, venäläisten vankien osuus, eri rotkot erikokoisille ihmisille ja haudattujen ihmisten vaikerrus hautoja peitettäessä. Seuraavien asioiden kohdalla asia jää Olga Bitioukin kertomuksessa epäselväksi (havaitsiko itse vain kuuliko muilta): saapuneiden riisuutuminen ja heidän menonsa rotkoon, heidän ampumisensa, ruumiiden polttaminen, kerosiinin tms. kaataminen, kuoppien peittäminen. On epäselvää, saattoiko tyttönen itse havaita nämä kilometrin päästä ikkunasta ja ymmärtää näkemänsä oikein. Epäselväksi, tai pelkkien kuulopuheiden varaan, jää itse asian ydin: juutalaisten joukkomurha.
Hieman apua saadaan Olgan mainitseman ystävän, Marian, todistajanlausunnosta (alla heti seuraavana); Mariahan oli se, jonka talon yläkerran ikkunasta he yhdessä katselivat. Maria kertoo, että he eivät asuneet talossa tuolloin kauan (But we didn’t live there for very long), koska saksalaiset häätivät lähellä olleista taloista asukkaat pois. Maria sanoo nähneensä vain kuorma-autojen tulon ja teloitusten alkamisen, ja sen jälkeen he muuttivat isoäidin luo muualle. Olga ja Maria eivät siis ole voineet nähdä ainakaan ruumiiden polttamista, kerosiinin tms. kaatamista tai kuoppien peittämistä, ehkä eivät haistaa epämiellyttävää hajuakaan, koska he eivät päässeet enää tähystyspaikalleen kilometrin päähän tapahtumapaikasta tai lähelle muutenkaan. Nämä kohdat heidän ”silminnäkijätodistuksissaan” ovat kuulopuhetta, juoruja. Desboisin todistus ei ole todistus lainkaan, se on oleellisesti pelkkää juorujen levittelyä.
Jos katseleminen oli kiellettyä eikä äiti sen vuoksi tullut katsomaan, ei ole uskottavaa, että äiti päästi tyttönsä katselemaan tapahtumia naapurin yläkerran ikkunasta, vieläpä jatkuvasti ja vieläpä huolimatta siitä, että ”saksalaiset ampuivat niitä, jotka levittivät juttuja tapahtumista”. Jos saksalaiset tahtoivat, ettei heitä nähdä, he olisivat karkottaneet tuon naapuriperheen talostaan, joka oli kilometrin päässä. Wells kertoo yllä todistuksessaan omana kokemuksenaan, että saksalaiset eristivät toimiinsa halkaisijaltaan kuuden kilometrin suuruisen alueen, joten näiden ”todistajien” kertomukset ovat suuresti vaihtelevia. Ajatus eri rotkoista erikokoisille ihmisille on mieletön. Ampumisia tyttö ei kykene todistamaan, eikä hän tietenkään voinut nähdä kaukaa ”rotkoon”. Ruumiit eivät pala, jos hautakuoppaan vain kaadetaan polttoainetta ja sitten sytytetään; silloin vain pintakerros hiiltyy, ja itse ruumiit jäävät hapenpuutteen vuoksi palamatta.
Minkäänlaista vahvistusta Olga Bitioukin kertomukselle pappi Desbois ei hae. Täysin epäselväksi jää, mitä rotkoissa todellisuudessa tapahtui tai tapahtuiko siellä edes mitään. Pappi Desbois uskoo tällaiset jutut sellaisenaan ja osoittaa niin, että hän tietää olevansa valheen asialla suojelemassa ja vahvistamassa valhetta. Jopa Olga Bitioukin todistuksen eteen Desbois liittää valheen (s. 147): Desbois kertoo, että Olga ja Maria katselivat, kun kuorma-autoja tuli, juutalaisia tuli niistä ulos ja juutalaisia tapettiin ja haudattiin heidän silmiensä edessä. Myöhemmin heidät kaivettiin ylös ja poltettiin. ”Tämä kaikki tapahtui lapsijoukon silmien edessä…”. Desbois siis valehtelee jopa todistajiensa näkemisistä! Olgaa ja Mariaa Desbois oli haastatellut samana päivänä, 13.7.2006.
Todistaja 30 (s. 147-148, 155-159, kuvaliite). Maria, Voskresenskoye, edellisen todistajan (Olgan) mainitsema ystävä. Maria ja Olga siis yhdessä katselivat Marian talon yläkerran ikkunasta tapahtumia. Koska näiden kahden todistajan kertomukset nivoutuvat läheisesti toisiinsa, pyydän katsomaan yllä olevaa Olgan todistusta.
Mariakin kertoo, ettei hän suoraa päätä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Kuorma-autojen saapumisestakin hän kuuli isältään. Kuorma-autoista kuulemma tuli ihmisiä, heidät riisuttiin ja sitten heidät ammuttiin. Tätä tapahtui useamman kerran. Kuten yllä Olgan kertomuksessa jo todettiin, Marian perhe häädettiin pian talosta pois muiden lähellä asuvien tavoin eivätkä he niin ollen voineet katsella enää ikkunasta. Maria ei nähnyt, olivatko ihmiset juutalaisia. Aluksi ihmiset kuitenkin kertoivat, että ihmisiä teloitettiin, ja sitten, että he olivat juutalaisia ja mustalaisia. Maria sanoo, ettei hän tiedä, oliko tuo totta. Toisin kuin Olga, Maria kertoo, ettei kuulunut mitään huutoja. Tapahtumia Marialle kuulemma selosti hänen isänsä. Maria kertoo myös, että heidän asuessaan jo muualla isoäidin luona löytyi vielä mädäntymättömiä ruumiita. Sotavankeja tuotiin avaamaan haudat, kaatamaan ruumiiden päälle bensiiniä (petrol) ja polttamaan ne. Polttaminen kesti kauan. Polttotuhkasta kerättiin kultahampaat ja arvoesineet.
Uskokoon ken tahtoo. Desbois käyttää tässäkin hyväkseen pikkutyttöä, joka ei varsinaisesti lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Nähtävästi tyttö on – jos mitään ylipäätään tapahtui – nähnyt vain joitakin kuorma-autoja, ei muuta. Muu on kuulopuhetta. Suurimman osan ajastakin hän on asunut kokonaan muualla kuin tapahtumapaikan lähellä.
Desboisin kuvaus Mariasta ja Marian näkemisistä sen sijaan on röyhkeän valheellinen. Joidenkin todistajanlausuntojen eteen Desbois liittää oman ”esipuheensa”, jossa hän tekee lukijoille ”selviksi” asioita, jos ne eivät itse todistajanlausunnoista käy ilmi. Kiivaasti pappi Desbois pyrkii ”fokukseensa” todistajiensa kustannuksella. Mariasta on kirjassa kuva, jossa Maria itkee. Kirjan tekstistä käy ilmi, että Maria itki, koska hänellä oli ollut riita miehensä kanssa siitä, voiko ja tuleeko Marian lainkaan antaa todistajanlausuntoa, ja mies oli kovasti kiivastunut. Desbois kuitenkin ilmoittaa, että Maria itki sodanaikaisten kokemustensa tähden! Pappi Desbois käyttää väärin Marian itkemistä ja Marian kuvaa. Täysverinen lurjus.
Kun yllä Marian itsensä todistuksesta käy ilmi, ettei hän itse nähnyt juuri mitään, Desbois yltyy tällaiseen valehteluun (samantapainen oli jo Olgan kohdalla): Maria kuulemma oli nähnyt juutalaisten teloituksen. Myöhemmin Maria kuulemma oli nähnyt uhrien ruumiita kaivettavan ylös; venäläisten sotavankien tehtäväksi oli annettu polttaa ruumiit. Maria oli kuulemma nähnyt, että joka päivä sotavankien oli kaivettava ruumiita esiin, laskettava ne ja pystytettävä jopa 2000 ihmisen polttorovioita. Maria oli kuulemma nähnyt, että rovio rakennettiin niin, että metallitangoille asetettiin poikittain puulautoja, joiden päälle ruumiit sitten asetettiin. Maria oli kuulemma nähnyt, että naisten ruumiit asetettiin alimmaisiksi ruokkimaan liekkiä. Näin juutalaisten orjuudessa hääräävä pappi sanoo. Kuitenkaan Maria ei ollut missään lähelläkään näkemässä! Tämä, että näin julkeasti valehdellaan koko maailman edessä (kirja on kaikkien saatavilla), tekee tästä papista täysverisen huijarin. Yksikään sana Desboisin kirjassa ei ole luotettava.
Todistaja 31 (s. 166-168, 170-171, 173, 179-184). Anton Davidovski eli Stepan Davidovski (hakemisto ilmoittaa, että nämä ovat sama henkilö), Busk. Tässä on toinen Buskin todistaja yllä mainitun Anna Dychkantin (todistaja 27) lisäksi. Merkillisesti Davidovskista kirjoitetaan kahdella eri etunimellä ja ikään kuin kahtena eri henkilönä, ja tämä herättää epäilyksen, että kirjalla on mahdollisesti ollut useampia kirjoittajia. Tai sitten ei ole huomattu, että samasta henkilöstä on kaksi eri haastattelua (toinen v. 2005, toinen v. 2006) ja niitä on käsitelty erillisinä.
Vuonna 2005, kun Anna Dychkant kieltäytyi enemmistä todistajanlausunnoista, Desboisin ryhmä kohtasi sattumalta Buskin juutalaisen hautausmaan luona lehmiä paimentavan Anton Davidovskin ja haastatteli häntä paikan päällä. Anton kertoi olleensa yhdessä Annan ja muiden lasten kanssa heinäladossa katselemassa. Hän selitti, kuinka ukrainalaiset poliisit saksalaisten upseereiden läsnäollessa ampuivat juutalaisia, niin että nämä putosivat pää edellä kuoppaan. Buskin ghetossa kuulemma ammuttiin aiemmin juutalaisia ja sitten paikalliset talonpojat määrättiin kärryillään kuljettamaan ruumiit juutalaiselle hautausmaalle. Anton näki nämä kuljetukset, koska hän asui tien varrella. Davidovski osoitti Desboisin ryhmälle hautojen paikat, ja hautoja oli seitsemän.
Vuoden 2006 haastattelussa Davidovski kertoi olleensa töissä juomatehtaassa ghetossa. Ilmeisesti Davidovski on siis juutalainen. Gheton väki kävi töissä, ja ghetossa liikkumiseen tarvittiin henkilöllisyystodistus. Ghettoa johti saksalaisten alaisuudessa gheton oma juutalaisneuvosto, ja siellä oli myös oma juutalainen poliisi. Ennen saksalaisten saapumista v. 1941 alueella oli ollut Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD, ja ennen saksalaisten tuloa nämä olivat murhanneet 33 vankiloissa ollutta poliittista vihollistaan, joukossa lääkäreitä ja insinöörejä. Saksalaisten saavuttua omaiset saivat haudata nämä murhatut.
Ghettoa ei perustettu heti, ja juutalaiset jatkoivat aluksi toimintaansa suhteellisen vapaasti. Syksyn mittaan 1941 perustettiin kaksi ghettoa. Ghetoissa vallitsi nälkä ja siellä riehui pilkkukuume. Osa kommunistijuutalaisia oli jäänyt ghettoon (eikä lähtenyt neuvostoliittolaisten mukana), ja nämä kuulemma surmattiin. Kesäkuun puolivälissä 1943 (itse asiassa 21.5.1943) juutalaiset koottiin gheton torille, ja heitä lähetettiin eri puolille, esimerkiksi Rabovin metsään, Chuchmanin metsään, Sokeliin ja Rava-Ruskaan, mutta ne, jotka juutalaisia koottaessa olivat piiloutuneet ja sitten löydettiin, vietiin ensin vankilaan ja sitten 10-15 hengen ryhmissä Buskin juutalaiselle hautausmaalle, jossa heidät pakotettiin kaivamaan hautoja ja sitten ammuttiin. Tätä jatkui koko kesä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Juutalaisilla poliiseilla oli ghetossa melko vapaat oltavat, ja he saattoivat jopa karata. Niinpä Buskissa 30-40 juutalaista vietti sodan metsissä. Kun ghetto oli purettu, juutalaiset poliisit lähetettiin Oleskoon (heitä ei siis tapettu). Tämän haastattelun yhteydessä pappi Desbois toi julki, että hän oli löytänyt Buskin juutalaisen hautausmaan viereisissä kaivauksissa haudan, jossa oli vain naisten ja lasten ruumiita. Sivun 227 loppuviitteessä Desbois kuvaa gheton purkamista toisin kuin Davidovski. Desbois kirjoittaa, että kun ghetto 21.5.1943 lakkautettiin, 1200 juutalaista teloitettiin ja 300 työkykyistä lähetettiin Janovskan leiriin Lviviin. Noita 1200 ei siis tämän mukaan lähetettykään muualle vaan ilmeisesti sullottiin Desboisin hautoihin ja peitettiin sitten Desboisin toimesta sementillä.
Davidovski on ainoa Desboisin todistajista, jonka todistusta on syytä tutkia hieman tarkemmin. Osa hänenkin todistuksestaan on suoraa valehtelua tai naiivia kuulopuheiden toistamista, kuten esimerkiksi se, että hän olisi muiden lasten kanssa tullut heinäladosta katselemaan ihmisten joukkomurhia. Kukaan lapsi ei toimi niin, ja tarina on ehdottomasti valhetta. Davidovskin todistuksessa on viitteitä siitä, keitä Buskin yhteishaudoissa saattaa olla. Ensinnäkin siellä saattaa olla ghetossa riehuneen pilkkukuumeen uhreja, joiden ruumiita talonpojat olisivat sitten kärränneet Davidovskin talon ohi hautausmaalle; kuolleet eivät siis olisikaan ”ghetossa murhattuja”. Toiseksi siellä saattaa olla kommunistisabotööreja, -partisaaneja tai –rikollisia, ehkä jopa laillisten repressaalien uhreja, joita ukrainalaiset poliisit ja saksalaiset olisivat teloittaneet; ukrainalaisten omat kostotoimet NKVD:n murhien vuoksi ovat myös mahdollisia. Kolmanneksi siellä saattavat olla nuo 33 (tai enemmän) NKVD:n murhaamaa, sillä hautaamiset tapahtuivat saksalaisten kontrollissa, ja saksalaiset ovat voineet määrätä yhteishautaamiset. Kuvista päätellen haudat saattavat olla saksalaisten määräämiä, sillä saksalaiset hautasivat, kuten aiemmin jo tuli ilmi, vainajat aina vähintään kolmen metrin syvyyteen ja nähtävästi vain yhteen kerrokseen. Neljänneksi siellä saattaa olla niitä, jotka olivat ryhtyneet kapinoimaan saksalaisia vastaan, kun saksalaiset kokosivat gheton juutalaisia. Tällaisesta sodanaikaisesta kurittomuudesta saattoi seurata kuolemanrangaistus.
Moni näistä vaihtoehdoista selittää sen, että Davidovski, Anna Dychkant ja ehkä jotkut muutkin Buskin todistajat saattoivat aivan oikein osoittaa yhteishautojen paikat. Sen sijaan Desboisin oma kommentti haudasta, jossa olisi ollut vain naisten ja lasten ruumiita, on outo, koska hän ei esitä kirjassaan valokuvaa tällaisesta haudasta (kuten ei mistään muustakaan haudasta) eikä hänen väitteellään ole muutakaan vahvistusta. Silti Desbois on sementillä peittänyt Buskin haudat. Buskin haudat ja niissä olevat vainajat olisi ehdottomasti pitänyt tutkia, koska niihin liittyi rikosepäily.
Todistaja 32 (168-169, 184-191, kuvaliite). Eugenia Nazarenko, Busk. Eugenia Nazarenko on kolmas Busk-todistaja Anna Dychkantin (todistaja 27) ja Anton Davidovskin (todistaja 31) lisäksi. Hän kertoo itsestään: ”Olin pieni, en käsittänyt kaikkea, mitä tapahtui.” Eugenian pelimanni-isä oli määrätty Buskin juutalaiselle hautausmaalle täyttämään hautakuoppia. Eugenia näki kaiken, koska hän ”kykeni pääsemään joelle” (I was able to get to the river). Hautausmaalla oli paljon poliiseja, saksalaisia ja työhön määrättyjä ukrainalaisia. Juutalaiset kaivoivat hautakuoppansa itse, ukrainalaiset peittivät haudat. Kun Desbois kysyi, mistä Eugenia tiesi, että paikalla tapahtuu jotain, Eugenia vastasi: ”Kaikki tiesivät, että he tappoivat juutalaisia. Jokaiseen kylään he tekivät gheton, panivat kaikki juutalaiset siihen ja sitten tappoivat heidät.” Niiltä, joilla oli hyvät vaatteet, ne riisuttiin pois, mutta muut heitettiin hautaan vaatteet päällä. Eugenia ei tiennyt, kuinka monta kertaa teloituksia oli, tiesi vain, että niitä oli useamman kerran. Juutalaiset asetettiin hautakuopan reunalle, ja sitten heidät ammuttiin ja he putosivat hautaan. Jotkut putosivat hautaan, vaikkeivät olleet vielä kuolleet. Ghetosta tapettiin lopulta kaikki. Juutalaiset poliisitkin tuotiin lopulta hautakuopalle ja tapettiin sinne, tosin Eugenia itse ei nähnyt poliisien teloituksia, kuuli vain ihmisten puhuvan niistä. Eugenian isä tuli kotiin komennukseltaan jo valoisana aikana. Sitten hän kertoi koko perheelle (vaimolleen, Eugenialle ja Eugenian kahdelle sisarelle), mitä tapahtui. Kaikki kuulemma itkivät. Isä sai määräyksen töihin toisenkin kerran.
Uskokoon ken tahtoo. Kuinka pieni tyttö, joka ei edes ymmärtänyt kunnolla tapahtumia, hankkiutui teloituspaikan viereen katselemaan joukkoteloitusta? Kukaan pikkulapsi ei toimi niin! Lapset juoksevat kauas pois, ja itkevät tällaista kauheutta. Viimeistään ensimmäinen laukaus saa lapsen säntäämään pois tuhatta ja sataa. Tämä Eugenian tarina on ehdottomasti valhetta. Kuinka tyttö olisi erottanut, kuka kaivoi hautoja ja kuka peitti niitä, kun kummillakaan ei ollut univormuja? Kuinka pikkutyttö olisi tiennyt mitään saksalaisten juutalaispolitiikasta? Kuinka tyttö näki, että jotkut putosivat hautaan elävinä? Pystyikö tyttö näkemään hautapaikan ihmistungoksesta, koska hänen isänsä lähti kotiin, jotta ehtisi kotiin ennen isäänsä nähdäkseen, että hän tuli kotiin vielä ”valoisana aikana”? Ja miksei Eugenia kertonut isälleen, että hän oli nähnyt jo kaiken, kun isä illalla alkoi kertoa koko perheelle, mitä tapahtui? Mitä taas vaatteet päällä hautaan joutuneisiin tulee, niin paljastetuista haudoista otetut valokuvat osoittavat, ettei yhdenkään ruumiin päällä tai vierellä ole jäänteitä vaatetuksesta! Kyllä niitä 60 vuoden jälkeen vielä löytyisi.
Pappi Desbois kertoo (s. 169) tästä tapauksesta osaksi toisin kuin Eugenia itse todistuksessaan. Desboisin mukaan isä oli määrätty sekä kaivamaan hautaa että peittämään sitä, kun Eugenia sanoi, että isä oli määrätty vain peittämään hautaa. Lisäksi Desboisin mukaan äiti olisi vienyt Eugenian joen rannalle katsomaan, mitä saksalaiset tekevät hänen aviomiehelleen viereisessä joukkomurhatapahtumassa (kauhea äiti!). Äiti ei itse muka voinut jäädä katsomaan, koska hän aikuisena oli liian iso voidakseen piiloutua ruohikkoon, ja niin tyttö yksin jäi joukkomurhateatterin ääreen, jopa istuen, kuten Desbois laittaa Eugenian sanomaan. Ja jos Eugenia ja Eugenialta asioista kuullut äiti sitten myöhemmin tiesivät tapahtumista, miksi he vielä kuuntelivat isän kertomusta illalla ja itkivät, ikään kuin eivät olisi tienneet mitään? Juutalaiset ja Desbois nähtävästi vääristelevät Eugenian todistusta.
Todistaja 33 (s. 172-173). Lydia, Busk. Lydia on neljäs Busk-todistaja todistajien 27, 31 ja 32 lisäksi. Kertoo nähneensä hevoskärryissä tuotavan Buskin ghetossa tapettujen naisten ruumiita. Uskoi, että nämä naiset olivat joko piiloutuneet tai yrittäneet paeta. Lydia oli tyttösenä juossut kärryjen perässä hautausmaan portille asti. Hän oletti, että saksalaiset olivat tappaneet paljon ihmisiä ghetossa. Näki myös kuorma-autoja, jotka olivat täynnä itkeviä naisia ja lapsia. Eräänä päivänä Lydia yllättäen ilmestyi Desboisin ryhmän luokse juutalaiselle hautausmaalle ja näytti juutalaisten hautojen paikat.
Uskokoon ken haluaa. Eivät tyttölapset juoksentele ruumisvaunujen perässä eivätkä saksalaiset lähetelleet mahdollisesti tappamiensa ihmisten ruumiita avoimissa kärryissä pitkin kyliä, niin että kaikki voivat nähdä ne. Kyllä rangaistus- ja kostoteloitukset suoritettiin paikoissa, joihin ruumiit voitiin myös haudata. Ja jos ruumiita olisi tuolla tavalla kuljeteltukin, niin vainajat voisivat olla esimerkiksi pilkkukuume-epidemiaan kuolleita. Kuinka pikkutyttö tiesi, että ruumiit oli nimenomaan tapettu ghetossa? Oliko hän varma, ettei kasan alla ollut miesten ruumiita? Jos kuorma-autoissa olisi kuljeteltu itkeviä naisia ja lapsia kaikkien nähden ilmeisesti teloitettaviksi, niin saksalaiset olisivat saattaneet kohdata veristä vastarintaa sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät moista hyväksyneet. Ympäristön partisaanit olivat vaarallisia. Varsinkin jos heidän vaimoihinsa ja lapsiinsa kajottiin. Mitä joukkohautojen paikkaan tulee, niin viittaan todistajan 31 kohdalla kerrottuun. Joukkohautojen paikka tiedettiin nähtävästi yleisesti. Tämä taas viittaa siihen, ettei hautoihin liity välttämättä rikosta. Silloin kun suoritetaan rikollisia joukkomurhia, toimitaan salassa ja ihmisten katseilta piilossa. Näin ei ollut Buskissa asianlaita. Kaikki ovat tienneet yhteishaudoista, mutta asia ei ole ketään suuremmin liikuttanut. Nähtävästi naiset ja lapset on sijoitettu tähän todistukseen tähtäimenä tunteisiin vetoaminen.
Todistaja 34 (s. 173-175). Todistajatrio Ivan, siivoojanainen ja Stanislav. Nämä kolme todistajaa olivat antaneet todistajanlausuntonsa Buskin piirisyyttäjälle vuonna 1944, kun tämä kuulusteli alueen ukrainalaisia. Käsittelen nämä kolme tässä yhdessä, koska lausunnot ovat vuodelta 1944 ja niissä esiin nousevat asiat ovat samansuuntaisia. Desboisin ryhmä oli löytänyt nämä kolme todistajanlausuntoa USA:n holokaustimuseon (USHMM) mikrofilmaamista neuvostoliittolaisista arkistoista. Desbois ei anna Ivanin eikä Stanislavin sukunimiä eikä siivoojanaisen nimeä, noudattaen tässäkin kirjan linjaa, että konkreettiset tiedot, jotka voitaisiin jälkikäteen tarkistaa, jätetään minimiin. Desbois ei ilmoita, miksi piirisyyttäjä kuulusteluita vuonna 1944 järjesti, mutta koska kyseessä on neuvostoliittolaisen komission arkistoitu tutkimus, asiaan on suhtauduttava suurella varauksella, jopa todennäköisenä valheena jossakin suhteessa. Tuohon aikaan neuvostoliittolaiset kiivaasti pyrkivät löytämään aineistoa, josta syyttää saksalaisia, samoin neuvostoliittolaisten omia kauhutöitä pyrittiin ”todistamaan” saksalaisten tekemiksi. Buskin hautojen vainajat saattavat hyvinkin olla neuvostoliittolaisten itsensä sinne toimittamia, ja tästä on puhuttu jo edellä. On kuitenkin eräs syy, jonka vuoksi otan asian tässä esiin.
Ivan oli Buskin juutalaisen hautausmaan hoitaja. Ivan todisti 1944, että ukrainalaiset poliisit ja 4-5 saksalaista kuljettivat viikon ajan juutalaisia kuorma-autolla hautakuopalle, joka oli valmiiksi kaivettu. Kuopan reunalle asetetut juutalaiset ammuttiin konekiväärillä. Tapettujen määrää Ivan ei tarkkaan tiennyt, paljon heitä kuitenkin oli. Kaikki nämä juutalaiset ovat Buskin hautausmaan vieressä olevissa n. kymmenessä haudassa. Kertoi tietävänsä kaikki nuo haudat. Ivan ei kerro, päästettiinkö hänet itse seuraamaan tapahtumia.
Siivoojanainen teki töitä saksalaisille. Joka ilta kuuli saksalaisten puhuvan teloituksista ja kerskailevan niillä. Kuulemansa perusteella muisti kaikki teloitukset päivämäärineen ja olosuhteineen. Uskokoon ken haluaa. Saksalaisetko antavat asioidensa tulla siivoojan tietoon koko maailmalle levitettäviksi? Miksi siivooja oli aina läsnä heidän puhuessaan? Miksi he säntillisesti toimivat niin, että siivooja sai aina kaikki yksityiskohdatkin teloituksista tietoonsa ja maailmalle levitettäviksi? Vai olivatko kyseessä ehkä täysin lailliset toimet, joiden joutuminen sivullisten tietoon ei ollut niin vaarallista?
Stanislav, siivoojanaisen naapuri, oli desiatnik, yleensä noin kymmenen talon ryhmän yhdysmies yleiseen järjestykseen ja yhteiskunta-asioihin liittyvissä kysymyksissä (neuvostoliittolaista alkuperää, saksalaiset säilyttivät järjestelmän). Saksalaisten ja kaupungin pormestarin käskyt menivät ihmisille desiatnikin kautta. Saksalaiset määräsivät hänen kauttaan paikallisia ihmisiä kaivamaan hautakuoppia juutalaisen hautausmaan viereen. Sitten kuopille kuljetettiin gheton juutalaisia, jotka asetettiin kuoppien reunoille ja ammuttiin konekiväärillä. Tätä kesti yli viikon toukokuussa 1943. Yli tuhat juutalaista tapettiin kansalaisten silmien edessä. Kansalaisten oli pakko peittää haudat. Yhteensä juutalaisella hautausmaalla Stanislavin mukaan oli lähes kymmenen hautaa, joihin oli haudattu juutalaisten ruumiita.
Käy siis selville, että haudat olivat kaikkien tiedossa jo v. 1943. Syy siihen, että otan asian esiin tässä, on se, että hautoja ja niiden vainajia ei tuolloin (vuoden 1944 tutkimuksissa) tutkittu. Yhteishautoja ei avattu, eikä niissä olevien ruumiiden määrää, alkuperää, kuolinsyytä ja kuolinajankohtaa tutkittu. Jätettiin osoittamatta sitovasti, keitä haudassa itse asiassa on ja miksi he hautaan olivat joutuneet. Syy siihen, ettei näin tehty, on mitä todennäköisimmin se, ettei totuuden haluttu tulevan julki. Jos haudoissa olisi saksalaisten rikollisesti teloittamia juutalaisia, ne olisi kaikki avattu kiireesti ja koko maailmalle olisi esitelty hautojen sisältö. Olisi tehty rikostekniset ja oikeuslääketieteelliset tutkimukset, ja tutkimus olisi muutenkin tehty täydellisesti ja asianmukaisesti. Mutta hautoja ei avattu lainkaan, vaikka monet ihmiset osoittamalla osoittivat niiden paikan. Samoin pappi Desboisille ja hänen taustallaan hääriville juutalaisille on monen ihmisen voimin osoitettu hautojen paikat ja esitetty väitteet rikoksista, mutta avattuaan haudat vain pinnallisesti, luutakaan siirtämättä, Desbois peitti haudat heti sementillä tutkimatta hänkään, keitä haudoissa todellisuudessa on, paljonko heitä on ja mikä on vainajien kuolinsyy ja kuolinajankohta. Valokuvien perusteella haudoissa on kymmeniä tai - jos muissakin haudoissa on ruumiita - joitakin satoja ruumiita, ja väitteet 1200:sta näyttävät liioitelluilta. Koska Desboiskin jätti haudat ja ruumiit todellisesti tutkimatta, hautoihin ei liity mitään saksalaisten rikosta. Asia päätettiin haudata betoniin. Saksalaisten syyllisyys päätettiin ”todistaa” pelkkien todistajanlausuntojen, arkistojen ja hylsyjen perusteella tutkimatta itse fyysistä todellisuutta. Tällaista toimintaa kutsutaan huijaamiseksi.
Todistaja 35 (s. 193-194). Anna ja Galina Boulavka, Lubomil. Äiti ja tytär. Perheessä oli piiloteltu nuorta juutalaista tyttöä viikkojen ajan. Tämä kuitenkin kyllästyi piilotteluun ja meni ulos pihaan leikkimään. Sattumalta ohi kulkeneet saksalaiset olivat ampuneet hänet siihen pihaan, oven eteen. Desbois jäi miettimään saksalaisten rajatonta barbariaa.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset ammuskelleet lapsia pitkin pihoja. Juutalaisiin kajoaminen oli kiellettyä. Siteeraan kirjoituksestani ”Holokausti on huijaus”:
Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.
Professori Robert Faurisson kirjoittaa asiasta näin: "Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia".
Jos tuollainen yksittäinen kurittomuus todella olisi tapahtunut Annan ja Galinan pihassa, ampuja olisi joutunut SS-sotaoikeuteen ja hänet olisi teloitettu! Saksalaiset olivat idässä panemassa kuriin näiden elukkojen barbariaa, jotka idässä kommunismillaan olivat surmanneet eläimellisesti kymmeniä miljoonia tavallisia siviili-ihmisiä ja haudanneet heidät satoihin tuhansiin joukkohautoihin Ukrainassa ja muualla Venäjällä ja uhkasivat tunkeutua Eurooppaankin murhaamaan kirjoitellen eurooppalaisista holocaustbybulletsbullshitkirjojaan yrittäessään sälyttää omia eläimellisiä ja villejä kymmenien miljoonien ihmisten joukkoteurastuksiaan eurooppalaisten niskaan. Tämä Anna ja Galina -satu on elukkojen viha- ja valhepropagandaa, elukkojen, jotka ovat vihan, valheen, huijaamisen ja murhaamisen mestareita, Desbois ulosteenvärisenä esikuvanaan naukuen milloin sitä, milloin tätä papinkaulus saastaisena kulissinaan.
Ja jos juutalaisten piilottelu oli tuolloin kiellettyä, Annan ja Galinan perhe olisi joutunut vastuuseen määräysten rikkomisesta ja heidät olisi siirretty johonkin keskitysleiriin pakkotyöhön. Juutalaisen tytön asia olisi tutkittu erikseen.
Todistaja 36 (s. 194-195). Vladimir Chtchechro, Chernovo. Juutalaisia lastattiin eräästä rakennuksesta kuorma-autoihin teloituspaikalle vietäviksi (luonnollisesti). Eräs juutalainen tyttö lähti juoksemaan karkuun, ja eräs saksalainen ampui häntä haavoittaen häntä käteen. Tyttö kaatui maahan. Vladimir, Desboisin saksansyyllistämistodistajista yksi, oli pyytänyt kuljettajaa lähtemään ajamaan. Tyttö kuitenkin liikautti kättään, jolloin salamannopeasti (quickly; luonnollisesti) yksi saksalainen riensi tytön luo ja murskasi tytön pään kiväärinperällään (luonnollisesti). Uskokoon ken tahtoo. Viittaan yllä kirjoittamaani, varsinkin siihen, mitä kirjoitan todistajan 35 kohdalla.
Todistaja 37 (s. 195-196). Raissa. Tapahtuma-aikaan kolmivuotias. Kertoo Desboisille, että hänen ukrainalainen isoäitinsä oli seurannut juutalaista miniäänsä Tsilya Meerovnaa ja tämän tytärtä Raissaa Babi Jariin ajatellen, että perhe kuljetetaan jonnekin. Hänen tarkoituksenaan oli pitää huolta Raissasta. Kun he lähestyivät kuoleman laaksoa (näin Desbois kirjoittaa), äiti Tsilya tajusi, että heidät tullaan teloittamaan, ja hän huusi isoäidille, että ottaisi tytön ja sanoisi, että tyttö on hänen. Isoäiti otti Raissan syliinsä ja juoksi ukrainalaisen poliisin luokse ja sanoi tälle, että hän on ukrainalainen, ei juutalainen. Poliisi kuitenkin yritti aseensa perällä lyödä Raissaa päähän, mutta isku osui lasta suojelevaa isoäitiä olkapäähän ja isoäiti kaatui. Eräs saksalainen tuli nostamaan isoäitiä ylös ja ohjasi heidät ammuttavien joukkoon. Isoäiti kuitenkin lähti lapsen kanssa juoksemaan karkuun. Heitä yritettiin ampua, mutta ei osuttu. He pääsivät piiloon viereiselle juutalaiselle hautausmaalle hautakivien taakse, ja yön tullen he siirtyivät sieltä pois.
Uskokoon ken tahtoo. Babi Jarissa ei tapahtunut mitään juutalaisten joukkomurhaa, kuten yllä on jo todettu. Tämä tarina on siis kommunistiseen Babi Jar -valheeseen liitetty lisävalhe. ”Raissa”-niminen henkilö valehtelee tietoisesti ja ehkä lahjottunakin.
Todistaja 38 (s. 196-197). Olga Kokodishka, Novi Jaritšev. Olivat piilotelleet juutalaisia asunnossaan. Naapuri kuitenkin ilmiantoi heidät. Gestapo saapui tutkimaan, mutta juutalaiset ehtivät paeta metsään. Kun Gestapo ei löytänyt ketään, he ampuivat perheen isän koko perheen nähden.
Uskokoon ken tahtoo. Jos juutalaisten piilottelu oli määräyksin kielletty ja piilottelusta oli säädetty rangaistuksia, silloin perhe yhdessä syyllistyi rikokseen silloista vallanpitäjää kohtaan. Kuolemanrangaistusta piilottelusta ei kuitenkaan annettu, useimmiten piilottelijat joutuivat keskitysleireihin pakkotyöhön. Jos Gestapon mies todella olisi surmannut perheen isän, hän itse olisi rikkonut saksalaisia määräyksiä, joissa tällainen tappaminen kiellettiin, ja hän olisi joutunut sotaoikeuteen. Ja jos rangaistukseksi olisikin säädetty kuolemantuomio, asia olisi käsitelty saksalaisessa oikeudessa eikä talon pihalla. Juutalaisten asia olisi tutkittu erikseen. Olgan tarina on todennäköisesti perätön, eikä se ainakaan todista Desboisin ”luodein toteutettua holokaustia.”
Todistaja 39 (s. 197-201). Maria Kedrovska, Bobovry Kut, tapahtuma-aikaan 5-vuotias. Äiti venäläinen, isä juutalainen. Kun saksalaiset tulivat kylään, he kokosivat ukrainalaisten poliisien kanssa kaikki juutalaiset kanttiinirakennukseen. Aluksi Maria jätettiin rauhaan, koska heille oli kerrottu, että hänen äitinsä on venäläinen ja että hänen juutalainen isänsä oli rintamalla. Sitten kuitenkin Maria ja hänen äitinsä vietiin eräiden muiden mukana ja suljettiin erääseen kellariin, jossa he joutuivat olemaan kolme päivää; Marian mukaan he varmaankin odottivat ohjeita, mitä heille tulee tehdä. Sitten heidät kävelytettiin ihmisjonojen mukana eräälle kaivolle, ja jonossa olivat heidän lisäkseen myös Marian juutalaisen isän äiti ja kaksi sisarta lapsineen. Ihmiset tiesivät, että heidät tullaan tappamaan, ja laukauksia kuului. Kaivolla ihmisiä tapettiin ja heitettiin kaivoon, jotkut heittäytyivät sinne itse elävinä. Ampuminen kesti kaksi tuntia. Kaivosta kuulemma kuului huutoja kolmen päivän ajan. Marian mukaan kaivon on täytynyt olla ainakin 80 metriä syvä.
Saksalaiset kuitenkin ottivat Marian erilleen, ja saatuaan ohjeita (paikalle tuli saksalainen jonkin paperin kanssa, joka luettiin) he veivät hänet noin tunnin päästä toiseen kylään sukulaisten luokse. Kaikki ne Marian perheestä, jotka jäivät kaivolle, heitettiin kaivoon. Äidistään Maria kertoo, että hänet otettiin pois jonosta ennen kaivolle saapumista; nähtävästi hän sekosi ja hänet vietiin vankilaan. Hän ei nähnyt äitiään enää koskaan sen jälkeen.
Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät tappaneet juutalaisia näiden juutalaisuuden vuoksi; sellainen oli ankarasti kiellettyä, kuten yllä tuli esiin. Kyseessä ei voinut olla myöskään laillinen repressaali partisaanien sabotaasitekojen, murhien tai muiden rikosten vuoksi tai partisaanien auttamisen vuoksi, koska ihmisiä eroteltiin etnisyyden mukaan. Eikä Mariaa olisi viety teloituspaikalle, jos ohjeita hänen kohtelustaan ei oltu vielä saatu. Maria on tässä keksityssä sadussa pantu kävelemään kaivolle asti, että saataisiin ”silminnäkijä”. Eikä Maria voinut tietää ampumisten kestoaikaa tai sitä, että kaivosta kuului huutoja kolmen päivän ajan, jos hänet siirrettiin pysyvästi kokonaan muualle. Eikä sekoaminen säästä ampumiselta! Äiti on tässä sadussa pantu ”sekoamaan”, koska hänestä muodostui tässä sadussa ongelma. Jos tyttö pelastui äidin venäläisyyden tähden, miksi venäläinen äiti sitten oli jonossa? On myös selvää, että jos kyseinen kaivo todella on ollut suuren rikoksen paikka, se olisi avattu ja uhrit olisi kaivettu ylös, tunnistettu ja heidän kuolinsyynsä ja kuolinajankohtansa olisi selvitetty. Näin ei ole tehty, vaikka kaivo varmasti löytyisi helposti. Tämä tarina on juutalaiskommunistinen propagandavalhe.
Todistaja 40 (s. 204-205). Kaksi naista Satanivista. Desboisin ryhmä kohtasi kaksi naista, jotka kertoivat, että sodan aikana v. 1942 joitakin juutalaisia suljettiin torin alla olleeseen kellariin. Ensin kellarissa oli poltettu olkia heidän tukehduttamisekseen, sitten ovi oli suljettu lopuksi oven päälle oli kasattu kaksi metriä maata (nähtävästi ovi oli vaakasuorassa torilla ja siitä johti väylä alas kellariin). Neljän päivän ajan juutalaisten pyrkiessä ulos torin maa liikkui (one could see the ground of the marketplace moving). Kellari kuulemma avattiin seuraavan kerran vasta vuonna 1954. Uskokoon ken tahtoo. Uskokoon torin liikkumiset ja 12-vuotiset tutkimusten laiminlyönnit. Tällaisia satuja jokainen voi keksiä vaikka miljoonia. Jos asiassa olisi perää, tapaus ja uhrit olisi kirkuvin otsikoin esitelty koko maailmalle.
Todistaja 41 (s. 205-207). Aviopari, Bertniki. Kertoivat että naapuri piilotteli sodan aikana paljon juutalaisia. Hän tukehdutti heidät kaikki öisin sängynpeitteillä ja vei heidän ruumiinsa viereiseen metsäiseen louhokseen. Uskokoon ken tahtoo. Saahan näitä tarinoita kertoilla. Ehkä jonkun päähän vielä joskus pälkähtää käydä katsastamassa noita ruumiita.
Todistaja 42 (s. 207-210). Tamara Lopatina, Feodosia. Kun saksalaiset saapuivat, juutalaisille toimitettiin ilmoitus, että kaikkien on kokoonnuttava vankilaan kolmen päivän muona mukanaan ja että matka jatkuisi Palestiinaan. Kaikki juutalaiset menivät. Alueen krymchakeille tuli samanlainen ilmoitus kuukautta myöhemmin, kun Himmler oli määritellyt, että myös krymchakit ovat juutalaisia. Krymchakit kuulemma tuolloin jo tiesivät, että heidätkin tapetaan. Tamara, joka oli venäläinen ja tuolloin 14-vuotias, seurasi krymchak-ystäväänsä vankilan portille, mutta venäläinen poliisi sysäsi hänetkin sisälle. Tamara ryhtyi itkemään, mutta paikalle tuli eräs saksalainen, joka, Tamaran kerrottua olevansa venäläinen, potkaisi Tamaraa niin, että tämä lensi ilmassa viisi metriä (I flew five meters through the air), ja käski hänen poistua.
Kaikki juutalaiset kuulemma tapettiin kaupungin ulkopuolella rotkossa (toisessa kohdassa: panssarikaivannoissa). Siellä heidät riisuttiin ja ammuttiin. Itse Tamara ei ollut koskaan käynyt siellä, eikä hän nähnyt teloituksia. Maa liikkui teloitusten jälkeen kolme päivää, koska ihmisiä oli hautakaivannoissa vielä elossa.
Uskokoon ken tahtoo. Ei kukaan tule kokoontumispaikkaan, jos tietää jo valmiiksi tulevansa siellä tapetuksi. Eikä ketään heitetä vankilaan ottamatta selvää, kenestä on kyse. Ja jokainen voi koettaa potkaista 14-vuotiasta tyttöä, lentääkö 5 metriä ilmassa. Eivätkä haudat liiku hetkeäkään, sillä maan alla ihminen, vaikka maan alle joutuessaan olisi elossa, tukehtuu hyvin nopeasti (jokainen voi koettaa olla hengittämättä, onnistuuko kolmea päivää). Jälkimmäinen osa Tamaran kertomuksesta on kuulopuhetta, alkuosa on joko tietoista valehtelua tai mielikuvituksen tuotetta.
Todistaja 43 (s. 211-212). Doran kaksi naapuria? Tälle tarinalle Desbois ei anna selkeää kertojaa, joten ehkä silminnäkijätodistaja on Desbois itse. Tarinan tähti on Dora, 4,5-vuotias pieni krymchak-tyttö Simferopolista Krimiltä. Pappi Desbois kirjoittaa: Kun saksalaiset olivat Simferopolissa ensin tuhonneet aškenaasi-juutalaiset, he muutaman kuukauden kuluttua määräsivät koolle myös krymchakit, jotka Himmler sillä välin oli myös määrittänyt juutalaisiksi, ja kuljettivat heidät teloituspaikalle 11 kilometrin päähän kaupungista ja teloittivat heidät siellä. Dora vietiin kahden muun perheensä jäsenen kanssa. Ne perheenjäsenet, jotka olivat paenneet, pyysivät kahta naapuria menemään teloituspaikalle neuvottelemaan saksalaisten kanssa, ettei Doraa teloitettaisi. Naapurit lähtivät, ja kun he olivat saapuneet teloituspaikan kohdalle, he havaitsivat saksalaisten pystyttäneen tiesulun. Tie suljettiin teloitusten ajaksi. Sulun toisella puolella he havaitsivat Doran, joka oli alasti jäätävässä kylmyydessä (icy cold). Dora pyyteli saksalaisia antamaan hänelle takaisin hänen takkinsa: ”Antakaa minulle minun takkini, annan teille sen sijaan kenkäni!” Mutta saksalaiset eivät kuunnelleet. Dora ammuttiin.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset tuhonneet juutalaisia juutalaisuuden tähden. Se oli ankarasti kiellettyä, kuten yllä jo todettiin. Saksalaiset rankaisivat niitä omiaan, jotka kajosivat laittomasti juutalaisiin! Ja mikä sellainen teloituspaikka olisi, jonka paikan kaikki tietäisivät! Siellä saksalaiset olisivat suuressa vaarassa, sillä partisaanit saattaisivat hyökätä kuolettavasti, kun heidän lapsiaan, vaimojaan ja sukulaisiaan murhataan. Tiesulku ilmoittaisi seudun partisaaneille täsmällisesti, koska heidän omaisiaan teloitetaan. Naurettava on tarina, että pikkutyttö olisi juuri sattunut olemaan sulun takana, miten sattuikaan! Eikä 4,5-vuotias pikkulapsi ryhdy käymään kauppaa vaatteista! Kylmässä hytisevä pikkulapsi itkee surkeasti. Eivätkä naapurit tiesululle olisi voineet kuulla, mitä tyttö sanoo. Vai oliko juutalaisten säilytyspaikka ja teloituspaikka kolmen metrin päässä sulusta? Silloin luultavasti saksalaiset olisivat pikaisesti siirtäneet sulun kolme kilometriä kauemmaksi. Nähtävästi sulku oli samalla joukkoteloitusten katsomo, koska Desbois sanoo: ”Dora ammuttiin.” On pakko olettaa, että pappi Desbois on Doran teurastuksen ainoa silminnäkijä.
Todistaja 44 (s. 212-213). Neuvostoliittolainen tutkimuskomissio ja Stepan Pelip, Rava-Ruska, lausunto nähtävästi vuodelta 1944 tai pian sen jälkeen. USA:n holokaustimuseosta löytyvistä neuvostoliittolaisten tutkimuskomissioiden mikrofilmatuista arkistoista Desboisin ryhmä löysi Rava-Ruskan alueella toimineen metsänvartija Stepan Pelipin selvityksen. Pelip kertoo lausunnossaan, että saksalaisten miehitysaikana hän työskenteli Rava-Ruskassa metsänvartijana vyöhykkeillä 51 ja 52, alueilla, joilla saksalaiset teloittivat juutalaisen väestön. Pelipin työpaikka sijaitsi 700 metrin päässä teloituspaikasta, ja siitä, Pelipin omin sanoin, hän ”kykeni näkemään saksalaisten fasististen vainoajien toimeenpaneman juutalaisen väestön teloittamisen.” Marraskuussa 1942 ranskalaiset sotavangit olivat kaivaneet alueelle 18 metriä pitkän, 8 metriä leveän ja lähes 4 metriä syvän kuopan. Joulukuun 5. ja 12. päivien välillä saksalaiset toivat paikalle kuorma-autoilla juutalaisia, jotka kuuden ryhmissä vietiin kuopan reunalle ja ammuttiin siihen. Alle 2- tai 3-vuotiaita saksalaiset eivät ampuneet vaan heittivät heidät elävinä hautakuoppaan. Pelip näki noin 30 tapausta, jossa äideiltä revittiin lapsi sylistä ennen ampumista ja heitettiin hautaan.
Uskokoon ken tahtoo. Neuvostoliittolaiset pyrkivät kiivaasti hankkimaan todisteita saksalaisten väitetyistä kauhuteoista ja sälyttämään saksalaisten päälle myös omat rikoksensa. Kun kyseessä on neuvostoliittolaisten tutkimuskomissioiden arkisto ja juutalaisten holokaustimuseo, ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on valehtelu. Kyseisillä instansseilla ei ole alkeellisintakaan uskottavuutta, ja holokaustivalhetta yritetään jatkuvasti tukea yhä uusilla valheilla. Koska holokaustia ei lainkaan tapahtunut, ei kaasukammioissa eikä ampumalla, kaikki, mitä neuvostoliittolaiset komissiot ja holokaustimuseot holokaustista esittävät ja tuottavat, on ehdottomasti valhetta. Niinpä Pelipin lausunto voitaisiin hylätä jo tältä pohjalta. Pelip on ilmeinen kommunisti, kun hän puhuu ”saksalaisista fasistisista vainoojista.”
Selvää on, etteivät saksalaiset olisi sallineet Pelipin seurata 700 metrin päästä teloituksia ja levittää sitten asiaa koko maailman tietoon. Teloituksethan olisivat olleet rikollisia (eivät laillisia repressaaleja), koska Pelip kertoo niitä suunnitellun jo etukäteen (kuopan kaivaminen etukäteen). Alue olisi eristetty laajalta alueelta, ainakin alueelta, jonka halkaisija on kuusi kilometriä, jollaisesta Leon Wells yllä (todistaja 24) kertoo. Lapsiin liittyvä kauhupropaganda todistaa, että tässä asialla ovat huijarit. Koko tarina on keksitty hetken tarpeeseen, joka hetki tosin yhä jatkuu. Kuopasta ja sen mahdollisista vainajista ei luonnollisestikaan ole olemassa minkäänlaista konkreettista todistusta, eikä maailmalle ole esitelty sen enempää kuoppaa kuin siinä mahdollisesti olevia ruumiita: niiden määrää, identiteettiä, kuolinsyytä eikä kuolinajankohtaa.
Todistaja 45 (kuvaliitteen kuvateksti). Mikhayl Golovetskyi, Torchyn. Golovetskyi kertoo, että saksalaiset määräsivät 80 kylän talonpoikaa kaivamaan 50 metriä pitkän ja 4 metriä leveän hautakuopan, olemaan juutalaisten ympärillä teloituksen ajan ja illalla peittämään haudan. Ilmi ei käy, oliko kyseessä laillinen repressaali vai tahtooko Golovetskyi väittää kyseessä olleen rikollinen murha. Jos kyseessä olisi ollut rikollinen toimi, Golovetskyi ja 79 muuta talonpoikaa eivät olisi jääneet eloon. Heidät olisi ehdottomasti saman tien teloitettu ja niin olisi Golovetskyin suu tukittu. Ilmi ei myöskään käy teloitettavien määrä. Nähtävästi (luonnollisestikaan) Golovetskyin tarkoin tuntemaa hautaa ei ole avattu rikosteknistä, oikeuslääketieteellistä ja oikeudellista tutkimusta varten, vaan maailman pitää uskoa tällaiset väitteet, koska Golovetskyi ja Desbois niin sanovat.
Todistaja 46 (kuvaliitteen kuvateksti). Fedor Illiouk, Iltsi. Illioukin mukaan saksalaiset tappoivat osan kylän juutalaisista sulkemalla heidät neljän seinän sisään (walled up). Illiouk määrättiin kuljettamaan ruumiit hautaan. Teki 7-8 matkaa päivässä, kuljettaen kullakin kerralla 8-9 ruumista. Tällainen saksalaisten toimenpide olisi ollut ilmeisen rikollinen, sillä laillisia repressaaleja ei pantu toimeen tuollaisella tavalla. Jos saksalaiset todella olisivat toimineet tuolla tavalla, heidät olisi vangittu ja heidät olisi tuomittu heidän omassa oikeusistuimessaan. Saksalaiset eivät saaneet laittomasti kajota juutalaisiin; se oli ankarasti kiellettyä. Illioukia, Desboisia tai Desboisin juutalaista taustaryhmää ei vähäisimmässäkään määrin kiinnosta kuopan avaaminen ja siellä mahdollisesti olevien ruumiiden identiteetin, määrän, kuolinsyyn ja kuolinajankohdan selvittäminen. Heidän mielestään on parempi, ettei totuus tule julki. Totuus voisi olla toinen kuin mitä Illiouk, Desbois ja Desboisin juutalainen taustaryhmä sanovat. On myös mahdollista, ettei hautaa ja ruumiita ole olemassakaan.
Todistaja 47 (kuvaliitteen kuvateksti). Maria Romantchouk. Kertoo nähneensä juutalaisten ruumiiden polttamisen ampumisten jälkeen. ”Se on kuin pekoni. Kun grillaat sitä, se palaa.” Uskokoon ken haluaa.
Yllä joitakin kymmeniä Desboisin suorittamia haastatteluita. Yhteensä hän sanoo suorittaneensa haastatteluita noin 1 000. Loput noin 970 haastattelua lienevät todistusarvoltaan yllä olevia mitättömämpiä, koska hän ei ole valinnut niitä julkaistaviksi kirjassaan.
C. Materiaalinen todistusaineisto. Materiaalisina todisteina väitetystä Einsatz-joukkojen suorittamasta 1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhasta pappi Desboisilla ovat 1) patruunoiden hylsyt ja 2) Buskin joukkohautojen avaaminen.
1. Hylsyt. Pappi Desbois etsi ryhmänsä kanssa todistajiensa osoittamien joukkohautapaikkojen ympäristöstä metallinpaljastimella hylsyjä, koska Desboisin mukaan ne ovat todiste joukkomurhista. Hän kirjoittaa kirjassaan (s. 52-55, 58):
Ja jos juutalaisten piilottelu oli tuolloin kiellettyä, Annan ja Galinan perhe olisi joutunut vastuuseen määräysten rikkomisesta ja heidät olisi siirretty johonkin keskitysleiriin pakkotyöhön. Juutalaisen tytön asia olisi tutkittu erikseen.
Todistaja 36 (s. 194-195). Vladimir Chtchechro, Chernovo. Juutalaisia lastattiin eräästä rakennuksesta kuorma-autoihin teloituspaikalle vietäviksi (luonnollisesti). Eräs juutalainen tyttö lähti juoksemaan karkuun, ja eräs saksalainen ampui häntä haavoittaen häntä käteen. Tyttö kaatui maahan. Vladimir, Desboisin saksansyyllistämistodistajista yksi, oli pyytänyt kuljettajaa lähtemään ajamaan. Tyttö kuitenkin liikautti kättään, jolloin salamannopeasti (quickly; luonnollisesti) yksi saksalainen riensi tytön luo ja murskasi tytön pään kiväärinperällään (luonnollisesti). Uskokoon ken tahtoo. Viittaan yllä kirjoittamaani, varsinkin siihen, mitä kirjoitan todistajan 35 kohdalla.
Todistaja 37 (s. 195-196). Raissa. Tapahtuma-aikaan kolmivuotias. Kertoo Desboisille, että hänen ukrainalainen isoäitinsä oli seurannut juutalaista miniäänsä Tsilya Meerovnaa ja tämän tytärtä Raissaa Babi Jariin ajatellen, että perhe kuljetetaan jonnekin. Hänen tarkoituksenaan oli pitää huolta Raissasta. Kun he lähestyivät kuoleman laaksoa (näin Desbois kirjoittaa), äiti Tsilya tajusi, että heidät tullaan teloittamaan, ja hän huusi isoäidille, että ottaisi tytön ja sanoisi, että tyttö on hänen. Isoäiti otti Raissan syliinsä ja juoksi ukrainalaisen poliisin luokse ja sanoi tälle, että hän on ukrainalainen, ei juutalainen. Poliisi kuitenkin yritti aseensa perällä lyödä Raissaa päähän, mutta isku osui lasta suojelevaa isoäitiä olkapäähän ja isoäiti kaatui. Eräs saksalainen tuli nostamaan isoäitiä ylös ja ohjasi heidät ammuttavien joukkoon. Isoäiti kuitenkin lähti lapsen kanssa juoksemaan karkuun. Heitä yritettiin ampua, mutta ei osuttu. He pääsivät piiloon viereiselle juutalaiselle hautausmaalle hautakivien taakse, ja yön tullen he siirtyivät sieltä pois.
Uskokoon ken tahtoo. Babi Jarissa ei tapahtunut mitään juutalaisten joukkomurhaa, kuten yllä on jo todettu. Tämä tarina on siis kommunistiseen Babi Jar -valheeseen liitetty lisävalhe. ”Raissa”-niminen henkilö valehtelee tietoisesti ja ehkä lahjottunakin.
Todistaja 38 (s. 196-197). Olga Kokodishka, Novi Jaritšev. Olivat piilotelleet juutalaisia asunnossaan. Naapuri kuitenkin ilmiantoi heidät. Gestapo saapui tutkimaan, mutta juutalaiset ehtivät paeta metsään. Kun Gestapo ei löytänyt ketään, he ampuivat perheen isän koko perheen nähden.
Uskokoon ken tahtoo. Jos juutalaisten piilottelu oli määräyksin kielletty ja piilottelusta oli säädetty rangaistuksia, silloin perhe yhdessä syyllistyi rikokseen silloista vallanpitäjää kohtaan. Kuolemanrangaistusta piilottelusta ei kuitenkaan annettu, useimmiten piilottelijat joutuivat keskitysleireihin pakkotyöhön. Jos Gestapon mies todella olisi surmannut perheen isän, hän itse olisi rikkonut saksalaisia määräyksiä, joissa tällainen tappaminen kiellettiin, ja hän olisi joutunut sotaoikeuteen. Ja jos rangaistukseksi olisikin säädetty kuolemantuomio, asia olisi käsitelty saksalaisessa oikeudessa eikä talon pihalla. Juutalaisten asia olisi tutkittu erikseen. Olgan tarina on todennäköisesti perätön, eikä se ainakaan todista Desboisin ”luodein toteutettua holokaustia.”
Todistaja 39 (s. 197-201). Maria Kedrovska, Bobovry Kut, tapahtuma-aikaan 5-vuotias. Äiti venäläinen, isä juutalainen. Kun saksalaiset tulivat kylään, he kokosivat ukrainalaisten poliisien kanssa kaikki juutalaiset kanttiinirakennukseen. Aluksi Maria jätettiin rauhaan, koska heille oli kerrottu, että hänen äitinsä on venäläinen ja että hänen juutalainen isänsä oli rintamalla. Sitten kuitenkin Maria ja hänen äitinsä vietiin eräiden muiden mukana ja suljettiin erääseen kellariin, jossa he joutuivat olemaan kolme päivää; Marian mukaan he varmaankin odottivat ohjeita, mitä heille tulee tehdä. Sitten heidät kävelytettiin ihmisjonojen mukana eräälle kaivolle, ja jonossa olivat heidän lisäkseen myös Marian juutalaisen isän äiti ja kaksi sisarta lapsineen. Ihmiset tiesivät, että heidät tullaan tappamaan, ja laukauksia kuului. Kaivolla ihmisiä tapettiin ja heitettiin kaivoon, jotkut heittäytyivät sinne itse elävinä. Ampuminen kesti kaksi tuntia. Kaivosta kuulemma kuului huutoja kolmen päivän ajan. Marian mukaan kaivon on täytynyt olla ainakin 80 metriä syvä.
Saksalaiset kuitenkin ottivat Marian erilleen, ja saatuaan ohjeita (paikalle tuli saksalainen jonkin paperin kanssa, joka luettiin) he veivät hänet noin tunnin päästä toiseen kylään sukulaisten luokse. Kaikki ne Marian perheestä, jotka jäivät kaivolle, heitettiin kaivoon. Äidistään Maria kertoo, että hänet otettiin pois jonosta ennen kaivolle saapumista; nähtävästi hän sekosi ja hänet vietiin vankilaan. Hän ei nähnyt äitiään enää koskaan sen jälkeen.
Uskokoon ken tahtoo. Saksalaiset eivät tappaneet juutalaisia näiden juutalaisuuden vuoksi; sellainen oli ankarasti kiellettyä, kuten yllä tuli esiin. Kyseessä ei voinut olla myöskään laillinen repressaali partisaanien sabotaasitekojen, murhien tai muiden rikosten vuoksi tai partisaanien auttamisen vuoksi, koska ihmisiä eroteltiin etnisyyden mukaan. Eikä Mariaa olisi viety teloituspaikalle, jos ohjeita hänen kohtelustaan ei oltu vielä saatu. Maria on tässä keksityssä sadussa pantu kävelemään kaivolle asti, että saataisiin ”silminnäkijä”. Eikä Maria voinut tietää ampumisten kestoaikaa tai sitä, että kaivosta kuului huutoja kolmen päivän ajan, jos hänet siirrettiin pysyvästi kokonaan muualle. Eikä sekoaminen säästä ampumiselta! Äiti on tässä sadussa pantu ”sekoamaan”, koska hänestä muodostui tässä sadussa ongelma. Jos tyttö pelastui äidin venäläisyyden tähden, miksi venäläinen äiti sitten oli jonossa? On myös selvää, että jos kyseinen kaivo todella on ollut suuren rikoksen paikka, se olisi avattu ja uhrit olisi kaivettu ylös, tunnistettu ja heidän kuolinsyynsä ja kuolinajankohtansa olisi selvitetty. Näin ei ole tehty, vaikka kaivo varmasti löytyisi helposti. Tämä tarina on juutalaiskommunistinen propagandavalhe.
Todistaja 40 (s. 204-205). Kaksi naista Satanivista. Desboisin ryhmä kohtasi kaksi naista, jotka kertoivat, että sodan aikana v. 1942 joitakin juutalaisia suljettiin torin alla olleeseen kellariin. Ensin kellarissa oli poltettu olkia heidän tukehduttamisekseen, sitten ovi oli suljettu lopuksi oven päälle oli kasattu kaksi metriä maata (nähtävästi ovi oli vaakasuorassa torilla ja siitä johti väylä alas kellariin). Neljän päivän ajan juutalaisten pyrkiessä ulos torin maa liikkui (one could see the ground of the marketplace moving). Kellari kuulemma avattiin seuraavan kerran vasta vuonna 1954. Uskokoon ken tahtoo. Uskokoon torin liikkumiset ja 12-vuotiset tutkimusten laiminlyönnit. Tällaisia satuja jokainen voi keksiä vaikka miljoonia. Jos asiassa olisi perää, tapaus ja uhrit olisi kirkuvin otsikoin esitelty koko maailmalle.
Todistaja 41 (s. 205-207). Aviopari, Bertniki. Kertoivat että naapuri piilotteli sodan aikana paljon juutalaisia. Hän tukehdutti heidät kaikki öisin sängynpeitteillä ja vei heidän ruumiinsa viereiseen metsäiseen louhokseen. Uskokoon ken tahtoo. Saahan näitä tarinoita kertoilla. Ehkä jonkun päähän vielä joskus pälkähtää käydä katsastamassa noita ruumiita.
Todistaja 42 (s. 207-210). Tamara Lopatina, Feodosia. Kun saksalaiset saapuivat, juutalaisille toimitettiin ilmoitus, että kaikkien on kokoonnuttava vankilaan kolmen päivän muona mukanaan ja että matka jatkuisi Palestiinaan. Kaikki juutalaiset menivät. Alueen krymchakeille tuli samanlainen ilmoitus kuukautta myöhemmin, kun Himmler oli määritellyt, että myös krymchakit ovat juutalaisia. Krymchakit kuulemma tuolloin jo tiesivät, että heidätkin tapetaan. Tamara, joka oli venäläinen ja tuolloin 14-vuotias, seurasi krymchak-ystäväänsä vankilan portille, mutta venäläinen poliisi sysäsi hänetkin sisälle. Tamara ryhtyi itkemään, mutta paikalle tuli eräs saksalainen, joka, Tamaran kerrottua olevansa venäläinen, potkaisi Tamaraa niin, että tämä lensi ilmassa viisi metriä (I flew five meters through the air), ja käski hänen poistua.
Kaikki juutalaiset kuulemma tapettiin kaupungin ulkopuolella rotkossa (toisessa kohdassa: panssarikaivannoissa). Siellä heidät riisuttiin ja ammuttiin. Itse Tamara ei ollut koskaan käynyt siellä, eikä hän nähnyt teloituksia. Maa liikkui teloitusten jälkeen kolme päivää, koska ihmisiä oli hautakaivannoissa vielä elossa.
Uskokoon ken tahtoo. Ei kukaan tule kokoontumispaikkaan, jos tietää jo valmiiksi tulevansa siellä tapetuksi. Eikä ketään heitetä vankilaan ottamatta selvää, kenestä on kyse. Ja jokainen voi koettaa potkaista 14-vuotiasta tyttöä, lentääkö 5 metriä ilmassa. Eivätkä haudat liiku hetkeäkään, sillä maan alla ihminen, vaikka maan alle joutuessaan olisi elossa, tukehtuu hyvin nopeasti (jokainen voi koettaa olla hengittämättä, onnistuuko kolmea päivää). Jälkimmäinen osa Tamaran kertomuksesta on kuulopuhetta, alkuosa on joko tietoista valehtelua tai mielikuvituksen tuotetta.
Todistaja 43 (s. 211-212). Doran kaksi naapuria? Tälle tarinalle Desbois ei anna selkeää kertojaa, joten ehkä silminnäkijätodistaja on Desbois itse. Tarinan tähti on Dora, 4,5-vuotias pieni krymchak-tyttö Simferopolista Krimiltä. Pappi Desbois kirjoittaa: Kun saksalaiset olivat Simferopolissa ensin tuhonneet aškenaasi-juutalaiset, he muutaman kuukauden kuluttua määräsivät koolle myös krymchakit, jotka Himmler sillä välin oli myös määrittänyt juutalaisiksi, ja kuljettivat heidät teloituspaikalle 11 kilometrin päähän kaupungista ja teloittivat heidät siellä. Dora vietiin kahden muun perheensä jäsenen kanssa. Ne perheenjäsenet, jotka olivat paenneet, pyysivät kahta naapuria menemään teloituspaikalle neuvottelemaan saksalaisten kanssa, ettei Doraa teloitettaisi. Naapurit lähtivät, ja kun he olivat saapuneet teloituspaikan kohdalle, he havaitsivat saksalaisten pystyttäneen tiesulun. Tie suljettiin teloitusten ajaksi. Sulun toisella puolella he havaitsivat Doran, joka oli alasti jäätävässä kylmyydessä (icy cold). Dora pyyteli saksalaisia antamaan hänelle takaisin hänen takkinsa: ”Antakaa minulle minun takkini, annan teille sen sijaan kenkäni!” Mutta saksalaiset eivät kuunnelleet. Dora ammuttiin.
Uskokoon ken tahtoo. Eivät saksalaiset tuhonneet juutalaisia juutalaisuuden tähden. Se oli ankarasti kiellettyä, kuten yllä jo todettiin. Saksalaiset rankaisivat niitä omiaan, jotka kajosivat laittomasti juutalaisiin! Ja mikä sellainen teloituspaikka olisi, jonka paikan kaikki tietäisivät! Siellä saksalaiset olisivat suuressa vaarassa, sillä partisaanit saattaisivat hyökätä kuolettavasti, kun heidän lapsiaan, vaimojaan ja sukulaisiaan murhataan. Tiesulku ilmoittaisi seudun partisaaneille täsmällisesti, koska heidän omaisiaan teloitetaan. Naurettava on tarina, että pikkutyttö olisi juuri sattunut olemaan sulun takana, miten sattuikaan! Eikä 4,5-vuotias pikkulapsi ryhdy käymään kauppaa vaatteista! Kylmässä hytisevä pikkulapsi itkee surkeasti. Eivätkä naapurit tiesululle olisi voineet kuulla, mitä tyttö sanoo. Vai oliko juutalaisten säilytyspaikka ja teloituspaikka kolmen metrin päässä sulusta? Silloin luultavasti saksalaiset olisivat pikaisesti siirtäneet sulun kolme kilometriä kauemmaksi. Nähtävästi sulku oli samalla joukkoteloitusten katsomo, koska Desbois sanoo: ”Dora ammuttiin.” On pakko olettaa, että pappi Desbois on Doran teurastuksen ainoa silminnäkijä.
Todistaja 44 (s. 212-213). Neuvostoliittolainen tutkimuskomissio ja Stepan Pelip, Rava-Ruska, lausunto nähtävästi vuodelta 1944 tai pian sen jälkeen. USA:n holokaustimuseosta löytyvistä neuvostoliittolaisten tutkimuskomissioiden mikrofilmatuista arkistoista Desboisin ryhmä löysi Rava-Ruskan alueella toimineen metsänvartija Stepan Pelipin selvityksen. Pelip kertoo lausunnossaan, että saksalaisten miehitysaikana hän työskenteli Rava-Ruskassa metsänvartijana vyöhykkeillä 51 ja 52, alueilla, joilla saksalaiset teloittivat juutalaisen väestön. Pelipin työpaikka sijaitsi 700 metrin päässä teloituspaikasta, ja siitä, Pelipin omin sanoin, hän ”kykeni näkemään saksalaisten fasististen vainoajien toimeenpaneman juutalaisen väestön teloittamisen.” Marraskuussa 1942 ranskalaiset sotavangit olivat kaivaneet alueelle 18 metriä pitkän, 8 metriä leveän ja lähes 4 metriä syvän kuopan. Joulukuun 5. ja 12. päivien välillä saksalaiset toivat paikalle kuorma-autoilla juutalaisia, jotka kuuden ryhmissä vietiin kuopan reunalle ja ammuttiin siihen. Alle 2- tai 3-vuotiaita saksalaiset eivät ampuneet vaan heittivät heidät elävinä hautakuoppaan. Pelip näki noin 30 tapausta, jossa äideiltä revittiin lapsi sylistä ennen ampumista ja heitettiin hautaan.
Uskokoon ken tahtoo. Neuvostoliittolaiset pyrkivät kiivaasti hankkimaan todisteita saksalaisten väitetyistä kauhuteoista ja sälyttämään saksalaisten päälle myös omat rikoksensa. Kun kyseessä on neuvostoliittolaisten tutkimuskomissioiden arkisto ja juutalaisten holokaustimuseo, ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on valehtelu. Kyseisillä instansseilla ei ole alkeellisintakaan uskottavuutta, ja holokaustivalhetta yritetään jatkuvasti tukea yhä uusilla valheilla. Koska holokaustia ei lainkaan tapahtunut, ei kaasukammioissa eikä ampumalla, kaikki, mitä neuvostoliittolaiset komissiot ja holokaustimuseot holokaustista esittävät ja tuottavat, on ehdottomasti valhetta. Niinpä Pelipin lausunto voitaisiin hylätä jo tältä pohjalta. Pelip on ilmeinen kommunisti, kun hän puhuu ”saksalaisista fasistisista vainoojista.”
Selvää on, etteivät saksalaiset olisi sallineet Pelipin seurata 700 metrin päästä teloituksia ja levittää sitten asiaa koko maailman tietoon. Teloituksethan olisivat olleet rikollisia (eivät laillisia repressaaleja), koska Pelip kertoo niitä suunnitellun jo etukäteen (kuopan kaivaminen etukäteen). Alue olisi eristetty laajalta alueelta, ainakin alueelta, jonka halkaisija on kuusi kilometriä, jollaisesta Leon Wells yllä (todistaja 24) kertoo. Lapsiin liittyvä kauhupropaganda todistaa, että tässä asialla ovat huijarit. Koko tarina on keksitty hetken tarpeeseen, joka hetki tosin yhä jatkuu. Kuopasta ja sen mahdollisista vainajista ei luonnollisestikaan ole olemassa minkäänlaista konkreettista todistusta, eikä maailmalle ole esitelty sen enempää kuoppaa kuin siinä mahdollisesti olevia ruumiita: niiden määrää, identiteettiä, kuolinsyytä eikä kuolinajankohtaa.
Todistaja 45 (kuvaliitteen kuvateksti). Mikhayl Golovetskyi, Torchyn. Golovetskyi kertoo, että saksalaiset määräsivät 80 kylän talonpoikaa kaivamaan 50 metriä pitkän ja 4 metriä leveän hautakuopan, olemaan juutalaisten ympärillä teloituksen ajan ja illalla peittämään haudan. Ilmi ei käy, oliko kyseessä laillinen repressaali vai tahtooko Golovetskyi väittää kyseessä olleen rikollinen murha. Jos kyseessä olisi ollut rikollinen toimi, Golovetskyi ja 79 muuta talonpoikaa eivät olisi jääneet eloon. Heidät olisi ehdottomasti saman tien teloitettu ja niin olisi Golovetskyin suu tukittu. Ilmi ei myöskään käy teloitettavien määrä. Nähtävästi (luonnollisestikaan) Golovetskyin tarkoin tuntemaa hautaa ei ole avattu rikosteknistä, oikeuslääketieteellistä ja oikeudellista tutkimusta varten, vaan maailman pitää uskoa tällaiset väitteet, koska Golovetskyi ja Desbois niin sanovat.
Todistaja 46 (kuvaliitteen kuvateksti). Fedor Illiouk, Iltsi. Illioukin mukaan saksalaiset tappoivat osan kylän juutalaisista sulkemalla heidät neljän seinän sisään (walled up). Illiouk määrättiin kuljettamaan ruumiit hautaan. Teki 7-8 matkaa päivässä, kuljettaen kullakin kerralla 8-9 ruumista. Tällainen saksalaisten toimenpide olisi ollut ilmeisen rikollinen, sillä laillisia repressaaleja ei pantu toimeen tuollaisella tavalla. Jos saksalaiset todella olisivat toimineet tuolla tavalla, heidät olisi vangittu ja heidät olisi tuomittu heidän omassa oikeusistuimessaan. Saksalaiset eivät saaneet laittomasti kajota juutalaisiin; se oli ankarasti kiellettyä. Illioukia, Desboisia tai Desboisin juutalaista taustaryhmää ei vähäisimmässäkään määrin kiinnosta kuopan avaaminen ja siellä mahdollisesti olevien ruumiiden identiteetin, määrän, kuolinsyyn ja kuolinajankohdan selvittäminen. Heidän mielestään on parempi, ettei totuus tule julki. Totuus voisi olla toinen kuin mitä Illiouk, Desbois ja Desboisin juutalainen taustaryhmä sanovat. On myös mahdollista, ettei hautaa ja ruumiita ole olemassakaan.
Todistaja 47 (kuvaliitteen kuvateksti). Maria Romantchouk. Kertoo nähneensä juutalaisten ruumiiden polttamisen ampumisten jälkeen. ”Se on kuin pekoni. Kun grillaat sitä, se palaa.” Uskokoon ken haluaa.
Yllä joitakin kymmeniä Desboisin suorittamia haastatteluita. Yhteensä hän sanoo suorittaneensa haastatteluita noin 1 000. Loput noin 970 haastattelua lienevät todistusarvoltaan yllä olevia mitättömämpiä, koska hän ei ole valinnut niitä julkaistaviksi kirjassaan.
C. Materiaalinen todistusaineisto. Materiaalisina todisteina väitetystä Einsatz-joukkojen suorittamasta 1,5 miljoonan juutalaisen joukkomurhasta pappi Desboisilla ovat 1) patruunoiden hylsyt ja 2) Buskin joukkohautojen avaaminen.
1. Hylsyt. Pappi Desbois etsi ryhmänsä kanssa todistajiensa osoittamien joukkohautapaikkojen ympäristöstä metallinpaljastimella hylsyjä, koska Desboisin mukaan ne ovat todiste joukkomurhista. Hän kirjoittaa kirjassaan (s. 52-55, 58):
Tiesin, että missä oli hylsy, siellä oli tapahtunut teloitus - - "Yksi luoti, yksi juutalainen; yksi juutalainen, yksi hylsy." Saksalaiset eivät käyttäneet enempää kuin yhden luodin juutalaisen tappamiseen. Kolmesataa luotia, kolmesataa ihmistä teloitettu täällä - - Todiste kansanmurhasta oli niin ilmiselvä ja todellinen - - Olin vastakkain kauheuden todistusaineiston kanssa - - Ymmärsin, että meidän täytyy - - koota kaikki nämä hylsyt, jotka olivat todiste tästä luodein toteutetusta Shoahista (holokaustista käytetty hepreankielinen sana) - - Pyrimme löytämään kaikki hylsyt kaikilta niiltä joukkohautapaikoilta, joissa kävimme, kouriintuntuvaksi todisteeksi joukkomurhasta.
Pariisilainen holokaustimuseo kirjoittaa esitteessään näin:
Saksalaisten patruunanhylsyjen löytyminen yhteishautojen ympäriltä on ratkaiseva todiste siitä, että teloitukset olivat liikkuvien natsiyksikköjen suorittamia.
Mispacha’s News (s. 4) jatkaa:
Ballistiikan asiantuntijat ovat löytäneet yli 7000 patruunanhylsyä, joita ei koskaan korjattu pois tuhoamispaikoilta, ja jäljittäneet kiistattomasti niiden alkuperän tuonaikaisiin saksalaisvalmisteisiin aseisiin - kumoten niin väitteet, että jonkin muun maan joukot tekivät nämä rikokset.
Vielä Yahad-In-Unumin esite kertoo (s. 4):
Ukrainalaisen ballistiikan asiantuntija avulla Yahad In Unum on tunnistanut suuren määrän saksalaisia hylsyjä, joissa jokaisessa on oma merkkinsä alkuperäisine valmistuspäivämäärineen - - Vaikka jotkut saksalaiset hylsyt oli valmistettu raudasta, enemmistö on tehty kuparista. Kuparihylsyt ovat paremmin säilyneet ja ne voidaan tunnistaa ja päivätä täsmällisesti. Nämä hylsyt olivat peräisin saksalaisvalmisteisista pistooleista, Mauser-aseista (pistooleja ja kiväärejä) ja konekivääreistä. Yahad In Unum on myös löytänyt monta Mauser-aseiden ja konekivääreiden lipasta. Nämä hylsyt ja lippaat ovat todiste henkilöllisyydestä, osoittaen, että rikosten tekijät olivat todella natsien liikkuvia tappoyksikköjä eivätkä neuvostoliittolaisia joukkoja, kuten jotkut ehkä tahtovat ihmisten uskovan. On tärkeää huomata, ettei yhtäkään venäläisvalmisteista hylsyä ole löydetty Ukrainan teloituspaikoilta.
Tämän mukaan merkintöjen perusteella saksalaisiksi todetut hylsyt (ja lippaat), jotka ovat peräisin saksalaisvalmisteisista aseista, ovat ilmiselvä, todellinen, kouriintuntuva ja ratkaiseva todiste siitä, että Einsatz-joukot (”saksalaiset liikkuvat yksiköt”) ovat suorittaneet juutalaisten joukkomurhan (Shoahin, tappamisen, teloittamisen).
Mitä tähän on sanottava? Desboisin päättelyssä on virheitä, itse asiassa ammottavia aukkoja.
Ensiksi. Maassa lojuvat hylsyt, olivat ne minkämaalaisia hyvänsä, eivät sellaisenaan ole todiste murhista. On monia syitä, miksi hylsyjä joutuu maastoon. Yksi luonnollinen syy on sota. Kaikkialla siellä, mistä pappi Desbois on hylsyjään kerännyt, raivosi kyseiseen aikaan toinen maailmansota edestakaisin kulkevine rintamineen, ja sodassa ammutaan paljon ja tuotetaan paljon hylsyjä, Ukrainassa tuolloin saksalaisin, ukrainalaisin, neuvostoliittolaisin, puolalaisin jne. asein. Maastossa on väkisinkin monenlaisia hylsyjä monesta eri lähteestä. Koko Ukraina oli tuolloin raivoisa taistelutanner. Olisi ihme, jos maastossa ei olisi saksalaisista aseista lähtöisin olevia saksalaisia hylsyjä.
Toiseksi. Ainoa ilmiselvä, todellinen, kouriintuntuva ja ratkaiseva todiste siitä, että juutalaisten joukkomurhia on tapahtunut ja että saksalaiset ovat niihin syyllisiä, olisi kaivaa esiin ruumiit ja tehdä niille rikostekninen ja oikeuslääketieteellinen virallinen tutkimus, jossa selvitetään ruumiiden määrä, identiteetti, kuolinajankohta ja kuolinsyy ja todetaan syylliset. Joukkohautojen olemassaoloa ei voi todistaa epäluotettavilla todistajilla (ks. yllä) ja epäluotettavilla arkistoilla (ks. yllä), joten ei ole mitään takeita siitä, että yhtäkään Desboisin väittämää joukkohautaa olisi edes olemassa (Buskissa avattuja hautoja lukuun ottamatta). Joukkohautaa ei tee olevaksi se, että Desbois sanoo niin. On siis todennäköistä, jopa lähes varmaa, ettei saksalaisten murhaamiksi väitettyjä juutalaisia ole lainkaan ukrainalaisessa maaperässä, ja kun Desbois epäluotettavin ja petollisin perustein niin olettaa, hän syyllistyy huijaukseen. Ja jos ei ole juutalaisten joukkohautoja, ukrainalaisesta maastosta löytyvät hylsyt eivät mitenkään voi todistaa juutalaisten joukkomurhaakaan. Kun Desboisin tulisi nostaa todisteeksi ruumiit, hän nostaakin todisteeksi hylsyt! Näin hän asiallisesti ottaen myöntää, ettei juutalaisten joukkohautoja ole olemassakaan.
Kolmanneksi. Väite, että saksalaisen hylsyn täytyy olla peräisin saksalaisvalmisteisesta aseesta, on vailla perusteita. Kyllä patruunoita, jotka suureksi osaksi olivat standardimallisia, saattoi käyttää useanlaisissa aseissa. Esimerkiksi saksalainen Geco 7.62-patruuna (ja aiemmin kaliiberiltaan hieman suurempi Geco-patruuna) ja venäläinen M-43-patruuna olivat hyvin lähellä toisiaan, ja on puhuttu jopa kopioinnista.
Neljänneksi. On harhaanjohtavaa yhdistää maastosta löytyvät saksalaiset hylsyt saksalaisiin Einsatz-joukkoihin, kun suurimman osan saksalaisista hylsyistä maastoon tuotti Saksan armeija. Ja jos kävisi ilmi, että jokin hylsy on Einsatz-joukkojen jäljiltä, se ei mitenkään todistaisi, että patruunalla on suoritettu murha. Einsatz- joukolle kuuluivat mm. lailliset repressaalit. Paitsi laillisia ne olivat myös täysin välttämättömiä.
Viidenneksi. Väite, ettei Ukrainan rikollisilta ”teloituspaikoilta” ole löytynyt yhtäkään venäläisvalmisteista hylsyä, on naurettava, koska Desboisin ryhmä ei löytänyt ainoatakaan rikollista joukkohautaa. Desbois jättää myös ottamatta huomioon, että a) jotkut ovat saattaneet jälkikäteen tuoda ”rikospaikoille” muualta saksalaisia hylsyjä voidakseen sitten alkaa saksalaisten syyttämisen tapahtumattomista rikoksista tai muiden suorittamista rikoksista, b) mahdollisessa rikostapauksessa venäläiset ovat saattaneet siivota hylsynsä pois (ja tuoda saksalaisia tilalle), c) todelliset rikospaikat ovat ehkä kokonaan muualla, siellä, mistä Ukrainan maaperästä todella löytyy venäläisiä hylsyjä ja d) saksalaisten hylsyjen löytyminen jostakin paikasta viittaa siihen, etteivät saksalaiset ainakaan siinä paikassa ole suorittaneet rikosta, sillä jos he siinä olisivat rikoksen tehneet, he olisivat luonnollisesti siivonneet myös hylsyt pois paljastamasta syyllistä.
Kuudenneksi. Toitottaminen, että saksalaiset käyttivät vain yhden luodin yhtä juutalaista kohti ja että 300 hylsyä tarkoittaa kolmeasataa murhattua juutalaista, osoittaa Desboisin ”tutkimuksen” ja kirjan propagandaluonteen. Desbois tulee todistaneeksi, ettei hän pyrikään totuuteen. Koko kirja on valhetta, ja Desboisiin saattaa liittyä suurempiakin huijauksia kuin tähän mennessä on havaittu.
Seitsemänneksi. Hylsyjen kerääminen ja niiden tunnistaminen ja hylsyjen löytöpaikan koordinaattien määrittäminen GPS:llä ja ampujan paikan määrittäminen sen perusteella, että siinä paikassa on hylsyjä, ei ole ”ballistiikkaa” eikä kyseisten toimien suorittaja ole ”ballistiikan asiantuntija”. Ballistiikka tarkoittaa ammuksen liikkeen ja radan tutkimista, ja Desboisin ”asiantuntija” ei ole tehnyt ainuttakaan ballistista tutkimusta, koska hän ei ole löytänyt ainuttakaan luotia!
Kahdeksanneksi. Tiedetään, että neuvostoliittolaiset saivat haltuunsa sekä saksalaisia aseita että saksalaisia patruunoita a) vuosien 1922-1933 sotilaallisen yhteistyön ansiosta, b) lukuisten kauppasopimusten ansiosta jo 1920-luvun alkupuolelta lähtien aina kesäkuuhun 1941 asti (niissä jotakin vaihdettiin johonkin), c) ostamalla ja d) sodassa valloituksina ja sotasaaliina (Puolasta, Baltiasta ja itse Saksasta, esimerkiksi kokonaisia saksalaisia asetehtaita). Neuvostoliittolaisilla oli kaiken aikaa käytettävissään saksalaisten aseiden ja ammusten arsenaali, ja omien rikosten lavastaminen saksalaisten tekemiksi käyttämällä saksalaista ase- ja ammusmateriaalia oli heille leikin asia, ja näin he tekivätkin esimerkiksi Katynissa, jossa neuvostoliittolaiset surmasivat saksalaisilla patruunoilla yli 4000 puolalaista.
Yhdeksänneksi. Desboisin ryhmä puhuu hylsyjen merkinnöistä, mutta joutuu vihjaamaan, että enimmäkseen vain kupariset hylsyt ovat säilyneet tunnistettavassa kunnossa. Ilmeisesti rautahylsyjä on ruostumisen vuoksi vaikea tai mahdoton tunnistaa, mutta silti niitä sanotaan saksalaisiksi, perusteena ehkä Desboisin ”ballistiikan asiantuntijan” kirjassa (s. 53) esittämä väite, että neuvostoliittolaiset hylsyt tunnistaa leveästä kannasta, mutta tämä peruste on pitämätön. Desboisin kirjassa on kolme kuvaa kerätyistä hylsyistä, ja kuvista voi arvioida, että noin kaksi kolmasosaa on tunnistamattomassa kunnossa (suurin osa hylsyistä siis rautahylsyjä eikä kuparihylsyjä, kuten Yahas-In-Unumin esite yllä väittää). Jos suurta osaa hylsyistä ei voida tunnistaa varmuudella, on väärin kutsua niitä saksalaisiksi. Venäläisillä oli kooltaan ja muodoltaan lähes samanlaisia hylsyjä. Jos merkinnät ovat näkyvissä, niistä tietenkin voidaan nähdä suoraan valmistaja, mutta, kuten sanottu, tämäkään ei kerro mitään patruunan käyttäjästä.
Näistä yhdeksästä kohdasta on varmaan aiheellista tarkastella muutamaa hieman tarkemmin. Kahdeksannen kohdan kohdasta a, vuosien 1922-1933 sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan ja Neuvostoliiton välillä, voidaan todeta lyhyesti (lähde pääosin feldgrau.com), että ensimmäisen maailmansodan jälkeen melkoisesti paitsioon joutuneet Saksa ja Neuvostoliitto alkoivat lähentyä toisiaan pärjätäkseen yhdessä paremmin, ja vuonna 1922 Rapallon sopimuksessa maat solmivat normaalit diplomaattisuhteet ja laajat kauppasuhteet ja unohtivat keskinäiset kiistansa. Tämän sopimuksen yksi seuraus oli myös yhteistyö sotilaallisella alueella; elokuussa 1922 solmittiin jopa sopimus, joka salli Saksan perustaa sotilastukikohtia Neuvostoliiton alueelle. Kazanissa toimi saksalainen Kaman panssarikoulu, Lipetskissä oli saksalainen ilmavoimien tukikohta, Tomkassa (Podosinky) oli saksalainen kemiallisen sodankäynnin tutkimuskeskus, Moskovassa toimi pienimuotoinen saksalainen upseerikoulu, mailla oli yhteisiä sotaharjoituksia, yhteistyötä harjoitettiin sotateknologian ja sotateollisuuden alueella, Junkers-lentokoneita valmistettiin Moskovan lähellä Filissä, Kruppin tykkitehdas toimi Rostov-on-Donin lähellä ja Samaran lähellä valmistettiin aseita ja ammuksia ja jonkin verran tuotettiin myös myrkkykaasuja.
Kahdeksannen kohdan b-kohdassa mainituista kauppasopimuksista ensimmäinen oli yllä mainittu vuoden 1922 Rapallon sopimus, ja vielä vuonna 1939 maat solmivat kauppa- ja luottosopimuksen, joka vuonna 1940 muutettiin laajemmaksi kauppasopimukseksi. Neuvostoliitto toimitti Saksalle Saksan kipeästi tarvitsemia raaka-aineita (esimerkiksi mainittua hylsyjen kuparia) ja vastineeksi se sai mm. saksalaisia aseita ja sotateknologiaa.
Mitä kahdeksannen kohdan c-kohtaan, ostamiseen, tulee, niin kannattaa mainita Katynin tapaus ja sen tutkimuksiin liittyvä saksalaisen asetehtaan johtajan Gustav Genschowin lausunto yhdysvaltalaisen tutkimuskomission (pdf:n sivu 51 = itse raportin sivu 46) edessä:
Mitä tähän on sanottava? Desboisin päättelyssä on virheitä, itse asiassa ammottavia aukkoja.
Ensiksi. Maassa lojuvat hylsyt, olivat ne minkämaalaisia hyvänsä, eivät sellaisenaan ole todiste murhista. On monia syitä, miksi hylsyjä joutuu maastoon. Yksi luonnollinen syy on sota. Kaikkialla siellä, mistä pappi Desbois on hylsyjään kerännyt, raivosi kyseiseen aikaan toinen maailmansota edestakaisin kulkevine rintamineen, ja sodassa ammutaan paljon ja tuotetaan paljon hylsyjä, Ukrainassa tuolloin saksalaisin, ukrainalaisin, neuvostoliittolaisin, puolalaisin jne. asein. Maastossa on väkisinkin monenlaisia hylsyjä monesta eri lähteestä. Koko Ukraina oli tuolloin raivoisa taistelutanner. Olisi ihme, jos maastossa ei olisi saksalaisista aseista lähtöisin olevia saksalaisia hylsyjä.
Toiseksi. Ainoa ilmiselvä, todellinen, kouriintuntuva ja ratkaiseva todiste siitä, että juutalaisten joukkomurhia on tapahtunut ja että saksalaiset ovat niihin syyllisiä, olisi kaivaa esiin ruumiit ja tehdä niille rikostekninen ja oikeuslääketieteellinen virallinen tutkimus, jossa selvitetään ruumiiden määrä, identiteetti, kuolinajankohta ja kuolinsyy ja todetaan syylliset. Joukkohautojen olemassaoloa ei voi todistaa epäluotettavilla todistajilla (ks. yllä) ja epäluotettavilla arkistoilla (ks. yllä), joten ei ole mitään takeita siitä, että yhtäkään Desboisin väittämää joukkohautaa olisi edes olemassa (Buskissa avattuja hautoja lukuun ottamatta). Joukkohautaa ei tee olevaksi se, että Desbois sanoo niin. On siis todennäköistä, jopa lähes varmaa, ettei saksalaisten murhaamiksi väitettyjä juutalaisia ole lainkaan ukrainalaisessa maaperässä, ja kun Desbois epäluotettavin ja petollisin perustein niin olettaa, hän syyllistyy huijaukseen. Ja jos ei ole juutalaisten joukkohautoja, ukrainalaisesta maastosta löytyvät hylsyt eivät mitenkään voi todistaa juutalaisten joukkomurhaakaan. Kun Desboisin tulisi nostaa todisteeksi ruumiit, hän nostaakin todisteeksi hylsyt! Näin hän asiallisesti ottaen myöntää, ettei juutalaisten joukkohautoja ole olemassakaan.
Kolmanneksi. Väite, että saksalaisen hylsyn täytyy olla peräisin saksalaisvalmisteisesta aseesta, on vailla perusteita. Kyllä patruunoita, jotka suureksi osaksi olivat standardimallisia, saattoi käyttää useanlaisissa aseissa. Esimerkiksi saksalainen Geco 7.62-patruuna (ja aiemmin kaliiberiltaan hieman suurempi Geco-patruuna) ja venäläinen M-43-patruuna olivat hyvin lähellä toisiaan, ja on puhuttu jopa kopioinnista.
Neljänneksi. On harhaanjohtavaa yhdistää maastosta löytyvät saksalaiset hylsyt saksalaisiin Einsatz-joukkoihin, kun suurimman osan saksalaisista hylsyistä maastoon tuotti Saksan armeija. Ja jos kävisi ilmi, että jokin hylsy on Einsatz-joukkojen jäljiltä, se ei mitenkään todistaisi, että patruunalla on suoritettu murha. Einsatz- joukolle kuuluivat mm. lailliset repressaalit. Paitsi laillisia ne olivat myös täysin välttämättömiä.
Viidenneksi. Väite, ettei Ukrainan rikollisilta ”teloituspaikoilta” ole löytynyt yhtäkään venäläisvalmisteista hylsyä, on naurettava, koska Desboisin ryhmä ei löytänyt ainoatakaan rikollista joukkohautaa. Desbois jättää myös ottamatta huomioon, että a) jotkut ovat saattaneet jälkikäteen tuoda ”rikospaikoille” muualta saksalaisia hylsyjä voidakseen sitten alkaa saksalaisten syyttämisen tapahtumattomista rikoksista tai muiden suorittamista rikoksista, b) mahdollisessa rikostapauksessa venäläiset ovat saattaneet siivota hylsynsä pois (ja tuoda saksalaisia tilalle), c) todelliset rikospaikat ovat ehkä kokonaan muualla, siellä, mistä Ukrainan maaperästä todella löytyy venäläisiä hylsyjä ja d) saksalaisten hylsyjen löytyminen jostakin paikasta viittaa siihen, etteivät saksalaiset ainakaan siinä paikassa ole suorittaneet rikosta, sillä jos he siinä olisivat rikoksen tehneet, he olisivat luonnollisesti siivonneet myös hylsyt pois paljastamasta syyllistä.
Kuudenneksi. Toitottaminen, että saksalaiset käyttivät vain yhden luodin yhtä juutalaista kohti ja että 300 hylsyä tarkoittaa kolmeasataa murhattua juutalaista, osoittaa Desboisin ”tutkimuksen” ja kirjan propagandaluonteen. Desbois tulee todistaneeksi, ettei hän pyrikään totuuteen. Koko kirja on valhetta, ja Desboisiin saattaa liittyä suurempiakin huijauksia kuin tähän mennessä on havaittu.
Seitsemänneksi. Hylsyjen kerääminen ja niiden tunnistaminen ja hylsyjen löytöpaikan koordinaattien määrittäminen GPS:llä ja ampujan paikan määrittäminen sen perusteella, että siinä paikassa on hylsyjä, ei ole ”ballistiikkaa” eikä kyseisten toimien suorittaja ole ”ballistiikan asiantuntija”. Ballistiikka tarkoittaa ammuksen liikkeen ja radan tutkimista, ja Desboisin ”asiantuntija” ei ole tehnyt ainuttakaan ballistista tutkimusta, koska hän ei ole löytänyt ainuttakaan luotia!
Kahdeksanneksi. Tiedetään, että neuvostoliittolaiset saivat haltuunsa sekä saksalaisia aseita että saksalaisia patruunoita a) vuosien 1922-1933 sotilaallisen yhteistyön ansiosta, b) lukuisten kauppasopimusten ansiosta jo 1920-luvun alkupuolelta lähtien aina kesäkuuhun 1941 asti (niissä jotakin vaihdettiin johonkin), c) ostamalla ja d) sodassa valloituksina ja sotasaaliina (Puolasta, Baltiasta ja itse Saksasta, esimerkiksi kokonaisia saksalaisia asetehtaita). Neuvostoliittolaisilla oli kaiken aikaa käytettävissään saksalaisten aseiden ja ammusten arsenaali, ja omien rikosten lavastaminen saksalaisten tekemiksi käyttämällä saksalaista ase- ja ammusmateriaalia oli heille leikin asia, ja näin he tekivätkin esimerkiksi Katynissa, jossa neuvostoliittolaiset surmasivat saksalaisilla patruunoilla yli 4000 puolalaista.
Yhdeksänneksi. Desboisin ryhmä puhuu hylsyjen merkinnöistä, mutta joutuu vihjaamaan, että enimmäkseen vain kupariset hylsyt ovat säilyneet tunnistettavassa kunnossa. Ilmeisesti rautahylsyjä on ruostumisen vuoksi vaikea tai mahdoton tunnistaa, mutta silti niitä sanotaan saksalaisiksi, perusteena ehkä Desboisin ”ballistiikan asiantuntijan” kirjassa (s. 53) esittämä väite, että neuvostoliittolaiset hylsyt tunnistaa leveästä kannasta, mutta tämä peruste on pitämätön. Desboisin kirjassa on kolme kuvaa kerätyistä hylsyistä, ja kuvista voi arvioida, että noin kaksi kolmasosaa on tunnistamattomassa kunnossa (suurin osa hylsyistä siis rautahylsyjä eikä kuparihylsyjä, kuten Yahas-In-Unumin esite yllä väittää). Jos suurta osaa hylsyistä ei voida tunnistaa varmuudella, on väärin kutsua niitä saksalaisiksi. Venäläisillä oli kooltaan ja muodoltaan lähes samanlaisia hylsyjä. Jos merkinnät ovat näkyvissä, niistä tietenkin voidaan nähdä suoraan valmistaja, mutta, kuten sanottu, tämäkään ei kerro mitään patruunan käyttäjästä.
Näistä yhdeksästä kohdasta on varmaan aiheellista tarkastella muutamaa hieman tarkemmin. Kahdeksannen kohdan kohdasta a, vuosien 1922-1933 sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan ja Neuvostoliiton välillä, voidaan todeta lyhyesti (lähde pääosin feldgrau.com), että ensimmäisen maailmansodan jälkeen melkoisesti paitsioon joutuneet Saksa ja Neuvostoliitto alkoivat lähentyä toisiaan pärjätäkseen yhdessä paremmin, ja vuonna 1922 Rapallon sopimuksessa maat solmivat normaalit diplomaattisuhteet ja laajat kauppasuhteet ja unohtivat keskinäiset kiistansa. Tämän sopimuksen yksi seuraus oli myös yhteistyö sotilaallisella alueella; elokuussa 1922 solmittiin jopa sopimus, joka salli Saksan perustaa sotilastukikohtia Neuvostoliiton alueelle. Kazanissa toimi saksalainen Kaman panssarikoulu, Lipetskissä oli saksalainen ilmavoimien tukikohta, Tomkassa (Podosinky) oli saksalainen kemiallisen sodankäynnin tutkimuskeskus, Moskovassa toimi pienimuotoinen saksalainen upseerikoulu, mailla oli yhteisiä sotaharjoituksia, yhteistyötä harjoitettiin sotateknologian ja sotateollisuuden alueella, Junkers-lentokoneita valmistettiin Moskovan lähellä Filissä, Kruppin tykkitehdas toimi Rostov-on-Donin lähellä ja Samaran lähellä valmistettiin aseita ja ammuksia ja jonkin verran tuotettiin myös myrkkykaasuja.
Kahdeksannen kohdan b-kohdassa mainituista kauppasopimuksista ensimmäinen oli yllä mainittu vuoden 1922 Rapallon sopimus, ja vielä vuonna 1939 maat solmivat kauppa- ja luottosopimuksen, joka vuonna 1940 muutettiin laajemmaksi kauppasopimukseksi. Neuvostoliitto toimitti Saksalle Saksan kipeästi tarvitsemia raaka-aineita (esimerkiksi mainittua hylsyjen kuparia) ja vastineeksi se sai mm. saksalaisia aseita ja sotateknologiaa.
Mitä kahdeksannen kohdan c-kohtaan, ostamiseen, tulee, niin kannattaa mainita Katynin tapaus ja sen tutkimuksiin liittyvä saksalaisen asetehtaan johtajan Gustav Genschowin lausunto yhdysvaltalaisen tutkimuskomission (pdf:n sivu 51 = itse raportin sivu 46) edessä:
Neuvostoliittolaisen komission raportissa olleissa väitteissä ei kertaakaan mainita käytettyjen ammusten tyyppiä. Käytettyä ammustyyppiä valmisti Saksassa Genschow & Co. Mutta tämän komitean edessä kuultu todistajalausunto todisti selvästi, että saksalaisvalmisteisia ammuksia oli lähetetty Neuvostoliittoon ja Baltian maihin monen vuoden ajan ennen toista maailmansotaa. Gustav Genschow & Co:n johtaja hra Genschow todisti seuraavaa todistajana komitean edessä Frankfurtissa:
Genschow: Näiden pistoolinammusten hylsyissä oli vuosista 1933-1934 lähtien sana "Geco" hylsyn kannassa, ja sanan "Geco" alapuolella luki "7.65."
Kysymys: Voitiinko firman valmistamia 7.65-ammuksia käyttää erilaisissa ja erityyppisissä pistooleissa?
Genschow: Kyllä voitiin, koska se oli standardityyppinen patruuna, jota voitiin käyttää hyvin monentyyppisissä pistooleissa.
Kysymys: Käyttivätkö sitä kansainvälisesti eri maat, poliisivoimat tai asevoimat pistooleissa?
Genschow: Varmasti käyttivät.
Kysymys: Veikö tämä firma koskaan kaliiberin 7.65 pistoolinammuksia Itä-Eurooppaan?
Genschow: Kyllä, niin tapahtui.
Edellä mainitun todistajanlausunnon perusteella on selvää, että sekä Neuvostoliitolla että Saksalla oli käytettävissään tämäntyyppisiä ammuksia.
Katynissa neuvostoliittolaiset teloittivat siis tuhansia puolalaisia saksalaisen Genschow & Co:n patruunoilla, joiden kannassa luki ”Geco” (lyhennys sanoista ”Genschow” ja ”Co.”) ja ”7.65”.
Kyseisen yhdysvaltalaisen komission kuulusteluasiakirjoissa todetaan lisäksi:
Kyseisen yhdysvaltalaisen komission kuulusteluasiakirjoissa todetaan lisäksi:
Haavoista, joistakin kalloista löytyneistä luodeista ja lähellä hautoja olleista patruunanhylsyistä tehtyjen tutkimusten perusteella professori Buhtz totesi, että yleensä oli käytetty 7.65-kaliiberisia ja harvoissa tapauksissa 6.35-kaliiberisia pistooleita. Ammukset olivat saksalaista alkuperää, Durlachissa lähellä Karlsruhea (Baden) sijainneesta Gustav Genschow & Co:n tehtaasta, ja niissä oli kauppamerkki "Geco". Haudassa nro 2 olleiden ruumiiden joukosta löydettiin yksi laukaisematon samantyyppinen patruuna, jonka tutkimuksen perusteella voitiin todeta, että näitä ammuksia tuotettiin vuosina 1922-1931. Koska saksalaisia "Geco"-pistoolinammuksia vietiin suurina määrinä Saksasta sellaisiin maihin kuin Puolaan, Baltian maihin ja – hyvin suurina määrinä vuoteen 1928 asti ja sen jälkeen pienempinä määrinä – Neuvostoliittoon, professori Buhtz ei ollut yllättynyt löytäessään niitä Katynin uhrien ruumiista. Mutta hän jätti avoimeksi kysymyksen siitä, kuuluivatko nämä ammukset niihin, joita vietiin Saksasta suoraan Neuvostoliittoon, vai olivatko ne peräisin niistä varastoista, jotka neuvostoliittolaiset viranomaiset takavarikoivat, kun he miehittivät Puolan itäisiä alueita.
Kahdeksannen kohdan d-kohta, sodassa valloituksina ja sotasaaliina (Puolasta, Baltiasta ja itse Saksasta) Neuvostoliiton haltuun joutuneet aseet ja ammukset, on itsestään selvä. Esimerkiksi Zella-Mehliksessä Thüringenissä sijainnut Walther-pistooleita valmistanut tehdas siirrettiin laitteineen Neuvostoliittoon (Katynin murhissa käytetyt patruunat kävivät Walther- ja Browning-pistooleihin). Neuvostoliitolla oli sodan jälkeenkin käytettävissään paljon saksalaisia ammuksia ja aseita, joita se saattoi käyttää mihin tahansa tarkoituksiin, esimerkiksi lavastuksiin, vaikkapa Einsatz-lavastuksiin.
Mitä tulee Desboisin ”ballistiikan asiantuntija” Michan toteamukseen, että venäläisissä hylsyissä on ”hyvin leveä kanta” mutta saksalaisissa ei, niin tämä ei pidä paikkaansa. Yllä jo mainittiin venäläisen M-43-patruunan samankaltaisuus saksalaisen Geco-patruunan kanssa (keskustelua täällä, edellisen sitaatti täällä, ja täällä), ja esimerkiksi venäläisessä 7.62 x 39 mm kiväärinpatruunassa ei ole leveää kantaa, esimerkkejä saksalaisten patruunoiden kaltaisista venäläisistä kapeakantaisista patruunoista myös conjay.com:n sivuilla ja täällä ja täällä ja täällä, ja niitä leveäkantaisia täällä ja täällä. Mutta, kuten sanottu, patruunoiden laatu ei ole tässä ratkaiseva asia, tärkeintä on se, kuka niitä käyttää.
2. Buskin joukkohautojen avaaminen. Vaikka Desbois sanoo löytäneensä ainakin 850 joukkohautapaikkaa Ukrainasta, ainoa paikka, missä joukkohautoja on avattu, on Busk Lvivin lähistöllä (avattu elokuussa 2006 ja suljettu saman tien). Hautoja Buskissa on yhteensä 17 (toisten tekstien mukaan 15), ja ne sijaitsevat aivan Buskin juutalaisen hautausmaan vieressä, kuvia täällä ja täällä. Haudoissa on kuulemma noin 1750 juutalaista ruumista. Näistä Buskin joukkohaudoista on puhuttu jonkin verran jo yllä, alussa lyhyesti ja sitten silminnäkijätodistajien 27, 31, 32, 33 ja 34 kohdalla.
Mutta mitä Desbois itse ja hänen taustajoukkonsa sanovat Buskin kaivauksista? Desbois käsittelee asiaa kirjassaan sivuilla 175-179. Ukrainan joukkohautakaivausten historiasta Desbois mainitsee, että viimeksi (ennen häntä) kaivauksia oli suoritettu vuonna 1990, jolloin eräs australialainen ryhmä oli tehnyt kaivauksia Sernikissä australialaisen tuomioistuimen pyynnöstä. Tuomioistuin tarvitsi todistusaineistoa erään Australiaan muuttaneen entisen kyläläisen, Ivan Polyukhovichin, asiassa, jossa häntä syytettiin osallisuudesta yli 500 juutalaisen teloitukseen. Polyukhovich sai vapauttavan tuomion, joten todennäköisesti mitään juutalaisten joukkohautaa ei löytynyt.
Aloitteen kaivauksista teki Desboisin mukaan Pariisin holokaustimuseon juutalainen johtaja Jacques Fredj, joka oli sitä mieltä, että jossakin paikassa tulisi suorittaa kaivauksia, ”ettei kukaan voisi väittää, ettei meillä ole materiaalista todistetta”. Desbois sitten valitsi kaivausten paikaksi Buskin, koska kyläläisten mukaan hautoihin ei oltu koskettu. Israelilainen rabbi kutsuttiin valvomaan kaivauksia, mutta ilmeisesti valvojaksi sitten tuli ”israelilaisen rabbin poika”.
Kuten aiemmin on tullut ilmi, Busk oli siitä poikkeuksellinen paikka, että siellä joukkohaudoissa tiedettiin jo etukäteen olevan ruumiita. Stanislav (todistaja 34) esimerkiksi kertoi vuonna 1944, että paikalliset ihmiset kaivoivat joukkohaudat ja sitten peittivät ne. Tappamiset tapahtuivat, hän kertoo, ”kansalaisten silmien edessä”. Buskin joukkohautojen olemassaolosta tiedettiin yleisesti, ja se, ettei hautoja ole tutkittu 60 vuoteen, viittaa siihen, ettei niihin liity välttämättä mitään rikosta.
Kuten yllä jo todettiin, joukkohaudoissa saattaa olla pilkkukuumeeseen kuolleita (pilkkukuumeen riehunnasta Buskin ghetossa keväällä 1943 ks. yllä Davidovski, tod. 31, ja Mordechai Reisin kertomus veljestään, My Parents’ House), ja haudat ovat jopa saattaneet kuulua itse juutalaiseen hautausmaahan, koska hautausmaata on jossakin vaiheessa pienennetty. Tällöin "joukkohaudat" voisivat olla vain lukuisia yksittäisten henkilöiden hautoja, jotka kaivettaessa sulautuvat yhteen, kun hautojen väliset seinät poistetaan (kun missä tahansa hautausmaalla kaivetaan suuremmalta alueelta maata pois, saadaan aikaan "joukkohauta"). Haudoissa voi olla myös vuosien 1932-1933 nälänhädän uhreja tai Stalinin 1930-luvun puhdistusten uhreja. Siellä voi olla partisaaneja tai laillisten repressaalien uhreja, kuten myös ukrainalaisten omien kostotoimien uhreja. Siellä voi olla NKVD:n/NKGB:n murhaamia tai saksalaisia vastaan kapinoineita. Siellä voi olla ensimmäisen tai toisen maailmansodan taistelutoimien uhreja (myös siviiliuhreja) tai Venäjän vallankumoukseen liittyneiden taisteluiden uhreja. Monet näistä vaihtoehdoista ovat sellaisia, että niistä olisi olemassa yleinen tietämys. Pappi Desbois ei kuitenkaan tutkinut mitään. Hän vain avasi haudat, totesi, että ruumiita löytyy, ei kajonnut yhteenkään luuhun ja peitti sitten kaikki haudat sementillä. On hyvin todennäköistä, ettei Desbois löytänyt haudoista murhattuja juutalaisia. Jos murhattuja juutalaisia olisi löytynyt, ruumiita ja niistä tehtyjä oikeuslääketieteellisiä ja rikosteknisiä tutkimuksia esiteltäisiin kirkuvin otsikoin ympäri maailmaa ja rikoksesta järjestettäisiin oikeudenkäyntejä.
Juutalaiset olivat määränneet erilaisia verukkeita käyttäen, ettei Buskin haudoissa oleviin ruumiisiin saa koskea! Kuulemma varsinkaan ”holokaustiuhrien” ruumiita ei saa liikuttaa, ne kun ovat juutalaisille pyhiä! Näin juutalaiset määräsivät, että varsinkaan ”holokaustiuhrien” ruumiita ei saa tutkia, ei oikeuslääketieteellisesti eikä rikosteknisesti. Toisin sanoen: holokaustia ei saa tutkia! Miksei saa? Koska holokaustia ei tapahtunut! Täytyy uskoa vain, mitä Desbois, juutalaiset ja muut huijarit sanovat. Todellisia todisteita ei saa pyytää, ja missään nimessä sellaisia ei tulla koskaan hankkimaankaan. Riittää, kun Desbois ja juutalaiset sanovat, että holokaustia tapahtui, ja se, joka ei usko heidän valheitaan, joutuu vankilaan. Tämä Busk-kaivaus on narrikaivaus. Ei ole mitään takeita siitä, että Buskin joukkohaudoissa olisi edes yhtä juutalaista ruumista.
Tässä narrikaivauksessa oli lupa, juutalaisen rabbihierarkian tarkasti valvoessa, vain poistaa ruumiiden päältä maata ja paljastaa pinnallisesti haudassa olevat luut millään tavalla siirtämättä tai liikuttamatta niitä. Sai vain katsella ja valokuvata. Tämän jälkeen, rabbit määräsivät, ruumiit on peitettävä maalla jälleen nopeasti. Jopa päivittäisten töiden päätyttyä ruumiit peitettiin valkoisilla lakanoilla, joita kuulemma tulkki Svetlana osti kuukauden ajan joka päivä tusinoittain. Kaikki peitettiin. Lopulta Desbois peitti ruumiit paksulla sementtikerroksella, ettei kukaan pääsisi tekemään todellisia tutkimuksia. Paikalle on suunnitteilla vielä muistomerkki, jotta turistit ja heidän rahansa voivat saapua suurin määrin paikalle.
Paikalla oli yksi arkeologi, koska Desbois puhuu yksikössä; erään esitteen (s. 13) mukaan arkeologi oli seuraavannimisestä holokaustijärjestöstä: the Civil Society Organization of Research on War Victims ”Memory”, ja kaivauksien valvontaelin oli juutalainen Zaka-järjestö. Tämä arkeologi määritteli maaston pinnanmuodostuksen perusteella, että hautoja on 17. Tämäkin vaikuttaa pelleilyltä. Maaston pinnanmuodostustahan muuttavat monet tekijät. Onkohan muissa ”haudoissa” ruumiita lainkaan kuin siinä, josta on valokuva? Haudoista otettu helikopterikuva ei kerro mitään, koska hautojen pohjat on peitetty lakanoilla. Mitä järkeä on ottaa haudoista ilmakuva, kun haudoissa olevat ruumiit on peitetty lakanoilla? Paljonpuhuva seikka on, ettei Desbois julkaise kirjansa kuvaliitteessä ainoatakaan kuvaa Buskin haudoista tai niiden ruumiista! Syy on varmaankin se, ettei ruumiiden luissa tai kalloissa, siltä osin kuin ne näkyvät, ole ampumisen tai muunkaan väkivallan merkkejä. Haudassa ei näy vaatetuksenkaan jäänteitä, joten haudat saattavat hyvinkin olla varhaisemmalta ajalta kuin toisen maailmansodan ajalta.
Desbois kertoo, että ruumiit, joiden määräksi hän siis arvioi 1750, olivat enimmäkseen naisia ja lapsia, jotka olivat menneet piiloon saksalaisten ”hyökättyä” Buskin ghettoon. Heidät olisi sitten ammuttu. Desboisin kuvaus kaivauksista paljastaa, että Desbois on pinnallinen haihattelija, spiritus vagus:
Mitä tulee Desboisin ”ballistiikan asiantuntija” Michan toteamukseen, että venäläisissä hylsyissä on ”hyvin leveä kanta” mutta saksalaisissa ei, niin tämä ei pidä paikkaansa. Yllä jo mainittiin venäläisen M-43-patruunan samankaltaisuus saksalaisen Geco-patruunan kanssa (keskustelua täällä, edellisen sitaatti täällä, ja täällä), ja esimerkiksi venäläisessä 7.62 x 39 mm kiväärinpatruunassa ei ole leveää kantaa, esimerkkejä saksalaisten patruunoiden kaltaisista venäläisistä kapeakantaisista patruunoista myös conjay.com:n sivuilla ja täällä ja täällä ja täällä, ja niitä leveäkantaisia täällä ja täällä. Mutta, kuten sanottu, patruunoiden laatu ei ole tässä ratkaiseva asia, tärkeintä on se, kuka niitä käyttää.
2. Buskin joukkohautojen avaaminen. Vaikka Desbois sanoo löytäneensä ainakin 850 joukkohautapaikkaa Ukrainasta, ainoa paikka, missä joukkohautoja on avattu, on Busk Lvivin lähistöllä (avattu elokuussa 2006 ja suljettu saman tien). Hautoja Buskissa on yhteensä 17 (toisten tekstien mukaan 15), ja ne sijaitsevat aivan Buskin juutalaisen hautausmaan vieressä, kuvia täällä ja täällä. Haudoissa on kuulemma noin 1750 juutalaista ruumista. Näistä Buskin joukkohaudoista on puhuttu jonkin verran jo yllä, alussa lyhyesti ja sitten silminnäkijätodistajien 27, 31, 32, 33 ja 34 kohdalla.
Mutta mitä Desbois itse ja hänen taustajoukkonsa sanovat Buskin kaivauksista? Desbois käsittelee asiaa kirjassaan sivuilla 175-179. Ukrainan joukkohautakaivausten historiasta Desbois mainitsee, että viimeksi (ennen häntä) kaivauksia oli suoritettu vuonna 1990, jolloin eräs australialainen ryhmä oli tehnyt kaivauksia Sernikissä australialaisen tuomioistuimen pyynnöstä. Tuomioistuin tarvitsi todistusaineistoa erään Australiaan muuttaneen entisen kyläläisen, Ivan Polyukhovichin, asiassa, jossa häntä syytettiin osallisuudesta yli 500 juutalaisen teloitukseen. Polyukhovich sai vapauttavan tuomion, joten todennäköisesti mitään juutalaisten joukkohautaa ei löytynyt.
Aloitteen kaivauksista teki Desboisin mukaan Pariisin holokaustimuseon juutalainen johtaja Jacques Fredj, joka oli sitä mieltä, että jossakin paikassa tulisi suorittaa kaivauksia, ”ettei kukaan voisi väittää, ettei meillä ole materiaalista todistetta”. Desbois sitten valitsi kaivausten paikaksi Buskin, koska kyläläisten mukaan hautoihin ei oltu koskettu. Israelilainen rabbi kutsuttiin valvomaan kaivauksia, mutta ilmeisesti valvojaksi sitten tuli ”israelilaisen rabbin poika”.
Kuten aiemmin on tullut ilmi, Busk oli siitä poikkeuksellinen paikka, että siellä joukkohaudoissa tiedettiin jo etukäteen olevan ruumiita. Stanislav (todistaja 34) esimerkiksi kertoi vuonna 1944, että paikalliset ihmiset kaivoivat joukkohaudat ja sitten peittivät ne. Tappamiset tapahtuivat, hän kertoo, ”kansalaisten silmien edessä”. Buskin joukkohautojen olemassaolosta tiedettiin yleisesti, ja se, ettei hautoja ole tutkittu 60 vuoteen, viittaa siihen, ettei niihin liity välttämättä mitään rikosta.
Kuten yllä jo todettiin, joukkohaudoissa saattaa olla pilkkukuumeeseen kuolleita (pilkkukuumeen riehunnasta Buskin ghetossa keväällä 1943 ks. yllä Davidovski, tod. 31, ja Mordechai Reisin kertomus veljestään, My Parents’ House), ja haudat ovat jopa saattaneet kuulua itse juutalaiseen hautausmaahan, koska hautausmaata on jossakin vaiheessa pienennetty. Tällöin "joukkohaudat" voisivat olla vain lukuisia yksittäisten henkilöiden hautoja, jotka kaivettaessa sulautuvat yhteen, kun hautojen väliset seinät poistetaan (kun missä tahansa hautausmaalla kaivetaan suuremmalta alueelta maata pois, saadaan aikaan "joukkohauta"). Haudoissa voi olla myös vuosien 1932-1933 nälänhädän uhreja tai Stalinin 1930-luvun puhdistusten uhreja. Siellä voi olla partisaaneja tai laillisten repressaalien uhreja, kuten myös ukrainalaisten omien kostotoimien uhreja. Siellä voi olla NKVD:n/NKGB:n murhaamia tai saksalaisia vastaan kapinoineita. Siellä voi olla ensimmäisen tai toisen maailmansodan taistelutoimien uhreja (myös siviiliuhreja) tai Venäjän vallankumoukseen liittyneiden taisteluiden uhreja. Monet näistä vaihtoehdoista ovat sellaisia, että niistä olisi olemassa yleinen tietämys. Pappi Desbois ei kuitenkaan tutkinut mitään. Hän vain avasi haudat, totesi, että ruumiita löytyy, ei kajonnut yhteenkään luuhun ja peitti sitten kaikki haudat sementillä. On hyvin todennäköistä, ettei Desbois löytänyt haudoista murhattuja juutalaisia. Jos murhattuja juutalaisia olisi löytynyt, ruumiita ja niistä tehtyjä oikeuslääketieteellisiä ja rikosteknisiä tutkimuksia esiteltäisiin kirkuvin otsikoin ympäri maailmaa ja rikoksesta järjestettäisiin oikeudenkäyntejä.
Juutalaiset olivat määränneet erilaisia verukkeita käyttäen, ettei Buskin haudoissa oleviin ruumiisiin saa koskea! Kuulemma varsinkaan ”holokaustiuhrien” ruumiita ei saa liikuttaa, ne kun ovat juutalaisille pyhiä! Näin juutalaiset määräsivät, että varsinkaan ”holokaustiuhrien” ruumiita ei saa tutkia, ei oikeuslääketieteellisesti eikä rikosteknisesti. Toisin sanoen: holokaustia ei saa tutkia! Miksei saa? Koska holokaustia ei tapahtunut! Täytyy uskoa vain, mitä Desbois, juutalaiset ja muut huijarit sanovat. Todellisia todisteita ei saa pyytää, ja missään nimessä sellaisia ei tulla koskaan hankkimaankaan. Riittää, kun Desbois ja juutalaiset sanovat, että holokaustia tapahtui, ja se, joka ei usko heidän valheitaan, joutuu vankilaan. Tämä Busk-kaivaus on narrikaivaus. Ei ole mitään takeita siitä, että Buskin joukkohaudoissa olisi edes yhtä juutalaista ruumista.
Tässä narrikaivauksessa oli lupa, juutalaisen rabbihierarkian tarkasti valvoessa, vain poistaa ruumiiden päältä maata ja paljastaa pinnallisesti haudassa olevat luut millään tavalla siirtämättä tai liikuttamatta niitä. Sai vain katsella ja valokuvata. Tämän jälkeen, rabbit määräsivät, ruumiit on peitettävä maalla jälleen nopeasti. Jopa päivittäisten töiden päätyttyä ruumiit peitettiin valkoisilla lakanoilla, joita kuulemma tulkki Svetlana osti kuukauden ajan joka päivä tusinoittain. Kaikki peitettiin. Lopulta Desbois peitti ruumiit paksulla sementtikerroksella, ettei kukaan pääsisi tekemään todellisia tutkimuksia. Paikalle on suunnitteilla vielä muistomerkki, jotta turistit ja heidän rahansa voivat saapua suurin määrin paikalle.
Paikalla oli yksi arkeologi, koska Desbois puhuu yksikössä; erään esitteen (s. 13) mukaan arkeologi oli seuraavannimisestä holokaustijärjestöstä: the Civil Society Organization of Research on War Victims ”Memory”, ja kaivauksien valvontaelin oli juutalainen Zaka-järjestö. Tämä arkeologi määritteli maaston pinnanmuodostuksen perusteella, että hautoja on 17. Tämäkin vaikuttaa pelleilyltä. Maaston pinnanmuodostustahan muuttavat monet tekijät. Onkohan muissa ”haudoissa” ruumiita lainkaan kuin siinä, josta on valokuva? Haudoista otettu helikopterikuva ei kerro mitään, koska hautojen pohjat on peitetty lakanoilla. Mitä järkeä on ottaa haudoista ilmakuva, kun haudoissa olevat ruumiit on peitetty lakanoilla? Paljonpuhuva seikka on, ettei Desbois julkaise kirjansa kuvaliitteessä ainoatakaan kuvaa Buskin haudoista tai niiden ruumiista! Syy on varmaankin se, ettei ruumiiden luissa tai kalloissa, siltä osin kuin ne näkyvät, ole ampumisen tai muunkaan väkivallan merkkejä. Haudassa ei näy vaatetuksenkaan jäänteitä, joten haudat saattavat hyvinkin olla varhaisemmalta ajalta kuin toisen maailmansodan ajalta.
Desbois kertoo, että ruumiit, joiden määräksi hän siis arvioi 1750, olivat enimmäkseen naisia ja lapsia, jotka olivat menneet piiloon saksalaisten ”hyökättyä” Buskin ghettoon. Heidät olisi sitten ammuttu. Desboisin kuvaus kaivauksista paljastaa, että Desbois on pinnallinen haihattelija, spiritus vagus:
Ruumiit tulivat näkyviin yksi toisensa jälkeen. Kykenimme toteamaan, oliko se mies, nainen vai lapsi ja ennen kaikkea sen kuolinsyyn. Luotien vaikutus ja ruumiiden asento osoittivat, että heidät oli ammuttu ja haudattu elävinä. Monen naisen ruumis piti löydettäessä lasta suojellakseen sitä hiekkavirralta.
Tässä on käytännössä loppuyhteenveto Desboisin kaivauksista. Pelkkää typerää satuilua ja tunteisiin vetoamista. Kuolinsyytutkimus on Desboisin tutkimuksessa sitä, että havaittiin luotien jälkiä ja tulkittiin ruumiin asentoa. Ensinnäkään kuvissa ei näy ainuttakaan luodinreikää yhdessäkään luurangossa ja toiseksi joukkohautojen ruumiiden asennoista ei voi nähdä, oliko ihminen haudassa elossa lapsia hoitamassa tai muita askareita tekemässä sen jälkeen kun hänet oli ammuttu, eikä missään nimessä 60 vuoden haudassa olemisen jälkeen. Mitä pelleilyä: äiti ja lapsiko putoavat yli kolme metriä syvään kuoppaan sylikkäin, kun heidät on ensin yksitellen ja erikseen ammuttu, Anna Dychkantin mukaan niskalaukauksella ja Anton Davodovskin mukaan sitten pudoten pää edellä kuoppaan! Kuinka ampumalla murhatut voisivat toimia tietoisesti kuolemansa jälkeen? Tämä Desboisin joukkohautakaivausjuttu on puhdasta roskaa alusta loppuun.
Entä kultahampaat? Tämä tarina tuntuu ontolta, jos juutalaiset eivät muista tärkeintä asiaansa: kultahampaiden ryöstämistä haudoista ja sen ruumiista. Vaikka omiltaan, niin että ruumiiden ”pyhyys” unohtuu välittömästi. Muistaako Desbois mainita kultahampaat? Kyllä! Hän puhuu kultahampaista sivulla 177, ei hätää. Kirjoitan tämän juutalaista sielua elähdyttävän kultaisen tekstin tähän suoraan, ikään kuin juutalaisen mielestä kultakirjaimin: ”Luonnollisesti paikkaa täytyi vartioida öisin, koska monilla kuolleilla oli vielä kultahampaita ja hyvin usein kylän asukkaat tulivat kysymään meiltä saman kysymyksen: ’Oletteko löytäneet kultaa?’” Ottivatkohan Desbois ja valvova rabbin poika ruumiilta kultahampaat? Luonnollisesti asiasta ei ole kirjassa mainintaa, mutta asia on kiinnostava joka tapauksessa. Liikkuivatkohan ruumiit, kun he ryöstivät kultahampaita? Siirtyikö ruumis? Rikottiinko tässä juutalaisten määräystä? Todennäköisesti kultahammas on niin arvokas, että ruumiin arvo on mitätön sen rinnalla, ja niin kaikki joukkohaudan ruumiit on voitu myllertää miten vain, jos vain saaliiksi saadaan yksi kultahammas. Siksikö, hautojen tuhoamisen ja ryöstämisen vuoksi, ruumiita koko ajan peiteltiin, lopulta jopa sementillä? Kysyä sopii vakavalla mielellä, oliko tämä Buskin kaivausurakka kultahampaiden ryöstöretki? Laskivatko Desbois ja juutalaiset niitä majapaikassaan kuten hylsyjä? Elävätkö he nyt kullan turvin mukavaa elämää?
Desbois oli valittelevinaan juutalaisten ruumiinliikuttamiskieltoa: ”Saatoimme sen tähden vain tarkastella, mitä pinnallisesti oli havaittavissa.” Desboisilla on kuitenkin ratkaisu: Mitä he eivät voineet hautojen ruumiista tutkia ja nähdä, siitä löytyi tieto arkistoista (The missing information, though, appears in the German and Soviet archives of 1944)! Nehän ovat se ”fokus”, eivät nämä ruumiit, joiden etnisyydestäkään kukaan ei ole selvillä. Desbois jatkaa, että arkistot kertovat, että juutalaiset teloitettiin hautausmaalla, ja silminnäkijätodistajatkin osoittivat hautapaikat täsmällisesti, joten kuolinsyyt ovat näiden valossa selvät: murhia. Ei väliä, vaikkei ruumiissa näy mitään väkivallan merkkejä, sehän on sivuasia. Arkisto on tärkein. Tarinan on pysyttävä koossa. Näin varmaan Rothschild on tuuminut.
Desboisin laverrus jatkuu:
Entä kultahampaat? Tämä tarina tuntuu ontolta, jos juutalaiset eivät muista tärkeintä asiaansa: kultahampaiden ryöstämistä haudoista ja sen ruumiista. Vaikka omiltaan, niin että ruumiiden ”pyhyys” unohtuu välittömästi. Muistaako Desbois mainita kultahampaat? Kyllä! Hän puhuu kultahampaista sivulla 177, ei hätää. Kirjoitan tämän juutalaista sielua elähdyttävän kultaisen tekstin tähän suoraan, ikään kuin juutalaisen mielestä kultakirjaimin: ”Luonnollisesti paikkaa täytyi vartioida öisin, koska monilla kuolleilla oli vielä kultahampaita ja hyvin usein kylän asukkaat tulivat kysymään meiltä saman kysymyksen: ’Oletteko löytäneet kultaa?’” Ottivatkohan Desbois ja valvova rabbin poika ruumiilta kultahampaat? Luonnollisesti asiasta ei ole kirjassa mainintaa, mutta asia on kiinnostava joka tapauksessa. Liikkuivatkohan ruumiit, kun he ryöstivät kultahampaita? Siirtyikö ruumis? Rikottiinko tässä juutalaisten määräystä? Todennäköisesti kultahammas on niin arvokas, että ruumiin arvo on mitätön sen rinnalla, ja niin kaikki joukkohaudan ruumiit on voitu myllertää miten vain, jos vain saaliiksi saadaan yksi kultahammas. Siksikö, hautojen tuhoamisen ja ryöstämisen vuoksi, ruumiita koko ajan peiteltiin, lopulta jopa sementillä? Kysyä sopii vakavalla mielellä, oliko tämä Buskin kaivausurakka kultahampaiden ryöstöretki? Laskivatko Desbois ja juutalaiset niitä majapaikassaan kuten hylsyjä? Elävätkö he nyt kullan turvin mukavaa elämää?
Desbois oli valittelevinaan juutalaisten ruumiinliikuttamiskieltoa: ”Saatoimme sen tähden vain tarkastella, mitä pinnallisesti oli havaittavissa.” Desboisilla on kuitenkin ratkaisu: Mitä he eivät voineet hautojen ruumiista tutkia ja nähdä, siitä löytyi tieto arkistoista (The missing information, though, appears in the German and Soviet archives of 1944)! Nehän ovat se ”fokus”, eivät nämä ruumiit, joiden etnisyydestäkään kukaan ei ole selvillä. Desbois jatkaa, että arkistot kertovat, että juutalaiset teloitettiin hautausmaalla, ja silminnäkijätodistajatkin osoittivat hautapaikat täsmällisesti, joten kuolinsyyt ovat näiden valossa selvät: murhia. Ei väliä, vaikkei ruumiissa näy mitään väkivallan merkkejä, sehän on sivuasia. Arkisto on tärkein. Tarinan on pysyttävä koossa. Näin varmaan Rothschild on tuuminut.
Desboisin laverrus jatkuu:
Saatuamme arkeologisen tutkimuksen tehtyä meidän täytyi peittää nämä haudat erityislaatuisella tervalla, jota käytetään lentokenttien kiitoradoilla (with a particular kind of tar used for airport runways), etteivät hampaiden kultaa etsivät ihmiset häiritsisi kuolleita heidän levossaan.
Tässä Desboisilta unohtuu, että jos kylän ihmiset olisivat halunneet etsiä ruumiiden kultahampaita, he olisivat voineet tehdä sen jo 60 vuotta sitten. Kun Buskin joukkohaudat oli 1.9.2006 saatu peitettyä a) sementillä ja b) kiitoratatervalla, paikalle saapui Belzin suurrabbi seurueineen lausumaan haudalla juutalaisen rukouksen. Varmaan papillakin oli kädet ristissä ja hän kertookin vajonneensa juutalaiseen hurmokseen (my emotions spilled over).
Ruumiidenliikuttamiskiellosta, tämän huijauksen yhdestä ytimestä, professori Faurisson on todennut, ettei Encyclopedia Judaica (1978) mainitse sellaisesta mitään, ei oikeuslääketieteellisen tai lääketieteellisen ruumiinavauksen (autopsy) kohdalla eikä patologisen dissektion kohdalla. Tämä ”Einsatz-holokaustin” tutkimiseen liitetty ruumiidenliikuttamiskielto on siis keksitty vain verukkeeksi. Verukkeeksi, ettei tarvitse eikä voi todellisesti tutkia. Faurisson toteaakin, että meillä on vahvistamaton määrä löytämättömiä ja näyttämättömiä ruumiita, ja tästä määrästä tulee sitten virallinen totuus. Tosiasiahan on, ettei Desboisilla ole esittää rikosteknistä todistetta yhdestäkään tapauksesta, jossa saksalaiset olisivat rikollisesti surmanneet juutalaisen. Haudoista ei ole löytynyt tiettävästi yhtäkään luotia! Tavallaan Desbois on tullut todistaneeksi, ettei tapahtunut mitään Einsatz-holokaustia.
Buskissa, kuten muuallakin Ukrainassa, murhia suorittivat juutalaiset johtamansa Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n/NKGB:n avulla (Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, ja varsinkin NL:n salainen poliisi oli juutalaisessa kontrollissa). Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota puhkesi kesäkuussa 1941, juutalaiset murhasivat vetäytyessään suuret määrät poliittisia vihollisiaan, joiden se ei halunnut joutuvan Saksan käsiin. Näitä juutalaisten tekemiä murhia tapahtui myös Buskissa. Niistä kertoo esimerkiksi ukrainalainen lehti Ukrainian Weekly 2.9.1941 (Ukrainian Weekly 2000, Vol. I, s. 55). Buskissa murhatuista puhuvan luvun otsikkona on (s. 52):
Ruumiidenliikuttamiskiellosta, tämän huijauksen yhdestä ytimestä, professori Faurisson on todennut, ettei Encyclopedia Judaica (1978) mainitse sellaisesta mitään, ei oikeuslääketieteellisen tai lääketieteellisen ruumiinavauksen (autopsy) kohdalla eikä patologisen dissektion kohdalla. Tämä ”Einsatz-holokaustin” tutkimiseen liitetty ruumiidenliikuttamiskielto on siis keksitty vain verukkeeksi. Verukkeeksi, ettei tarvitse eikä voi todellisesti tutkia. Faurisson toteaakin, että meillä on vahvistamaton määrä löytämättömiä ja näyttämättömiä ruumiita, ja tästä määrästä tulee sitten virallinen totuus. Tosiasiahan on, ettei Desboisilla ole esittää rikosteknistä todistetta yhdestäkään tapauksesta, jossa saksalaiset olisivat rikollisesti surmanneet juutalaisen. Haudoista ei ole löytynyt tiettävästi yhtäkään luotia! Tavallaan Desbois on tullut todistaneeksi, ettei tapahtunut mitään Einsatz-holokaustia.
Buskissa, kuten muuallakin Ukrainassa, murhia suorittivat juutalaiset johtamansa Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n/NKGB:n avulla (Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys, ja varsinkin NL:n salainen poliisi oli juutalaisessa kontrollissa). Kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota puhkesi kesäkuussa 1941, juutalaiset murhasivat vetäytyessään suuret määrät poliittisia vihollisiaan, joiden se ei halunnut joutuvan Saksan käsiin. Näitä juutalaisten tekemiä murhia tapahtui myös Buskissa. Niistä kertoo esimerkiksi ukrainalainen lehti Ukrainian Weekly 2.9.1941 (Ukrainian Weekly 2000, Vol. I, s. 55). Buskissa murhatuista puhuvan luvun otsikkona on (s. 52):
Monia neuvostoliittolaisen terrorin uhreja tunnistettu Ukrainassa. Punaiset teloittaneet yli 14 000.
Sivulla 55 kerrotaan Buskista:
Buskin kylässä tunnistettiin seuraavat 40 silvotun ruumiin joukosta: tri Mikola Vania, nuori ammatinharjoittaja; Mikola Chuchman, tunnettu yhteysvirkailija; Peter Didik, kirkon kanttori; Kuzhelia, Pobuzhanin kylän koulunjohtaja. Monia tyttöjä murhattu Buskissa: Kreivi Badenin (entinen Galician alueen puolalainen kuvernööri Itävallan aikana) maatilan lähellä olevasta kappelista Buskissa löytyi 50 ruumista, useimmat heistä kylän tyttöjä, vain harva voitiin tunnistaa. Muiden uhrien ruumiita löytyy jatkuvasti tämän alueen pelloilta ja metsistä.
Ukrainassa siis juutalaisjohtoiset neuvostoliittolaiset olivat tuohon mennessä murhanneet jo 14 000 ihmistä, Buskissakin ainakin 90 (40 + 50), ja lisää löytyi koko ajan. Juutalaisten toiminnan erityispiirteenä murhissa näyttää olleen uhrien silpominen liki tunnistamattomiksi.
Ukrainan todellisista murhista
Esitän seuraavassa A) Mark Weberin kuvauksen ja B) Alfred M. de Zayasin kuvauksen, ensimmäisen lyhennettynä käännöksenä, jälkimmäisen tärkeimmistä kohdista otettuina sitaatteina.
A. IHR:n johtaja Mark Weberin kuvaus. Kertoessaan Journal of Historical Review -lehdessä Saksassa 1995-1999 kiertäneestä, Saksan armeijan väitetyistä kauhuteoista kertoneesta näyttelystä ja sen kymmenistä väärennetyistä tai väärässä valossa esitetyistä valokuvista ja nämä vääristelyt paljastaneista puolalaisesta ja unkarilaisesta historioitsijasta Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber totesi:
Bogdanovka oli tuolloisessa romanialaisten hallinnoimassa Transnistriassa Bug-joen länsirannalla sijainnut juutalaisleiri, jossa juutalaiset odottivat siirtoa itään. Nykyisin Bogdanovka on Ukrainan aluetta, sitä, jota pappi Desbois juutalaisten varoilla tutkii.
Transnistria on maakaistale, joka osoittaa heti Krimin niemimaan länsipuolelta Mustaltamereltä Dnestr-joen (läntisempi) ja Bug-joen (itäisempi) välissä kohti Skandinaviaa (nykyisin Transnistrialla tarkoitetaan pienempää aluetta, mutta tuolloin Transnistria oli jokien välinen alue). Molemmat joet laskevat Mustaanmereen, ja Bogdanovka sijaitsee Bug-joella noin 200 kilometrin päässä Mustastamerestä. Ennen toista maailmansotaa Transnistria oli osa Neuvostoliittoa, mikä selittää alueen köyhyyden ja siellä riehuneet kulkutaudit. Saksan joukkojen hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Transnistria joutui pian Saksan haltuun, ja se annettiin 30.8.1941 ns. Tighinan sopimuksella Saksan liittolaisen Romanian hallinnoitavaksi. Transnistrian (ja siis Dnestrin) länsipuolella sijaisivat etelässä Bessarabia ja pohjoisessa Bukovina, joista (ja myös Odessasta) juutalaisia siirrettiin Dnestrin yli Transnistriaan ja siellä edelleen Bug-joen leireihin odottamaan siirtoa joen yli itään saksalaisten hallinnoimaan Ukrainaan ja ehkä kauemmaksikin työvoimaksi.
Wikipediassa on toista maailmansotaa koskevan artikkelin itärintamaa koskevassa luvussa (oikeassa reunassa) jatkuvasti vaihtuva kartta, joka havainnollisesti kuvaa toisen maailmansodan alueelliset muutokset kuukausi kuukaudelta.
Se, että otan Bogdanovkan tässä esiin, johtuu siitä, että pappi Desbois puhuu siitä kirjassaan ja esittää valheellista tietoa. Sivulla 102 hän lyhyesti kuvaa Bogdanovkaa ”suureksi teloitukseksi” ja loppuviitteessä sivulla 225 hän kertoo Bogdanovkasta lisäksi seuraavaa: ”Pieni kylä Bug-joen rannalla Nikolajevin alueella Ukrainassa. Yli 50 000 juutalaista Odessan alueelta ja Bessarabiasta pakkosiirrettiin Bogdanovkaan ja ahdettiin sikaloihin. Ukrainan poliisi teloitti romanialaisten santarmien avustamina 40 000 juutalaista joulukuun 21. ja 23. sekä 28. ja 31. päivien välillä. Sitten kuolleitten ruumiit poltettiin.” Huomiota kiinnittää, ettei Desbois mainitse vuosilukua ollenkaan (kyse on vuodesta 1941). Kirjan esipuheessa myös Paul A. Shapiro muistaa mainita Bogdanovkan; hän sanoo, että siellä ”murhattiin enemmän juutalaisia kuin Babi Jarissa.”
Desboisin työtä esittelevän näyttelyn esitteessä (s. 12) Bogdanovka mainitaan laajemmin. Otan kuvauksen kokonaan:
Huomiota tässä tarinassa herättävät teloitusten perusteettomuus (syytä ei mainita), ”sikalat” majoitustiloina, ruumiiden polttamiset jo ennen mitään Himmlerin/Blobelin väitettyjä määräyksiä ja ”kylmään jättäminen”, vaikka tällöin oli vaara karkuun juoksemisesta ja siitä, että tieto leviää tällöin pitkin maailmaa. Lienee myös mahdoton tappaa 43 000 ihmistä viikossa, kun valoisaa aikaa on tuohon aikaan vuodesta 7-8 tuntia ja matkaa joelle oli kertomusten mukaan 2-3 kilometriä. Jos viikon ajan itse ampumiseen jäisi 6,5 tuntia päivässä, silloin yhteen murhaan olisi jäänyt aikaa keskimäärin vajaat 4 sekuntia.
Näistä tapahtumista on olemassa juutalaisten itsensä toimeenpanema selvitys: Romanian holokaustia käsittelevän kansainvälisen komission loppulausunto vuodelta 2004, lähinnä sivut 145-150 ja 157. Komission puheenjohtajana toimi Elie Wiesel, ja muina jäseninä oli holokaustimuseoiden jäseniä (mm. Desboisin kirjan esipuheen kirjoittanut Paul A. Shapiro), Israelin valtionarkiston ja Romanian kansallisarkiston edustajat, erilaisten historialaitosten edustajia, juutalaisjärjestöjen edustajia, Romanian päärabbi jne. Tämä loppulausunto on sikäli tärkeä, että siinä on suoria sitaatteja tuolloisten päättäjien sähkeistä ja kirjeistä, ja niitä tuskin on väärennetty. Sitaateista hahmottuu asioiden oikea laita, vaikka niitä esitetäänkin valikoiden ja osittain ehkä irti kontekstistakin. Seuraavassa käyn läpi tätä komission loppulausuntoa, jotta saataisiin kuva tapahtumien todellisista puitteista. Kutsun seuraavassa komissiota lyhyyden vuoksi ”Wieselin komissioksi”.
Bessarabiasta, Odessan alueelta ja Bukovinasta siirrettiin siis Saksan (ja sen liittolaisten) politiikan mukaisesti syksystä 1941 lähtien juutalaisia ensin Dnestrin yli Transnistriaan ja siitä Transnistrian läpi edelleen itään Bug-joelle. Tämän joen rannalle perustettiin jonkinlaisia väliaikaisia leirejä odottamaan, että sotatoimet sallivat juutalaisten siirtämisen Bug-joen yli saksalaisten hallinnoimaan Ukrainaan ja sieltä työvoimaksi sinne, missä tarvitaan. Yksi noista leireistä oli Bogdanovka.
Tarkoitus oli siis siirtää juutalaiset Bug-joen yli, ei surmata heitä Bug-joella. Asia käy selville seuraavista sitaateista.
Edellä mainitun Tighinan sopimuksen pykälässä 7 todettiin:
Juutalaisten kuljetukset jatkuivat loppuvuoden ajan, ja joulukuun puolivälissä 1941 Goltan alueen prefekti Modest Isopescu arvioi Bogdanovkan leirin juutalaisten määräksi 52 000. Juutalaisten siirtäminen oli hankalaa, koska alueen ukrainalainen väestö ei hyväksynyt heitä; ukrainalaiset muistivat, että joitakin vuosia aiemmin juutalaiset olivat murhakoneellaan – Neuvostoliiton salaisella poliisilla – joukkomurhanneet heitä 14 miljoonaa. Esimerkiksi tammikuussa 1942 Transnistrian santarmin komentaja Emil Brosteanu kertoo Odessasta siirrettävistä juutalaisista näin:
Wieselin komissio kertoo raporttinsa sivulla 147 Bogdanovkan leirin tilanteesta marras-joulukuussa 1941 seuraavaa:
Täidentorjuntatoimien alkuvaiheiden riittämättömyyttä kuvaa seuraava komission toteamus:
Komissio kirjoittaa (s. 146):
Isopescun huoli uhkaavasta liikakansoituksesta oli suuri, sillä hän kertoi 13.11.1941 Transnistrian hallitukselle edelleen, että jo ennen kuin juutalaiskuljetus Vazdovkasta oli saapunut,
Koska romanialaisten vastaus viivästyi, Schlutter ehti lähettää toisenkin sähkeen, jossa hän toteaa:
Myös viereisessä Domanovkassa aluksi haudatut ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin pilkkukuumeen leviämisen estämiseksi. Isopescu kirjoitti paikalliselle johtajalle:
Näissä oloissa, kun juutalaisia kuoli Bogdanovkassa hirvittävällä tavalla muutenkin, olisi ollut mieletöntä ryhtyä murhaamaan juutalaisia ampumalla, kuten pappi Desbois ja muu holokaustipropaganda väittävät. Desbois puhuu jopa 40 000 murhatusta, ja Wieselin komissio 48 000 murhatusta. Näille murhaväitteille ei ole mitään pitävää todistusta, ja väitteet Bogdanovkan joukkomurhasta ovat vain yksi osa holokaustihuijausta. Pilkkukuumeen sijasta syyllisiksi yritetään lavastaa romanialaiset ja ukrainalaiset pyssyineen.
Wieselin komissio valehtelee sujuvasti näin raporttinsa sivulla 146:
Antonescun kuitenkin väitetään antaneen Bogdanovkan ja Domanovkan juutalaisten murhakäskyn. Hallituksen istunnossa 16.12.1941 tapahtui näet seuraavaa: Transnistrian kuvernööri ilmoitti marsalkka Antonesculle, että 85 000 juutalaista kantoi pilkkukuumetta ”kylissä, joihin juutalaiset tulivat. Minun täytyy puhdistaa heidät täistä tai muuten he tartuttavat taudin kaikkiin.” Antonescun vastaus – se ampumiskäsky siis - kuulemma oli tällainen: ”Antaa heidän kuolla” (Let them die). Tämä muka olisi käsky murhata Bogdanovkan 48 000 juutalaista! Tämä on mitä ilmeisimmin irti kontekstistaan otettu lause, ja siksi sen merkitys jää täysin avoimeksi. Antonescu voi esimerkiksi viitata siihen, ettei täidentorjuntavalmiuksia sillä hetkellä ole. Pilkkukuumeen riuduttamat kuolevat joka tapauksessa, oli noita valmiuksia tai ei, sillä täidentorjuntatoimet vaikuttavat vain ennaltaehkäisevästi. Antonescu on siis saattanut puhua näistäkin. Missään nimessä tuollainen irrallinen ja suullinen toteamus ei ole murhakäsky!
Wieselin komission raportissa on runsaasti kauhupropagandaa ja ilmeistä vääristelyä jopa sanatasolla, mutta olen jättänyt ne sivuun ja etsinyt seasta vain ne tiedonrippeet, jotka ovat (ehkä) luotettavia ja joita todennäköisesti ei ole kehdattu väärentää. En suosittele Wieselin komission raporttia kenenkään luettavaksi, sillä mitä hyötyä on totuuden, valheen ja propagandan sekoituksesta, kun ei tiedä, mikä on mitäkin? Seuraavassa vielä joitakin huomioita holokaustipropagandan edustajien kirjoituksista, mm. Yitzhak Aradi kirjasta ”The Holocaust in the Soviet Union” (s. 242, 243 ja 247), Raul Hilbergin kirjasta “The Destruction of the European Jews” (2003, vol. I, s. 388-389), I. C. Butnarun kirjasta “The Silent Holocaust: Romania and its Jews” (s. 128-129), Nizkorin ja Yad Vashemin sivustoilta ym.
Aradin mukaan viimeinen juutalaiskuljetus tuli Bogdanovkaan 18.12.1941, Yad Vashemin mukaan 1.12.1941, ja nämä ovat ristiriidassa Wieselin komission kanssa, jonka mukaan lähetyksiä tuli jopa toukokuulle 1942 saakka, ainakin vielä tammikuussa 1942. Nähtävästi suuri osa kuljetuksistakin on arvailua, eikä Bogdanovkassa olleiden juutalaisten määristä esitettyihin tietoihin voine kovin paljon luottaa. Aradin mukaan pilkkukuume tappoi Bogdanovkassa joka päivä 500-700 juutalaista, ei vain 500, kuten Wieselin komissio sanoi. Arad kertoo, että pilkkukuume levisi leireistä muuhun väestöön. Epidemiaa ei saatu kuriin, koska jäiseen maahan oli vaikeaa kaivaa hautoja. Hän kertoo myös, että Beshadissa pilkkukuumeeseen kuoli 20 000 juutalaista, mikä oli 80% juutalaisten kokonaismäärästä. Aradin mukaan tilanne oli muuallakin samanlainen. Hilberg kertoo, että pilkkukuume, tuberkuloosi ja punatauti riehuivat kaikkialla valtoimenaan. Hän toteaa myös, että kun Isopescu sai tiedon Bogdanovkaan vielä tulossa olleista 40 000 Odessan juutalaisesta, niin hän yritti saada kuljetukset loppumaan, kuitenkin tuloksetta. Tämän Wieselin komissio jättää mainitsematta. Butnaru kertoo, että tammikuun puolivälin paikkeilla pilkkukuume oli levinnyt kaikkiin Transnistrian leireihin. Jäiseen maahan ruumiita ei voitu haudata, ja siksi ruumiit odottivat viikkoja hautausta (ja toimivat samalla infektiolähteenä).
Valhe- ja kauhupropagandaansa, jolla tappajiksi koetetaan saada pilkkukuumeen ja muiden kulkutautien sijasta Saksan liittolaiset, jotka olisivat surmanneet juutalaisia ampumalla, nämä tahot julistavat estottomasti vailla mitään todisteita. Kaikilla on tarinassaan suurin piirtein samanlainen runko, joten he ovat kopioineet tekstejä toinen toisiltaan (mitään todellista lähdettähän heillä ei ole voinut olla, koska ei tapahtunut mitään joukkomurhaa). Lyhyesti esitettynä ensin olisi Bogdanovkan kahdessa tallissa poltettu 4000-5000 sellaista, jotka eivät kyenneet marssimaan 2-3 kilometrin päähän murharotkolle (so. vanhuksia, lapsia, sairaita jne.). Jäljellä olevat olisi sitten marssitettu jossakin Bug-joen lähellä sijainneen rotkon luo (tai jopa joen kallioseinämän ääreen) ja siellä ammuttu niskalaukauksella ja sitten poltettu, polttajina 200 juutalaisen työjoukko.
Kuten olettaa saattaa, tarinaan liittyy kustakin kertojasta nousevia erikoispiirteitä, koska tässä he ovat voineet käyttää mielikuvitusta (todellista tapahtumaahan ei ole). Yhteistä näille kaikille on kauhupropaganda; siitä ei kukaan tingi. Aradin mukaan joukkomurha jatkui 9.1.1942 asti, Hilbergin mukaan 30.12.1941 asti, Nizkorin ja Yad Vashemin mukaan 31.12.1941 asti. Arad tietää kertoa, että rotkon reunalla, ennen ampumista, uhreilta olisi kiskottu sormista väkisin pois sormukset, samoin suista kultahampaat! Leah Kaufman kertoo kuvauksessaan, että juutalaiset marssitettiin Bug-joen kalliojyrkänteen päälle, jossa heiltä revittiin väkisin sormukset sormista heidän seisoessaan alastomina jyrkänteellä 40 miinusasteen pakkasessa. Siinä heidät ammuttiin, ja ruumiit putosivat jokeen.
Nizkorin mukaan Bugin rotkon reunalla juutalaisia ammuttiin päähän, ja silloin tällöin rotkoon heitettiin käsikranaatteja tekemään loppu vielä niistä, jotka olivat yhä elossa (nähtävästi ruumiit eivät tässä putoakaan jokeen). Vera Filonok ja Raya Trofimova kertovat, kuinka kymmeniä tuhansia juutalaisia ammuttiin, heitettiin rotkoon ja sitten liekkeihin. Kuten Vera hienosti osaa kuvata, ”monet olivat vielä elossa, ja he kiemurtelivat liekeissä ’kuin kärpäset ja madot’.” Mitään ei haittaa, etteivät he ole voineet alas rotkoon nähdä, koska katselivat kaukaa kiikarilla vain ylhäällä kalliolla alusvaatteissa putoamista odottavia juutalaisia ja liekkien kajoa ja haistelivat polttamisten hajua. Ovatkohan Vera ja Raya saaneet kauhupropagandastaan hyvät palkkiot, onhan tässä (kertomuksen mukaan) ollut itse Desboiskin asialla.
Sitten on vielä juutalainen Yad Vashem –museo. Onhan silläkin kauhutarina. Se on sellainen, että – tätä kannattaa seurata tarkasti ja kuvitella mielessä – kun juutalaiset olivat siellä rotkolla (tai vesiuomalla; watercourse) polvillaan kurottautuen syvännettä kohti (lean over the valley), heitä ammuttiin niskaan räjähtävillä luodeilla tai heidät tapettiin käsikranaateilla (huh!). Tätä kesti alkuun neljä päivää, ja 30 000 juutalaista tapettiin, 3 sekuntia/juutalainen (valoisa jäljelle jäävä tehokas ampumisaika 6,5 tuntia/pv.). Hirmuinen mylly ja myllerrys (käsikranaatit!). No ei kauhutarina tähän lopu, täytyy siihen saada sopiva kauhulisäke: Muut odottelivat joen (nyt ollaankin taas joella) rannoilla kuolemansa vuoroa. Tämä, Yad Vashem, yltää riemukkaaseen loppuhuipennukseen: Paljain käsin juutalaiset kaivoivat (jäätyneeseen, - 40 asetta pakkasta!) maahan kuoppia, reunustaen ne jäätyneillä ruumiilla yrittäen näen suojata itseään kylmältä! Näin, melko lähellä päiväntasaajaa, juutalaiset kaivavat paukkupakkasessa kynsillään jäätyneeseen maahan koloja ja reunustavat ne jäätyneillä ruumiilla! Loistava tapa odottaa ammutuksi tulemista! Tosin Yad Vashem myöntää, että ”tuhannet” kuolivat tässä puhdeharrastuksessa. Sama seuraleikki toistui sitten 28.-31.12.1941, jolloin loppujen 11 000 juutalaisen kanssa leikittiin tämä sama ulkoilmaleikki, jossa lopulta oltiin jäätyneiden ruumiiden kanssa kuopassa tai joessa.
Yad Vashem, israelilainen holokaustimuseo, ilmoittaa, että Isopescu oli määrännyt kaikki joukkoteurastuksen jäljet hävitettäviksi ja ruumiit sen vuoksi poltettaviksi. On siis selvää, ettei näiden Bogdanovkan talvista maisemaa koristaneiden kokkojen tarkoitus ollut hygieeninen, taudinaiheuttajien ja –levittäjien tuhoaminen ruumiista, vaan joukkomurhan jälkien hävittäminen. Yad Vashem puhuu kokonaan toisin kuin yllä ennen tätä propagandaosuutta esitetty. Ruumiita oli polttamassa sitten 200-miehinen juutalaisjoukko. Epäselväksi jää, kuinka tämä alhaalla rotkossa työskentelevä joukko pärjäsi, kun aika ajoin ylhäältä heitettiin rotkoon käsikranaatteja kaiken siellä vielä olevan elämän lopettamiseksi. Putosivatko ruumiit suoraan rovioon? Jäikö kukaan polttajamies 3 sekunnin välein putoavien ruumiiden alle? Oliko polttoporukalla tilaa, jos joen kallioseinämän alla oli – joki? Eivät he kai joessa olleet? Ja ylipäätään: jos ruumiit putosivat jokeen ja kulkivat joen mukana pois, kuinka ne voitiin polttaa? Entä haittasiko ampujien silmiin ja keuhkoihin nouseva ruumiinpolttosavu ampujia? Entä nenään tunkeva ruumiinpolttohaju? Pääsikö sankassa, ylös nousevassa savussa paljonkin juutalaisia karkuun? Onnistuivatko he savun sokaisemien ampujien käsistä riistämään aseita? Joku näsäviisas voi kysyä myös, mitä merkitystä oli ammuttujen putoamisella rotkoon, jos heidät kuitenkin piti välittömästi polttaa. Yksinkertaisempaa olisi ollut ampua uhrit tasaisella maalla ja järjestää kokko viereen. Rotko olisi tarpeeton, samoin matkat 2-3 kilometrin päähän rotkolle. Ampujatkin olisivat pysyneet lämpiminä.
Polttamisesta Butnaru kertoo sellaisen yksityiskohdan, että kuulemma Isopescu oli määrännyt lihavat ruumiit laitettaviksi rovion reunoille ja laihat sisälle, koska kokon sytyttäminen on niin helpompaa. Juutalaisista hänen mukaansa nousi musta savupatsas taivaalle.
Tuon 200-miehisen polttoporukan kohtalokin on varsin kirjava. Työnsä suoritettuaan he Aradin mukaan menivät kaikki töihin paikalliseen sovhoosiin (”On comleting the cremations, the surviving 200 were sent to work in a local sovkhoz”). Siellä he tietenkin toivat asian kaikkien tietoon, niin että tieto ruumiiden hävittämisestä levisi kaikkialle maailmaan. Butnaru kuitenkin sanoo, että polttamisten jälkeen myös nuo 200 tapettiin. Yad Vashem ratkaisee asian niin, että näistä 200:sta 150 kuoli kylmään ja nälkään tai ammuttiin, ja loput 50 nähtävästi jätettiin tiedottamaan asiasta maailmalle. Wieselin komission versio on, että 150 ammuttiin.
Näistä ruumiiden hävittämisistä holokaustipropagandisteille on jäänyt kauhea virhe: missä on luunmurskaaja! Ei tämä valhe onnistu ilman luunmurskaajaa! Polttamisissa jää aina jäljelle kalloja ja suuria luukappaleita, ja vaikka ne haudattaisiin, ne voidaan sieltä kuitenkin löytää. Jos siis polttoja on tapahtunut ja polttojäännökset ja tuhka ovat haudattuna tarkoin tiedetyssä paikassa (Bugin rotko), ne ovat sieltä löydettävissä koska vain! Sanko käteen ja kaivamaan! Sivumennen sanottuna, jos tarkoitus oli tuhota juutalaiset, miksi puna-armeija maalikuussa 1944 löysi valloittamaltaan Transnistrian alueelta tuhottoman paljon juutalaisia, ainakin kymmeniä tuhansia, ellei satoja tuhansia!
Kauniina pisteenä i:n päälle voidaan todeta, että vuonna 1945 neuvostoliittolaiset järjestivät oikeudenkäynnin Isopescua ja hänen alaisiaan vastaan, mutta heidät tuomittiin lopulta vain elinkautisrangaistuksiin! Murhaajat, joiden sanottiin niskalaukauksilla murhanneen 48 000 ihmistä! Jos neuvostokommunistit päästävät heidät kuolemanrangaistuksesta, niin vuorenvarmasti silloin ei ole tapahtunut mitään joukkomurhaa!
Tuohon ruumiiden polttamisella toteutettavaan jälkienhävitystyöhön, jonka Isopescun sanotaan määränneen, liittyy muutakin epäloogisuutta. Jos kuvitellaan, että 48 000 juutalaista Bogdanovkassa todella olisi ammuttu, niin miksi heidät poltettiin välittömästi? Saksalla ja Saksan liittolaisillahan oli toiminnassaan yhteinen linja, ja itse asiassa Saksa määräsi toimintatavoista. Holokaustipropagandan edustajien omien väitteiden mukaan Blobel sai käskyn hävittää ruumiit vasta kesällä 1942, ja se Himmlerin Müllerille ruumiiden hautaamisesta antama määräys, jonka on väitetty olleen ruumiidenhävittämiskäsky, on peräisin marraskuulta 1942! Lisäksi Blobelin ruumiinhävitystoimet ovat väitteiden mukaan alkaneet idässä vasta kesällä 1943! Ei ole uskottavaa, että romanialaiset olisivat ”hävittäneet jälkiä” ruumiita polttamalla jo ennen kuin Saksassa tällainen asia olisi noussut edes esiin. Siteeraan kirjoitustani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot” Himmlerin ja Blobelin osalta:
Ensin Himmlerin käskystä:
Väitetään, että päätös tästä toiminnasta (ruumiiden hävittämisestä polttamalla) tehtiin Berliinissä vuoden 1942 alussa. Todisteeksi esitetään kirjettä, jonka Gestapon päällikkö Heinrich Müller lähetti ulkoministeriön edustajalle Martin Lutherille (ei tule sotkea samannimiseen uskonpuhdistajaan) 20.2.1942 ja jossa käsitellään ruumiiden epätyydyttävää hautaamista (C. Gerlachin mukaan tämän kirjeen oli kirjoittanut Himmler Müllerille). Encyclopedia of the Holocaust väittää, että Müller kirjoitti sen saatuaan anonyymin kirjeen, jossa valitettiin, että ruumiit täyttävät Warthegaun alueen. Tämän kirjeen arkistomerkintä on ”IV B 4 43/42 gRs (1005)” (Thomas Sandkühler: Endlösung in Galizien. Der Judenmord in Ostpolen und die Rettungsinitiativen von Berthold Beitz 1941 – 1944, 1996, s. 277), ja tästä sitten ”Operaatio 1005” olisi saanut nimensä! Tämä väite on siis sodan jälkeiseltä ajalta, 1990-luvulta.
Mutta Alfred Streim kirjoittaa (siteeraten suoraan lähteestä):
Sitten Blobelin liittämisestä ”ruumiidenpoltto-ohjelmaan”:
Virallisen historiankirjoituksen mukaan SS-Standartenführer (eversti) Paul Blobel otti hoitaakseen ”Operaatio 1005:n” ja se alkoi kesäkuussa 1942. Ensin olisi kaivettu ylös Puolan alueella sijainneiden ”tuhoamisleirien” ruumiit, sitten kesäkuun 1943 ja heinäkuun 1944 välillä Neuvostoliiton ja Puolan alueella (3,5 kertaa Suomen kokoinen alue) sijainneiden joukkohautojen ruumiit (Encyclopedia of the Holocaust, 1990, Vol. I, s. 11). Tämäkin väite operaation nimestä – kuten myös Blobelin yhteydestä ko. operaatioon - on sodan jälkeiseltä ajalta, vuodelta 1990.
Einsatz-joukot siis olisivat ampuneet 2,2 miljoonaa ihmistä, Wehrmacht, SS ja poliisi lisäksi satoja tuhansia, ja koska neuvostoliittolaiset tai puolalaiset eivät löytäneet edes muutaman tuhannen ruumiin joukkohautoja, Einsatz-joukkojen on ”erikoiskommandoineen” (turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun edustajia, tavallisia poliiseja ja kaivuu- ja polttotyön suorittajina vankeja) täytynyt 13 kuukaudessa (kesäkuu 1943 – heinäkuu 1944) kaivaa ylös ja polttaa 1,5 – 3 miljoonaa ruumista. Tuhansia hautoja sadoissa eri paikoissa! Jälkiä jättämättä!
Ilman tuhansia karttoja hautojen löytyminen olisi ollut mahdotonta, mutta yhdessäkään Einsatz-raportissa tai muussakaan dokumentissa ei puhuta sellaisista kartoista. Ja jos – kuten todistajat kertovat – tuhansia rovioita paloi öisin pimennysmääräyksistä huolimatta, yksikään neuvostoliittolainen tiedustelukone ei havainnut ja valokuvannut niitä missään vaiheessa! Muutenhan ilmakuvia olisi voimallisesti käytetty ja edelleen käytettäisiin propagandatarkoituksiin.
Thomas Sandkühler kirjoittaa v. 1996 (em. teos):
Todellisuudessa, palataksemme vuosien 1996, 1971 ja 1990 sodanjälkeisistä väitteistä todellisuuteen ja itse tapahtumiin, tämä tarina, joka siis myöhemmin sodan jälkeen on ristitty nimellä ”Operaatio 1005”, perustuu muutamaan harvaan täysin epäluotettavaan todistajanlausuntoon. Neuvostoliittolaiset komissiot ja lehtimiehet kokosivat ensimmäiset niistä, ja ne julkaistiin Ilja Ehrenburgin ja Wassili Grossmanin toimittamassa teoksessa ”Black Book.”
Kyseessä on propagandistinen kokoelma väitettyjen silminnäkijöiden tarinoita. Mukana ovat jo mainitun Vladimir Davidovin tarinan lisäksi Shimon Arielin ja Zalma Edelmanin kuulopuhetodistukset Bialystokista, muutaman (omien sanojensa mukaan) Kaunasista paenneen todistukset ja Y. Farberin todistus Liettuan Ponarista. Nämä todistajat eivät tunne mitään ”Operaatiota 1005” tai ”erikoiskommandoa 1005”!
Nimityksen ”erikoiskommando 1005” keksivät neuvostoliittolaiset. Nürnbergin oikeudenkäynnissä 9.2.1946 neuvostoliittolainen apulaissyyttäjä Smirnov luki otteita kuulustelupöytäkirjasta, joka oli laadittu amerikkalaisen luutnantti McMahonin suorittamasta Gerhard Adametzin kuulustelusta, ja tässä pöytäkirjassa puhuttiin erikoiskommandoista 1005-A ja 1005-B (IMT, Vol. VII, s. 593 – 596, dokumentti USSR-80). Tällöin siis, helmikuussa 1946, tuli käyttöön oletettujen jälkien hävitystyön suorittaneiden työjoukkojen nimitys ”erikoiskommando 1005”, vielä ei koko operaatiota ollut ristitty ”Operaatioksi 1005.”
Vuonna 1946 Leon Weliczker julkaisi teoksen ”Brygada Smierci” (”Kuolemanprikaati”), joka on laaja todistajakertomus ”Prikaati 1005:stä”, ja tästä teoksesta Sandkühler sanoo:
SS-Standartenführer (eversti) Blobelin yhdisti tähän oletettuun jälkienhävittämisoperaatioon eräs Erwin Schulz, joka oli ollut Einsatz-joukko C:n Einsatzkommando V:n johtaja Venäjän kampanjan alusta syyskuuhun 1941, siis parisen kuukautta.
Schulz ei kuitenkaan – kuten ei Weliczkerkään - tiennyt tämän väitetyn suuren operaation nimeä, jossa kaivettiin ylös ruumiita ja poltettiin ne, koska siitä päätettiin – kuten Mattogno ja Graf Treblinka-kirjassaan sivulla 228 sanovat - vasta v. 1947. Schulz sanoi 20.12.1945 (NO-3841):
Nyt täytyi enää yhdistää palaset (Blobel, ”1005” ja koko operaatio) yhteen: Rudolf Höss pantiin kirjoittamaan Krakovan vankilassa marraskuussa 1946 (Hössin kohtelusta ks. kirjoitus ”Rudolf Hössin ’tunnustukset’”):
Nürnbergissä 6.6.1947 antamassaan ”valaehtoisessa vakuutuksessa” Blobel lausui:
Tähän loppuu siteeraus kirjoituksesta ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”. Ei ollut mitään Himmlerin käskyä hävittää ”murhattujen” ruumiita, koska murhattuja ei edes ollut. Eikä Blobel ollut minkään ”ruumiidenhävitysoperaation” johtaja, koska sellaista operaatiota ei ollut olemassa. Kaikki on huijausta, ja niin on huijausta myös tarina Bogdanovkan joukkomurhista.
A. IHR:n johtaja Mark Weberin kuvaus. Kertoessaan Journal of Historical Review -lehdessä Saksassa 1995-1999 kiertäneestä, Saksan armeijan väitetyistä kauhuteoista kertoneesta näyttelystä ja sen kymmenistä väärennetyistä tai väärässä valossa esitetyistä valokuvista ja nämä vääristelyt paljastaneista puolalaisesta ja unkarilaisesta historioitsijasta Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber totesi:
Erityisen tärkeä tässä prosessissa oli Varsovan Saksan historian instituutissa työskentelevän nuoren puolalaisen historioitsija Bogdan Musialin rooli. Arvovaltaisessa müncheniläisessä historiallisessa aikakauslehdessä Vierteljahreshefte für Zeitgeschichte julkaistussa artikkelissa hän osoitti, että jotkut näyttelyn kaikkein hirvittävimmistä valokuvista, joiden väitettiin kuvaavan Saksan armeija suorittamia juutalaisten tappamisia, esittivät itse asiassa Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin (NKVD:n) suorittamien joukkomurhien uhreja.B. Alfred M. de Zayasin kuvaus. Kyseessä on de Zayasin kirjan ”The Wehrmacht War Crimes Bureau, 1939-1945“ luku 20 (kirja on vuodelta 1979), jossa kerrotaan Buskin vieressä sijaitsevan Lvivin joukkomurhasta. Esitän seuraavassa sitaatteina tärkeimmät kohdat. Tähän alkuun on kuitenkin syytä laittaa selvennys: Lvivin tapahtumiin liittyy kolme erillistä tapahtumaa, joita ei tule sotkea toisiinsa. Ensiksi, saksalaisten lähestyessä Lviviä, Neuvostoliiton NKVD surmasi Lvivin vankiloissa olevia ukrainalaisia ja puolalaisia poliittisia vankeja, etteivät nämä joutuisi saksalaisten käsiin. Toiseksi, tämän jälkeen, neuvostoliittolaisten poistuttua alueelta, ukrainalaiset ja puolalaiset siviilit löysivät Lvivin vankiloiden selleistä ja vankiloiden pihojen joukkohaudoista NKVD:n tappamien omaistensa ruumiit, ja tästä raivostuneina ukrainalaiset kostivat – koska he tiesivät NKVD:n olevan juutalaisten hallinnassa ja komennossa – murhaamalla puolestaan alueen juutalaisia. Kolmanneksi, saksalaiset suorittivat omien tutkimustensa perusteella sitten omia kostotoimenpiteitään. de Zayasin kirjassa keskitytään näistä kohdista ensimmäiseen, kuten hän tekstinsä alussa tekee selväksi (syynä se, että hänen kirjansa käsittelee saksalaista sotarikosvirastoa, joka keskittyi tehtävänsä mukaisesti NKVD:n rikoksiin). de Zayas kuvaa tapahtumia näin:
Heti sen jälkeen kun Saksa oli kesäkuussa 1941 hyökännyt Neuvostoliittoon, neuvostoliittolaiset viranomaiset ampuivat summittaisesti monia tuhansia poliittisia vankeja ja hautasivat kiireesti heidän ruumiinsa mataliin hautoihin tai pudottivat ne kaivojen kuiluihin. Näin Musial: "Berian määräys (Lavrenti Beria oli Stalinin salaisen poliisin päällikkö) oli selvä: Yksikään kommunismin verivihollinen ei saa tulla saksalaisten pelastamaksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä teloitettiin ampumalla niskaan tai lyömällä lekoilla. Joissakin tapauksissa murhaajat heittivät käsikranaatteja onnettomien uhrien joukkoon, jotka oli koottu vankiloiden pihoihin - - Rikosten tekijät kirjaimellisesti kahlasivat veressä." Lutskin kaupungissa esimerkiksi neuvostoliittolaiset tappoivat noin 2000 ihmistä.
"Ennen pakoaan Lvivistä kesäkuun lopulla 1941", kirjoitti Musial, "neuvostoliittolaiset murhasivat noin 3000 – 4000 vankia, useimmat heistä Brygidkyn vankilassa. Uhrit olivat ukrainalaisia, puolalaisia ja juutalaisia, ja myös neuvostoliittolaisia ja jopa vangiksi otettuja saksalaisia sotilaita." Neuvostoliittolaisten vetäydyttyä Lvivin asukkaat menivät kaupungin päävankilaan etsimään kadonneita sukulaisiaan. "Vankilan kellareissa", kertoo tri Musial, "he näkivät ruumiita kerros kerroksen päällä - - Vankilan pihasta he löysivät kaksi joukkohautaa."
Neuvostojoukkojen paettua Lvivistä tämän etnisesti kirjavan kaupungin ihmiset kostivat verisesti juutalaisille (jotka yleensä olivat olleet neuvostohallinnon kiihkeitä kannattajia). Monia ihmisiä kuoli tässä murhanhimoisen raivon purkauksessa. "Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että saksalaiset olisivat provosoineet tämän pogromin", Musial huomauttaa.
Se, mitä tapahtui länsiukrainalaisessa Zloczowin kaupungissa (Galiciassa), oli tyypillistä monelle muullekin kaupungille alueella (esim. siis Buskille). Puna-armeijan vuoden 1939 loppupuolella suorittaman valloituksen jälkeen neuvostoliittolaiset viranomaiset pidättivät siellä satoja "kansanvihollisia" ja kuljettivat heidät Siperiaan ja Kazakhstaniin. Kun sitten kesäkuun lopulla 1941 saksalaiset joukot etenivät, Neuvostoliiton turvallisuusjoukot kokosivat pikaisesti lisää 700 väitettyä neuvostovastaista Zloczowin asukasta ja tappoivat heidät viiden päivän aikana niskalaukauksilla. Ajettuaan puna-armeijan pois heinäkuun 1. päivänä 1941 saksalaiset joukot olivat mukana kaivamassa auki uhrien joukkohautoja.
Joissakin tämän alueen paikoissa, Musial huomauttaa, saksalaiset saapuivat juuri ajoissa pelastaakseen ihmisiä, joita oltiin tappamassa. "Saksalaiset vapauttivat kaiken kaikkiaan noin 13 000 vankia." - -
Kuten Musial selittää, puna-armeijan joukot löysivät itärintamalla kaatuneiden saksalaisten sotilaiden ruumiista (taskuista) valokuvia, jotka kuvasivat neuvostoliittolaisten tappamien ukrainalaisten ja puolalaisten avattuja joukkohautoja. Joukossa oli joitakin vuonna 1944 kaatuneen aliupseeri Richard Worbsin Zloczowista ottamia valokuvia. Neuvostoviranomaiset julkaisivat sellaisia valokuvia todisteina saksalaisten julmuuksista. Näitä samoja valokuvia, väärässä valossa esitettyinä, Saksan armeijan rikoksia esittelevän näyttelyn järjestäjät olivat hankkineet näytettäviksi sadoille tuhansille herkkäuskoisille katsojille.
Yhdessä näyttelyn valokuvassa näkyvät ruumiit, Musial selittää, olivat itse asiassa ukrainalaisia, jotka Neuvostoliiton salainen poliisi oli tappanut Borislavissa (Galiciassa Länsi-Ukrainassa). Kuvassa näkyvät saksalaiset sotilaat olivat auttaneet kaivamaan esiin ruumiita tunnistusta varten. Eräs toinen näyttelyn kuva muka esittää saksalaisten Kraljevossa (Serbiassa) lokakuussa 1941 suorittaman joukkomurhan uhreja. Todellisuudessa uhrit olivat Neuvostoliiton NKVD:n kesäkuun lopussa 1941 Lvivin vankilan pihalla tappamia ukrainalaisia ja puolalaisia uhreja. "Uhrit olivat ukrainalaisia, puolalaisia, juutalaisia, venäläisiä ja saksalaisia sotavankeja", sanoi tri Musial.
Vuoden 1941 kesäkuun 30. päivän varhaisina tunteina Saksan 49. armeijakunnan 1. vuoristodivisioona valtasi puolalais-ukrainalaisen Lvivin kaupungin. Vastarintaa ei juuri ollut, sillä neuvostojoukot olivat jo luopuneet alueesta. 49. armeijakunnan tiedusteluosasto kommentoi samalta päivältä olevassa ensimmäisessä raportissaan: ”Erään rykmentti 800:n pataljoonan komentajan majuri Heinzin kertomuksen mukaan Lvivin vankiloista löytyi tuhansia brutaalisti murhattuja henkilöitä. 1. ja 4. vuoristodivisioona määrätään täten antamaan lehtimiesten ja valokuvaajien tehtäväksi selostaa näitä kauhutekoja. Armeijakunnan pääsotatuomari ja ulkoministeriön ja 17. armeijan ylimmän johdon yhdysupseeri on lähetetty Lviviin suorittamaan perusteelliset tutkimukset.”
Saksalaiset tutkimukset eivät siis olleet lähtöisin virastosta (so. Wehrmachtin sotarikosvirastosta); uhrien määrä oli niin suuri, että kolme armeijan tuomaria aloitti välittömästi omat tutkimuksensa odottamatta erillisiä nimenomaisia ohjeita Berliinistä: tuomari Hans Tomforde, 603. varuskunnan esikunta; tuomari Erich Wilke, 49. armeijakunta; ja tuomari Wilhelm Möller, 17. armeijan ylin johto. - -
Saatuaan tietää joukkotappamisista tuomari Tomforde pyysi lääkintäupseeriaan tri Georg Saeltzeriä tulemaan hänen kanssaan entiseen OGPU:n vankilaan, Brygidkyn vankilaan ja entiseen sotavankilaan, joka tunnettiin Samarstinovina. Hän kuulusteli joitakin todistajia ja laati esiraportin samana päivänä.
Wilke, 49. armeijakunnan päätuomari, laati 1.7.1941 päivätyn raportin: ”OGPU:n vankilasta löydettyjen ruumiiden tutkimus osoitti, että tappamisia oli edeltänyt kidutus - - Enemmistö uhreista on ukrainalaisia; loput ovat puolalaisia. Todistajat kertoivat myös, että tässä vankilassa oli ollut kaksi saksalaista haavoittunutta pilottia. Vankilasta löytyi Luftwaffen vyö ja pilotin lakki. Yhdestä joukkohaudasta löytyi myös Luftwaffen kypärä. Täytyy niin ollen olettaa, että nämä saksalaiset lentäjät ovat ruumiiden joukossa, joita ei voitu tunnistaa.” - -
Heinäkuun 6. päivänä (tuomari) Möller otti vastaan valaehtoisen todistuksen tri Saeltzeriltä, joka oli seurannut Tomfordea vankiloihin 30.6.1941: ”Brygidkyn vankila - - paloi yhä. Siellä kohtasin erään nuoren ukrainalaisen, noin 24-vuotiaan - - Hän väitti, että 24 tuntia sitten, vähän ennen kuin hänet oli määrä teloittaa, hänen oli onnistunut paeta vasemman siiven sellistä 3; hän opasti minua vankilan kellareiden kautta pohjakerrokseen ja toisen kerroksen. Ihmiset, jotka ryntäsivät sisään pääsisäänkäynnin kautta, valittivat ja vaikeroivat pyytäessään lupaa päästä näkemään omaisiaan, joiden kanssa he olivat olleet yhteydessä kaksi päivää aiemmin huutamalla vankilan ulkopuolelta. Löysimme - - neljästä ensimmäisestä kellarista huomattavan määrän ruumiita; ylin kerros oli suhteellisen tuore ja kasan alimmat kerrokset olivat jo pitkälle mädäntyneitä. Neljännessä kellarissa ruumiit oli peitetty ohuella kerroksella hiekkaa. Ensimmäisestä pihasta löysimme useita vereen tahriintuneita paareja. Yhdellä paarilla näimme erään miehen ruumiin; hänet oli tapettu ampumalla takaraivoon. - - Annoin määräyksen, että kellarit täytyy välittömästi tyhjentää, ja seuraavien kolmen päivän aikana 423 ruumista tuotiin piha-alueelle tunnistusta varten. Ruumiiden joukossa oli nuoria poikia, iältään 10-14-vuotiaita, ja nuoria naisia, iältään 18-20-vuotiaita, sekä vanhoja miehiä ja naisia - -
”Sieltä jatkoin entiseen OGPU:n vankilaan - - Mursimme alempiin vankilan huoneisiin johtavan oven ja näimme siellä neljä ruumista portaiden juurella, heidän joukossaan nuori noin 20-vuotias nainen, joka nähtävästi oli ammuttu aivan viime hetkillä; ensimmäisessä suuressa huoneessa ruumiita oli pinottu noin huoneen puoliväliin asti - - Pihassa oli kaksi maakasaa, joista ruumiiden osia pisti esiin. Sielläkin ruumiiden tunnistaminen aloitettiin välittömästi, ja ne kannettiin pääpihaan - -
”Kaupungin pohjoisosassa olevassa sotavankilassa - - mätänemisen löyhkä oli niin voimakas ja ruumisvuorten alla oli niin paljon verta, että meidän oli pidettävä puolalaisia kaasunaamareita voidaksemme mennä kellariin suorittamaan tarvittavat tutkimukset. Nuoria naisia, miehiä ja vanhempia naisia oli pinottu kerros kerroksen päälle aina kattoon asti - - Kolmas ja neljäs kellari olivat vain kolmelta neljäsosalta täynnä. Yli 460 ruumista vietiin ulos näistä kellareista. Monissa ruumiissa oli merkkejä voimakkaasta kidutuksesta, käsien ja jalkojen silpomisista ja kahlehtimisista. Jäljellä olevien ruumiiden tunnistaminen lopetettiin komentajan määräyksestä, koska lämmön vuoksi ruumiiden mätäneminen oli jo pitkällä eikä niukasti puettujen ruumiiden tunnistaminen ollut mahdollista.”
Sotilassairaalasta löydettiin kolmen Luftwaffen jäsenen ruumiit. Tuomari Möller määräsi suoritettavaksi oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen kuolinsyyn toteamiseksi, ja tehtävä annettiin 17. armeijan patologille, tri Herbert Siegmundille. OGPU:n vankilasta löydetyille neljälle muulle saksalaisen lentäjän ruumiille tehtiin myös oikeuslääketieteellinen tutkimus. 3.7.1941 tuomari Möller otti vastaan valaehtoisen todistuksen tri Siegmundilta, joka selosti, että kolme ensimmäistä sotilasta oli ammuttu kuoliaiksi sairasvuoteisiinsa - - Neljän muun lentäjän ruumiiden tutkimus osoitti, etteivät he olleet aiemmin haavoittuneet. Kolme oli tapettu ampumalla pään läpi; neljännellä ei ollut päävammoja, mutta muu osa ruumiista oli niin pitkälle mädäntynyt, ettei ruumiinavauksesta katsottu olevan hyötyä.
Upseeri, joka oli vastuussa tuhansien ruumiiden poistamisesta vankiloista ja niiden asianmukaisen hautaamisen järjestämisestä, oli luutnantti Walter Lemmer. Tuomari Möllerin edessä antamassaan valaehtoisessa todistuksessa, joka on päivätty 7.7.1941, hän totesi:
”Illalla (1.7.1941) menin Brygidkyn vankilaan ja havaitsin, että selleistä oli jo tuotu pois huomattava määrä ruumiita ja viety piha-alueelle. Arvioin ruumiiden määräksi noin 200 - - Samana yönä järjestin 50 muun ruumiin hautaamisen. Ne vietiin ukrainalaiselle hautausmaalle ja haudattiin joukkohautaan - - Seuraavan päivän aikana haudattiin noin 300 ruumista - - Mutta kellarissa oli vielä lukemattomia ruumiita. Ne oli pinottu kerros kerroksen päälle aina kattoon asti. Kellarin lattia täynnä verta. Poistamista ei voitu suorittaa mitenkään siistillä tavalla, koska ruumiit olivat jo pitkälle mädäntyneitä. Kellariin ei ollut mahdollista mennä ilman happilaitteita. Kaupungin komentajan määräyksestä kalkkikloridia (lime chloride) kaadettiin ruumiiden päälle, ja kellarin aukot muurattiin umpeen. Arvioin kellarissa vielä olevien ruumiiden määräksi noin tuhat. On mahdollista, että oli olemassa muitakin kellareita, joihin emme kyenneet menemään - -
”Myöhään iltapäivällä 2.7.1941 aloitin NKVD:n vankilan tyhjentämisen - - Arvioin, että pihalla oli noin 150 ruumista - - Kellareissa oli myös ruumiita, jotka oli peitetty hiekalla. En osaa arvioida, kuinka monta - - sisäänkäyntikäytävät muurattiin umpeen Lvivin kaupungin komentajan määräyksestä. Pihalla olleet ruumiit vietiin ukrainalaiselle hautausmaalle haudattaviksi.
”En ollut missään tekemisissä Samarstinovin vankilan tyhjentämisen kanssa. Mutta kuulin, että kellarit - - olivat samalla tavalla täynnä ruumiita - - Perjantaina 4.7.1941 menin paikallisen oikeustalon vankilaan - - Vankilan johtajan mukaan pihalla oli joukkohauta. Itse näin noin 4 m x 6 m kokoisen hautakummun. Johtaja kertoi minulle myös, että kellareissa oli paljon ruumiita.”
Sen lisäksi, että tallensivat pöytäkirjoihin monen muunkin saksalaisen upseerin ja lääkärin vakuuttavat todistajanlausunnot, saksalaiset tuomarit ottivat vastaan lukuisten ukrainalaisten ja puolalaisten todistajien valaehtoiset todistukset. 4.7.1941 Lvivin sairaalan kirurgisen osaston työntekijä Josef Pilichiewicz todisti tuomari Möllerin edessä, että 22.6. kaksi haavoittunutta saksalaista sotilasta oli tuotu sairaalaan; 29.6 neuvostoliittolaiset komissaarit Loginov ja Maslov olivat ampuneet kummankin. Osaston vastaava johtaja, tri Czeslav Sadlinski, kertoi 4.7.1941, että hän oli hoitanut kolmea haavoittunutta saksalaista sotilasta luunmurtumien vuoksi; myöhemmin hän sai tietää, että komissaarit olivat tappaneet kaikki kolme. Sairaanhoitaja Sofia Gryglovna muisti, että hän oli tuonut teetä näille sotilaille ja että mainitut kaksi komissaaria hääsivät hänet pois huoneesta ja sanoivat hänelle, että haavoittuneet saksalaiset ammuttaisiin. Kaikki kolme todistajaa antoivat lausuntonsa valan sitomina.
5.7.1941 tuomari Möller kuulusteli joukkomurhasta selviytynyttä ukrainalaista opettajaa Leo Fedorukia, joka puhui tulkin välityksellä: ”17.3.1941 NKVD:n jäsenet pidättivät minut koulussa - - Ampumiset alkoivat vankilassa kaksi päivää sodan alkamisen jälkeen - - seuraavana yönä meidät vietiin kuulusteluhuoneeseen noin kello yksi tai kaksi aamulla. Kolme henkilöä istui pöydän ääressä, jonka päällä oli punainen pöytäliina. Yksi heistä oli luutnantti, toinen, siviilivaatteissa oleva henkilö oli vankilan syyttäjä. En kyennyt tunnistamaan kolmatta henkilöä, koska vain kynttilät valaisivat huonetta. Pöydällä oli lista, ja kunkin vangin oli kerrottava nimensä. Nämä kolme henkilöä päättivät sitten, kuka ammuttaisiin. Koska minun nimeni ei ollut oikein kirjoitettu listaan - - minut vietiin eristysselliin - - Vain 12 henkilöä säilyi hengissä, kahdeksan miestä ja neljä naista.”
Toinen ukrainalainen todistaja, Omelian Matla, todisti tuomari Möllerin edessä 6.7.1941: ”7.8.1940 NKVD:n jäsenet pidättivät minut kotoani niiden yhteyksien vuoksi, jotka minulla oli OUN:ään (Ukrainan Nationalistijärjestöön) - - toisena päivänä sodan alkamisen jälkeen huomasin paljon liikettä vankilassa - - noin kello viisi tai kuusi aamulla sellini ovi avattiin ja seitsemän NKVD-miestä tuli sisään vankilan johtajan kanssa - - Joku huusi: ’Maahan, huorat!’ Ja juuri sillä hetkellä ampuminen alkoi. Kaksitoista meistä sai välittömästi surmansa, kaksi haavoittui vakavasti, kolme - - ei ollut saanut osumaa. Selvisin verilöylystä, koska yksi uhreista kaatui minun päälleni - - Sitten NKVD-miehet ryntäsivät sellistä selliin ja ampuivat vangit. Kun viimeiset laukaukset oli ammuttu, nousin ylös - - Yhtäkkiä kuulin heidän tulevan takaisin. Ryömin erään ruumiin alle ja levitin verta kasvoilleni - - Miehet tulivat jälleen selliimme ja ampuivat vielä kolme kertaa. He jatkoivat sellistä selliin, ja sitten kuulin: ’Tulkaa nopeasti pihaan, autot ovat valmiina lähtöön.’ Pysyin hieman kauemmin sellissäni nähdäkseni, tulevatko NKVD-miehet vielä.”
8.7.1941 tuomari Möller otti vastaan valaehtoisen todistuksen ukrainalaiselta opettajalta Bohdan Kazaniwskyltä, jonka NKVD oli myös pidättänyt sen vuoksi, että hän kuului OUN:ään. Tulkin välityksellä Kazaniwsky kuvasi kokemuksiaan Brygidkyn vankilassa: ”Tiistaina 24.6.1941 NKVD-miehet poistuivat tilapäisesti vankilasta. Murtauduimme ulos selleistämme ja yritimme paeta. Piha oli kuitenkin suljettu, emmekä kyenneet pääsemään ulos. Kun seisoimme pihalla, konekiväärit alkoivat tulittaa meitä. Lukuisat ihmiset haavoittuivat, ja toiset kuolivat. Sen vuoksi peräydyimme vankilaan. NKVD-miehet palasivat ja pakottivat meistä noin 90 suureen selliin - - Seuraavina päivinä henkilöitä kutsuttiin ulos, ja me kuulimme sitten ampumisia ja huutoja. Noista 90:stä vain 22 säilyi hengissä. Minun nimeäni oli itse asiassa huudettu, mutta en vastannut. 28.6. kuulimme paljon laukauksia - - hetken päästä havaitsimme, että siviilejä oli tullut vankilaan vapauttamaan meitä. NKVD-miehet olivat jo luopuneet vankilasta. Arvioin, että vankien määrä Brygidkyn vankilassa oli noin 10 000, joista 600-800 tuli ulos elävinä.”
7.7.1941 puolalainen leski Josefa Soziada todisti tuomari Möllerin edessä: ”Maanantaina 30.6.1941 - - menin NKVD:n vankilaan, koska olin kuullut, että saksalaiset joukot ovat jo kaupungissa. Menin ensin pihaan, jossa näin heti lukuisia ruumiita, mukana kolmen miehet ruumiit, jotka olivat tummuneet, ja erään naisen ruumiin, joka oli täysin alasti - - ikkunan läpi - - näin monta ruumista murhattuna erään pöydän päällä - - toisesta ikkunasta näin työtön ruumiin roikkumassa lampusta; hän oli noin 8-vuotias. Ruumis oli alasti, ja se oli hirtetty pyyhkeen avulla.”
Samana päivänä puolalainen arkkitehti Ludwig Pisarek kertoi, että 29.6. hän oli mennyt NKVD:n vankilaan etsimään veljeään, joka oli pidätetty joulukuussa 1940. ”Neuvostoliittolaiset olivat jo luopuneet vankilasta, vaikka neuvostoliittolaiset eivät olleet vielä evakuoineet Lvivin kaupunkia. Astuin vankilan sisään ja katsoin yksittäisiin selleihin. Nämä olivat kauheuksien näyttämöitä. Sellit olivat aivan täynnä ruumiita. Suuressa huoneessa, kooltaan 10 m x 5 m, näin ruumiita pinottuina noin 1,5 metrin korkeuteen.”
Samoin 7.7.1941 ukrainalainen kotirouva Irene Loesch todisti, että hän oli mennyt samaan vankilaan 28.6. tai 29.6. etsimään äitiään, joka oli pidätetty noin kolme kuukautta aiemmin uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi: kreikkalaiskatolisen kirkon pastorin vaimona hän oli kysynyt eräältä seurakuntansa jäseneltä, miksei tämä käynyt kirkossa. ”Kun menin sisään vankilaan, näin heti kuolleita ihmisiä ensimmäisessä sellissä. Ruumiit olivat silvottuja - - Näin erään naisen, jolta rinnat oli leikattu pois - - Eräältä toiselta naiselta oli vatsa leikattu auki; hän oli ollut raskaana - - Sitä ennen olin käynyt jo Samarstinovin vankilassa etsimässä äitiäni. Siellä saatoin vain nähdä ulkopuolelta erääseen huoneeseen, joka oli täynnä ruumiita kattoon asti.”
Sen jälkeen kun saksalaiset tuomarit olivat kuulustelleet lukuisia muitakin puolalaisia ja ukrainalaisia, Möller laati 16.7.1941 raportin, jonka hän lähetti yhdessä kaikkien valaehtoisten todistusten alkuperäiskappaleiden kanssa sotarikosvirastolle. - -
Eräs tärkeä ei-saksalainen järjestö, joka osallistui tutkimuksiin, oli Ukrainan Punainen Risti. 7.7.1941 se esitti vetoomuksen kaupungin saksalaiselle komentajalle: ”Yli 4000 ruumista on löytynyt Lvivin vankiloista - - on tuskin mahdollista kuvata sitä tilaa, jossa ruumiit löydettiin - - Täynnä ahdistusta ja tyrmistystä kaikkien niiden ukrainalaisten kohtalon vuoksi, jotka ovat edelleen vankiloissa ja keskitysleireissä kaikkialla Neuvostoliitossa, Ukrainan Punainen Risti pyytää, että koko sivistyneelle maailmalle tiedotetaan radion välityksellä näistä kauhuteoista. - -
Vuonna 1954 USA:n edustajainhuone perusti kommunistisen aggression valiokunnan, puheenjohtajanaan wisconsislainen kongressin jäsen Charles Kersten. Münchenissä, New Yorkissa ja Chicagossa pidetyissä kuulusteluissa sadat todistajat todistivat monista asioista, myös NKVD:n suorittamista systemaattisista poliittisten vankien tappamisista. Komitean raportissa todetaan osaksi:
”NKVD ja sen agentit ampuivat sodan ensi päivinä jokaisessa Länsi-Ukrainan kaupungissa kaikki poliittiset vangit muutamaa harvaa lukuun ottamatta, jotka pelastuivat kuin ihmeen kautta. Yksi heistä, Valentyna Nahirnyak, joka oli ollut yhteydessä Rivnen teatteriin, on antanut havainnollisen kuvauksen paostaan. Hän oli ollut eräässä sellissä seitsemän muun naisen kanssa - - Joukko murhaajia tuli selliin ja ampui automaattiaseillaan ryhmää, kunnes he kaatuivat. Kolmea lukuun ottamatta kaikki kuolivat. Vähän myöhemmin eräs mies astui selliin ja iski pistimellä kaikkia näitä kolmea, mutta Valentyna Nahirnyakin haavat eivät vieläkään olleet kuolettavia, vaikka hän oli saanut kuusi luodinhaavaa ja kaksi pistimeniskua. Sama tapahtumasarja toistui, kun saksalaiset joukot etenivät itäiseen Ukrainaan. - - Kharkivissa yksi päävankiloista suljettiin ja sytytettiin palamaan ja samalla NKVD jäi vartioimaan ja estämään kaiken avun, kunnes sisäosat olivat tuhoutuneet ja kaikki vangit kuolleet. - -
Ukrainalainen journalisti ja kirjailija Borys Lewytzkyi kirjoitti vuonna 1960: ”Neuvostoviranomaisten vastuu Lvivin vankiloissa suoritetuista murhista ja myös muissa Galician ja Ukrainan vankiloissa suoritetuista murhista on selvä ja suunnattoman suuri; on perusteita olettaa, että neuvostoliittolaisissa piireissä oli agitaattoreita, jotka tahtoivat panna syyn näistä julmuuksista Saksan miehitysjoukkojen ja Gestapon niskoille.”
Pappi Desbois ja Bogdanovka-huijaus
Bogdanovka oli tuolloisessa romanialaisten hallinnoimassa Transnistriassa Bug-joen länsirannalla sijainnut juutalaisleiri, jossa juutalaiset odottivat siirtoa itään. Nykyisin Bogdanovka on Ukrainan aluetta, sitä, jota pappi Desbois juutalaisten varoilla tutkii.
Transnistria on maakaistale, joka osoittaa heti Krimin niemimaan länsipuolelta Mustaltamereltä Dnestr-joen (läntisempi) ja Bug-joen (itäisempi) välissä kohti Skandinaviaa (nykyisin Transnistrialla tarkoitetaan pienempää aluetta, mutta tuolloin Transnistria oli jokien välinen alue). Molemmat joet laskevat Mustaanmereen, ja Bogdanovka sijaitsee Bug-joella noin 200 kilometrin päässä Mustastamerestä. Ennen toista maailmansotaa Transnistria oli osa Neuvostoliittoa, mikä selittää alueen köyhyyden ja siellä riehuneet kulkutaudit. Saksan joukkojen hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Transnistria joutui pian Saksan haltuun, ja se annettiin 30.8.1941 ns. Tighinan sopimuksella Saksan liittolaisen Romanian hallinnoitavaksi. Transnistrian (ja siis Dnestrin) länsipuolella sijaisivat etelässä Bessarabia ja pohjoisessa Bukovina, joista (ja myös Odessasta) juutalaisia siirrettiin Dnestrin yli Transnistriaan ja siellä edelleen Bug-joen leireihin odottamaan siirtoa joen yli itään saksalaisten hallinnoimaan Ukrainaan ja ehkä kauemmaksikin työvoimaksi.
Wikipediassa on toista maailmansotaa koskevan artikkelin itärintamaa koskevassa luvussa (oikeassa reunassa) jatkuvasti vaihtuva kartta, joka havainnollisesti kuvaa toisen maailmansodan alueelliset muutokset kuukausi kuukaudelta.
Se, että otan Bogdanovkan tässä esiin, johtuu siitä, että pappi Desbois puhuu siitä kirjassaan ja esittää valheellista tietoa. Sivulla 102 hän lyhyesti kuvaa Bogdanovkaa ”suureksi teloitukseksi” ja loppuviitteessä sivulla 225 hän kertoo Bogdanovkasta lisäksi seuraavaa: ”Pieni kylä Bug-joen rannalla Nikolajevin alueella Ukrainassa. Yli 50 000 juutalaista Odessan alueelta ja Bessarabiasta pakkosiirrettiin Bogdanovkaan ja ahdettiin sikaloihin. Ukrainan poliisi teloitti romanialaisten santarmien avustamina 40 000 juutalaista joulukuun 21. ja 23. sekä 28. ja 31. päivien välillä. Sitten kuolleitten ruumiit poltettiin.” Huomiota kiinnittää, ettei Desbois mainitse vuosilukua ollenkaan (kyse on vuodesta 1941). Kirjan esipuheessa myös Paul A. Shapiro muistaa mainita Bogdanovkan; hän sanoo, että siellä ”murhattiin enemmän juutalaisia kuin Babi Jarissa.”
Desboisin työtä esittelevän näyttelyn esitteessä (s. 12) Bogdanovka mainitaan laajemmin. Otan kuvauksen kokonaan:
Transnistriassa (Ukraina) sijaitsevan Bogdanovkan leirin perustivat romanialaiset miehitysviranomaiset lokakuussa 1941. Joulukuun 1. päivänä samana vuonna 54 000 juutalaista Bessarabiasta ja Odessasta oli säilytettävinä siellä. Joulukuun puolivälissä 1941 romanialaiset viranomaiset yhteisymmärryksessä natsien kanssa päättivät tappaa jokaisen siellä vankina olevan juutalaisen. Joukkomurha alkoi joulukuun 21. päivänä 1941, ja sen toteuttivat romanialaiset sotilaat ja poliisit, ukrainalaiset poliisit ja Volksdeutschen (alueen etniset saksalaiset asukkaat). 5000 sairasta ja vammaista henkilöä poltettiin elävältä kahdessa tallissa. Muut vangit pakotettiin riisumaan vaatteensa ja laskeutumaan polvilleen. Sitten heidän ammuttiin niskalaukauksella tai kranaatilla. Joulukuun 21. ja 24. päivän ja 28. ja 31. päivän välillä lähes 43 000 juutalaista murhattiin. Kaksisataa jätettiin eloon polttamaan ruumiita, ja sitten heidät itsensäkin tapettiin tai enimmäkseen jätettiin kylmään kuolemaan.Nizkor-sivuston mukaan ampumiset suoritettiin Bug-joen rannan rotkossa, ja ruumiiden polttamiset sen mukaan jatkuivat keväälle 1942 asti.
Huomiota tässä tarinassa herättävät teloitusten perusteettomuus (syytä ei mainita), ”sikalat” majoitustiloina, ruumiiden polttamiset jo ennen mitään Himmlerin/Blobelin väitettyjä määräyksiä ja ”kylmään jättäminen”, vaikka tällöin oli vaara karkuun juoksemisesta ja siitä, että tieto leviää tällöin pitkin maailmaa. Lienee myös mahdoton tappaa 43 000 ihmistä viikossa, kun valoisaa aikaa on tuohon aikaan vuodesta 7-8 tuntia ja matkaa joelle oli kertomusten mukaan 2-3 kilometriä. Jos viikon ajan itse ampumiseen jäisi 6,5 tuntia päivässä, silloin yhteen murhaan olisi jäänyt aikaa keskimäärin vajaat 4 sekuntia.
Näistä tapahtumista on olemassa juutalaisten itsensä toimeenpanema selvitys: Romanian holokaustia käsittelevän kansainvälisen komission loppulausunto vuodelta 2004, lähinnä sivut 145-150 ja 157. Komission puheenjohtajana toimi Elie Wiesel, ja muina jäseninä oli holokaustimuseoiden jäseniä (mm. Desboisin kirjan esipuheen kirjoittanut Paul A. Shapiro), Israelin valtionarkiston ja Romanian kansallisarkiston edustajat, erilaisten historialaitosten edustajia, juutalaisjärjestöjen edustajia, Romanian päärabbi jne. Tämä loppulausunto on sikäli tärkeä, että siinä on suoria sitaatteja tuolloisten päättäjien sähkeistä ja kirjeistä, ja niitä tuskin on väärennetty. Sitaateista hahmottuu asioiden oikea laita, vaikka niitä esitetäänkin valikoiden ja osittain ehkä irti kontekstistakin. Seuraavassa käyn läpi tätä komission loppulausuntoa, jotta saataisiin kuva tapahtumien todellisista puitteista. Kutsun seuraavassa komissiota lyhyyden vuoksi ”Wieselin komissioksi”.
Bessarabiasta, Odessan alueelta ja Bukovinasta siirrettiin siis Saksan (ja sen liittolaisten) politiikan mukaisesti syksystä 1941 lähtien juutalaisia ensin Dnestrin yli Transnistriaan ja siitä Transnistrian läpi edelleen itään Bug-joelle. Tämän joen rannalle perustettiin jonkinlaisia väliaikaisia leirejä odottamaan, että sotatoimet sallivat juutalaisten siirtämisen Bug-joen yli saksalaisten hallinnoimaan Ukrainaan ja sieltä työvoimaksi sinne, missä tarvitaan. Yksi noista leireistä oli Bogdanovka.
Tarkoitus oli siis siirtää juutalaiset Bug-joen yli, ei surmata heitä Bug-joella. Asia käy selville seuraavista sitaateista.
Edellä mainitun Tighinan sopimuksen pykälässä 7 todettiin:
Juutalaisten evakuointi Bugin yli ei ole mahdollista nyt. Heidät täytyy sen vuoksi koota työleireihin erilaisia työtehtäviä varten, kunnes, kun sotatoimet ovat ohi, heidän evakuointinsa itään tulee mahdolliseksi (Odessan valtionarkisto, kokoelma 2361, alakokoelma 1c, s. 45-46; saksalaisena: Nürnberg-dokumentti Ps-3319).6.10.1941 Romanian yksinvaltias Ion Antonescu tiedotti hallitukselleen:
Minulla on vielä noin 40 000 juutalaista Bessarabiassa, jotka siirretään Dnestrin yli muutaman päivän kuluessa ja, sikäli kuin olosuhteet sallivat, toimitetaan kauemmaksi Uralin taakse (Lya Benjamin [toim.], Problema evreiasca in stenogramele Consiliului de Ministri [Bucharest: Hasefer, 1996], s. 326).Transnistrian kuvernööri Gheorghe Alexianu ilmoitti (Romanian) 4. armeijan komentajalle 11.10.1941:
Annettujen ohjeiden mukaisesti Bessarabian ja Bukovinan juutalaisia evakuoidaan näistä maakunnista Bugin länsipuolisille alueille, joille he jäävät tänä syksynä, kunnes - Saksan valtion kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti – kykenemme siirtämään heidät Bugin itäpuolelle (Odessan valtionarkisto, 2242-2-76).Myös Transnistrian paikallisia juutalaisia alettiin siirtää ghettoihin työvoimaksi. Elokuun 4. päivänä 1941 Romanian 4. armeija tiedotti kaikille armeijan yksiköille, santarmille ja poliisille, että ”Ukrainan kaupungeissa ja kylissä olevat juutalaiset kootaan ghettoihin” (Käsky nro 209.221, Chisinaun arkisto, 693-2-299, s. 26). Vaikuttimet käyvät selville seuraavasta Antonescun tekemästä ja kenraali Tataranun allekirjoittamasta päätöksestä:
Juutalaisten sabotaasi- ja terroritoimien estämiseksi olemme ryhtyneet toimenpiteisiin sulkeaksemme heidät ghettoihin ja käyttääksemme heitä työvoimana (4. armeija yleisesikunnalle, NDM, 4. armeijan kokoelma, kansio nro. 781, s. 162).Lokakuun 6. päivänä 1941 Antonescu totesi:
Kaikki Transnistrian juutalaiset suljetaan välittömästi Transnistrian kuvernöörin Bug-joelle perustamiin leireihin (yleisesikunta 4. armeijalle, NDM, 4. armeijan kokoelma, kansio nro. 779, s. 165).Juutalaiset koettiin partisaaneina, jotka univormuttomina kävivät laitonta sotaa saksalaisia ja näiden liittolaisia vastaan.
Juutalaisten kuljetukset jatkuivat loppuvuoden ajan, ja joulukuun puolivälissä 1941 Goltan alueen prefekti Modest Isopescu arvioi Bogdanovkan leirin juutalaisten määräksi 52 000. Juutalaisten siirtäminen oli hankalaa, koska alueen ukrainalainen väestö ei hyväksynyt heitä; ukrainalaiset muistivat, että joitakin vuosia aiemmin juutalaiset olivat murhakoneellaan – Neuvostoliiton salaisella poliisilla – joukkomurhanneet heitä 14 miljoonaa. Esimerkiksi tammikuussa 1942 Transnistrian santarmin komentaja Emil Brosteanu kertoo Odessasta siirrettävistä juutalaisista näin:
On hyvin vaikeaa löytää suojaa heille uudelleensijoituskylissä, koska Ukrainan väestö ei hyväksy heitä; niinpä monet päätyvät kollektiivitilojen talleihin (Ancel: Documents, Vol. 5, nro 129, s. 222).Wieselin komission loppuraportin mukaan (s. 157) tuolloin, tammikuussa 1942, Bogdanovkaan siirrettiin noin 4000 – 5000 juutalaista. Nähtävästi juutalaisia siirrettiin Bogdanovkaan aina toukokuulle 1942, sillä 24.5.1942 Isopescu tiedotti sähkeellä Transnistrian santarmin päämajaan:
Bogdanovkan leirin sijaan olen varannut Akmechetkan, joka myös sijaitsee Domanovkan alapiirissä, juutalaisia varten. Pyydän sen vuoksi, ettette lähetä enää juutalaisia Bogdanovkaan vaan mieluummin Domanovkaan, ja sieltä heidät ohjataan Akmechetkan leiriin (sähke 3572, Nikolajevin arkisto, 2178-1-4, s. 478).Mutta juutalaisten siirtämisiin liittyi paljon suurempi vaikeus kuin ukrainalaisten vihamielisyys. Se vaikeus oli pilkkukuume, kulkutauti, joka tappaa yleensä lähes puolet uhreistaan, paikoitellen jopa 80%. Wieselin komission loppuraportista pilkkukuumeen tuhot käyvät selvästi ilmi; seuraava kuvaus on Transnistrian tilanteesta yleensä joulukuussa 1941 (raportti, s. 142):
Bessarabiasta ja Bukovinasta siirrettyjen juutalaisten tyypillisiä kuolinsyitä olivat pilkkukuume, nälkä ja kylmyys.Goltan alueen (johon Bogdanovka kuului) prefekti Modest Isopescu kirjoitti 13.11.1941 Transnistrian hallitukselle, että lokakuun alkupuolella n. 15 000 juutalaista oli kokoontunut Liubashivkan alapiirissä sijaitsevaan Vazdovkan kylään ja lisäksi 3000 Krivoi-Ozeroon ja Bogdanovkaan. ”Vazdovkassa olleisiin iski pilkkukuume, ja noin 8000 kuoli” (siis hieman yli puolet). Pormestari ja kylässä ollut jalkaväkirykmentti pyysivät, että leiriä siirretään, ”koska se muodosti jatkuvan infektiovaaran” (Nikolajevin alueen keskusarkisto, 2178-1-66, s. 155).
Wieselin komissio kertoo raporttinsa sivulla 147 Bogdanovkan leirin tilanteesta marras-joulukuussa 1941 seuraavaa:
Liikakansoitus leirissä nousi huippuunsa, ja useimmat juutalaiset olivat sairastuneet pilkkukuumeeseen. Viisisataa juutalaista kuoli päivittäin Bogdanovkassa, ja lisäksi 200 menehtyi joka päivä Domanovkassa.Eikä tauti ollut edes huipussaan vielä: epidemian piikki oli tammikuussa 1942. Tibulovcan kylässä 1200 pakkosiirretystä kuoli pilkkukuumeeseen 1140 talvella 1941/1942. Wieselin komission kirjoittaa:
Tammikuussa 1942 pilkkukuume-epidemia saavutti suuret mittasuhteet.Komissio kertoo, kuinka ongelmaan haettiin ratkaisua juutalaisten siirtämisestä Bugin yli saksalaisten puolelle:
Kuvernööri (Alexianu) raportoi Antonesculle 11.12.1941: "Pyrimme parhaillaan löytämään Transnistrian juutalaisongelmaan ratkaisun käymällä keskusteluja saksalaisten viranomaisten kanssa juutalaisten siirtämiseksi Bug-joen yli. Joissakin kohdissa, sellaisissa kuin Goltassa, joitakin juutalaisia on jo alkanut siirtyä Bugin yli. Meillä ei ole rauhaa Transnistriassa ennen kuin olemme saaneet toimeenpanoon juutalaisten siirtämistä Bugin yli koskevan Hauffe-Tataranun sopimuksen lausekkeen" (Odessan valtionarkisto, 2242-1-677, s. 197).Komissio jatkaa:
Goltan alueelle sijoitetut armeijan yksiköt pyysivät, että prefektuuri siirtää paikallisia leirejä, mutta tähän tarkoitukseen ei löytynyt paikkaa. Antonescun Ukraina päättyi Bug-jokeen, ja joulukuun puolivälissä suuri määrä juutalaisia – elävinä, kuolleina ja kuolevina – oli Bogdanovkan ja Domanovkan leireissä. Isopescun pahin painajainen oli käynyt toteen. Hän arvioi, että Bogdanovkassa oli 52 000 elävää juutalaista ja Domanovkassa noin 20 000. Jotkut ahtautuivat talleihin (joita ei ollut viittäkymmentä enempää), sikaloihin ja parakkeihin, ja jotkut olivat ulkona, levittäytyneinä kolmen kilometrin matkalle Bug-joen länsirannalle. Siilot olivat täynnä ruumiita, ja sekä eläviä että kuolleita oli ahdettuina talleissa ja parakeissa talven ankarassa kylmyydessä.Näyttää siltä, että pilkkukuume muodosti suuren ongelman romanialaisille Bogdanovkassa ja muualla Transnistriassa. Bogdanovkassa tauti tappoi 500 ihmistä joka päivä, joten epidemia on ollut ankara. Lisäksi kylmyys hankaloitti tilannetta. Ongelmia tuotti myös ruumiiden hävittäminen hygieenisesti, siis niin, etteivät ne jäisi levittämään tautia. Nähtävästi romanialaisilla ei – tilanteeseen täysin valmistautumattomina – ollut riittävää valmiutta ryhtyä täidentorjuntatoimiin; pilkkukuumettahan levittävät täit. Saksalaiset alkoivat hermostua siihen, etteivät romanialaiset kyenneet tehokkaampiin täidentorjuntatoimiin, jolloin epidemian leviämistä ei saatu tyydyttävällä tavalla estettyä ja ihmishenkiä pelastettua.
Täidentorjuntatoimien alkuvaiheiden riittämättömyyttä kuvaa seuraava komission toteamus:
Sargorodin (Moghilevin piirikunta) 9000 juutalaisesta 2414 sairastui (talvella 1941/1942) pilkkukuumeeseen ja 1449 kuoli siihen. Kesäkuussa 1942 epidemia päättyi, mutta se puhkesi jälleen lokakuussa. Silloin kuitenkin yhdyskunta oli varautunut siihen, ja tehokkaat toimet alueen puhdistamiseksi täistä toteutettiin.Talven kylmyys toi yllättävän vaikeuden:
Talvien aikana ankara kylmyys teki mahdottomaksi haudata ruumiit, jotka vain jatkoivat epidemian levittämistä (Wieselin komissio, s. 143).Oliko siis Bogdanovkassa hautaamattomia pilkkukuumeen uhrien ruumiita, jotka levittivät tautia edelleen? Siellähän tautiin kuoli peräti 500 joka päivä!
Komissio kirjoittaa (s. 146):
(Jo ennen joulukuun 21. päivää 1941) niin paljon kuoli joka päivä (Bogdanovkassa, Domanovkassa ja Akmechetkassa; leirit olivat 18 kilometrin päässä toisistaan), että Isopescu määräsi santarmit ja kunnalliset viranomaiset "hautaamaan kuolleet juutalaiset kahden metrin syvyyteen. Ne, jotka on haudattu puolen metrin syvyyteen, haudataan uudelleen syvemmälle. Kaikki sairaat ja vanhat juutalaiset kuten myös lapset lähetetään Bogdanovkaan" (Isopescu Bivolarulle 4.11.1941; Nikolajevin keskusarkisto, 2178-1.66, s. 90).Yllä mainitusta Vazdovkasta, jossa 15 000:sta 8 000 kuoli pilkkukuumeeseen, Isopescu raportoi:
Nälän heikentämät ja pilkkukuumeeseen sairastuneet juutalaiset eivät kyenneet hautaamaan ruumiita, ja sotilaat ja kyläläiset kieltäytyivät tulemasta leirin lähelle (Isopescu Transnistrian hallitukselle 13.11.1941; Nikolajevin keskusarkisto, 2178-1-66, s. 90).Niinpä, Wieselin komission mukaan, Isopescu siirsi jäljellä olleet noin 10 000 juutalaista Vazdovkasta ja Krivoi-Ozerosta Bogdanovkan ”sovhoosin (NL:n ajan maanviljelystila) sikaloihin”.
Isopescun huoli uhkaavasta liikakansoituksesta oli suuri, sillä hän kertoi 13.11.1941 Transnistrian hallitukselle edelleen, että jo ennen kuin juutalaiskuljetus Vazdovkasta oli saapunut,
noin 9000 juutalaista lähetettiin Odessasta, niin että tänään - - (Bogdanovkan) kolhoosin talleissa, joissa on tilat vain 7000 sialle, on 11 000 juutalaista - - Tänään pormestari ja kolhoosin johtaja tulivat luokseni epätoivoisina, sillä heille oli kerrottu, että Odessasta on tulossa 40 000 (juutalaista) lisää. Koska sovhoosi ei voi enää tarjota heille kaikille enää majoitusta ja tallien ulkopuolella olevat tappavat sisäpuolella olevia päästäkseen heidän paikalleen ja koska (ukrainalaiset) poliisit ja santarmit hukkuvat hautaamisten paljouteen sekä koska Bug-joen vettä käytetään juomavetenä, epidemia leviää pian kaikkialle alueella.Saksalaiset Bug-joen itäpuolella olivat tyytymättömiä romanialaisten epäjärjestyksen vuoksi, ja etenkin sen vuoksi, ettei ruumiita haudattu asianmukaisesti. 5.2.1942 Nikolajevin aluekomissaari Schlutter, Isopescun saksalainen virkaveli Bug-joen itäpuolella, varoitti Alexianua romanialaisten viranomaisten Bugin rannoille luomasta valtavasta epidemiologisesta katastrofista (tällaisia sanoja Wieselin komissio käyttää). Saksalaiset ehdottivat juutalaisten siirtämistä Transnistrian sisämaahan, etteivät nämä pääsisi Bugin yli levittämään pilkkukuumetta sinnekin (Schlutterin sähke Alexianulle 5.2.1942; Odessan valtionarkisto, 2242-1-1486, s. 180-180b). Alexianu kuitenkin oli sitä mieltä, että saksalaisten on Tighinan sopimuksen pykälien mukaan huolehdittava juutalaisista ja siirrettävä heitä Bug-joelta itään heti kun sotilaallinen tilanne sallii; sen vuoksi juutalaisten on odotettava tätä Bug-joella eikä heitä voida siirtää sisämaahan.
Koska romanialaisten vastaus viivästyi, Schlutter ehti lähettää toisenkin sähkeen, jossa hän toteaa:
Joka päivä joukko juutalaisia kuolee ja heidät haudataan pinnallisesti. Tämä täysin mahdoton tilanne muodostaa välittömän uhan Transnistrian saksalaisille kylille ja vieressä olevalle saksalaiselle Ukrainan komissariaatille. Armeijan joukkojen, saksalaisen hallinnon ja väestön pelastamiseksi teitä pyydetään ryhtymään voimakkaisiin toimenpiteisiin (Odessan valtionarkisto, 2242-1-1486, s. 200-200b).Wieselin komissio toteaa sitten romanialaisten vastanneen, että toimenpide, johon he ovat ryhtyneet, oli juutalaisten ruumiiden polttaminen. Näin taudinaiheuttajat ja täit saadaan tuhottua ja epidemian leviäminen estettyä. Ruumiita poltettiin siis hygieniasyistä, henkien pelastamiseksi.
Myös viereisessä Domanovkassa aluksi haudatut ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin pilkkukuumeen leviämisen estämiseksi. Isopescu kirjoitti paikalliselle johtajalle:
Toimikaa määräyksen 23 mukaan. Polttakaa ruumiit epidemian laajenemisen estämiseksi (Nikolajevin arkisto, 2178-1-58, s. 358-358b).Asia on siis selvä: Bogdanovkassa tappoi ankara pilkkukuume-epidemia, ja sen vuoksi kuolleiden ruumiit jouduttiin polttamaan, ja polttaminen jatkui keväälle 1942. Koska Isopescu jo 4.11.1941 käskee hautaamaan kuolleiden ruumiit syvemmälle kahden metrin syvyyteen, pilkkukuumeen voidaan olettaa riehuneen tätä ennen jo ainakin kaksi viikkoa. Ja koska epidemia vaati Bogdanovkassa keskimäärin 500 uhria päivässä, kahdessa kuukaudessa (20.12.1941 mennessä) kuolleita olisi ollut jo 30 000! Eikä epidemia ollut vielä edes huipussaan. Jos huippukautena joulukuun lopussa ja tammikuussa 1942 kuolleita olisi ollut 700 päivässä, silloin lähes koko Bogdanovkan leiri olisi kuollut tuossa ajassa. Tämä on tietenkin vain teoreettinen laskelma, eikä ole todennäköistä, että läheskään kaikki Bogdanovkan juutalaiset olisivat tuhoutuneet epidemiassa, mutta tämä osoittaa kuitenkin sen, että todellinen tappaja oli epidemia. Jos yllä mainitun Sargorodin esimerkistä voidaan päätellä, niin Transnistriassa oli valmius tehokkaisiin täidentorjuntatoimiin vasta syksyllä 1942.
Näissä oloissa, kun juutalaisia kuoli Bogdanovkassa hirvittävällä tavalla muutenkin, olisi ollut mieletöntä ryhtyä murhaamaan juutalaisia ampumalla, kuten pappi Desbois ja muu holokaustipropaganda väittävät. Desbois puhuu jopa 40 000 murhatusta, ja Wieselin komissio 48 000 murhatusta. Näille murhaväitteille ei ole mitään pitävää todistusta, ja väitteet Bogdanovkan joukkomurhasta ovat vain yksi osa holokaustihuijausta. Pilkkukuumeen sijasta syyllisiksi yritetään lavastaa romanialaiset ja ukrainalaiset pyssyineen.
Wieselin komissio valehtelee sujuvasti näin raporttinsa sivulla 146:
Ukrainan ja Romanian juutalaiset murhattiin Goltan piirikunnassa Bug-joen lähellä vuoden 1941 joulukuun lopun ja vuoden 1942 toukokuun välillä.Sivulla 148 annetaan tarkempi kuvaus:
Goltan piirikunnasta tuodut ukrainalaiset poliisit ampuivat paikallisten santarmien avustamina noin 48 000 juutalaista Bogdanovkassa. Joukkomurha alkoi joulukuun 21. päivänä ja jatkui joulukuun 24. päivän aamuun saakka. Joulutauon jälkeen teloitukset jatkuivat joulukuun 28. päivänä ja jatkuivat joulukuun 30. päivään asti, alkaen jälleen uudelleen tammikuun 3. päivänä ja kestäen tammikuun 8. päivään asti. Juutalaiset pakotettiin riisuutumaan, ja sitten juurikkaista valmistetusta paikallisesta Samagoon-likööristä juopuneet tappajat ampuivat heitä niskaan - - 200 tähän tehtävään valitun nuoren juutalaisen joukko poltti välittömästi ruumiit. Lopulta heistäkin ammuttiin 150.Tällä tarinalla ei ole mitään perustaa, ja se on lähtöisin vain kommunistien vuonna 1945 toimeenpanemasta Isopescun oikeudenkäynnistä, jossa luonnollisesti saatiin täsmälleen sellaisia lausuntoja kuin haluttiin – kommunistinen kidutus ja kiristys pystyivät tuottamaan millaisia lausuntoja hyvänsä. On jopa niin, että koska kommunistinen vuoden 1945 oikeudenkäynti, joka missään nimessä ei voinut olla puolueeton, on Wieselin komission ainoa ”todiste”, niin tämä seikka yksistään osoittaa joukkomurhaväitteet valheiksi. Komissio kertoo, että ”joukkomurha ja ruumiiden polttaminen” tuli esiin ko. Isopescun oikeudenkäynnissä. Komission tekstissä on kuitenkin välissä omaa tekstiä, joka kuuluu:
Kaikki kultahampaat poistettiin kivääriniskuilla tai tongeilla, ja sormukset revittiin pois, tarvittaessa vaikka sormet mukana.Tällainen lapsellinen kauhupropaganda osoittaa koko muunkin tarinan propagandasaduksi.
Antonescun kuitenkin väitetään antaneen Bogdanovkan ja Domanovkan juutalaisten murhakäskyn. Hallituksen istunnossa 16.12.1941 tapahtui näet seuraavaa: Transnistrian kuvernööri ilmoitti marsalkka Antonesculle, että 85 000 juutalaista kantoi pilkkukuumetta ”kylissä, joihin juutalaiset tulivat. Minun täytyy puhdistaa heidät täistä tai muuten he tartuttavat taudin kaikkiin.” Antonescun vastaus – se ampumiskäsky siis - kuulemma oli tällainen: ”Antaa heidän kuolla” (Let them die). Tämä muka olisi käsky murhata Bogdanovkan 48 000 juutalaista! Tämä on mitä ilmeisimmin irti kontekstistaan otettu lause, ja siksi sen merkitys jää täysin avoimeksi. Antonescu voi esimerkiksi viitata siihen, ettei täidentorjuntavalmiuksia sillä hetkellä ole. Pilkkukuumeen riuduttamat kuolevat joka tapauksessa, oli noita valmiuksia tai ei, sillä täidentorjuntatoimet vaikuttavat vain ennaltaehkäisevästi. Antonescu on siis saattanut puhua näistäkin. Missään nimessä tuollainen irrallinen ja suullinen toteamus ei ole murhakäsky!
Wieselin komission raportissa on runsaasti kauhupropagandaa ja ilmeistä vääristelyä jopa sanatasolla, mutta olen jättänyt ne sivuun ja etsinyt seasta vain ne tiedonrippeet, jotka ovat (ehkä) luotettavia ja joita todennäköisesti ei ole kehdattu väärentää. En suosittele Wieselin komission raporttia kenenkään luettavaksi, sillä mitä hyötyä on totuuden, valheen ja propagandan sekoituksesta, kun ei tiedä, mikä on mitäkin? Seuraavassa vielä joitakin huomioita holokaustipropagandan edustajien kirjoituksista, mm. Yitzhak Aradi kirjasta ”The Holocaust in the Soviet Union” (s. 242, 243 ja 247), Raul Hilbergin kirjasta “The Destruction of the European Jews” (2003, vol. I, s. 388-389), I. C. Butnarun kirjasta “The Silent Holocaust: Romania and its Jews” (s. 128-129), Nizkorin ja Yad Vashemin sivustoilta ym.
Aradin mukaan viimeinen juutalaiskuljetus tuli Bogdanovkaan 18.12.1941, Yad Vashemin mukaan 1.12.1941, ja nämä ovat ristiriidassa Wieselin komission kanssa, jonka mukaan lähetyksiä tuli jopa toukokuulle 1942 saakka, ainakin vielä tammikuussa 1942. Nähtävästi suuri osa kuljetuksistakin on arvailua, eikä Bogdanovkassa olleiden juutalaisten määristä esitettyihin tietoihin voine kovin paljon luottaa. Aradin mukaan pilkkukuume tappoi Bogdanovkassa joka päivä 500-700 juutalaista, ei vain 500, kuten Wieselin komissio sanoi. Arad kertoo, että pilkkukuume levisi leireistä muuhun väestöön. Epidemiaa ei saatu kuriin, koska jäiseen maahan oli vaikeaa kaivaa hautoja. Hän kertoo myös, että Beshadissa pilkkukuumeeseen kuoli 20 000 juutalaista, mikä oli 80% juutalaisten kokonaismäärästä. Aradin mukaan tilanne oli muuallakin samanlainen. Hilberg kertoo, että pilkkukuume, tuberkuloosi ja punatauti riehuivat kaikkialla valtoimenaan. Hän toteaa myös, että kun Isopescu sai tiedon Bogdanovkaan vielä tulossa olleista 40 000 Odessan juutalaisesta, niin hän yritti saada kuljetukset loppumaan, kuitenkin tuloksetta. Tämän Wieselin komissio jättää mainitsematta. Butnaru kertoo, että tammikuun puolivälin paikkeilla pilkkukuume oli levinnyt kaikkiin Transnistrian leireihin. Jäiseen maahan ruumiita ei voitu haudata, ja siksi ruumiit odottivat viikkoja hautausta (ja toimivat samalla infektiolähteenä).
Valhe- ja kauhupropagandaansa, jolla tappajiksi koetetaan saada pilkkukuumeen ja muiden kulkutautien sijasta Saksan liittolaiset, jotka olisivat surmanneet juutalaisia ampumalla, nämä tahot julistavat estottomasti vailla mitään todisteita. Kaikilla on tarinassaan suurin piirtein samanlainen runko, joten he ovat kopioineet tekstejä toinen toisiltaan (mitään todellista lähdettähän heillä ei ole voinut olla, koska ei tapahtunut mitään joukkomurhaa). Lyhyesti esitettynä ensin olisi Bogdanovkan kahdessa tallissa poltettu 4000-5000 sellaista, jotka eivät kyenneet marssimaan 2-3 kilometrin päähän murharotkolle (so. vanhuksia, lapsia, sairaita jne.). Jäljellä olevat olisi sitten marssitettu jossakin Bug-joen lähellä sijainneen rotkon luo (tai jopa joen kallioseinämän ääreen) ja siellä ammuttu niskalaukauksella ja sitten poltettu, polttajina 200 juutalaisen työjoukko.
Kuten olettaa saattaa, tarinaan liittyy kustakin kertojasta nousevia erikoispiirteitä, koska tässä he ovat voineet käyttää mielikuvitusta (todellista tapahtumaahan ei ole). Yhteistä näille kaikille on kauhupropaganda; siitä ei kukaan tingi. Aradin mukaan joukkomurha jatkui 9.1.1942 asti, Hilbergin mukaan 30.12.1941 asti, Nizkorin ja Yad Vashemin mukaan 31.12.1941 asti. Arad tietää kertoa, että rotkon reunalla, ennen ampumista, uhreilta olisi kiskottu sormista väkisin pois sormukset, samoin suista kultahampaat! Leah Kaufman kertoo kuvauksessaan, että juutalaiset marssitettiin Bug-joen kalliojyrkänteen päälle, jossa heiltä revittiin väkisin sormukset sormista heidän seisoessaan alastomina jyrkänteellä 40 miinusasteen pakkasessa. Siinä heidät ammuttiin, ja ruumiit putosivat jokeen.
Nizkorin mukaan Bugin rotkon reunalla juutalaisia ammuttiin päähän, ja silloin tällöin rotkoon heitettiin käsikranaatteja tekemään loppu vielä niistä, jotka olivat yhä elossa (nähtävästi ruumiit eivät tässä putoakaan jokeen). Vera Filonok ja Raya Trofimova kertovat, kuinka kymmeniä tuhansia juutalaisia ammuttiin, heitettiin rotkoon ja sitten liekkeihin. Kuten Vera hienosti osaa kuvata, ”monet olivat vielä elossa, ja he kiemurtelivat liekeissä ’kuin kärpäset ja madot’.” Mitään ei haittaa, etteivät he ole voineet alas rotkoon nähdä, koska katselivat kaukaa kiikarilla vain ylhäällä kalliolla alusvaatteissa putoamista odottavia juutalaisia ja liekkien kajoa ja haistelivat polttamisten hajua. Ovatkohan Vera ja Raya saaneet kauhupropagandastaan hyvät palkkiot, onhan tässä (kertomuksen mukaan) ollut itse Desboiskin asialla.
Sitten on vielä juutalainen Yad Vashem –museo. Onhan silläkin kauhutarina. Se on sellainen, että – tätä kannattaa seurata tarkasti ja kuvitella mielessä – kun juutalaiset olivat siellä rotkolla (tai vesiuomalla; watercourse) polvillaan kurottautuen syvännettä kohti (lean over the valley), heitä ammuttiin niskaan räjähtävillä luodeilla tai heidät tapettiin käsikranaateilla (huh!). Tätä kesti alkuun neljä päivää, ja 30 000 juutalaista tapettiin, 3 sekuntia/juutalainen (valoisa jäljelle jäävä tehokas ampumisaika 6,5 tuntia/pv.). Hirmuinen mylly ja myllerrys (käsikranaatit!). No ei kauhutarina tähän lopu, täytyy siihen saada sopiva kauhulisäke: Muut odottelivat joen (nyt ollaankin taas joella) rannoilla kuolemansa vuoroa. Tämä, Yad Vashem, yltää riemukkaaseen loppuhuipennukseen: Paljain käsin juutalaiset kaivoivat (jäätyneeseen, - 40 asetta pakkasta!) maahan kuoppia, reunustaen ne jäätyneillä ruumiilla yrittäen näen suojata itseään kylmältä! Näin, melko lähellä päiväntasaajaa, juutalaiset kaivavat paukkupakkasessa kynsillään jäätyneeseen maahan koloja ja reunustavat ne jäätyneillä ruumiilla! Loistava tapa odottaa ammutuksi tulemista! Tosin Yad Vashem myöntää, että ”tuhannet” kuolivat tässä puhdeharrastuksessa. Sama seuraleikki toistui sitten 28.-31.12.1941, jolloin loppujen 11 000 juutalaisen kanssa leikittiin tämä sama ulkoilmaleikki, jossa lopulta oltiin jäätyneiden ruumiiden kanssa kuopassa tai joessa.
Yad Vashem, israelilainen holokaustimuseo, ilmoittaa, että Isopescu oli määrännyt kaikki joukkoteurastuksen jäljet hävitettäviksi ja ruumiit sen vuoksi poltettaviksi. On siis selvää, ettei näiden Bogdanovkan talvista maisemaa koristaneiden kokkojen tarkoitus ollut hygieeninen, taudinaiheuttajien ja –levittäjien tuhoaminen ruumiista, vaan joukkomurhan jälkien hävittäminen. Yad Vashem puhuu kokonaan toisin kuin yllä ennen tätä propagandaosuutta esitetty. Ruumiita oli polttamassa sitten 200-miehinen juutalaisjoukko. Epäselväksi jää, kuinka tämä alhaalla rotkossa työskentelevä joukko pärjäsi, kun aika ajoin ylhäältä heitettiin rotkoon käsikranaatteja kaiken siellä vielä olevan elämän lopettamiseksi. Putosivatko ruumiit suoraan rovioon? Jäikö kukaan polttajamies 3 sekunnin välein putoavien ruumiiden alle? Oliko polttoporukalla tilaa, jos joen kallioseinämän alla oli – joki? Eivät he kai joessa olleet? Ja ylipäätään: jos ruumiit putosivat jokeen ja kulkivat joen mukana pois, kuinka ne voitiin polttaa? Entä haittasiko ampujien silmiin ja keuhkoihin nouseva ruumiinpolttosavu ampujia? Entä nenään tunkeva ruumiinpolttohaju? Pääsikö sankassa, ylös nousevassa savussa paljonkin juutalaisia karkuun? Onnistuivatko he savun sokaisemien ampujien käsistä riistämään aseita? Joku näsäviisas voi kysyä myös, mitä merkitystä oli ammuttujen putoamisella rotkoon, jos heidät kuitenkin piti välittömästi polttaa. Yksinkertaisempaa olisi ollut ampua uhrit tasaisella maalla ja järjestää kokko viereen. Rotko olisi tarpeeton, samoin matkat 2-3 kilometrin päähän rotkolle. Ampujatkin olisivat pysyneet lämpiminä.
Polttamisesta Butnaru kertoo sellaisen yksityiskohdan, että kuulemma Isopescu oli määrännyt lihavat ruumiit laitettaviksi rovion reunoille ja laihat sisälle, koska kokon sytyttäminen on niin helpompaa. Juutalaisista hänen mukaansa nousi musta savupatsas taivaalle.
Tuon 200-miehisen polttoporukan kohtalokin on varsin kirjava. Työnsä suoritettuaan he Aradin mukaan menivät kaikki töihin paikalliseen sovhoosiin (”On comleting the cremations, the surviving 200 were sent to work in a local sovkhoz”). Siellä he tietenkin toivat asian kaikkien tietoon, niin että tieto ruumiiden hävittämisestä levisi kaikkialle maailmaan. Butnaru kuitenkin sanoo, että polttamisten jälkeen myös nuo 200 tapettiin. Yad Vashem ratkaisee asian niin, että näistä 200:sta 150 kuoli kylmään ja nälkään tai ammuttiin, ja loput 50 nähtävästi jätettiin tiedottamaan asiasta maailmalle. Wieselin komission versio on, että 150 ammuttiin.
Näistä ruumiiden hävittämisistä holokaustipropagandisteille on jäänyt kauhea virhe: missä on luunmurskaaja! Ei tämä valhe onnistu ilman luunmurskaajaa! Polttamisissa jää aina jäljelle kalloja ja suuria luukappaleita, ja vaikka ne haudattaisiin, ne voidaan sieltä kuitenkin löytää. Jos siis polttoja on tapahtunut ja polttojäännökset ja tuhka ovat haudattuna tarkoin tiedetyssä paikassa (Bugin rotko), ne ovat sieltä löydettävissä koska vain! Sanko käteen ja kaivamaan! Sivumennen sanottuna, jos tarkoitus oli tuhota juutalaiset, miksi puna-armeija maalikuussa 1944 löysi valloittamaltaan Transnistrian alueelta tuhottoman paljon juutalaisia, ainakin kymmeniä tuhansia, ellei satoja tuhansia!
Kauniina pisteenä i:n päälle voidaan todeta, että vuonna 1945 neuvostoliittolaiset järjestivät oikeudenkäynnin Isopescua ja hänen alaisiaan vastaan, mutta heidät tuomittiin lopulta vain elinkautisrangaistuksiin! Murhaajat, joiden sanottiin niskalaukauksilla murhanneen 48 000 ihmistä! Jos neuvostokommunistit päästävät heidät kuolemanrangaistuksesta, niin vuorenvarmasti silloin ei ole tapahtunut mitään joukkomurhaa!
Tuohon ruumiiden polttamisella toteutettavaan jälkienhävitystyöhön, jonka Isopescun sanotaan määränneen, liittyy muutakin epäloogisuutta. Jos kuvitellaan, että 48 000 juutalaista Bogdanovkassa todella olisi ammuttu, niin miksi heidät poltettiin välittömästi? Saksalla ja Saksan liittolaisillahan oli toiminnassaan yhteinen linja, ja itse asiassa Saksa määräsi toimintatavoista. Holokaustipropagandan edustajien omien väitteiden mukaan Blobel sai käskyn hävittää ruumiit vasta kesällä 1942, ja se Himmlerin Müllerille ruumiiden hautaamisesta antama määräys, jonka on väitetty olleen ruumiidenhävittämiskäsky, on peräisin marraskuulta 1942! Lisäksi Blobelin ruumiinhävitystoimet ovat väitteiden mukaan alkaneet idässä vasta kesällä 1943! Ei ole uskottavaa, että romanialaiset olisivat ”hävittäneet jälkiä” ruumiita polttamalla jo ennen kuin Saksassa tällainen asia olisi noussut edes esiin. Siteeraan kirjoitustani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot” Himmlerin ja Blobelin osalta:
Ensin Himmlerin käskystä:
Väitetään, että päätös tästä toiminnasta (ruumiiden hävittämisestä polttamalla) tehtiin Berliinissä vuoden 1942 alussa. Todisteeksi esitetään kirjettä, jonka Gestapon päällikkö Heinrich Müller lähetti ulkoministeriön edustajalle Martin Lutherille (ei tule sotkea samannimiseen uskonpuhdistajaan) 20.2.1942 ja jossa käsitellään ruumiiden epätyydyttävää hautaamista (C. Gerlachin mukaan tämän kirjeen oli kirjoittanut Himmler Müllerille). Encyclopedia of the Holocaust väittää, että Müller kirjoitti sen saatuaan anonyymin kirjeen, jossa valitettiin, että ruumiit täyttävät Warthegaun alueen. Tämän kirjeen arkistomerkintä on ”IV B 4 43/42 gRs (1005)” (Thomas Sandkühler: Endlösung in Galizien. Der Judenmord in Ostpolen und die Rettungsinitiativen von Berthold Beitz 1941 – 1944, 1996, s. 277), ja tästä sitten ”Operaatio 1005” olisi saanut nimensä! Tämä väite on siis sodan jälkeiseltä ajalta, 1990-luvulta.
Mutta Alfred Streim kirjoittaa (siteeraten suoraan lähteestä):
20.11.1942 Himmler antoi RSHA:n osasto IV:n päällikölle SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerille kirjallisen määräyksen (Zst. Dok. Slg. Ordner 3, Bl. 583): "Teidän on taattava minulle, että näiden kuolleiden juutalaisten ruumiit joko poltetaan tai haudataan joka paikassa ja ettei missään näille ruumiille voi tapahtua mitään muuta".Streim ei sano, että tämän kirjeen arkistomerkintä olisi ”IV B 4 43/42 gRs (1005)”, eikä anna sille määrettä ”1005”. Sen sijaan hän sanoo:
Toimenpide sai – RSHA:n nimityskäytännön mukaisesti – nimityksen "1005." (A. Streim: ”Die Verbrechen der Einsatzgruppen in der Sowjetunion”, teoksessa A. Rückerl (toim.): “NS-Prozesse”, 1971, s. 78; tämä väite operaation nimestä on siis vuodelta 1971).Himmlerin kirje on siis kirjoitettu 20.11.1942 eikä 20.2.1942. Kesällä 1942 nimellä ”Aktion 1005” alkanut operaatio olisi siis saanut nimensä vasta marraskuussa 1942! Lisäksi kirjeessä puhutaan ”kuolleista” juutalaisista, ei ”ammutuista” tai ”tapetuista.” Ruumiit on hävitettävä joko polttamalla tai hautaamalla, mikä tarkoittaa sitä, ettei Himmlerin kirjeellä ole mitään tekemistä ammuttujen juutalaisten ruumiiden ylös kaivamisten ja polttamisten kanssa. Tässä on kyseessä alkeellinen huijaus.
Sitten Blobelin liittämisestä ”ruumiidenpoltto-ohjelmaan”:
Virallisen historiankirjoituksen mukaan SS-Standartenführer (eversti) Paul Blobel otti hoitaakseen ”Operaatio 1005:n” ja se alkoi kesäkuussa 1942. Ensin olisi kaivettu ylös Puolan alueella sijainneiden ”tuhoamisleirien” ruumiit, sitten kesäkuun 1943 ja heinäkuun 1944 välillä Neuvostoliiton ja Puolan alueella (3,5 kertaa Suomen kokoinen alue) sijainneiden joukkohautojen ruumiit (Encyclopedia of the Holocaust, 1990, Vol. I, s. 11). Tämäkin väite operaation nimestä – kuten myös Blobelin yhteydestä ko. operaatioon - on sodan jälkeiseltä ajalta, vuodelta 1990.
Einsatz-joukot siis olisivat ampuneet 2,2 miljoonaa ihmistä, Wehrmacht, SS ja poliisi lisäksi satoja tuhansia, ja koska neuvostoliittolaiset tai puolalaiset eivät löytäneet edes muutaman tuhannen ruumiin joukkohautoja, Einsatz-joukkojen on ”erikoiskommandoineen” (turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun edustajia, tavallisia poliiseja ja kaivuu- ja polttotyön suorittajina vankeja) täytynyt 13 kuukaudessa (kesäkuu 1943 – heinäkuu 1944) kaivaa ylös ja polttaa 1,5 – 3 miljoonaa ruumista. Tuhansia hautoja sadoissa eri paikoissa! Jälkiä jättämättä!
Ilman tuhansia karttoja hautojen löytyminen olisi ollut mahdotonta, mutta yhdessäkään Einsatz-raportissa tai muussakaan dokumentissa ei puhuta sellaisista kartoista. Ja jos – kuten todistajat kertovat – tuhansia rovioita paloi öisin pimennysmääräyksistä huolimatta, yksikään neuvostoliittolainen tiedustelukone ei havainnut ja valokuvannut niitä missään vaiheessa! Muutenhan ilmakuvia olisi voimallisesti käytetty ja edelleen käytettäisiin propagandatarkoituksiin.
Thomas Sandkühler kirjoittaa v. 1996 (em. teos):
"Operaatio 1005" oli äärimmäisen salainen, ja siksi sitä koskevia kirjallisia lähteitä on erittäin vähän.Toisin sanoen: ei ole kirjallisia lähteitä! Ja selitys, että operaatio oli ”äärimmäisen salainen”, on ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Virallista historiankirjoitusta edustava Gerald Reitlinger kirjoittaa kirjassaan ”The Final Solution”, s. 213:
Alkuperäisessä sarjassa (Einsatz-raportteja) oli lähes kaksisataa raporttia, joita lähetettiin kutakin 60 – 100 kopiona eteenpäin - - Ei ole helppo ymmärtää, miksi murhaajat jättivät niin suuren määrän todistusaineistoa jälkeensä.”USSR-tapahtumailmoitukset” sisältävät kaiken kaikkiaan yli 2900 konekirjoitettua sivua, ja jokaisesta niistä otettiin ainakin 30 kopiota eteenpäin toimitettaviksi. Saksalaiset siis muka olisivat levittäneet kymmeniä tuhansia sivuja dokumentteja, jotka koskivat Einsatz-joukkojen suorittamia joukkoampumisia, ja sitten he yhtäkkiä olisivat oivaltaneet, että on hyvin tärkeää kaivaa ylös ja polttaa ruumiit, mutta samalla unohtaneet tuhota raskauttavat dokumentit!
Todellisuudessa, palataksemme vuosien 1996, 1971 ja 1990 sodanjälkeisistä väitteistä todellisuuteen ja itse tapahtumiin, tämä tarina, joka siis myöhemmin sodan jälkeen on ristitty nimellä ”Operaatio 1005”, perustuu muutamaan harvaan täysin epäluotettavaan todistajanlausuntoon. Neuvostoliittolaiset komissiot ja lehtimiehet kokosivat ensimmäiset niistä, ja ne julkaistiin Ilja Ehrenburgin ja Wassili Grossmanin toimittamassa teoksessa ”Black Book.”
Kyseessä on propagandistinen kokoelma väitettyjen silminnäkijöiden tarinoita. Mukana ovat jo mainitun Vladimir Davidovin tarinan lisäksi Shimon Arielin ja Zalma Edelmanin kuulopuhetodistukset Bialystokista, muutaman (omien sanojensa mukaan) Kaunasista paenneen todistukset ja Y. Farberin todistus Liettuan Ponarista. Nämä todistajat eivät tunne mitään ”Operaatiota 1005” tai ”erikoiskommandoa 1005”!
Nimityksen ”erikoiskommando 1005” keksivät neuvostoliittolaiset. Nürnbergin oikeudenkäynnissä 9.2.1946 neuvostoliittolainen apulaissyyttäjä Smirnov luki otteita kuulustelupöytäkirjasta, joka oli laadittu amerikkalaisen luutnantti McMahonin suorittamasta Gerhard Adametzin kuulustelusta, ja tässä pöytäkirjassa puhuttiin erikoiskommandoista 1005-A ja 1005-B (IMT, Vol. VII, s. 593 – 596, dokumentti USSR-80). Tällöin siis, helmikuussa 1946, tuli käyttöön oletettujen jälkien hävitystyön suorittaneiden työjoukkojen nimitys ”erikoiskommando 1005”, vielä ei koko operaatiota ollut ristitty ”Operaatioksi 1005.”
Vuonna 1946 Leon Weliczker julkaisi teoksen ”Brygada Smierci” (”Kuolemanprikaati”), joka on laaja todistajakertomus ”Prikaati 1005:stä”, ja tästä teoksesta Sandkühler sanoo:
Weliczkerin kauhistuttavilla muistiinpanoilla on vain mitätön todistusarvo.Sitä ei siis ole ensinkään. Weliczkerkin esittää vain ko. työjoukkojen nimitykseksi ”Prikaati 1005:n”, eikä hän tunne nimitystä ”operaatio 1005” koko toimenpiteen nimenä. Weliczker ei myöskään tuntenut nimeä Blobel eikä yhdistänyt sitä tähän suureen operaatioon.
SS-Standartenführer (eversti) Blobelin yhdisti tähän oletettuun jälkienhävittämisoperaatioon eräs Erwin Schulz, joka oli ollut Einsatz-joukko C:n Einsatzkommando V:n johtaja Venäjän kampanjan alusta syyskuuhun 1941, siis parisen kuukautta.
Schulz ei kuitenkaan – kuten ei Weliczkerkään - tiennyt tämän väitetyn suuren operaation nimeä, jossa kaivettiin ylös ruumiita ja poltettiin ne, koska siitä päätettiin – kuten Mattogno ja Graf Treblinka-kirjassaan sivulla 228 sanovat - vasta v. 1947. Schulz sanoi 20.12.1945 (NO-3841):
Noin vuonna 1943 sain tietää RSHA:n osasto I:n päällikkönä toimiessani, että SS-Standartenführer Blobelin oli tehtävä tunnistamattomiksi niiden joukkohaudat, jotka oli ammuttu ja likvidoitu Wehrmachtin tyhjennettäviksi määrätyillä alueilla. Jos muistan oikein, näiden joukkohautojen peitenimi oli "vesipaikat".Tässä nimi Blobel yhdistettiin tähän jälkienhävittämisoperaatioon.
Nyt täytyi enää yhdistää palaset (Blobel, ”1005” ja koko operaatio) yhteen: Rudolf Höss pantiin kirjoittamaan Krakovan vankilassa marraskuussa 1946 (Hössin kohtelusta ks. kirjoitus ”Rudolf Hössin ’tunnustukset’”):
Standartenführer Blobel oli valtuutettu etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat kaikkialta itäisiltä alueilta. Hänen tehtävälleen annettiin koodinumero "1005".Kaunis piste i:n päälle oli sitten Blobelin ”tunnustus”! Nürnbergissä käytiin 29.9.1947 – 12.2.1948 oikeutta Einsatz-joukkoja vastaan (Amerikkalainen sotilastuomioistuin, AMT). Esitutkinnassa Paul Blobel – ymmärrettävistä syistä – katsoi itselleen edulliseksi ”tunnustaa” se, mistä oli jo tullut syyttäjille ”virallisten auktoriteettien päättämä tosiasia.”
Nürnbergissä 6.6.1947 antamassaan ”valaehtoisessa vakuutuksessa” Blobel lausui:
Kesäkuussa 1941 minusta tuli erikoiskommando 4 A:n johtaja. Tämä erikoiskommando kuului Einsatz-joukkoon C, joka oli tri Raschin komennossa. Minulle määrätty alue sijaitsi 6. armeijan alueella, jota komensi sotamarsalkka Reichenau. Tammikuussa 1942 minut vapautettiin erikoiskommando 4 A:n johtajan tehtävästä ja siirrettiin Berliiniin kurinpidollisista syistä. Jonkin aikaa olin siellä ilman työtä. Olin osasto IV:n valvonnassa entisen Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa. Syksyllä 1942 minulle annettiin tehtäväksi Müllerin edustajana ajaa vallatuille itäisille alueille ja hävittää jäljet niistä joukkohaudoista, jotka olivat syntyneet Einsatz-joukkojen teloituksissa. Tämä oli tehtäväni kesään 1944 asti.Amerikkalaiset inkvisiittorit ilmaisivat kaikin tavoin olevansa tyytymättömiä tähän ”tunnustukseen” ja pakottivat Blobelin antamaan vielä uuden ”valaehtoisen vakuutuksen.” Tällä kertaa hänet pantiin puhumaan näin:
Kun minut oli vapautettu tehtävästäni, minun täytyi työskennellä SS-Obergruppenführer (kenraali) Heydrichin ja Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa, ja kesäkuussa 1942 Gruppenführer Müller antoi minulle tehtäväksi hävittää Einsatz-joukkojen idässä suorittamien teloitusten jäljet. Saamani käskyn mukaan minun tuli ilmoittautua henkilökohtaisesti turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajille ja suullisesti kertoa heille Müllerin määräys ja valvoa sen toteuttamista. Tämä määräys oli salainen valtionasia, ja Müller määräsi, että koska tämä tehtävä oli äärimmäisen salainen, minkäänlaista kirjallista tietojenvaihtoa ei saanut tapahtua.Tämä versio, jossa oli uusi päivämäärä (”kesäkuu 1942” entisen ”syksy 1942” sijaan), nostettiin virallisen historiankirjoituksen keskeiseksi dokumentiksi. Kummassakaan versiossa Blobel ei puhunut ”Operaatiosta 1005” tai ” erikoiskommandosta 1005”, mutta tämä ei haitannut, historioitsijat luonnollisesti korjaisivat tämän puutteen!
Tähän loppuu siteeraus kirjoituksesta ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”. Ei ollut mitään Himmlerin käskyä hävittää ”murhattujen” ruumiita, koska murhattuja ei edes ollut. Eikä Blobel ollut minkään ”ruumiidenhävitysoperaation” johtaja, koska sellaista operaatiota ei ollut olemassa. Kaikki on huijausta, ja niin on huijausta myös tarina Bogdanovkan joukkomurhista.
Einsatz-joukoista
Koska pappi Desboisin kirjan mukaan ”luodein toteutetun holokaustin” pääkoordinaattoreita olisivat olleet Einsatz-kommandot (esipuhe, s. VIII), tässä on – vaikka olenkin kirjoittanut asiasta jo kirjoituksessani ”Babi Jar ja Einsatz-joukot” – syytä tarkastella vielä Einsatz-joukkojen roolia. Tässä esiin tuomani on lähinnä täydennystä tuohon mainittuun kirjoitukseeni.
Institute for Historical Review –järjestön johtaja Mark Weber on käsitellyt Einsatz-joukkoja vuonna 1988 pidetyn Zündel-oikeudenkäynnin todistajana, ja käynkin läpi hänen todistustaan sellaisena kuin se esitetty Barbara Kulaszkan toimittamassa kirjassa ”Did Six Million Really Die?” (”Kuoliko todella kuusi miljoonaa?”). Kyseessä eivät ole Weberin suorat sitaatit, vaan Barbara Kulaszka esittää omin sanoin, mitä Weber oikeudessa esitti. Erotan sitaatit toisistaan numeroimalla ne. En toista niitä sitaatteja, jotka on jo mainittu kirjoituksessa ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”.
Institute for Historical Review –järjestön johtaja Mark Weber on käsitellyt Einsatz-joukkoja vuonna 1988 pidetyn Zündel-oikeudenkäynnin todistajana, ja käynkin läpi hänen todistustaan sellaisena kuin se esitetty Barbara Kulaszkan toimittamassa kirjassa ”Did Six Million Really Die?” (”Kuoliko todella kuusi miljoonaa?”). Kyseessä eivät ole Weberin suorat sitaatit, vaan Barbara Kulaszka esittää omin sanoin, mitä Weber oikeudessa esitti. Erotan sitaatit toisistaan numeroimalla ne. En toista niitä sitaatteja, jotka on jo mainittu kirjoituksessa ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”.
1. Weber todisti, että hän oli tutkinut Einsatz-joukkojen raportteja huolellisesti luettuaan Raul Hilbergin standarditeoksen ”The Destruction of the European Jews” ja havainnut, kuinka tärkeinä Hilberg näitä raportteja piti. Weber huomasi nopeasti, että Hilberg, kuten useimmat holokaustihistorioitsijat, oli poiminut näistä raporteista hyvin valikoivasti sellaisia kohtia, joita he voivat käyttää omien teesiensä vahvistamiseksi. Weberin mielestä Einsatz-raportit, jos niitä tarkastellaan kokonaisuutena ja oikeassa kontekstissa, eivät vahvista tuhoamistarinaa. Tähän on useita syitä: Ensiksikin raportit osoittavat, ettei saksalaisten tavoitteena ollut tuhota Neuvostoliiton juutalaisia juutalaisina. Vaikka raportit osoittavat, että saksalaiset turvallisuusjoukot ampuivat suuren määrän juutalaisia, nämä raportit tekevät myös selväksi, että nämä ampumiset tapahtuivat tietyistä turvallisuussyistä tai repressaaleina tai muista määrätyistä syistä, ei sen tähden, että nämä ihmiset olivat juutalaisia. Toiseksi raportit itse suuresti liioittelevat, joskus jopa kymmenkertaisesti, tapetuiksi väitettyjen juutalaisten määrää (s. 191).Näin siis Weber todistajanlausunnossaan vuonna 1988. Kohtaan 2 voidaan lisätä vielä, että Stalin paitsi patisti Neuvostoliiton koko siviiliväestöä terroritekoihin, sabotaasitekoihin ja sissisotaan saksalaisia vastaan myös käski partisaaneja tappamaan kokonaisten kylien väestöjä saksalaisiin univormuihin pukeutuneina ja jättämään vain muutamia henkiin todistajiksi – todistamaan, että tuhoajat olivat univormuista päätellen saksalaisia. Näin väestöön kylvettiin saksalaisvihaa.
2. Weber toisti, etteivät Einsatz-joukkojen raportit osoita, että olisi ollut olemassa suunnitelma tuhota juutalaiset. Juutalaisia ammuttiin turvallisuussyistä, todennäköisinä vakoilijoina ja repressaaleissa. Jos joku sala-ampuja ampui saksalaisen sotilaan tai sotilas tapettiin jossakin kylässä jossakin, saksalaisten joukkojen normaalina toimintaperiaatteena oli ampua panttivankeja tai ampua kylän ihmisiä repressaalina (= kostotoimenpiteenä). Tämä oli hyvin ankara toimintaperiaate, mutta tätä toimintaperiaatetta toteuttivat lähes kaikki sellaiset hallitukset, jotka joutuivat tekemisiin sissi- tai partisaanisodankäynnin kanssa. - -
Tärkeää saksalaisten Neuvostoliitossa toteuttamien toimintaperiaatteiden ymmärtämisen kannalta on, sanoi Weber, tuolloisen sodan koko konteksti ja ne ongelmat, joita saksalaiset kohtasivat. Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Neuvostoliiton hallitus välittömästi kehotti kaikkia Neuvostoliiton kansalaisia ryhtymään partisaanisotaan saksalaisia vastaan. Juutalaiset olivat erityisen vihamielisiä saksalaisia kohtaan, ja he osallistuivat partisaanisodankäyntiin enemmän kuin muut. Saksalaisia vastassa oli vihollinen, joka ei toiminut sodankäynnin normaalien sääntöjen mukaan. Aina historiassa, sanoi Weber, sissisodankäynti (joka on terroria) on saanut vastaansa vastaterroria (s. 192).
3. Weber oli lukenut kirjasen ”Did Six Million Really Die?” (kirj. Richard Verrall [= Harwood]) useaan kertaan. Hän uskoi, että kirjan teesi, ettei ollut olemassa saksalaista politiikkaa tai ohjelmaa tuhota Euroopan juutalaiset toisessa maailmansodassa, oli oikea (s. 194).
4. Kun puhutaan siitä, mitä tapahtui juutalaisille Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla, on tärkeää ymmärtää, että siellä käytiin nykyhistorian armottominta sotaa. Se oli sota elämästä ja kuolemasta sekä Saksalle että Neuvostoliitolle; armoton sota, jossa ei tunnettu sääliä kummallakaan puolella. On harhaanjohtavaa, sanoi Weber, puhua juutalaisten kohtalosta tämän kontekstin ulkopuolella. Vaikka juutalaisilla oli huono kohtalo Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla, niin oli venäläisillä ja ukrainalaisillakin. Neuvostoliiton vangeiksi joutuneita saksalaisia kohdeltiin hyvin raa’alla tavalla, osaksi sen vuoksi, ettei Neuvostoliitto ollut Kansainvälisen Punaisen Ristin jäsen eikä noudattanut mitään Kansainvälisen Punaisen Ristin sopimuksia. Vain pieni osa Neuvostoliiton vangeiksi joutuneista saksalaisista palautettiin Saksaan; noin 130 000 vangitusta vain 5 000 – 10 000 tuli takaisin elossa (s. 208).
5. Einsatz-joukkojen henkilöstö oli otettu Waffen-SS:stä, Valtakunnan turvallisuuden keskusvirastosta (RSHA; kutsuttiin myös Gestapoksi) ja SD:stä (Sicherheitsdienst, Turvallisuuspalvelu), joka myös kuului Valtakunnan turvallisuuden keskusvirastoon. Niiden tehtävänä oli varmistaa välitön turvallisuus ja järjestys Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla ennen saksalaisen siviilihallinnon asettamista. Lisäksi ne kokosivat laaja-alaisesti tietoja ja laativat raportteja Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla vallitsevista oloista. Ne olivat tekemisissä komissaarien ja partisaanienvastaisen toiminnan kanssa, vaikkei tämä ollut niiden tärkein toiminta-ala. Weber selitti, että kaikissa Neuvostoliiton armeijan yksiköissä, oli niiden koko mikä hyvänsä, oli poliittinen komissaari. He olivat vakaumuksellisia, fanaattisia kommunisteja, ja heillä oli valta antaa käskyjä varsinaisten armeijan yksikköjen ohella (s. 210).
6. Siitä ei ole mitään epäilystä, sanoi Weber, että toisen maailmansodan aikana kuoli paljon enemmän saksalaisia kuin juutalaisia (s. 229).
7. Pearson (syyttäjä) totesi Weberille, että aiemmassa lausunnossaan tämä oli sanonut, että Einsatz-joukot olivat tappaneet 200 000 – 800 000 juutalaista. Weber todisti, että tämä oli arvio, josta hän ei halunnut joutua tiukkaan vastuuseen lukumääriin liittyvän vaikeuden vuoksi. Hän tahtoi tarkentaa tätä arviota sanomalla, ettei se ollut arvio Einsatz-joukkojen tappamista juutalaisista vaan oikeammin sodan aikana neuvostoliittolaisilla alueilla tapetuista juutalaisista. Siihen sisältyisivät siis ne juutalaiset, jotka puolalaiset, latvialaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset tappoivat pogromeissa, joita tapahtui laaja-alaisesti Saksan tunkeuduttua näille alueille vuonna 1941. Näiden juutalaisten kuolemat pantiin yleisesti saksalaisten tiliin. Weber oli eri mieltä Harwoodin kirjasensa sivulla 14 tekemän johtopäätöksen kanssa, että Einsatz-joukot tappoivat 100 000 ihmistä. Weber itse uskoi, että Einsatz-joukot ja muut tappoivat yhteensä minimissään ehkä 200 000 juutalaista neuvostoliittolaisilla alueilla.
Einsatz-joukkojen politiikkana ei ollut tappaa juutalaisia vain koska he olivat juutalaisia, sanoi Weber. Heitä ammuttiin turvallisuussyistä, repressaaleissa, siitä syystä, että he olivat gheton ulkopuolella laittomista syistä, jne. (s. 233).
8. … tiedetään myös, että sen jälkeen kun Einsatz-joukkojen toiminta Venäjällä oli päättynyt, siellä eli vielä suuret määrät juutalaisia. Weber oli sitä mieltä, että jos Hitler olisi määrännyt heidät kaikki tuhottaviksi, silloin heidät olisi tuhottu. Itse asiassa saksalaiset evakuoivat suuret määrät juutalaisia entisiltä Neuvostoliitolta vallatuilta alueilta takaisin Saksaan sodan lopussa (s. 236).
9. … ja sellaiset tuhoamisteorian kannattajat kuin Raul Hilberg ovat nyt myöntäneet, ettei sellaista määräystä (Hitlerin määräystä juutalaisten tappamiseksi) ehkä koskaan ole ollut olemassakaan, ei suullisena eikä kirjallisena. Toisaalta ne kirjalliset määräykset Einsatz-joukoista, jotka olivat olemassa, nimittäin Heydrichin määräys 4.7.1941, selvästi määrittelivät juutalaisten suhteen noudatettavan politiikan: tappamiset, jotka tapahtuivat, olivat repressaalitoimenpiteitä tai erityisiä turvallisuussyistä tapahtuneita juutalaisten ampumisia.
Jos Ohlendorfin todistajanlausunto olisi oikea ja jos saksalaisten politiikkana olisi ollut tappaa kaikki juutalaiset Venäjällä, oletettavasti saksalaiset olisivat tappaneet heidät. Tosiasiassa tiedetään, että he eivät tehneet niin. Suuria juutalaisghettoja oli Minskissä, Bialystokissa, Vilnassa ja muissa paikoissa Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla. Jopa vuoteen 1944 asti saksalaiset siirsivät juutalaisia Saksasta Neuvostoliittoon. Tämä oli täysin ristiriidassa tuhoamisteorian kanssa. Jos tarkoitus olisi ollut tuhota juutalaiset, oletettavasti heidät olisi lähetetty niin sanottuihin tuhoamiskeskuksiin, sellaisiin kuin Auschwitz, mieluummin kuin satojen kilometrien päähän itään. Lisäksi siirtämiset tapahtuivat sen jälkeen kun Einsatz-joukot oli lakkautettu. Ja lopuksi, sellaisista lähteistä kuin Korherr-raportti tiedetään, että Neuvostoliiton juutalaisia vietiin neuvostoliittolaisilta alueilta työhön Saksan valtakuntaan itseensä. Tämäkin on ristiriidassa tuhoamisen kanssa (s. 240).
”Holokaustin” syy
Kirjansa sivulla 64 pappi Desbois paljastaa kaikille ”holokaustin” syyn - lukekaa se tarkasti!:
Kardinaali Lustiger on selittänyt, että kansanmurhan suorittajan – joukkomurhaajan – on poistettava eräs laki, tappamisen kieltävä laki, voidakseen toteuttaa kauhistuttavan projektinsa. Hitlerillä oli tuhoon johtava sisäinen näkemys käskyn ”Älä tapa” ja juutalaisen kansan välisestä läheisestä linkistä: tämän kiellon poistamiseksi hän päätti tuhota sen kansan, joka oli saanut sen Siinain vuorella.Pystyvätköhän suomalaiset papit tähän?
Tyhjä joukkohauta
Pappi Desbois esittelee koko maailmalle löytämättömien hautojen löytämättömiä ja näyttämättömiä todellisia ruumiita lopulliseksi todisteeksi ”holokaustista”. Tähän loppuun sopii eräs kuvaus eräästä tällaisesta joukkohaudasta ja sen sisältämistä ruumiista:
Liettuassa, Marijampolen kaupungissa, Einsatz-joukkojen väitettiin surmanneen kymmeniä tuhansia juutalaisia ja haudanneen heidät sinne. Kesällä 1996 kaupunki päätti pystyttää muistomerkin näille holokaustin uhreille. Jotta muistomerkki saataisiin oikeaan paikkaan, kaupunki ryhtyi selvittämään, missä joukkohaudat sijaitsevat. Kaivauksia suoritettiin niissä paikoissa, missä todistajat ilmoittivat joukkohautoja olevan, mutta mitään ei löytynyt. Sitten suoritettiin laajempia kaivauksia koko vuoden, mutta mitään ei silti löytynyt. Maaperä oli koskematonta, joten ruumiiden ylöskaivamisia ja polttamisiakaan ei ollut voinut tapahtua. Marijampolen joukkohaudat ja niiden ruumiit ovat siis, Desboisin joukkohautojen tavoin, ”holokaustin” lopullisia todisteita: löytämättömiä hautoja ja niiden löytämättömiä ja näyttämättömiä todellisia ruumiita.
18.3.2010
Liettuassa, Marijampolen kaupungissa, Einsatz-joukkojen väitettiin surmanneen kymmeniä tuhansia juutalaisia ja haudanneen heidät sinne. Kesällä 1996 kaupunki päätti pystyttää muistomerkin näille holokaustin uhreille. Jotta muistomerkki saataisiin oikeaan paikkaan, kaupunki ryhtyi selvittämään, missä joukkohaudat sijaitsevat. Kaivauksia suoritettiin niissä paikoissa, missä todistajat ilmoittivat joukkohautoja olevan, mutta mitään ei löytynyt. Sitten suoritettiin laajempia kaivauksia koko vuoden, mutta mitään ei silti löytynyt. Maaperä oli koskematonta, joten ruumiiden ylöskaivamisia ja polttamisiakaan ei ollut voinut tapahtua. Marijampolen joukkohaudat ja niiden ruumiit ovat siis, Desboisin joukkohautojen tavoin, ”holokaustin” lopullisia todisteita: löytämättömiä hautoja ja niiden löytämättömiä ja näyttämättömiä todellisia ruumiita.
Päivitys 20.3.2010: Yahad-In-Unum-järjestön uutissivusto (helmikuu 2010) kertoo a) että pappi Desbois nousee esittelemään huijaustyötään Euroopan parlamenttiin 7.4.2010 (+ valokuvanäyttely 6.4.-9.4.2010) ja b) että pappi Desboisin Yahad-In-Unum-järjestö järjestää Pariisissa 5.7.-6.7.2010 Euroopan yliopistojen historianopettajille huijauskoulutuskurssin "Itä-Euroopan holokaustista", ts. siitä, mitä pappi Desbois kutsuu nimellä "Holocaust by Bullets" ("luodein toteutettu holokausti") ja joka on osa "juutalaisten ja mustalaisten kansanmurhaa".
Jotta pääsee Euroopan parlamenttiin aivopesemään ja määräämään, miten on ajateltava, ja jotta pääsee opettamaan Euroopan yliopistojen historianopettajille, kuinka tulee opettaa, on oltava juutalaisten, ts. Rothschildien, siunaus - ja jos suoraan puhutaan - käsky. Suomen mepit kuuntelevat korvat höröllä ja Suomen yliopistojen historianopettajat kuuntelevat korvat höröllä, ja niin - seurauksena tästä - huijaus etenee Suomen kansan massoihin ja opettajaeliittiin ja tiedotusvälineisiin. Koko Suomeen siis ajan myötä. Desboisin huijauksesta tulee virallinen totuus, jonka kiistämisestä joutuu vankilaan.
Päähuijareiden mielestä huijari-Desbois on huijannut loistavasti, ja niinpä monessa valokuvassa Ranskan presidentti Sarkozy on silmät kiiluen Desboisin rinnalla ja ainakin minulle tulee mieleen, että Sarkozy haluaa nuolla Desboisia päästä jalkoihin niin kuin koira nuolee koiraa. Edellä on kerrottu jo Desboisin saamista monista huomionosoituksista, mutta lisää sataa: 15.2.2010 pappi Desboisille myönnettiin Ranskan juutalaissäätiön ja Jacob Buchmanin vuoden 2010 Holokaustin muistopalkinto. Ehkä vielä suurempi kunnianosoitus katoliselle pappi Desboisille on se, että hänen Yahad-In-Unum-järjestönsä johtokunta saa pysyväksi neuvonantajajäsenekseen rabbi Mendel Samaman, jonka tehtävänä on valvoa joukkohautatutkimushuijausta ja nimittää pappi Desboisin tueksi kokonainen rabbineuvosto antamaan ohjeita tärkeimmissä huijauksen yksityiskohdissa, esim. siinä, ettei löytämättömiin juutalaisiin ruumiisiin saa koskea löytämättömissä joukkohaudoissa.
18.3.2010
