Levittäessään poliittisesti värittynyttä kuvaa Saksan historiasta monet median ja yliopistojen edustajat ovat yrittäneet kuvata saksalaista järjestelmää, jossa vangit sijoitetaan keskitysleireihin, jonkinlaiseksi kansanmurhan esiasteeksi, eläväksi helvetiksi, jossa saksalaisten virallisena politiikkana oli tehdä elämä viheliäiseksi ja vainota, ruoskia, kiduttaa, raiskata ja murhata viattomia siviilihenkilöitä pelkän uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksen tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi.
Onko tämä karmea kuva historiasta oikea? Ei ole, Saksan keskitysleirien rooli oli tyystin toisenlainen ja todennäköisesti monin tavoin parempi kuin Amerikan nykyinen vankilajärjestelmä. Saksan keskitysleireillä oli paljon myönteisempi tehtävä täytettävänä Hitlerin uudessa ja edistyksellisessä kansallissosialistisessa valtiossa.
Tosiasiat osoittavat, että ortodoksiset historioitsijat ovat levittäneet sellaista kuvaa keskitysleirielämästä, jota ei voida näyttää toteen. Jokapäiväinen elämä keskitysleirissä oli aivan toisenlainen kuin useimmat historioitsijat tahtovat myöntää.
Vuonna 1948 entinen sosialisti ja kansallissosialistisen Saksan arvostelija Paul Rassinier, joka oli itse ollut internoituna Buchenwaldin ja Doran keskitysleireissä, julkaisi teoksen ”Le Passage de la Ligne”. Tässä teoksessa Rassinier väitti, että saksalaisilla oli ollut hyvää tarkoittavat, jopa toiveikkaat motiivit, kun he laittoivat Hitlerin kansallissosialistisen valtion vihollisia keskitysleireihin. Rassinier väitti, että keskitysleirit olivat "hyvän tahdon ele", koska vangit oli pantu paikkaan, jossa he ”eivät voineet vahingoittaa uutta hallintoa ja jossa heidät voitiin pitää suojassa ihmisten vihalta.”
Rassinierin näkemyksen mukaan keskitysleirit eivät ainoastaan suojelleet yhteiskunnanvastaisia aineksia, vaan niiden tarkoitus oli myös ”sopeuttaa yhteiskuntaan eksyneet lampaat ja antaa heille jälleen terveempi käsitys saksalaisesta yhteiskunnasta.” [1] Rassinierin mukaan Saksan hallitus auttoi niitä, jotka se toimitti keskitysleireihin, toimittamalla heidät sellaisiin oloihin, joissa heidät voitiin kuntouttaa hyödyllisemmiksi jäseniksi saksalaiseen yhteiskuntaan.
Keskitysleireihin passitettavien ihmisten kategorioihin kuuluivat ne, jotka olivat saaneet tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta, samoin ne, jotka olivat kommunistisen puolueen virkailijoita, ja ne, jotka olivat yllyttäneet jotakuta Saksan kansalaista kieltäytymään asepalveluksesta. [2] Henkilöt, jotka Kolmannen valtakunnan viranomaiset katsoivat epäsosiaalisiksi pahantekijöiksi, toimitettiin myös leireihin. Epäsosiaalisia pahantekijöitä olivat ammatti- ja taparikolliset, toisin sanoen ne, jotka olivat saaneet vähintään kuuden kuukauden vankeus- tai pakkotyörangaistuksen vähintään kolme eri kertaa. Epäsosiaalisiin pahantekijöihin kuuluivat erityisesti myös kerjääjät, prostituoidut, homoseksuaalit, juopot, psykopaatit ja mielisairaat. [3] Henkilöt, jotka olivat ”työtä vieroksuvia”, lähetettiin myös keskitysleireihin. SS:n päällikkö Heinrich Himmlerin mukaan työtä vieroksuva tarkoitti työttömiä miehiä, joiden ”voitiin todistaa ilman riittävää syytä kahteen kertaan kieltäytyneen heille tarjotusta työstä.” [4]
Ensimmäiset henkilöt, jotka pidätettiin ja lähetettiin keskitysleireihin, olivat kommunisteja, jotka olivat osallistuneet yrityksiin horjuttaa Saksan valtion perustuksia. Useimmat näistä pidätetyistä kommunisteista olivat sellaisia, jotka heidän työtoverinsa tai naapurinsa olivat ilmiantaneet paikallisille viranomaisille, koska he olivat tulleet huolestuneiksi heidän toimintansa vuoksi.
Maalis- ja huhtikuussa 1933 saksalaiset tekivät ilmoituksen yli 10 000 kommunistin toiminnasta Saksassa. Koska Saksan kommunistisen puolueen (KPD:n) jäsenkunta oli laaja ja sen toiminta hyvin organisoitua, paikalliset vankilat täyttyivät nopeasti, ja Berliinissä toimivan kansallissosialistisen hallituksen oli pakko päättää, mihin sijoittaa nämä henkilöt, jotka olivat selvä ja välitön uhka Saksan olemassaolon jatkumiselle riippumattomana ja suvereenina kansakuntana. Kun vankilat olivat täyttyneet ääriään myöten, paikalliset viranomaiset alkoivat ottaa haltuunsa hylättyjä varastoja ja tehtaita, joissa kommunisteja voitiin pitää. Nämä tilapäiset säilytystilat on sittemmin tunnettu ”villeinä keskitysleireinä”, koska ne olivat hetken tarpeesta syntyneitä ratkaisuja.
Nimi ”keskitysleiri” tarkoittaa yksinkertaisesti aluetta, johon vaaralliset ainekset on koottu keskitetysti. Hitler sanoi kerran, että ajatus keskitysleireistä tuli hänen tutkiessaan Etelä-Afrikan buurisotaa. [5]
Tuon sodan aikana britit rakensivat leirejä ja kokosivat niihin hollantilaista syntyperää olevia naisia ja lapsia. Ollessaan suljettuina brittien keskitysleireihin yli 26 000 heistä kuoli pääasiallisesti nälkään, koska britit eivät vaivautuneet ruokkimaan aseettomia ja avuttomia naisia eivätkä päästäneet heitä poistumaan ja palaamaan maatiloilleen. Tämän brittien toiminnan aseettomia naisia ja lapsia kohtaan ortodoksiset historioitsijat jättävät yleensä vaille huomiota. Sen sijaan he syyttävät saksalaisia keskitysleirejä kuolemanleireiksi, joiden ainoa tarkoitus oli tappaa aseettomia siviilejä. Mutta näin asia ei ollut.
Ensimmäinen virallinen Saksassa pystytetty keskitysleiri perustettiin 22.3.1933 noin 20 kilometrin päässä Münchenistä sijaitsevaan Dachaun kaupunkiin, entisen ruutitehtaan alueelle. Toisin kuin liittoutuneiden propaganda haluaa meidän uskovan, saksalaiset eivät hävenneet tätä leiriä. Itse asiassa Heinrich Himmler piti lehdistötilaisuuden ilmoittaakseen sen avaamisesta kaksi päivää ennen kuin ensimmäisten vankien oli määrä saapua. Hänen ilmoituksensa julkaistiin Saksan sanomalehdissä, [6] ja leiri otettiin käyttöön 200 kommunistin saapuessa sinne. Mutta leiri oli rakennettu 5 000 henkilölle, pääasiassa pelotteeksi ja varoitukseksi kommunistisen toiminnan jatkamiselle.
Himmler totesi, ettei hän aikonut odottaa, että rikoksia tapahtuu ennen kuin rikollisia otetaan kiinni, ja lupasi, väestöä suojellakseen, että ammattirikollisia, jotka olivat saaneet tuomion useaan kertaan, tavoiteltaisiin entistä päättäväisemmin ja heidät eristettäisiin Saksan kansasta sulkemalla heidät keskitysleireihin. Himmler lisäsi myös, että hänen leiriensä oli tarkoitus olla puhtauden, järjestyksen ja opetuksen esikuvia. Tämän opetuksen avulla Himmler halusi uudelleenkouluttaa pikkurikollisia ja myös kommunisteja. Himmler oli antanut määräyksen ankarien kurinpidollisten toimien käyttöön ottamisesta, mutta vankien kohtelu oli oikeudenmukaista ja he oppivat ammatteja työnteon ja harjoittelun kautta. Keskitysleireissä mottona oli:
Vapauteen on yksi tie. Sen virstanpylväitä ovat tottelevaisuus, antaumus, järjestys, puhtaus, itsehillintä, totuus, uhrimieli ja rakkaus isänmaata kohtaan. [7]Neuvostoliiton sosialistisesta ”mallista” Saksan kommunistit löysivät, mitä etsivät: liberalismin, urbanismin ja modernismin – jotka kaikki hylkäsivät perinteisen saksalaisgermaanisen elämäntavan. Niinpä kun presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin kanslerinvirkaan, Saksan kommunistit näkivät siinä lähtölaukauksen kapinalle, jonka päämääränä oli luoda Saksaan tarkoin Neuvostoliiton mallin mukainen neuvostovaltio, jota komentaisi Komintern Moskovasta. Mutta Hitler näki kommunistien saksalaiselle yhteiskunnalle muodostaman uhan, ja kun kommunistit olivat polttaneet valtiopäivätalon, hän reagoi nopeasti vangitakseen heidät. Hitler päätti nyt rakentaa ensimmäiset keskitysleirit.
Kuitenkin sen sijaan että olisi ollut kostoon pyrkivä ja valmis vahingoittamaan kommunisteja, Dachaun keskitysleiri oli suunniteltu saamaan heissä aikaan uudistuminen ja tekemään heistä sellaisia kansalaisia, joista saksalaiset voisivat olla ylpeitä – kansalaisia, jotka voisivat palata saksalaiseen yhteiskuntaan vapaina ja elää elämäänsä rauhallisina ja kunnollisina saksalaisina miehinä ja naisina. Sen sijaan että olisi ollut rangaistukseen tähtäävä laitos, saksalainen keskitysleirijärjestelmä oli suunniteltu tekemään uuden saksalaisen valtion viholliset yhteiskuntakelpoisiksi ja antamaan heille uudelleenkoulutuksen.
Eräs The New York Times -lehden kirjeenvaihtaja sai vierailla Dachaussa pian sen avaamisen jälkeen, ja siellä hän sai vaikutelman, että leirin komentaja Theodor Eicke ja hänen komennossaan olleet työntekijät ottivat uudelleenkoulutustehtävänsä vakavasti:
He rehellisesti ja vilpittömästi uskoivat, että heidän tehtävänsä oli pedagoginen eikä rankaiseva - - He vilpittömästi tunsivat sääliä harhaan johdettuja ei-natseja kohtaan, jotka eivät vielä olleet löytäneet oikeaa uskoa. [8]Vangeilta ei ainoastaan vielä puuttunut usko Adolf Hitlerin johtoon, vaan he myös ottivat osaa ja tukivat kumouksellista toimintaa, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu valtiosta.
Eräs vuonna 1934 kirjoitettu sisäinen dokumentti, joka kiersi Gestapon päämajassa, totesi, ettei kansallissosialistinen Saksa ole valmis ennen kuin sen vastustajat oppivat olemaan sen puolella ja tuntemaan yleisesti omikseen saksalaisen yhteiskunnan päämäärät. Dokumentin kirjoittaja toisteli sitä kasvattavaa vaikutusta ja ideologista indoktrinaatiota, jota leirien oli tarkoitus juurruttaa vankeihin, ja ehdotti vankien motivoimista antamalla heille tiedoksi, että vapauduttuaan heistä voi tulla saksalaisen yhteiskunnan täysiä jäseniä. [9] Pian tämän jälkeen toinen Gestapon dokumentti varoitti kaikkia valtion virkamiehiä ahdistelemasta vapautettuja vankeja, ettei heidän täydellinen uudelleensopeutumisensa saksalaiseen yhteiskuntaan vaikeutuisi. [10]
Saksalaiset itse kutsuivat näitä leirejä usein ”kasvatusleireiksi.” Kesällä 1942, kolme vuotta toisen maailmansodan syttymisen jälkeen, Himmler yhä painotti leirien uudelleenkasvattavaa merkitystä, kun hän kirjoitti kirjeen Oswald Pohlille. [11] Sanat, joita hän käytti tässä kirjeessä, oli tarkoitettu myös osaksi leirien vartijoille annettavia ohjeita. Himmler opasti jokaista vartijaa tekemään käytöksestään henkilökohtaisen esimerkin vangeille, jotta nämä sillä tavalla oppisivat kunnioittamaan kansallissosialistista valtiota ja käyttäytymään kunniallisesti. [12] Tämän leireissä tapahtuvan uudelleenkasvatuksen oli määrä painottaa perinteisiä saksalaisgermaanisia hyveitä, sellaisia kuin kovaa työtä, tiukkaa kuria, uskoa lakiin ja järjestykseen, kokonaisten perheiden puolustamista ja kunnioitusta perinteistä saksalaista yhteiskuntaa kohtaan, ja myös innostaa heitä kunnioittamaan kansallissosialistista valtiota ja natsiliikettä yleensä.
Vuosien mittaan kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin leireistä, kun he olivat osoittaneet, että he olivat päättäneet parantaa tapansa. Monissa tapauksissa leirien komentajat olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että vangit olivat hylänneet vanhat tapansa ja päättäneet tulla saksalaisen yhteiskunnan lojaaleiksi jäseniksi. Vielä niinkin myöhään kuin lokakuussa 1944 vankeja vapautettiin, ja monet heistä olivat kommunisteja, jotka olivat hylänneet vanhat uskomuksensa. [13]
Monet keskitysleireihin lähetetyistä henkilöistä oli lähetetty sinne oikeuden määräyksestä tietyksi ajaksi. Toiset oli pidätetty, koska he muodostivat vaaran saksalaiselle yhteiskunnalle. Jotkut vangit, jotka oli tuomittu Weimarin aikana (so. ennen kansallissosialistien valtaannousua), oli lähetetty keskitysleireihin heidän vapauduttuaan vankilasta. Koska jotkut näistä vangeista olivat murhaajia, raiskaajia ja pedofiilejä, kansallissosialistinen valtio kieltäytyi päästämästä heitä takaisin saksalaiseen yhteiskuntaan ennen kuin viranomaiset olivat varmoja, että he olivat hylänneet vanhat tapansa. Toisin kuin nykyinen poliittinen myytti esittää, Saksan sanomalehdet julkaisivat usein juttuja keskitysleireistä ja kertoivat vaarallisten henkilöiden internoinneista.
Ulkomaiden diplomaatit ja jopa saksalaiset siviilit saivat vapaasti tutkia monia leirejä. Usein uteliaat henkilöt matkustivat leireihin vain saadakseen vastaansa ystävällisiä vartijoita ja kiertääkseen heidän opastaminaan ympäri leirejä henkilökohtaisella tutustumismatkalla. Niistä kymmenistä tuhansista vangeista, jotka vapautettiin, useimmat todennäköisesti kertoivat sukulaisilleen, ystävilleen ja naapureilleen leireissä vallitsevista olosuhteista. Vuosien mittaan tuomareilla, lakimiehillä, papiston jäsenillä, sosiaalityöntekijöillä ja korjausmiehillä oli pääsy leireihin virallisissa asioissa. Kauppiaat kävivät usein leireissä täydentämässä elintarvikevarastoja, ja paikallisia siviilejä oli usein palkattu tekemään työtä leireissä. Jos olot leireissä olisivat olleet surkeat, saksalainen yhteiskunta olisi saanut tietää siitä ja se olisi järkyttynyt siitä. Saksalaiset olivat ja yhä ovat kunnollisia ihmisiä, joiden ainoa rikos leirien perustamisessa oli se, että he osoittivat lempeyttä henkilöitä kohtaan, jotka tahtoivat vahingoittaa heitä.
Oranienburgiin perustetusta leiristä kirjoittamassaan kirjassa Werner Schäfer väitti, että jotkut paikallisten yhteisöjen kansalaiset pyysivät lupaa lähettää kapinoivia lapsiaan leireihin oppimaan itsekuria. Schäfer sanoi myös, että oli myös sellaisia vankeja, jotka kieltäytyivät heille tarjotusta vapaudesta, koska he eivät voineet muistaa tehneensä työtä sitten suurten pulavuosien. [14] Schäfer laati listan siitä, millaista ruokaa vangit söivät, ja laski, kuinka paljon heidän painonsa oli lisääntynyt sinä aikana kun he olivat internoituina leirissä. Kansallissosialistisen Saksan kansalaisilla oli siis hyvä syy tukea niitä virkailijoita, jotka hoitivat leirejä.
Millaista vankeus keskitysleireissä oli, se voidaan parhaiten päätellä eräästä Himmlerin allekirjoittamasta dokumentista, jossa selvitetään keskitysleirivankeuden periaatteita. Dokumentti ei ollut tarkoitettu yleiseen levitykseen, ja se luokiteltiin ”salaiseksi” ennen kuin se lähetettiin Gestapon ylimmille virkailijoille 27.5.1942. Siinä lukee:
Viime aikoina jotkut puolueen ja hallituksen virkailijat ovat alkaneet esittää uhkauksia syytteiden jättämisestä poliisille kansalaisia vastaan tai heidän vangitsemisestaan keskitysleireihin antaakseen lisäpontta erilaisille määräyksilleen ja asetuksilleen. Niinpä eräs virkailija esimerkiksi uhkasi erästä kansalaista, että tämä lähetetään johonkin leiriin ”poliisin kuulusteltavaksi”, jos hän ei viiden päivän kuluessa toimita erästä tiettyä lomaketta, kuten yksi virkailijoista oli käskenyt hänen tehdä. Pyydän hyvin vakavasti, että tahot, joita asia koskee, määrätään välittömästi lopettamaan tällainen toiminta, ja jos näin ei tapahdu, katson velvollisuudekseni itse ilmoittaa julkisesti, että kansalaisia ei sellaisissa tapauksissa uhkaa poliisikuulustelu tai keskitysleiriin sulkeminen. Ankarimmat rangaistukset menettävät pelotevaikutuksensa, jos niillä uhataan joka tilanteessa tai jos annetaan vaikutelma, että jokaisella virkailijalla jokaisessa virastossa on valta käyttää niitä.Tämä dokumentti ei ainoastaan valaise sitä tosiasiaa, että keskitysleirijärjestelmä ei ollut kostoon tähtäävä eikä olemassa siviiliväestön terrorisoimista varten, vaan se osoittaa myös, että valtion johto tunsi huolta vangeista. Himmler käsitti, että vankeus tuo mukanaan eristämisen ja eron läheisistä, ja hän oli lujasti päättänyt antaa Saksan kansan tietää, että leireihin suljettiin vain äärimmäiset tapaukset. Mutta mikä vielä tärkeämpää, dokumentti antaa meille - jälkiviisauden valossa - ymmärryksen, mistä tietty liittoutuneiden propaganda oli lähtöisin: alemmat virkailijat olivat innokkaita lisäämään uhkauksia määräyksiinsä yrittäessään antaa vaikutelman, että he olivat voimakkaampia kuin he tosiasiallisesti olivat, ja näiden alempien virkailijoiden toimien johdosta liittoutuneet alkoivat väittää propagandassaan, että keskitysleirien tehtävänä oli terrorisoida siviiliväestöä ja pakottaa se tottelevaiseksi valtiota kohtaan, joka välitti vain itsestään. Juuri näin Himmler pelkäsi tapahtuvan: että keskitysleirit nähtäisiin rangaistuksina eikä uudelleenkasvatuskeskuksina, joita ne todellisuudessa olivat.
Keskitysleiriin sulkeminen, joka erottaa perheestä ja eristää ulkomaailmasta, ja vangille määrätty kova työ on rangaistuksista kaikkein kovin. Sen käyttö on varattu yksinomaan salaiselle poliisille täsmällisten säännösten mukaisesti, jotka määräävät tarkoin vankeuden muodon ja sen keston. Tässä asiassa olen varannut itselleni laajat valtuudet ja jakamattoman toimintavapauden. Kaiken kaikkiaan Saksan kansa on ainutlaatuisen oikeamielistä. Useimmat saksalaiset noudattavat viranomaisten ohjeita omasta vapaasta tahdostaan ja halustaan. Ohjeet, joihin liittyy uhkauksia, otetaan kuitenkin vastaan halveksien ja niitä noudatetaan vain vastentahtoisesti, puhumattakaan siitä, että tämäntyyppisten uhkausten moninkertaistuminen antaa täysin väärän vaikutelman sekä täällä että ulkomailla. [15]
Uudelleenkasvatuksen tarpeiden täyttämiseksi kunkin leirin johto jaettiin useaan osastoon, jotka hoitivat hallintoasioita, henkilökunta-asioita, kuljetusasioita, kommunikaatioasioita, postiasioita, varusteasioita, keittiötyöasioita, elintarvikeasioita, terveysasioita, saniteettiasioita jne. Leirien komentajilla oli apunaan varamies, adjutantti, vääpeli, lääkintäviranomainen, kasvatusviranomainen, lainopillinen virkamies, paloturvallisuusvirkailija ja muita. Komentajien katsottiin olevan henkilökohtaisessa vastuussa niiden vankien uudelleenkasvatuksesta, joita ei pidetty ”toivottomina tapauksina”. Koska leirit olivat usein avoimia julkisuuden silmille, komentajilta vaadittiin myös jonkin verran poliittista ymmärrystä. Vuodesta 1942 lähtien komentajat olivat vastuussa myös leirin lääkärin ja lääkintähenkilökunnan työstä.
Leirien komentajilla oli täysi vastuu miltei kaikesta, mitä leireissä tapahtui, ei kuitenkaan poliittisten osastojen työstä. Poliittiset osastot toimivat leireissä Gestapon haaraosastoina, ja salaisen poliisin siviiliasuinen upseeri johti sitä. Tämä osasto hoiti vankien vastaanottoa ja rekisteröintiä, ja se oli vastuussa myös heidän vapauttamisestaan. Tämä osasto:
a) piti jokaisesta vangista rekisteriä, johon sisältyivät vangin henkilökohtaiset tiedot, vangin kuva ja sormenjäljet;
b) oli vastuussa kuolinilmoitusten arkistoinnista ja tämän tiedon välittämisestä hallituksen virkailijoille;
c) piti kirjeitse yhteyttä vankien sukulaisiin tapauksissa, joissa oli alaikäisten lasten holhouksen tarve, vakuutuskorvauksen tarve jne.;
d) omasi valtuudet antaa määräyksiä vankeuden erityisoloista;
e) oli vastuussa kaikista kuulusteluista, joita leireissä suoritettiin;
f) valvoi vanki-ilmiantajia, sensuuria, alueen turvallisuutta ja kapinoinnin ehkäisyä.
Kaikki johdon jäsenet eivät olleet suorassa ja päivittäisessä kosketuksessa vankeihin. Vankeja pidettiin erityisellä aidatulla alueella leirin sisällä, ja heitä valvoivat oma komentava upseeri ja hänen henkilökuntansa. Jotkut henkilökunnan virkailijat olivat vastuussa lukumäärien laskemisista, toiset työjärjestelyistä; jotkut seurasivat vankeja töihin, toiset virkailijat taas olivat vastuussa kustakin asuinalueesta, joita kutsuttiin blokeiksi. Leirin komentajan henkilökohtainen varamies tavallisesti johti leirin vankien jakoa.
Leirien komentajien tehtävänä oli myös estää vankeihin kohdistuva julmuus. Leirien vartijoiden koulutuskäsikirja kysyi seuraavan kysymyksen:
Mikä leirin vartijalta on kokonaan kielletty?Vastaus:
Kaikissa olosuhteissa häneltä on kielletty vankien lyöminen omasta aloitteesta kurinpitosäädösten ulkopuolella.Vuonna 1935 Reinhard Heydrich kirjoitti leirien vartijoille ja totesi:
Kuulustelijan ei sovi loukata vankia, halventaa häntä tai käyttäytyä töykeällä tavalla ja kohdella raa’asti tai kiduttaa häntä, kun siihen ei ole mitään aihetta.Heydrich jatkoi ja varoitti leirien työntekijöitä, että jos he lyövät vankeja, heidät vietäisiin sotaoikeuteen. [16] Eicke itse kirjoitti vuonna 1937:
Vartijoille tulisi antaa määräys pidättyä vankien huonosta kohtelusta - - Vaikka vartija olisi vain läimäissyt vankia kasvoille, läimäisy katsotaan raa’aksi teoksi ja vartijaa rangaistaan. [17]SS itse asiassa rankaisi joitakin omia miehiään näiden käyttäytymisen vuoksi heidän palvellessaan keskitysleireissä. Kaksi keskitysleirin komentajaa, Adam Gruenwald ja Karl Chmielewshi, vietiin oikeuteen ja todettiin syyllisiksi raakuuden vuoksi heidän leireissään tapahtuneisiin vankien kuolemiin. SS tutki Kolmannen valtakunnan aikana oikeudessa yli 700 henkilökunnan jäsentä näiden käyttäytymisen vuoksi vankeja kohtaan. Tämä tapahtui sen vuoksi, että SS ja kansallissosialistinen valtio katsoivat aina keskitysleirien olevan ennen kaikkea uudelleenkasvatusleirejä.
On totta, että leireihin lähetettiin henkilöitä, joiden katsottiin olevan toivottomia tapauksia, sellaisia kuin taparikollisia, mutta useimmat vangit saattoivat aina ansaita vapauden mukautumalla perinteisiin saksalaisgermaanisiin käyttäytymisnormeihin. Valitettavasti monet vartijat eivät kyenneet erottamaan toisistaan taparikollisia ja uudelleenkasvatettavia. Tämä ongelma kiusasi leirien hallintoa koko Kolmannen valtakunnan historian ajan.
Oswald Pohl valitti:
Omien huomioideni ja viime aikoina havaittujen toistuvien rikkomusten kautta olen tullut tietoiseksi, että monet vartijat ovat sangen vähäisessä määrin tietoisia heille kuuluvista velvoitteista. [18]Kuitenkin historioitsijoiden täytyy ottaa huomioon, että leireissä palveli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Jos 700 suoritti rikoksia ja sai rangaistuksia niistä, se vain korostaa sitä tosiasiaa, että muut kymmenet tuhannet leireissä palvelleet saksalaiset kantoivat vastuunsa vakavasti. Useimmat leirien työntekijät ymmärsivät, että heidän henkilökohtainen käyttäytymisensä oli tapa innostaa vankeja tulemaan rehdeiksi ja ylpeiksi Saksan kansalaisiksi. Eräs SS-kirjanen toteaa:
Vangin täytyy tietää, että vartija edustaa hänen omaa filosofiaansa korkeampaa filosofiaa, nuhteetonta poliittista asennetta ja korkeampaa moraalista tasoa, ja vangin täytyy ottaa nämä henkilökohtaisina esimerkkeinä osana hänen pyrkimyksiään korjata tapojaan ja tulla siten jälleen yhteiskuntansa lojaaliksi kansalaiseksi. [19]Huhtikuussa 1939 Adolf Hitler juhli 50. syntymäpäiväänsä. Tämän tapahtuman kunniaksi laadittiin suunnitelmia usean tuhannen leireissä olevan vangin armahtamiseksi. Ohjeista, jotka määrittelivät, kuka vapautettaisiin ja kuka jäisi vangiksi, käy ilmi, millaisia erilaisia vankeja leireissä oli, kuten myös Hitlerin jalomielisyys ja hyvä tahto. Armahduksessa suunniteltiin vapauttaviksi vangit, jotka oli tuotu leireihin vuonna 1933, kuusi vuotta aiemmin. Päätettiin ainakin harkita, voitaisiinko vapauttaa toistuviin rikoksiin syyllistyneet, jotka oli pidätetty vuosina 1933 tai 1934 lyhyitä rangaistuksia varten ja jotka olivat palvelleet vähintään vuoden leireissä; poliittiset rikolliset ja valkokaulusrikolliset, jotka oli tuomittu vähäisistä rikkomuksista ja jotka olivat palvelleet vähintään kuusi kuukautta; 60-vuotiaat tai sitä vanhemmat vangit, mukaan luettuina Jehovan todistajat, joiden uskonto ei sallinut heidän vannoa uskollisuusvalaa Saksan valtiolle; ensikertalaiset homoseksuaalit, joita ei oltu tuomittu alaikäisiin sekaantumisesta; sekä vangit, jotka aiemmin olivat olleet natsipuolueen jäseniä. [20]
Vuonna 1941 leirit luokiteltiin neljään ryhmään kurin ankaruuden ja vankien vankeudelle asetettujen ehtojen mukaan. Niiden vankien vankeuden ehtoja helpotettiin, jotka oli tuomittu vähäisistä rikkomuksista ja jotka SS katsoi mahdollisiksi uudelleenkasvattaa.
Leirien työpäiville annettiin säännöllinen muoto vuonna 1938. Arkipäivinä vangit työskentelivät klo 7.30 – 12.00 ja 12.30 – 17.00, yhteensä yhdeksän tuntia päivässä. Lauantaisin työtä tehtiin klo 7.30 – 12.00, neljä ja puoli tuntia. Sen lisäksi että lauantai-iltapäivät olivat vapaat, kristityillä vangeilla oli koko sunnuntai aikaa osallistua omiin tilaisuuksiinsa leirin alueella ja miettiä vankeutensa syitä. [21]
Leirien sisällä parakit oli eroteltu sukupuolen mukaan, mutta monissa tapauksissa vangit saivat mennä naimisiin, jopa muiden vankien kanssa. Rekisteröinnin sellaisissa tapauksissa suorittivat SS-virkailijat. [22] Jos vanki kuoli leirissä vankeutensa aikana, hänen perillisensä saivat periä hänen henkivakuutuksensa. Koska henkivakuutukset olisivat rauenneet, jos vakuutusmaksuja ei maksettu, ja koska vangit olivat vankeudessa ilman merkittäviä tuloja, SS päätyi ratkaisuun, josta ortodoksiset historioitsijat eivät anna heille kunniaa. SS perusti oman rahaston maksaakseen siitä vankien vakuutusmaksut näiden kuolemaan asti. [23] Tällä tavalla vankeuteen suljettujen vankien läheiset eivät joutuisi liian hankalaan tilanteeseen, jos heidän sukulaisensa kuoli vankeudessa.
Vuonna 1936 nousi ensimmäisen kerran esiin kysymys, kuka huolehtii lapsista, jos molemmat vanhemmat ovat vankeina keskitysleireissä. Sen sijaan että olisivat ottaneet lapset pois heidän rakastavilta vanhemmiltaan, kuten nyt tehdään sellaisissa maissa kuin USA ja Iso-Britannia, Saksan kansallissosialistiset virkamiehet päättivät, että lapsille on parempi, jos vanhemmat vapautetaan vuorokuukausin, niin että ainakin toinen vanhemmista on aina huolehtimassa heidän tarpeistaan. Tämä vuorotteleva vapauttaminen jatkui, kunnes toinen vanhemmista vapautui lopullisesti. [24]
Sanomattakin on selvää, että tämä ohjelma muodosti pienen turvallisuusriskin Saksalle, mutta Hitler ilmeisesti oli enemmän huolissaan saksalaisten lasten hyvinvoinnista kuin mistään muusta.
Vaikka liittoutuneiden sodanaikainen propaganda Saksan keskitysleireistä maalaa synkän kuvan tavanomaisine murhineen, raiskauksineen, pahoinpitelyineen ja muine rikoksineen, tuon ajan tosiasiat eivät tue tällaista näkemystä.
Kansallissosialististen virkamiesten pyrkimykset sopeuttaa yhteiskuntaan ja uudelleenkasvattaa vangitut rikolliset ja kommunistit osoittavat sellaista omistautumista ja lujaa vakaumuksellista uskoa, joka USA:lta ja Isolta-Britannialta suuressa määrin puuttuu niiden omassa vankihallinnossa. Nuo saksalaiset, kymmenet tuhannet isänmaalliset kansalaiset, jotka palvelivat leireissä lääkäreinä, sairaanhoitajina, kokkeina, konttoristeina, kirjanpitäjinä ja vartijoina, joutuivat sodanjälkeisessä Saksassa liittoutuneiden viranomaisten parjausten ja brutaalien hyökkäysten kohteiksi.
[1] Ks. Pierre Hofstetterin johdanto Paul Rassinierin kirjaan: “Debunking the Genocide Myth: A Study of the Nazi Concentration Camps and the Alleged Extermination of European Jewry” (Torrance, California, 1978), s. x.
[2] Heiniz Hoehne: “The Order of the Death’s Head” (New York, 1966), s. 225.
[3] Ibid., s. 226.
[4] Ibid., lainaus, s. 226.
[5] Max Domarus: “Hitler Reden”, v. 3 (Wiesbaden: R. Loweit, 1973), s. 58.
[6] Becker: “Hitlers Machtergreifung”, ss. 149-150.
[7] Ibid., Frs. 2494-5.
[8] ”Nazi Prison Camps to be Permanent”, The New York Times, 27.7.1933, s. 7.
[9] Bundesarchiv Koblenz (= BAKO) R 58/264 fol. 1309 ja 198a.
[10] Ibid.
[11] BAKO NS 19 320, 29.5.1942.
[12] BAKO NS 3 426, 27.7.1943.
[13] BAKO NS 3 vol. 401.
[14] Schäfer: “Konzentrationslager Oranienburg”, s. 247.
[15] BAKO R 58 1027 fol. 1-291.
[16] BAKO R 58 264 fol. 309 ja 198a RSHA, 8.1.1935.
[17] TV “Befehlsblätter” 1937, nro. 5, s. 12, TV file, Berlin Document Center.
[18] BAKO NS 3 442, 7.11.1944.
[19] “Aufgaben und Pflichten der Wachposten”, 27.7.1943, BAKO NS 3 426.
[20] BAKO R 58/1027 fold. 1-291.
[21] Natzweiler Routine Orders, 25.2.1943, American Historical Association, Captured German Documents, Microfiled at the Berlin Document Center, 7. 75 R. 216 2/755081.
[22] BAKO NS 3 Vol. 426, toukokuu 1943.
[23] “Weiterversicherung von Häftlingen”, BAKO NS 3 405.
[24] BAKO R 58 246 fol. 1 309 ja 198a (RSHA), 21.4.1936.
11.2.2010
