Dachaussa, Buchenwaldissa, Dorassa, Mauthausenissa ja muissa työ- ja internointileireissä kauhistuneet amerikkalaiset jalkaväkimiehet kohtasivat joukoittain kuolleita ja kuolevia vankeja, riutuneita ja sairaita. Eloonjääneet kertoivat heille pöyristyttäviä tarinoita kidutuksista ja murhista ja tukivat väitteitään näyttämällä sotilaille krematoriouuneja, väitettyjä kaasukammioita, kuviteltuja kidutusvälineitä, jopa kutistettuja päitä ja kuolleitten vankien nyljetystä ihosta valmistetuiksi väitettyjä lampunvarjostimia, käsineitä ja käsilaukkuja.
USA:n hallituksen viranomaiset, tietoisina siitä, että useimmat amerikkalaiset, jotka muistivat heille ensimmäisen maailmansodan aikana syötetyt kauhutarinat, yhä epäilivät Hitlerin hallintoa vastaan suunnattua liittoutuneiden propagandaa, päättivät ”dokumentoida”, mitä sotilaat olivat löytäneet leireistä. Merkittäviä lehtimiehiä ja poliitikkoja kuljetettiin paikalle katsomaan riipaisevaa todistusaineistoa samalla kun USA:n armeijan viestijoukot filmasivat ja valokuvasivat näkymiä jälkipolville. Kuuluisa lehtimies Edward R. Murrow raportoi kauhun mutta ei enää epäuskon tunnelmissa, mitä hänelle oli kerrottu ja näytetty, ja Dachau ja Buchenwald painuivat lähtemättömästi amerikkalaisen väestön sydämiin ja mieliin häpeällisyydessään vertaansa vailla olevina niminä tämän planeetan surullisessa ja verisessä historiassa.
Amerikkalaisille siitä, mitä leireistä ”löydettiin” – kuolleet ja sairaat, vankien kauhistuttavat kertomukset, kaikki kidutuksen ja terrorin rekvisiitta – tuli perusta ei ainoastaan ohimenevälle propagandakampanjalle vaan myös vakaumukselle, että kyllä, se oli totta: saksalaiset todella tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista, useimmat heistä kaasukammioissa. Sitä, mitä sotilaat löysivät, käytettiin filmeinä, joiden katsominen oli Saksan hävinneelle väestölle pakollista, Saksan kansan ”uudelleenkouluttamiseen” tuhoamalla heidän kansallinen ylpeytensä ja tahtonsa yhteiseen, riippumattomaan kansallisvaltioon ja tuomalla niiden paikalle kollektiivisen syyllisyyden ja poliittisen kyvyttömyyden lannistavat tunteet. Ja kun Nürnbergin todistukset ja tuomiot sisälsivät useimmat, ellei kaikki, niistä kauhutarinoista, joita amerikkalaisille oli kerrottu Dachausta, Buchenwaldista ja muista USA:n armeijan valtaamista paikoista, holokausti saattoi käydä yhdestä dokumentoiduimmista, yhdestä vahvistetuimmista, yhdestä toteennäytetyimmistä historiallisista vaiheista ihmiskunnan menneisyydessä.
Toisenlainen todellisuus
Mutta nykyisin tiedetään, että hyvin pian leirien vapauttamisen jälkeen amerikkalaiset viranomaiset olivat tietoisia siitä, että leirien todellinen tarina oli kokonaan toisenlainen kuin se, johon he valmensivat armeijan yleisiä tiedotusupseereita, hallituksen tiedottajia, poliitikkoja, journalisteja ja muita äänitorvia.
Kun amerikkalaiset ja brittiläiset joukot valtasivat Länsi- ja Keski-Saksan keväällä 1945, niitä seurasivat joukot, joiden tehtävänä oli löytää ja hankkia kaikki mahdollinen todistusaineisto Saksan sotarikoksista. Heidän joukossaan oli tri Charles Larson, yksi Amerikan johtavista oikeuspatologeista, joka oli nimitetty sotaylituomarin virastoon. Tri Larson suoritti ruumiinavauksia Dachaussa ja noin 20 muussa saksalaisessa leirissä, tutkien joinakin päivinä yli 100 ruumista. Tri Larsonin suoritettua epämiellyttävän työnsä Dachaussa USA:n armeijan syyttäjät kuulustelivat häntä kolmen päivän ajan. [1]
Entä tri Larsonin löydökset? Hänen eräälle amerikkalaiselle journalistille vuonna 1980 antamansa haastattelun mukaan...
...meille on kerrottu, että kuusi miljoonaa juutalaista tuhottiin; osa siitä on huijausta. [2]Ja mikä osa oli huijausta? Tri Larson, joka elämäkertakirjoittajalleen ilmoitti, että hänen tietääkseen hän...
...oli ainoa palveluksessa ollut oikeuspatologi koko Euroopan Teatterin alueella, [3]kertoi ”Wichita Eagle”-lehden toimittajalle Jan Floerchingerille, että...
...koskaan ei löytynyt myrkkykaasutapausta. [4]Yksikään holokaustihistorioitsija ei ole koskaan siteerannut tri Larsonia tai ketään muutakaan rikosoikeuden asiantuntijaa näyttääkseen toteen edes yhden myrkkykaasusta johtuneen kuolemantapauksen, oli myrkkykaasu Zyklon B tai jokin muu.
Pilkkukuume, ei myrkkykaasu
Elleivät onnettomat uhrit Dachaussa, Buchenwaldissa ja Bergen-Belsenissä menehtyneet kaasutuksiin, mihin sitten? Kidutettiinko heidät kuoliaiksi? Näännytettiin tarkoituksella nälkään? Vastaukset näihin kysymyksiin ovat myös tiedossa. Kuten tri Larson ja muut liittoutuneiden lääkärit havaitsivat, pääsyy kuolemiin Dachaussa, Belsenissä ja muissa leireissä oli sairaus, ennen kaikkea pilkkukuume, vanha ja kauhistuttava ihmiskunnan vitsaus, joka viime aikoihin asti on viihtynyt paikoissa, joissa ihmisiä on ahdettu yhteen oloissa, joissa terveydenhuoltoa ei ole tunnettu tai se on luhistunut. Näin oli asianlaita Saksan ylikansoitetuissa internointileireissä sodan lopussa: huolimatta sellaisista toimenpiteistä kuin järjestelmällisestä täiden tuhoamisesta (täit levittivät pilkkukuumetta), sairaiden asettamisesta karanteeniin ja kuolleitten tuhkaamisesta, Saksan ruoka-, kuljetus- ja terveydenhuoltojärjestelmien tosiasiallinen romahtaminen johti niissä katastrofiin.
Ehkä kaikkein arvovaltaisin pilkkukuumetta ja leirien kuolleisuutta koskeva lausunto on peräisin Harvardin yliopiston terveydenhuollon tiedekunnan ehkäisevän lääketieteen ja epidemiologian professorilta, lääketiet. tri. ja fil. tri. John E. Gordonilta, joka oli USA:n joukkojen mukana Saksassa vuonna 1945. Tri Gordon raportoi vuonna 1948:
Saksassa tavatusta pilkkukuumeesta pääosan muodostivat keskitysleirien vankien keskuudessa puhjenneet epidemiat.Tri Gordon selitti taudin puhkeamisen syitä näin:
Saksa oli kaaoksessa. Kokonaisten kaupunkien tuhoutuminen ja etenevien armeijoiden jälkeensä jättämä jälki heikensivät elinolosuhteita, mikä edisti taudin leviämistä. Hygienia oli heikkolaatuista, julkiset palvelut olivat täysin sekasorrossa, ruokahuolto ja ruoan jakelu oli heikkoa, majoitus oli puutteellista ja järjestys ja kuri puuttui kaikkialta. Mikä vielä tärkeämpää, tapahtui niin suuria väestöjen siirtymisiä, että harvat maat ja harvat aikakaudet ovat sellaisia kokeneet. [5]Tri Gordonin havainnot vahvistaa tri Russel Barton, nykyisin kansainvälisesti tunnettu psykiatri, joka nuorena lääketieteen opiskelijana saapui Bergen-Belseniin brittijoukkojen mukana vuonna 1945. Barton, joka tarjoutui pitämään huolta sairastuneista, todisti valan antaneena Toronton oikeudessa vuonna 1985:
Tuhannet vangit, jotka kuolivat Bergen-Belsenin keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, eivät kuolleet tahalliseen nälkiinnyttämiseen vaan sairauksien tulvaan. [6]Tri Barton todisti edelleen, että saapuessaan leiriin hän oli uskonut tahallisesta nälkiinnyttämisestä kertoviin tarinoihin mutta tutkittuaan hyvin varustettuja keittiöitä ja huolellisesti vuodesta 1942 lähtien ylläpidettyä kirjanpitoa kunakin päivänä keitetyistä ja kulutetuista ruoista hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että sellaiset tarinat ovat valhetta. Suureen ääneen esitetyistä päinvastaisista väitteistä ja laajalle levinneistä päinvastaisista käsityksistä huolimatta kukaan tutkija ei ole kyennyt näyttämään toteen, että saksalaiset olisivat pyrkineet tuhoamaan ihmisiä näännyttämällä heidät nälkään leireillään.
Ei lampunvarjostimia, ei käsilaukkuja, ei ...
Entä kauhutarinat keskitysleirien vangeista, joilta irrotettiin ihoa tatuointien vuoksi, nyljettiin ihoa lampunvarjostimien ja käsilaukkujen tai muiden esineiden valmistamiseksi? Entä lukemattomat ”kidutuspenkit”, ”lihakoukut”, raippapaalut, hirsipuut ja muut kidutus- ja tappovälineet, joita kerrotaan olleen runsaasti jokaisessa Saksan leirissä? Nämä ja vielä groteskimmat neuvostoliittolaisten syyttäjien esittämät väitteet löysivät tiensä Nürnbergin pöytäkirjoihin.
Lapunvarjostimia ja tatuoituja ihoja koskevat syytökset esitettiin journalistien ”Buchenwaldin nartuksi” kutsumaa Ilse Kochia vastaan, jonka kerrottiin sisustaneen talonsa huono-onnisten vankien ruskettuneesta nahasta valmistetuilla esineillä. Vallatun Saksan amerikkalaisen vyöhykkeen sotilaskuvernööri, kenraali Lucius Clay, joka tutki hänen tapaustaan vuonna 1948, kertoi kuitenkin Washingtonissa olleille esimiehilleen:
Ei ole vakuuttavaa todistusta siitä, että hän [Ilse Koch] olisi valikoinut vankeja tuhottaviksi saadakseen itselleen tatuoitua ihoa tai että hänellä olisi ollut hallussaan ihmisen ihosta valmistettuja esineitä. [7]Vuosia myöhemmin antamassaan haastattelussa kenraali Clay totesi pahamaineisten lampunvarjostimien materiaalista:
Niin, itse asiassa kävi ilmi, että se oli vuohennahkaa. Mutta oikeudenkäynnissä se oli yhä ihmisennahkaa. Hänen oli lähes mahdoton saada oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. [8]Ilse Koch hirtti itsensä länsisaksalaisessa vankilassa vuonna 1967.
Olisi pitkästyttävää luetella ja kumota yksitellen natsien kauhutekoja koskevat tuhannet eriskummalliset väitteet. Oli kuitenkin tapauksia, joissa saksalaista julmuutta esiintyi. Tämä käy ilmi Saksan rikospoliisin palveluksessa toimineen rikostutkija tri Konrad Morgenin Nürnbergin todistajanaitiossa antamasta todistuksesta, jota juutalaiseen holokaustiin uskovat eivät ole koskaan asettaneet kyseenalaiseksi. Tri Morgen ilmoitti oikeudelle, että Heinrich Himmler, Hitlerin SS:n ja pelätyn Gestapon päällikkö, oli antanut hänelle valtuudet mennä mihin tahansa keskitysleiriin tutkimaan tapauksia, joissa leirin henkilökunnan väitettiin syyllistyneen julmuuksiin tai korruptioon. Tri Morgenin Nürnbergissä antaman, valalla vahvistetun todistuksen mukaan hän tutki 800 tällaista tapausta, ja niistä yli 200 tapauksessa syyllisyys todettiin. [9] Rangaistuksiin kuului myös kuolemanrangaistus pahimmille rikoksentekijöille; sellainen annettiin esimerkiksi Ilsen aviomiehelle, Buchenwaldin komentaja Karl Kochille.
Itse asiassa oli niin, että kun leirien komentajat joissakin tapauksissa määräsivät ruumiillisen rangaistuksen, sellaisen toimenpiteen oli saatava Berliinin viranomaisten hyväksyntä, ja vaatimuksena oli, että leirin lääkärin tulee ensin varmistaa rangaistavaksi määrätyn vangin hyvä terveys ja olla sitten läsnä itse ruoskinnassa. [10] Olivathan leirit lähes koko sodan ajan tärkeitä teollisuuskeskuksia, ja vankien hyvä terveys ja moraali olivat äärimmäisen tärkeitä Saksan sotaponnisteluille; tämä käy ilmi keskitysleirejä valvovan viraston päällikön, SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Richard Glücksin, vuonna 1942 antamasta määräyksestä, joka asetti leirien komentajat...
...henkilökohtaiseen vastuuseen siitä, että vankien fyysistä terveyttä pidetään kaikin mahdollisin keinoin yllä. [11]Keskitysleireissä olleet – pelkästään uhreja?
Buchenwaldissa ja muissa leireissä työskennelleet Yhdysvaltain armeijan tutkijat vakuuttuivat nopeasti siitä, minkä leirien kokeneet vangit jo tiesivät: pahimpia rikoksentekijöitä ja julmimpia henkilöitä leireissä eivät olleet vartijat vaan vangit itse. Tavalliset rikolliset, sellaiset kuin ne, jotka nyt täyttävät USA:n vankilat, suorittivat monia konnantöitä, varsinkin jos he olivat vaikutusvaltaisessa asemassa, ja fanaattiset kommunistit, jotka hyvin järjestäytyneinä taistelivat vankien joukossa olleita monia poliittisia vihollisiaan vastaan, eliminoivat vastustajiaan stalinistisella häikäilemättömyydellä.
Kaksi Yhdysvaltain armeijan tutkijaa Buchenwaldissa, Egon W. Fleck ja Edward A. Tenenbaum, tutkivat huolellisesti leirissä ennen sen vapauttamista vallinneita olosuhteita. Esimiehilleen luovuttamassaan yksityiskohtaisessa raportissa he toivat esiin - esipuheen heidän raporttiinsa kirjoittaneen heidän komentajansa Alfred Toambsin sanoin - kuinka...
...vangit itse organisoivat tappavan terrorin natsiterrorin sisään. [12]Fleck ja Tenenbaum kuvasivat rikollisten ja kommunistien harjoittamaa vallankäyttöä näin:
Luottovangeilla, jollaisiksi ajan mittaan tulivat vain saksalaiset kommunistit, oli valta yli kaikkien muiden vankien elämän. He saattoivat tuomita jonkun miehen tai jonkin ryhmän lähes varmaan kuolemaan - - Kommunistiset luottovangit olivat suoraan vastuussa suuresta osasta Buchenwaldin raakuuksia.Amerikan Saksassa toimineen sotilashallituksen päähistorioitsija, eversti Donald B. Robinson, loi katsauksen tähän Fleckin ja Tenenbaumin raporttiin eräässä ”The American Mercury”-lehden artikkelissa pian sodan jälkeen. Eversti Robinson kirjoitti osuvasti amerikkalaisten tutkijoiden havainnoista:
Kävi ilmi, että kommunistien kanssa samaa mieltä olleet söivät; toista mieltä olleet kuolivat nälkään. [13]Vankien harjoittaman raakuuden on vahvistanut myös Ellis S. Spackman, joka USA:n seitsemännen armeijan vastatiedustelun pidätys- ja internointiosaston päällikkönä oli mukana Dachaun vapauttamisessa. Spackman, joka myöhemmin toimi historian professorina San Bernardino Valleyn yliopistossa Kaliforniassa, kirjoitti vuonna 1966, että Dachaussa...
...vangit olivat ne todelliset rikolliset, jotka suorittivat julmuuksia toisia vankeja kohtaan. [14]”Kaasukammiot”
Joulukuun 9. päivänä 1944 eversti Paul Kirk ja everstiluutnantti Edward J. Gully tarkastivat Natzweilerissa Elsassissa olleen saksalaisen keskitysleirin. He raportoivat havainnoistaan USA:n 6. armeijaryhmän esikunnassa olleille esimiehilleen, jotka myöhemmin toimittivat Kirkin ja Gullyn raportin sotarikososastolle. Vaikka, kuvaavaa kyllä, raportin koko tekstiä ei ole koskaan julkaistu, eräs holokaustiväitteitä tukeva kirjailija on paljastanut, että nämä kaksi tutkijaa luonnehtivat ranskalaisten tietolähteiden heille näyttämää tilaa varovasti ”NIIN SANOTUKSI murhakaasukammioksi” ja totesivat, että sitä ”on VÄITETTY käytetyn murhakaasukammiona.” [15]
Sekä tämän Natzweiler-raportin varovainen kieli että sen tehokas salaaminen ovat voimakkaassa ristiriidassa sen herkkäuskoisuuden, sekavuuden ja kovaäänisen julkisuuden kanssa, jotka liittyivät Dachaun väitetyistä kaasukammioista laadittuihin virallisiin raportteihin. Aluksi erään USA:n armeijan valokuvan, jossa eräs sotilas katselee vaitonaisena metalliovea, johon on merkitty pääkallo ja ristikkäiset luut sekä saksan kielellä sanat ”Varokaa! Kaasua! Kuolemanvaara! Älkää avatko!”, tulkittiin esittävän murha-asetta. Myöhemmin kuitenkin ilmeisesti havaittiin, että kyseessä oleva tila oli vain tavallinen täidentorjuntakammio vaatteita varten, ja eräs toinen väitetty kaasukammio, tällä kertaa ovelasti suihkuhuoneeksi naamioitu, näytettiin amerikkalaisille kongressin jäsenille ja journalisteille paikkana, jossa tuhannet menehtyivät. Vaikka lehdistössä on lukuisia raportteja tämän toisen ”kaasukammion” toiminnasta, yhtäkään armeijan koulutettujen tutkijoiden laatimaa virallista raporttia ei ole esitetty sellaisten kysymysten kuin suihkujen tehtävän selvittämiseksi: olivatko ne ”valesuihkuja” vai virtasiko tappava syanidikaasu niiden kautta? (kummallakin teorialla on huomattava tuki journalistisessa ja historiallisessa kirjallisuudessa).
Se mitä yllä on sanottu Dachausta, pitää paikkansa myös Buchenwaldin, Bergen-Belsenin ja muiden liittoutuneiden valtaamien leirien suhteen. ”Kaasukammioita”, ”kaasu-uuneja” ja muuta sellaista koskevalla propagandalla ei ole ollut loppua, mutta tähän mennessä ei ole tullut päivänvaloon yhtäkään yksityiskohtaista kuvausta tästä murha-aseesta ja sen toiminnasta, ei yhtäkään sellaista raporttia, joka oli välttämätön minkä tahansa pahoinpitely- tai murhatapauksen menestyksekkäälle syyttämiselle Amerikassa tuohon aikaan, ja edelleen on.
Lisäksi joukko holokaustiauktoriteetteja on julkisesti nyt ilmoittanut, ettei Saksassa ollut mitään kaasutuksia eikä tuhoamisleirejä! Kaikki tällainen, meille kerrotaan, sijaitsi alueella, joka nyt on Puola, alueella, jonka Neuvostoliiton puna-armeija valloitti ja jonne läntisillä tutkijoilla ei ole pääsyä. Vuonna 1960 tri Martin Broszat, joka nykyisin (1995) on Münchenissä toimivan ”Nykyhistorian Instituutin” (”Institute for Contemporary History”) johtaja, instituutin, jota Länsi-Saksan hallitus rahoittaa holokaustitarinan TUKEMISEKSI, kirjoitti saksalaiselle ”Die Zeit”-lehdelle kirjeen, jossa hän kategorisesti totesi:
Dachaussa, Bergen-Belsenissä ja Buchenwaldissa ei kaasutettu juutalaisia tai muita vankeja. [16]Natsien ammattimetsästäjä Simon Wiesenthal kirjoitti vuonna 1975:
Saksan maaperällä ei ollut tuhoamisleirejä. [17]Ja Dachaun ”kaasukammiota” nro 2, jota kerran esiteltiin järkyttyneelle ja surevalle maailmalle aseena, joka vaati satoja tuhansia henkiä, kuvataan nyt Dachaun ”muistopaikalla” vieraileville turisteille jaettavassa esitteessä tällaisin sanoin:
Tätä suihkuhuoneeksi naamioitua kaasukammiota ei käytetty. [18]Propaganda lisääntyy
Yli neljäkymmentä vuotta sen jälkeen kun amerikkalaiset joukot astuivat Dachauhun, Buchenwaldiin ja muihin saksalaisiin leireihin ja koulutetut amerikkalaiset tutkijat toivat esiin totuuden siitä, mitä niissä tapahtui, Washingtonin hallitus, Hollywoodin ajanvietemedia ja New Yorkin sanomalehtimedia yhä syytävät ulos miljoonia sanoja ja kuvia vuosittain leirien kauhuista ja holokaustin häpeällisyydestä. Huolimatta siitä, että hävinneitä etelävaltioita lukuun ottamatta yksikään Amerikan vihollinen ei ole koskaan kärsinyt niin täydellistä ja musertavaa tappiota kuin Saksa vuonna 1945, joukkotiedotusvälineet, poliitikot ja virkamiehet käyttäytyvät ikään kuin Hitler ja hänen joukkonsa ja hänen keskitysleirinsä yhä jatkaisivat olemassaoloaan ikuisessa nykyisyydessä ja mielipidevaikuttajamme yhä, tietämättömyydestä tai ilkeydestä, vääristelevät leirejä koskevia tosiasioita.
Aika totuudelle
On aika, että hallitus ja ammattihistorioitsijat paljastavat totuuden Dachausta, Buchenwaldista ja muista leireistä. On aika, että he antavat Amerikan kansan tietää, kuinka vangit kuolivat ja kuinka eivät. On aika, että väitteet kaasulla suoritetusta joukkomurhasta selvitetään ja tutkitaan samalla tavoin kuin muillekin murhaväitteille tehdään. On aika, että tiettyjen tahojen kyseenalaistamattomien holokaustiväitteiden perusteella saama ilmainen hyöty lopetetaan, kuten myös on aika, että muista ryhmistä, esimerkiksi saksalaisista, itäeurooppalaisista, roomalaiskatolisesta hierarkiasta ja Amerikan ja Britannian sodanaikaisesta johdosta, lakataan tekemästä syntipukkeja, oli kyseessä heidän väitetty roolinsa holokaustissa tai heidän oletetut laiminlyöntinsä sen pysäyttämisessä.
Ennen kaikkea on aika, että tämän suuren demokraattisen tasavallan kansalaiset saavat tietoonsa leirejä koskevat tosiasiat, joiden tietämiseen heillä on oikeus, joka on perustavan tärkeä heidän käyttäessään valtaansa ja tahtoaan maansa hallinnassa. Kansalaisina ja veronmaksajina amerikkalaisilla on etniseen taustaan tai uskontoon katsomatta perusoikeus ja ensisijainen intressi saada tietää sellaisiin tapahtumiin liittyvät tosiasiat, joita vallanpitäjät pitävät määräävinä Amerikan ulkopolitiikassa ja koulutuspolitiikassa ja siinä, mitä menneisyyden tapahtumia se valitsee muistettaviksi yhteiskunnallisessa elämässämme.
Holokaustin väitetyt totuudet ovat nykyisin (1995) esillä kaikkialla sivistyneessä maailmassa: Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Britanniassa, Alankomaissa, Skandinaviassa, Japanissa, rajamme toisella puolella Kanadassa ja Amerikan Yhdysvalloissa itsessään. Totuudesta päätetään vain turvautumalla tosiasioihin julkisella foorumilla, ei salaamalla tosiasiat, kieltämällä totuus ja aitaamalla todellisuus. Totuus tahtoo tulla julki, ja on aika, että tämän maan hallitus ja hallitukset ja kansainväliset elimet kaikkialla maailmassa julkistavat ja tekevät avoimeksi todistusaineiston siitä, mitä todellisuudessa tapahtui Saksan keskitysleireissä vuosina 1933-1945. Tällöin voimme tehdä lopun valheista ilman pelkoa ja puolettomasti ja toteuttaa sitä sovinnon ja uudistumisen työtä, joka on ja jonka täytyy olla luja perusta kansojen väliselle keskinäiselle suvaitsevaisuudelle ja rauhalle, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen eikä aseisiin, piikkilankoihin, vankiloihin ja valheisiin.
[1] Crime Doctor, John D. McCallumin kirjoittama Larsonin elämäkerta, Mercer, Washington & Vancouver, Brittiläinen Kolumbia, Kanada, 1979, s. 69.
[2] Wichita Eagle, 1.4.1980, s. 4C.
[3] Crime Doctor, s. 46.
[4] Wichita Eagle, 1.4.1980, s. 4C
[5] John E. Gordon, "Louse-Borne Typhus Fever in the European Theater of Operations, U.S. Army, 1945,", julkaisussa: Forest Ray Moulton (toim.), Rickettsial Diseases of Man, Am. Acad. for the Advancement of Science, Washington D.C. 1948.
[6] Toronto Star, 8.2.1985, s. A2.
[7] New York Times, 24.9.1948, s. 3.
[8] Lucius Clayn haastattelu, Official Proceeding of the George C. Marshall Research Foundation, siteerattu artikkelissa: "Buchenwald: Legend and Reality," Mark Weber, The Journal of Historical Review, Vol. 7, no. 4.
[9] International Military Tribunal, Vol. XVII, s. 556; IMT, Vol. XX, s. 489, 438.
[10] Siteerattu teoksessa: The Theory and Practice of Hell, Eugen Kogon, Berkley Books, New York, s. 108-109.
[11] Nürnberg-dokumentti NO-1523.
[12] Buchenwald: A Preliminary Report, Egon W. Fleck and Edward A. Tenenbaum, U.S. Army, 12th Army Group, 24.4.1945. Kansallisarkisto, Record Group 331, SHAEF, G-5, 17.11, Jacket 10, Box 151 (8929/163-8929/180).
[13] "Communist Atrocities at Buchenwald," Donald B. Robinson, julkaisussa: American Mercury, lokakuu 1946.
[14] San Bernardino Sun-Telegram, 13.3.1966 (siteerattu teoksessa: The Man Who Invented "Genocide", James J. Martin, Institute for Historical Review, IHR, 1984, s. 110-111.
[15] Concentration Camp at Natzwiller [sic], RG 331, Records of Allied Operations and Occupation, Army Headquarters WW2, SHAEF/G-5/2717, Modern Military, Kansallisarkisto, Washington, D.C., siteerattu teoksessa: Robert H. Abzug, Inside the Vicious Heart, Oxford University Press, New York, 1985, s. 10, s. 181.
[16] Die Zeit, Hampuri, Saksa, 26.8.1960.
[17] Books & Bookmen, huhtikuu 1975, Vol. 7, s. 5.
[18] Esite, Dachaun keskitysleirin muistomuseo, Kansainvälinen Dachau-komitea, Dachau, Saksa, päiväämätön.
Kirjoittaja Theodore J. O'Keefe on "The Journal of Historical Review" -lehden toimittaja. Hän on saanut koulutuksen Harvardissa, ja hän on tutkinut historiaa ja kirjallisuutta kolmella eri mantereella. Hän on julkaissut useita artikkeleita historiaa ja politiikkaa koskevista aiheista.
Julkaisija ”The Truth Seekerin” O’Keefen kirjoitukseen liittämä jälkikirjoitus:
USA:n armeijan varhaisten tutkimusten johtopäätökset siitä, mikä oli totuus Saksan sodanaikaisista keskitysleireistä, ovat sittemmin saaneet vahvistuksen kaikilta myöhemmiltä tutkijoilta, ja ne voidaan vetää yhteen lyhyesti:
1. Riipaisevat näkymät kuolleista ja kuolevista vangeista eivät olleet tulosta mistään saksalaisten ”tuhoamispolitiikasta” vaan päinvastoin tulosta pilkkukuume-epidemioista ja muista sairauksista, joita liittoutuneiden ilmahyökkäykset vaikutuksillaan suuressa määrin saivat aikaan.
2. Tarinat superrikollisista ja sadistisista natseista, jotka muuttivat juutalaiset ja muut käsilaukuiksi ja lampunvarjostimiksi yksityistä hyötyä ja huvia varten, olivat sairaita valheita tai sairaalloisia fantasioita; todella oli niin, että saksalaiset viranomaiset johdonmukaisesti rankaisivat leirien komentajia ja vartijoita heidän tahollaan esiintyvästä korruptiosta ja julmuudesta.
3. Toisaalta juuri vapautettujen vankien kuvaamiset hitlerismin pyhimyksiksi ja marttyyreiksi olivat varsin usein kaukana totuudesta; todella oli niin, että useimmat leirien vankeihin kohdistuneet raakuudet olivat heidän vankitovereidensa työtä ja että raakuudet olivat vastoin saksalaisten politiikkaa ja saksalaisten määräyksiä.
4. Väitettyjä teloitussuihkuja ja teloituskaasukammioita käytettiin joko leirien vankien suihkuttamiseen tai täiden puhdistamiseen heidän vaatteistaan; väite, että niitä käytettiin juutalaisten tai muiden ihmisten murhaamiseen, on halveksittava valhe. Ortodoksihistorioitsijat ja ammattimaiset ”natsien metsästäjät” ovat hiljaa luopuneet väitteistään, että vankeja kaasutettiin Dachaussa, Buchenwaldissa ja muissa leireissä Saksassa. Kuitenkin he yhä vaikenevat Dachauta ja Buchenwaldia koskevista valheista ja karttavat avointa keskustelua Auschwitzin ja muiden neuvostoliittolaisten valtaamien leirien ihmiskaasutuksia koskevasta todistusaineistosta.
17.2.2010
