http://www.ihr.org/other/july09weber.html
… mutta kuulemme hyvin vähän saksalaisia vastaan suoritetuista rikoksista. Saksan häviö toukokuussa 1945 ja toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa ei lopettanut kuolemaa ja kärsimystä voitetun Saksan kansan kohdalla. Voittaneet liittoutuneet aloittivat uuden hävityksen, ryöstämisen, nälkään näännyttämisen, raiskaamisen, ”etnisen puhdistuksen” ja joukkotappamisen aikakauden. Tänään puhun tästä vaietusta asiasta, asiasta, jota Time-lehti kutsui ”historian kauhistuttavimmaksi rauhaksi” (Time 15.10.1945).
Vaikka tämä ”tuntematon holokausti” jätetään huomiotta elokuvissamme, luokkahuoneissamme ja politiikassamme, tosiasiat ovat hyvin tiedossa. Historioitsijoiden keskuudessa vallitsee perustavaa laatua oleva yksimielisyys tämän inhimillisen katastrofin laajuudesta, ja sitä on kuvattu monissa seikkaperäisissä kirjoissa. Esimerkiksi amerikkalainen historioitsija ja juristi Alfred de Zayas on, muiden tutkijoiden ohella, osoittanut, että vuosina 1945-1950 yli 14 miljoonaa saksalaista karkotettiin tai pakotettiin pakenemaan laajoilta alueilta Itä- ja Keski-Euroopasta ja että heistä yli kaksi miljoonaa tapettiin tai muuten menetti henkensä.
Yksi viimeaikainen ja erityisen hyödyllinen yleiskatsaus on vuonna 2007 julkaistu 615-sivuinen ”After the Reich: The Brutal History of the Allied Occupation”. Siinä brittiläinen historioitsija Giles MacDonogh kuvaa seikkaperäisesti, kuinka tuhoutunut ja maahan lyöty Saksan valtakunta (ja Itävalta) raiskattiin ja ryöstettiin järjestelmällisesti ja kuinka monet sodasta elävinä selvinneet saksalaiset joko tapettiin kylmäverisesti tai jätettiin tarkoituksella kuolemaan tauteihin, kylmyyteen, ravinnon puutteeseen ja nälkiintymiseen. Hän kertoo, kuinka noin kolme miljoonaa saksalaista kuoli tarpeettomasti vihollisuuksien virallisen päättymisen jälkeen – noin kaksi miljoonaa siviiliä, enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, ja noin miljoona sotavankia. - -
Vaikka keskityn tänään saksalaisten kohteluun, on hyvä pitää mielessä, etteivät he olleet ainoat liittoutuneiden sodanjälkeisen raakuuden uhrit. Pitkin Keski- ja Itä-Eurooppaa neuvostohallinnon raskas käsi jatkoi puolalaisten, unkarilaisten, ukrainalaisten ja muunmaalaisten tappamista.
Kun neuvostojoukot etenivät Keski- ja Itä-Eurooppaan sodan viime kuukausina, ne pystyttivät sellaisen terrorin, ryöstämisen ja tappamisen hallinnon, ettei sillä ole vertaa nykyhistoriassa. Kauhuja kuvasi historioitsijaksi julistettu George F. Kennan, joka toimi myös USA:n Neuvostoliiton suurlähettiläänä. Hän kirjoitti:
Tuho, joka tätä aluetta neuvostojoukkojen saapuessa kohtasi, on vertaansa vailla modernissa Euroopassa. Kaikesta olemassa olevasta todistusaineistosta päätellen suurissa osissa sitä tuskin yksikään alkuperäisväestön mies, nainen tai lapsi jäi eloon neuvostojoukkojen päästyä alueelle; eikä voida uskoa, että he kaikki onnistuivat pakenemaan länteen - - Venäläiset - - tekivät selvää alkuperäisväestöstä tavalla, jolla ei ole vertaa sitten aasialaisten joukkojen päivien.Sodan viime kuukausina vanha saksalainen kaupunki Königsberg Itä-Preussissa piti puoliaan vahvasti suojattuna urbaanina linnakkeena. Puna-armeijan toistuvien hyökkäysten ja piirityksen jälkeen se lopulta antautui varhain huhtikuussa 1945. Sitten neuvostojoukot hyökkäsivät siviiliväestön kimppuun. Ihmiset hakattiin, ryöstettiin ja tapettiin, ja naiset raiskattiin. Myös nunnat raiskattiin. Jopa sairaaloiden potilailta ryöstettiin heidän omaisuutensa. Bunkkereita ja suojia, joihin oli sulloutunut kauhistuneita ihmisiä, poltettiin liekinheittimillä. Kaupungin väestöstä noin 40 000 tapettiin tai he riistivät itseltään hengen paetakseen kauhuja, ja loput 73 000 saksalaista karkotettiin brutaalilla tavalla.
Elokuussa 1945 Washington Times Herald -lehdessä ilmestyneessä raportissa eräs amerikkalainen journalisti kirjoitti...
...siitä kauhun tilasta, jossa naiset Venäjän valtaamassa itäisessä Saksassa elivät. Kaikilla näillä naisilla, saksalaisilla, puolalaisilla, juutalaisilla ja jopa natsien orjaleireistä "vapautetuilla" venäläisillä tytöillä, oli vain yksi epätoivoinen halu – päästä pois punaiselta alueelta. Internointileiriämme ympäröivällä alueella - - punaiset sotilaat miehityksensä ensimmäisinä viikkoina raiskasivat jokaisen naisen ja tytön 12 ja 60 ikävuoden väliltä. Tämä kuulostaa liioitellulta, mutta se on täysi totuus. Ainoita poikkeuksia olivat tytöt, jotka onnistuivat piiloutumaan metsään tai joilla oli malttia teeskennellä sairastavansa lavantautia, kurkkumätää tai jotain muuta tarttuvaa tautia. - - Miehet ja isät, jotka yrittivät puolustaa naisväkeään, ammuttiin, ja kovaa vastarintaa tehneet tytöt murhattiin (Ralph Franklin Keeling: Gruesome Harvest, 1947, vuoden 2004 painos, s. 55).USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton ”kolmen suuren” liittoutuneen johtajan, Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin, sopiman politiikan mukaisesti miljoonat saksalaiset pyyhkäistiin pois muinaisilta asuinsijoiltaan Keski- ja Itä-Euroopasta.
Lokakuussa 1945 newyorkilaisen Daily News -lehden raportti vallatusta Berliinistä kertoi lukijoille:
Stettinin aseman tuulisella pihamaalla saksalaisten pakolaisten joukko, osa 12-19 miljoonasta Itä-Preussista ja Sleesiasta karkotetusta, istui ryhmissä voimakkaassa sateessa ja kertoi tarinaa surkeasta vaelluksestaan, jonka aikana yli 25 % kuoli tiensivuun ja muut olivat niin nälkiintyneitä, että heillä tuskin oli voimia kävellä - - Eräs stettiniläinen sairaanhoitaja, nuori, hyvännäköinen vaaleaverikkö, kertoi, kuinka venäläiset sotilaat, jotka raiskasivat hänen äitinsä ja sisarensa ja yrittivät sitten murtautua hänen omaan huoneensa, olivat puukottaneet kuoliaaksi hänen isänsä. Hän pakeni ja piileskeli heinäsuovassa neljän muun naisen kanssa neljä päivää - - Junamatkalla Berliiniin hänet ryöstivät kerran venäläiset joukot ja kaksi kertaa puolalaiset. Naiset, jotka vastustivat, ammuttiin, hän sanoi, ja kerran hän näki erään vartijan ottavan pikkulasta jaloista ja murskaavan sen kallon pystypalkkiin, koska lapsi itki vartijan raiskatessa sen äitiä. Eräs vanha talonpoika Sleesiasta sanoi, että uhreilta ryöstettiin kaikki, mitä heillä oli, jopa kengät. Pikkulapsilta ryöstettiin kapalovaatteet, niin että he paleltuivat kuoliaiksi. Kaikki terveet tytöt ja naiset, jopa 65-vuotiaat, raiskattiin junassa ja sitten ryöstettiin, talonpoika sanoi.Marraskuussa 1945 eräs Chicago Tribune -lehden numero kertoi lukijoille:
909 miestä, naista ja lasta raahautui matkatavaroineen venäläisestä junasta Lehrter-asemalla (Berliinissä) tänään matkustettuaan 11 päivää tavaravaunussa Puolasta. Puna-armeijan sotilaat nostivat 91 ruumista junasta sukulaisten kirkuessa ja nyyhkyttäessä, kun ruumiit pinottiin amerikkalaisiin lainaus- ja vuokrakuorma-autoihin (lend-lease trucks) ja kuljetettiin erään keskitysleirin lähellä sijaitsevaan kuoppaan. Pakolaisjuna oli kuin makaaberi Nooan arkki. Jokainen vaunu oli täynnä saksalaisia - - perheet kantavat kaikkea maallista omaisuuttaan säkeissä, laukuissa ja peltikirstuissa - - Imetettävät lapset kärsivät eniten, kun heidän äitinsä eivät kykene ruokkimaan heitä, ja usein nämä äidit tulevat hulluiksi, kun he katselevat jälkeläistensä hidasta kuolemaa silmiensä edessä. Tänään neljä kirkuvaa, väkivaltaisesti järjiltään mennyttä äitiä sidottiin köysillä, etteivät he pääsisi repimään muita matkustajia.Vaikka puna-armeijan joukot raiskasivat useimmat niistä miljoonista saksalaisista tytöistä ja naisista, joiden kimppuun liittoutuneiden sotilaat kävivät, venäläiset sotilaat eivät olleet ainoita rikollisia. Poliisin tilastojen mukaan ranskalaisten miehittäessä suurta lounaissaksalaista Stuttgartin kaupunkia siellä raiskattiin 1 198 naista ja kahdeksan miestä, raiskaajina pääasiassa Pohjois-Afrikan Marokosta kotoisin olevat ranskalaiset joukot. Erään evankelis-luterilaisen kirkon papin arvion mukaan raiskattujen lukumäärä oli 5 000.
Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat, Britannia ja Saksa yleensä noudattivat vuoden 1929 Geneven sopimuksen kansainvälisiä säännöksiä sotavankien kohtelusta. Mutta taisteluiden päätyttyä Euroopassa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset viranomaiset heittivät Geneven sopimuksen romukoppaan. Rikkoen juhlallisia kansainvälisiä velvoitteita ja Punaisen Ristin sääntöjä amerikkalaiset ja brittiläiset viranomaiset ottivat miljoonilta vangituilta saksalaisilta sotilailta pois heidän sotavangin statuksensa ja oikeutensa luokittelemalla heidät ns. ”aseista riisutuiksi vihollisjoukoiksi” (”Disarmed Enemy Forces”) tai ”antautuneeksi vihollishenkilöstöksi” (”Surrendered Enemy Personnel”).
Tämän mukaisesti brittiläiset ja amerikkalaiset viranomaiset kielsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin edustajilta pääsyn leireihin, joissa oli saksalaisia sotavankeja. Lisäksi jokaisesta Saksan siviiliväestön yrityksestä tuoda ruokaa vangeille oli säädetty kuolemanrangaistus. Useita tuhansia saksalaisia sotavankeja kuoli amerikkalaisten vankeudessa, häpeällisimmin ns. ”Reinin niittyjen leireissä”, joissa vankeja pidettiin kauhistuttavissa oloissa taivasalla hyvin vähällä ruoalla.
Huhtikuussa 1946 Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) protestoi, että lähes vuosi taisteluiden päättymisen jälkeen Yhdysvallat, Britannia ja Ranska rikkoivat Kansainvälisen Punaisen Ristin sopimuksia, joita ne juhlalliset olivat sitoutuneet noudattamaan. Punainen Risti huomautti esimerkiksi, että se, että amerikkalaiset luovuttivat saksalaisia sotavankeja ranskalaisille ja brittiläisille viranomaisille pakkotyötä varten, oli vastoin Kansainvälisen Punaisen Ristin säännöksiä.
Toinen Punaisen Ristin kansainvälisen komitean raportti elokuulta 1946 totesi, että USA:n hallitus Saksassa USA:n miehitysalueella toimivan hallinto-osastonsa kautta pakotti pakkotyöhön 284 000 vankia, joista 140 000 oli USA:n miehitysalueella, 100 000 Ranskassa, 30 000 Italiassa ja 14 000 Belgiassa. Punaisen Ristin raportin mukaan saksalaisia sotavankeja tai orjatyöntekijöitä oli muissakin maissa, esimerkiksi Jugoslaviassa 80 000 ja Tšekkoslovakiassa 45 000.
Sekä sodan aikana että sodan jälkeen liittoutuneet kiduttivat saksalaisia vankeja. Eräässä ”Lontoon häkiksi” (the London Cage) kutsutussa brittiläisessä keskuksessa Englannissa saksalaisia vankeja kohdeltiin systemaattisen huonosti, heitä esimerkiksi pidettiin nälässä ja hakattiin. Brutaalisuus jatkui useita vuosia sodan päättymisen jälkeen. Britit kohtelivat saksalaisia vankeja vielä raaemmin Saksan brittiläisellä miehitysvyöhykkeellä. USA:n internointikeskuksessa Schwäbisch Hallissa lounaisessa Saksassa amerikkalaisten sotilastuomioistuinten oikeudenkäyntejä odottavia vankeja kidutettiin ankarasti ja systemaattisesti, esimerkiksi pitämällä pitkiä ajanjaksoja eristyshuoneessa, äärimmäisellä kuumuudella tai kylmyydellä, unen ja ruoan puutteella ja raaoilla pahoinpitelyillä, potkimalla mm. kiveksiin.
Liittoutuneiden vankeudessa kuolleista saksalaisista sotavangeista useimmat kuolivat neuvostoliittolaisten vankeudessa, ja neuvostoliittolaisten vankeudessa saksalaisista sotavangeista kuoli paljon suurempi osa kuin brittiläisen ja amerikkalaisten vankeudessa (esimerkiksi niistä 90 000 saksalaisesta, jotka antautuivat Stalingradissa, vain 5 000 koskaan palasi kotimaahansa). Vielä yli viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen satoja tuhansia saksalaisia vankeja pidettiin Neuvostoliitossa. Saksalaisia vankeja kuoli sodan päättymisen jälkeen myös Jugoslaviassa, Puolassa ja muissa maissa. Yksin Jugoslaviassa kommunistihallinnon virkailijat tappoivat jopa 80 000 saksalaista. Saksalaisia vankeja raatoi orjatyössä muissa liittoutuneissa maissa usein vuosia.
Vuoden 1945 alkupuolella pidetyssä Jaltan konferenssissa liittoutuneiden ”kolme suurta” johtajaa sopivat, että neuvostoliittolaiset voivat ottaa saksalaisia orjatyöntekijöiksi eli ”orjatyöhön”. On arvioitu, että 874 000 saksalaista siviiliä ryöstettiin Neuvostoliittoon. Näiden lisäksi Neuvostoliitossa oli pakkotyössä miljoonia sotavankeja. Näistä ns. korvaussiirtovangeista lähes puolet, 45%, kuoli.
Kahden vuoden ajan taisteluiden päättymisen jälkeen saksalaiset joutuivat julman ja kostonhaluisen miehityspolitiikan uhreiksi, sellaisen, joka merkitsi lyödyn väestön hidasta nälkään näännyttämistä. Elämän ylläpitämiseksi normaali aikuinen tarvitsee vähintään noin 2 000 kilokaloria päivässä. Mutta maalis- ja helmikuussa 1946 päivittäinen määrä henkilöä kohti Saksan brittiläisellä ja amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä oli tuhannen ja tuhannen viidensadan kilokalorin välillä.
Talvella 1945-1946 liittoutuneet kielsivät ruokapakettien lähettämisen maan ulkopuolelta nälkää näkeville saksalaisille. Liittoutuneiden virkailijat myös hylkäsivät Kansainvälisen Punaisen Ristin pyynnöt tuoda maahan elintarvikkeita kärsimysten lievittämiseksi.
Hyvin harvat ihmiset Britanniassa ja Yhdysvalloissa puhuivat liittoutuneiden politiikkaa vastaan. Englanninjuutalainen kirjoittaja ja julkaisija Victor Gollancz kulki brittiläisellä miehitysalueella Pohjois-Saksassa kuuden viikon ajan vuoden 1946 loppupuolella. Hän toi julkisuuteen sen kuoleman ja aliravitsemuksen, jonka hän löysi sieltä ja jonka hän sanoi olevan seuraus liittoutuneiden politiikasta. Hän kirjoitti:
Selvä tosiasia on, että - - me näännytämme saksalaiset nälkään. Emmekä me näännytä heitä nälkään tarkoituksella siinä mielessä, että ehdottomasti tahdomme heidän kuolevan, vaan ehdoin tahdoin siinä mielessä, että pidämme heidän kuolemaansa omia vaivannäköjämme parempana.Toinen henkilö, joka protestoi, oli tunnettu filosofi ja Nobel-palkinnon saaja Bertrand Russell. Eräässä kirjeessä, joka julkaistiin eräässä lontoolaisessa sanomalehdessä lokakuussa 1945, hän kirjoitti:
Itäisessä Euroopassa liittolaisemme suorittavat nyt ennenkuulumattoman laajoja joukkokarkotuksia, ja ilmeisen tarkoituksellisesti he yrittävät tuhota monia miljoonia saksalaisia, ei kaasulla vaan riistämällä heiltä heidän kotinsa ja ruokansa, jättämällä heidät kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti nälkään. Tätä ei tehdä sodan toimenpiteenä vaan osana harkittua "rauhanajan" politiikkaa.Kun sota oli päättymässä alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, hysteeriset väkijoukot hyökkäsivät brutaalisti etnisten saksalaisten kimppuun, vähemmistöryhmän, jonka esi-isät olivat asuneet siellä vuosisatoja. Prahassa saksalaiset sotilaat koottiin yhteen, riisuttiin aseista, sidottiin tolppiin, valeltiin bensiinillä ja sytytettiin palamaan elävinä soihtuina. Joissakin kaupungeissa alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, jokainen yli 6-vuotias saksalainen pakotettiin pitämään vaatteissaan, vasemmalle rintaan ommeltuna, suurta, n. 15 cm:n läpimittaista valkoista ympyrää, jossa oli musta N-kirjain, joka on tšekkiläisen saksalaista tarkoittavan sanan ensimmäinen kirjain. Saksalaisilta kiellettiin myös pääsy kaikkiin puistoihin, julkisiin huvittelupaikkoihin ja julkisiin liikennevälineisiin, eivätkä he saaneet poistua kotoaan kello kahdeksan jälkeen illalla. Myöhemmin kaikki nämä ihmiset karkotettiin yhdessä kaikkien niiden etnisten saksalaisten kanssa, jotka asuivat alueella, joka vastaa nykyistä Tšekin tasavaltaa. Tuolla alueella, joka nyt on Tšekin tasavalta, tapettiin neljännesmiljoona etnistä saksalaista.
Puolassa ns. ”Valtion turvallisuusvirasto”, maan uuden, neuvostokontrollissa toimivan hallituksen elin, toteutti omaa brutaalia ”natsismin hävittämistään”. Sen edustajat tunkeutuivat saksalaisten koteihin ja kokosivat noin 200 000 miestä, naista, lasta ja pikkuvauvaa, 99% heistä taistelemattomia viattomia siviilejä. Heidät vangittiin kellareihin, vankiloihin ja 1 255 keskitysleiriin, joissa riehui pilkkukuume ja joissa kidutus oli jokapäiväistä. Noin 60 000 – 80 000 saksalaista menehtyi ”Valtion turvallisuusviraston” käsissä.
Loputtomasti meitä muistutetaan Kolmannen valtakunnan sodanaikaisista keskitysleireistä. Mutta harvat amerikkalaiset ovat tietoisia siitä, että sellaiset pahamaineiset leirit kuin Dachau, Buchenwald, Sachsenhausen ja Auschwitz jatkoivat toimintaansa sodan päättymisen jälkeen, nyt vain täynnä saksalaisia vankeja, joista monet menehtyivät surkeasti. - -
Sodan jälkeen voittajat tappoivat tai tuomitsivat pitkiin vankeusrangaistuksiin monta saksalaista sotilasjohtajaa ja poliittista johtajaa paljon julkisuutta saaneiden oikeudenkäyntien jälkeen, joissa liittoutuneet toimivat sekä syyttäjänä että tuomarina. - -
Oikeus – koston vastakohtana – on standardi, jota sovelletaan puolueettomasti. Mutta toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat käyttivät sellaisia ”oikeuden” standardeja, jotka koskivat ainoastaan voitettuja. Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja muiden ns. ”Yhdistyneiden Kansakuntien” jäsenvaltioiden hallitukset panivat saksalaiset pysymään standardissa, jota ne itse kategorisesti kieltäytyivät kunnioittamasta. - - Saksalaisia teloitettiin tai suljettiin vankiloihin sellaisesta toiminnasta, jota liittoutuneet itse harjoittivat, joskus paljon suuremmassa mittakaavassa. Saksalaisia sotilasjohtajia ja poliittisia johtajia tapettiin tekopyhän kaksinaismoraalin pohjalta, mikä tarkoittaa sitä, että nämä teloitukset olivat itse asiassa oikeusmurhia, jotka oli puettu laillisuuden merkkeihin ja muotoihin. Jos Nürnbergin oikeudenkäynnin standardeja olisi sovellettu puolueettomasti, monet amerikkalaiset, neuvostoliittolaiset ja muista liittoutuneista maista olevat sotilasjohtajat ja poliittiset johtajat olisi hirtetty.
Tietoisuus siitä, kuinka voittajat kohtelivat voitettuja saksalaisia, auttaa ymmärtämään, miksi saksalaiset jatkoivat taistelua sodan viimeisinä kuukausina sellaisella päättäväisyydellä, peräänantamattomuudella ja uhrautuvaisuudella, jolla on harvoja vertailukohtia historiassa, vaikka heidän kaupunkinsa oli murskattu raunioiksi säälimättömissä pommituksissa ja vaikka tappio lukumääräisesti suurempia vihollisjoukkoja vastaan näytti väistämättömältä.
1.9.2009
