Bradley Smith: Jankiel Wiernik Treblinkassa

Bradley Smith: “Break His Bones” (2002), luku 15. 

Kun John Demjanjukin oikeudenkäynti alkoi Jerusalemissa, valtio toi Jad Vashemin holokaustimuseon johtajan Jitzhak Aradin kertomaan oikeudelle, kuinka Treblinka oli organisoitu ja kuinka se toimi. Jad Vashem on kansainvälisen holokaustiteollisuuden yleisesti tunnustettu aivot, sydän ja sielu. Demjanjukin syytettiin olleen joidenkin Treblinkan asukkien Iivana Julmaksi kutsuma mies. Iivanan sanotaan olevan mies, joka pyöritti kaasukammiokoneistoa Treblinkassa, jossa noin miljoonan juutalaisen väitetään tuleen tapetuksi kaasutuksissa.

Koska ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin Treblinkassa tai missään muuallakaan olevista "kaasukammioista", syytteet Demjanjukia vastaan perustuivat pääasiassa silminnäkijätodistuksiin. Vaikka väitteiden mukaan noin miljoona juutalaista murhattiin Treblinkassa, muutama kymmenen internoitua pääsi pakoon sen suuren kapinan yhteydessä, joka tapahtui eräänä elokuun iltapäivänä 1943 ja jonka aikana ehkä yhden saksalaisen on arvioitu saaneen surmansa syntyneissä kiivaissa taisteluissa. Jankiel Wiernik oli yksi niistä, jotka pakenivat. Näiltä pakenijoilta saadut todistukset muodostavat pääasiallisen perustan sille tarinalle, että Treblinka oli saksalainen ”tuhoamisleiri” juutalaisten tuhoamiseksi.

Kun Jitzhak Arad esitteli Jerusalemin oikeudelle Treblinkan virallisen historian Demjanjuk-oikeudenkäynnin ensimmäisenä viikkona, hän luotti Jankiel Wiernikin silminnäkijätodistukseen enemmän kuin kenenkään muun. Wiernik oli puolanjuutalainen kirvesmies, joka internoitiin Treblinkaan vuonna 1942 ja joka pakeni elokuun 1943 suuren kapinan yhteydessä. Paettuaan hän palasi Varsovaan, jossa hän onnistui pääsemään heti yhteyteen vastarintaliikkeen kanssa. Saatuaan majapaikan turvallisesta talosta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen esseen, jonka väitetään kuvaavan hänen Treblinkan-kokemuksiaan ja josta julkaistiin 2000 kappaleen painos puolaksi paikalliseen levitykseen. Vuonna 1944 essee julkaistiin englanniksi Brooklynissa New Yorkissa! Emme ole tässä siis tekemisissä minkään salaisen materiaalin kanssa, joka olisi ollut amerikkalaisten tutkijoiden ulottumattomissa. Nykyisin Wiernikin essee löytyy entisten internoitujen New York Cityssä julkaisemasta antologiasta nimeltä ”Death Camp Treblinka” (”Treblinkan kuolemanleiri”).

Jos missään ei ole olemassa dokumentteja, joissa puhuttaisiin Treblinkassa olevista ”kaasukammioista”, ja minua pyydetään uskomaan sellaisen miehen todistusta, joka väittää nähneensä joukkomurhatehtaan toimivan tässä leirissä, tahdon puntaroida huolellisesti, mitä mies minulle kertoo. En tahdo olla herkkäuskoinen typerys. Juutalaiset ovat vain toinen puoli Treblinkan tarinasta. Saksalaiset ja ukrainalaiset ovat toinen puoli, ja heitä vastaan esitetään kauhea syytös. Eivätkä juutalaiset ole arvokkaampia ihmisiä kuin saksalaiset ja ukrainalaiset, eivät myöskään rehellisempiä. Tahdon päästä hieman perille tästä Jankiel Wiernikistä ennen kuin uskon hänen tarinaansa, joka on pitkä lista syytöksiä toisia vastaan. En tahdo ostaa sikaa säkissä. Voidaanko joitakin hänen kuvauksiaan epäillä? Jos voidaan, ovatko ne perustavaa laatua olevia seikkoja hänen tarinassaan vai toissijaisia? Tahdon tietää jotakin miehen luonteesta. Vaikuttaako hän rehelliseltä, järkevältä, psykologisesti terveeltä jne.? Vai eikö hän vaikuta?

Wiernikin luonteesta meillä on hänen oma kuvauksensa hänen merkittävän omaelämäkerrallisen esseensä ensimmäisellä sivulla:
Uhrasin kaikki ne, jotka olivat minulle kaikkein läheisimpiä ja rakkaimpia. Vein itse heidät teloituspaikalle. Rakensin kuolemankammion heitä varten - - Johdin miljoonia ihmisiä heidän tuhoonsa.
Riittävä kuvaus. Wiernik väittää esittäneensä Judas-vuohen (koulutettu vuohi, joka johtaa lampaita tai lehmiä tiettyyn paikkaan, esim. teurastamoon) osaa Treblinkassa ja johtaneensa juutalaisia, myös oman perheensä ja omat ystävänsä, paikkaan, jossa heidät oli määrä murhata. Hän avusti SS:ää myrkkykaasukammioiden rakentamisessa. Kun hän kirjoittaa, että hän johti miljoonia juutalaisia heidän tuhoonsa, hän puhuu kymmenistä tuhansista juutalaisista pikkulapsista ja heidän äideistään ja isistään, isoäideistään ja isoisistään, veljistään ja siskoistaan, tädeistään ja sedistään ja serkuistaan. Kaikista! Kokonaisia juutalaisyhteisöjä pyyhittiin pois maan päältä eloon jääneen silminnäkijämme mukaan.

Tunnen luontaista halua olla uskomatta Jankiel Wiernikiä tässä asiassa. En usko saksalaisten tehneen, mitä Wiernik väittää heidän tehneen. En usko juutalaisten käyttäytyneen niin kuin hän väittää heidän käyttäytyneen. Enkä usko Jankielin todellisuudessa olleen sellainen merkillisen saamaton ihminen, jollaisen hän itsestään tekee. Epäilen, onko kukaan koskaan ollut. Kuitenkin historioitsijat ja holokaustin ammattilobbarit ovat ottaneet hänen todistuksensa täydestä. Kuka minä olen? En tunne yhtäkään julkaistua esseetä, jossa olisi suhtauduttu varauksellisesti tähän – sanokaamme se – natsien avustajaan. Joudun siis tekemään hieman mielikuvitustyötä tässä historioitsijoittemme puolesta. Rikkomaan heille jäätä, voisin sanoa. Ei mitään yliampuvaa. Lainaan vain Wiernikin omia sanoja niiden omassa kontekstissa ja, koska en ole holokaustin ammattihistorioitsija, tarkastelen niitä ihmisen näkökulmasta. Tässä sitten todella sankarillisen holokaustiselviytyjän tarina:

23.8.1942 saksalaiset lastasivat Jankiel Wiernikin Varsovassa itään lähtevään junaan tuhansien muiden kanssa. Seuraavana iltapäivänä juna saapui Treblinkaan. Siellä Wiernik havaitsi, että…
… pitkin leirin aluetta oli ruumiita, jotkut vielä puettuina, toiset aivan alasti, kasvot kauhun vääristäminä, mustina ja turvonneina, silmät selkoselällään, kielet ulos tunkeutuneina, kallot murskattuina, kehot silvottuina. Ja verta kaikkialla – viattomien ihmisten verta, meidän lastemme verta, veljiemme ja siskojemme verta, isiemme ja äitiemme verta. Avuttomina me vaistomaisesti tunsimme, ettemme kykenisi pakenemaan kohtaloamme ja joutuisimme myös teloittajiemme uhreiksi. Mutta mitä asialle voisi tehdä…?
No niin, Wiernik astui junastaan elävään helvettiin ja - passiivisuudella, joka näyttää menevän yli kaiken ymmärryksen – päätti asettua aloilleen niin nopeasti kuin mahdollista ja selviytyä parhain päin. Yhdessä muiden tehtävään määrättyjen juutalaisten kanssa hän vietti tuon ensimmäisen iltapäivän kantamalla heidän lastensa, veljiensä, siskojensa, isiensä ja äitiensä silvottuja ja verisiä ruumiita kaivantoihin, joissa niitä poltettiin. Ainoa tauko tähän työhön tuli sen noin puolen tunnin ajaksi, jolloin saksalaiset alueen toisessa osassa ampuivat konekiväärillä neljäsataa juutalaista unholaan. Tämän tapahtuessa Wiernik ja muut hänen tovereinaan olleet työjuutalaiset, kuten heitä kirjallisuudessa kutsutaan, seisoivat alueen toisella reunalla kädet taskuissa kuunnellen ”kirkunaa” ja ”vaikerrusta”. Työpäivän lopuksi Wiernik ja muut kärsivälliset ja pidättyväiset juutalaiset sallivat ajaa itsensä piiskaniskuin ja kiväärinperin parakkiin, joka oli pimeä ja ”ilman lattiaa”.

Seuraavana aamuna Wiernik herätettiin päivän koittaessa, ja hänet määrättiin jälleen ”käsittelemään ruumiita”. Kahden hengen ryhmissä työjuutalaisten tuli raahata juutalaisia ruumiita ”noin 300 metriä” kaivantoihin, joissa ne poltettiin. Asein ja piiskoin varustautunut saksalainen tai ukrainalainen pyöri jokaisen työryhmän lähistöllä ja löi työjuutalaisia ”päähän”, kun he vetivät ruumiita eteenpäin.
Ruumiit olivat lojuneet maassa jo jonkin aikaa, ja mätäneminen oli jo alkanut ja mätänemisen löyhkä pilasi ilman. Madot ryömivät jo kaikkialla ruumiissa. Usein tapahtui, että käsivarsi tai jalka irtosi - - Näin me työskentelimme auringonnoususta auringonlaskuun ilman ruokaa ja ilman vettä - - näissä kauhistuttavissa olosuhteissa.
Kauhistuttavat olosuhteet todellakin! Kuitenkin Wiernik ja suurin osa muista työjuutalaisista kykenivät sopeutumaan. Wiernik kuvaa, kuinka nopeasti hän kykeni astumaan mukaan leirirutiiniin.
Elokuun 29. päivänä oli tavanomainen aamuherätys - - Aliluutnantti Franz Kurt piti puheen, jossa hän sanoi, että tästä lähtien jokainen pannaan oman ammatin mukaiseen työhön. Ensimmäisenä kutsuttiin rakennusammattien erikoismiehet; ilmoittauduin rakennusalan ammattilaiseksi.
Näin siis Wiernik, vietettyään kieltämättä työlään ja epämiellyttävän ensimmäisen viikon Treblinkassa, kykeni parantamaan asemaansa huomattavasti. Ja näin Wiernik aloitti pitkän ja menestyksekkään yhteistyönsä SS:n kanssa Euroopan juutalaisten tuhoamisessa.
Työntekijäjoukkomme kasvoi - - kaivettiin jonkin rakennuksen perustukset. Kukaan ei tiennyt, mikä rakennus se oli. Pihalla oli joitakin puisia rakennuksia ja niiden ympärillä korkea aita. Tämän rakennuksen tarkoitus oli salaisuus. Muutama päivä myöhemmin saapui eräs saksalainen arkkitehti avustajansa kanssa, ja rakennustyöt lähtivät käyntiin. Kohtalo ei salannut minulta mitään. Muutamaa päivää myöhemmin sain tietää aidan takana olevan rakennuksen tarkoituksen, ja tämä tieto sai minut värisemään kauhusta.
Tässä on tarkoitus sanoa, että aidan takana olevassa rakennuksessa oli ”kaasukammio”. Perustukset, joita työjuutalaiset kaivoivat ”jotakin rakennusta” varten, olivat uusien kaasukammioiden perustukset. Tähän Wiernik viittasi kirjansa alussa, kun hän kirjoitti, että hän itse oli rakentanut ne kuolemankammiot, joissa miljoonia juutalaisia tuhottiin, heidän joukossaan hänen lähimpänsä ja rakkaimpansa.

Vuonna 1963, dramaattisen kidnappauksen ja oikeudenkäynnin jälkeen, Adolf Eichmann (saksalainen) hirtettiin Israelissa, koska hänen sanottiin kuljettaneen juutalaisia Treblinkan kaltaisiin leireihin. Eichmann puolustus oli, ettei hän tiennyt mistään tuhoamisista sellaisissa leireissä ja että hän joka tapauksessa oli noudattanut käskyjä. Hänet hirtettiin Jerusalemissa.

Jankiel Wiernik (juutalainen) väittää, että hän tiesi kaiken Treblinkassa tapahtuneista tuhoamisista ja lisäksi auttoi niiden kaasukammioiden rakentamisessa, joissa ne tapahtuivat. Hänen puolustuksensa oli, että hän noudatti käskyjä. Wiernik selvisi elossa Treblinkasta ja sodasta ja eli loput jäljellä olevista 30 hengissä selviytyjän vuodestaan Israelissa kunnioitettuna kansalaisena. Yliopistojen englanninkursseilla professorit kutsuvat tällaista ”irony’ksi” (ironiaksi), ja sitä suuresti ihaillaan.

Kun Wiernik ja hänen juutalainen työntekijäjoukkonsa olivat saaneet valmiiksi kaasukammiot SS:lle, hän sai pian nähdä työnsä hedelmät.
Sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran näin miehiä, naisia ja lapsia johdettavan kuoleman taloon, tulin miltei hulluksi. Revin tukkaani ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneleitä - - Monet meistä näkivät lapsemme, vaimomme ja muut rakkaamme uhrien joukossa.
Voin ymmärtää, että hän oli poissa tolaltaan. Sadat, ehkä tuhannet alastomat juutalaiset paimennettavina kaasukammioihin. Alastomat vanhemmat kantamassa alastomia lapsiaan. Ukrainalaiset raakalaiset hakkaamassa heitä putkilla ja huitomalla heitä sapeleilla. Koirat puremassa ja repimässä heitä, kunnes nämä onnettomat alkavat, kuten Wiernik sanoo, omin päin kiirehtiä sisään kaasukammioiden ovista, vahvempien työntäessä heikompia edellään, halukkaina kuolemaan nopeasti teloitusrakennuksissa. Ja koko ajan Wiernik ja hänen toverinsa seisomassa vieressä, repimässä tukkaansa ja itkeä vollottamassa. Kaksikymmentäviisi minuuttia myöhemmin tuhoaminen on ohi, ja työjuutalaiset ovat raahaamassa veljiään kuolemankammioista ja kantamassa heitä polttokuoppiin.
Olisimme voineet kieltäytyä, mutta se olisi merkinnyt raipparangaistusta tai kuolemaa - - niinpä me tottelimme nurisematta.
Olen ällikällä lyöty, kun luen Treblinkan tappotehtaan kapasiteetista. Kymmenestä kahteentoista tuhoamista yhdessä päivässä noin tusinassa 5 x 5 m suuruisessa kaasukammiossa. Kauheaa, mutta samalla ainutlaatuista. Kukapa muu olisi pystynyt sellaiseen saavutukseen kuin juuri saksalaiset – teknologisesti kaikkein kehittynein yhteiskunta maan päällä tuohon aikaan. Salaisesti minun on pakko ihailla heitä vähän. Keitä olivat tutkijatiedemiehet, jotka kykenivät kehittämään niin tappavan kaasutusaineen? Missä heidän salaiset laboratorionsa sijaitsivat? Kuinka kaikki tuo pitkälle viety kieroutunut tieteellinen teknologia todellisuudessa toimi? Jankielilla on kertoa meille siitä tieto.
Voimalassa oli puretusta venäläisestä panssarivaunusta otettu moottori. Tätä moottoria käytettiin pumppaamaan kaasua kammioihin yhdistämällä moottori sisäänvirtausputkiin. Nopeus, jolla avuttomat uhrit kuolivat, riippui kaasukammioon kerralla sisään päästetyn pakokaasun määrästä.
Yksinkertaisempaa kuin olisin uskonutkaan! Mutta ehkä sitten nerous tulee usein julki yksinkertaisella tavalla.

Kuinka valittiin ja koulutettiin henkilökunta, joka pyöritti tätä pelottavaa kuolemantehdasta?
Kaasukammiokoneistoa pyöritti kaksi ukrainalaista. Toinen heistä, Ivan, - - nautti uhriensa kiduttamisesta. Usein hän syöksyi kimppuumme, kun olimme työssä; hän naulasi meidän korvamme seiniin tai …
Hetkinen, hetkinen! Ymmärsinkö oikein? Naulasi meidän korvamme seiniin? Mihin seiniin? Aidan sisäpuolella olevien ”puisten” kaasukammioiden seiniin? Mikä ihmeellinen näkymä. Voin nähdä sen nyt.

Satoja alastomia juutalaisia, ehkä tuhansia, ajetaan kaasukammioihin piiskoin ja pampuin. He ovat alkamassa tosissaan ihmetellä tätä epäoikeudenmukaisuutta, kun heitä kohdellaan tällä tavalla. Jotkut heistä alkavat suuttua. Muutaman harvan ja valitun mielessä alkaa risteillä ajatus, että nyt riittää, että ehkä heidän nyt pitäisi käydä vangitsijoidensa kimppuun, joita lopultakaan ei ole kovin monta, ja piestä heidät pahanpäiväisesti.

Tällä ratkaisevalla hetkellä he kuitenkin näkevät kuusi tai kahdeksan ammattirakennusmiestä naulattuina korvistaan kaasukammion ulkoseinään, lävistettyinä sinne nauloilla aivan kuten tavallisia perhosia lävistetään neuloilla. Alastomat juutalaiset eivät voi uskoa silmiään. Kahdella tai kolmella ammattirakennusmiehellä, jotka noudattavat käskyjä viimeiseen saakka, on vielä vasarat ja sahat känsäisissä käsissään. Nämä sadat tai tuhannet juutalaiset, jotka hetkeä aikaisemmin (ehkä) olivat ryhtymässä vastustamaan tuhoamistaan ja vaimojensa ja lastensa tuhoamista, joutuvat tämän groteskin näkymän edessä hetkeksi hämmennyksen valtaan, ja ennen kuin he ehtivät toipua, kaikki on heidän kohdallaan ohi. He ovat helvetillisten Treblinkan kuolemankammioiden sisäpuolella.

Kuinka usein Jankiel Wiernik joutui naulatuksi kaasukammion seinään toisesta korvastaan? ”Usein”, jos hänen omaan sanaansa on luottamista. On tärkeää, että me uskomme häntä tässä tarinassa, sillä jos emme usko, jotkut meistä saattaisivat tuntea houkutusta suhtautua varauksellisesti joihinkin muihinkin hänen Treblinkan kuolemanleiristä kertomiinsa tarinoihin. Kuka tietää, mihin se johtaisi?

Joka tapauksessa eräs vakava kysymys nousee esiin. Kun kaasukammioiden takaovet avattiin, Jankiel saattoi nähdä sisäpuolella tuhotut juutalaiset, jotka olivat vielä pystyasennossa. Siellä ei näet ollut tarpeeksi tilaa, että he olisivat mahtuneet kaatumaan, ja siksi he yhä seisoivat siellä ja ”vain nojasivat toinen toisiaan vastaan”. Ihmettelettekö, mikseivät tämän tuhotun väen polvet antaneet hieman perään? Tämä on erittäin hyvä kysymys, mutta se ei ole se vakava kysymys. Vakava kysymys koskee Wiernikin silminnäkijäkertomuksen toista kohtaa, jossa hän väittää, että nämä pystyasennossa olevat ruumiit olivat ”kaikki keltaisia kaasusta”. Tämä toinen ja vakava kysymys kuuluu: mitä toksikologian oppikirjat sanovat sellaisten ihmisten väristä, jotka kuolevat hiilimonoksidimyrkytykseen?

Esimerkiksi Merck & Company’s Treatment of War Injuries (toinen tarkistettu painos, 1942, s. 56) kertoo, että kun ihminen kuolee hiilimonoksidimyrkytykseen, hänen ihonsa saattaa muuttua ”väriltään kirsikanpunaiseksi”.

Joko siis Merck & Company tai Jankiel Wiernik. Tunnustakaamme se. Näyttää siltä, että Wiernik hieman tärkeilee tässä. Aiotaanko 45 vuoden jälkeen tapahtumasta ryhtyä väittämään, että mies oli värisokea? Alkaa olla lisääntyvästi näyttöä siitä, ettei Wiernik ole mikään suuri totuuden pilari. Luulen, että hän tahtoi olla tärkeä silminnäkijätodistaja saksalaisia vastaan ja ryhtyi summassa arvaamaan, miltä hiilimonoksidia täyteen pumpattu kaasutettu saattaisi näyttää, ja arvasi väärin. Voin antaa anteeksi juutalaisille sen, että he kertovat tällaisia tarinoita saksalaisista, mutta mitä voin sanoa akateemikoista, jotka opettavat tällaista todistusta opiskelijoilleen tutkimatta sitä?

Sillä välin kun Wiernik ja muut työjuutalaiset työskentelivät pystyttääkseen kymmenen uutta kaasukammiota leiriin II murhanhimoiselle ja juutalaisia vihaavalle SS:lle, leiriin saapui päivittäin kuljetuksia kaasutettaviksi kolmessa alkuperäisessä kammiossa. Näiltä vasta saapuneilta juutalaisilta riisuttiin vaatteet ja heidät marssitettiin alastomina alkuperäisiin kaasukammioihin tuhottaviksi, jolloin he kulkivat kulkureitin varrella työskentelevien työjuutalaisten ohi.
Monet meistä näkivät lapsiamme, vaimojamme ja muita rakkaitamme uhrien joukossa.
Ei protesteja kaasutettaviksi aiottujen taholta. Ei varoituksia työjuutalaisten taholta, jotka katsoivat heidän kulkevan ohi.

Ei raivostumista. Ei epätoivoisia yrityksiä taistella, paeta tai tappaa ne, jotka olivat tappamassa heitä. Silloin tällöin murheen ajamana joku mies saattoi rynnätä rakkaittensa luo syleilemään heitä, mutta hänet tapettiin siihen paikkaan.
Näissä olosuhteissa me rakensimme kuolemankammioita veljillemme ja itsellemme.
Wiernikin oman kertoman mukaan tämä oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä viiden viikon ajan. Sitten hänet siirrettiin takaisin leiriin numero yksi, jossa hänen käskettiin rakentaa parturiliike ja tehdä muita palveluksia juutalaisia murhaavalle SS:lle, joka tarvitsi omat mukavuutensa. Tuhottavaksi tarkoitettuja juutalaisia saapui junissa edelleen, kussakin junassa ehkä tuhannesta viiteen tai kuuteen tuhanteen juutalaista.
Lapset itkivät ja aikuiset vaikeroivat ja kirkuivat.
Kun talvi tuli, alastomat lapset seisoivat ulkona tuntikaupalla odottamassa kaasutustaan. Heidän jalkansa jäätyivät kiinni jäiseen maahan, mikä sai heidät itkemään. Jotkut jäätyivät kuoliaiksi. Saksalaiset ja ukrainalaiset kulkivat edestakaisin kaasutettaviksi aiottujen vieressä ja löivät ja potkivat heitä. Eräs Sepp-niminen saksalainen…
… tempaisi usein lapsen äitinsä käsivarsilta ja joko repi lapsen kahtia tai tarttui sitä jaloista ja murskasi sen pään seinää vasten ja heitti ruumiin menemään - - tällaista tapahtui kaiken aikaa.
On tärkeää kuvitella mielessä tämä tapahtuma. Leirin yksi saapuvan liikenteen ratapihalla ehkä kaksi- tai kolmesataa työjuutalaista ja heitä vartioimassa tusinan verran saksalaisia ja ehkä 50-60 ukrainalaista. Ehkä neljän- tai viidentuhannen juutalaisen kuljetus puretaan ratapihalle. Yritä kuvitella epäjärjestys ja tilanteen koomisuus. Saksalaiset ja ukrainalaiset komentavat ja huutavat määräyksiä ja samalla lyövät ja piiskaavat juutalaisia. Juutalaiset vaikeroivat ja kirkuvat. Sitten ”inhottava ja raaka” Sepp kulkee edestakaisin näiden tuhansien juutalaisten vieressä tempaisten pikkulapsia äitiensä käsivarsilta ja repien niitä kahtia tai lyöden ulos niiden pikkuiset aivot seinää vasten. Näetkö sen? Kuinka juutalaiset äidit vastustavat voimakasta haluaan taistella rajusti lapsiensa puolesta? Voitko nähdä sen mielessäsi – kuinka ehkä tuhat aikuista juutalaista miestä katselee toimettomina, kun heidän pojiltaan ja tyttäriltään, sukulaispojiltaan ja -tyttäriltään, isketään aivot ulos ja heidät revitään kahtia? Kauhea näky, eikö olekin? Sepp saattaa olla inhottava ja raaka peto, mutta millaisilla sanoilla voisi kuvata näitä Wiernikin juutalaisia, jotka ovat äitejä ja isiä ja katselevat vain passiivisesti, kun peto murhaa heidän lapsiaan? Millaisilla?
Kuljetusten määrä kasvoi päivittäin, ja joinakin aikoina jopa 30 000 ihmistä kaasutettiin yhdessä päivässä.
Ei hullummin, kun otetaan huomioon, että ainoa kuoleman väline oli yhden neuvostoliittolaisesta panssarivaunusta otetun dieselmoottorin pakokaasu. Siis 1 250 kaasutettavaa tunnissa. Pieni moottori kykeni tähän. Jos vähennetään aika, joka kului ruumiiden poistamiseen kaasutusten jälkeen ja paikan siistimiseen, päädymme ehkä lukemaan 1 250 tuhottua juutalaista jokaista 40 minuuttia kohti. Ainutlaatuista! Varsinkin kun otetaan huomioon, että dieselmoottorin tuottaman hiilimonoksidin määrä on noin viisitoista prosenttia tavallista bensiiniä käyttävän moottorin tuottamasta määrästä. Kuinka ihmeessä Jankiel Wiernikin päähän pälkähti tällainen hölynpöly? Meksikolaisilla on ilmaus miehille, joilla on taipumus puhua näin. He sanovat, että Wiernikin kaltaisilla miehillä on härän munat.

Wiernik on palannut leiriin kaksi, ”kuoleman” leiriin, jossa hän tekee korjaustöitä keittiössä. Rakennetaan kirvesmiehenverstas, sen esimiehenä eräs ”leipuri” Varsovasta. Nyt Wiernikin päätyö kirvesmiehenä on rakentaa paareja ruumiiden kuljettamiseksi kaasukammioista joukkohautoihin. Paarit eivät ole järin hienoja, ”vain kaksi riukua, joihin on naulattu tietyin välein laudanpätkiä.” Siis juuri mitä sinun huippuunsa viritetty kuolemantehtaasi käyttäisi - eikö totta – 10 000 tai 12 000 tai ehkä jopa 30 000 ruumiin kuljettamiseksi päivässä 300 metriä kaasukammioista hautakuoppiin?

Jos yksi työjuutalainen pystyisi tekemään 300 metrin matkan kaasukammiosta hautakuoppaan kolme kertaa tunnissa ja joka kerta hän kykenisi lastaamaan paarirekeensä kaksi ruumista ja jos hän työskentelisi kaksikymmentä tuntia päivässä pitämättä ruokailu- tai tupakkataukoja, mikä näyttää suurin piirtein olleen näiden onnettomien mutta yli-inhimillisten työjuutalaisten keskimääräinen työpäivä, hän kykenisi kuljettamaan noin 120 ruumista joka työpäivä. Jotta saataisiin 12 000 ruumista kaasukammioista hautakuoppaan, tarvittaisiin niin ollen noin 100 yli-inhimillistä juutalaista raahustamaan hullun lailla edestakaisin kaasukammioiden ja kuopan välillä. Niinä päivinä, joina ”30 000” juutalaista kaasutettiin, on täytynyt käydä todella mahtava vilske.

Kun Wiernik oli koonnut varastoon niin paljon paareja, että SS katsoi juutalaisten tuhoamisen voivan jatkua keskeytyksettä, ja kun hän oli saanut valmiiksi työnsä SS:n keittiössä, hän ryhtyi rakentamaan pesulaa SS:lle, laboratoriota ja 15 naiselle majoitustiloja. Jos aiot olla yhteistyössä roistojen kanssa, voit yhtä hyvin tehdä sen kokonaisvaltaisesti.
Valitsin työporukkani ja ryhdyin työhön. Kävin itse noutamassa metsiköstä osan uudesta puutavarasta. Työtä tehdessä aika kului nopeasti.
Varmasti kului. Aika kuluu aina nopeasti kun keskellä myrskyä löytyy paikka, jossa voi pelastaa oman nahkansa. Kun Wiernik on puutöissä näiden kahden leirin välisessä metsikössä mukavissa ja lämpimissä työvaatteissa …
… alastomien lasten, miesten ja vanhusten kulkue kulki sen paikan ohi hiljaisena kuoleman karavaanina - - Silloin tällöin joku lapsi ryhtyi valittamaan, mutta silloin jonkun tappajan sormet tarttuivat ohuesta kaulasta ruuvipenkkimäisellä otteella ja tekivät lopun viimeisistäkin valittavista nyyhkytyksistä. Uhrit kävelivät kuolemaansa kädet ylhäällä, täysin alastomina ja avuttomina.
Himmler saapuu nyt Treblinkaan – vaikka yksikään historioitsija ei ole voinut tällaista vierailua vahvistaa – ja määrää aiemmin tuhotut puoli miljoonaa juutalaista kaivettaviksi haudoista ylös ja poltettaviksi. Näihin aikoihin asiat alkavat muuttua entistä pahemmiksi. Pilkkukuume-epidemia puhkeaa, mutta vielä vakavampaa on havainto, ettei murhattujen miesten ruumiiden polttaminen ole ensinkään helppoa.
… miesten ruumiit eivät ensinkään palaneet.
Treblinkan työjuutalaiset olivat kuitenkin ongelmanratkaisijoita, jos eivät muuta.
Kävi ilmi, että naisten ruumiit paloivat helpommin kuin miesten. Niinpä naisten ruumiita käytettiin liekkien sytyttämiseen.
Ja minä kun olin aina ajatellut, että kuolleet naiset ovat täysin hyödyttömiä. Mutta jätä asia Treblinkan työjuutalaisille; he kyllä selvittävät sen puolestasi. Näillä epätavallisilla juutalaisilla naisruumiilla oli kuitenkin toinenkin harvinainen kyky:
Se oli kauhistuttava näky, kaikkein hirvittävin ihmissilmien koskaan näkemä näky. Kun raskaana olevien naisten ruumiita poltettiin, heidän vatsansa halkesivat auki. Sikiö tuli näkyviin, ja sen nähtiin palavan äidin kohdun sisällä.
Kelaan edestakaisin tätä. Yhtenä hetkenä ihailen tämän sadomasokistisen kuvakielen takana olevaa luovaa voimaa. Seuraavaksi näen sen räikeän juutalaisen šovinismin ilmaukseksi. Britit ja amerikkalaiset polttivat tuhkaksi kymmeniä tuhansia raskaana olevia saksalaisia ja japanilaisia naisia joukkoterroripommituksissa, enkä tiedä yhtäkään raporttia, joka väittäisi, että nuo ei-juutalaiset naiset olisivat kyenneet tuottamaan sellaisen näyn omilla sikiöillään. Mutta sitten, jos emme rakasta ja ihaile itseämme, kuka rakastaa ja ihailee meitä?

Wiernik kertoo meille, että työjuutalaiset olivat päässeet jo melko pitkälle ruumiiden kaivamisessa ylös hautakuopista ja niiden polttamisessa juutalaisia vihaavalle SS:lle, kun uusi ongelma ilmestyi. Neuvostoliittolaisten ylilennot.
Aina kun lentokone nähtiin taivaalla, kaikki työt lopetettiin ja ruumiit peitettiin lehvillä, niin ettei niitä havaittaisi ilmasta.
Kuva on tämä: Heti kun työjuutalainen, työn touhussa tuhoamassa todistusaineistoa puolen miljoonan toverinsa tuhoamisesta, sai silmiinsä lentokoneen tulossa kohti Treblinkan kuolemanleiriä, hän huusi varoituksen. Työjuutalaiset eivät tietenkään halunneet tulla havaituksi siellä alhaalla ja ottaa sitä riskiä, että kommarit vapauttavat heidät. Niinpä he pudottivat lapionsa ja ryhtyivät peittämään 3 000 – 4 000, myöhemmin, kun iso vaihde oli päällä, yli 12 000 ruumista lehvillä, joita oli kasattu lähistölle. Tämä oli saatava tehdyksi sinä aikana, joka kului siitä, kun lentokoneen havaittiin kiitävän heitä kohti noin 500 kilometrin tuntinopeudella, siihen, että lentäjä sattui katsomaan alas. Voitteko kuvitella, kuinka epätoivoisesti työjuutalaisten oli ponnisteltava onnistuakseen tuollaisessa tempussa? Ei ihme, että sodan jälkeen he katkerasti valittivat, kuinka kovasti SS oli teettänyt heillä töitä.

Ehkä ihmettelet, miksi pirullisen älykäs SS päätti peittää tuhannet bensiinillä valellut miesten ruumiit ja kaikki nuo nopeasti palavat sytykenaiset lehvillä (pensailla?) estääkseen neuvostoliittolaisia lentäjiä näkemästä niiden polttamista? Ehkä ihmettelet, eikö sellaisesta polttoroviosta nouse paljastavaa savua, joka kiinnittäisi jopa vodkasta ympärijuopuneen neuvostoliittolaisen lentäjän huomion? Wiernik on jo kuvannut 12 000 kerralla poltettavan ruumiin muodostamaa näkymää …
… valtavaksi infernoksi, joka etäältä katsottuna näytti tulivuorelta, joka purkautui maan kuoren läpi syösten ilmoille tulta ja laavaa.
Kuitenkin SS, jonka uskomme yhä enemmän tai vähemmän määränneen asioista Treblinkassa, vaikka Jankiel Wiernikin kaltaisten työjuutalaisten toimiessa SS:llä ei liene ollut paljon tekemistä, arveli, että paras materiaali liekehtivän tulivuoren peittämiseksi on ”lehvät”. Ja kaikki muutamassa minuutissa.

Kun työjuutalaiset ovat ”kauhun ja tuskan vallassa” katsellessaan näitä infernaalisia polttamisia, saksalaiset reagoivat eri tavalla. He seisovat…
… liekkien lähellä, hytkyen saatanallisesta naurusta. Heidän kasvoistaan heijastuu julma saatanallinen tyydytys, he joivat näkymän kunniaksi konjakkia ja parhaimmanlaatuista likööriä, söivät, juhlivat ja pitivät hauskaa - - (Kun työjuutalaiset kärsivät) (saksalaisten) paholaisten sydämet olivat täynnä ylpeyttä ja mielihyvää - - Kersantti, joka oli luonut tämän infernon, istui liekin äärellä nauraen, hyväilleen liekkiä katseellaan ja sanoen ”tadellos” (”täydellistä”)!
Vaikka nämä työjuutalaiset tuntevat olevansa kauhun ja tuskan vallassa siitä, missä ovat avustamassa, heidän vaistonvarainen pyrkimyksensä päästä kukoiksi tunkiolle, niin sanoaksemme, ei koskaan jätä heitä.

Koska polttaminen oli kovaa työtä, työryhmien välille syntyi kilpailua siitä, kuka pystyisi polttamaan eniten ruumiita. Ilmoitustauluja pystytettiin ja päivittäiset tulokset merkittiin ylös. Kauhu ja tuska ovat paikallaan heidän tilanteessaan, mutta kun poltettavana on puoli miljoonaa vainajaa, siitä voidaan yhtä hyvin tehdä kilpailu.

Leirin kuri tuli tiukemmaksi. Leiriin kaksi – kuolemanleiriin – rakennettiin vartioasema ja sinne asennettiin puhelin. Jos minulta kysytte, niin jos puoli miljoonaa oli jo kuollut, oli aika rakentaa vartioasema. Puhelimesta en tiedä. Se vaikuttaa hieman liialliselta.

Eräs SS-upseeri kääntyi Wiernikin puoleen kysyäkseen häneltä neuvoja nelikerroksisen tähystystornin rakentamisessa. Tämän tarkoituksena oli helpottaa noiden epäluotettavien työjuutalaisten ja kymmenien tuhansien saapuvien kaasutettavien valvontaa. Emmehän me halua kenenkään karkaavan, emmehän? Tähystystorni helpottaisi SS:ää myös pitämään silmällä läheisissä metsissä olevia kostavia juutalaisia partisaanijoukkoja, jotka loppujen lopuksi eivät kuitenkaan koskaan aikoneet hyökätä Treblinkan kuolemanleiriin. SS-upseeri oli hyvin tyytyväinen, kun Wiernik antoi hänelle…
…kaiken tarvittavan tiedon, ja hän palkitsi minut antamalla minulle leipää ja makkaraa - - Tiesin, että henkeni säästyisi muutaman viikon pitempään, koska niin kauan kuin he tarvitsivat minua, he eivät tappaisi minua.
Ja mihin he tarvitsivat häntä? Emme halua kadottaa sitä mielestämme. Auttamaan SS:ää tuhoamaan noin miljoona juutalaista. Kun Wiernik oli saanut ensimmäisen tornin valmiiksi, hän kirjoittaa, että SS kiitti häntä ”ylenpalttisesti” ja pyysi häntä rakentamaan vielä kolme muutakin leirin kaksi – kuolemanleirin – ympärille. Totta hitossa, mikä ettei!

Huhtikuussa 1943 toinen pilkkukuume-epidemia riehui leirissä yksi. Kuljetuksia alkoi saapua Varsovasta. Näitä juutalaisia kohdeltiin poikkeuksellisella raakuudella, oletettavasti siis toisin kuin aiemmin saapuneita.
Kun yhtä naisten ja lasten ryhmää tapettiin, muut jätettiin seisomaan sinne tänne odottamaan omaa vuoroaan. Kerta toisensa jälkeen lapsia temmattiin äitiensä käsivarsilta ja heitettiin liekkeihin elävinä. (Heidän piinaajansa nauroivat) ja kehottivat äitejä olemaan rohkeita ja hyppäämään liekkeihin lastensa perässä.
Samaan aikaan, onnellisesti, ”ruoka leirissämme parani”, koska monet kymmenistä tuhansista tuhottavista juutalaisista olivat tuoneet ruokaa mukanaan. Työjuutalaisille rakennetaan suihku, he saavat puhtaat liinavaatteet kerran viikossa ja lisäksi rakennetaan pesula, jossa naispuoliset työjuutalaiset työskentelevät. Näihin aikoihin Wiernik ja kourallinen kaikkein rohkeimpia työjuutalaisia päättävät, että kevään koittaessa he yrittävät paeta. Tähän asti he ovat auttaneet SS:ää tuhoamaan noin 600 000 lähimmäistään ja rakkaintaan, ja he ovat kyllästyneet tähän rutiiniin.

Wiernik sairastuu flunssaan, joka kehittyy keuhkokuumeeksi. Treblinkan toimintaperiaatteena on tappaa jokainen, joka ei ole täydessä fyysisessä kunnossa. Musta silmä, naarmu kasvoissa, huimauskohtaus ja se on luoti niskaan, ei valituksia. Sairasvuoteella makaavaa Wiernikiä kuitenkin, koska hän on ehkä ainoa ammattirakennusmies siinä osassa Itä-Eurooppaa ja siksi korvaamaton, hoitaa päivittäin juutalainen lääkäri, joka antaa hänelle ”lääkettä ja lohtua”. Hänen saksalainen esimiehensä Loeffler tuo hänelle vaaleaa leipää, voita ja kermaa. Kun Loeffler takavarikoi ruokaa salakuljettajilta, hän jakaa sen Wiernikin kanssa.
… huolimatta uskomattomista vaikeuksista, joiden keskellä elin, minä toivuin. Palasin työhön rakentamaan tähystystorneja.
Kun tähystystornit on saatu alta pois, SS kääntyy Wiernikin puoleen kysyäkseen, olisiko hän niin ystävällinen, että rakentaisi heille hirsibunkkerin. Tietenkin Wiernik tahtoo rakentaa SS:lle hirsibunkkerin. Mikä ettei?

Verrattuna leiriin yksi, jossa tuhansia ja joskus kymmeniä tuhansia juutalaisia tuhotaan joka päivä, leirissä kaksi työjuutalaisilla…
…oli täydellinen vapaus. Saimme esimerkiksi työtä tehdessämme polttaa tupakkaa ja meille jaettiin jopa tupakka-annoksia.
Jankielin työporukka saa myös lisäannoksena päivittäin ½ kilogrammaa leipää henkeä kohti, jotta he jaksaisivat kunnolla tehdä raskasta työtään SS:lle. Kun hirsibunkkeri valmistuu, SS ja työjuutalaiset juhlivat tapausta ”liköörillä ja makkaroilla”.

Ei turhia kaunoja, nääs.

Vaikka kaikki ei olekaan pelkkää hymyä Treblinkan kuolemanleirissä, Jankiel ja hänen toverinsa eivät ole menettäneet luontaista huumorintajuaan. Eräänä yönä, jolloin ”pitkin pihaa oli tuhansia ruumiita”, Jankiel katselee, kuinka saksalaiset ja ukrainalaiset hakkaavat työjuutalaisia kiväärinperillä ja kepeillä kuun ja heijastusvalojen…
… valaistessa aavemaisesti tuota kauhistuttavaa verilöylyä - - kidutettujen vaikerrukset yhdessä piiskojen viuhunan kanssa muodostivat infernaalisen metelin - - Uskoisitteko, että sellaisissa oloissa elävä ihminen voisi itse asiassa hymyillä ja vitsailla?
Varmasti. Mikä ettei?

Osoittaakseen, että saksalaisillakin on kevyempi puolensa, SS päättää ryhtyä järjestämään teatteriesityksiä, konsertteja, tanssiesityksiä jne. Esiintyjät värvätään asukkien keskuudesta, jotka saavat vapaata tavanomaisesta työstään – Euroopan juutalaisten tuhoamisesta – voidakseen osallistua harjoituksiin. Esitykset tapahtuvat tietenkin sunnuntaisin. Naispuoliset työjuutalaiset muodostavat kuoron kolmimiehisen orkesterin säestäessä. Tämä orkesteri oli muodostettu jo aiemmin soittamaan joka päivä nimenhuudossa ”selkäsaunojen jälkeen”. Kun SS-miehet syövät keskipäivänateriaansa, esiintyjäjuutalaiset seisovat ruokasalin edessä musisoiden ja laulaen.
… piinaajamme huvittelivat melkoisesti meidän muiden kanssa, pukien meidät klovneiksi ja antaen meille tehtäviä, jotka, vaikka olimme murheellisia, saivat meidät todella nauramaan.
Sellaisen naurun rohkaisemana, ja aina taipuvaisena menemään hieman liian pitkälle joka tapauksessa, SS pukee yhden työjuutalaisista tšerkessiläiseksi, jolla on punaiset housut, tiukka pusero, puupatruunavöitä, puinen kivääri ja korkea turkiskalpakki (päähine). Hänet pakotetaan ”pelleilemään ja tanssimaan läkähdyksiin asti”. Sunnuntaisin on erityisen hauskaa. Sunnuntaisin tämä sama työjuutalainen puetaan valkoisiin liinavaatteisiin - housuissa punaiset raidat, reunukset punaiset, punainen olkavyö – jonka jälkeen hänelle annetaan liikaa juotavaa ja häntä käytetään ”hevosenleikkeihin”.

Erästä toista työjuutalaista kutsutaan ”sontamestariksi”;
hänet oli puettu kanttoriksi, ja hänen täytyi jopa kasvattaa pukinparta. Hän kantoi suurta herätyskelloa, joka roikkui hänen kaulansa ympärille kiedotusta narusta. Kukaan ei saanut viipyä käymälässä yli kolmea minuuttia, ja hänen tehtävänään oli ottaa aikaa jokaiselta, joka käytti sitä - - Pelkästään hänen näkemisensä sai meidät purskahtamaan nauruun.
Kun ollaan päästy heinäkuun lopulle 1943, arviolta seitsemänkymmentäviisi prosenttia tuhottujen juutalaisten ruumiista on kaivettu ylös ja poltettu valtavissa polttorovioissa. Ehkä 700 000 juutalaista. Sitten on aika...
...täyttää tyhjät kaivannot uhrien tuhkalla, johon on sekoitettu maa-ainesta, jotta kaikki jäljet joukkohaudoista saataisiin hävitettyä.
Näyttää siis siltä, että poltetuista juutalaisista syntynyt tuhka oli koottu yhdelle reunalle väliaikaisesti. Jos yhdestä ruumiista jää noin 2,7 kilogrammaa ainesta, voidaan sanoa, että yhteensä ehkä noin 2 700 tonnia tuhkaa oli kasattuna kaasukammioiden taakse.

Tämä on varmasti ollut tervetullut näky, mutta yksikään toisista rohkeista eloonjääneistä ei näytä maininneen sitä. Ehkä se oli peitetty lehvillä. Kuinka tämä tuhkavuori työnnetään jättiläiskuoppiin ja sekoitetaan ehkä 2 700 tonniin maata? Jankiel sanoo, että työ annettiin työjuutalaisille. Lapioilla ja haravoilla? Jos noiden uupuneiden ja murheellisten työjuutalaisten on määrä sekoittaa 2 700 tonnia tuhkaa 2 700 tonniin maata noiden jättiläiskuoppien sisään, en todellakaan voi syyttää heitä, jos he vaativat hieman apua siihen.

Jollakin tavalla työ saadaan tehtyä.
Näin saatu maa-alue täytyi panna käyttöön tavalla tai toisella.
Niinpä se ympäröidään piikkilangalla, mukana hieman maa-aluetta leiristä yksi, ja työjuutalaiset istuttavat siihen lupiineja ja mäntyjä.

Eräänä päivänä SS juhlii kaivinkoneensa ”eläkkeelle siirtymistä” nostamalla sen kauhan ilmaan, ampuen ilmaan yhteislaukauksia (”salvos”) ja järjestäen pidot, joissa juodaan runsaasti ja pidetään hauskaa. ”Tuhka ei puhu”, Wiernik kirjoittaa. Ehkä kuitenkin 2 700 tonnia tuhkaa ja jauhettua luuta puhuisi jotakin, jos sen havaittaisiin muodostavan puolet tarkoin rajatuissa kaivannoissa olevasta 5 400 tonnin maatäytteestä paikassa, jossa silminnäkijöiden mukaan saksalaiset murhasivat noin miljoona juutalaista. Ehkä minulta on jäänyt jotakin huomaamatta.

Mutta nyt kaikkein kaukonäköisimmistä ja rohkeimmista työjuutalaisista koostuva vastarintaliike kehittelee salaista hankettaan nousta kapinaan, paeta ja kertoa tarinansa maailmalle. Vastarintaliike oli muodostettu leirin olemassaolon alkuvaiheessa, ja se on toiminut koko sen ajan, jolloin sen jäsenet kaikille näkyvässä elämässä ovat olleet avustamassa noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa. Elokuun lähestyessä jopa vastarintaliike on saanut tarpeekseen...
...viheliäisestä olemassaolostamme, ja ainoa, millä oli merkitystä, oli kostaa piinaajillemme ja paeta.
He ovat ”täysin tietoisia” pakoyritykseen liittyvistä ongelmista. Aseistetut vartijat esimerkiksi seisovat nyt tähystystorneissa, jotka Jankiel oli SS:lle rakentanut.
Päätimme kuitenkin ottaa riskin, tapahtui mitä tapahtui. Olimme saaneet tarpeeksemme piinastamme, kauhistuttavista näyistä.
Elokuun 2. päivän iltapäivänä vuonna 1943, kuten Jankiel Wiernik väittää, Treblinkan työjuutalaiset ryhtyvät kapinaan, ja Jankiel on yksi niistä, jotka onnistuvat pääsevät vapauteen, jossa hän voi panna paperille liikuttavat silminnäkijämuistelmansa saksalaisten raakuudesta ja juutalaisten kärsivällisyydestä ja kärsimyksestä. Mitkä ovat ne luonteenpiirteet, joiden ansiosta Jankiel kykeni kestämään sellaiset kärsimykset menettämättä omanarvontuntoaan ja ihmisyyttään, ja kuinka ne tulevat näkyviin Wiernikin muistelmissa? Ehkä vastaus sisältyy tähän yksinkertaiseen tapahtumakuvaukseen:
En koskaan nöyristellyt saksalaisten edessä. (Esimerkiksi) - - en koskaan ottanut lakkia päästäni puhuessani luutnantti Franzille. Jos kyseessä olisi ollut joku muu asukki, hän olisi tappanut hänet heti paikalla. Mutta minulle hän ainoastaan kuiskasi korvaani saksaksi: ”Kun puhut minulle, muista ottaa lakki pois päästäsi.”
No niin, tässä se on. Jankiel Wiernik suostui menemään ainoastaan tähän asti SS:n kanssa, ja tässä hän vetää viivan hiekkaan. Hän rakentaisi heille heidän myrkkykaasukammionsa; hän rakentaisi heidän keittiönsä, laboratorionsa ja naisille tarkoitetut asuntonsa. Hän rakentaisi koivupuusta aidat SS:n kukkatarhan ja eläintarhan ympärille ja hän rakentaisi erityiset portit aitoihin. Hän oli valmis avustamaan noin miljoonan juutalaisen tuhoamisessa ja ruumiiden hautaamisessa ja sen jälkeen niiden ylös kaivamisessa ja polttamisessa rikoksen todistusaineiston hävittämiseksi. Hän oli valmis yhteistyöhön, kun hän näki SS-vartijoiden iskevän juutalaisten pikkulasten päät murskaksi rakennusten nurkkiin tai repivän lapset kahtia paljain käsin, mutta kun täytyi keskustella SS-luutnantti Kurt Franzin kanssa, Jankiel Wiernik ei voinut mennä pidemmälle. Hän kieltäytyisi ottamasta lakkia pois päästään.

Israelilaiset syyttäjät käyttivät Jankiel Wiernikin todistusta ja jerusalemilainen tuomioistuin hyväksyi sen heidän syyttäessään John Demjanjukia. Wiernikin todistuksen esitti Jerusalemissa sijaitsevan kansainvälisen holokaustitutkimuskeskuksen Jad Vashemin johtaja Jitzhak Arad. Allen Ryan, joka USA:n Erkoistutkimusviraston (Office of Special Investigations) pääsyyttäjänä kantoi suurimman vastuun Demjanjukin luovuttamisesta Israeliin oikeudenkäyntiä varten, jossa oli kyse tämän elämästä, teki Jankiel Wiernikin todistuksesta kirjansa ”Quiet Neighbors: Hunting Nazi War Criminals in America” (”Hiljaiset naapurit - Metsästämässä natsisotarikollisia Amerikassa”) keskeisen tukipylvään.

Vuonna 1944, kuka olisi voinut arvata sitä? Jankiel Wiernik olisi yksinkertaisesti voinut hävitä historiasta ja kansansa muistista. Häpeämättömällä valehtelullaan, sadomasokistisilla fantasioillaan ja nyrjähtäneellä huumorintajullaan hän kuitenkin kykeni tekemään itsestään kansainvälisesti kunnioitetun holokaustikultin sankarin. Hänen omaelämäkerrallinen esseensä on vaikuttanut kokonaisiin älymystöluokkiin ja mitä sivistyneimpien läntisten hallitusten syyttäjäviranomaisiin. Jankiel Wiernikin mielipuolisesta ja, sanokaamme suoraan, likaisesta esseestä on tullut ortodoksisen holokaustihistorian kulmakivi.

14.6.2009