englanniksi:
http://juergen-graf.vho.org/articles/david-irving-and-the-aktion-reinhardt-camps.html
saksaksi:
http://juergen-graf.vho.org/articles/david-irving-und-die-lager-der-aktion-reinhardt.html
Nuori ja lahjakas historioitsija
Englantilaisella David Irvingillä on useita hienoja ominaisuuksia:
1) Hän on väsymätön tutkija, joka on viettänyt tuhansia tunteja arkistoissa;
2) Hän on erinomainen toisen maailmansodan historioitsija. Joitakin hänen kirjojaan, sellaisia kuin ”Hitler’s War” (”Hitlerin sota”) ja ”Churchill’s War” (”Churchillin sota”) luetaan niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita tästä pimeästä ja dramaattisesta historian ajanjaksosta;
3) Hän hallitsee mestarillisesti englannin kielen sekä kirjoittajana että puhujana.
1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella Irvingin lahjakkuus sai laajalti tunnustusta. Vaikka monet hovihistorioitsijat eivät pitäneet nuoresta individualistista, harvat heistä kuitenkaan kielsivät hänen lahjakkuuttaan. Hän oli niin hyvä, että vastahakoisesti media antoi hänelle anteeksi hänen huonosti peitellyt sympatiansa Adolf Hitleriä ja Kolmatta valtakuntaa kohtaan. Jopa Saksassa hän sai toistuvasti kutsuja televisiokeskusteluihin, joissa hän teki vaikutuksen yleisöön historiallisella tietämyksellään ja sujuvalla saksan kielen taidollaan.
Mitä ”juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun” tulee, Irving hyväksyi virallisen version itsestään selvänä asiana; kuitenkaan hän ei koskaan kirjoittanut kirjaa tai edes artikkelia tästä aiheesta vaan koetti pysyä siitä erillään.
”Hitler’s War”
Työskennellessään kirjansa ”Hitler’s War” parissa David Irving tutki valtavan määrän saksalaisia sota-ajan dokumentteja. Kasvavalla ihmetyksellä hän tajusi, ettei yksikään noista lukuisista dokumenteista todistanut, että Hitler olisi antanut määräyksen juutalaisten tuhoamisesta tai että hän edes olisi ollut tietoinen mistään juutalaisten tuhoamisesta.
Tuohon aikaan Irvingin on täytynyt olla selvillä siitä, että oli olemassa tutkijoita, jotka kiistivät virallisen version juutalaisten toisen maailmansodan aikaisesta kohtalosta. Arthur Butzin kirja ”The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun suurin huijaus”) oli ilmestynyt vuonna 1976, vuosi ennen ”Hitler’s War”-kirjaa, enkä suostu uskomaan, etteikö Irving olisi ollut tietoinen tämän kirjan olemassaolosta ja etteikö hänellä olisi ollut älyllistä uteliaisuutta lukea sitä. Joka tapauksessa hän jätti vetämättä sen ainoan loogisen johtopäätöksen, joka on vedettävä siitä tosiseikasta, että ”holokaustista” ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaarista todistusaineistoa, ja päätteli sen sijaan, että juutalaisten tuhoamisen oli Hitlerin tietämättä määrännyt ja organisoinut Reichsführer SS Heinrich Himmler. Kirjassaan ”Hitler’s War” Irving kirjoitti:
Vuoden 1942 aikoihin joukkotuhokoneisto kiihdytti toimintaansa – niin hienostuneena ja niin pirullisen nerokkaana, että siitä joukosta, joka koostui Himmleristä alaspäin niihin entisiin lakimiehiin asti, jotka pyörittivät tuhoamisleirejä, ehkä vain noin 70 miestä oli selvillä totuudesta. [1]Tätä täysin epätodennäköistä teesiä vastaan Robert Faurisson esitti tämän täysin loogisen vastalauseen:
David Irvingin vertausta lainatakseni voin varmasti uskoa, että Menachem Begin on saattanut olla tietämätön Sabran ja Shatilan leirien verilöylyistä Libanonissa silloin kun ne tapahtuivat. Usean tunnin kuluessa useita satoja siviilejä surmattiin. En tiedä, koska Begin sai tietää verilöylyistä, mutta tiedän, että hän, kuten jokainen muu maailmassa, sai tietää siitä hyvin pian. Jos kuitenkin näiden muutamassa tunnissa surmattavien usean sadan miehen, naisen ja lapsen sijasta ajatellaan miljoonien miesten, naisten ja lasten surmaamista kolmen tai neljän vuoden aikana aivan Euroopan sydämessä, kuinka ihmeessä tällainen katala rikos olisi saattanut pysyä piilossa Hitleriltä, Stalinilta, Churchilliltä, Rooseveltiltä, Saksalta ja koko Euroopalta - ehkä vain 70 miestä lukuun ottamatta! [2]Nyt vuonna 2009 tämä vastaväite on yhtä pätevä kuin vuonna 1983!
Leuchter-raportti
Torontossa vuoden 1988 huhtikuussa pidetyn toisen Zündel-oikeudenkäynnin aikana David Irving sai tietää, että amerikkalainen teloitusteknologian asiantuntija Fred Leuchter, johon Ernst Zündelin neuvonantaja Robert Faurisson oli ottanut yhteyttä, oli pienen avustajajoukon kanssa lentänyt Puolaan tutkimaan väitettyjä teloituskaasukammioita Auschwitz I:ssä, Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa. Palattuaan Leuchter oli kirjoittanut raportin, jossa hän totesi, että tekniset syyt sulkevat pois sen, että näitä huoneita olisi voitu käyttää kaasukammioina. Tätäkin merkityksellisempää oli, että Leuchter ja hänen tiiminsä olivat ottaneet näytteitä Auschwitz I:n ja Birkenaun väitettyjen kaasukammioiden seinistä sisältä; näissä kaasukammioissahan virallisen historiankirjoituksen mukaan oli surmattu sinihapolla (= syaanivetyhapolla) valtavat määrät juutalaisia. Näytteet tutkittiin myöhemmin amerikkalaisessa laboratoriossa, ja syanidijäämiä löytyi joko ei ollenkaan tai hyvin alhaisia pitoisuuksia, kun taas Birkenaun täidentorjuntalaitoksesta nro 1 otetusta kontrollinäytteestä löytyi syanidia hyvin suuri pitoisuus. [3]
Leuchter-raportti vahvisti sen, mitä David Irvingin on täytynyt epäillä tai jopa tietää etukäteen: Auschwitzin kaasukammiotarina on pelkkä valtaisa huijaus. Irving uskoi nyt, että holokaustitarina luhistuu lähitulevaisuudessa, ja hän päätti liittyä menestyvän tahon puolelle. Hän, David Irving, jonka nerokkuutta ahdaskatseiset hovihistorioitsijat itsepäisesti kieltäytyivät tunnustamasta, saattaisi heidät kaikki häpeään; hänestä tulisi ensimmäinen huomattava historioitsija, joka naulaa Auschwitz-petoksen julkiseen häpeäpaaluun. Zündel-oikeudenkäynnin loppupuolella Irving esiintyi puolustuksen todistajana. Hän antoi tukensa Leuchter-raportille, jota hän kutsui ”musertavaksi dokumentiksi”. Vuosina 1988 ja 1989 hän piti monta puhetta, joissa hän kiisti, että Auschwitzissa olisi ollut murhakaasukammioita. Yksi näistä puheista - puhe, jonka hän piti Itävallan maaperällä vuonna 1989 – oli johtava hänen pidättämiseensä ja vangitsemiseensa Itävallassa 16 vuotta myöhemmin.
Irvingin toive, että Leuchter-raportti johtaisi Auschwitz-valheen välittömään luhistumiseen, ei toteutunut. Juutalaiset taistelivat kaasukammioittensa puolesta kuin leijonaemo poikastensa puolesta, ja David Irving leimattiin ”holokaustin kieltäjäksi”. Juutalaisten hallitsemassa läntisessä maailmassa tämä leima on Kainin merkki. Irvingiä mustamaalattiin ilkeämielisesti medioissa, hänen kirjansa katosivat kirjakaupoista ja hän kärsi valtavat taloudelliset tappiot.
David Irving vastaan Deborah Lipstadt
Sen jälkeen kun erityisen vastenmielinen ”holocaust lobbyn” (holokaustipainostusryhmien) edustaja, eräs Deborah Lipstadt, oli herjannut Irvingiä kirjassaan ”Denying the Holocaust” (”Holokaustin kieltäminen”) [4], Irving nosti syytteen häntä vastaan kunnianloukkauksesta. Oikeudenkäynti pidettiin Lontoossa vuoden 2000 alkupuolella. Vaikka Irvingin mahdollisuudet voittaa tämä oikeusjuttu olivat alusta lähtien lähes olemattomat, hän olisi helposti voinut saavuttaa suuren moraalisen voiton tekemällä hakkelusta vastenmielisestä Lipstadtista ja hänen eksperteistään. Tämä olisi tietenkin edellyttänyt vakavamielistä valmistautumista, mutta ylimielisyydessään Irving, jonka tietämys holokaustista oli riittämätön, ei katsonut tarpeelliseksi tutustua revisionistiseen kirjallisuuteen ennen oikeudenkäyntiä.
Muistan elävästi tyrmistykseni, kun luin sveitsinjuutalaisesta sanomalehdestä Jüdische Rundschau Maccabi, että Irving oli ”myöntänyt kaasuvaunujen olemassaolon”. Se oli aivan totta: Jouduttuaan kohtaamaan niin sanotun ”Just-dokumentin” [5], jonka Lipstadtin tiimi oli esittänyt dokumentaarisena todisteena siitä, että juutalaisia murhattiin joukoittain kaasuvaunuissa, Irving oli sanonut sen olevan aito, vaikka se on karkea väärennös, jossa on joukoittain kielellisiä ja teknisiä mielettömyyksiä. Kaksi revisionistista tutkijaa, saksalainen Ingrid Weckert [6] ja ranskalainen Pierre Marais [7], oli perusteellisesti analysoinut tätä väärennöstä. Koska Irving kykenee lukemaan sekä saksaa että ranskaa hyvin sujuvasti, hänellä ei ole mitään puolustusta sille, ettei hän tuntenut näitä tavattoman tärkeitä tutkimuksia.
Koska Irving tunsi aihetta huonosti, hän joutui tekemään vastustajilleen useita huomattavia mutta täysin tarpeettomia myönnytyksiä. Tuomiota langettaessaan tuomari Charles Gray sanoi aivan oikein:
Oikeudenkäynnin kuluessa Irving lievensi kantaansa: hän oli halukas myöntämään, että Auschwitzissa oli tapahtunut ihmisten kaasutuksia, mutta rajoitetussa mittakaavassa. [8]Irvingin kunniaksi tulee tosin kiinnittää huomiota siihen, että hän käytti sangen tehokkaasti hyväkseen Faurissonin ”ei reikiä, ei holokaustia”-argumenttia. ”Silminnäkijätodistusten” mukaan, joiden varaan virallinen versio tapahtumien kulusta perustuu, Auschwitz-Birkenaun Krema II:n Leichenkeller 1:tä (ruumishuone 1:tä) käytettiin teloituskaasukammiona, jossa Lipstadtin asiantuntija Robert Jan van Peltin mukaan murhattiin noin 500 000 juutalaista vuosina 1943/1944. Oikeudenkäynnin aikana Irving osoitti, ettei Leichenkeller 1:n katossa ollut reikiä, joiden kautta SS:n on väitetty pudottaneen Zyklon B -granuloita. Tämä merkitsee sitä, ettei väitettyä rikosta ole mitenkään voinut tapahtua. Tässä asiassa Irving saavutti merkittävän voiton. Jopa tuomari Charles Gray, joka oli sangen vihamielinen Irvingiä kohtaan, avoimesti myönsi tuomiossaan:
Minun on tunnustettava, että olin, kuten luultavasti useimmat muutkin ihmiset, olettanut, että todistusaineisto sen puolesta, että Auschwitzin kaasukammioissa tapahtui juutalaisten joukkotuho, oli pakottava. Olen kuitenkin hylännyt tämän ennakkokäsityksen arvioidessani osapuolten tässä oikeudenkäynnissä esiin nostamia todisteita. [9]
Vankilassa Itävallassa
Marraskuussa 2005 David Irving teki varomattoman vierailun sionistiseen vasallivaltioon Itävaltaan, jossa hänet pidätettiin heti hänen vuonna 1989 pitämänsä puheen vuoksi, jossa hän oli ”kiistänyt holokaustin”. Oikeudenkäynnissään Irving sanoi asioita, joista meillä ei oikeutta syyttää häntä: Hän tahtoi jälleen olla vapaa mies niin nopeasti kuin mahdollista ja päästä perheensä luo. Hänen asemassaan useimmat ihmiset olisivat toimineet samoin. On aivan totta, että lukuisat revisionistit, jotka on viety oikeuteen vakaumustensa vuoksi, ovat pitäneet vakaumuksistaan kiinni ja maksaneet rohkeudestaan kovan hinnan, mutta kaikki eivät ole sankareita. Koska Irving oli halukas yhteistoimintaan, itävaltalainen inkvisitiotuomioistuin palkitsi hänet suhteellisen lievällä tuomiolla: hän sai vain kolme vuotta, ja joulukuussa 2006, istuttuaan kolmanneksen vankilatuomiostaan, hänet vapautettiin ja hänen sallittiin palata Englantiin.
David Irvingin matka Puolaan
Marraskuussa 2007 sain sähköpostin David Irvingiltä, joka ilmoitti olevansa Puolassa tarkastamassa Aktion Reinhardt -leirejä. Saksalaisten sodanaikaisten dokumenttien mukaan ”Aktion Reinhardt” tarkoitti juutalaisen omaisuuden takavarikointia. Ilman minkäänlaista dokumentaarista tai materiaalista todistusaineistoa ortodoksihistorioitsijat väittävät, että tämän Aktionin (= toimenpiteen) todellinen tarkoitus oli itäisen Puolan juutalaisten fyysinen tuhoaminen ja että 1,5-2 miljoonaa juutalaista tapettiin dieselmoottoreiden tuottamalla hiilimonoksidilla (= häkäkaasulla) kolmessa leirissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa. Perinteinen historiankirjoitus väittää, että nämä leirit olivat puhtaita tuhoamisleirejä, joissa kaikki juutalaiset iästä ja terveydentilasta riippumatta kaasutettiin hengiltä heti saapumisen jälkeen ilman rekisteröintiä; vain muutama voimakas nuori juutalainen säästettiin väliaikaisesti, koska heitä tarvittiin leirien toiminnan pyörittämisessä.
Sähköpostissaan (jonka valitettavasti poistin) Irvingin on täytynyt kysyä minulta jotakin Belzecistä, koska muistan selvästi kysyneeni häneltä vastauksessani, oliko hän lukenut Carlo Mattognon kirjan ”Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research, and History” (”Belzec propagandassa, todistajanlausunnoissa, arkeologisessa tutkimuksessa ja historiassa”) [10]. Hän vastasi, että hän lukisi sen myöhemmin.
Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan lisäksi Irving kävi myös Auschwitzissa ja Majdanekissa. Ilmeisesti hän ei käynyt kuudennessa väitetyssä ”tuhoamisleirissä”, Chelmnossa (Kulmhofissa). Puolan-matkastaan hän julkaisi verkkosivuillaan [11] kertomuksen, joka hämmästytti minua pinnallisuudellaan ja epämääräisyydellään. Tästä kertomuksesta oli mahdoton päätellä, uskoiko Irving, että teloituskaasutuksia oli tapahtunut Auschwitzissa ja Majdanekissa. Mitä kolmeen Aktion Reinhardt -leiriin tulee, hän näytti olevan ”tuhoamisleiri”-version kannalla; toisaalta hän puhui näiden leirien ”väitetyistä kaasukammioista”. Toisin sanoen: hän vältti antamasta selviä ja yksiselitteisiä lausuntoja.
David Irvingille esittämäni kysymykset ja hänen vastauksensa
Maaliskuussa 2009 sain tietää, että David Irving oli antanut monenlaisia neuvoja toiselle ”holokaustin kiistäjälle”, piispa Richard Williamsonille, ja eräältä vihastuneelta ranskalaiselta naiselta sain viestin, jossa tämä arvosteli ankarasti Irvingin Treblinkasta antamia lausuntoja. Huhtikuun 2. päivänä lähetin Irvingille sähköpostin, jossa esitin hänelle seuraavat neljä kysymystä:
1) Uskoiko hän, että Treblinkassa, Sobiborissa ja Belzecissä oli tapahtunut juutalaisten joukkomurha?
2) Jos hän uskoi, että sellainen joukkomurha todella oli suoritettu, mitkä olivat hänen todisteensa?
3) Mikä tässä tapauksessa oli murha-ase?
4) Oliko hän, David Irving, lukenut Carlo Mattognon Belzec-kirjan ja minun ja Carlo Mattognon kirjan ”Treblinka – Extermination Camp or transit camp?” (”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?”)? [12]
Jo samana päivänä sain David Irvingiltä seuraavan vastauksen:
1) Käsitykseni mukaan näissä kolmessa leirissä tapahtui joukkomurhia (tapahtuivatko ne ”kaasulla”, sitä ei voida todistaa, tämähän on hyvin kiistanalaista).
2) Todisteet:
- Tunnettu Wolffin ja Ganzenmüllerin välinen kirjeenvaihto, joka koski Malkiniaa/Treblinkaa;
- Himmlerin määräys, ettei Treblinkaan saa jättää mitään jälkiä ja että myöhemmin sinne on rakennettava maalaistalo;
- Kahden todistajan henkilökohtainen kuulustelu Belzecistä, jos aitous (so. lausuntojen aitous) voidaan todistaa;
- Koodikieleltä purettu Höflen tammikuussa 1943 lähettämä radiosähke ja sen yhteydessä Korherrin raportti.
3) Vuoden 1942 osalta Höfle-dokumentti mainitsee luvun 1 274 166. Vuosilta 1942 ja 1943 Himmlerin asiakirjat ilmoittavat Reinhardt-saaliin määrät – jalokiviä, kelloja ja kolikoita. Tämän tiedon perusteella on mahdollista arvioida tai laskea suurin piirtein vuoden 1943 luku, mikä on yli yksi miljoona. Muftille Himmler puhuu ”kolmesta miljoonasta”.
Puuttuva vastaus neljänteen kysymykseen
David Irving antoi selvät vastaukset kolmeen ensimmäiseen kysymykseeni, mutta tähän neljänteen hän ei halunnut vastata: oliko hän lukenut minun ja Carlo Mattognon kirjan ”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?” ja Mattognon Belzeciä käsittelevän kirjan? Irvingin Puolan-matkan aikoihin molemmat kirjat olivat olleet saatavilla online (tietokoneen välityksellä) yli kolmen vuoden ajan, ja tämä brittihistorioitsija, joka hallitsee loistavasti tietokoneen käytön, olisi helposti voinut hankkia tiedon niiden arvosta. Treblinka-kirjan kirjaluettelossa on yli 200 nimikettä, noin kaksi tusinaa niistä puolaksi. Koska monet näistä puolalaisista lähteistä ovat hyvin tärkeitä, kirjamme yhtenä ansiona on niiden tuominen sellaisten tutkijoiden ulottuville, jotka, kuten Irving, eivät hallitse puolan kieltä. Lisäksi Treblinka-kirja sisältää lukuisia viittauksia sellaisiin venäläisten arkistojen dokumentteihin, joita ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu millään länsimaisella kielellä.
Vaikka Belzec-kirja on paljon lyhyempi kuin Treblinka-kirja, sen kirjaluettelossa on silti 80 nimikettä, 18 niistä puolaksi. Tärkein kappale on kolmas kappale, jossa Mattogno analysoi niiden rikosteknisten porausten ja kaivausten tuloksia, jotka on suoritettu entisen leirin alueella 1990-luvun jälkipuoliskolla.
Jos David Irving ei katsonut tarpeelliseksi lukea näitä kahta kirjaa, se osoittaa, ettei hän ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut, mitä Treblinkassa ja Belzecissä todella tapahtui. Tietenkin on mahdollista, että hän todella on lukenut ne mutta on haluton myöntämään sitä, koska muutoin hänen olisi pakko vastata revisionistisiin argumentteihin, varsinkin teknisiin. Itse asiassa heti kun lähestytään Reinhardt-leirien virallista versiota teknisestä näkökulmasta, koko mahtava valheiden rakennelma luhistuu heti kuin korttitalo.
David Irvingin todisteet kolmessa Reinhardt-leirissä suoritetusta juutalaisten joukkomurhasta
Kysymyksiini antamissaan vastauksissa David Irving mainitsi seitsemän perustetta uskolleen, että kyseiset kolme Reinhardt-leiriä olivat olleet tuhoamiskeskuksia. Viisi näistä perusteista nojautuu dokumentteihin, loput kaksi kuulopuheisiin. Tutkimme dokumentteja ensin.
- Tunnettu Wolffin ja Ganzenmüllerin välinen kirjeenvaihto, joka koski Malkiniaa/Treblinkaa.28.7.1942 Saksan liikenneministeriön valtiosihteeri Albert Ganzenmüller totesi SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Karl Wolffille lähettämässään kirjeessä:
Heinäkuun 22. päivästä lähtien Varsovasta on kulkenut Malkinian kautta Treblinkaan päivittäin juna, jossa on 5000 juutalaista; lisäksi Pryemyslistä kulkee kahdesti viikossa Belzeciin juna, jossa on 5000 juutalaista. [13]13.8. Wolff vastasi:
Olen erityisellä mielihyvällä pannut merkille, että juna, jossa on 5000 valitun kansan jäsentä, on jo 14 päivän ajan kulkenut Treblinkaan joka päivä; kykenemme näin ollen suorittamaan tämän väestönsiirron nopeutetussa tahdissa. [14]Ganzenmüller ja Wolff eivät sano, että juutalaisia tapettaisiin Treblinkassa; Wolff puhui ”väestönsiirrosta”, mikä selvästi osoittaa, että hän piti Treblinkaa kauttakulkuleirinä.
- Himmlerin määräys, ettei Treblinkaan saa jättää mitään jälkiä ja että myöhemmin sinne on rakennettava maalaistalo.Koska en tunne tällaista määräystä, pyysin Irvingiä lähettämään minulle kopion. Huhtikuun 9. päivänä hän vastasi, että hän lähettää sellaisen myöhemmin. Koska en ole saanut dokumenttia vielä, en voi kommentoida sitä; kuitenkin olen täysin varma, ettei siinä viitata joukkomurhiin, sillä jos näin olisi, sitä siteerattaisiin jokaisessa holokaustia käsittelevässä kirjassa.
- Koodikieleltä purettu Höflen tammikuussa 1943 lähettämä radiosähke ja sen yhteydessä Korherrin raportti.Tunnetussa vuoden 1943 raportissaan [15] Richard Korherr kirjoitti, että vuoden 1942 loppuun mennessä 1 274 166 juutalaista oli siirretty Kenraalikuvernementin leirien kautta. Höflen radiosähke [16] vahvistaa Korherrin luvun 1 274 166 ja ilmoittaa tarkemmin, että 24 733 pakkosiirtolaista oli lähetetty L:ään (Lublin/Majdanek), 434 508 B:hen (Belzec), 101 370 S:ään (Sobibor) ja 713 355 T:hen (Treblinka). Kumpikaan näistä kahdesta dokumentista ei sano, että pakkosiirtolaisia olisi tapettu.
- Vuosilta 1942 ja 1943 Himmlerin asiakirjat ilmoittavat Reinhardt-saaliin määrät – jalokiviä, kelloja ja kolikoita.Se, että saksalaiset ryöstivät juutalaisten jalokivet, kellot ja kolikot, ei todista, että he murhasivat heidät.
Yksikään Irvingin mainitsema dokumentti ei siis todista, että Reinhardt-leirit olisivat olleet tuhoamiskeskuksia.
Viimeiset kaksi ”todistetta” kuuluvat kuulopuheiden kategoriaan. Sillä, mitä Jerusalemin mufti väitti kuulleensa Himmleriltä tai mitä joku väitti muftin väittäneen kuulleensa Himmleriltä, ei ole mitään historiallista arvoa. Vielä naurettavampi on viittaus ”kahden todistajan henkilökohtaiseen kuulusteluun Belzecistä”. Kuvitelkaamme seuraava vuoropuhelu:
Hiroshimankieltäjä:
En usko alkuunkaan, että amerikkalaiset pudottivat atomipommin Hiroshimaan elokuussa 1945. Se on vain japanilaisten typerää kauhupropagandaa.David Irving:
Mielestäni olet väärässä. Kävin kaksi vuotta sitten Hiroshimassa, jossa henkilökohtaisesti kuulustelin kahta vanhaa japanilaista, joka olivat lapsina olleet todistamassa pommitusta. Jos heidän lausuntonsa ovat totta, ne todistavat, että amerikkalaiset todella pudottivat atomipommin Hiroshimaan.Jos satoja tuhansia juutalaisia todella murhattiin Belzecissä, pärjäisimme ilman ”silminnäkijätodistuksia”. Irvingin argumentti tuo mieleeni pateettisen ”Belzec-asiantuntija” Michael Tregenzan, joka kirjoitti Belzecin polttorovioista:
Belzecin polttorovioiden määrästä vallitsee suuri erimielisyys. Kylän todistajat sanovat, että käytössä oli jopa viisi polttoroviota, kun taas Münchenin oikeudenkäynneissä vuosina 1963-1964 SS-henkilöstö puhui kahdesta polttoroviosta. Jos otaksutaan, että vähintään 500 000 ruumista poltettiin kahdessa polttoroviossa, on otaksuttava, että viidessä polttoroviossa lukumäärä on paljon suurempi – ehkä kaksi kertaa suurempi – kuin tähän mennessä otaksuttu 600 000. [17]Tregenza ”todistaa” ehkä jopa 1,2 miljoonan juutalaisen murhan Belzecissä juorun avulla, jonka hän on kuullut joiltakin vanhoilta ihmisiltä useita vuosikymmeniä sodan jälkeen! Tämänkaltainen ”todistusaineisto” saattaa olla tarpeeksi hyvä Tregenzan kaltaiselle klovnille. Vakavalle ja itseään kunnioittavalle historioitsijalle se ei mitenkään voi olla riittävän hyvä.
Reinhardt-leirien kuolonuhrien määrä David Irvingin mukaan
”Holokaustia” koskevassa standarditeoksessaan Raul Hilberg väittää, että Treblinkassa murhattiin 750 000 juutalaista, Belzecissä 550 000 ja Sobiborissa 200 000 [18], mikä tarkoittaa sitä, että Hilbergin mukaan kolmen Reinhardt-leirin kuolonuhrien yhteismäärä oli 1,5 miljoonaa. Tämä lukumäärä on 900 000 pienempi kuin Irvingin kaupustelema (1,274 miljoonaa vuonna 1942 sekä yli miljoona vuonna 1943 = ehkä noin 2,4 miljoonaa).
Mutta mielettömyydet eivät pääty tähän. Ajatelkaa seuraavaa:
- Hilbergin esittämä 550 000 Belzec-uhrin lukumäärä on mahdoton, koska Höflen dokumentin mukaan (jota ei tunnettu vielä 1985, jolloin Hilberg julkaisi toisen ja ”lopullisen” painoksen kirjastaan) vuoden 1942 joulukuun 31. päivään mennessä 434 508 juutalaista oli pakkosiirretty Belzeciin. Koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Belzec suljettiin vuoden 1942 lopussa, vuonna 1943 ei tapahtunut pakkosiirtoja tähän leiriin.
- Kuolonuhrien määrä ei siis tässä leirissä mitenkään voi olla suurempi kuin 434 508, vaikka joka ikinen Belzeciin pakkosiirretty juutalainen olisi tapettu siellä (kuten sekä Hilberg että Irving otaksuvat).
- Jos Irving on oikeassa ja 2,4 miljoonaa juutalaista todella surmattiin kolmessa Reinhardt-leirissä, niistä kuitenkin ”vain” 434 508 Belzecissä, niin loput 1 965 492 uhria on täytynyt murhata Treblinkassa ja Sobiborissa. Tämän mukaan Hilbergin lukumäärä näiden kahden leirin osalta (750 000 + 200 000 = 950 000) on yli miljoonan liian pieni!
Difficile est satiram non scribere – On vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria!
Puuttuva murha-ase
Vastatessaan kysymyksiini David Irving totesi, että ei ole todistettu, että (väitetty) tuhoaminen Reinhardt-leireissä olisi suoritettu kaasun avulla. Koska Irving ei maininnut mitään vaihtoehtoista tappamismetodia (esim. ampumista), tämä tarkoittaa sitä, että murha-asetta ei lainkaan tunneta.
Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Hiroshimassa ja Nagasakissa: he kuolivat atomipommien räjähdyksiin tai menehtyivät myöhemmin radioaktiivisuuteen. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Dresdenissä: he paloivat elävältä tai menehtyivät talojensa raunioiden alle. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Katynissa: Stalinin kätyrit ampuivat heidät. Tiedämme tarkasti, kuinka uhrit kuolivat Eisenhowerin leireissä Reinin niityillä: heidät näännytettiin tahallaan nälkään.
David Irvingin mukaan 2,4 miljoonaa ihmistä murhattiin kolmessa Reinhardt-leirissä – paljon enemmän kuin Hiroshimassa, Nagasakissa, Dresdenissä, Katynissa ja Reinin niittyjen leireissä yhteensä. Mutta me emme tiedä, kuinka heidät tapettiin! Tietenkin tämä tarkoittaa sitä, ettei Reinhardt-holokaustin kohdalla ole olemassa ainuttakaan luotettavaa silminnäkijää, sillä jos sellainen todistaja olisi olemassa, me tietäisimme, kuinka uhrit tuhottiin ainakin hänen leirissään.
Tehkäämme yhteenveto: David Irving on kyvytön esittämään vähäisintäkään dokumentaarista todistusta Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan väitetyistä joukkomurhista. Epäsuorasti hän myöntää, ettei ole olemassa ainuttakaan luotettavaa todistajaa. Mutta jos ei ole olemassa dokumentteja ja luotettavia todistajia, mihin todistusaineistoon hänen väitteensä perustuvat?
Väittääkö hän, että on olemassa rikosteknistä todistusaineistoa, esimerkiksi suuret määrät ihmisjäännöksiä, jotka olisi löydetty kolmen Reinhardt-leirin alueelta? Ei, niin hän ei väitä. Hän ei edes mainitse Kolan raporttia, joka ortodoksihistorioitsijoiden mukaan todistaa, että Belzec oli tuhoamisleiri (tätä raporttia käsitellään tuonnempana).
Dieselkaasukammiotarina
Virallisen holokaustikirjallisuuden mukaan Treblinkan, Sobiborin ja Belzecin (väitetyt) joukkomurhat suoritettiin dieselpakokaasulla. Mutta kuten insinööri Friedrich Berg on osoittanut huolellisesti tutkitussa artikkelissaan ”Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture, Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: ihanteellisia kidutukseen, absurdeja murhaamiseen”) [19], dieselmoottorit ovat äärimmäisen huono murhaväline, koska ne tuottavat hyvin alhaisia CO-pitoisuuksia (= hiilimonoksidi- eli häkäpitoisuuksia) ja korkeita happipitoisuuksia. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi ehdottomasti sopivampi joukkomurhien suorittamiseen kuin dieselmoottori. Bergin argumentit olivat niin kiistattomia, ettei holokaustilobby ole yrittänytkään kumota niitä. Kirjassaan ”Debating the Holocaust” (”Holokaustikeskustelu”) Thomas Dalton toteaa:
Jokainen revisionisminvastainen kirjoittaja välttää lähes kokonaan koskettelemasta tätä [dieselmoottori-] aihetta - - Tämä on voimakas epäsuora myönnytys, ettei traditionalismilla ole vastausta Bergille ja revisionisteille - - Aivan viime aikoina blogikirjoittajat ovat yrittäneet käsitellä tätä aihetta. Myönnettyään, että ”kun käytössä on bensiinimoottoreita, ei ole lainkaan todennäköistä, että kaasutuksiin olisi käytetty dieselmoottoreita”, Romanov [20] väittää, että tämä diesel-asia on ”epärelevantti” (epäolennainen), koska hänen näkemyksensä mukaan jokainen, joka väitti, että kaasutuksiin käytetty moottori oli dieselmoottori, oli yksinkertaisesti erehtynyt. Hän väittää, että ”asioista kaikkein parhaiten perillä olevat” todistajat mainitsivat bensiinimoottorit, mutta hän kykenee nimeämään vain kaksi: Fuchsin (vain Sobiborin kohdalla) ja Rederin, joka sanoi, että pakokaasu johdettiin avoimeen ilmaan! [21]Tähän lisäisin, että tämä naurettavan blogikirjoittaja S. Romanovin esittämä väite (”diesel-asia on epärelevantti”) paljastaa tämän henkilön nyrjähtäneen mielenlaadun: Aktion Reinhardt-holokaustista ei ole olemassa minkäänlaista dokumentaarista tai materiaalista todistusaineistoa, ja luotettavat todistajatkin puuttuvat kokonaan (sillä kuinka voidaan luottaa todistajiin, jotka ”yksinkertaisesti erehtyivät” murha-aseesta?), mutta silti Aktion Reinhardt-holokausti on todistettu ja kiistämätön tosiasia! Toisin sanoen: Pilarit, joiden varassa rakennelma ennen pysyi pystyssä, ovat hävinneet, mutta rakennelma on yhä pystyssä, tai pikemminkin se leijailee ilmassa! Mikä ihme!
Voisiko olla mahdollista, että David Irving on tietämätön dieselkaasukammiotarinan mielettömyydestä? Ei, se ei ole mahdollista. Vuoden 1983 revisionistisessa konferenssissa, johon Irving osallistui, Friedrich Berg piti esitelmän, joka jo sisälsi lähes kaikki ne argumentit, jotka on esitetty hänen vuoden 2003 artikkelissaan [22]. Irving, joka piti puheensa samana päivänä kuin Berg, sanoi:
Minun on sanottava, että Friedrich Bergin aiemmin tänä iltapäivänä pitämä esitelmä on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hänen esitelmässään oli paljon asioita, jotka olivat hyvin vaikuttavia. [23]Siis jo 1983 Irving tiesi, että dieselpakokaasutarina on pötyä! Siksi hänen on nyt pakko sanoa, että ei ole todistettu, että (väitetty) joukkomurha olisi tapahtunut kaasulla, ja että tämä asia on ”erittäin kiistanalainen”.
Tuhoamislegendan kehittyminen
Melkein heti sen jälkeen kun kolme Reinhardt-leiriä oli otettu käyttöön, juutalaiset ja puolalaiset ryhmät alkoivat levittää kaikenlaisia mielikuvituksellisia huhuja näissä leireissä tapahtuvista joukkosurmista. Näiden tarinoiden tuntemus on erittäin tärkeää sen ymmärtämiseksi, kuinka nykyisin vallitseva historiallinen tulkinta näistä leireistä on syntynyt ja kuinka uskottava se on.
Aloittakaamme Belzecistä. Itseään ”silminnäkijäksi” kutsuvan Jan Karskin mukaan juutalaisia tuhottiin Belzecissä sammuttamattomalla kalkilla junissa [24]. Useimmat ”todistajat” kuitenkin kertoivat tappamistavaksi sähkön. 10.7.1942 Puolan Lontoossa oleva pakolaishallitus sai seuraavan raportin:
Erään Belzecissä työskentelevän saksalaisen henkilön antaman tiedon mukaan teloituspaikka on Belzecissä aseman lähellä - - Astuttuaan ulos junasta miehet menevät oikealla oleviin ja naiset vasemmalla oleviin parakkeihin riisuutumaan mennäkseen, kuten sanotaan, suihkuun. Sitten ryhmät menevät yhdessä kolmanteen parakkiin, jossa on sähköinen levy, ja teloitus tapahtuu siellä. [25]Eräässä Tukholmassa vuonna 1944 julkaistussa ja englanniksi vuotta myöhemmin käännetyssä kirjassa unkarinjuutalainen Stefan Szende kuvasi, kuinka miljoona juutalaista oli tapettu Belzecissä sähköllä ”teloitusrakennuksen maanalaisissa tiloissa”:
Kun junalastilliset alastomia juutalaisia saapuivat, heidät paimennettiin suureen halliin, johon mahtui useita tuhansia ihmisiä. Tässä hallissa ei ollut ikkunoita, ja sen lattia oli metallia. Kun kaikki juutalaiset olivat sisällä, tämän hallin lattia laskeutui kuin hissi sen alapuolella olevaan suureen vesisäiliöön, kunnes juutalaiset olivat vyötäisiään myöten vedessä. Sitten metallilattiaan lähetettiin voimakas sähkövirta, ja muutamassa sekunnissa kaikki juutalaiset, tuhansia kerrallaan, olivat kuolleet. [26]Saksalaisten Puolan-rikoksia koskevassa raportissaan, jonka neuvostoliittolaiset esittivät Nürnbergin oikeudenkäynnissä, Puolan hallitus kirjoitti seuraavaa Belzecistä:
Vuoden 1942 ensimmäisinä kuukausina saatiin raportteja, että tässä leirissä rakennettiin erityisiä laitoksia juutalaisten joukkomestaamista varten. Verukkeella, että heidät viedään suihkuun, heidät riisuttiin kokonaan ja työnnettiin rakennukseen. Voimakas sähkövirta kulki tämän rakennuksen lattian läpi. [27]Sobiborista kerrotut kauhutarinat olivat varsin kirjavia. Kun juutalainen todistaja Zelda Metz väitti, että tässä leirissä juutalaiset ”tukahdutettiin kloorilla” [28], niin neuvostoliittolainen todistaja Alexander Pechersky kuvaili väitettyä joukkomurhaa näin:
Kun kaikki ovat astuneet sisään, ovet suljetaan jysähtäen. Raskasta mustaa ainetta tulee pyörteisenä alas katossa olevista aukoista. Kuuluu voimakasta kirkunaa, mutta ei kovin kauan, koska ne muuttuvat haukkoviksi, tukahtuneiksi hengenvedoiksi ja kouristuksiksi. [29]Treblinkan tapaus on vieläkin opettavaisempi. Vaikka jotkut varhaisimmat todistajat todella mainitsivat kaasukammiot, kukaan heistä ei väittänyt, että murha-ase olisi dieselmoottori. 17.8.1942 puolalainen maanalainen sanomalehti Informacja Biezaca puhui liikkuvasta kaasukammiosta, joka kulki joukkohautojen reunoilla [30]. Kolme viikkoa myöhemmin, syyskuun 8. päivänä, sama lehti kuvasi väitettyjä kaasutuksia näin: Uhreja kaasutettiin hidasvaikutteisella kaasulla, ja sen jälkeen he tulivat pois kaasukammiosta, kävelivät joukkohautojen luo, pyörtyivät ja putosivat hautoihin. [31] Kuitenkin tärkein todistajien kuvaama tappamistapa oli kuuma höyry. 15.11.1942 Varsovan gheton vastarintaliike julkaisi pitkän raportin, jossa se totesi, että heinäkuun lopun ja marraskuun alun välisenä aikana kaksi miljoonaa juutalaista oli teloitettu Treblinkassa höyrykammioissa. [32]
Elokuussa 1944 puna-armeija valtasi Treblinkan alueen, ja neuvostoliittolainen komissio kuulusteli leirin entisiä asukkeja. Kumman murha-aseen se valitsisi – kaasun vai höyryn? Itse asiassa se ei valinnut kumpaakaan vaan väitti raportissaan, että kolme miljoonaa ihmistä oli tapettu Treblinkassa pumppaamalla ilma pois teloituskammioista! [33] Syyskuussa 1944 kauhupropagandan ammattilainen, juutalainen Wassili Grossman, kunnioitti Treblinkaa vierailullaan. ”The Hell of Treblinka” (”Treblinkan helvetti”)-nimisessä pamfletissaan Grossman vahvisti kolmen miljoonan uhrin luvun. Koska hän ilmeisesti ei tiennyt, mikä kolmesta tappamistavasta (höyry, kaasu, ilman pumppaaminen pois kammioista) lopulta voittaisi, hän viisaasti mainitsi ne kaikki kirjasessaan. [34]
Nürnbergin oikeudenkäynnissä saksalaisten syyttäjät valitsivat höyryversion. 14.12.1945 Puolan hallitus julkaisi dokumentin, jonka neuvostoliittolaiset esittivät Nürnbergissä ja jonka mukaan ”useita satoja tuhansia ihmisiä” oli tuhottu Treblinkassa höyryn avulla [35]. Mutta vuonna 1946 virallinen versio muuttui. Koska ei ollut ensinkään uskottavaa, että saksalaiset olisivat käyttäneet monia aivan erilaisia tappamismetodeja kolmessa Reinhardt-leirissä, höyrykammiot, sähköiset tappamislaitokset jne. siirrettiin historian roskapönttöön ja korvattiin dieselmoottoreilla. Syy tähän valintaan oli epäilemättä Gerstein-raportti. Vuoden 1946 alkupuolella tämä raportti – jota ranskalainen revisionisti Henri Roques analysoi loistavasti vuosikymmeniä myöhemmin [36] – oli kokonaan vienyt historioitsijoiden huomion, ja Gerstein, joka väitti olleensa todistamassa juutalaisten kaasutusta Belzecissä, oli todennut murha-aseeksi dieselmoottorin. Näin dieselkaasukammiomyytti sai syntynsä.
Olisi varsin mielenkiintoista nähdä, kuinka älyllinen jättiläämme, blogikirjoittaja S. Romanov, reagoisi, jos hänelle esitettäisiin kaikkien näiden silminnäkijöiden lausunnot. Todennäköisimmin hän väittäisi, että todellisuudessa todistajat olivat nähneet bensiinimoottorin mutta valitettavasti eivät tunnistaneet sitä oikein. Ensimmäinen todistaja oli tunnistanut sen junanvaunuksi, jonka lattialle oli levitetty sammuttamatonta kalkkia, toinen erään parakin sähköiseksi levyksi, kolmas valtavan maanalaisen altaan sähköiseksi levyksi, neljäs katoksi, jossa olevien aukkojen kautta kaadettiin mustaa nestettä, viides liikkuvaksi kaasukammioksi, joka kulki joukkohautojen reunoilla, kuudes höyryä tuottavaksi boileriksi, seitsemäs pumpuksi, jonka avulla ilma pumpattiin pois kammioista, ja kahdeksas dieselmoottoriksi! Mutta nämä vähäiset erot olivat täysin epäoleellisia, koska Aktion Reinhardt-holokausti oli todistettu historiallinen tosiasia!
Tunteeko David Irving näitä silminnäkijäraportteja? Jos hän ei lue revisionistista kirjallisuutta, hän ei voi mitenkään tuntea niitä, koska niitä ei koskaan mainita virallisessa kirjallisuudessa. Reinhardt-leireistä kirjoittamassaan ”standarditeoksessa” Yitzhak Arad esittää otteen Varsovan gheton vastarintaliikkeen raportista mutta häpeämättömästi vääristelee tekstin korvaamalla kiusalliset ”höyrykammiot” ”kaasukammioilla”! [37] Jos Irving on lukenut revisionistista kirjallisuutta, hän kyllä tuntee nämä naurettavat tarinat, mutta hän ei todellakaan voi sanoa niistä juuri mitään.
Treblinkan kaivausten tulokset (1945)
Yleisesti myönnetään, ettei yhdessäkään Reinhardt-leirissä ollut krematorioita. Holokaustihistorioitsijoiden mukaan kaasutettujen juutalaisten ruumiit poltettiin ulkoilmassa vuonna 1943. Tämä seikka yksin riittää tekemään virallisesta versiosta erittäin epätodennäköisen alusta lähtien. Kaikissa ”normaaleissa” keskitysleireissä, sellaisissa kuin Dachaussa ja Buchenwaldissa, joissa ei väitetä tapahtuneen joukkomurhia, oli krematorioita, joten mikseivät saksalaiset rakentaneet krematorioita ”tuhoamisleireihin”, joissa ne olisivat olleet sata kertaa tarpeellisempia?
Useiden kremaatiokokeiden (polttokokeiden) perusteella Carlo Mattogno arvioi, että 45-kiloisen ihmisruumiin polttamiseen tarvitaan 160 kiloa puuta [38]. Hän laskee, että 870 000 ruumiin polttamisesta olisi jäänyt 1 950 tonnia ihmistuhkaa ja 11 100 tonnia puutuhkaa. Tuhkan kokonaistilavuus olisi ollut noin 48 000 kuutiometriä. Koska ihmisen hampaita ja luita ei voi hävittää kokonaan ulkona suoritetuissa polttamisissa, suunnaton määrä hampaita ja luunkappaleita olisi ollut hajallaan entisen leirin alueella.
Jos neuvostoliittolaiset ja puolalaiset olisivat löytäneet edes 10% näistä tuhkista, hampaista ja luufragmenteista, heillä olisi ollut hyvin raskauttavat todisteet saksalaisia vastaan. He olisivat kutsuneet paikalle kansainvälisen komission – aivan kuten saksalaiset olivat tehneet löydettyään Katynin joukkohaudat – ja esittäneet rikosteknisten tutkimusten tulokset Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Heidän ei olisi ollut pakko turvautua ”höyrykammio”-hölynpölyyn.
Marraskuussa 1945 tuomari Zdzislaw Lukaszkiewiczin johtama tutkijaryhmä suoritti kaivauksia entisen Treblinkan leirin alueella ja kirjoitti sen jälkeen raportin, joka julkaistiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin! [39] Kaivausten ensimmäisenä päivänä kaivajat löysivät ”suuren määrän puolalaisia, neuvostoliittolaisia, saksalaisia, itävaltalaisia ja tšekkiläisiä kolikkoja ja kannujen ja vatien fragmentteja” mutta eivät ihmisjäännöksiä. Toisena päivänä he löysivät ”kaikenlaisia pöytäastioita, erilaisia talousesineitä, vaateriekaleita, suuren määrän enemmän tai vähemmän vaurioituneita puolalaisia dokumentteja, erään saksanjuutalaisen pahoin vahingoittuneen henkilökortin ja lisää kolikkoja”. Kolmantena päivänä he löysivät ”huomattavan määrän ihmistuhkaa ja ihmisjäännöksiä”. Neljäntenä päivänä he löysivät ”erilaisten ruokailuvälineiden kappaleita, suuren määrän vaateriekaleita, kreikkalaisia, slovakialaisia ja ranskalaisia kolikkoja ja neuvostoliittolaisen passin jäännöksiä”. Marraskuun 13. päivänä Lukaszkiewicz määräsi kaivaukset lopetettaviksi, koska hänen mielestään ”oli epätodennäköistä”, että löytyisi lisää hautoja.
Se, että puolalaiset löysivät edes jonkin verran ihmisjäännöksiä, ei tule yllätyksenä kenellekään. Höflen dokumentin mukaan vuonna 1942 Treblinkaan lähetettiin 713 355 juutalaista, ja pakkosiirrot jatkuivat elokuuhun 1943 saakka, vaikkakin paljon hitaammassa tahdissa. Näissä olosuhteissa on täysin odotettavaa, että useita tuhansia pakkosiirtolaisia kuoli leirissä.
Belzecissä suoritettujen arkeologisten porausten tulokset (1997-1998)
Vuonna 1997 USA:n Holocaust Memorial Museum (holokaustimuseo) ja vastaava puolalainen järjestö päättivät suorittaa arkeologisia porauksia ja kaivauksia entisen Belzecin leirin alueella. Työn suoritti professori Andrzej Kolan johtama arkeologiryhmä, ja Kola julkaisi tulokset vuonna 2000 [40]. Edellä mainitussa Belzec-kirjassaan Carlo Mattogno analysoi hyvin yksityiskohtaisesti Kolan raporttia, ja teen hänen analyysistään tässä yhteenvedon.
On itsestään selvää, että ainoa järjenmukainen metodi olisi ollut suorittaa kaivauksia koko entisen leirin alueella, mutta tämä oli juuri sitä, mitä Kola ja hänen ryhmänsä eivät tehneet. He toimivat seuraavalla tavalla: poraukset suoritettiin suunnitellulla alueella 5 metrin välein 8 metriä pitkällä poralla, jonka läpimitta oli 65 millimetriä. Kaiken kaikkiaan suoritettiin 2 277 porausta, ja 236:ssa niistä löydettiin joukkohautoja. Tällä tavalla saatuja maanäytteitä analysoitiin niiden sisällön määrittämiseksi. Tutkimuksessa löydettiin 33 hautaa leirin kahdella eri alueella. Hautojen kokonaispinta-ala oli 5 919 neliömetriä ja kokonaistilavuus 21 310 kuutiometriä.
Vaikka Kola ja hänen ryhmänsä eivät löytäneet pelkästään ihmistuhkaa ja luufragmentteja vaan myös tietyn määrän polttamattomia ruumiita, he jostain selittämättömästä syystä jättivät kaivamatta ne esiin. Heidän kirjassaan on valokuvia heidän leirin alueelta tekemistään löydöksistä. Valokuvissa on täysin merkityksetöntä roinaa: hevosenkenkiä, avaimia, riippulukkoja, purnukoita, saksia, kampoja, kolikkoja ja pulloja, mutta yhdessäkään valokuvassa ei ole ruumista tai ruumiin osaa!
Kokemusperäisen tiedon perusteella joukkohautaan mahtuu enintään 8 ruumista kuutiometrille, jos oletetaan, että kolmannes niistä on lapsia. Teoreettisesti Belzecin hautoihin olisi siis mahtunut 170 000 ruumista (21 310 kuutiota x 8). Jos näin todella olisi ollut, revisionistien olisi pakko myöntää, että Belzec todella oli ollut tuhoamisleiri, sillä 170 000 ihmistä ei mitenkään ole voinut kuolla ”luonnollisista syistä” leirissä, joka oli olemassa vain 9,5 kuukauden ajan. Toisaalta Belzec ei olisi ollut kokonaan tuhoamisleiri: Höflen dokumentin mukaan 434 000 ihmistä pakkosiirrettiin sinne, ja jos 170 000 heistä tapettiin siellä, loput 264 000 olisivat lähteneet leiristä elävinä.
Todellisuudessa 170 000 ruumiin kapasiteettiluku perustuu kahteen täysin epärealistiseen olettamukseen: maksimaaliseen hautojen pinta-alaan ja tilavuuteen ja maksimaaliseen ruumiiden tiheyteen niissä. Ensimmäisestä kohdasta Kola huomautti:
Ensimmäisellä alueella oli todennäköisesti pienempiä vierekkäisiä hautoja sulautunut suuremmiksi haudoiksi, kun niitä erottavat maaseinämät olivat tuhoutuneet - - Arkeologisissa rakenteissa oli tapahtunut lisää rikkoutumista siitä syystä, että pian sodan jälkeen paikalliset ihmiset arvoesineitä etsiessään suorittivat laajamittaisia kaivauksia. Tämä seikka tekee arkeologeille vaikeaksi määrittää tarkasti hautakuoppien rajat. [41]Jo vuonna 1946 Zamoscin kaupungin syyttäjä oli todennut, että leirin alue oli
kauttaaltaan kaivettu ylös, kun alueen väestö oli etsinyt sieltä arvoesineitä. [42]Mitä toiseen kohtaan tulee, niistä 236 näytteestä, jotka liittyivät hautoihin, 99:ssä ei ollut ihmisjäännöksiä lainkaan, ja jäljellä olevista 137 näytteestä yli puolessa oli vain hyvin ohut kerros ihmistuhkaa. Carlo Mattogno päättelee:
Vaikka on mahdotonta näyttää toteen kuolemien määrää, edellä sanotusta voidaan kuitenkin päätellä, että suuruusluokka on useita tuhansia, ehkä jopa joitakin kymmeniä tuhansia. [43]Itse pidän jälkimmäistä lukua (”joitakin kymmeniä tuhansia”) äärimmäisen epätodennäköisenä, vaikka en voi sulkea sitä pois absoluuttisella varmuudella. Ehkä useita tuhansia juutalaisia kuoli Belzecissä.
Sobibor ja tieteellinen raportti, jota ei koskaan kirjoitettu
Kolmannesta Reinhardt-leiristä, Sobiborista, nuori ja lahjakas revisionisti Thomas Kues antaa seuraavaa tietoa:
Eräässä artikkelissa, joka julkaistiin The Scotsman-lehdessä 26.11.2001, kerrotaan, että puolalainen arkeologi A. Kola ja hänen tutkijaryhmänsä ovat löytäneet seitsemän joukkohautaa Sobiborin alueelta - - Vaikka seitsemän vuotta on kulunut siitä, kun porausten ja kaivausten on sanottu tapahtuneen, niistä ei ole ilmestynyt yhtäkään artikkelia, selontekoa tai tieteellistä raporttia, ei englanniksi, puolaksi eikä millään muullakaan kielellä. [44]Miksei ”yhtäkään artikkelia, selontekoa tai tieteellistä raporttia” ole julkaistu porausten ja kaivausten tuloksista, ”ei englanniksi, puolaksi eikä millään muullakaan kielellä”? Vastaus tähän kysymykseen on itsestään selvä!
Kaksi tärkeää dokumenttia, jotka Irving tietoisesti jättää huomiotta
Yllä mainittujen tosiasioiden valossa Reinhardt-leirit eivät mitenkään ole voineet olla tuhoamisleirejä. Ne eivät ole voineet olla myöskään työleirejä, koska ne olivat aivan liian pieniä, jotta niihin kuljetetut valtavat ihmismäärät olisivat mahtuneet niihin. Jäljelle jää vain yksi mahdollisuus: Treblinka, Belzec ja Sobibor olivat kauttakulkuleirejä. Tämä johtopäätös käy yksiin niiden lukuisten saksalaisten sodanaikaisten dokumenttien kanssa, jotka puhuvat juutalaisten ”evakuoinnista” tai ”karkottamisesta” itään. Se käy yksiin myös kahden tärkeän Belzeciä ja Sobiboria koskevan dokumentin kanssa, jotka David Irving tietoisesti jättää huomiotta, koska ne ovat ristiriidassa hänen teesinsä kanssa.
17.3.1942 Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija Fritz Reuter laati muistion, jossa hän kertoi edellisenä päivänä käymästään keskustelusta SS-Hauptsturmführer (kapteeni) H. Höflen kanssa, joka oli juutalaisten siirtämistä Lublinin piirissä hoitava asiamies. Reuter kirjoitti:
Olisi hyvä jakaa Lublinin piiriin tulevat juutalaiskuljetukset jo lähtöasemalla työkykyisiin ja työkyvyttömiin - - Kaikki työkyvyttömät juutalaiset ohjataan Belzeciin, joka on uloin raja-asema Zamoscin piirissä. Hauptsturmführer Höfle aikoo rakentaa suuren leirin, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan rekisteröidä kortistointimenetelmällä ammatin mukaan ja josta heitä voidaan tilata - - Lopuksi hän (Höfle) totesi, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzecin pääteasemalle päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin. [45]Tämän dokumentin tarkoituksesta ei voi olla minkäänlaista epäselvyyttä: työkyvyttömät juutalaiset karkotettaisiin Kenraalikuvernementista ja pakkosiirrettäisiin vallatuille itäisille alueille. Lause, jossa sanotaan Belzecin olevan ”uloin raja-asema Zamoscin piirissä”, on mielekäs vain rajan taakse tapahtuvan karkottamisen yhteydessä. Sobiborin tavoin Belzec sijaitsi Kenraalikuvernementin itäisimmässä osassa lähellä Ukrainan rajaa.
Tietenkin David Irving voisi väittää, että Reuter käytti peitekieltä ja että ilmaus ”menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin” oli peitekielinen ilmaus, joka tarkoitti ”tapetaan Belzecissä”, mutta en neuvoisi häntä tekemään niin, sillä se olisi liian naurettavaa.
15.7.1943 Heinrich Himmler antoi määräyksen:
Sobiborin kauttakulkuleiri on muutettava keskitysleiriksi. [46]Sobiboria kutsuttiin siis virallisesti kauttakulkuleiriksi (saks. Durchgangslager).
Kaikki kolme Reinhardt-leiriä olivat kauttakulkuleirejä
31.7.1942 Valko-Venäjän valtakunnankomissaari Wilhelm Kube lähetti vallattujen itäisten alueiden valtakunnankomissaari Heinrich Lohselle sähkeen, jossa hän protestoi sitä, että 1000 Varsovan juutalaista oli pakkosiirretty Minskiin [47]. Koska juutalaisten pakkosiirto Varsovan ghetosta oli alkanut kahdeksan päivää aikaisemmin ja koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tuolloin Varsovan juutalaiset pakkosiirrettiin Treblinkaan, Kuben mainitsemat 1000 juutalaista on täytynyt pakkosiirtää Minskiin Treblinkan kautta. 17.8.1942 maanalainen puolalainen sanomalehti Informacja Biezaca raportoi, että 2000 taitavaa juutalaista työtekijää oli pakkosiirretty elokuussa Varsovasta Smolenskiin [48]. 7.9.1942 sama sanomalehti ilmoitti, että 4000 henkilöä oli lähetetty kahdessa kuljetuksessa työhön sotaponnisteluiden kannalta tärkeisiin Brzescin ja Malachowiczen tehtaisiin. [49]
Olen tietoinen siitä, että nämä luvut edustavat vain pientä osaa niistä juutalaisista, jotka kuljetettiin Treblinkaan, ja että revisionismin vastustajat väittävät, että nämä tapaukset olivat ”poikkeuksia”. Mutta joka ikinen juutalainen, joka lähti Treblinkasta tai kahdesta muusta Reinhardt-leiristä elävänä, antaa iskun virallista versiota vastaan, jonka mukaan ne olivat ”puhtaita tuhoamiskeskuksia”, joissa kaikki juutalaiset ikään ja terveydentilaan katsomatta kaasutettiin heti saavuttaessa. Jos revisionismin vastustajat kutsuvat yllä mainittuja tapauksia ”poikkeuksiksi”, meillä on oikeus kysyä heiltä, kuinka monta muuta sellaista ”poikkeusta” oli olemassa.
Tietty määrä juutalaisia lähetettiin Reinhardt-leireistä Majdanekiin ja Auschwitziin. Zofia Leszczynska, puolalainen historioitsija, jota tuskin voi syyttää revisionistisympatioista, raportoi, että lokakuussa 1942 1700 juutalaista lähti Belzecistä Majdanekiin [50]. Tämä tosiasia horjuttaa vakavasti virallista versiota, jonka mukaan alle kymmenen juutalaista selviytyi elossa Belzecistä.
Eräässä ”Majdanekin juutalaisia” koskevassa artikkelissaan juutalaiset historioitsijat Adam Rutkowski ja Tatiana Berenstein toteavat:
Jotkut Varsovasta lähteneet kuljetukset tulivat Lubliniin Treblinkan kautta, jossa tapahtui pakkosiirrettävien valikointi. [51]Viralliselle historiankirjoitukselle tämä tosiasia on suorastaan kuolettava! 30.4.1942 saapui 305 juutalaisen kuljetus Treblinkasta Majdanekiin. Yksi näistä juutalaisista, Samuel Zylbersztain, kirjoitti myöhemmin raportin kovasta kohtalostaan [52]. Selviydyttyään elossa Treblinkan ”tuhoamisleiristä” ja Majdanekin ”tuhoamisleiristä” Zylbersztain oli selviytynyt elossa vielä kahdeksasta ”normaalista keskitysleiristä”. Hän on siis elävä todiste siitä, että saksalaiset eivät tuhonneet juutalaisia vankeja.
Seikkaperäisimmän Sobiborista kirjoitetun kirjan tekijä [53], hollanninjuutalainen Julius Schelvis, oli itse tämän leirin asukki. Hän luonnollisesti esittää Sobiborin kuolemantehtaana, mutta hänen kuvauksensa perustuvat yksinomaan siihen, mitä hän on kuullut muilta tai mitä hän on lukenut kirjoista, sillä hän oli leirissä vain muutaman tunnin. Sobiborista hänet siirrettiin Lubliniin (Majdanekiin) ja myöhemmin Auschwitziin, josta hän lopulta palasi Hollantiin. Schelvis ei ollut yksittäinen tapaus: ainakin 700 muuta hollanninjuutalaista siirrettiin Sobiborista työleireihin, ja jotkut heistä palasivat kotiin Auschwitzin kautta – tässä jälleen yksi ”tuhoamisleiri”, jossa saksalaiset ilmeisesti unohtivat ”kaasuttaa” heidät. [54]
Tsekinjuutalaisen Minna Grossovan tapaus on erityisen merkittävä: tämä syyskuussa 1874 syntynyt nainen pakkosiirrettiin Treblinkaan 19.10.1942. Vaikka Treblinkan väitetään olleen ”puhdas tuhoamisleiri”, jossa jopa työkykyiset juutalaiset kaasutettiin heti saavuttaessa, rouva Grossovaa ei kaasutettu vaan hänet siirrettiin Auschwitziin, jossa ”holokausti”-taruston mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset lähetettiin heti ”kaasukammioihin” ilman rekisteröintiä. Täälläkään rouva Grossovaa ei kaasutettu, vaan hänet rekisteröitiin asianmukaisesti. Hän kuoli 30.12.1943 [55]. Ortodoksisen holokaustitarinan kannalta tämän naisen kohtalo on täysin selittämätön.
Se tosiasia, että vain melko harvasta Reinhardt-leireistä muualle suuntautuneesta juutalaiskuljetuksesta on olemassa dokumentteja, voidaan selittää varsin helposti. Jo vuonna 1945 toisen maailmansodan voittajat päättivät tehdä juutalaisten tuhoamislegendasta kuolemattoman, ja voimme hyvällä omallatunnolla olettaa, että lukemattomia dokumentteja, jotka ovat ristiriidassa virallisen totuuden kanssa, on joko kätketty tai tuhottu. Nyt jotkut saattavat esittää minua vastaan syytöksen, että turvaudun samaan temppuun kuin ortodoksihistorioitsijat, jotka väittävät, että teloituskaasukammioista ei ole olemassa dokumenttitodistusaineistoa, koska ”saksalaiset tuhosivat dokumentit”, mutta sellainen syytös olisi perusteeton, koska väitteeni on paljon lujemmalla pohjalla. Jos olisi olemassa vain yksi dokumentti, joka todistaisi juutalaisten kaasutukset, myöntäisin heti, että muitakin on saattanut olla, mutta vaikka 64 vuotta on kulunut sodan päättymisestä, sellaista dokumenttia ei ole löytynyt. Toisaalta olemme nähneet, että on olemassa dokumentteja, jotka todistavat, että juutalaisia lähetettiin Reinhardt-leireistä muualle – ja jokaista sellaista dokumenttia kohti on saattanut olla sata muuta.
Kerran ”holokaustin kieltäjä”, aina ”holokaustin kieltäjä”
David Irving on hyvin älykäs mies, mutta valitettavasti hän on täysin moraaliton. Hänelle totuus on asia, josta voidaan neuvotella. Hän on valmis sanomaan mitä tahansa, jos se hänen mielestään edistää hänen uraansa.
Irving kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin häntä kutsuttiin televisiokeskusteluihin ja jolloin hänen kirjojaan arvosteltiin suosiollisesti ja ne kävivät hyvin kaupan. Hän haluaa, että nämä vanhat hyvät ajat palaavat. Toisaalta hän tietää, että läntistä maailmaa hallitsevat juutalaiset ja että häntä hyljitään niin kauan kuin juutalaiset kutsuvat häntä ”holokaustin kieltäjäksi”, ja siksi hän haluaa päästä eroon tästä leimasta hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan että odottaisi juutalaisvallan luhistumista (joka saattaa tai ei saata tapahtua hänen elinaikanaan), hän yrittää käydä juutalaisten kanssa kauppaa. Hänen ainoa todellinen ongelmansa on Auschwitz. Hän ei ole koskaan kiistänyt holokaustitarinan muita kohtia. Hän on aina väittänyt, että saksalaiset ampuivat suuren määrän juutalaisia itärintamalla (kirjan ”Treblinka – tuhoamisleiri vai kauttakulkuleiri?” kahdeksannesta luvusta hän voisi löytää pakottavat todisteet siitä, että Einsatz-joukkojen raportit, joiden väitetään todistavan sellaisen valtavan teurastuksen ja jotka Irving näyttää hyväksyvän enempiä kyselemättä, ovat hyvin kyseenalaisia, koska ne ovat ristiriidassa muiden saksalaisten dokumenttien kanssa eikä rikostekninen todistusaineisto tue niitä). Hän ei ole koskaan kiistänyt Reinhardt-leirien tai Majdanekin väitettyjä joukkomurhia. Hän on selvästi myöntänyt ”kaasuvaunujen” olemassaolon, joita on väitetty käytetyn Chelmnossa ja Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla. Mutta hän on niin usein ja niin äänekkäästi puolustanut revisionistista kantaa Auschwitzin kohdalla, että hänen ylpeytensä estää häntä perääntymästä tässä asiassa; korkeintaan hän on halukas myöntämään, että mahdollisesti joitakin kaasutuksia tapahtui Auschwitzissa rajoitetussa mittakaavassa.
Raul Hilbergin mukaan miljoona juutalaista menehtyi Auschwitzissa [56]. Koska niiden juutalaisten lukumäärä, jotka kuolivat Auschwitzissa niin kutsutuista ”luonnollisista syistä” (sairaus, uupumus jne.), ei voi mitenkään olla yli 100 000, siitä seuraa, että noin 900 000 juutalaisen on täytynyt kuolla tämän leirin ”kaasukammioissa”. Ja mitä Irving tekee? Hän väittää, että 2,4 miljoonaa juutalaista (eikä Hilbergin ilmoittamat 1,5 miljoonaa) murhattiin kolmessa Reinhardt-leirissä, Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa, ja tarjoaa näin juutalaisille täyttä kompensaatiota niistä noin 900 000 ”Auschwitzin kaasukammioiden uhrista”, jotka hän on ryöstänyt heitä.
Mutta David Irving on tehnyt laskelmansa ilman isäntäänsä. Ilmeisesti hän ei vieläkään ymmärrä ahdistajiensa mielenlaatua. Asettamalla Auschwitz-tarinan kyseenalaiseksi hän on juutalaisten kannalta katsottuna suorittanut pyhänhäväistyksistä kaikkein suurimman, koska Auschwitz on holokaustitarinan ydin, vaikka Hilbergin mukaan sen osuus ”holokaustin uhreista” on vähemmän kuin viidennes. Juutalaiset eivät koskaan anna Irvingille anteeksi tätä pyhäinhäväistystä. Vaikka hän yhtäkkiä väittäisi, että saksalaiset kaasuttivat miljoona juutalaista Majdanekissa ja kaksi miljoonaa Chelmnossa ja kolme miljoonaa Sobiborissa ja viisi miljoonaa Belzecissä ja kymmenen miljoonaa Treblinkassa ja että he ampuivat kaksikymmentä miljoonaa juutalaista Venäjän-rintamalla, siitä ei olisi mitään apua: juutalaiset ja heidän käsikassaransa yhä leimaisivat hänet ”holokaustin kieltäjäksi”. Tämä leima ei koskaan poistu niin kauan kuin juutalaiset hallitsevat läntistä maailmaa.
Varoitus David Irvingille
En tiedä, koska David Irvingin kauan kuulutettu kirja Heinrich Himmleristä julkaistaan, mutta pelkään, että tiedän jo sen ydinsanoman: Kyllä, holokausti todella tapahtui, miljoonia juutalaisia todella tuhottiin, mutta vain hyvin vähäinen osa heistä kaasutettiin Auschwitzissa. 2,4 miljoonaa juutalaista tapettiin jollakin tuntemattomalla tavalla Treblinkassa, Sobiborissa ja Belzecissä; 1-2 miljoonaa ammuttiin tai murhattiin kaasuvaunuissa Venäjän tappokentillä. Tästä rikoksesta Adolf Hitler ei kanna mitään vastuuta; sen määräsi ja organisoi Reichsführer SS Heinrich Himmler, joka jotenkin onnistui kätkemään tämä jättimäisen teurastuksen Führeriltään.
Koska Heinrich Himmlerillä on vain vähän ihailijoita jopa vannoutuneiden kansallissosialistien keskuudessa, Irving ilmeisesti pitää häntä ihanteellisena syntipukkina. Varoitan David Irvingiä, että sellaiset lausunnot johtavat vain hänen vähäisen uskottavuutensa lopulliseen häviämiseen. Pahinta kuitenkin on, että ne muodostavat vakavan herjauksen. Heinrich Himmler saattaa olla syyllinen moneen asiaan, mutta kenelläkään, ei edes David Irvingillä, ei ole oikeutta syyttää häntä sellaisen suunnattoman verilöylyn määräämisestä ja organisoimisesta, jota hän mitenkään ei ole voinut määrätä ja organisoida siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaista ei tapahtunut.
Neuvo David Irvingille
Kuten monet muut lahjakkaat miehet ennen häntä, David Irving on vajonnut syvälle, mutta se, joka on vajonnut, voi jälleen nousta. Neuvon David Irvingiä muistamaan vanhan ajatelman:
Tosiasiat ovat tyranneja, ne eivät siedä vähäisintäkään erimielisyyttä.Toivottavasti David Irving saa koottua kasaan tarvittavan rohkeuden kohdata tosiasiat ja vetää niistä väistämättömät johtopäätökset. Ei ole muuta tapaa, jolla hän voisi säilyttää kunniansa ja palauttaa uskottavuutensa.
VIITTEET
[1] David Irving, Hitler’s War, Wiking Press, New York 1977, s. 393.
[2] Robert Faurisson, “A Challenge to David Irving”, Journal of Historial Review, Volume 5, 1984.
[3] Fred Leuchter, An Engineering Report on the alleged “Gas Chambers” at Auschwitz, Birkenau and Majdanek, Poland, Samisdat Publishers, Toronto 1988.
[4] Deborah Lipstadt, Denying the Holocaust, Free Speech Press, New York 1994.
[5] Bundesarchiv Koblenz, R. 58/871.
[6] Ingrid Weckert, “’Massentötungen’ oder Desinformation?”, Historische Tatsachen, nro. 24, Verlag für Volkstum und Zeitgeschichtsforschung, Vlotho 1985. Ingrid Weckert, „Die Gaswagen“, teoksessa: Ernst Gauss (toim.), Grundlagen zur Zeitgeschichte, Grabert Verlag, Tübingen 1994.
[7] Pierre Marais, Les camions à gaz en question, Polémiques, Pariisi 1994.
[8] England and Wales High Court (Queen’s Bench Division), Decision David Irving v. Penguin Books Limited, Deborah E. Lipstadt, 7.11.
[9] Sama, 13.71.
[10] Theses and Dissertations Press, Chicago 2004.
[11] http://www.fpp.co.uk/
[12] Carlo Mattogno, Jürgen Graf, Treblinka – Extermination camp or transit camp? Theses and Dissertations Press, Chicago 2004.
[13] Raul Hilberg, Sonderzüge nach Auschwitz, Dumjahn, München 1981, s. 177.
[14] Sama, p. 181.
[15] NO-5194.
[16] Peter Witte, Stephen Tyas, “A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ‘Einsatz Reinhardt’ 1942”, julkaisussa: Holocaust and Genocide Studies, nro. 3, talvi 2001, s. 469 s.
[17] Michael Treguenza,”Das vergessene Lager des Holocaust”, teoksessa: I. Wojak, P. Hayes (toim.), „Arisierung“ im Nationalsozialismus, Volksgemeinschaft, Raub und Gedächtnis, Campus Verlag, Frankfurt am Main, New York 2000, s. 253.
[18] Raul Hilberg, Die Vernichtung der europäischen Juden, Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt a. M. 1997, s. 946.
[19] Teoksessa: Germar Rudolf (toim.), Dissecting the Holocaust, Theses and Dissertations Press, Chicago 2003.
[20] S. Romanov, “Why the diesel issue is irrelevant”.
http://holocaustcontroversies.blogspot.com/2006/06/why-diesel-issue-is-irrelevant.html
[21] Thomas Dalton, Debating the Holocaust, Theses and Dissertations Press, Chicago 2003, s. 110, 111.
[22] Friedrich Berg, “The Diesel Gas Chambers – Myth within the Myth”, Journal of Historical Review, Volume 5, 1984.
[23] David Irving, “On History and Historiography”, Journal of Historical Review, Volume 5, 1984.
[24] Jan Karski, Story of a Secret State, Houghton Mifflin Company, Boston 1944.
[25] Carlo Mattogno, Belzec…, s. 12.
[26] Stefan Szende, The Promise Hitler Kept, V. Gollancz, Lontoo 1945, s. 159 ss.
[27] URSS-93, s. 41 ss.
[28] N. Blumental (toim.), Dokumenty i materialy, vol. I, Lodz 1946, s. 211.
[29] Yuri Suhl, Ed essi si ribellarono. Storia della resistenza ebraica contro il nazismo, Milano 1969, s. 31.
[30] K. Marczweska, W. Wazniewski, “Treblinka w swietle Akt Delegatury Rzadu RP na Kraji”, julkaisussa: Biuletyn Glownej Komisji Badania Zbrodni Hitlerowskich w Polsce, volume XIX, Varsova 1968, s. 136 s.
[31] Sama, s. 138 s.
[32] Sama, s. 139-145.
[33] Venäjän Federaation Valtionarkisto, Moskova, 7021-115-9, s. 108.
[34] Wassili Grossman, "Die Hölle von Treblinka", teoksessa: Die Vernichtungslager Maidanek und Treblinka, Stern-Verlag, Wien 1945, s. 33.
[35] PS-3311.
[36] André Chelain (toim.), Faut-il fusiller Henri Roques?, Polémiques, Pariisi 1986.
[37] Yitzhak Arad, Belzec, Sobibor, Treblinka. The Aktion Reinhard Death Camps, Indiana University Press, Bloomington and Indianapolis 1987, s. 334, 335.
[38] Carlo Mattogno, Jürgen Graf, Treblinka – Extermination Camp or Transit Camp?, luku 4.
[39] Stanislaw Wojtczak, “Karny oboz pracy Treblinka I i osrodek zaglady Treblinka II”, julkaisussa: Biuletyn Glowney Komisji Badania Zbrodni Hitlerowskich w Polsce, Varsova 1975, volume XXVI, s. 183-185.
[40] A. Kola, Belzec: The Nazi Camp for Jews in the light of archeological sources: Excavations 1997-1999, The Concil for the Protection of Memory and Martyrdom, United States Holocaust Museum, Varsova ja Washington 2000.
[41] Sama, s. 65 s.
[42] Zentrale Stelle der Landesjustizverwaltungen, Ludwigsburg 252/59, vol. I, s. 1227.
[43] Carlo Mattogno, Belzec…, s. 91.
[44] http://www.codoh.com/newrevoices/nrtksgwl.html
[45] Jozef Kermisz, Dokumenty i materialy do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, vol. II: “Akce” i “Wysiedlenia”, Varsova-Lodz-Krakova 1946, s. 32 s.
[46] Dokumentti esitetty: Tovi Blatt, Sobibor. The forgotten revolt, H. E. P., Issaquah 1998, dokumentointi ilman sivunumeroita.
[47] Venäjän Federaation Valtionarkisto, Moskova, 7445-2-145, s. 80.
[48] Hoover Instituutin kirjasto ja arkistot, Stanford, “Report on conditions in Poland”, Annex No. 7, Box 29.
[49] K. Marczewska, W. Wazniewski, „Treblinka w swietle akt Delegatury...“, s. 137.
[50] Z. Leszczynska, „Transporty wiezniow do obozu na Majdanku“, Zeszyty Majdanka, IV, 1969, s. 189.
[51] Tatiana Berenstein, Adam Rutkowski, „Zydzi w obozie koncentracijnym Majdanek (1941-1944)“, Biuletyn Zydowskiego Instytutu Historycznego w Polsce, nro. 58, 1966, s. 16.
[52] Samuel Zylbersztain, „Pamietnik wieznia dziesieciu obozow“, Biuletyn Zydowskiego Instytutu Historycznego w Polsce, no. 68, Varsova 1968.
[53] Julius Schelvis, Vernichtungslager Sobibor, Metropol Verlag, Berliini 1998.
[54] Carlo Mattogno, Jürgen Graf, Treblinka…, s. 259-288.
[55] Terezinska Pametni Kniha, Terezinska Iniciativa, Melantrich 1995, s. 393.
[56] Raul Hilberg, Die Vernichtung der europäischen Juden, Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt a. M. 1997, s. 946.
4.6.2009
