Saksan taloushallinnollinen keskusvirasto WVHA (Wirtschafts-Verwaltungshauptamt der SS) antoi 10.11.1943 kaikille keskitysleireille seuraavan käskyn (kopio löytyy Mauthausen-museosta, Bundesministerium für Inneres, Wien, P 13/6):
Bei Lagerbesichtigungen sind die Bordelle und die Verbrennungsanlagen nicht zu zeigen. Zu den Besichtigungsteilnehmern darf über diese Einrichtungen auch nicht gesprochen werden. Hierfür ist die ausdrückliche Genehmigung des Reichsführers-SS erforderlich, die gegebenenfalls von hier aus eingeholt wird.Suomeksi:
Leirissä vieraileville ei tule näyttää bordelleja eikä polttolaitoksia. Niistä ei saa myöskään puhua vierailijoille. Tähän tarvitaan Reichsführer-SS:n (Himmlerin) nimenomainen lupa, joka sitten noudetaan täältä.Alkuperäinen käsky tässä linkissä (s. 34):
http://ia700405.us.archive.org/26/items/Pitlik-Herbert-Mauthausen-History/PitlikHerbert-Mauthausen-history200456S.Text.pdf
Kaasukammioita ei mainita! Nekö olisi saanut vapaasti näyttää? Tämä käsky kertoo koruttomalla tavalla, ettei yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ollut kaasukammioita! Jos olisi ollut, niin totta kai sellaisen murhalaitoksen näyttäminen ja siitä puhuminen olisi kielletty.
Vaikka tämä kyseinen asia jo tällaisenaan on selvä, se saa kuitenkin yhtä koruttomalla tavalla vielä vahvistuksen holokaustitahoilta (tahoilta, jotka väittävät, että holokausti tapahtui). ”Mauthausenin itävaltalaisen leiriyhteisön” julkaiseman kirjan ”Die Geschichte des Konzentrationslager Mauthausen” (”Mauthausenin keskitysleirin historia”) vuonna 1980 ilmestyneessä toisessa painoksessa väitetään (s. 240), että tuohon kiellettyjen paikkojen luetteloon olisivat kuuluneet myös ”kaasukammio”, ”sairaiden majoitustilat” ja ”vankilarakennus” ja että kyseinen käsky olisi annettu jo 10.9.1943.
Holokaustitahot pyrkivät siis kaksoispetoksella peittämään sen, että mainittu WVHA:n käsky osoittaa vastaansanomattomalla tavalla, ettei missään keskitysleirissä ollut kaasukammioita. Petollisesti ”kaasukammio” ja nuo kaksi muuta paikka lisätään tuohon käskyyn, ja jottei petos paljastuisi, väärennetään myös käskyn antamisajankohta, jottei kukaan löytäisi tuota käskyä arkistoista! Tämä, että tällaiseen menettelyyn turvaudutaan, osoittaa, että holokaustitahot pitävät WVHA:n käskyä erittäin kiusallisena, ja siksi tässäkin on katsottu parhaaksi turvautua petokseen. Tämä taas osoittaa, että holokaustitahot tietävät itse varsin hyvin, ettei Saksan keskitysleireissä ollut teloituskaasukammioita.
FRED LEUCHTERIN TUTKIMUS
Mauthausenin väitetystä kaasukammiosta on olemassa tutkimuksia, ja esittelen seuraavassa Fred Leuchterin Dachaun, Mauthausenin ja Hartheimin linnan väitetyistä kaasukammioista vuonna 1989 tekemää tutkimusta (ns. ”Leuchterin toinen tutkimus”; jätän pois Dachauta koskevat kohdat mutta otan mukaan Hartheimin linnan, koska se liittyy läheisesti Mauthauseniin). Jo vuonna 1988 hän oli tutkinut Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin väitetyt teloituskaasukammiot (ns. "Leuchterin ensimmäinen tutkimus"). Leuchterin tutkimukset, joita on kaikkiaan neljä, löytyvät Fred Leuchterin, Robert Faurissonin ja Germar Rudolfin kirjasta ”The Leuchter Reports”,
http://www.vho.org/GB/Books/tlr/
ja tämä Leuchterin toinen tutkimus erikseen osoitteesta:
http://www.zundelsite.org/english/leuchter/report2/leucha.html ,
I Otteita prof. Faurissonin esipuheesta
Prof. Faurisson on kirjoittanut esipuheen tähän Leuchterin toiseen tutkimukseen, ja ennen varsinaista tutkimusta esitän siitä Mauthausenia ja Hartheimin linnaa koskevat kohdat. Faurisson kirjoittaa:
Vuonna 1988 Ernst Zündel pyysi Fred Leuchteria käymään Puolassa ja tekemään siellä tutkimuksen Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin ”väitetyistä teloituskaasukammioista”. Tämän Leuchterin ensimmäisen tutkimuksen johtopäätös oli täysin selvä: noissa kolmessa paikassa ei koskaan ollut sellaisia kaasukammioita.
Vuonna 1989 hän pyysi Leuchteria käymään Länsi-Saksassa ja Itävallassa ja tekemään siellä tutkimuksen Dachaun, Mauthausenin ja Hartheimin linnan ”väitetyistä teloituskaasukammioista”. Tämän toisen raportin johtopäätös on, kuten alla olevasta selviää, aivan yhtä selvä: noissa kolmessa paikassa ei koskaan ollut sellaisia kaasukammioita. - -
Länsi-Saksaan ja Itävaltaan suuntautuneella tutkimusretkellä olin mukana Leuchterin tutkimusryhmässä. - -
MAUTHAUSEN. Vain harva holokaustiuskovainen on puolustanut Mauthausenin pikkuruista kaasukammiota. Sitä on mahdoton puolustaa. Lähes puolen vuosisadan aikana vain kaksi henkilöä on todella yrittänyt saada meidät uskomaan siihen: itävaltalainen Hans Marsalek ja ranskalainen Pierre-Serge Choumoff. Eri julkaisuissaan he viisaasti pidättäytyvät julkaisemasta huoneen sisäpuolesta otettua todellista valokuvaa. Syy on yksinkertainen: huone näyttää aivan tavalliselta suihkuhuoneelta, eikä näkyvissä ole mitään, mikä saisi ajattelemaan, että se on ollut teloituskaasukammio kaikkine niine varusteineen, jotka olisivat olleet välttämättömiä. Marsalek ja Choumoff eivät yleensä näytä valokuvia; vain harvoin he ovat näyttäneet ulkopuolelta sen toisesta ovesta otetun valokuvan (kaksi ovea kaasukammioon, seikka, joka varmasti kaksinkertaistaisi kammion ilmatiiviinä pitämiseen liittyvät ongelmat) tai, joskus, he ovat antaneet lukijan heikosti nähdä pienen osan sisäpuolesta.
Käydessäni ensimmäisen kerran Mauthausenissa vuonna 1978 kysyin museon kahdelta virkailijalta, erityisesti johtajalta, espanjalaiselta entiseltä asukilta, miksei turisteille myytävien leiripostikorttien joukossa ollut yhtäkään, joka olisi kuvannut kaasukammiota. Vastaus oli: ”Se olisi liian julmaa.” Tämä on melko yllättävä vastaus, kun ajatellaan, että kaikki keskitysleirimuseot, myös Mauthausenin, tuovat mieleen ”kauhujen kammiot”, joita on nähtävillä messuilla ja näyttelyissä, ja kun ymmärretään, että eräänlainen ”natsisminvastaisuuden seksikauppa” on yksi ”Shoah Businessin” kukoistavimmeista tuotteista.
Tuon saman käynnin yhteydessä tahdoin myös tietää, mikseivät he pitäneet esillä, joko ”kaasukammiossa” itsessään tai museossa, mitään dokumenttia tai asiantuntijalausuntoa, joka vahvistaisi, että se, mikä näytti suihkuhuoneelta, oli itse asiassa kaasukammio. Leirin johtaja rohkeni vastata, että sellaisen asiantuntijalausunnon teksti on itse asiassa näytteillä ”kaasukammiossa” itsessään. Se ei ollut totta. Jouduttuaan tunnustamaan tämän hän kertoi minulle sitten jostakin asiantuntijalausunnosta, joka löytyisi Linzistä, mutta hän ei kertonut siitä enempää. On selvää, että jos sellainen asiantuntijalausunto olisi olemassa, se olisi julkaistu kaikissa Mauthausenia koskevissa teoksissa ja mainittu kaikissa ”holokaustia” koskevissa bibliografioissa.
Tutkiessamme Mauthausenia 10.4.1989 tapahtui eräs episodi, jossa oli mukana leirin virkailijoita. Tulimme paikalle varhain aamulla, jotta Fred Leuchter voisi ottaa näytteensä ilman liian suurta riskiä. Hän oli tuskin ennättänyt lopettaa työnsä (joka synnytti melkoisesti melua) kun vierailijaryhmiä alkoi kulkea ”kaasukammion” läpi. He olivat enimmäkseen koululaisia, joita kouluissa systemaattisesti opetetaan tuntemaan häpeää ja vihaa siitä, mitä edelliset saksalaiset ja itävaltalaiset sukupolvet muka tekivät sodan aikana (Itävalta on pahansuovan Simon Wiesenthalin valittu koti). Oppaat, joko museon virkailijat tai opettajat, puhuivat laajasti ”kaasukammiosta” ja sen toiminnasta ja antoivat populaarista ”holokaustikirjallisuudesta” löytyviä tavanomaisia ja tyypillisiä selityksiä, jotka ovat ristiriidassa keskenään monessa kohdin.
Sopimatta mitenkään asiasta etukäteen Mark Weber ja minä aloimme, Eugen Ernstin kameran käydessä, esittää kysymyksiä sille museon turistioppaalle, joka näytti korkea-arvoisimmalta paikalla olijoista. Oltuaan ensin hyvin varma itsestään miesparan oli lopulta kysymysten sadellessa myönnettävä, ettei kukaan tiennyt kovinkaan paljon siitä, kuinka tuo ”kaasukammio” oli toiminut. Kävi ilmi, että vuosien mittaan tarina oli saanut hyvin erilaisia muotoja. He olivat esittäneet vierailijoille kolme peräkkäistä ja keskenään ristiriitaista versiota kaasutusprosessista:
Versio 1. Kaasu tuli katosta suihkupäiden kautta (ovat edelleen olemassa). Virkailijan mukaan tämä versio hylättiin, kun ihmiset huomasivat, että uhrit olisivat yksinkertaisesti voineet käsillään peittää suihkupäät ja estää niin kaasun leviämisen, koska katto oli matalalla.
Versio 2. Kaasu tuli sisään katosta ja johdettiin ulostuuletusprosessin aikana ulos jonkinlaisen savupiippuaukon kautta, joka on yhä olemassa länsipuolella; virkailija ei osannut kertoa, miksi tämäkin tarinan versio oli täytynyt hylätä.
Versio 3. Kaasu tuli itäseinällä n. 80 cm:n korkeudella lattianrajasta sijainneen ohuen rei’itetyn putken kautta. Se tuli siis suoraan vastapäätä sitä huoneen osaa, jossa se oli ollut versiossa 2. Tuosta putkesta ei ole enää mitään jälkiä, ei myöskään aukosta, jonka kautta sen sanotaan tulleen viereisestä huoneesta, jossa kaasua tuotettiin. Viereinen huone on täysin tyhjä eikä siinä ole mitään, mikä osoittaisi, mihin sitä on käytetty.
Tämä kaikki oli jo hämmentävää, mutta ehkä kaikkein hämmentävin asia oli se, että kaasukammion sisällä olleessa metallikyltissä annettu selitys oli kokonaan version 2 mukainen. Mainitsin tästä virkailijalle, joka selitti, että kyltin teksti oli erehdys ja ettei siinä kuvattu menetelmä ollut enää oikea.
Havaitsin, että versiossa 3, jota nykyisin pidetään autenttisena, oli se ongelma, että se oli fysikaalisesti erittäin epätodennäköinen. Koska rei’itetty putki sijaitsi 80 cm lattianrajan yläpuolella, ”kaasukammioon” tungettujen uhrien ruumiit olisivat tukkineet sen, vaikka se olisi ollut osittain upotettu seinään, jotta se kestäisi sisällä olleiden ruumiiden paineen. Kuinka kaasu olisi päässyt leviämään normaalisti ”kaasukammiossa”, niin että se olisi tappanut kaikki uhrit kaikkialta huoneesta? Virkailija sanoi lopulta, ettei hän ollut tiedemies ja että hänen antamansa selitys oli kirjasta, jonka oli kirjoittanut – Hans Marsalek.
Muutama minuutti sen jälkeen kun museon turistiopas oli lähtenyt, paikalle saapui kaksi poliisia, jotka käskivät meidän lopettaa kaikki filmaaminen. He ilmoittivat meille, että voisimme ottaa valokuvia Mauthausenissa kaikkialta muualta paitsi ”kaasukammiosta” ja krematoriouunista! Kuitenkaan missään ei ollut ilmoitusta, jossa turisteja olisi informoitu tästä. Joka tapauksessa tuhannet kävijät ovat valokuvanneet näitä kahta paikkaa ilman mitään leiriviranomaisten varoituksia.
Mauthausenissa minulla oli tunne, että leirin virkailijat elivät jonkinlaisessa piiritysmielialassa. Heitä näyttivät ahdistavan revisionismin eteneminen Itävallassa ja sellaisten henkilöiden kuin Emil Lachout, Gerd Honsik ja Walter Ochensberger revisionistinen työ (ohimennen haluaisin osoittaa kunnioitusta erään toisen itävaltalaisen, Franz Scheidlin, muistolle. 1960-luvulla hän julkaisi omalla kustannuksellaan kokonaisen sarjan tutkimuksia, joilla oli yhteinen otsikko ”Geschichte der Verfemung Deutschlands” [”Saksan hyljeksinnän historia”]. Se on jäänyt melko tuntemattomaksi, jopa monille revisionisteille).
[VL:n lisäys: Scheidlin kirjat löytyvät osoitteesta http://www.vho.org/D/gdvd_2/index.html]
HARTHEIMIN LINNA. Hartheimin linna näkyy jo kaukaa, sillä se sijaitsee keskellä tasankoa. Vaikka väitteiden mukaan tämä alue palveli erittäin salaisten rikosten suorituspaikkana, sitä on täysin mahdoton peittää näkyvistä. Linna oli ennen sotaa ja sodan jälkeen jonkinlainen turvapaikka. Sitä se on tänäkin päivänä.
Hartheimin linnassa on pieni, viattomalta näyttävä huone, joka panee ihmettelemään, miksi Suuren Valheen pyörittäjät päättivät kutsua sitä ”murhakaasukammioksi”. Se on yksi holokaustiuskonnon loukkaavimmista ja hämmentävimmistä keksinnöistä. Tänä päivänä voin nähdä sille vain yhden käytön: niille, jotka pilkkaavat menneisyyden uskonnollisia taikauskoja ikään kuin meidän aikamme olisi valaistuneempi ja älykkäämpi kuin menneet vuosisadat, tahtoisin mielelläni sanoa: ”Käykää katsomassa Hartheimin linnan ’kaasukammiota’ ja sitten tulkaa kertomaan minulle, tunnetteko tulleenne nöyryytetyiksi, kun henkilöt, jotka rohkenevat sanoa, että se on joskus ollut kaasukammio, ovat kohdelleet teitä kuin imbesillejä.”
En tunne yhtäkään julkaisua, jossa olisi valokuva tästä pienen pienestä ”kaasukammiosta”. Sen julisti sellaiseksi Hans Marsalek sen tunnustuksen englanninkielisessä versiossa, jonka hän muka otti vastaan Mauthausenin komentaja Franz Ziereisilta ja joka koski ”suurta kaasutuslaitosta, jossa Ziereisin arvion mukaan tapettiin 1 – 1,5 miljoonaa ihmistä.”
REVISIONISTINEN INTIFADA. ”Holokaustin” puolustajien nykyisestä epäjärjestyksestä on omat omalaatuiset seuraamuksensa. 1970-luvun lopulle asti he uskoivat, että Auschwitz, Birkenau ja muut Puolassa sijainneet leirit ovat heille ”varma todiste” ”kaasukammioiden” olemassaolosta ja siten juutalaisten ”kansanmurhasta”. Siihen asti he menivät jopa niin pitkälle, että sanoivat, että oli joitakin liioitteluita ja että nykyisen Puolan ulkopuolella sijainneissa leireissä todennäköisesti tai varmasti ei ollut mitään kaasukammioita.
1980-luvun alusta lähtien revisionististen kirjoitusten paineen alla Puo
lan ja erityisesti Auschwitzin ja Birkenaun ”kaasukammiot” alkoivat näyttää yhä enemmän ja enemmän kyseenalaisilta. Tästä seurasi sitten pelon synnyttämä reaktio. Liikehdinnässä, joka on verrattavissa uskonnolliseen tai poliittiseen fundamentalismiin, tuhoamista totena pitävät vaativat paluuta alkuperäiseen uskoon ja oppiin. He ”palauttivat jälleen voimaan” kaasukammiot, jotka oli hylätty. He ryhtyivät uudelleen vakuuttamaan, että Mauthausenissa, Sachsenhausenissa, Ravensbrückissä, Neuengammessa, Struthof-Natzweilerissa ja ehkä jopa Dachaussa oli todella ollut ”kaasukammioita”. Viittaan tässä Adalbert Rückerlin, Hermann Langbeinin, Eugen Kogonin ja 21 muun kirjoittajan kirjaan ”NS-Massentötungen durch Giftgas” (”Myrkkykaasulla suoritetut NS-joukkomurhat”; Fischer Verlag, 1983).
Mitä Mauthauseniin tulee, jotkut ihmiset, mukana Claude Lanzmann ja Yehuda Bauer, menivät niin pitkälle, että peruivat koko tarinan. Vuonna 1982 Bauer selvästi kirjoitti, että ”Mauthausenissa ei tapahtunut kaasutuksia”. Lanzmann oli aivan yhtä yksiselitteinen. Vuonna 1986 Europa 1:ssä (ranskalaisessa radioyhtiössä) Roquesin tapauksesta käydyn kiivaan väittelyn yhteydessä hän oikaisi hallituksen jäsentä Michel Noiria, joka oli maininnut Mauthausenin ”kaasukammion”. Lanzmann puhui tiukasti ministeriä vastaan tässä suhteessa: kyseisessä leirissä ei koskaan ollut mitään kaasukammiota.
Mutta tämä ei estänyt näitä kahta kaveria toteamasta myöhemmin, että Mauthausenissa todella oli ollut ”kaasukammio”! - - Kaikki nuo peruutukset, äkilliset suunnanmuutokset ja alati muuttuvat selitykset antavat uuden lisätodisteen siitä, että ”kaasukammio” ja ”kansanmurha” eivät olleet muuta kuin myytti. Myytti muuttuu alituisesti vallitsevien mielipiteiden ja hetken tarpeiden mukaisesti. - -
II Varsinainen tutkimus
Leuchter itse kirjoittaa tutkimuksessaan näin:
JOHDANTO: Tämän vuoden (1989) maaliskuussa Torontosta, Kanadasta, kotoisin oleva Ernst Zündel pyysi minua tutkimaan kolme (3) väitettyä teloituskaasukammiota ja krematoriota Saksassa ja Itävallassa. Nämä paikat, joita saksalaisten väitetään käyttäneen toisessa maailmansodassa, olivat Dachau Saksassa ja Mauthausen ja Hartheimin linna, molemmat Linzin lähellä Itävallassa.
Näiden Dachaussa, Mauthausenissa ja Hartheimissa suoritettujen tutkimusten ja forenssisten (rikosoikeudellisten) analyysien tuloksista oli määrä laatia asiantuntijaraportti ja rikostekninen tutkimus siitä, ovatko nämä mainitut paikat voineet toimia teloituskaasukammioina. Vaikka monet tunnetut historioitsijat näyttävät nykyisin olevan sillä kannalla, etteivät nämä paikat koskaan toimineet teloituskaasukammioina, Ernst Zündel tahtoi karkottaa kaikki tulevat epäilykset ja todistaa kiistattomasti, käytettiinkö näitä paikkoja vai ei - ja olisiko niitä koskaan voitu käyttää - kaasuteloituspaikkoina.
Ernst Zündelin opastuksen jälkeen otin suorittaakseni tämän tieteellisen tutkimuksen ja arvioinnin. Sunnuntaina 9.4. tänä vuonna (1989) saavuin Dachauhun mukanani seuraava työryhmä: Carolyn Leuchter (sihteeri/teknikko), tri Robert Faurisson (neuvonantaja ja konsultti), Mark Weber (historioitsija ja Euroopan nykyhistorian kirjoittaja), Tijuda Rudolf (tulkki), Steven Devine (tekninen asiantuntija), Eugen Ernst (kameramies) ja Kenneth Ernst (apukameramies). - -
MAUTHAUSEN. Väitetty Mauthausenin keskitysleirin kaasukammio sijaitsi sairaalan, krematorion ja vankilan välissä. Kuten Dachaun kohdalla, jotkut tunnetut historioitsijat ja revisionistit ovat yleisesti sitä mieltä, ettei sitä ole käytetty teloituksiin.
Tämän väitetyn kaasukammion pinta-ala on 13,9 neliömetriä ja tilavuus 33 kuutiometriä. Katto on 2,37 metrin korkeudella, ja siihen on kiinnitetty putkia ja toimivat suihkupäät. Siinä on 20,3 cm x 20,3 cm suuruinen lattiaviemäri ja höyryputket luoteisseinällä lämmitystä varten. Seinät on päällystetty keraamisilla laatoilla. Siinä on kaksi tiivistettyä ovea, jollaisia monet eurooppalaiset ovet ovat. Siinä on väitetty kaasuaukko (gas vent) luoteisseinän länsipään katossa, mutta tämän väitetyn kaasuaukon tarkoitusta ei voida vahvistaa, koska yläpuolella oleva maa on päällystetty uudelleen.
Lisäksi viereisen huoneen on väitetty olleen valvomohuone kaasun syöttämistä varten (ilmeisesti ei Zyklon B:n sellaisenaan vaan varsinaisen syaanivetykaasun). Paikalla ei ole mitään varustusta tätä tehtävää varten, ei myöskään merkkejä sellaisen poistamisesta. Museon virkailijat ovat hyvin hämmentyneitä ja sekavia toimintatavan suhteen, ja he antoivat peräkkäisiä muuttuvia selityksiä siitä, kuinka kaasu toimitettiin sisään kaasukammioon. Museon virkailijat ovat peräkkäin selittäneet, että kaasu toimitettiin sisään 1) katon suihkupäiden kautta, 2) huoneen syrjäisessä (remote) nurkassa olevan aukon kautta, 3) rei’itetyn putken kautta, jota ei ole olemassa nykyisin.
Valaistus ei ole räjähdyssuojattua vaan ainoastaan vedenkestävää. Mikään ei osoita, että väitetty valvomohuone olisi koskaan ollut olemassa. Huone on kokonaan maan alla, kuten myös ruumishuone, sairaala ja vankila (ts. sairaalarakennuksen ja vankila- ja ruumishuonerakennuksen alakerrokset; VL). Huone oli myös tuomituille vangeille tarkoitetulla alueella, jossa heitä teloitettiin ampumalla.
Rakenteesta käy ilmi, että tämä huone rakennettiin suihkuhuoneeksi ja että sitä käytettiin vain suihkuhuoneena. Huoneessa ei ole minkäänlaista varustusta kaasuvuotojen estämiseksi, valaistus ei ole räjähdyssuojattua, lattiaviemäri sallisi vuodot viemäriverkostoon eikä huoneessa ole väyliä kaasun sisäänsyöttöä tai kaasun ja ilman seoksen poistamista varten teloituksen jälkeen. Lisäksi huoneen luoteisseinällä on höyrylämmitysjohdot (lämpöpatteri), mikä hyvin todennäköisesti johtaisi räjähdykseen, jos syaanivetykaasua tuotaisiin huoneeseen. Myös kaikki suihkupäät ovat toimivia, ja rakenne kokonaisuudessaan on kiistatta suihkuhuoneen rakenne.
MAUTHAUSENIN RIKOSTEKNINEN ARVIOINTI. Mauthausenin väitetystä kaasukammiosta otettiin valikoidusti neljä (4) rikosteknistä näytettä, jotka tuotiin Yhdysvaltoihin kemiallista tutkimusta varten. Kustakin näytteestä suoritettiin yksityiskohtainen analyysi sekä raudan että syanidin osalta niiden standardimenetelmien mukaisesti, joita aiemmin käytettiin Auschwitz I:stä ja Birkenausta otettujen näytteiden kohdalla.
Tämä testaus ja vertailu tunnettuihin liukenemattomia rautasyanidiyhdisteitä koskeviin testituloksiin osoittavat, ettei tämä väitetty kaasukammio ole koskaan altistunut toistuville teloitusten vaatimille syanidipitoisuuksille: kun (Birkenaun) täidentorjuntakammiosta otetussa kontrollinäytteessä nro 32 oli 1050 mg/kg, suurin Mauthausenista löytynyt pitoisuus oli 32 mg/kg, pitoisuus, joka viittaa siihen, että rakennus on desinfioitu historiansa jossakin vaiheessa. Tämä osoittaa selvästi, ettei tämä huone ollut kaasukammio.
Testaustulokset (tutkimuslaboratorio: Alpha Analytical Laboratories, Westborough, MA., USA, 2.5. ja 4.5.1989):
Näyte 1 muurauslaastia (mortar): syanidia 27,0 mg/kg, rautaa 4 580 mg/kg.
Näyte 2 osaksi seinälaattaa: syanidia 1,7 mg/kg, rautaa 500 mg/kg; osaksi muurauslaastia: syanidia 3,2 mg/kg, rautaa 1 830 mg/kg.
Näyte 3 muurauslaastia: syanidia 19,0 mg/kg, rautaa 11 300 mg/kg.
Näyte 4 muurauslaastia: syanidia 32,0 mg/kg, rautaa 8 490 mg/kg.
Tutkittuaan tämän paikan perusteellisesti tämä tutkija on tullut siihen lopputulokseen, ettei tässä huoneessa ole voitu suorittaa kaasuteloituksia. Tämän tutkijan asiantuntija-arvio on, ettei tämä huone ole koskaan voinut antaa mahdollisuuksia kaasuteloituksiin ja ettei sitä koskaan ole käytetty teloituskaasukammiona.
Tämän huoneen vieressä on ruumishuonealue, jossa on jäähdytysyksikkö ruumiiden jäähdyttämiseksi. Tällä alueella on myös ruumiinavaushuone ja krematorio, kaikki sairaalan vieressä ja yhdistettyinä sairaalaan. Olemassa olevassa krematoriossa on uuni, jossa on yksi polttokammio. Viereisessä huoneessa on merkkejä toisesta krematoriouunista, jossa on ollut yksi polttokammio ja joka on siirretty pois. Olemassa olevassa polttokammiossa on merkkejä runsaasta käytöstä, mikä on odotettavaa tämänkokoisessa leirissä, jossa on ollut vain kaksi polttokammiota. Molemmat yksiköt toimivat kivihiilellä.
Mainittakoon vielä, että tähän väitettyyn kaasukammioon olisi mahtunut vain seitsemäntoista (17) ihmistä, jos sovelletaan 0,84 neliömetrin (yhdeksän neliöjalan) sääntöä. Ilman poistosysteemiä tämä tutkija arvioi, että sen tuuletus vaatisi ainakin viikon. - -
HARTHEIMIN LINNA. Kyseinen huone on muurattu huone, joka sijaitsee vuosisatoja vanhan linnan tornin vieressä. Kuningaskunta lahjoitti tämän linnan Itävallan mielenterveystyölle, ja se oli myös Saksan hallituksen alaisuudessa, kun Saksa sai kontrollin Itävallan hallinnosta ja mielenterveyspalveluista. Laitosta on käytetty mielisairaalana, ja näin oli myös Saksan hallinnon aikana. On väitetty, että tässä paikassa suoritettiin Dachausta ja Mauthausenista teloitettaviksi tuotujen vankien joukkoteloituksia kaasulla.
Väitetty kaasukammio oli alakerroksessa sijaitseva huone erään linnantornin vieressä. Tämän huoneen pinta-ala on 17,8 neliömetriä ja tilavuus 48,9 kuutiometriä. Sen kaarevan katon korkeus on korkeimmassa kohdassa noin 2,7 metriä. Huoneessa oli yksi ovi ja yksi ikkuna, joskin nyt myös suorakulmion muotoinen aukko on tehty viereiseen huoneeseen. Huoneessa ei ole minkäänlaista väylää ”Zyklon B:n” sisäänsyöttämiseksi tai kaasun poistamiseksi käytön jälkeen.
Huone on nykyisin muotoiltu kokonaan uuteen uskoon. Siinä on hiljattain rapatut seinät ja katto. Siinä on kolme uutta lattiapintaa toinen toisensa päällä. Myös ovi on vaihdettu tavalliseksi nykyaikaiseksi mielisairaalan huoneen oveksi, jossa on luukulla varustettu kurkistusreikä. Ikkunan sanotaan olevan alkuperäinen, mutta se vuotaisi kaasua, jos huonetta käytettäisiin tähän tarkoitukseen. Ovessa ja ikkunassa ei ole minkäänlaista tiivistystä. On väitetty, että kaasutuslaitteistot poistettiin tammikuuhun 1945 mennessä. Todellisuudessa siellä ei ollut mitään kaasutuslaitteistoja, koska seinät ovat hyvin paksut, kuten linnojen arkkitehtuuriin ja rakentamiseen kuuluu, eikä olisi ollut helppo asentaa sen läpi kaasunpoistoväyliä tai kaasun sisäänsyöttöväyliä. Siinä ja viereisessä huoneessa on metalliset muistolaatat niille, joiden väitetään kuolleen kaasutuksiin täällä. Nykyisin linnaa käytetään asuinrakennuksena.
Rakenteesta käy ilmi, ettei tätä huonetta olisi voitu käyttää kaasuteloitushuoneena, koska seinät ovat liian paksut kaasutuslaitteistojen asentamiseksi. Rakenteesta myös johtuu, että kaikki muutostyöt olisivat varmasti näkyvissä, koska niitä olisi vaikea kätkeä. Puuttuu myös piippu kaasun ja ilman seoksen poistamiseksi, eikä sellaista ole mahdollista asentaa. Ikkuna vuotaisi varmasti, niin että suuret määrät kuolettavaa kaasua pääsisi ulos. Tästä paikasta ei otettu näytteitä, koska huoneessa on tehty laajoja muutostöitä, jotka varmasti sotkisivat kaikki testitulokset.
Mainittakoon, että tähän väitettyyn kaasukammioon olisi mahtunut vain noin 24 henkilöä, jos sovelletaan 0,84 neliömetrin (yhdeksän neliöjalan) sääntöä. Ilman poistosysteemiä tämän huoneen tuuletus vaatisi ainakin viikon.
Tutkittuaan tämän huoneen perusteellisesti tämä tutkija toteaa kategorisesti asiantuntijamielipiteenään, ettei tätä huonetta ole koskaan käytetty eikä koskaan olisi voitu käyttää kaasuteloituksiin. Huoneen tosiasiallinen käyttötarkoitus on tuntematon tälle tutkijalle. Jos verrataan sen peilikuvaan laitoksen toisella puolella, se on voinut olla varastohuone.
Tässä paikassa ei ole olemassa olevia krematorioita.
On hämmentävää havaita, että museon virallisen kirjallisuuden mukaan Dachau ja Mauthausen, joissa molemmissa oli yhtäläiset tai paremmat tilat kuin Hartheimin linnassa, lähettivät asukkeja Hartheimiin kaasutettaviksi. On epäselvää, miksi näin olisi pitänyt tapahtua, sillä Hartheimin väitetty laitos olisi ollut varsin vaikea rakentaa ja se oli varsin pieni ja varsin kaukana Dachausta (200 km). Kaiken saatavilla olevan todistusaineiston valossa on täysin selvää, ettei missään näistä paikoista ollut koskaan kaasutuslaitoksia.
SPESIFISEN VARUSTUKSEN PUUTTUMINEN: Yhdessäkään tämän kirjoittajan Puolassa, Saksassa ja Itävallassa suorittamassa tutkimuksessa ei löytynyt minkäänlaista varustusta tai rakennelmaa, joka olisi tyypillinen kaasukammioille. Ei löytynyt riittävän korkeita poistopiippuja, ei ventilaattoreita, ei kaasugeneraattoreita, ei sisääntuloilman esilämmittimiä, ei erikoismaalia tai tiivistemassaa seinissä, lattioissa tai katoissa, ei työntekijöiden turvavälineitä eikä yhtenäistä suunnittelua, joka olisi toteutettu kaikissa väitetyissä kaasukammioissa. On käsittämätöntä, etteivät saksalaiset, joilla oli käytössään pitkälle kehittynyt teknologia, jota he sovelsivat täidentorjuntakammioissa, olisi koskaan soveltaneet tätä teknologiaa väitetyissä teloituskaasukammioissa.
JOHTOPÄÄTÖS: Käytyään läpi kaiken materiaalin ja tarkastettuaan kaikki paikat Dachaussa, Mauthausenissa ja Hartheimin linnassa, tämä tutkija on tullut siihen johtopäätökseen, ettei missään näistä paikoista ole ollut teloituskaasukammioita. Tämän tutkijan asiantuntijamielipide on, ettei yllä mainittujen tarkastettujen paikkojen väitettyjä kaasukammioita olisi voitu silloin, eikä voitaisi nyt, käyttää teloituskaasukammioina tai vakavasti ajatella niiden toimivan teloituskaasukammioina.
Kesäkuun 15. päivä 1989 Malden, Massachusetts
Fred A. Leuchter Associates, Inc.
Fred A. Leuchter, Jr.
Pääinsinööri
MAUTHAUSENIN "KAASUKAMMIO"
Fred Leuchterin tutkimuksen valossa Mauthausenin "kaasukammiosta" voidaan todeta seuraavaa:
1. Mauthausenin ”kaasukammio” on aivan tavallinen suihkuhuone (suihkut, lattiaviemäri, lämpöpatteri, ilmastointiaukko, seinäkaakelointi, pieni koko), jota myös on käytetty vain suihkuhuoneena. Seinien pienet syanidijäämät (3,2 – 32 mg/kg) osoittavat vain, että rakennus on jossakin vaiheessa desinfioitu Zyklon B:llä, kuten Saksan leireissä epidemioiden vuoksi usein oli tapana. Täidentorjuntahuoneena huone ei ole voinut toimia, koska tarvittavasta varustuksesta tai sellaisen poistamisesta ei ole mitään jälkiä ja koska seinien syanidipitoisuus on niin alhainen (vain 0,3 - 3% vertailukohtana olleen Birkenaun täidentorjuntalaitoksen vastaavasta arvosta).
2. Huoneen seinämissä ei ole putkia eikä putkien reikiä kaasun sisäänsyöttöä tai kaasun poistamista varten, ei myöskään merkkejä sellaisten poistamisesta. Niitä ei siis ole ollut missään vaiheessa.
3. Huoneen ovet ovat ilmatiiviitä. Jos huoneeseen johdettaisiin syaanivetykaasua puhaltimen (ventilaattorin) avulla, paine huoneessa nousisi. Jos paine nousisi ventilaattorin moottorin paineen tasolle, moottori sammuisi tai tappavaa kaasua alkaisi purkautua epätoivottuun suuntaan, viereisessä huoneessa olevien (näinhän väitetään) teloittajien päälle ja kaikkialle ympäristöön. Jos katossa oleva aukko olisi auki (siis käsin avattava suojus auki), kaasu leviäisi sitäkin kautta.
4. Huoneessa ei ole varauduttu estämään kaasun mahdollista ulosvuotoa. Jos "kaasutuksen" aikana tapahtuisi jokin vaurio (jollaisia paniikissa olevat ihmiset voivat aiheuttaa) ja kaasua pääsisi purkautumaan "kaasukammion" ulkopuolelle, syntyisi katastrofi: äärimmäisen myrkyllinen kaasu purkautuisi paineella viereisiin rakennuksiin (sairaalaan ja vankilarakennukseen), jolloin siellä olevat kuolisivat. Siksi teloituskaasukammio täytyisi suunnitella ainakin sellaiseksi, että sen sisällä oleva paine on alhaisempi kuin ulkopuolinen paine, jolloin vuodon sattuessa virtaus tapahtuisi ulkoa sisään päin eikä kaasu virtaisi ulos. Tällaista järjestelyä Mauthausenin "kaasukammiossa" ei ole.
5. Kaasun poistaminen ventilaattorilla ei olisi mahdollista. Huoneessa ei ole ilmanottoaukkoa, joten poistoventilaattori synnyttäisi alipaineen ja sen moottori kävisi osaksi tyhjää. Kaasunpoistoaukon (”räppänän”) kansi toimii käsin, eivätkä teloittajat pääsisi avaamaan sitä, koska aukko sijaitsee etäällä ovista olevassa nurkassa, eivätkä teloittajat muutenkaan voisi tulla myrkyllistä kaasua täynnä olevaan huoneeseen. Heidän olisi myös mahdoton päästä tiukasti yhteen sulloutuneen ruumismassan läpi (ruumiita oli niin paljon, etteivät ne olisi mahtuneet kaatumaan; olisivat siis olleet ainakin osin pystyasennossa).
6. Lattiaviemärin kautta myrkky leviäisi kaikkialle leiriin.
7. Yllä mainituista syistä (esim. seinän läpi kulkevien putkien puuttuminen) sellaiset laitteet kuin ”kaasunsyöttölaite” ja ”kaasunpoistoventilaattori”, joiden nyt valokuvien tai laitteen löytymisen perusteella väitetään kuuluneen tähän ”kaasukammioon”, eivät ole voineet olla osa tämän huoneen varustusta ja toimia siinä. "Kaasunsyöttölaitteesta", jolla kaasua muka olisi kehitetty viereisessä huoneessa ja johdettu sitten "kaasukammioon" seinän läpi kulkevan putken kautta, on olemassa vain valokuva vuodelta 1945 (ks. alla Jack Taylorin Dupont-raportti), sekin manipuloitu, eikä laitteen nykyisestä olinpaikasta ole tietoa. ”Kaasunpoistoventilaattori” puolestaan on tuotu Theresienstadtista (nyk. Tsekin aluetta; tuolloin osa Saksan hallinnoimaa Böömiä, "Protektoraattia"), josta se "löydettiin" ja jonne se kuulemma oli viety Mauthausenista sodan jälkeen (tällainen ”kuljettelu” ja "löytyminen" herättää epäluuloja, varsinkin kun laitetta ei ole koskaan haluttu esittää oikeudenkäynneissä todistusaineistona, kuten ei myöskään jo v. 1945 valokuvattua ”kaasunsyöttölaitetta”). Myös tästä "kaasunpoistoventilaattorista" (tai itse asiassa sen "moottorista") on valokuva vuodelta 1945 (sekin mainitussa Taylorin Dupont-raportissa, ks. alla).
Jos kyseiset laitteet todella ovat peräisin Mauthausenista, niitä on käytetty muualla kuin tässä "kaasukammiossa". Niitä on ehkä voitu käyttää Degesch-kiertoilmasysteemiin perustuvassa täidentorjuntakammiossa, kunhan kiertoilmasysteemi sovelletaan tiloihin sopivaksi (esim. yhden kahteen suuntaan toimivan ventilaattorin sijaan juuri nuo kaksi yllä kuvattua ventilaattoria; venäläisten tutkijoiden kuvausten ja piirrosten mukaan sellainen sovelluttu kiertoilmasysteemi toimikin Sachsenhausenissa). Mauthausenista tulisi siis löytää huone, jossa niitä olisi käytetty; huoneessa on oltava putket (tai reiät seinissä putkia varten) kiertoventilaattorille eli sille ”kaasunsyöttölaitteelle” (2 putkea vastaavine reikineen seinässä, toinen ilma/kaasu-seoksen imuputkea varten ja toinen lämmitetyn ilman kammioon syöttämistä varten) ja putki reikineen poistoventilaattoria varten. Valokuvattu "kaasunsyöttölaite" on kylläkin varsin primitiivinen; lisäksi siitä puuttuu kokonaan imuputki-osa, jonka kautta kammion ilmaa olisi kierrätetty takaisin laitteeseen lämmitettäväksi.
Tässä väitetyssä ”kaasukammiossa” noita kumpaakaan ventilaattoria ei ole käytetty, koska seinissä ei ole putkia eikä putkien reikiä (ainoastaan kattoaukko mahdollisesti olisi voinut toimia kaasunpoistoaukkona), ei myöskään merkkejä reikien sulkemisesta (betoniseinään tai muunlaiseen valettuun seinään jää väkisinkin jäljet).
8. Viereinen huone on täysin tyhjä, eikä siinä ole mitään viitettä, mihin sitä on käytetty. Paikalla ei ole mitään laitteistoja, esimerkiksi putkia, eikä, kuten sanottu, seinän läpi kulje eikä ole kulkenut reikiä, joiden kautta kaasua olisi voitu toimittaa "kaasukammioon". Tälläkään puolella seinää ei ole merkkejä putkien tai reikien poistamisesta. Mikään ei viittaa siihen, että viereinen huone olisi ollut jonkinlainen ”valvomohuone”.
9. Fred Leuchterin asiantuntijalausunnon mukaan tässä ”kaasukammioksi” väitetyssä huoneessa ei ole koskaan voitu suorittaa kaasuteloituksia. Mauthausenissa ei ollut murhakaasukammiota.
10. Kaikki ”kaasutuksista” tai ”kaasukammioista” annetut silminnäkijätodistukset ovat niin ollen vääriä. Samoin kaikki saksalaisten asiaa koskevat tunnustukset. ”Silminnäkijätodistukset” on sepitetty vihan ja koston vuoksi ja poliittisista syistä, ja ”tunnustukset” on kiskottu väkisin tavalla tai toisella (kidutus, lupaus hengen säilyttämisestä, uhkailu jne.).
11. Väitteet Mauthausenin ”kaasutuksista” ja ”kaasukammioista” ovat valheellista propagandaa.
Kuvia osoitteessa:
http://ia600405.us.archive.org/20/items/Pitlik-Herbert-Mauthausen-Behauptungen-und-Sachbeweise/PitlikHerbert-Mauthausen-BehauptungenUndSachbeweise200322S.Text.pdf
(linkin artikkelin sivuilla 6 ja 8 pohjapiirrokset alueesta, sivulla 5 lämpöpatteri ja katon räppänä ja sen kansi, sivulla 10 ”kaasunsyöttölaite” ja sivulla 18 ylhäällä ”kaasunpoistoventilaattori” – Exhaustor). Kuvia myös alussa mainitussa mauthausen-history-linkissä.
[Jos joku on kiinnostunut sivujen 6 ja 8 pohjapiirroksista mutta ei ymmärrä saksaa, niin suomennan piirrosten termit, varsinkin kun asiaa käsitellään vielä tuonnempana (huom. piirrokset ovat holokaustitahojen laatimia - ne on artikkelissa esitetty vain holokaustitahojen väitteiden selventämiseksi -, joten nimitykset ovat suureksi osaksi propagandan keksimiä nimiä ja käyttötapoja näille tiloille, eivätkä ne kuvasta todellisuutta – itsestään selvät nimet, kuten ruumishuone, välinehuone, polttouuni, pitävät tietenkin paikkansa): sivu 8: Gaskammer = kaasukammio; Gaszelle = kaasukoppi eli valvomohuone; Schalterraum = välinehuone; Untersuchungsraum = (lääkäreiden) tutkimushuone; Entkleidungsraum = riisuutumishuone; Eingang für die Opfer = uhrien sisääntuloväylä; Ölofen = öljykäyttöinen polttouuni; Kamin = (savu)piippu; Hinrichtungsraum = teloitustila (ampumalla; hirttämällä); Entlüftung = kaasunpoistoaukko, räppänä; Leichenkeller = ruumishuone; Bunkerhof = vankilan piha; Appellplatz = Nimenhuutopaikka; Fenster = ikkuna. Tässä sivun 8 kaavakuvassa vasemmalle kulkeva tummempi väylä menee sairaalan alakerroksen uuteen krematorioon, joka valmistui joko tammi-helmikuussa 1945 (Mattogno; krematorion kokoamispäätös tehtiin 20.12.1944, kirje Topf-firmalta Mauhauseniin, BAK, NS 4 Ma/54; Kirja ”Dissecting the Holocaust”, s. 386, alaviite 90) tai huhtikuussa 1945 (Jack Taylor); ilmansuunnat: ”kaasukammion” eli huoneen 5 nurkka, jossa molemmat ovet ovat (piirroksissa vasemmalla ylhäällä oleva nurkka), on etelänurkka].
[sivu 6: Genickschuss-Ecke = niskaanampumisnurkkaus; Leichenkühlraum = kylmähuone ruumiille (siis ruumishuone); Auskleideraum = sekin riisuutumishuone tai ”pukuhuone”; loput (kaavakuvassa oikealla olevat) eivät enää kuulu aiheeseen].
MAUTHAUSEN JA HOLOKAUSTITAHOT
Vaikka yllä on osoitettu, ettei Mauthausenissa ollut teloituskaasukammiota, on syytä tarkastella vielä, kuinka holokaustia totena pitävät tahot ovat Mauthausenia käsitelleet.
Eugene S. Cohen. Kun Mauthausen joutui amerikkalaisten haltuun (ensin alustavasti 5.5.45 ja lopullisesti 7.5.45), paikalle saapui heti myös leirin tutkimuspäälliköksi ja kuulusteluiden suorittajaksi nimitetty amerikkalainen Eugene S. Cohen. Tässä tehtävässä hän toimi 6.5.-15.6.1945. Cohen oli sionistijuutalainen (kuoli v. 2005).
Cohen toimi niin, että hän värväsi leirin vangit tekemään tutkimuksia Mauthausenin "sotarikoksista". Mauthausenin vangit olivat kuitenkin pääasiassa parantumattomia suurrikollisia, epäsosiaalisia henkilöitä ja Saksan kiihkeimpiä poliittisia vihollisia, joten tutkimusten ei alun alkaenkaan voinut odottaa olevan puolueettomia ja objektiivisia.
Yllä mainitut "kaasunsyöttölaitetta" ja "kaasunpoistoventilaattoria" esittävät valokuvat ovat myös peräisin tältä ajalta, sillä laitteet kuvannut Jack Taylor teki työtä Cohenille. Kuvien aitous on hyvin kyseenalainen, ja kyseessä saattaa olla puhdas lavastus (kyhätty vain kokoon joitakin laitteita ja sitten vain väitetään niiden esittävän sitä ja sitä). Eikä laitteita edes löydetty Mauthausenin "kaasukammiosta" vaan kokonaan muualta. Paljonpuhuva seikka on myös se, ettei näitä kahta laitetta ole esitetty todistusaineistona missään oikeudenkäynnissä. Kuvien ottaja Jack Taylor – ja kuvat on liitetty hänen 30.5.1945 antamaansa Dupont-raporttiin – toimi vuosina 1946-1947 Dachaussa pidetyissä Mauthausen-oikeudenkäynneissä syyttäjän tärkeimpänä todistajana, eikä hän siellä tuonut esiin laitteitaan, ei edes näitä valokuvia niistä. "Kaasunsyöttölaitteesta" ei valokuvan jälkeen ole kuultu mitään, sen on sanottu kadonneen, ja "kaasunpoistoventilaattorikin" löytyi vasta v. 1995 kokonaan toisesta leiristä (herää tietysti kysymys, kuinka tärkeä todistuskappale päästettiin katoamaan).
Jack Taylorin valokuvat löytyvät seuraavasta linkistä:
http://ecc.pima.edu/~gusen/Dupont/Photos_Taylor.pdf
Sivulla 10 (page 10) on laite, joka kuulemma on "kaasunsyöttölaite". Kuva vaikuttaa kovasti lavastetulta, ja valokuva itsessäänkin on manipuloitu. Riittää, kun katsoo kuvan varjoja, kuinka ne kulkevat eri suuntiin (puupalikka, säiliön reuna, ovi). Sivulla 11 (page 11) on kuva ”kaasunpoistoventilaattorista” (tai sellaisen moottorista) - tietoa ei ole, onko kuva Mauthausenista vai muualta.
Cohenin kuulusteluiden tuloksena syntyi tietenkin joukko "silminnäkijätodistuksia", jotka ovat valheellisia tai kovasti haiskahtavat valheellisilta, ja ne sisältyvät hänen keräämäänsä aineistonippuun;
http://ecc.pima.edu/~gusen/238/Record_Group_238_Cohen_Report_Exhibits.htm
http://ecc.pima.edu/~gusen/238/Cohen_Report.pdf
Vielä viikko ennen kuolemaansa (1.2.2005) Cohen antoi haastattelun Israelin radiolle julistaakseen maailmalle: ”Älkää unohtako koskaan” (”Never forget”). Cohenin tyttären mukaan Cohen sanoi, ettei hän toiminut Mauthausenissa USA:n armeijan upseerina vaan juutalaisena. Cohen toimi juutalaisjärjestö ”United Jewish Federation” presidenttinä sodan jälkeen. Hän oli sionistisen US Holocaust Memorial Museumin jäsen. Hän toimi Amerikka-Israel-kulttuuriyhdistyksessä ja teki yhteistyötä israelilaisen yliopiston kanssa jne. On siis todettava, että juutalaisten ja Israelin asiat olivat hänen toiminnassaan päällimmäisinä, ja tämä tekee kyseenalaiseksi hänen toimintansa objektiivisuuden Mauthausenissa.
http://www.pittsburghlive.com/x/pittsburghtrib/s_299763.html
http://www.pittmag.pitt.edu/mar2002/hc_spotlight.html (alareunassa)
Cohen ei tässä suhteessa ollut mikään poikkeus. Lähes kaikki Nürnbergin oikeudenkäyntien ja muiden saksalaisia vastaan sodan jälkeen pidettyjen oikeudenkäyntien syyttäjät ja tuomarit olivat juutalaisia. Useissa tapauksissa jopa ”viran puolesta” järjestetyt saksalaisten puolustusasianajajat olivat juutalaisia (esim. juuri Mauthausen-oikeudenkäynneissä, jotka olivat osa ns. Dachau-oikeudenkäyntejä – nimi tulee siitä, että oikeudenkäynnit pidettiin Dachaun leirin alueella sodan jälkeen), ja kaikki nämä oikeudenkäynnit ovatkin olleet näytösoikeudenkäyntejä, joissa juutalaiset ovat estottomasti toimineet omassa asiassaan sekä tutkijoina, kuulustelijoina, syyttäjinä että tuomareina. Nämä oikeudenkäynnit tuhosivat juuria myöten länsimaisen oikeuskäytännön, joka edelleen on ytimeltään tarkoitushakuista ”näytösoikeutta”; joissakin Euroopan maissa esimerkiksi joutuu totuuden puhumisesta vankilaan, ja Saksan virallisessa oikeuskäytännössä sovelletaan avoimesti sääntöä, että "totuus ei ole mikään puolustus".
Professori Faurisson onkin kutsunut Nürnbergin oikeudenkäyntejä (joihin laajasti ottaen kuuluvat myös Mauthausen-oikeudenkäynnit) ”1900-luvun suurimmaksi rikokseksi”. Tämän todellisen rikoksen toteuttamista varten Cohen keräsi ja järjesti Mauthausenissa ”todistusaineistoa”, ja siksi hän asetti leirissä vankeina olleet rikolliset ja Saksan poliittiset vastustajat tutkijoiksi ja muodosti heistä tutkimusryhmiä! Kaikki, mikä edesauttoi näytösoikeutta, kelpasi.
Eugene S. Cohen "tutki" siis sellaisia asioita, jotka sai itse keksiä ja joihin sai itse "järjestellä" todisteita. Todellisia pitäviä konkreettisia todisteita (dokumentteja, rikosteknistä näyttöä) Mauthausenin väitetyistä murhista Cohenin tutkimuksessa ei löytynyt lainkaan, ja siksi hän on joutunut turvautumaan "silminnäkijätodistuksiin", joilla kuitenkaan - todistajien laatu huomioon ottaen - ei ole minkäänlaista uskottavuutta.
Miten sitten Cohen on muotoillut tutkimustuloksensa? Hän laati tutkimustensa päätteeksi 17.6.1945 tutkimusraportin (PS-2176), jossa hän kertoo muun muassa:
Tutkittavia asioita olivat ampumalla, hakkaamalla, myrkkykaasun käytöllä, hukuttamisella, nälkään näännyttämisellä, injektioilla, kivittämisellä, sään armoille jättämisillä, polttamisilla ja tukehduttamisella suoritetut murhat.Cohen mainitsee myös sanan ”kaasukammio” esitellessään ”kaasunäytettä kaasukammiossa käytetystä kaasusta” (nähtävästi Zyklon B -purkkia). Mitenkään hän ei selitä, kuinka hän on päätynyt käsitykseen, että ”kaasukammio” olisi ollut olemassa. Todistuskappaleina hän ei – ihmeellistä kyllä – luettele yllä mainittuja ”kaasunsyöttölaitetta” tai ”kaasunpoistoventilaattoria”. Hän vain esittelee Zyklon B -purkin (joita käytettiin täidentuhoamiskammioissa tuhoamaan täitä, jotka levittivät vaarallista pilkkukuumetta).
Edelleen Cohen väittää:
Saatavilla olevien tietojen mukaan Mauthausenissa ja sen sivuleireissä oli ollut 1,5 – 2 miljoonaa poliittista vankia, jotka oli määrätty tuhottaviksi.Tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Bertrand Perz ja Florian Freund, hekin holokaustitahojen edustajia, kertoivat tutkimuksessaan joitakin vuosia sitten, että Mauthausenissa ja sen sivuleireissä oli sodan aikana vajaat 200 000 vankia, joista he luettelevat 116 950 (44 000 puolalaista, 22 800 neuvostoliittolaista siviilityöntekijää, 15 500 neuvostoliittolaista sotavankia, 18 000 unkarilaista, 1650 itävaltalaista ja 15 000 ei-rekisteröityä).
Päälle päätteeksi Cohen väittää, että Mauthausenin eri leireissä, jos Hartheimin linna otetaan mukaan, kuoli ”lähes kaksi miljoonaa ihmistä”:
http://ecc.pima.edu/~gusen/238/Cohen_Report.pdf (sivu 9, kohta 6)
Kuitenkin Cohenin omien ”tutkijoiden” (vankien Ernst Martin ja Josef Ulbrecht) mukaan Mauthausenin kuolleitten kirjassa on lueteltu 71 856 kuollutta (huom. Martinin & Ulbrechtin selvitys, Exhibit 4, ilmoittaa englanninkielisellä käännössivulla 2 luvuksi virheellisesti 171 856, ja tämänkin Cohen on allekirjoittanut).
Merkille pantavaa on, että missään nämä sodanjälkeiset "tutkijat" eivät ota huomioon keskitysleireillä raivonneita epidemioita (esim. tappavia pilkkukuume-epidemioita), jotka olivat ylivoimaisesti suurin kuolinsyy. Esimerkkinä juuri tuo vanki Ernst Martinin jo heti 8.5.1945 esittämä ”Exhibit 4” (eli ”todistuskappale 4”), sivu 7, kohta 6, jossa ilmoitetaan, että ne kuolleet, joiden saksalaiset ilmoittivat kuolleen johonkin sairauteen, oli todellisuudessa murhattu a) kaasukammiossa, jopa 120 kerrallaan (9 henkilöä joka neliömetrillä!), b) kaasuautossa, c) injektioilla, d) antamalla koirien repiä heidät kappaleiksi, e) kastelemalla uhrit talvella ja jättämällä heidät sitten paleltumaan ulos pakkaseen, f) sitomalla heidät ketjuilla muuriin ja jättämällä heidät siihen kuolemaan ilman ruokaa ja juomaa, g) ampumalla niskaan. Tällaisista kuitenkaan ei ole olemassa mitään todisteita, ja koko asia vaikuttaa valheelliselta kauhupropagandalta. Ja kuinka Ernst Martin ja hänen apunaan ollut Josef Ulbrecht kykenivät selvittämään ja "todistamaan" kaiken tämän 1-3 päivässä (leiri saatiin haltuun 5.5.1945, täydellisesti vasta 7.5.1945)?
http://ecc.pima.edu/~gusen/238/No._4_Martin_Ulbrecht.pdf
Nämä koskivat siis ”sairauteen kuolleiksi ilmoitettuja”. Muiden kohdalla murhat ilmoitettiin kuulemma:
1) ”paetessa ammutuiksi”; saksalaiset olisivat kuitenkin todellisuudessa ajaneet vangit yli vartiolinjan, jolloin vartijoilla oli käsky ampua. Näin tehtiin muka heikoille vangeille ja poliittisille vangeille sen jälkeen kun heidät oli pantu kantamaan jopa 50 – 80 kilon painoisia kiviä kivilouhoksesta leiriin 196 askelmaa pitkin (2 kilometrin matka yhteen suuntaan; korkeusero 86 m), aamupäivisin jopa 15 kertaa, iltapäivisin jopa 12 kertaa, matka aamupäivisin siis 30 km + 30 km, iltapäivisin 24 km + 24 km, yhteensä 108 kilometriä! Kun he eivät enää jaksaneet, heidät ajettiin yli vartiolinjan ammuttaviksi. Jos luoti ei tappanut, annettiin armonlaukaus tai lääkäri antoi tappavan ruiskeen! (todellisuudessa korkeusero kuvista päätellen on 20-25 metriä, askelmia 186, ja matkaa yhteen suuntaan muutama sata metriä; kiviä kantoivat todellisuudessa erityiset ”kivenkantokommandot”, ja rangaistuksena rikoksista saattoi joutua ns. rangaistuskomppaniaan [lakkautettiin syksyllä 1943], jossa joutui tekemään ylimääräistä työtä, esim. kantamaan kiviä; siinä kaikki – saksankielinen Wikipedia);
2) ”itsemurhaksi, jossa vanki on hypännyt jyrkänteeltä”; todellisuudessa nämä olisi pakotettu jyrkänteen yli, ja jos vanki ei kuollut, annettiin jälleen armonlaukaus tai ruiske;
3) ”hukuttautumalla tehdyksi itsemurhaksi”; todellisuudessa nämä olisi hukutettu;
4) ”sähkövirralla tehdyksi itsemurhaksi”; todellisuudessa saksalaiset olisivat pakottaneet nämä vangit päin sähköaitaa (380 voltin jännite);
5) ”hirttäytymällä tehdyksi itsemurhaksi”; todellisuudessa nämä olisi hirtetty.
Tämänlaatuista oli Cohenin tutkimus.
Holokaustikirjallisuudessa usein nimenomaan lääkärit pannaan tekemään kauhutöitä, ja otankin tässä esiin, mitä Mauthausenin vanki ja Cohenin "tutkija" Ernst Martin saksalaisista SS-lääkäreistä sanoo. Hän kirjoittaa heistä esittämänsä listan alussa (Exhibit 4:n lopussa):
Lista SS-lääkäreistä ja lääkintäaliupseereista, jotka erityisesti ottivat osaa kaikkiin vankien murhaamistoimenpiteisiin, käskivät niitä tai tekivät ne mahdollisiksi. Kaikkia alla lueteltuja syytän raskaista rikoksista: murha, yllyttäminen murhaan, ryöstömurha, ryöstö, vakavan ruumiinvamman tuottaminen, varkaus jne.Vanki Martin esitti tällaiset syytökset saksalaisia tohtoreita vastaan, jotka hoitivat leirin vankeja.
Keskitysleirien johtavaa lääkäriä Enno Lollingia Ernst Martin kutsuu ”juopoksi, joka ei ollut koskaan selvin päin suorittaessaan tarkastuksia Mauthausenissa”. Mauthausenin johtavan lääkärin Edward Krebsbachin hän sanoo keksineen murhaamismenetelmiksi injektiot ja kaasukammiot. Lastenlääkäriksi erikoistunut Krebsbach kuulemma oli pahimman luokan sadisti. Lääkäri Herman Ricteristä hän sanoo, että eräänä talviyönä tämä tappoi n. 250 neuvostokomissaaria bensiini-injektioilla. Lääkäri Entress oli hänen mukaansa ”vankien joukkomurhaaja” ensin Auschwitzissa ja sitten Hartheimin linnassa. Lääkäri Waldemar Wolter puolestaan ”katsoi läpi sormien joukkomurhia”. Apteekkari Erich Wasitzky (tai Wasicky) oli hänen mukaansa mukana aloittamassa kaasukammioiden ja injektioiden käyttöä. Wasitzky oli ”sadisti, jonka suurin nautinto, yhdessä tri Krebsbacin kanssa heidän omien lausuntojensa mukaan, oli katsella (oven kurkistusaukosta) heidän uhriensa kärsimyksiä kaasukammiossa.”
Tällainen on valheellista propagandaa. Lääkäreillä ei edes ollut valtuuksia tällaisiin toimiin. Lääkärit olivat kaikkialla Saksassa mukana kehittämässä menetelmiä täitä vastaan, jotka levittivät tappavaa pilkkukuumetta keskitysleireissä. Täitä tuhottiin täidentuhoamiskammioissa hyönteismyrkky Zyklon B:llä tai kuumailmalla, jopa tähän tarkoitukseen kehitettiin – keskellä sotaa – lyhytaaltolaitteita. Pilkkukuumeen uhreja ei voitu haudata tautien leviämisvaaran vuoksi, ja monissa leireissä lisäksi pohjavesi oli korkealla, jolloin haudatut ruumiit olisivat saastuttaneet veden. Siksi oli välttämätöntä polttaa ruumiit (ja samalla taudinaiheuttajat ja niitä levittävät täit), etteivät taudit leviä. Zyklon B, täidentorjuntakaasukammiot ja krematoriot olivat välineitä, joiden avulla saksalaiset, myös saksalaiset lääkärit, pelastivat lukemattomien vankien, myös juutalaisten, rikollisten, epäsosiaalisten ihmisten, poliittisten vihollisten ja propagandistien, hengen.
Mitä tulee Krebsbachin ja Wasitzkyn ”omiin lausuntoihin”, ne on kiskottu kidutuksilla ja uhkailuilla, jotka olivat tavanmukainen käytäntö saksalaisten suhteen sodan jälkeen.
Cohen lausuu loppupäätelmissään:
Tässä tapauksessa koottu todistusaineisto osoittaa erittäin selvästi, että Mauthausenin leiriketjun varsinainen tarkoitus oli ihmisten tuhoaminen vain siitä syystä, että nämä ajattelivat toisin kuin natsit - - Mauthausenia johdettiin vain sitä silmällä pitäen, että jokainen niin kutsuttu vanki, joka astui sen seinien sisäpuolelle, tullaan tuhoamaan.Cohen julistaa Mauthausenin tuhoamisleiriksi. Hän ei esitä minkäänlaista todellista todistusaineistoa; kaikki pohjautuu hänen värväämiensä leirin suurrikollisten ja epäsosiaalisten ainesten ”silminnäkijätodistuksiin”, joissa he todistivat juuri niin kuin haluttiin. Näin he toivoivat pääsevänsä niistä rangaistuksista, joihin heidät aiemmin oli rikoksistaan tuomittu.
Cohen jatkaa vähän myöhemmin, että kun vangeista, jotka oli määrätty tekemään työtä, ei ollut enää hyötyä, heidät lähetettiin Mauthauseniin tuhottaviksi. Hän sanoo myös, että sellaiset miehet kuin Himmler, Ziereis (Mauthausenin päällikkö), Bachmayer - - ja muut Exhibit 2:ssa mainitut ”eivät ole muuta kuin suurrikollisia”. Hän julistaa jokaisen vartijan sotarikolliseksi, ellei tämä pysty osoittamaan syyttömyyttään.
Cohenin tutkimus oli puolueellista ja rikollista mielivaltaa.
Jack H. Taylor. Yhdysvaltojen OSS:n (CIA:n edeltäjän) agenttikapteeni Jack H. Taylor, edellä mainittujen valokuvien ottaja, joutui saksalaisten vangiksi loppuvuodesta 1944, ja kertomansa mukaan hänet siirrettiin ei-saksalaisena poliittisena vankina (ei siis sotavankina) Mauthauseniin 1.4.1945 (tai 29.3.1945 hänen toisen selvityksensä mukaan), jossa hän oli leirin liittoutuneille joutumiseen asti, siis viiden viikon ajan. Hän on antanut ”Dupont Mission”-nimisen raportin 30.5.1945, 3½ viikkoa sodan loppumisen jälkeen, ja siinä hän toteaa mm:
[löytyy http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/ww2/dupont.html , lopussa]
[myös: http://ecc.pima.edu/~gusen/Dupont/Dupont_Mission.htm , osa III, s. 6, 9-11]
Minut määrättiin työhön uuteen krematorioon, jossa kannoin hiekkaa, sementtiä ja vettä ja sekoitin laastia espanjalaisille tiilien (tile) asentajille (huom. Mattognon mukaan uusi krematorio valmistui jo tammi-helmikuussa 1945; Dissecting the Holocaust, s. 386, alaviite 90; päätös kokoamisesta 20.12.1944, VL). - - Teimme työtä verkkaiseen tahtiin viivyttääksemme krematorion valmistumista, koska tiesimme, että teloitusten määrä kaksinkertaistuisi, jos krematorioita olisi käytettävissä (kaasutettuja tai ammuttuja ruumiita ei voitu haudata, koska löytyessään ne olisivat raskauttavaa todistusaineistoa). - - (Kun asiaan puututtiin) me suoritimme työn loppuun määrätyssä ajassa.Taylorin kertomuksen tekee kyseenalaiseksi jo se, että Mattogno toteaa uuden krematorion valmistuneen pari kuukautta aiemmin kuin Taylor ilmoitta. Eikä krematorioita olisi voitu ottaa käyttöön ”seuraavana päivänä” (heidän saatua loppuun omat työnsä), kuten Taylor ilmoittaa. Laastin kuivumiseen menee useita päiviä, ja jos krematorio olisi lämmitetty tarvittavaan noin tuhannen asteen lämpötilaan laastin ollessa vielä kosteaa, krematorio olisi kärsinyt heti liki korjaamattomat vahingot, kun seinämät olisivat tuhoutuneet.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina 10.4., 367 uutta tsekkiläistä vankia, mukana 40 naista, saapui Tsekkoslovakiasta, ja heidät marssitettiin suoraan kadulta kaasukammioon, ja he ”vihkivät” uudet uunit. Mustaa öljymäistä savua ja liekkejä syöksyi ulos savupiipuista, kun tervettä lihaa ja rasvaa poltettiin, toisin kuin vanhojen, riutuneiden vankien kohdalla, joista nousi kalpeaa kellertävää savua. - -
(Vankilan) alakerrassa oli kaasukammio - - Kaasukammio oli kooltaan noin 4,5 m x 4,5 m (15 feet square), ja se oli sisustettu suihkuhuoneeksi kaakeloinnilla ja katon suihkupäillä. Uhreille sanottiin, että he menisivät suihkuun; kaikki riisuutuivat takapihalla ja heidät vietiin kammioon; raskas ilmatiivis ovi paiskattiin kiinni ja lukittiin, ja kaasua johdettiin sisään suihkupäiden kautta (kyseessä siis Faurissonin ja Leuchterin versio 1, VL). Normaalisti kaasutukset tapahtuivat kahdesti päivässä, klo 9.00 ja klo 17.00, 120 uhria kerrallaan. Erään kerran sisään ahdettiin 220, ja SS-miesten kesken syntyi tappelua, kun he kaikki tahtoivat päästä seuraamaan ovessa olleen pienen ikkunan kautta uhrien tuskallista kuolinkamppailua. - -
Käytetty kaasu oli Cyclone B syanidia, rakeista jauhetta, joka oli pakattu puolen litran purkkeihin. Tätä samaa kaasua käytettiin vaatteiden desinfioimiseen. Kaasukammion vieressä olevassa pienessä huoneessa oli metallinen säiliö, joka oli yhdistetty suoraan ventilaattoriin (tai puhaltimeen; blower, VL), joka puolestaan oli yhdistetty suihkuihin.
Kaasunaamariin varustautunut laitteen käyttäjä iski vasaralla kahden jauhepurkin (yksi tappaa sata ihmistä) päihin, ja asetettuaan purkit säiliöön hän sulki kannen ilmatiiviisti ja kytki puhaltimen päälle (talvella, jolloin kaasu ei vapaudu tarpeeksi nopeasti jauheesta, säiliöön johdettiin höyryä toisesta päästä). Kahden tunnin kuluttua sisäänsyöttöpuhallin pysäytettiin ja suurempi poistopuhallin kytkettiin päälle noin kahdeksi tunniksi.
Kaasunaamareihin varustautuneet vankityöntekijät siirsivät ruumiit kylmähuoneeseen (mahtui 500), johon ne pinottiin kuin puupölkyt odottamaan kremaatiota. Katso liitteenä olevaa ylilääkärin (Krebsbachin) antamaa ohjetta "Syaanivetyhapon (= sinihapon) käsittelyohjeet syöpäläisten torjunnassa Gusenin keskitysleirissä."
[VL:n lisäys: liitän seuraavat kaksi linkkiä, joista tuo ohje löytyy: englanniksi (The Revisionist 2/2004, s. 152; ”The Rules for the Handling of Hydrocyanic Acid for Disinfestation in the Gusen camp”):
http://vho.org/tr/2004/2/Mattogno140-154.html
saksaksi (die Normen für den Einsatz von Blausäure zur Entwesung im KL Gusen):
http://vho.org/VffG/2003/3/Mattogno380-385.html ]
Sanamuodoltaan se (tuo ohje) on tarkoitettu täidentorjuntaan, mutta ohjeet olivat erityisesti kaasukammioiden työntekijöille. SS poisti puhaltimet ja säiliön, ja he yrittivät tuhota ne. - -
J. H. Taylor, Lt., USNR; 178727
Ja mistä leirissä vain kymmenen päivää (tai kaiken kaikkiaan viisi viikkoa) ollut, oman kertomansa mukaan punataudin runtelema poliittinen vanki olisi tiennyt 10.4.45 saapuneitten uusien vankien tarkan lukumäärän (367)?
Viimeistään Taylorin kertomuksen osoittaa totuudenvastaiseksi se, että hän sanoo savupiipusta nousevan savun laadun osoittavan tuhkattavien uhrien laadun: mustaa öljymäistä savua terveistä ja kalpeaa kellertävää savua riutuneista. Krematorioissa liekki ei kuitenkaan tule koskaan yhteyteen poltettavien ruumiiden kanssa. Tilat, joissa lämmitykseen tarvittava polttoaine palaa, ovat erillään siitä tilasta, johon ruumis työnnetään. Ruumis tuhkaantuu pelkän lämmön vaikutuksesta, ei liekkien vaikutuksesta, eikä ruumis ”pala” liekeissä. Piipusta nouseva savu tulee poltettavasta polttoaineesta, ei ruumiista. Saksan siviilikrematoriot oli lailla määrätty sellaisiksi, ettei savua saanut nousta lainkaan. Keskitysleirien kohdalla tästä kuitenkin tingittiin, kuten esimerkiksi Auschwitzin Kremojen II ja III savupiippujen nokiset reunat osoittavat. Savu ei siis muutu poltettavien ruumiiden mukaan. Arkkitehtonisista syistä on myös mahdotonta, että piipuista syöksyisi ulos liekkejä. Piipun ja krematoriouunin polttotilan välillä on käytävä, jossa liekki viimeistään sammuu, eikä käytetyistä polttoaineista ylipäätäänkään noussut korkeaa liekkiä.
Myöskään 120 tai 220 ihmistä ei mahdu 13,89 neliömetrin tilaan. On täysin mahdotonta tunkea 9 tai 16 ihmistä yhdelle neliömetrille. Cohenin todistaja Premysl Dobias toistaa tämän mielettömän väitteen, ja tämä viittaa siihen, että Cohenin ja hänen todistajiensa kesken oli sovittu, mitä sanotaan ja ”todistetaan”.
SS-miesten ”tappelukin” pääsystä kurkistusaukon ääreen on dramatiikkaa lisäävä tehokeino, sillä kyseisen 168 senttimetriä korkean oven kurkistusaukko on 120 senttimetrin korkeudella. Siitä ei näkisi yhtään mitään, sillä huoneessa olleet uhrit taatusti olisivat olleet yli 120 cm:n pituisia ja tukkineet näkymän. Loppuvaiheissakaan, kuoleman jo tullessa, uhrit olisivat suureksi osaksi pystyssä, sillä tiukkaan ahdettuina he eivät mahtuisi kaatumaan tai edes lysähtämään alas.
Sitten Taylor puhuu siitä ”kaasunsyöttölaitteesta”: metallisäiliön ja puhaltimen (ventilaattorin) yhdistelmästä, joka oli yhteydessä suihkuihin. Ilmeisesti tilat olivat muina vuodenaikoina paitsi talvella lämpöiset, sillä silloin hän ei mainitse Zyklon B:n tarvinneen lämmitystä, jotta syaanivetykaasu pääsisi hyvin vapautumaan sidospelleteistä; talvella Zyklon B lämmitettiin säiliöön johdetun höyryn avulla. Tämä ei voi olla Taylorin oma tieto, sillä talviaikaan hän ei ollut paikalla. Tarina on, kuten aiemmin todettiin, valheellinen, sillä kaasukammioksi väitetyn huoneen seinien läpi ei kulje, eikä ole kulkenut, tämän ”kaasunsyöttölaitteen” vaatimia putkia.
Taylorin mukaan ”kaasukammioon” syötettiin kaasua (tai kaasun ja ilman seosta, sillä systeemi ei toimi, ellei säiliöön sen takaa virtaa jostakin ilmaa – umpipussista ei voi pumpata ulos juuri mitään) kahden tunnin ajan ventilaattorilla, ja koska hän ilmoittaa ovien olleen ilmatiiviitä, paine ”kaasukammiossa” olisi noussut niin, että joko ventilaattori olisi sammunut tai tappavaa kaasua olisi alkanut purkautua väärään suuntaan, teloittajien päälle ja viereisiin rakennuksiin.
Kahden tunnin jälkeen tämä ventilaattori suljettiin, ja suurempi kaasunpoistoventilaattori kytkettiin päälle. Kaasunpoisto ei kuitenkaan olisi toiminut, sillä teloittajat eivät olisi ihmismassan ja suuren kaasupitoisuuden vuoksi päässeet avaamaan kaasunpoistoaukon kantta (toimi käsin). Huoneessa ei myöskään ollut ilmanottoaukkoa, joten siitäkään syystä kaasun poistaminen ei olisi onnistunut: huone olisi ollut tiivis umpipussi, josta ei voi pumpata ulos juuri mitään. Olisi saatu aikaan vain alipaine, ja kaikkea kaasua ei olisi saatu ulos. Ovien avaamisen jälkeen tämä jäännöskaasu olisi levinnyt ei-toivottuihin paikkoihin. Tällä tavalla, pumppaamalla kammiosta ilma ulos, saksalaiset sitä paitsi olisivat tehokkaasti ja nopeasti pystyneet tappamaan ihmisiä ilman mitään Zyklon B:tä tai ”kaasunsyöttölaitetta”, pelkkä poistoventilaattori olisi riittänyt tiivistetyssä huoneessa.
Taylor on antanut lausuntoja muulloinkin. 14.5.1945 Cohenille antamassaan ensimmäisessä lausunnossa hän kuvaa, kuinka hänet ja muut hänen kanssaan Mauthauseniin tulleet puhdistettiin heti ensimmäiseksi täistä. Heidät vietiin lämpimään suihkuun, heidän vaatteensa vaihdettiin puhtaisiin ja heidän tukkansa leikattiin. Näin varjeltiin heidän ja muiden terveyttä.
http://ecc.pima.edu/~gusen/238/No._3_Taylor.pdf (sivu 2).
Samoin hän kertoo (s. 3), että punataudistaan huolimatta hän kieltäytyi hoidosta, joten tuskin hän kovin sairas oli. Tuolloin, huhtikuussa 1945, hän kertoo leirissä kuolleen yli 400 ihmistä joka päivä, mutta tässäkään ei ilmoiteta kuolemien todellista syytä: epidemioita. Ylikansoitetuissa läntisissä leireissä (itäisten leirien asukkeja evakuoitiin länteen puna-armeijan lähestyessä) riehuivat sodan kaoottisina viime kuukausina tuhoisat epidemiat, joista varsinkin pilkkukuume niitti suuren sadon; siihen sairastuneet olivat niitä ”luurankoja”, joita kuvissa näkyy ja näytetään. Kyseessä ei siis ollut nälkään kuoleminen vaan tautiin kuoleminen. On petollista esittää epidemioihin kuolleet ”kaasukammiossa”, ”kaasuautossa” jne. (lista yllä) murhatuiksi!!
Taylor liittää tuohon 400:n lukumäärää koskevaan kohtaan väitteen kannibalismista, äärimmäisessä nälässä tapahtuvasta ihmissyönnistä! Tällaista ei tapahtunut, sillä näillä tautien runtelemilla ei ollut suurta nälkää, tauti oli tappanut senkin. Vain terveillä on nälkä. Tuossa ensin mainitussa raportissa Taylor kertoo, että vielä kolme viikkoa sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat ottaneet leirin haltuunsa ja vangit alkaneet saada riittävästi ruokaa, leirissä kuoli joka päivä 50 ihmistä. Tämä osoittaa, ettei kyse ollut nälästä vaan taudista.
Taylor kertoo myös, että hänelle tultiin kertomaan paljon kauhutarinoita, koska hän oli amerikkalainen ja häntä uskottaisiin sodan jälkeen. Taylor tunnustaa avoimesti, että hänen tietonsa ovat näitä kuulopuheita, joita hänelle kertoivat leiriin säilötyt rikolliset, epäsosiaaliset henkilöt ja poliittiset vangit.
Sodan jälkeen Taylor antoi lausunnon Nürnbergin Kansainväliselle Sotilastuomioistuimelle, ja sen jälkeen hän toimi syyttäjän avaintodistajana Mauthausen-oikeudenkäynnissä Dachaussa (1946). Tässä Mauthausen-oikeudenkäynnissä kävi ilmi, että siellä syytettyinä olleista 61 saksalaisesta Taylor oli nähnyt vain viisi tai kuusi, eikä hän voinut sanoa varmasti yhdestäkään, oliko tämä syyllistynyt rikoksiin. Tämä ei haitannut: oikeus julisti syyllisiksi kaikki, jotka olivat olleet leirin henkilökunnan jäseniä, koska oikeuden mielestä jo leiri sinänsä oli rikollinen hanke. Kuulopuheet, varsinkin Taylorin, kelpasivat oikeudelle. Riitti, että Taylor oli kuullut kerrottavan, että kauhutekoja tapahtui.
Taylor ei siis koskaan nähnyt oikeudessa todistamiaan jyrkänteeltä syöksemisiä, kaasukammiossa tappamisia, ampumisia, pieksemisiä, ruiskeiden antamisia jne. Hän oli vain kuullut näistä huhuja. Silti Taylor oli oikeudenkäynnin tähtitodistaja.
Nürnbergissä v. 1945 antamassaan lausunnossa Taylor kutsuu Mauthausenia tuhoamisleiriksi, jossa pidettiin nälässä, lyötiin ja tapettiin, ja hän kiittelee sitä, ettei hänen vuoroaan tullut. Yhden amerikkalaisen upseerin hän kertoo tulleen surmatuksi ”kaasulla” Mauthausenissa. Kun Taylorilta tiedusteltiin Mauthausenin ”tappamistapoja”, hän luetteli seitsemän tapaa: kaasu, ampuminen, hakkaaminen, sään armoille jättäminen (ja samalla päälle laskettiin kylmää vettä talvella), nälkään näännyttäminen, koirat, jyrkänteeltä alas syökseminen.
http://www.scrapbookpages.com/dachauscrapbook/DachauTrials/Mauthausen04.html
Dachaun Mauthausen-oikeudenkäynnissä Taylor laajensi tätä tappamistapojen luetteloaan. Hän todisti – näkemättä edelleenkään itse yhtään mitään –, että Mauthausenissa käytettiin seuraavia tappamistapoja: kaasutus, hirttäminen, ampuminen, hakkaaminen, jyrkänteeltä syökseminen, sään armoille jättäminen, kuoliaaksi hakkaaminen kirveillä tai nuijilla jne., koirien revittäväksi jättäminen, sydämeen tai suoneen annettavat ruiskeet, ruoskimiset niin että liha lähtee pois, murskaaminen sementinsekoittimessa, pakottaminen juomaan paljon vettä ja vangin mahan päällä hyppiminen, kun tämä makaa selällään maassa, jäädyttäminen puolialastomana alle nollan asteen lämpötilassa, elävältä hautaaminen, tulikuuman raudan työntäminen kurkusta alas, hukuttaminen niin, että vesijohdolla lasketaan vettä kurkusta alas.
Kuulopuhetta oli sekin Taylorin lausunto (Dupont-raportti 30.5.1945), jonka mukaan maaliskuun ja lokakuun välillä 1943 Mauthausenin ja Gusenin välillä kulki ”kaasuauto”, jossa uhrit matkan aikana tapettiin kaasulla;
http://ecc.pima.edu/~gusen/Dupont/Part_IIIB.pdf (sivu 1)
Kukaan ei ole koskaan nähnyt tällaista autoa. Eikä, kuten jo todettiin, Taylor ollut paikalla vuonna 1943.
Myös Mauthausenin kuolinkirjoista Taylorilla on sanottavaa. Tässäkin yhteydessä hän puhuu aiemmista tapahtumista, jolloin hän ei ollut paikalla. Hän kertoo (Dupont-raportti), että ”viralliset” (lainausmerkit hänen) kuolemat ilmoitettiin kuolinkirjoissa, joissa annettiin kuolinsyy jne. ja joiden perusteella lähetettiin kuolintodistukset sille SS-poliisioikeudelle, jossa vanki oli tuomittu, Mauthausenin poliittiselle osastolle, Mauthausenin ylilääkärille ja Berliiniin (ja sieltä omaisille).
Merkillistä on, että Mauthausenin ylilääkärille lähetettiin kuolintodistuksia. Lääkärihän juuri on se, joka nuo kuolintodistukset kirjoittaa. Nähtävästi tällaisen valheellisen tiedon liittäminen tähän yhteyteen on katsottu tarpeelliseksi, jotta Taylor pääsee sanomaan, että eräs tavallinen, lääkintäalaa tuntematon SS-mies antoi kuolleille kuolinsyyt ennalta laaditun 50 kuolinsyyn listasta (nähtävästi siis mielivaltaisesti). Tällaista on mahdoton uskoa. Taylor ei yritäkään tuoda julki kyseistä listaa tai ilmoittaa, mistä sellainen löytyy. Viimeistään tämä Taylorin lausunto vie pohjan kaikilta muiltakin hänen lausunnoiltaan.
Taylor kirjoittaa, että koska tuo tavallinen SS-mies antoi kuolleille kuolinsyyt jostakin listasta, kaikki vuoden 1939 ja vuoden 1942 huhtikuun välillä annetut kuolinsyyt ovat ehdottomasti vääriä. Hän sanoo, että näin asia on, koska vasta 1942 alettiin tehdä ruumiinavauksia. Kuolinsyytä ei kuitenkaan tutkita ruumiinavauksilla kuin poikkeustapauksissa silloin, kun lääkärin on muuten vaikea määrittää sitä. Yleisimmin kuolinsyy näkyy taudinkulusta itsestään; lääkärithän diagnosoivat työssään sairauksia. Siksi lääkärin on yleensä helppo määrittää kuolinsyy ilman mitään ruumiinavauksia. Taylor ilmoittaa, että jossakin liitteessä (jota hän ei esitä) on esimerkkejä joistakin alkuperäisistä kuolintodistuksista, joissa on väärä kuolinsyy ja jotka SS-lääkärit ovat allekirjoittaneet. Lääkärit eivät kuitenkaan allekirjoita kuolintodistuksia, joihin lääketiedettä tuntematon SS-mies on mielivaltaisesti laittanut kuolinsyyt, vieläpä väärät kuolinsyyt. Kuolinsyyn antaminen on aina lääkärin itsensä tehtävä, ja siihen hän on saanut koulutuksen.
Taylorin lausuntojen valossa on myös kysyttävä, onko Taylor lainkaan ollut Mauthausenissa vankina. Hänhän on saattanut tulla leiriin amerikkalaisten joukkojen mukana 6.5.1945, samaan aikaan ja ehkä samassa kyydissä kuin Eugene S. Cohen. Eräs Profil-lehden artikkeli (5.5.2003, s. 48-49) näin ilmoittaakin. Tämä selittäisi suoraan ilmeiset huijauskuvat Mauthausenin "kaasukammion" ”kaasunsyöttölaitteesta” ja ”kaasunpoistoventilaattorista” ja hänen ihmeellisen nopean ja täydellinen ”toipumisensa” punataudista 5.5.45 jälkeen (sitä ennenhän hän ei kertomansa mukaan voinut olla juuri pystyssäkään pyörtymättä).
Kirjoituksensa lopussa Taylor palaa vielä kuolinkirjoihin. Hän mainitsee, että niitä on 15 kappaletta, sivuja 3600. Niissä on kuuden vuoden ajalta ”viralliset” (lainausmerkit hänen) kuolinsyyt. Hän kertoo, että niissä on otsikkoina ”Mauthausen”, ”Gusen” ja ”Teloitukset”, mutta tämä ei pitäne paikkaansa, sillä lukuisat lähteet kertovat niiden nimeksi yksinkertaisesti ”Kuolinkirjat” (Totenbuch).
Mauthausenin kuolinkirjat kuulemma ovat yhä olemassa. Edellä mainitut Cohenin "tutkijavangit" Ernst Martin ja Josef Ulbrecht, joiden kerrotaan kirjureina pitäneen yllä näitä kirjoja, kuulemma ”henkensä uhalla saivat pelastettua nämä kirjat”. Taylor ilmoittaa, että kuolinkirjat on mikrofilmattu ja että ne ovat OSS:n (CIA:n edeltäjän) hallussa Salzburgissa. Tiedetään, että kun liittoutuneet lähtivät, he veivät kaikki asiakirjat oleskeluajaltaan mukanaan. Ne ovat siis sillä tiellä.
Taylor kertoo, että pienillä salaisilla ”hieroglyfeillä”, joilla Taylor tässä tarkoittaa jonkinlaisia pieniä "merkkejä”, Ulbrecht ja Martin ”onnistuivat ilmoittamaan todellisen kuolinsyyn (kaasu, injektio jne.) virallisen (väärän) kuolinsyyn ohessa.” Kirjureiden ilmoitetaan tässä omavaltaisesti kajonneen kuolinkirjoihin.
Taylorin mukaan kirjurit kirjoittivat vuosien 1940-1942 kuolinkirjoihin numerosta 229 eteenpäin ”spr”, jos heidän mielestään todellinen kuolinsyy oli ruiskekuolema (vieraan aineen ruiskuttaminen sydämeen), ja ”COIC”, jos heidän mielestään todellinen kuolinsyy oli väkivallalla aiheutettu kuolema. Vuosien 1942-1943 kuolinkirjoissa taas numeron 3725 jälkeen kaikki, joissa syntymäpaikan jälkeen on pilkku (dot), olisivat kuolleet ruiskeeseen.
Taylor kertoo vielä, että saksalaisten vangit Martin ja Ulbrecht laittoivat muitakin pieniä merkkejä kuolinkirjojen ”virallisten” (lainausmerkit hänen) kuolinsyiden oheen ja että he voivat selittää niiden merkityksen.
Lopuksi hän ilmoittaa vielä, että 18.4.1945 jälkeen kaikki ne, joiden kohdalla on kuolinkirjojen neljännessä sarakkeessa merkintä ”Zellenbau” (vankilarakennus), on kaasutettu. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska, kuten yllä on käynyt selväksi, Mauthausenissa ei ollut teloituskaasukammiota.
Lopuksi on syytä mainita vielä, että Taylor joutuu tunnustamaan sen tosiasian, että saksalaiset vapauttivat vankeja Mauthausenista, mikä osoittaa, ettei Mauthausen ollut mikään tuhoamisleiri eikä siellä suoritettu kuvattuja kauhutekoja. Jos Mauthausen olisi ollut tuhoamisleiri, yhtäkään vankia ei olisi päästetty vapauteen kertomaan maailmalle leirin kauheuksista. Mauthausenissa oli loppuvaiheessa myös erityisessä juutalaisleirissä juutalaisia, mutta heitäkään ei tuhottu. Taylor ilmoittaa, että heidät kaikki evakuoitiin huhtikuun loppupuolella jalkaisin Welsin lähistölle.
Hans Marsalek. Nykyisin holokaustitahot ovat siirtyneet julistamaan alussa kuvattua "versiota 3" Mauthausenin ”kaasukammion” toimintatavasta. Tämä versio on suureksi osaksi peräisin Hans Marsalekiltä. Palautan tässä lyhyesti mieliin, mitä Robert Faurisson ja Fred Leuchter yllä versiosta 3 sanovat:
Faurisson kirjoittaa:
Versio 3. Kaasu tuli itäseinällä n. 80 cm:n korkeudella lattianrajasta sijainneen ohuen rei’itetyn putken kautta. Se tuli siis suoraan vastapäätä sitä huoneen osaa, jossa se oli ollut versiossa 2. Tuosta putkesta ei ole enää mitään jälkiä, ei myöskään aukosta, jonka kautta sen sanotaan tulleen viereisestä huoneesta, jossa kaasua tuotettiin. Viereinen huone on täysin tyhjä eikä siinä ole mitään, mikä osoittaisi, mihin sitä oli käytetty.Leuchter kirjoittaa:
Lisäksi viereisen huoneen on väitetty olleen valvomohuone kaasun syöttämistä varten (ilmeisesti ei Zyklon B:n sellaisenaan vaan varsinaisen syaanivetykaasun). Paikalla ei ole mitään varustusta tätä tehtävää varten, ei myöskään merkkejä sellaisen poistamisesta. Museon virkailijat ovat hyvin hämmentyneitä ja sekavia toimintatavan suhteen, ja he antoivat peräkkäisiä muuttuvia selityksiä siitä, kuinka kaasu toimitettiin sisään kaasukammioon. Museon virkailijat ovat peräkkäin selittäneet, että kaasu toimitettiin sisään 1) katon suihkupäiden kautta, 2) huoneen syrjäisessä (remote) nurkassa olevan aukon kautta, 3) rei’itetyn putken kautta, jota ei ole olemassa nykyisin.Version 3 "isä" Hans Marsalek kuului, koska hän oli vankina Mauthausenissa, saksalaisten mielestä siihen ihmiskategoriaan, jonka sijoituspaikaksi määrättiin juuri Mauthausen. 19.8.1942 annetussa käskyssä tuo Mauthauseniin sijoitettava kategoria määriteltiin näin:
Raskaasti syylliset, parantumattomat ja erityisesti samalla rikoksista aiemmin rangaistut ja epäsosiaaliset, ts. turvallisuusvangit, joihin kasvatus tuskin enää tehoaa.Sodan jälkeen Marsalek toimi oikeudenkäynneissä "ammattitodistajana" (heille suotiin hyvä ylläpito), ja on käynyt ilmi, että hän sekaantui myös kuvien väärentämiseen. Marsalek on saanut hovineuvoksen arvon, ja häntä pidetään Mauthausenin ”virallisena” historioitsijana.
Marsalek kertoo Mauthausenin ”kaasutuksista“ seuraavaa (Hans Marsalek: ”Die Vergasungsaktionen im Konzentrationslager Mauthausen”, Wien 1988, s. 9-12):
KAASUKAMMIO SAIRAALAN KELLARISSA. Kellarin läntiseen osaan, krematorion polttouunien välittömään läheisyyteen, rakennettiin [1941] ikkunaton kaasukammio. - - Tämä osaksi kaakeloitu, 3,70 metriä pitkä ja 3,50 metriä leveä kaasukammio oli naamioitu suihkuhuoneeksi. Siinä oli toimiva suihkuvarustus 16 suihkupäineen. Kaakelilaattojen yläpuolella olevassa seinän osassa oli lämpöpatteri, lisäksi huoneessa oli valaistus, sähköinen tuuletus yhdessä kattokulmauksessa ja n. metrin pituinen emaliputki. Tässä putkessa oli seinän puolella, näkymättömissä, puoli senttimetriä leveä ja 80 senttimetriä pitkä rako, ja putki oli yhdistetty pienessä sivutilassa, kaasukopissa, olevaan kaasunsyöttölaitteeseen (Gaseinfüllgerät; teräslevysäiliö, jossa oli suljettava kansi ja yhteysputki seinän läpi). Kaikki katkaisimet – valaistusta, veden syöttöä ja ventilaattoria varten – sijaitsivat kaasukammion ulkopuolella.Kirjassaan ”Die Geschichte des Konzentrationslager Mauthausen“ (Wien 1980, s. 211) Marsalek antaa ”kaasukammion” viereisestä kopista ja kaasutustapahtumasta hieman tarkempia tietoja:
Ennen jokaista kaasutusta - - kuumennettiin voimakkaasti (wurde stark erhitzt) tiilikiveä polttouunissa. Sitten apteekista toimitettiin purkkeihin pakattua Zyklon B -kaasua - - Lapiolla kuuma tiilikivi kannettiin paikalle ja asetettiin kaasunsyöttölaitteen pohjalle. Nyt kaasunaamariin varustautunut SS-mies ravisteli purkista Zyklon B -myrkyn tiilikiven päälle. Säiliön päälle asetettiin välittömästi tiivistetty kansi, joka suljettiin ilmatiiviisti kahdella siipiruuvilla. Kuumennetusta tiilikivestä nouseva lämpö vaikutti sen, että myrkky vapautui nopeasti. - -
Uhrit tulivat aina leirin vankilasta - - vankilan pihan kautta - - yhden leirin SS-miehen johtamina - -
Kun kaasua oli virrannut kaasukammioon 15-20 minuutin ajan, toimenpiteen johtaja tai mahdollisesti myös läsnä oleva SS-lääkäri tarkisti kurkistusaukosta katsomalla, näkyikö jossakin uhrissa vielä elonmerkkejä. Jos katsojan mielestä kaikki vangit olivat kuolleet, kytkettiin päälle tuuletin, joka toimitti (beförderte) kaasun ulos. Pois imeminen (Entsaugung) kesti noin 30 minuuttia. Lopuksi avattiin ovi.
Ruumiit vietiin ruumiiden jäähdytyshuoneeseen. Sitten siivottiin ulosteen, oksennuksen ja veren sotkema kaasukammio.
Välillä tässä pienessä kaasukammiossa surmattiin kerralla 30 – 80 henkilöä. Kaiken kaikkiaan sellainen murhatoimenpide kesti 2 – 3 tuntia.
Tässä kopissa oli pöytä, kaasunaamareita ja kaasunsyöttölaite, josta johti syöttöjohto kaasukammioon. - - Noin 30 henkilön ryhmän kaasutus kesti, mukaan luettuna riisuutuminen, ns. lääkärin tutkimus, murhaaminen, tuuletus ja ruumiiden poiskuljetus, kaiken kaikkiaan 1,5 – 2,5 tuntia.Tämä antaa aihetta seuraaviin huomautuksiin:
1. Mitä Taylorin kohdalla on sanottu kurkistusaukon mataluudesta, kaasun pumppaamisesta kammioon ja kaasun poistamisesta siitä (poistoaukon kanteen ei päästä käsiksi, puuttuu ilmanottoaukko, pelkällä poistoventilaattorilla olisi voitu tappaa ilman ”kaasunsyöttölaitetta” ja ilman Zyklon B:tä), pätee tietenkin tässäkin.
2. Zyklon B:n lämmittäminen kuumalla tiilikivellä. Kuuman tiilikiven päälle kaadettu Zyklon B olisi räjähtänyt. Syaanivetyhappo (Zyklon B:n vaikuttava aine) on 6-41 %:n ilmapitoisuuksissa räjähtävää, ja sen räjähdysvoima vastaa kemisti Germar Rudolfin mukaan dynamiittia (nitroglyseriiniä; the Rudolf Report, s. 156-157; eräs räjähdys, joka tuhosi kokonaisen rakennuksen, kuvattu sivuilla 15-16).
Kirjan Leuchter, Faurisson, Rudolf: ”The Leuchter Reports” sivulla 28 Leuchter kertoo:
(Syaanivetyhapon) polymerisaatio (hajoaminen) tapahtuu voimakkaasti lämmön, emäksisen aineen tai veden vaikutuksesta. Alkuun päästyään reaktio on autokatalyyttinen ja kontrolloimaton. Räjähtää.ja sivulla 33:
Zyklon B:tä käytettäessä - - käsillä on aina myös räjähdysvaara. Sähköiset liitännät ja kytkennät täytyy pitää minimissä, räjähdyssuojattuina ja kammion ulkopuolella.Jos Zyklon B:tä kaadetaan krematorion polttouunissa kuumennetun tiilikiven päälle, syntyy varmasti räjähdys, koska heti Zyklon B-pellettien välittömässä läheisyydessä syaanivetyhapon pitoisuus on noiden 6 ja 41 tilavuusprosentin välillä. Kantta ei ehdittäisi sulkea ja ruuvata kiinni ennen räjähdystä. Ja vaikka kansi saataisiinkin kiinni, kaasun imeminen kaasunsyöttölaitteesta eteenpäin kaasukammioon vaatisi ilmavirtausta, jolloin siinäkin tapauksessa saattaisi syntyä räjähdys, kun ilmaa virtaa Zyklon B-pellettien ohi napaten kaasua mukaansa. Ei pelkkää kaasua voi pumpata pois ilmatiiviistä säiliöstä, jos siihen ei virtaa jostakin tilalle ilmaa, muutenhan syntyisi tyhjiö ja pumppu sammuisi heti.
Tuollainen tiilikivimenetelmä ei ole koskaan voinut olla käytössä. Systeemi olisi voinut toimia vain niin, että kaasunsyöttölaitteessa ilma lämmitetään sopivaan lämpötilaan, joka ei ole niin korkea, että syntyy räjähdysvaara, esimerkiksi 25-30 asteeseen. Sen lämpöinen kivi säiliöön tietenkin olisi voitu laittaa, mutta silloin kiveä ei kyllä olisi lämmitetty krematorion polttouunissa, jossa lämpötila on lähes 1000 astetta. Sopivin tapa lämmittää ilma tuohon 25-30 asteeseen olisi sähkölämmitys. Joka tapauksessa tuo, että kuumennettu kivi piti kantaa polttokammiosta lapiolla, osoittaa, että se oli niin kuuma, ettei sitä voinut kantaa käsin.
Jos taas kivi oli huomattavan lämmin mutta ei niin kuuma, että olisi muodostunut räjähdysvaaraa, kiven päälle kaadettu Zyklon B olisi synnyttänyt välittömästi syaanivety-usvapilven (kuten vesihöyrypilvi kuumalta kiveltä), joka olisi levinnyt paitsi lähistöllä olleiden henkilöiden joukkoon myös sairaalaan alakertaan ja siitä koko sairaalaan. Toisessa suunnassa kaasu olisi levinnyt vankilarakennukseen. Tämä olisi tapahtunut ennen kuin kantta olisi saatu ilmatiiviisti kiinni. Jos lähistöllä olleilla teloittajilla ei ollut kaasunaamareita, he olisivat kuolleet myrkkykaasuun.
Jos Marsalekin kertomusta verrataan Taylorin kertomukseen, niin eroa on siinä, että Marsalekin versiossa Zyklon B:tä lämmitetään kuumalla tiilikivellä, Taylorin versiossa ”höyryllä”, ja silläkin vain talviaikaan. Eri versioiden olemassaolo osoittaa, ettei kummastakaan seikasta (lämmitys, kaasun tulopaikka "kaasukammioon") ole varmuutta.
3. Arkkitehtoninen sekavuus. Tuossa kellarikerroksessa, jossa "kaasukammion" väitetään sijainneen, tapahtui "kaasutuksissa" kuvausten mukaan sarja toimintoja, jotka kuitenkin arkkitehtonisista syistä tulevat kyseenalaisiksi tai mahdottomiksi:
a) kuuma tiilikivi kannettiin lapiolla krematoriosta valvomokopin kaasunsyöttösäiliöön;
b) apteekista tuotiin purkitetut myrkyt;
c) uhrit ohjattiin vankilan pihan kautta riisuutumishuoneeseen ja siitä ns. lääkärintarkastukseen ja siitä ”kaasukammioon”.
Selvää on, ettei uhrijoukon ole sopivaa kohdata kellarissa lapiolla kuumaa kiveä kantavaa henkilöä tai tappavaa myrkkyä apteekista kantavaa henkilöä. Koska tuota 30-220 hengen suuruista vankijoukkoa vartioi vain yksi SS-mies, oli varottava aiheuttamasta minkäänlaista levottomuutta. Tapettavathan saattaisivat lähteä karkuun.
Tapahtumien ongelmakohdaksi muodostuu ensinnäkin se, että kuumaa kiveä kantava lapiomies joutuu valvomokoppiin päästäkseen kulkemaan kaasukammion kautta: sen toisesta ovesta sisään ja toisesta sitten ulos ko. kopin alueelle. Toinen ongelmakohta on se, että tappopurkkeja apteekista tuova henkilö joutui väkisinkin kulkemaan samaa reittiä (riisuutumishuone, lääkäreiden tutkimushuone, välinehuone, valvomohuone) kuin uhrit. Miten uhrit suhtautuisivat myrkkykaasu Zyklon B:n kantajiin, kun heitä riisutaan ja tutkitaan?
Marsalek ilmoittaa, että ensin lämmitettiin kivi, sitten tuotiin aineet, ja sitten kannettiin kivi lapiolla. Olisi loogista, että myrkyt apteekista tuova henkilö odottaa, että uhrit pääsevät ensin alta pois (riisuutuvat, menevät lääkärintarkastukseen ja siirtyvät kaasutettaviksi) ja tulee vasta sitten aineidensa kanssa. Mutta silloin kuuma kivikään ei saa tulla liian aikaisin, jos kerran paikalla ei ole sen päälle kaadettavia myrkkyjäkään; kivi jäähtyisi ja koko toimenpide häiriintyisi tai kävisi mahdottomaksi. Siksi kivikin täytyy kantaa vasta kun uhrit ovat jo "kaasukammiossa" odottelemassa kaasutustaan. Ehkä ”kaasukammiossa” oli 50 ihmistä, siis 3-4 henkilöä jokaisella neliömetrillä. Jos lapiolla kuumaa kiveä kantava SS-mies tulee sitten siitä toisesta ovesta, hän a) päästää uhrit karkuun (ovet avautuvat ulospäin), b) ei pääse lapionsa ja kivensä kanssa tungoksessa mihinkään, pahimmassa tapauksessa tallautuu pakenevien vankien jalkoihin.
Jos taas apteekista tuodaan aineet kiven lämmittämisen ja uhrien rakennukseen tuomisen välillä, siis ennen kuin uhrit ovat kulkuväylällä, silloin myrkyt ovat ajoissa paikalla eivätkä tapettavat väylää kulkiessaan säikähdä ohi kuljetettavia myrkkyjä. Kivi puuttuu vielä (Marsalekin mukaan kivi tuodaan vasta kun myrkyt ovat paikalla). Tässä syntyy eräänlainen kriittinen tilanne. Ehtivätkö uhrit ensin perille ”kaasukammioon”, jolloin kivimies ei kaasukammiossa vallitsevan tungoksen vuoksi pääse ensinkään perille kaasunsyöttölaitteen luo? Vai ehtiikö kivimies lapioineen "kaasukammion" kautta perille ennen kuin uhrit tulevat kammioon? Jos sekä kiveä kantava lapiomies että myrkkypurkkeja tuova mies ovat perillä kopissa ennen kuin uhrit kulkevat siitä heidän vierestään, niin on hyvin suuri vaara, että kivi jäähtyy ja koko toimitus vaarantuu (eihän kukaan esim. tiedä, kauanko aikaa menee riisumisessa ja lääkärintarkastuksessa).
4. Liian lyhyt varoaika ja kontaminoituneen jätteen ongelma. Marsalek kirjoittaa:
Sitten siivottiin ulosteen, oksennuksen ja veren sotkema kaasukammio - - Kaiken kaikkiaan sellainen murhatoimenpide kesti 2 – 3 tuntia.Siteeraan paria omaa kirjoitustani:
Kirjoitus ”Holokausti on huijaus”:
Syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 - 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta, vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua.Kirjoitus ”Zyklon B teloitusvälineenä”:
Kaasunaamareitten kanssa raskaaseen ruumiiden poiskantotyöhön olisi voitu ryhtyä vasta 1,5-2 tunnin kuluttua. HCN (eli syaanivetyhappo) imeytyy herkästi ihon kautta, joten jos ihminen vielä hikoilee (kuten ruumiita kannettaessa tapahtuu), ihon kautta imeytyy suuret määrät HCN:ää ja syntyy myrkytys, vaikka kantaja käyttäisikin kaasunaamaria. Syaanivetyä olisi tulvinut uhrien ihosta, hengitysteistä ja ruumiinonkaloista. Germar Rudolf toteaa, että missään oloissa ’kaasukammioon’ ei olisi voitu mennä sisään ilman kaasunaamaria ennen kuin vasta 3-4 tunnin kuluttua. Kaasunaamarin kanssa olisi voitu mennä sisään vasta n. 1,5 tunnin kuluttua ilman suojavaatteita (yksikään todistaja ei ole puhunut suojavaatteita olleen).Mauthausenin ”kaasukammiossa” olisi siis ollut melkoinen määrä tappavalla myrkyllä kontaminoitunutta kosteaa jätettä, oksennusta, ulostetta ja verta, joka varmasti olisi riittänyt tappamaan suuren määrän ihmisiä. Kuinka tällaisesta kontaminoituneesta jätemäärästä olisi voitu päästä eroon aiheuttamatta joukkotuhoa?
Mauthausenin ”kaasukammiossa” ei myöskään ollut tuuletusta, koska siellä ei ole edes ilmanottoaukkoa. Ovia ei olisi voitu avata, koska tappava kaasu olisi levinnyt ympäristöön. Pelkällä ilmanpoistoventilaattorilla huoneesta olisi saatu ulos vain osa ilman ja kaasun seosta ja olisi saatu aikaan alipaine. ”Kaasukammiosta” ei olisi saatu kaasua ulos aiheuttamatta joukkotuhoa! Se ei yksinkertaisesti olisi onnistunut. Jos tuollaista "kaasukammiota" olisi käytetty, olisi vaarannettu koko lähiseutu.
Zyklon B:n valmistajan mukaan huoneeseen olisi voitu mennä vasta 10-20 tunnin kuluttua, silloinkin kaasunaamariin varustautuneena ja erikoisfiltteriä käyttäen.
Koska tuuletusta vailla olevasta ”kaasukammiosta” myrkkykaasua ei olisi saatu kunnolla pois, ruumiiden pois siirtäminenkin olisi viivästynyt ainakin sinne 10-20 tunnin päähän. Tällöinkin olisi ollut välttämätöntä varustautua suojapukuun ja kaasunaamariin, sillä syaanivetyä olisi vielä suuret määrät edellä mainituissa eritteissä, joihin myrkky voimakkaasti sitoutuu, ja myös ruumiiden ihossa, hengitysteissä ja onkaloissa! Ruumiitten kantajat ja lähiympäristö olisivat vielä silloinkin olleet suuressa vaarassa! Ja jos ruumiit olisikin erikoisvarusteissa saatu siirrettyä ruumishuoneeseen, ne olisivat sielläkin muodostaneet ympäristölle suuren vaaran, koska myrkkyä tihkuisi vielä pitkään heidän ihostaan, hengitysteistään ja onkaloistaan.
Asiassa on otettava huomioon myös valvomohuoneessa (”kaasukopissa”) olevan ”kaasunsyöttölaitteen” säiliö. Sen sisällähän on Zyklon B:tä, jota sinne on kaadettu. Syaanivety on Zyklon B:ssä käyttö- ja turvallisuussyistä sidottu sidosainepelletteihin, joista se sitten omaa vauhtiaan haihtuu pois, kun Zyklon B -puuro kaadetaan purkista pois. Tuosta ”omasta vauhdista” olen kirjoittanut kirjoituksessani "Zyklon B teloitusvälineenä" näin:
HCN:ää haihtuu (ilmankosteuden ollessa alhainen) Germar Rudolfin mukaan 15-20 asteen lämpötilassa sidosaineessa olevasta määrästä 10% ensimmäisten 5-10 minuutin aikana, ja haihtuminen on voimakkainta ensimmäisen 2 tunnin ajan (50% on haihtunut 30 minuutin kuluttua ja 100% n. 2,5 tunnin kuluttua).Säiliöön kaadettu Zyklon B vapautta syaanivetyä siis noin 2-2,5 tunnin ajan, sekin sillä edellytyksellä, että on ilmaa, mihin se vapautuu. Koska säiliö suljetaan ilmatiiviisti siipiruuveilla, ilman on tultava jostakin säiliön takaa (mahdollisesti samaa reittiä kuin talviaikana Zyklon B:n lämmitykseen käytetty ”höyry”, josta Taylor puhuu). Tästä taas johtuu, että ”kaasunsyöttölaitetta” on pidettävä päällä ainakin tuo 2-2,5 tuntia ennen kuin säiliötä voi avata ja siellä oleva tiilikivi poistaa (tosin sekin on raskaasti kontaminoitunut ja ympäristölle suuri vaara). Ainakin Mauthausenin krematorion päällikkö Roth ilmoittaa ”tunnustuksessaan”, että kaasutuksen jälkeen tiilikivi vietiin takaisin krematorioon.
Jos taas ”kaasunsyöttölaitteen” säiliötä ei olisi haluttu avatakaan eikä tiilikiveä poistaa, kaasu olisi tihkunut omaa tahtiaan koko ajan putkea pitkin ”kaasukammioon” ja hidastanut siten edelleen kammion puhdistamista ja ruumiitten poistoa. Ja jos kaikki väylät säiliöön olisi tukittu, tappava kaasu olisi lehahtanut säiliöstä seuraavan kaasutuksen yhteydessä teloittajien kasvoille ja ympäristöön.
Mauthausenin "kaasukammio" ei olisi edes teoreettisesti toiminut. Tuo "kaasukammio" oli tavallinen suihkuhuone krematorion henkilökunnalle, hehän nimenomaan tarvitsivat puhdistautumista käsiteltyään pilkkukuumeeseen (ja muihinkin kulkutauteihin) kuolleiden vankien ruumiita, joissa oli täitä.
Hans Marsalekin väitteistä mainitsen vielä seuraavat kaksi:
Kirjassa ”Das war Mauthausen, s. 14, Marsalek kirjoittaa:
Bunkkerin kellarissa oli ensimmäinen krematorio. Sen tuli paloi yötä päivää, ja savupiipusta ylös syöksyvän liekin kajo näkyi kauaksi Tonavan laaksossa.Yllä Taylorin kohdalla jo todettiin, ettei krematorioiden savupiipuista ole mahdollista syöksyä ulos liekkejä.
Kirjassa ”Giftgas im KL Mauthausen”, s. 36, Marsalek esittää, että Mauthausenin polttouunien polttokammioissa olisi poltettu jopa 8 ruumista kerrallaan nähtävästi kapasiteetin nostamiseksi.
Majdanekissa oli samanlainen polttouuni (Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 390), ja Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjasta ”Concentration Camp Majdanek”, s. 107-114, löytyy kuvaus tästä uunista. Polttokammion ovet mitat olivat 55 cm x 65 cm, ja itse polttokammio oli 77 cm leveä, 67 cm korkea ja 217 cm pitkä.
Tällaiseen polttokammioon olisi mahtunut ehkä kaksi ruumista, ei kahdeksaa. Lähinnä eläinten ruhoilla tehtyjen tutkimusten perusteella Mattogno on osoittanut, että poltettaessa kaksi ruumista kerrallaan säästetään vain 16% aikaa ja 12% polttoainetta, joten hyöty on marginaalinen.
Martin Rothin "tunnustus". Mauthausenin krematorion päällikkö Martin Rothia vastaan käytiin ”oikeudenkäynti” v. 1970, ja seuraavat oikeuden perusteluista otetut siteeraukset ovat Der Spiegel-lehdestä 41/1979 (s. 247) ja Pierre Choumoffin kirjasta ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas auf österreichischem Gebiet 1940-1945” (2000), jota siteerataan linkissä ”KL Mauthausen im Mai 2003” (s. 7-13; löytyy myös täältä). Oikeudenkäynnin pöytäkirjoja ei ole julkistettu. Oikeus toteaa:
Kun oli tulossa kaasutus, Roth käski jotakuta alaisuudessaan toimivan krematoriokommandon vankia, tavallisesti todistaja Kanduthia (Johann Kanduth, vanki-kapo), kuumentamaan tiilikiven krematoriouunissa. Roth kantoi kuuman tiilen lapiolla kaasukoppiin ja pani sen siellä kaasunsyöttölaitteeseen, joka oli rautainen, poistettavalla kannella varustettu säiliö; tiivistetty kansi voitiin sulkea ilmatiiviisti siipiruuveilla. Kuuman tiilikiven tarkoituksena oli ylös nousevan lämmön vaikutuksesta nopeuttaa paperileikkeisiin sidotun myrkkykaasun vapautumista.Koska tämä kuvaus on suureksi osaksi sama kuin Marsalekin kertomus, Marsalekin kertomuksesta yllä sanottu pätee myös tähän. Soveltuvin osin tähän pätee myös se, mitä yllä on sanottu Taylorin kertomuksesta. Kommentoin siis vain niitä osia, jotka ovat tässä uutta.
Tällä välin uhrit tuotiin kaasutuslaitoksen riisuutumishuoneeseen, jossa heidän oli riisuuduttava. Tämän jälkeen heidän täytyi siirtyä seuraavaan huoneeseen, jossa oli useita SS-aliupseereita, jotka olivat pukeutuneet valkoisiin lääkärintakkeihin tekeytyäkseen lääkäreiksi. He tutkivat spaattelin avulla uhrien suut todetakseen, onko uhrilla kultahampaita. Jos oli, kyseisen vangin rintaan tai selkään piirrettiin väriaineella risti. Sitten uhrit kuljetettiin välinehuoneen kautta kaakeloituun, suihkuilla varustettuun kaasukammioon. Tässä yhteydessä SS-virkailijat selittivät heille, että he menisivät nyt suihkuun. Petoksen vahvistamiseksi heille annettiin usein mukaan myös saippuaa ja pyyhe - -
Koska kaasukammion mitat olivat vain 3,50 m x 3,80 m, pinta-ala siis vain 13,3 neliömetriä (todellisuudessa 3,57 m x 3,87 m = 13,8 neliömetriä; Choumoffin kirjassa oleva tarkennus), ja kaasutettavia uhreja oli usein 50-100, uhrit täytyi ahtaa tiukalle, jotta välinehuoneeseen johtava ovi saataisiin kiinni (niskalaukaushuoneeseen johtava kaasukammion toinen ovi oli muutenkin operaation loppuun saakka suljettu).
Tällä välin – joko ennen uhrien tuontia kaasukammioon tai sen jälkeen – leirin apteekkari tai joku muu siellä työskentelevä SS-mies toi kaasutukseen tarkoitetun, suljetuissa purkeissa olevan Zyklon B -myrkkykaasun paikalle. Kaasutettavien vankien määrästä riippuen avattiin sitten kaasukopissa (siis valvomohuoneessa, VL) yksi tai kaksi purkkia ja paperileikkeisiin tai huopaan sidottu kaasu ravisteltiin kaasunsyöttölaitteeseen, jonka sinne ensin sijoitettu tiilikivi oli lämmittänyt. Kun kannen siipiruuvit oli ruuvattu kiinni, kytkettiin päälle samoin kaasukoppiin tuotu ventilaattori (liitetty suoraan Zyklon B -kaasutuslaitteeseen; Choumoffin huomautus), joka työnsi tiilikiven lämmön vaikutuksesta vapautuvan kaasun syöttöputken kautta kaasukammioon. - -
Noin 15 minuutin kuluttua siitä, kun kaasua oli alkanut virrata kaasukammioon, Roth katsoi ovessa olevan kurkistusaukon kautta varmistuakseen, ettei kukaan uhreista enää liikkunut, ja kytki sitten päälle eteistilaan pukuhuoneen ja välinehuoneen väliin tuodun ventilaattorin, joka imi kaasun pois kaasukammiosta piipun kautta ulkoilmaan. Tämä ilmanvaihto kesti korkeintaan kolme tuntia. Tarkastettuaan ensin varovasti erityisen imeytetyn paperiliuskan avulla, ettei sisällä ollut enää kaasua, Roth avasi kaasukammion molemmat ovet ja käski alaisuudessaan toimivien vankien kantaa ruumiit krematorion ruumishuoneeseen.
Kun kaasukammio oli tyhjennetty, syytetyn (so. Rothin; tekstihän on oikeuden perusteluista) alaisuudessa toimivien vankien täytyi hänen käskystään puhdistaa ja desinfioida desinfiointiaineella koko kaasutushuone, kun taas Roth itse, usein myös hänen käskystään todistaja Kanduth, puhdisti kaasukopin ja vei takaisin tiilikiven.
Uusi tieto tässä on se, että Roth itse toimi tiilikiven kantajana ja että usein apteekkari itse toi teloittajien tarvitseman myrkyn. Käy myös ilmi, että Marsalekin mainitsemat ”ns. lääkärit” olivat lääkäreiksi tekeytyneitä SS-aliupseereita, jotka katsoivat, löytyisikö uhrien suusta kultahampaita, ja jos löytyi, selkään tai rintaan maalattiin värillinen risti.
Voisi luulla, että ristien maalaaminen rintaan tai selkään lääkärintarkastuksessa herättää levottomuutta 50-100 vangin joukossa, ja koska joukkoa vartioi vain yksi SS-mies, pakoonlähtemisajatus on varsin lähellä.
Oikeudella ei ollut täsmällistä käsitystä Zyklon B:n sidosaineesta: se ei ollut "paperileikettä" vaan tärkkelystä ja kipsiä (näihin siis nestemäinen syaanivety oli imeytetty).
Epäloogiselta vaikuttaa tuo, että ”kaasutettaville” olisi annettu mukaan pyyhe. Eihän kukaan mene varsinaiseen suihkuun pyyhkeen kanssa. Lisäksi pyyhe olisi kontaminoitunut myrkkykaasulla, ja kontaminoitunut pyyhe olisi vaatinut taas omat välttämättömät varotoimensa ja puhdistustoimensa. Myös saippua olisi kontaminoitunut, ja koko ”kaasukammio” olisi yltä päältä sotkeutunut myrkyllisellä saippualla uhrien taistellessa hengestään.
Jos Roth operaation jälkeen vei myrkkykaasulla raskaasti kontaminoituneen tiilikiven takaisin krematorioon, hän olisi kuollut syaanivetymyrkytykseen.
"Kaasuvaunu". Yllä mainittiin jo Jack Taylorin väite "murhakaasuvaunun" käytöstä. Tällaisesta "kaasuvaunusta" on olemassa muidenkin esittämiä väitteitä. Mauthausenin ja sivuleiri Gusenin välillä (välimatka 4,5 km) olisi kulkenut kaasuvaunu, jossa kaasutettiin näiden leirien asukkeja dieselpakokaasulla. ”Kaasuvaunuja” olen käsitellyt kirjoituksessani ”Kaasuvaunut”;
http://vilaurio.blogspot.com/2008/08/kaasuvaunut.html
Koska dieselpakokaasulla kuitenkaan ei voi suorittaa joukkomurhia, holokaustitahot ovat siirtyneet julistuksessaan Zyklon B -käyttöisiin ”kaasuvaunuihin.” Näitä Zyklon B -kaasuvaunuja käsitellään linkissä (sivut 24-32)
http://ia700405.us.archive.org/26/items/Pitlik-Herbert-Mauthausen-History/PitlikHerbert-Mauthausen-history200456S.Text.pdf
Väite kuuluu niin, että ensin olisi ajettu yhteen suuntaan ja matkan aikana kaasutetut siirretty perillä krematorioon. Sitten auto olisi lastattu siellä uudelleen ja matka ajettu toiseen suuntaan ja matkan aikana kaasutetut siirretty taas perillä krematorioon.
Kukaan ei ole koskaan nähnyt tällaisia ”kaasuvaunuja”, eikä niistä ole olemassa yhtäkään valokuvaa. Niiden olemassaolo perustuu pelkkiin väitteisiin, joiden laatua käsitellään kirjoitukseni loppuosassa. Niiden olemassaolosta ei siis ole olemassa todisteita.
Seuraavassa muutamia väitteitä, joissa teloituskaasuksi esitetään Zyklon B:
1) Johann Kanduth. Mainitussa linkissä käsitellään yllä mainitun Choumoffin kirjan lukua ”Vergasungen in Sonderwagen (Gaswagen)” [”Kaasutukset erikoisautoissa (kaasuvaunuissa)”]. Choumoff kertoo Johann Kanduthin lausunnosta, jonka tämä oli v. 1982 antanut Hans Marsalekille (Kanduth oli yksi Dachaussa pidettyjen sotarikosoikeudenkäyntien pahamaineisista ”ammattitodistajista”, jotka korvausta vastaan ”todistivat” mitä vain).
Kanduth kertoo, että kaasuvaunu olisi kulkenut keväällä 1942. Auto näytti ulospäin tavalliselta vankienkuljetusautolta. Vankien kuljetustilaan johti yksi sivuovi; takaovea ei autossa ollut. Sitten kerrotaan:
Kanduthin käsityksen mukaan vankeja ei murhattu pakokaasulla vaan Zyklon B:llä.Kyseessä on siis vain "käsitys". Käsityksen perusteeksi mainitaan se, että
nämä ruumiit haisivat samalta kuin kaasuhuoneesta tulleet.”Kaasuhuonetta” kuitenkaan ei ollut olemassa, ks. yllä.
Kanduthin mukaan Zyklon B heitettiin matkan aikana hytistä taakse vankien kuljetustilaan.
2) Frantisek Poprawka. Sitten Choumoff kertoo haastattelusta, jonka Frantisek Poprawka, entinen Mauthausenin kirjuri, antoi Marsalekille v. 1975. Poprawka kertoo siinä, että hänen tehtävänään Mauthausenissa oli toimittaa 30 sairasta vankia autoon (vuonna 1942). Ensin hän ei tiennyt, mitä autossa tapahtui, mutta sitten hän ”kuuli”, että auton tultua Guseniin ruumiit siirrettiin krematorioon ja auto lastattiin uusilla sairailla, joiden ruumiit sitten Mauthausenissa siirrettiin Mauthausenin krematorioon. Poprawka sanoo:
Näin saimme tietää, että se oli kaasuauto.Selville ei käy, mistä Poprawka päätteli, että kaasu oli mukana asiassa.
Poprawka jatkaa:
Mauthausenin sairaat kaasutettiin matkalla Guseniin ja Gusenin sairaat matkalla Mauthauseniin. Emme tienneet, miten se tapahtui. Oletimme, että vangit kaasutettiin auton pakokaasulla, oletimme, että pakokaasua johdetaan auton sisään - - Kolmannen tai neljännen matkan yhteydessä, kun toin jälleen sairaita auton luo, nousin itse auton sisään ja tutkin sisältä korin rakennetta. Tutkimuksestani kävi kiistatta selville, että matkan aikana kuljettajan hytistä heitetään sisään peltipurkki, jossa on Zyklon B -kaasua, ja että sairaat murhataan tällä tavalla.Selville ei käy, mistä Poprawka päätteli, että hytistä heitetään purkkeja ja että purkeissa oli Zyklon B:tä. Oletettavasti ainakin hytin ja kuljetustilan välillä on ollut aukko.
Poprawka kertoo vielä, että auto kulki edestakaisin noin 20 kertaa ja kun tieto asiasta levisi, toiminta lopetettiin.
3) Albert Tiefenbacher. Ruumiiden kantajana toiminut Albert Tiefenbacher kertoo USA:n viranomaisille 7.12. ja 18.12.1945 antamissaan lausunnoissa, että Mauthausenissa olisi ollut pieni kaasuvaunu. Poliisiauto kuulemma muutettiin syyskuussa 1942 ”kaasutusautoksi”; tärkein muutos oli tehdä sisätila ilmatiiviiksi.
Kun ryhdyttiin ensimmäiseen kahden hengen koekaasutukseen, SS-mies Kiefer haki krematoriosta kaasupurkkien purkinavaajan. Auto ajeli sitten kaksi tuntia, ja sen jälkeen Tiefenbacher sai käskyn siirtää ruumiit pois autosta. Hän astui auton sisään ja havaitsi makean kaasunhajun. Ruumiit olivat kasvoiltaan sinisiä.
Hänen myöhempien havaintojensa mukaan autoon lastattiin yleensä 15-50 henkilöä. Auto palasi yleensä seuraavana päivänä, ja Tiefenbacher havaitsi, etteivät ruumiit olleet samoja henkilöitä, jotka autoon oli Mauthausenissa lastattu. Siitä hän ymmärsi, että Mauthausenin vangit kaasutetaan matkalla Guseniin ja Gusenin vangit matkalla Mauthauseniin.
4) Rudolf Fiegl. Rudolf Fiegl on antanut lausunnon 1.5.1946 Gusenin osalta. Fieglin mukaan apteekkari Wasitzky toimitti aina kaasun kaasuvaunua varten. Fiegl tunsi auton, koska hänen tehtävänään oli aina puhdistaa se. Se oli samankaltainen kuin vankiauto. Tilavuus oli noin 10-12 kuutiometriä (siis keskikokoisen pakettiauton verran). Sisusta oli istuimia myöten rautalevystä.
Fiegl kertoo siivonneensa auton lattialla olleet tyhjät Zyklon B -purkit pois ja puhdistaneensa sisustan vesiruiskulla, koska siellä oli hyvin paljon likaa.
Fieglin mukaan auto toimi vuoden 1943 loppupuolella. Choumoffin yhteenvedossa kuitenkin mainitaan, että Kanduthin ja Poprawkan mukaan ”kaasuauto” toimi vuoden 1942 alusta toukokuuhun 1942 ja Orschierin ja Podiahan ja Tiefenbacherin mukaan syyskuusta 1942 vuoden 1943 alkupuolelle.
Edes aikamääristä siis ei ole varmuutta.
Yhteenvetona: auto tilavuudeltaan 10-12 kuutiometriä, ilmatiivis, sisusta rautapeltiä, yksi sivuovi. Zyklon B heitettiin matkan aikana hytistä sisään, ajomatka 4,5 km eli ajoaika n. 6 minuuttia, jos ajettiin nopeudella 50 km/t, uhrit väriltään sinisiä, ajon jälkeen paljon jätettä.
Tämän perusteella voidaan todeta seuraavaa:
Ensinnäkään puuromaista Zyklon B:tä ei voi ”heittää” aukosta mihinkään, koska se valuu purkista hiljalleen. Tällöin myrkyn toimittaminen taakse vankienkuljetustilaan ei onnistu, koska paniikkiin joutuvat vangit työntävät purkin ja aineen (jopa lattialta) takaisin aukosta hyttiin ja hytissä olevat joutuvat kuolemanvaaraan. Lisäksi vangit pyrkisivät kaikin voimin peittämään aukon, esim. asettumalla itse aukon eteen tiukasti. Syntyy vain lumisodan kaltainen Zyklon B -sota hytin ja kuljetustilan välillä, ja seuraukset ovat arvaamattomat, kun arvattavasti auto syöksyy tieltä ulos.
Olisi siis heitettävä koko purkki tai mahdollisesti useammat purkit. Mutta tämäkään ei toimi, koska arvatenkin salamannopeasti purkki heitetään takaisin hyttiin, ja taas hytissä olijat joutuvat kuolemanvaaraan. Jos hytistä ehditään sulkea aukko, vangit voivat helposti lapioida käsillään puuromaisen ja pelleteistä koostuvan aineen takaisin purkkiin ja peittää purkin esim. kädellään tai asettumalla makuulle purkin päälle, niin ettei hiventäkään kaasua nouse purkista.
Lisäksi kuljetustila oli ilmatiivis. Uhrit olisivat kuolleet ilman mitään myrkkykaasua hapen puutteeseen nopeasti ja helposti.
Jos kuoleman oli tapahduttava 6 minuutissa, purkkeja oli heitettävä sisään useita, koska 6 minuutin kuluttua Zyklon B:stä olisi haihtunut syaanivetykaasua vasta 10%. Kaasusta 90% olisi vielä sitoutuneena pelletteihin, ja haihtuminen kestäisi (15-20 asteen lämmössä) kokonaiset 2,5 tuntia. Monen purkin heittäminen edellyttää, että aukko on auki suhteellisen pitkään, ja silloin on moninkertainen vaara, että vangit heittävät purkit tai pelletit takaisin.
Myrkytykseen kuolleiden väri esitetään yllä väärin. Syaanivetymyrkytykseen kuolleet eivät ole väriltään sinisiä vaan punaisia.
Autossa olisi perille päästyä ”paljon jätettä” (ulostetta, oksennusta, verta, virtsaa, hikeä jne., jota syntyy ihmisten joutuessa paniikkiin ahtaassa tilassa), joka olisi raskaasti kontaminoitunut tappavalla myrkyllä. Zyklon B imeytyy voimakkaasti kosteisiin paikkoihin, ja tuo kostea jäte olisi todellinen kuolemanjäte, joka tappaisi suuren määrän ihmisiä. Kuinka sellaisesta syaanivetyhapon kyllästämästä jätemäärästä olisi voitu päästä eroon aiheuttamatta suurta katastrofia? Ruumiiden kantajilla ja auton puhdistajilla olisi ehdottomasti täytynyt olla suojapuvut ja tehokkaat kaasunaamarit, ja silloin koko murhaoperaatio olisi paljastunut: olisi syntynyt suuri kohu, jos kaasusuojapukuihin ja kaasunaamareihin varustautuneet miehet kantavat autosta ruumiita ulos Mauthausenin ja Gusenin krematorioiden edessä.
Lisäksi kuljetustilan lattialla olisi vielä 90% tästä äärettömän tappavasta kaasusta kiinni pelleteissä, joista se haihtuisi vielä yli kahden tunnin ajan. Ruumiita ei voitaisi hakea ennen kuin vasta monen tunnin päästä, koska autossa ei ole läpituuletusta. Oven avaaminen ei ole kovin tehokas tuuletuskeino, koska syaanivetyhappo tarttuu tiukasti kaikkiin kosteisiin pintoihin, esim. juuri tuon jätemäärän sotkemiin auton sisäpintoihin. Lisäksi kaasua tulisi pitkään uhrien ihosta, hengitysteistä ja onkaloista.
Jos kontaminoituneet ruumiit olisikin saatu kuljetettua krematorion ruumishuoneeseen, ne olisivat sielläkin muodostaneet suuren vaaran: ruumiista tihkuva kaasu olisi levinnyt pitkin koko rakennusta.
Tehokkaat saksalaiset eivät olisi ryhtyneet näin mielettömiin operaatioihin.
Tarkemmin olen käsitellyt Zyklon B:n käyttöä kirjoituksissani ”Zyklon B teloitusvälineenä” ja ”Holokausti on huijaus”, ja asiasta kiinnostuneet voivat vilkaista sinne.
Simon Wiesenthal. Natsienmetsästäjä ja moninkertainen kunniatohtori (Dr. hc. mult.) Simon Wiesenthal on hänkin esittänyt oman käsityksensä Mauthausenin tappamistavoista. Kirjoituksessaan ”Denn sie wussten, was sie tun” (Zeichnungen und Aufzeichnungen aus dem KZ Mauthausen, 1995, s. 63-65) hän kirjoittaa:
Juutalaisia ammuttiin Mauthausenissa harvoin. Heitä varten oli "wieniläinen kaivanto". Yhtenä ainoana päivänä, 31.3.1943, heitettiin Heinrich Himmlerin silmien edessä 50 metrin korkeudesta alas 1000 hollanninjuutalaista. SS-miehet kutsuivat heitä "laskuvarjohyppääjiksi". Ruskea joukko oli hyvin huvittunut.Kuitenkin maaliskuussa 1943 Mauthausenissa (+ Gusenissa) oli yhteensä 850 kuolemantapausta, vain kaksi niistä juutalaisia. Kyseisenä päivänä 31.3.1945 Mauthausenissa oli 13 juutalaista (28.2.1943 heitä oli 19 ja 30.4.1943 78);
http://ia700405.us.archive.org/26/items/Pitlik-Herbert-Mauthausen-History/PitlikHerbert-Mauthausen-history200456S.Text.pdf, s. 41; ks. myös VffG 1/2003, s. 44.
Himmler ei myöskään ollut Mauthausenissa 31.3.1943 (Dok. NO-1025; Institut für Zeitgeschichte, München).
RIKOLLINEN OIKEUS
Mauthausenin väitetyistä rikoksista ja kauhutöistä käytiin ”oikeudenkäynneiksi” kutsuttuja näytösoikeudenkäyntejä entisen Dachaun leirin alueella, ensimmäisessä, 29.3. – 13.5.1946 pidetyssä oikeudenkäynnissä 61 syytettyä (Ylä-Itävallan maakuntajohtaja Eigruber + 60 leirin henkilökunnan jäsentä) vastaan ja toisessa, 6.8. – 21.8.1947 8 syytettyä (kaikki leirin henkilökunnan jäseniä) vastaan.
Ensimmäisen Mauthausen-oikeudenkäynnin 61 syytetystä 58 tuomittiin hirtettäviksi (9 kohdalla myöhemmin lievennys elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi), loput 3 elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Toisen oikeudenkäynnin 8 syytetystä 4 tuomittiin hirtettäviksi, yksi elinkautiseen vankeusrangaistukseen, yksi 3 vuoden vankeusrangaistukseen, yksi 2 vuoden vankeusrangaistukseen, yksi vapautettiin.
Oikeudenkäyntien pohjana oli edellä mainittu Cohenin raportti. Cohenin vääristelyistä, valheista, huijauksista ja hänen keräämistään valheellisista ”silminnäkijätodistuksista” tehtiin totuus, jonka pohjalta saksalaisia ryhdyttiin syyttämään ja tuomitsemaan. ”Silminnäkijätodistusten” antajat olivat kuritushuonerangaistuksen suorittajia, suurrikollisia, taparikollisia, epäsosiaalisia henkilöitä ja Saksan poliittisia vihollisia, jotka saksalaiset sodan aikana joutuivat sulkemaan leiriin! Tällaiset henkilöt mitä suurimmalla mielihyvällä todistivat saksalaisia vastaan mitä tahansa valheita. Todellisia todisteita saksalaisten kauhutöistä Cohenilla ei ollut ainuttakaan.
Ilman minkäänlaista oikeaa todistetta Cohen julisti Mauthausenin leirin tuhoamisleiriksi, jonka tarkoituksena oli vain tuhota sinne joutuneet. Valheellisten ”silminnäkijätodistajiensa” avulla hän laati luettelon leirin kauhuteoista (joita Taylor yllä vielä jalostaa)! Cohenin ”todistaja” Taylor toimi Dachaussa pidetyssä Mauthausen-oikeudenkäynnissä syyttäjän avaintodistajana! Syyttäjät ja tuomarit olivat lähes yksinomaan juutalaisia. Niin oli Cohenkin. Oikeudenkäynnin irvikuva: juutalaiset kuulustelijoina, syyttäjinä ja tuomareina omassa asiassaan! Tulos: 68 syytettyä, 62 hirteen ja 4 elinkautiseen ilman pienintäkään oikeaa todistetta!
Elukat.
Eivät juutalaiset edes tahtoneet kunnolla selvittää syytettyjen syyllisyyttä. Riitti Cohenin ”tutkimustulos”, että Mauthausenin leiri oli ”tuhoamisleiri”. Siitähän seuraa, että jokainen, joka oli Mauthausenin leirin henkilökunnan jäsen, oli automaattisesti, tieten tahtoen, tuhoamiskoneiston jäsen, eikä hänen erityistä syyllisyyttään ollut tarpeen sen kummemmin selvittää. Jo leirin henkilökuntaan kuuluminen oli kammottava rikos. Englanninkielinen ilmaus tällaista yhteisen tietoisen pyrkimyksen osallisuutta varten on ”common design” – yhteinen suunnitelma.
Tämä kaikki oli siis läpeensä valheellisella pohjalla, mutta eihän se syyttäjiä ja tuomareita haitannut, hehän olivat juutalaisia, kostajia ja tuhoajia. Itse asiassa tarkoituksella oli pyrittykin tuollaisen valheellisen pohjan rakentamiseen; sitä varten olivat sellaiset miehet kuin Cohen ja Taylor ja muut. Kenraali Patton nimitti Cohenin tähän tutkimustyöhön jo 24.2.1945, joten Cohenilla oli hyvin aikaa suunnitella huijauksensa. Rikollinen kosto naamioitiin oikeudenkäynniksi. Toisen maailmansodan jälkeen käydyt sotarikoisoikeudenkäynnit ovat ylivoimaisesti 1900-luvun suurin rikos. Rikollisina juutalaiset ja heidän talutusnuorassaan kulkeneet Neuvostoliitto (eli Venäjän juutalaismiehitys), Iso-Britannia, Ranska ja USA. Nämä rikolliset kulkevat edelleen vapaina.
Mauthausen-oikeudenkäyntien tuomiot perustuivat valheellisten ammattitodistajien ”silminnäkijälausuntoihin” ja kidutuksella saatuihin ”tunnustuksiin”. Toisin sanoen: tuomioilla ei ollut mitään todellista perustaa. Tuomioista ei koskaan myöskään annettu minkäänlaisia perusteluita. Kyseessä oli puhdas kosto, joka pyrittiin naamioimaan ”oikeudenkäynniksi”. Suoritetut syytettyjen hirttämiset olivat räikeitä rauhanajan murhia. Sotarikosoikeudenkäynneissä juutalaiset suorittivat kammottavia joukkomurhia koko maailman edessä. Murhaajat, juutalaiset, kulkevat edelleen vapaina.
Siksi on syytä tuoda esiin totuus:
I Mark Weber
http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Webera.html
http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html
Sekä IMT:n (International Military Tribunal = Kansainvälinen [todellisuudessa: Liittoutuneiden] sotilastuomioistuin; kokoontui Nürnbergissä), jossa tuomittiin ”pääsotarikollisia”, että yksittäisten voittajamaiden erikseen omilla Saksan lohkoillaan suorittamien sotarikosoikeudenkäyntien pohjana oli liittoutuneiden Lontoossa 8.8.1945 solmima sopimus oikeudenkäyntien periaatteista. Ne käytiin siis samoin säännöin.
Mauthausen-oikeudenkäynnit olivat osa ns. Dachau-oikeudenkäyntejä (oikeus kokoontui Dachaun ent. leirin alueella), ja nämä olivat USA:n asevoimien järjestämiä oikeudenkäyntejä; kyseessä olivat siis amerikkalaiset oikeudenkäynnit.
IHR:n (The Institute for Historical Review) johtaja Mark Weber kuvaa linkkien artikkelissaan “The Nuremberg Trials and the Holocaust - Do the 'war crimes' trials prove extermination?” paitsi nyt kyseessä olevia Dachau-oikeudenkäyntejä myös Nürnbergin oikeudenkäyntien taustoja, ja siksi siteeraan hänen artikkelistaan myös näitä, olivathan taustat molemmille oikeudenkäynneille samat. Weber kirjoittaa:
”[väliotsikko:] Poliittinen oikeus. Nürnbergin hanke oli rikkomus oikeuden ikivanhoja perusperiaatteita vastaan. Voittoisat liittoutuneet toimivat saksalaisten johtajien syyttäjinä, tuomareina ja teloittajina. Syytteitä luotiin nimenomaan tätä tapahtumaa varten, ja niitä sovellettiin vain hävinneisiin. Voitettu, nälkää näkevä ja maahan lyöty Saksa ei kuitenkaan voinut asettua vastustamaan mitään, mitä liittoutuneet miehittäjät vaativat.
”Kuten jopa jotkut liittoutuneiden johtohahmot yksityisesti tunnustivat tuolloin, Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei järjestetty puolueettoman oikeuden jakamista varten vaan poliittisia tarkoitusperiä varten. Nürnbergin tuomioistuimen vuorotteleva brittituomari Sir Norman Birkett selitti eräässä yksityiskirjeessään huhtikuussa 1946, että ’oikeudenkäynti on vain muodoltaan oikeudellinen prosessi ja sen päätarkoitus on poliittinen’.
”USA:n pääsyyttäjä ja entinen USA:n oikeusministeri Robert Jackson julisti, että NÜRNBERGIN TUOMIOISTUIN ’ON LIITTOUTUNEIDEN MAIDEN SAKSAA VASTAAN KÄYMIEN SOTAPONNISTELUIDEN JATKOA’. Hän lisäsi, että tuomioistuinta ’eivät sido oman oikeudellisen tai perustuslaillisen systeemimme menettelytapoja koskevat ja vakiintuneet hienoudet’. - -
”Vähän ennen Nürnbergin tuomioistuimen kokoontumista pidetyssä yhteisessä suunnittelukonferenssissa (neuvostoliittolainen tuomari) Nikitshenko kuvasi kiertelemättä neuvostoliittolaisten näkemystä hankkeesta: ’Olemme täällä tekemisissä pääsotarikollisten kanssa, JOTKA ON JO TODETTU SYYLLISIKSI JA JOIDEN SYYLLISEKSI TOTEAMISESTA LIITTOUTUNEIDEN HALLITUSTEN JOHTAJAT OVAT JO ANTANEET ILMOITUKSEN sekä Moskovan että Krimin (Jaltan) julistuksissa. SE, ETTÄ NATSIJOHTAJAT OVAT RIKOLLISIA, ON JO VAHVISTETTU. Tuomioistuimen tehtävänä on vain todeta kunkin yksittäisen henkilön syyllisyyden aste ja määrittää tarpeellinen rangaistus – tuomiot’.
”Nürnbergin prosessin pääosin poliittinen luonne näkyy siitä tärkeästä roolista, joka juutalaisilla oli näiden oikeudenkäyntien järjestämisessä. The World Jewish Congressin ja the World Zionist Organizationin entinen presidentti Nahum Goldmann totesi muistelmissaan, että NÜRNBERGIN TUOMIOISTUIN OLI THE WORLD JEWISH CONGRESSIN VIRKAILIJOIDEN IDEA. Vain sitkeiden ponnisteluiden jälkeen WJC:n virkailijat kykenivät saamaan liittoutuneiden johtajat hyväksymään ajatuksen, hän lisäsi.
”The World Jewish Congressilla oli myös tärkeä mutta vähemmän näkyvä rooli päivittäisissä oikeudenkäynneissä. Ennen kaikkea tämä voimakas mutta piilossa pysyvä järjestö piti huolta siitä, että Saksan juutalaisvaino oli oikeudenkäynneissä keskipisteenä ja että syytettyjä rangaistiin heidän osallisuudestaan tähän prosessiin.
”Kahdella USA:n armeijan juutalaisupseerilla, everstiluutnantti Murray Bernaysilla ja eversti David ’Mickey’ Marcusilla, oli avainrooli Nürnberg-hankkeessa. Historioitsija Robert Conotin sanoin, Bernays oli ’johtava hahmo kuljettaessa kohti Nürnbergiä’. Bernays, menestyvä newyorkilainen asianajaja, suostutteli USA:n sotaministeri Henry Stimsonin ja muut hyväksymään ajatuksen panna hävinneet Saksan johtajat oikeuteen.
”Marcusista, kiihkeästä sionistista, tuli ’Amerikan politiikan kolmanneksi tärkein mies’ vallatussa Saksassa. USA:n hallituksen sotarikososaston päällikkönä vuosina 1946 ja 1947 HÄN VALITSI MELKEIN KAIKKI TUOMARIT, SYYTTÄJÄT JA LAKIMIEHET NÜRNBERGIN NMT-OIKEUDENKÄYNTEIHIN (myöhemmin hänestä tuli sionististen sotilaallisten joukkojen [Haganahin] komentaja Palestiinaan).”
Weberin tekstistä voidaan päätellä, että NÜRNBERGIN OIKEUDENKÄYNTI OLI PUHTAASTI JUUTALAINEN OIKEUDENKÄYNTI JA ETTÄ SIELLÄ MILTEI KAIKKI LAKIMIEHET, SYYTTÄJÄT JA TUOMARIT OLIVAT JUUTALAISIA!
Weber jatkaa:
”Jotkut amerikkalaiset, jotka osallistuivat Nürnbergin oikeudenkäynteihin, näkivät koko tämän prosessin todellisen luonteen. Yksi niistä harvoista, jotka julkisesti toivat esiin ajatuksensa, oli iowalainen Korkeimman Oikeuden tuomari Charles F. Wennerstrum, joka toimi puheenjohtajatuomarina käytäessä Nürnbergissä oikeutta saksalaisia kenraaleja vastaan. ’Jos olisin tiennyt seitsemän kuukautta sitten, mitä tiedän nyt, en olisi koskaan tullut tänne’, hän ilmoitti heti kun tuomiot oli julistettu. ’Ne korkeat ihanteet, joiden kerrottiin olevan näiden tuomioistuinten luomisen motiiveina, eivät ole tulleet esiin’, hän lisäsi.
”Wennerstrum viittasi varovasti juutalaisten suureen määrään Nürnberg-prosessissa. ’Koko ilmapiiri täällä on sairas - - Tänne on palkattu lakimiehiä, kirjureita, tulkkeja ja tutkijoita, joista on tullut amerikkalaisia vasta muutama vuosi sitten ja joiden tausta on syvällä eurooppalaisessa vihamielisyydessä ja asenteellisuudessa’.
”Hän kritisoi todistusaineiston yksipuolista käsittelyä. ’Suurin osa oikeudenkäyntien todistusaineistosta oli asiakirjoja, jotka oli valikoitu suuresta määrästä haltuun otettuja papereita. Valikoinnin teki syyttäjäpuoli. Puolustus pääsi käsiksi vain niihin dokumentteihin, jotka syyttäjäpuoli katsoi kuuluvan käsillä olevaan tapaukseen’ - - Wennerstrum poistui Nürnbergistä vakuuttuneena siitä, että siellä ’KIELLETTIIN OIKEUS.’
”Amerikan johtava juristi oli kauhistunut Nürnbergin oikeudenkäyntien vuoksi. USA:n Korkeimman Oikeuden päätuomari Harlan Fiske Stone huomautti ärtyneenä: ”[USA:n pääsyyttäjä] Jackson on poissa johtamassa korkeatasoista LYNKKAUSJOUKKOAAN Nürnbergissä. Minä en välitä siitä, mitä hän tekee natseille, mutta minusta on ikävä nähdä, että hän on käyvinään oikeutta ja toimivinaan tavanomaisen lain mukaan. Tällainen HURSKASTELEVA PETOS on täysin vastoin vanhanaikaisia ajatuksiani’. - -
”USA:n kongressissa Wisconsinin edustaja Lawrence H. Smith julisti: ’Nürnbergin oikeudenkäynnit ovat siinä määrin ristiriidassa anglosaksisten oikeusperiaatteiden kanssa, että meidän täytyy ikuisesti hävetä tätä sivua historiassamme - - NÜRNBERGIN FARSSI EDUSTAA KOSTOPOLITIIKKAA PARHAIMMILLAAN’. Toinen kongressin edusta, John Rankin Mississippistä, totesi: ’Amerikan kansan edustajana tahdon sanoa, että se, mitä tapahtuu Nürnbergissä Saksassa, on häpeä Yhdysvalloille - - Kaksi ja puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen rodullinen vähemmistö (so. juutalaiset) on Nürnbergissä paitsi hirttämässä saksalaisia sotilaita myös käymässä oikeutta saksalaisia liikemiehiä vastaan Yhdysvaltojen nimissä’.
”Ehkä rohkeimman tuomion esitti yhdysvaltalainen senaattori Robert A. Taft, jota yleisesti pidettiin ’republikaanipuolueen omanatuntona’. Hän asetti poliittisen uransa melkoiseen vaaraan, kun hän tuomitsi Nürnberg-hankkeen eräässä vuoden 1946 lokakuun puheessaan. ’Oikeudenkäynti, jota voittajat käyvät voitettuja vastaan, ei voi olla puolueeton, vaikka se kuinka puettaisiin oikeuden vaatteisiin’, hän sanoi. Taft jatkoi: ’Koko tässä tuomiossa on mukana koston henki, ja kosto on harvoin oikeutta. Yhdentoista syylliseksi tuomitun miehen hirttäminen tulee olemaan tahra Amerikan maineessa, ja sitä tahraa me tulemme kauan katumaan. Näissä oikeudenkäynneissä olemme hyväksyneet neuvostoliittolaisen käsityksen oikeudenkäyntien tarkoituksesta – hallituksen politiikka, ei oikeus –, käsityksen, jolla ei ole yhteyttä anglosaksiseen perinteeseen. Pukemalla politiikan oikeudenkäynnin ulkonaisen muodon kaapuun saatamme horjuttaa uskoa oikeudenmukaisuuden aatteeseen Euroopassa vuosikausiksi’ (hyvänä esimerkkinä revisionistien vainoamiset oikeusistuimissa nykyisin, VL). - -
”USA:n Korkeimman Oikeuden tuomari William O. Douglas kirjoitti: ’Ajattelin silloin ja yhä ajattelen, että Nürnbergin OIKEUDENKÄYNNIT OLIVAT HÄIKÄILEMÄTTÖMIÄ. Laki luotiin ex post facto (jälkikäteen, tapahtumien jälkeen) vastaamaan ajan intohimoja ja äänekkäitä vaatimuksia’.
”USA:n laivaston ylilääkäri ja laivaston kansallisen lääketieteellisen keskuksen johtava lääkäri, kontra-amiraali H. Lamont Pugh kirjoitti: ’Mielestäni oikeudenkäynnit yleensä muistuttivat kansainvälistä mielenvikaisuutta (viittaus juutalaisiin, VL). Mielestäni oli erityisen onnetonta, sopimatonta, harkitsematonta ja petollisen epäviisasta, että USA:lle piti antaa johtava rooli saksalaisten mukanaolijoiden ja päälliköiden oikeudenkäyntien syyttäjinä ja toimeenpanijoina’. - -
”[väliotsikko:] Kaksinaismoraalia. Johtaessaan Nürnbergin oikeudenkäyntejä liittoutuneiden hallitukset rikkoivat itse kansainvälistä lakia. Ensinnäkin se, kuinka ne käsittelivät saksalaisia syytettyjä ja sotavankeja, jotka todistivat, rikkoi heinäkuussa 1929 solmitun Geneven sopimuksen artikloita 56, 58 ja eräitä muita (Werner Maser: Nuremberg: A Nation on Trial, 1979. s. 69, 302; myös: James McMillan: Five Men at Nuremberg, 1985, s. 412-413). - -
”[väliotsikko:] Epäilyttävä todistus. - - St. Louis’sta Missourista kotoisin oleva Stephen F. Pinter toimi USA:n armeijan yleisenä syyttäjänä tammikuusta 1946 heinäkuuhun 1947 amerikkalaisten Dachaussa pitämissä saksalaisten oikeudenkäynneissä (tässä siis tullaan varsinaisiin Mauthausen-oikeudenkäynteihin, jotka olivat osa näitä Dachau-oikeudenkäyntejä, VL). Kaiken kaikkiaan noin 420 saksalaista tuomittiin kuolemaan näissä Dachau-oikeudenkäynneissä. Vuonna 1960 antamassaan valavahvisteisessa lausunnossa Pinter totesi, että ’TUNNETUSTI VALAPATTOISIA TODISTAJIA KÄYTETTIIN SAKSALAISTEN SYYTTÄMISEEN VALHEELLISISTA JA PERÄTTÖMISTÄ RIKOKSISTA. VALITETTAVASTI MONTA SYYTÖNTÄ HENKILÖÄ TUOMITTIIN SYYLLISIKSI JA JOTKUT TELOITETTIIN NÄIDEN VÄÄRIEN TUOMIOIDEN JOHDOSTA’.
”Eräs tragikoominen tapaus Dachaun oikeudenkäyntien aikana antaa kuvan yleisestä ilmapiiristä. Yhdysvaltalainen tutkija Joseph Kirschbaum (juutalainen) toi juutalaisen todistajan nimeltä Einstein oikeuteen todistamaan, että syytetty Menzel oli murhannut Einsteinin veljen. Mutta kun syytetty huomautti, että tämä veli itse asiassa istui oikeussalissa, kiusaantunut Kirschbaum moitti todistajaa: Kuinka me voimme saada tämän sian hirsipuuhun, jos olet niin typerä, että tuot veljesi oikeuteen?’
”Saksalainen August Gross, joka työskenteli siviilityöntekijänä USA:n armeijan palveluksessa Dachau-oikeudenkäyntien aikana, kertoi myöhemmin: ’Amerikkalaiset syyttäjät maksoivat syytöksiä esittäville ammattitodistajille, jotka enimmäkseen olivat keskitysleirien rikollisia asukkeja, yhden dollarin päivältä (mustassa pörssissä siihen aikaan 280 markkaa) sekä ruokaa todistajien keittiöstä ja todistajien majapaikan. Oikeudenkäyntien väliajoilla USA:n viralliset syyttäjät kertoivat näille todistajille, mitä näiden tuli sanoa todistajanlausuntoa antaessaan. USA:n viralliset syyttäjät antoivat todistajille syytettyjen valokuvia, ja niiden perusteella todistajat kykenivät helposti syyttämään näitä’.
”Joseph Halow, nuori yhdysvaltalainen oikeudenkäyntikirjuri Dachau-oikeudenkäynneissä v. 1947, muisteli myöhemmin tätä epätervettä tilannetta: ’Todistajat olivat keskitysleiritapauksissa käytännöllisesti katsoen kaikki ’ammattitodistajia’, kuten me oikeudenkäyntikirjurit kutsuimme heitä. He viipyivät kuukausikaupalla Dachaussa ja todistivat milloin yhtä, milloin toista syytettyä vastaan monista syytetyistä - - Todistaminen toi heille taloudellista hyötyä, ja moni ansaitsi hyvin sillä tavalla. Kuten hyvin saattaa kuvitella, yksi ammattitodistajien motiiveista oli myös kauna ja kosto - - Monissa tapauksissa heidän kostonsa oli sitä, että he liioittelivat sitä, mitä olivat nähneet. Kosto oli myös suoranaisten valheitten esittämistä’.
”Yhdessä tapauksessa syyttäjän todistajan antama todistus ’näytti synnyttävän enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Osa siitä oli selvästi sepitettyä tai niin liioiteltua, että se tuli epäuskottavaksi. Usein samoja syytettyjä tunnistettiin väärin, ja joitakin vastaan esitettiin epämääräisiä ja epävarmoja lausuntoja’. Halow kertoi lisäksi, että yhdysvaltalaiset tuomioistuimet ’kiinnittivät tuskin ollenkaan huomiota niihin todistuksiin, joita syytetyt itse esittivät tai joita esitettiin näiden syyttömyyden puolesta’. Vuoden 1947 Nordhausen-Dora-oikeudenkäynnissä amerikkalainen puolustusasianajaja majuri Leon B. Poullada ryhtyi protestoimaan tässä USA:n entisiä keskitysleirivirkailijoita vastaan käymässä sotilasoikeudenkäynnissä esiintyvää syyttäjän todistajien yleistä epäluotettavuutta ja usein toistuvaa suoranaista valehtelua vastaan. - -
”[väliotsikko:] Kidutus. Liittoutuneiden syyttäjät käyttivät kidutusta saadakseen todistetuksi asiansa Nürnbergissä ja muissa sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä. - -
(huom. Dachau-oikeudenkäyntien yhteydessä käsitellään yleensä ns. Malmedy-tapauksessa käytettyjä kidutuksia, mutta kidutuksia käytettiin kaikissa muissakin tapauksissa, esim. juuri Mauthausen-oikeudenkäynneissä. Edellä mainittu, paikan päällä ollut Joseph Halow kertoo asiasta kirjoituksessaan ”Innocent in Dachau: The Trial and Punishment of Franz Kofler et al.” [kyseessä jälkimmäinen Mauthausen-oikeudenkäynti Dachaussa];
http://www.ihr.org/jhr/v09/v09p453_Halow.html :
”Kiistatta kuulustelijat käyttivät pakottamista ja fyysistä voimaa. Tämä sai vahvistuksen Malmedy-tapauksen tarkastuksen yhteydessä, mutta kyseisiä keinoja käytettiin myös muissa Amerikan oikeustapauksissa. Epäilemättä jotkut amerikkalaiset juristit olivat järkyttyneitä näistä vankien hakkaamisista, joiden avulla pyrittiin saamaan syyllisyystunnustuksia, mutta enimmäkseen he pysyivät vaiti”. VL).
”Niistä kidutuksista, joita amerikkalaisten Dachaussa käymien ’sotarikos’-oikeudenkäyntien yhteydessä laaja-alaisesti käytettiin, tuli julkisuuteen tietoja, ja tämä synnytti niin monia protesteja, että lopulta päätettiin suorittaa virallinen tutkimus. USA:n armeijan tutkimuskomissio, johon kuuluivat pennsylvanialainen tuomari Edward van Roden ja teksasilainen Korkeimman Oikeuden tuomari Gordon Simpson, vahvisti virallisesti, että syytökset karkeista pahoinpitelyistä ja muusta painostuksesta pitivät paikkansa.
”He havaitsivat, että SAKSALAISIA SYYTETTYJÄ KIDUTETTIIN DACHAUSSA RUTIININOMAISESTI hakkaamalla brutaalisti, polttamalla kynsien alle työnnettyjä tulitikkuja, potkimalla kiveksiin, pitämällä kuukausikaupalla eristyshuoneessa ja uhkaamalla perhettä kohtaavilla kostoilla. Alempiarvoisille vangeille vakuutettiin, että heidän ’tunnustuksiaan’ käytettäisiin vain heidän syytettyinä olevia entisiä esimiehiään vastaan. Myöhemmin kuitenkin nämä onnettomat miehet havaitsivat, että heidän ’tunnustuksiaan’ käytettiin heitä itseään vastaan, kun he vuorostaan joutuivat tutkittaviksi. Korkeampiarvoisille syytetyille vakuutettiin kyynisesti, että ottamalla ’vapaaehtoisesti’ kaiken vastuun itselleen he suojelisivat entisiä alaisiaan syytteiltä.
”Eräs Dachaun oikeudenkäyntien oikeudenkäyntikirjuri oli niin järkyttynyt siitä, mitä siellä tapahtui oikeuden nimissä, että hän lopetti työnsä. Hän antoi eräälle USA:n senaatin alakomitealle lausunnon, että kaikkein brutaaleimpia kuulustelijoita olivat kolme saksalaissyntyistä juutalaista. - -
”Käytännöllisesti katsoen kaikki yhdysvaltalaiset tutkijat, jotka toivat tapauksia amerikkalaisten sotilastuomioistuinten eteen Dachaussa, olivat ’Saksasta tulleita juutalaisia pakolaisia’, jotka ’vihasivat saksalaisia’, Dachaun oikeudenkäynneissä vuonna 1947 toiminut USA:n armeijan oikeudenkäyntikirjuri Joseph Halow muisteli. ’Monet tutkijoista purkivat vihaansa yrittämällä kiskoa tunnustuksia saksalaisilta brutaalin käsittelyn avulla, ja tähän käsittelyyn kuuluivat ’ankarat hakkaamiset’.”
II Germar Rudolf
Artikkelissaan ”The Value of Testimony and Confessions Concerning the Holocaust” (Dissecting the Holocaust, 2. painos 2003, s. 92-95) Manfred Köhler [= Germar Rudolf] kirjoittaa;
http://vho.org/GB/Books/dth/fndvalue.html :
“Näiden oikeudenkäyntien (amerikkalaisten omalla Saksan lohkollaan käymien oikeudenkäyntien, mm. Mauthausen-oikeudenkäynnin, joka oli osa ns. Dachau-oikeudenkäyntejä) valmisteluihin kuuluivat epäiltyjen ja todistajien kuulustelut eri leireissä ja vankiloissa, jotka nykyisin tunnetaan kidutuskammioina, sellaisissa kuin Ebensee, Freising, Oberursel, Zuffenhausen ja Schwäbisch Hall. Rückerl kommentoi osuvasti: ’Jopa amerikkalaiset itse pian paheksuivat sitä tapaa, jolla jotkut amerikkalaiset sotilastuomioistuimet hoitivat oikeudenkäyntejään, erityisesti sitä, että näissä oikeudenkäynneissä käytettiin toistuvasti todistusaineistona syytettyjen tunnustuksia, jotka oli saatu esikuulusteluissa käyttämällä pahinta mahdollista fyysistä ja psykologista painostusta’.
”Itse asiassa ennen vuotta 1949 useat amerikkalaiset tutkimuskomiteat tutkivat näitä saksalaisten ja myös amerikkalaisten puolustusasianajajien, erityisesti R. Aschenauerin, G. Froeschmannin ja W. M. Everettin, esittämiä syytöksiä. Kuitenkin amerikkalaiselta taholta näitä komiteoita – joiden raportit julkaistiin vain osittain ja vasta julkisen paineen pakosta – vastaan esitettiin syytöksiä, että ne olivat vain symbolisia viikunanlehtiä armeijaa ja poliitikkoja varten, koska niiden tehtävänä oli ollut vain peittää skandaalin koko laajuus. Esimerkiksi the National Council for Prevention of War (Kansallinen sodan ehkäisemisen neuvosto) kommentoi Baldwinin komitean johtopäätöksiä - tämä komiteahan vapautti armeijan karkeita väärinkäytöksiä koskevista syytöksistä - seuraavasti: ’Komissio päätti raporttinsa suosituksiin, että tulevaisuudessa tämänkaltaisia oikeudenkäyntejä uudistettaisiin – mutta nämä suositukset kumoavat kaikki ne puolustelut ja vastuusta vapauttamiset, jotka muodostavat suurimman osan raporttia. Oikeastaan siis sanotaan: Vaikka et tehnytkään sitä, emme tahdo, että teet sitä enää’.
”Senaattori J. McCarthy, jonka Amerikan senaatti oli lähettänyt tarkkailijaksi, osoittautui henkilöksi, joka erityisesti otti asian omakseen. Protestoituaan tutkimuskomission jäsenten ja Amerikan armeijan yhteisiä pyrkimyksiä vastaan salata skandaali hän erosi tehtävästään tarkkailijana jo kahden viikon jälkeen ja piti liikuttavan puheen USA:n senaatissa. Tapa, jolla amerikkalaiset kiskoivat tunnustuksia syytetyiltä henkilöiltä tai lausuntoja vastahakoisilta todistajilta, jotka automaattisesti joutuivat olemaan vankiloissa oikeudenkäyntejä odottaessaan sekä varsinaisten oikeuskäsittelyiden aikana Dachaussa, jätti selvästi näkyvät merkit; käytettyjä metodeja olivat:
a) ihon polttaminen
b) kynnenalustan tuhoaminen palavien tulitikkujen avulla
c) kynsien poisrepiminen
d) hampaitten iskeminen suusta
e) leukojen murtaminen
f) kivesten murskaaminen
g) pampuilla lyöminen haavoille asti
h) nyrkkirauhan käyttäminen, potkiminen
i) sulkeminen alastomana kylmään, kosteaan ja pimeään huoneeseen päiväkausiksi
j) sulkeminen kuumiin huoneisiin ilman juotavaa
k) valeoikeudenkäynnit
l) valetuomiot
m) valeteloitukset
n) valepapit, ja paljon muuta
”Malmedy-oikeudenkäynnin pääsyytetyn Joachim Peiperin mukaan vielä pahempaa kuin nämä ns. kolmannen asteen kuulustelumenetelmät oli tunne, että on täysin toisten armoilla ilman mitään yhteyttä ulkomaailmaan ja vankitovereihin. Yksi menetelmä, jota amerikkalaiset (tarkemmin sanoen siis juutalaiset, VL) myös menestyksellisesti käyttivät, oli yllyttää vangit toisiaan vastaan uhkauksilla ja lupauksilla, jotta saataisiin vääriä syyttäviä lausuntoja. Tämän avulla saataisiin helpommin murrettua vankien vastarinta, joka perustui heidän keskinäiseen solidaarisuuteensa (toisen asteen kuulustelut).
”Syyttäjät kyhäsivät näiden tunteja ja jopa päiväkausia kestäneiden kuulusteluiden pöytäkirjojen eri kohdista kasaan ns. valavahvisteisia kirjallisia lausuntoja; kohdat, jotka vapauttivat syytetyt vastuusta, poistettiin, ja sisältöä vääristeltiin usein kirjoittamalla osia uudestaan. Näiden kyseenalaisten valavahvisteisten kirjallisten lausuntojen lisäksi mikä tahansa ja kaikki kelpasi todistusaineistoksi, esimerkiksi dokumenttien kopiot, joita ei oltu virallisesti vahvistettu oikeiksi, ja kolmannen käden lausunnot (eli kuulopuheet). Eräässä tapauksessa jopa erään pahoinpitelyiden itsemurhaan ajaman syytetyn keskeneräistä ja allekirjoittamatonta lausuntoa käytettiin todistusaineistona! Ja säädös SOP nro 4 lupasi, että syytetty, joka suostui antamaan syyttäjälle lausunnon toisten syyllisyydestä, vapautettaisiin. Tämän säädöksen vaikutuksista on antanut kuvauksen Lautern; hän kuvaa kahta tapausta, joissa syytetyt ostivat itselleen vapauden antamalla vääriä syyllistäviä lausuntoja muita henkilöitä vastaan.
”Ennen oikeudenkäyntejä syytetyillä ei ollut minkäänlaisia lainopillisia edustajia, ja oikeudenkäyntienkin aikana puolustusasianajajat hyvin harvoin antoivat tehokasta apua, sillä nämä (oikeuden nimittämät) puolustusasianajajat olivat usein voittajavaltioiden kansalaisia, eivätkä he yleensä hallinneet saksan kieltä kunnolla. Heillä ei juurikaan ollut mielenkiintoa puolustaa asiakkaitaan, ja joskus he aivan häpeilemättä toimivat syyttäjinä ja jopa uhkailivat syytettyjä ja suostuttelivat heitä antamaan vääriä syyllisyystunnustuksia.
”Mutta jos he, kuten esimerkiksi amerikkalainen asianajaja W. M. Everett, tahtoivat täyttää velvollisuutensa puolustusasianajajina, syyttäjä ja oikeus tekivät sen heille liki mahdottomaksi: puolustukselle annettiin vastahakoisesti mahdollisuus tutustua vain osaan asiaankuuluvista asiakirjoista, eivätkä keskustelut syytettyjen kanssa olleet mahdollisia ennen kuin vasta juuri ennen oikeudenkäyntien alkua tai joskus jopa vasta niiden alkamisen jälkeen ja aina vain liittoutuneiden valvonnassa. Usein vasta juuri ennen oikeudenkäyntiä puolustus sai tiedon syytteistä, jotka yleensä olivat yleistäviä ja yleisluonteisia. Puolustuksen todistajien kuulemista tai todistusaineiston, sellaisten kuin pakolla saatujen lausuntojen, riitauttamista koskeviin ehdotuksiin ei yleensä suostuttu. Ja tämä oli täysin amerikkalaisen miehitysvallan sääntöjen mukaista; Amerikan vyöhykkeen sotilashallinnon asetuksen nro 7 artikla nro 7 toteaa tiettyjen sotilastuomioistuinten perusperiaatteista seuraavaa:
”’Oikeusistuimia eivät sido muodolliset todistussäännöt - - Tuomioistuin antaa vastapuolelle sellaisen mahdollisuuden tutkia sellaisen todistuksen todistusarvoa kuin tuomioistuimen mielestä oikeuden päämäärät vaativat.’
”Jäi oikeuden varaan määrätä, mikä oli tarpeellista. Toisin sanoen, pöytäkirja oli täysin mielivaltainen.
”On mielenkiintoinen asia määritellä, kuinka syyllistäviä lausuntoja, erityisesti keskitysleirien entisten asukkien antamia, tulee arvioida. Syyttäjäpuoli käytti erityistä tekniikkaa tällaisten lausuntojen saamiseksi, niin kutsuttuja 'lavakatselmuksia' (stage show; Bühnenschau). Niitä varten syyttäjäpuoli keräsi kasaan entisiä keskitysleiriasukkeja ja pani heidät teatterisaliin. Syytetyt asetettiin hyvin valaistulle näyttämölle, kun taas entiset asukit istuivat pimennetyssä huoneessa ja saattoivat esittää mitä tahansa syytöksiä syytettyjä vastaan, ajoittain kiivaan mylvinnän ja mitä inhottavimpien kirousten säestäminä.
”Niissä tapauksissa, joissa, odotusten vastaisesti, ei esitetty yhtään syytöstä syytettyä vastaan, tai kun esitetyt syytökset näyttivät riittämättömiltä, syyttäjäpuoli ryhtyi edistämään asiaa suostuttelemalla ja joskus jopa uhkailemalla todistajia. Jos tämä häpeällinen taktiikka ei ollut riittävä syyllistävien lausuntojen saamiseksi, syyttäjäpuoli ei siitä huolimatta luopunut oikeudenkäynnistä; syyttäjäpuoli yksinkertaisesti tuhosi syyttömyyden puolesta puhuvat lausunnot. Nämä lavakatselmukset jatkuivat, kunnes eräs amerikkalainen upseeri pukeutui SS-univormuun ja tuli lavalle ulvovien todistajien eteen, jotka heti alkoivat syyttää häntä keskitysleiririkolliseksi.
”Syyttäjäpuoli esti, uhkaili, joskus jopa pidätti ja pahoinpiteli keskitysleireissä olleita puolustuksen todistajia. Monet entiset keskitysleiriasukit uhkasivat entisiä kanssakärsijöitään heidän perheitään kohtaavilla kostoilla tai jopa syyllistävillä lausunnoilla ja syytteillä, elleivät he antaneet riittävän syyllistäviä todistuksia tai lausuntoja kolmansia osapuolia vastaan. Jopa murhauhkauksia on havaittu tehdyn vankitovereita vastaan.
”VVN (Vereinigung der Verfolgten des Naziregimes; ’Natsihallinnon vainoamien yhdistys’), järjestö, joka päätti, ketkä entiset asukit, jotka elivät tuolloisessa nälkää näkevässä Saksassa, saisivat ruoka-annoksia, asunto-oikeuden jne., käytti valtaansa painostaakseen monia entisiä vankitovereita olemaan todistamatta oikeudessa puolustuksen todistajina. Se jopa nimenomaan kielsi entisiä vankitovereita antamasta syyllisyydestä vapauttavia todistajanlausuntoja.
”Ne todistajat, jotka olivat halukkaita antamaan syyllistäviä todistajanlausuntoja, erottuivat selvästi, koska he esiintyivät useaan otteeseen, joskus ryhminä, eri oikeudenkäynneissä, joissa he saattoivat odottaa saavansa huomattavan korvauksen, sekä rahaa että tavaraa.
”Monissa tapauksissa nämä ’ammattitodistajat’, jotka avoimesti sopivat keskenään todistuksista, olivat rikollisia entisiä rangaistusvankeja, joille oli luvattu vapautus rangaistuksesta vastineeksi heidän yhteistyöstään. Tuomareiden G. Simpson ja E. L. van Roden, jotka USA:n armeija oli nimittänyt tutkimuskomissioksi, on sanottu käyttäneen termiä ’ihmiskunnan pohjasakka’ tässä yhteydessä.
”Edes silloin kun tällaisten tai muiden todistajien havaittiin syyllistyneen väärään valaan, heitä ei koskaan syytetty. Päinvastoin: Vain jos todistaja kertoi oikeudelle niistä metodeista, joita käyttäen hänen todistuksensa oli syntynyt, ja siten peruutti lausuntonsa – vain silloin syyttäjäpuoli ryhtyi toimiin häntä vastaan.
”Periaatteessa kaikki Dachaussa pidetyt oikeudenkäynnit olivat samanlaisia, riippumatta siitä, käsiteltiinkö niissä keskitysleirien rikoksia, lentäjien murhia tai Malmedyn tapausta. F. Oscar huomauttaa oikein, että kidutus oli pahinta Malmedyn oikeusjutussa, koska ’todistajia’ oli niukasti, kun taas keskitysleirijutuissa, joissa ’todistajia’ oli yllin kyllin, voitiin käyttää ’lavakatselmuksia’. Eutanasia- ja lääkärijutuissa mielimenetelmiä olivat syyllisyydestä vapauttavien dokumenttien takavarikointi ja syyttömäksi todistavien lausuntojen eliminointi. Freda Utley totesi, että KESKITYSLEIREJÄ KOSKEVAT OIKEUSJUTUT OLIVAT VIELÄ PAHEMPIA KUIN MALMEDYA KOSKENUT OIKEUSJUTTU, JOKA OLI JO VERTAANSA VAILLA (F. Utley: The High Cost of Vengeance, 1949, s. 194).”
Mitä näistä Germar Rudolfin artikkelin otteista voidaan muuta todeta kuin että Mauthausen-oikeudenkäynneissäkin syytettyjen ”tunnustukset” ja syyttäjän todistajien ”silminnäkijätodistukset” ovat vääriä. Ne eivät kelpaa todistusaineistoksi, ja jos joku niitä todistusaineistona käyttää, kyseessä on ehdottomasti vääristelijä ja huijari.
III Puolustusasianajaja Rudolf Aschenauer
Yllä oleva Manfred Köhlerin eli Germar Rudolfin teksti perustuu suurimmaksi osaksi saksalaisen asianajajan, tri Rudolf Aschenauerin vuonna 1952 kirjoittamaan kirjaan Macht gegen Recht (Valta vastaan oikeus),
http://www.vho.org/D/mgr
Aschenauer toimi Landsbergissa amerikkalaisen ”Modification Boardin” (sovittelulautakunta) edessä yli 200 tuomion saaneen puolustusasianajajana, kun tuomioita tarkastettiin. Hänellä oli siis oikeudenkäyntien tapahtumista täsmällinen tieto.
Aschenauerin kirjassa Dachaun oikeudenkäyntien tapahtumia käsitellään 71 sivun verran, ja otan tässä esiin vain muutamia kohtia hänen tekstistään ja pyrin jättämään pois sellaiset kohdat, jotka tulevat jo esiin yllä olevassa Germar Rudolfin kirjoituksessa. Aschenauer kirjoittaa:
”Vedän lyhyesti yhteen Dachaun oikeudenkäyntien (joihin myös Mauthausen-oikeudenkäynnit kuuluivat) puutteet:
a) usein aivan uskomattomat pahoinpitelyt,
b) esikäsittely luonteeltaan täysin luvaton,
c) kielletyt todisteet, sellaiset kuin kuulopuheet, oikeaksi todistamattomat tai jopa allekirjoittamattomat asiakirjat, häpeämättömät ammattitodistajat, jotka saivat puhua esteettä ja jotka yksin otettiin huomioon,
d) peittelemätön pyrkimys vaikuttaa todistajiin,
e) olemattomat puolustautumismahdollisuudet rahanpuutteen ja amerikkalaisten syyttäjien harjoittaman vaikeuttamisen vuoksi. - -
”Amerikkalaiset syyttäjät olivat saaneet ohjeen, että (syytettyjä) on saatava tietyt määrät. Tämä ilmoitettiin aivan avoimesti. Niinpä oikeuden puheenjohtaja kysyi suuressa Flossenbürg-oikeudenkäynnissä 000-50-46 pääsyyttäjältä, miksi niin suuri määrä pieniä ihmisiä istui syytettyjen penkillä. Syyttäjäpuolen edustaja vastasi, että tässä oikeudenkäynnissä on käsketty asettaa syytteeseen 50 miestä (syytteet eivät siis perustuneet mihinkään ’rikoksiin’! VL). - -
”Kuvaava on myös seuraava amerikkalaisten syyttäjien saama määräys: On koottava sellaista todistusaineistoa, joka yhdessä muiden todisteiden kanssa mahdollistaa vastuun kohdentamisen myös varsinaisen rikoksentekijän yläpuolella oleviin henkilöihin. - -
”ESIKÄSITTELYT. Pahoinpitelyt. Tämän työn aihepiiriin ei, koska tässä on tarkoitus rajoittua varsinaisiin Dachau-oikeudenkäynteihin, kuulu se, millaista kohtelua vangit saivat ennen varsinaisia kuulusteluita, vaikka se oli sangen kauheaa. Viikkokausia pitkä majoittaminen paljaalle maalle tai kivikkoiseen maastoon, nälkä ja kylmyys, jatkuvat pahoinpitelyt – tuskin kukaan on jäänyt tietämättömäksi näistä.
”Aluksi kaikki vangit vapautettiin muodollisesti sotavangin asemasta, jotta heiltä niin riistettäisiin kaikki sotavankien turvaksi vuonna 1929 solmitussa Geneven sopimuksessa säädetyt oikeudet; tämä oli jo täysin laiton toimenpide.
”Sitten alkoivat heti kuulustelut, ja kun suuressa Nürnbergin oikeudenkäynnissä syyttäjät esittivät saksalaisia syytettyjä vastaan ankaria syytöksiä pahoinpitelyistä ja kidutuksista, niin samaan aikaan näitä samoja asioita tapahtui syyttäjien taholta. Esitän suuresta materiaalista joitakin esimerkkejä ja korostan vielä kerran, että kaikki jäljempänä oleva on valalla vahvistettu oikeaksi.
”Eräs kertoo Deggendorfin/Ndb:n lähellä olleesta Natternbergin leiristä seuraavaa: ’En muista tältä ajalta ainoatakaan tapausta, joka ei olisi täysin naarmuilla ja piestynä tullut takaisin kuulustelusta tai haastattelusta. Kaikilla, jotka tulivat kuulustelusta, oli verestäviä naarmuja kasvoissa tai ulos pullottavat silmät, sisään lyödyt hampaat, monilla jopa leukamurtumia’ (Valentan 25.10.1949 antama valavahvisteinen lausunto).
”Kertomus Mauthausenista: ’Eräs entinen vanki ilmoittautui sikäläiselle amerikkalaiselle leirin komentajalle ja ilmoitti minut entiseksi SS-mieheksi. En kiistänyt tätä ja sanoin, että minut on jo vapautettu Mauthausenista. Komentaja ei nähtävästi ymmärtänyt minua. Minun täytyi osoittaa, että minulla on eräs veriryhmä, sitten hän seisotti minua noin puoli tuntia kyykkyasennossa. Sitten hän löi minua nyrkillä kasvoihin niin että syöksyin selkä edellä rappusia alas. Hampaani irtaantuivat tällöin niin, etten kyennyt muutamaan viikkoon puremaan. Etuhampaani irtosivat kokonaan.
”’Verisenä minut vietiin bunkkeriin (so. vankilaan). Kaksi vankia vei minut sinne. Samalla minulta vietiin kaikki arvoesineeni. Siellä avattiin kaksi selliä. Toisessa oli lämpöpatteriin hirttäytyneenä SS-mies ja toisessa sellissä makasi kaksi kuollutta vankia lattialla. Minut tuoneet vangit sanoivat minulle, että nämä oli tapettu. Minun täytyi tuoda nämä kolme kuollutta ulos selleistä ja nostaa ne kärryyn. Minun täytyi asettua siihen selliin, jossa SS-mies oli hirttäytynyt. Selliini tuli sitten aina vankeja ja he löivät minua karkeasti.
”’Iltapäivällä minun täyty mennä ulos suojaleiriin ja siellä minun täytyi tehdä työtä. Siivous- ja raivaustöitä. Kaksi ensimmäistä päivää meni vielä aika hyvin, koska minulla oli vielä voimia, mutta sitten aloin tulla yhä heikommaksi, sillä vasta neljäntenä päivänä sain jotain syötävää ja juotavaa.
”’Öisin tuli edelleen aina vankeja selliini, johon myöhemmin välillä sijoitettiin kolme tai usein myös neljä miestä (SS-miehiä ja vankeja). Minua lyötiin silloin aina niin, että muutaman kerran menetin tajuntani.
”’Eräs amerikkalainen upseeri heilutti itseään ylhäältä ovenkarmista ja potkaisi minua molemmin jaloin kasvoihin niin että nenästäni ja suustani alkoi vuotaa paljon verta.
”’Eräänä päivänä selliini tuli nuoria venäläisiä (entisiä vankeja), ja he heittivät minut lattialle, hyppelehtivät ja tallasivat rintani ja vatsani päällä, niin että jäin lattialle verissäni.
”’Toisena päivänä selliimme tuotiin erään murhatun SS-miehen pää. Kun vartija tai vanki katsoi selliin, meidän, useimmiten minun, täytyi ottaa kuolleen pää ylös ja näyttää sitä. Tätä jatkui kolme yötä, päivisin töissä ja öisin kauheita pahoinpitelyitä’.
”Sitten hän kertoo rankoista pahoinpitelyistä, joista hän joutui kärsimään entisten vankien käsissä ja joiden yhteydessä hänet jopa heitettiin virtsakaivoon, että hän uisi siellä. Sitten hän jatkaa:
”’ Myöhemmin tulin taas selliini. Saavuttuani sinne eräs vankitovereistani, joille oli päivällä käynyt samoin kuin minulle (tiesin tämän, koska päiväsaikana he olivat luonani), että katkaisisin hänen valtimonsa lasinpalalla. Minun tavoin hän oli ruumiillisesti ja sielullisesti tullut rajalle, jossa ihmisen sietokyky lakkaa.
”’ Vastasin hänelle: En ole kenellekään ihmiselle tehnyt mitään elämäni aikana, eikä minusta nytkään tule murhaajaa. Jos hän on kristitty, hänen täytyy valmistautua lähestyvään kuolemaan ja rukoilla. Minä olen niin jo tehnyt ja olisin iloinen, jos tämä kärsimystie loppuisi’ (Kirschbichlerin lausunto 27.7.1948).
”Ammattitodistajat saavat aikaan, että hän saa 10 vuoden vankeusrangaistuksen väitettyjen vankien pahoinpitelyiden vuoksi. Vasta kun eräs itävaltalainen piispa painokkaasti asettuu puolustamaan häntä ja tähdentää hänen syyttömyyttään, hänet vapautetaan Landsbergistä. - -
”Näiden kuulustelumenetelmien lisäksi käytettiin valeoikeudenkäyntejä ja valeteloituksia. Valeoikeudenkäynneillä oli ennen kaikkea Malmedy-prosessissa huomattava rooli, ja niitä on jo kuvattu yksityiskohtaisesti tätä oikeudenkäyntiä koskevissa selostuksissa.
”Suosittuja olivat valeteloitukset. Se, joka valeoikeudenkäynnissä oli tuomittu kuolemaan, piti nyt sitten muka teloittaa. Tätä varten hänet tuotiin, useimmiten yöllä, johonkin vain hämärästi valaistuun huoneeseen, asetettiin tuolille seisomaan, ja hänen kaulaansa pujotettiin hirttosilmukka. Silmukkaa vuorotelleen kiristettiin ja höllennettiin samalla kun entisenlaiset ruumiilliset pahoinpitelyt jatkuivat. Jollakin verukkeella tai uhkauksella, että hänen tulisi vielä pohtia tunnustustaan, teloitus sitten keskeytettiin. - -
”Amerikkalaisessa oikeudessa Dachaussa kidutettiin, jotta saataisiin valheita ja vääriä syyllisyystunnustuksia.
”Ns. lavakatselmukset. Syyttäjäviranomainen tarvitsi luonnollisesti todistajia syytteidensä tueksi. Aivan yhtä luonnollista oli, että se haki ja löysi heitä ensisijaisesti sieltä, missä oli suurin viha mennyttä hallintoa kohtaan, keskitysleirien asukkien keskuudesta. Nämä, enimmäkseen idästä tulleet ulkomaalaiset, olivat mennyttä hallintoa kohtaan tuntemansa katkeruuden vuoksi valmiita syyttämään sitä mihin tahansa toivottuun suuntaan. Tällainen katkeruus lienee inhimillisesti täysin ymmärrettävää – mutta kuinka tällaisessa mielentilassa olevat voisivat antaa totuudenmukaisia lausuntoja? Eikö jo etukäteen ollut selvää, että nämä todistajat syyttäisivät kaikkea, mikä kantoi ei ainoastaan heidän vihaamansa systeemin vaan myös heidän vihaamansa kansan univormua?
”Tällaisten miesten ohella amerikkalaiset syyttäjäviranomaiset käyttivät ennen kaikkea pitkän rikosrekisterin omaavia ammattirikollisia ja ammattitodistajia, jotka epäsosiaalisen elämänsä vuoksi oli suljettu keskitysleireihin turvallisuusriskinä ja joiden häikäilemättömyydellä ei ollut mitään rajoja. - -
”Varsinkin (juutalainen) Kirschbaum teki lavakatselmuksista suurta teatteria. Hänellä oli huomattavat näyttelijänlahjat, ja hän sai usein kiihotettua kuulijat niin, että heistä tuli pelkkä räyhäävä joukko, kun taas syytetyt, jo kaiken sitä ennen tapahtuneen uuvuttamina, menettivät hermonsa. Kun syytettyä uhkailtiin hirttämisellä, perheen tuhoamisella ja muulla tällaisella, hän joutui tilaan, jossa hän allekirjoitti mitä tahansa. Jos tämä ei onnistunut lavalla, hänet vietiin sivuhuoneeseen erikoiskäsittelyä varten. Siellä häntä pahoinpideltiin usein brutaalisti.”
Sitten Aschenauer siteeraa juutalaisen Kirschbaumin käsiin joutuneen Hans Moserin kertomusta. Kirschbaum oli vienyt Moserin lavalta sivuhuoneeseen tätä ”erikoiskäsittelyä” varten. Kun Moser edelleen kieltäytyi allekirjoittamasta ”tunnustusta”, juutalainen alkoi lyödä Moseria kasvoihin joka suunnalta (boxte mich von allen Seiten in das Gesicht), sen jälkeen vatsan alueelle ja genitaaleihin. Kun Moser ei ”tunnustanut” eikä allekirjoittanut väärää ”tunnustusta”, juutalainen löi molemmin käsin kasvoihin, iski kyntensä Moserin poskiin ja repi tätä kaikin voimin joka suuntaan. Kun Moser ei edelleenkään ”tunnustanut”, juutalainen otti Moserin kaulaliinan, laittoi sen Moserin kaulan ympärille ja veti molemmista päistä, niin että Moser alkoi tukehtua. Juutalainen lopetti vasta kun Moser oli menettämässä tajuntansa.
Aschenauer jatkaa: ”Valenta (eräs Kirschbaumin avustajista, entinen vanki) oli niin järkyttynyt Kirscbaumin käyttämistä menetelmistä, että hän laati selonteon, joka meni korkeille hengellisille arvohenkilöille Amerikkaan. - - Kirschbaum kuitenkin sai kuulla asiasta, ja hän otti Valentan puhutteluun ja sanoi tälle: ’Tätä saat katua’. Seuraus oli, että Valentaa vastaan nostettiin syyte. Koska ei löytynyt ketään, joka olisi voinut kertoa pahoinpitelyistä, keksittiin, että hän oli ollut Gestapon avustaja. Hän, poliittinen vanki!
”Valenta kertoo Kirschbaumin tärkeimmistä avustajista, ennen kaikkea Krämeristä, eräästä Dachaun pahimmista ammattitodistajista, seuraavaa: ’Krämer esiintyi tietääkseni n. 70 oikeustapauksessa syyllisyystodistajana. Häntä itseään vastaan oli esitetty paljon syytöksiä - - Toisin kuin minun kohdallani, Kirschbaumilla oli luja ote näistä ihmisistä. Toistuvasti hän sanoi meille: ’Voit päästä vapaaksi vain jos itse esität syyllistäviä todistuksia SS-miehiä vastaan, olivat he syyllisiä tai eivät’. - -
”Muodon vuoksi lavakatselmuksissa kerrottiin, että myös syyttömyyden puolesta puhuvia lausuntoja voidaan antaa. Todistettavasti tietty määrä sellaisia kaavakkeita (lausunnot kirjoitettiin myös kaavakkeille) esitettiin, mutta yksikään niistä ei säilynyt myöhempään puolustukseen. Kirschbaum repi sellaiset kaavakkeet. - -
”Erästä Kirschbaumia koskevaa tapausta kuvataan näin: ’Kirschbaum oli laittanut lavalle noin kymmenen vankia, erään tietyn heistä hän asetti keskelle. Hän meni sitten ulos noutamaan kahta puolalaista syyllisyystodistajaa. Tällä välin vangit sopivat, että keskelle asetettu vanki vaihtaa paikkaa erään toisen kanssa. Näin myös tapahtui. Kun nämä kaksi puolalaista saapuivat, he ryntäsivät keskellä seisovan vangin luo ja huusivat: ’ Ooh, tunnetaan hyvin, hävittänyt niin paljon ihmisiä’. Nyt Kirschbaum huomasi erehdyksen, ja sättien hän lähetti molemmat puolalaiset jälleen ulos ja siirsi tarkoittamansa vangin takaisin keskelle. Sitten hän kutsui molemmat puolalaiset jälleen sisälle, ja jälleen nämä ryntäsivät heti uhrin luo ja samalla äänensävyllä huusivat: ’Ooh, tunnetaan hyvin, hävittänyt niin paljon ihmisiä’. - -
”Esikäsittelyiden yleisenä päämääränä oli ’valmistella’ todistajia: ’Toimiessani Kirschbaumin avustajana Dachaussa olen tullut tietämään, että lähes kaikkia todistajia valmisteltiin syyllisyystodistuksia varten. Sikäli kuin kyse oli vapaista todistajista, saatoin monista keskusteluista kuulla, että nämä kokoontuivat iltaisin todistajien rakennuksessa, valmistivat syyllisyystodistukset, sopivat niiden yhteensopivuudesta ja muotoilivat niitä keskenään (Valenta). - -
”Eräs Kirschbaumin lausunto valaisee noita edellä jo mainittuja esikäsittelyn todellisia taustoja: ’NYT ME OLEMME PROPAGANDAMME AVULLA OPETTANEET AMERIKAN JA SAKSAN KANSOILLE JA KOKO MAAILMALLE, MITÄ KAIKKEA KESKITYSLEIREISSÄ TAPAHTUI.’ TÄSSÄ ON DACHAUN YDINKOHTA: VUOSIKAUSIEN PROPAGANDA TULI KAIKISSA TAPAUKSISSA OSOITTAA OIKEAKSI.
”Ammattitodistajat. - - Marssiessaan Saksaan liittoutuneet luulivat, että keskitysleireissä oli vain poliittisia vankeja. Todellisuudessa niissä suoritettiin myös KURITUSHUONERANGAISTUKSIA, ja ennen kaikkea niissä säilytettiin turvallisuussyistä säilöön otettuja (AMMATTIRIKOLLISIA).
”Kaikki nämä ihmiset päästettiin v. 1945 jälleen vapaaksi maailmaan, kaikki näyttelivät poliittisen vangin osaa, myös esimerkiksi pahamaineinen Heinrich Weber, joka istui turvasäilössä ammattirikollisena rikosrekisterissään 50 aikaisempaa rangaistusta – kuitenkin hän vuoden 1945 jälkeen pisti taskuunsa useita tuhansia markkoja korvauksena ”syyttömästi” kärsimästään vankeudesta. Useimmat heistä syyllistyivät pian taas rikoksiin ja joutuivat jälleen lukkojen ja telkien taakse. Tämä ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että he esiintyivät todistajina Dachaun oikeudenkäynneissä ja antoivat lausuntoja, jotka veivät toisia hirteen tai vankilan muurien taakse.
”Tällaisesta ihmismateriaalista värvättiin yksi suuri ja vaikutusvaltainen syyllisyystodistajien ryhmä. On helppo ymmärtää, miten tämänkaltaisiin ihmisiin vaikuttaa sellainen käsky kuin pahamaineinen käsky nro 8, majuri Fantonin antama S. P. 4, jonka mukaan kuulustelijat voivat luvata vapautuksen rangaistuksista, jos annettiin lausuntoja, joissa syytettiin muita, käsky, joka käytti hyväkseen kaikkein alhaisimpia inhimillisiä vaistoja. Tästä kammottavasta käskystä puhuttiin jopa Amerikan kongressissa. - - ”Kaikki entiset keskitysleiriasukit, joilla oli jotain tunnollaan, pyrkivät luonnollisesti miellyttämään Kirschbaumia ja muita kuulustelijoita.
”Eräs lisätekijä Dachaussa oli se, että syyllisyystodistajilla olot olivat erittäin hyvät. He saivat erinomaisen ruoan (samaa kuin amerikkalaiset upseerit) ohella sotarikososastolta 10 markkaa ja VVN:ltä 10 markkaa päivää kohti, lisäksi kaikenlaisia huomattavia etuoikeuksia, ennen kaikkea tupakkakartongin joka päivä. Tämä kaikki aikana, jolloin koko Saksa näki nälkää! Todistajille heräsi siis helposti halu tehdä tästä itselleen ammatti, ainakin halu pidentää leirissäoloaikaa niin pitkäksi kuin mahdollista. Tämä onnistui vain jos oltiin myöntyväisiä syyttäjäviranomaisia kohtaan ja esiinnyttiin monissa oikeusjutuissa todistajina. Pahamaineisimpia heistä olivat Geiger, Krämer, Kanduth, Wagner, Weber, Kowalski, Magnus Keller jne. Nämä todistajat eivät pyrkineet salaamaan ammattiaan. Pöytäkirjanumeroa 000-50-5 kantavassa oikeudenkäynnissä kertoivat jotkut vastauksena amerikkalaisen puolustusasianajajan tiedusteluun, että he olivat jo yhdeksän kuukauden ajan kustantaneet ylläpitonsa lausunnoillaan.
”Näillä todistajilla ei tietenkään mitenkään voinut olla omaa tietoa kaikesta siitä, mistä he antoivat lausuntoja. Elleivät he yksinkertaisesti vain keksineet kertomiaan asioita, niin he myivät toinen toisilleen ”tietojaan”. Dachaun punaisesta todistajankortista, joka oikeutti paitsi sisäänpääsyyn leiriin myös käyttämään hyväksi kaikkia etuuksia, käytiin kauppaa Münchenin mustassa pörssissä. Silloin aina kun leirissä tuli jakeluun jotain, leiri täyttyi täysin vieraista hahmoista. - -
”SYYLLISYYSTODISTUKSIA SYYTETTYJÄ VASTAAN ESITETTIIN UMPIMÄHKÄÄN. Niitä todistajia, jotka antoivat lausuntoja asioista, joita he todistettavasti eivät koskaan olleet nähneet, kutsuttiin Schajn-todistajiksi erään puolalaisen juutalaisen Schajnin mukaan, joka kertoi omina kokemuksinaan Mauthausenin sivuleiristä Gusenista sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt eikä kokenut.
”Tapa, jolla Schajn tuotiin sisään oikeudenkäynteihin, on erikoisen luonteenomainen. Kaksi saksalaista oli siinä valitettavasti merkittävässä määrin mukana. Eräs entinen saksalainen syyttäjä oli, pidätettynä, läpinäkyvistä syistä asettunut amerikkalaisten syyttäjäviranomaisten käyttöön. Hänet päästettiin pois vankilasta, ja hän suoritti esikuulusteluita yhdessä erään avustajan kanssa, joka nyt itse istuu elinkautiseen tuomittuna Landsbergissä. Tältä avustajalta meillä on seuraava kertomus:
”’Vuosina 1946 ja 1947 vieraili kotonani entinen syyttäjä tri L., joka työskenteli War Crimesin (sotarikososaston) syyttäjäviranomaisten kanssa. Mauthausen-oikeudenkäynnin valmisteluiden kuluessa kertoi tri L. eräänä päivänä, että hän on löytänyt itselleen uuden todistajan nimeltä Schein (luulen, että hänen etunimensä oli Heinrich ja sukunimi kirjoitettiin Schayn), joka väittää olleensa Gusenissa ja tahtoi tulla todistajaksi. Lähemmin tutkittaessa kävi kuitenkin ilmi, että ’Schein pettää’ (sanaleikkiä; saksaksi ’Schein’ merkitsee ’ulkonäkö’ ja fraasi ’der Schein trügt’ = ’ulkonäkö pettää’). Scheinilla ei todellisuudessa ollut minkäänlaista käsitystä Gusenista tai Mauthausenista. Todistajaa ei voitu käyttää.
”’Vähän myöhemmin tri L. kertoi, että ’Schein ei petä enää’! Kysyessäni ihmetellen, miten se oli mahdollista, tri L. sanoi, että hän ja luutnantti Guth olivat puhuneet Scheinin kanssa, virvoittaneet ja korjanneet hänen ajatuksiaan ja nyt Schein yhtäkkiä tuntee kaikki SS-miehet sekä heidän tekonsa, joista hänellä ei aiemmin ollut harmainta aavistustakaan. Tri L. ylisti Scheinin oppivaisuutta ja sanoi (ironisessa sävyssä), että nyt Scheinista oli tullut ’ensiluokkainen todistaja’! Häneen voisi ehdottomasti luottaa, ja hän – tri L. – odotti vain kovasti näkevänsä syytettyjen hölmistyneet kasvot, kun he näkevät tämän ventovieraan miehen astuvan esiin.’
”Erittäin tärkeää oli, että todistajat sovittivat lausuntonsa sopimaan toisiinsa. Tämä tapahtui niin, että yksi antoi syyttävän lausunnon ja muut läsnäolijat esittivät siihen täydennyksiä. Tai yksi kirjoitti syyttävän lausunnon, ja muut kopioivat sen ja esittivät sen omina lausuntoinaan omilla kaavakkeillaan. Ja vaikkei näitä tosiasioita nimenomaan olisi osoitettukaan tapahtuneiksi, ne saattoi selvästi päätellä lausuntojen tekstistä. Pöytäkirjojen tutkiminen osoittaa selvästi tämän ’yhteen sovittamisen’. Ei oltu riittävästi otettu huomioon inhimillistä riittämättömyyttä, puutteellista muistamiskykyä, ihmisen kevytmielisyyttä. Lukuisat yhteensovittamiset suoritettiin kehnosti, monet todistajat huomasivat vain itse käsiteltävät asiat, eivät kuitenkaan henkilöä, jota vastaan syyllisyyslausunto tuli antaa. Niinpä tapahtui, että he syyttivät eri oikeudenkäynneissä eri henkilöitä samoista asioista. - -
”Syytekirjelmät. Miksi syyttäjäviranomainen vältti noudattamasta asetuksen 7 neljättä artiklaa (joka kuuluu: ’Syytekirjelmän tulee esittää syytöskohdat yksinkertaisesti, selvästi ja riittävän yksityiskohtaisesti, jotta syytetyt saisivat tietää, millaisesta rangaistavasta teosta heitä syytetään’)? Syy on aivan selvä, siitä puhuttiin monissa keskusteluissa syyttäjäviranomaisen ja puolustuksen välillä: Oikeudenkäynnit tuli perustaa yllätysmomentin varaan. Jokaisen tuli saada vasta oikeudenkäynnissä tietää, mistä häntä syytettiin, jottei hänelle jäisi mahdollisuutta puolustautua ajoissa sitä vastaan, SILLÄ SILLOINHAN OLISIVAT LUKEMATTOMAT TODISTAJANLAUSUNNOT ROMAHTANEET. - -
”Pääkäsittely. - - Dachaun oikeuden tuomarit olivat vain sotilashenkilöitä, joilla ei ollut lainopillista koulutusta. - - Oli lukemattomia todistajia, jotka eivät oikeuden edessä käydyissä kuulusteluissaan osanneet saksaa, niin että heitä täytyi kuulustella jiddišin tai puolan kielellä. Tästä huolimatta he väittivät ymmärtäneensä saksaa leirissä. - -
”Oikeudenkäynneistä pidettiin pöytäkirjaa, jonka sanottiin pikakirjoituksella toistavan tarkasti oikeudenkäynnin kulun. Lähes kaikkien syytettyjen kokemuksen mukaan on päivänselvää, ettei tämä pidä paikkaansa. Lukemattomia todistajanlausuntoja on lyhennetty, silmiinpistävimmät mielettömyydet on poistettu, jottei epäluotettavuus kävisi liian selvästi ilmi. - - Monissa tapauksissa tehtiin myös jälkikäteen lisäyksiä. Eräs päämieheni, joka teknisistä syistä pääsi käsiksi pöytäkirjoihin vasta sovittelulautakunnan (Modification Board) lopetettua työnsä, kirjoittaa syvästi järkyttyneenä, että hän ymmärtää nyt, miksi lautakunta on vahvistanut hänen elinkautistuomionsa; HÄN JULISTAA PÖYTÄKIRJAT VÄÄRENNETYIKSI, eikä hän lepäisi, ennen kuin tämä hänelle tehty vääryys on hyvitetty. - -
”Tuomari, joka vain hyväksyy, mitä todistaja sanoo, asettamatta sitä tarpeellisiin yhteyksiin, on surkea hutilus. Jokaisesta todistajanlausunnosta on otettava tarkasteluun sen konkreettinen sisältö, sen yhtäpitävyys muiden saman tai muiden todistajien antamien lausuntojen kanssa, sen subjektiivinen puoli. Kuinka moni todistajanlausunto perustuukaan pätemisentarpeeseen, mieltymyksiin, aina palavaan vihaan asti menevään vastenmielisyyteen, loukattuun itserakkauteen, erehdyksiin ja henkilöiden sekoittamisiin toisiinsa, riittämättömään kykyyn havaita ja käsittää tapahtumia selvästi, huonoon muistiin, henkilökohtaisiin intresseihin (esim. ettei itse tule sotketuksi mukaan oikeudenkäyntiin)!
”Tässä on annettava se kova tuomio, ettei Dachaussa vähimmässäkään määrin pyritty koettelemaan todistajanlausuntoja näiden jokaiselle vastuuntuntoiselle tuomarille itsestään selvien suuntaviivojen mukaan. Millään tavalla ei pyritty punnitsemaan toistajanlausuntoja keskenään tai vertaamaan niitä toisiinsa. Ei huomattu, että todistajat antoivat samassa oikeudenkäynnissä ristiriitaisia lausuntoja. Ei huomattu, että eri oikeudenkäynneissä todistajat kertoivat samasta asiasta eri tavalla. Kun puolustus viittasi näihin, sitä ei otettu huomioon.
”Lisäksi kuulustelut olivat riittämättömiä yksityiskohtien osalta. Syyttäjille ja oikeudelle riitti, kun todistaja oli antanut jonkin raskauttavan lausunnon; näin oli päästy päämäärään. Mitään kysymyksiä ei esitetty yksityiskohdista, ei ajasta eikä paikasta, ja ennen kaikkea ei tiedon lähteestä (monessa ristikuulustelussa tieto paljastui epämääräiseksi kuulopuheeksi!!). On syyllisyyslausuntoja, joissa on yksi ainoa lyhyt lause. - -
”Miksi yhä uudelleen jätettiin huomiotta anomukset rikosrekisteriotteiden hankkimisesta? Missä maailmassa olisi oikeus, joka asettaa pitkän rikosrekisterin omaavat miehet samalle tasolle kuin miehet, joilla on nuhteeton menneisyys, eikä vain tätä, vaan jopa asettaa rikolliset korkeammalle tai ottaa huomioon vain rikolliset, koska he juuri esiintyvät syyllisyystodistajina!
”Katsotaanpa vaikka Weberin (yli 50 rangaistusta) tai ylipäätään kaikkien niiden rikosrekisteriä, jotka ammattirikollisina istuivat Kolmannen valtakunnan leireissä, mutta oikeudenkäynneissä olivat niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka rohkenivat toimittaa toisia hirteen tai vankilan muurin taakse. On oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyystodistajat olivat yksinomaan miehiä, joilla oli raskas ja pitkä rikosrekisteri ja jotka sitten myös pian jälleen syyllistyivät rikoksiin. - -
”Yksi tärkeimmistä saksalaisen puolustuksen vastalauseista oli ja on kuulopuheiden rajoittamaton huomioiminen. Monissa tapauksissa todistaja voi tuekseen sanoa vain, että muut ovat ’sen’ hänelle sanoneet. - -
”Voin esittää tästä kaikesta erään amerikkalaisen, herra Pouladan, todistuksen. Hän toimi syyttäjänä ja viran puolesta asetettuna puolustusasianajajana Dachaussa, ja lehdessä ’The Evening Star’ hän kirjoittaa 2.10.1948:
”’Näissä tuomioistuimissa noudatetut menettelytapaohjeet olivat suurin piirtein sotaoikeuksissa noudatettavien suuntaviivojen mukaisia, paitsi että lähes kaikki varmistukset ja takuut, jotka syytetyllä sotaoikeustapauksissa on, riistettiin pois tai niitä lyhennettiin niin, että ne olivat hyödyttömiä. Esimerkiksi luovuttiin kiellosta käyttää todistusmateriaalina pelkkiä kuulopuheita, kiellosta, joka meidän tuomiovaltamme alueella on kauan toiminut suojana juoruihin ja huhuihin perustuvia tuomioita vastaan.
”’Kuulopuheisin perustuva todistusaineisto muodosti perustan huomattavalle määrälle tuomioita. Allekirjoittamattomia papereita, hiilipaperijäljennöksiä, väitettyjen uhrien vannomattomia lausuntoja, kaikkia näitä tuotiin näiden suhteellisen ammattitaidottomien tuomareiden eteen. Dachaussa annettujen tuomioiden lukumäärä osoittaa, että jotkut näistä tuomioistuimista katsoivat sopivaksi tunnustaa tämänkaltaiselle aineistolle todellinen todistusarvo. - - Monet todistuksista olivat meille kaikille Dachaussa työskennelleille tuttua laatua: lausuntoja, jotka perustuivat kuulopuheisiin, leirijuoruihin, ennakkokäsityksiin, vihaan, huhuihin, kostonhaluun. Konkreettista aineistoa, jollaisella amerikkalaisen tuomioistuimen edessä olisi ollut tärkeä rooli, esitettiin tuomioiden tueksi vain hyvin vähän’ (käytännössä Poulada tässä ilmoittaa, etteivät nämä oikeudenkäynnit olleet amerikkalaisia vaan juutalaisia, VL). - -
”Tunnistus. Joukko-oikeudenkäynneissä ja asiallisen valmistelun ollessa puutteellinen syyttäjien suurimpana huolena täytyi olla se, että todistajat myös tunnistavat ’omat’ syytettynsä oikein. Jotta tähän päästäisiin, tapahtui seuraavaa: Aluksi syyllisyystodistajien sallittiin olla koko oikeuskäsittelyn ajan istuntosalissa. He saattoivat sen vuoksi painaa tarkoin mieleensä syytettyjen nimet ja kasvot sekä muiden todistajien antamat syyllisyyslausunnot. Ensimmäisen Mauthausen-oikeudenkäynnin jälkeen tästä oikeudenkäynteihin sopimattomasta käytännöstä luovuttiin erään saksalaisen puolustusasianajajan pyynnöstä. Nyt ennen oikeuskäsittelyä syyllisyystodistajat saivat seurata, kun syytetyt nimenhuudossa kulkivat ohi. Kun tästäkään ei ollut apua, syyllisyystodistajille kerrottiin syytetyn numero, jota jokainen syytetty kantoi kaulasta roikkuvassa numerolapussa, ja neuvottiin painamaan tämä numero mieleen. Kun tämäkään keino ei toiminut, koska todistajat saattoivat unohtaa numeron tai syytetyt saattoivat puolustuksen pyynnöstä kääntää laput nurinpäin, syytetyistä otettiin valokuvia ja niitä jaettiin syyllisyystodistajille. Sitä paitsi kuulustelijat toivat todistajansa saliin. Syyttäjä tai hänen avustajansa näytti sitten täysin avoimesti sormella sen syytetyn, jota vastaan todistajan tuli antaa raskauttava lausunto. - -
”Monia lausuntojaan todistajat saattoivat ilman vaikeuksiin joutumisen vaaraa esittää vain siksi, että he saattoivat olettaa, etteivät tuomarit tunteneet leirin todellisia olosuhteita eivätkä myöskään ryhtyisi tutkimaan niitä. Niinpä he saattoivat huoletta esittää havaintoja, joissa heidän on täytynyt nähdä nurkan takaa, monen muurin läpi, jopa vuoren läpi. - -
”Lukemattomia ovat tapaukset, joissa 3000-4000 miehestä yksi ainoa todistaja väittää huomanneensa aivan avoimesti edessään tapahtuvan murhan. Myös moneen kertaan ja lisäksi eri paikoissa ammutuista on esimerkkejä. - -
”Yksi häpeämättömimmistä ammattitodistajista oli Kowalski, puolalainen, joka kirjaimellisesti valehteli aina kun avasi suunsa. - -
”Kirjalliset lausunnot. Jos jo kuulopuhe-todiste on ei-hyväksyttävä, niin yhtä kyseenalainen on kirjallinen lausunto. Senlaatuisen kirjallisen lausunnon todistusarvosta on jokainen juristi selvillä. Kuinka helppoa on antaa lausunto tarvitsematta joutua vastaamaan siitä suullisessa käsittelyssä! - -
”Syyttömyydestä todistavat todistajat. - - Vain vähän syytettyjen hyväksi todistavia todistajia tuli paikalle, monissa tapauksissa ei yksikään; kenttää hallitsi yksin syyttäjä todistajineen. Kun ajattelee sitä toivottomuutta, jonka valtaan syytetyn tässä oikeudenkäynnissä täytyi joutua, niin on helppo ymmärtää, miksi monet syytetyt menettivät hermonsa ja yksinkertaisesti antoivat kaiken mennä omaa menoaan.
”Sille, miksi todistajia ei tullut paikalle, esitettiin useita syitä: Puolustuksen hakemukset joutuivat kadoksiin, todistajia ei löydetty, he asuivat liian kaukana jne. Joskus myös internoituja todistajia, joita puolustus kipeästi tarvitsi, luovutettiin juuri tänä ajankohtana sille ulkovallalle, jota varten he internoituina olivat, niin etteivät he enää olleet puolustuksen käytettävissä. Toisia internoituja ei ’voitu löytää’, vaikka heidän osoitteensa ja olinpaikkansa oli selvillä, sillä heidät siirrettiin nopeasti leiristään johonkin toiseen, josta puolustuksella ei ollut tietoa.
”Ylipäätään oli sattuma, jos saksalaiset puolustusasianajajat jonkun internoidun todistajan löysivät. He eivät näet, toisin kuin saksalaiset puolustusasianajajat Nürnbergissä, päässeet tutustumaan internointileirien kortistoihin. Vuoden 1947 puolivälissä sallittujen syyttömyystodistajien määrä rajoitettiin kolmeen. Protestien vuoksi tästä tosin jälleen luovuttiin, mutta nyt täytyi hakemukset jättää etukäteen hyväksyttäviksi; tällöin kuitenkin pyyhittiin umpimähkään pois kaikki yli kolmen menevät.
”Mikäli todistajia tuli paikalle, vastassa oli raskaita rajoituksia: syyttäjäpuolen ilmoituksesta leirin vartijat estivät, kutsusta huolimatta, heitä pääsemästä leiriin. Syyllisyystodistajat uhkasivat heitä väkivallalla ja saivat heidät lähtemään leiristä. Heitä nöyryytettiin häpeällisesti. - -
”Tuomiot. - - Edellä on jo viitattu siihen kauheaan tosiasiaan, ettei Dachaun tuomioita perusteltu suullisesti eikä kirjallisesti.
IV Eversti A. H. Rosenfeld
Juutalainen Rosenfeld oli USA:n sotarikoshallinnon Dachaun osaston päällikkö, kunnes hän erosi v. 1948. Ennen Saksasta lähtöään antamassaan lehtihaastattelussa Rosenfeld vastasi, kun häneltä kysyttiin, olivatko saksalaiset väitteet valeoikeudenkäynneistä paikkansa pitäviä: ”Kyllä, tietenkin. Emme olisi saaneet noita lintuja laulamaan muutoin. Se oli juoni, ja sillä oli ihmeellinen vaikutus.”
V Tuomari Edward van Roden
Edellä on jo viitattu USA:n armeijan tutkimuskomissioon, jonka jäseninä olivat tuomarit Edward van Roden ja Gordon Simpson, tehtävänään tutkia, olivatko sotarikosoikeudenkäynneissä harjoitettuja väärinkäytöksiä koskevat väitteet tosia. Komission raporttia ei ole julkaistu, mutta van Roden julkaisi erikseen lehdistössä asiasta artikkelin;
http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/Dachau/VanRoden1948.html
http://codoh.com/atro/atrusa4.html
Artikkelissa van Roden kirjoittaa (otan vain muutaman sitaatin):
”Yhdysvaltalaisessa tuomioistuimessa Dachaussa Saksassa toimineet amerikkalaiset tutkijat käyttivät seuraavia menetelmiä tunnustusten saamiseksi: hakkaamisia ja brutaaleja potkimisia. Hampaiden ulos iskemisiä ja leukojen murtamisia. Valeoikeudenkäyntejä. Eristyssellejä. Papiksi tekeytymisiä. Pieniä ruoka-annoksia. Henkistä painostamista. Lupauksia vapauttamisesta. - -
”Anomuksessaan Everett väitti, etteivät saksalaiset ole saaneet oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Everett ei väittänyt, että kaikki syytetyt olisivat syyttömiä, mutta koska heillä ei ollut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, ei ollut mitään keinoa erottaa syyttömiä syyllisistä.
”On tragedia, että niin monet meistä amerikkalaisista, taisteltuaan ja voitettuaan sodan suurella määrällä hikeä ja verta, sanovat nyt: ’Kaikkia saksalaisia pitäisi rangaista’. Me voitimme sodan, mutta jotkut meistä tahtovat jatkaa tappamista (viittaus juutalaisiin, VL). Tämä näyttää minusta pahalta.
”Jos Everettin järkyttävät väitteet olisivat totta, ne olisivat tahra Amerikan omassatunnossa ikuisesti. Se, että saksalaiset suorittivat kauhutekoja amerikkalaisia vastaan tai amerikkalaiset saksalaisia vastaan, ei vähimmässäkään määrin vähentäisi meidän häpeäämme, jos sellaisiin rauhan ajan kauhutekoihin ei puututtaisi. - -
”Amerikkalaisesta kiellosta käyttää kuulopuheita todistusaineistona oli luovuttu. Toisen käden ja kolmannen käden todistukset hyväksyttiin, vaikka sotaylituomari varoitti kuulopuhetodistuksen arvosta, erityisesti jos se oli, kuten tämä, saatu kaksi tai kolme vuotta väitetyn teon jälkeen. Syyttäjäviranomaiset everstiluutnantti Ellis ja luutnantti Perl esittivät puolustuksekseen, että OLI VAIKEAA SAADA KELVOLLISTA TODISTUSAINEISTOA (ts. sellaista ei ollut olemassakaan, VL). Perl kertoi oikeudelle: 'Meillä oli kova pala purtavana, ja oli käytettävä suostuttelevia metodeja.’ Hän myönsi oikeudelle, että suostutteleviin metodeihin oli kuulunut erilaisia ’keinoja, myös väkivaltaa ja valeoikeudenkäyntejä.’ HÄN KERTOI OIKEUDELLE MYÖS, ETTÄ OIKEUSJUTUT OLIVAT SELLAISILLA METODEILLA SAATUJEN LAUSUNTOJEN VARASSA.
”Lausunnot, jotka hyväksyttiin todistusaineistoksi, oli saatu miehiltä, joita oli ensin pidetty eristyksissä kolme, neljä, viisi kuukautta. Heidät oli suljettu neljän seinän sisään, ilman ikkunaa, ilman liikuntamahdollisuutta. Kaksi ateriaa päivässä tökättiin heille ovessa olleen aukon kautta. He eivät saaneet puhua kenenkään kanssa. Heillä ei ollut yhteyttä perheeseensä tai pappiin tuona aikana.
”Eristysselli itsessään osoittautui joidenkin kohdalla riittäväksi taivuttamaan saksalaiset allekirjoittamaan valmistetut lausunnot. Nämä lausunnot eivät koskeneet ainoastaan allekirjoittajaa vaan usein myös muita syytettyjä.
”Kuulustelijamme panivat mustan hupun syytetyn pään yli ja sitten löivät häntä kasvoihin nyrkkiraudalla, potkivat häntä, löivät häntä kumiletkulla. Monelta saksalaiselta syytetyltä iskettiin hampaat ulos. Joiltakin murtui leuka.
”Tutkimissamme 139 tapauksessa kaikilta muilta paitsi kahdelta kiveksiä oli potkittu niin, että niihin jäi pysyvät vauriot. Tämä oli amerikkalaisten kuulustelijoiden (so. juutalaisten, VL) vakiomenetelmä.
”Perl myönsi valeoikeudenkäyntien ja suostuttelevien metodien, myös väkivallan, käytön ja sanoi, että tuomioistuin sai vapaasti päättää tällä tavalla saadun todistusaineiston todistusarvon. Mutta kaikki jatkui.
”Eräs 18-vuotias syytetty oli lukuisten hakkaamisten jälkeen kirjoittamassa lausuntoa, jota hänelle SANELTIIN. Kun he pääsivät 16. sivulle, poika pantiin lukkojen taakse yöksi. Varhain aamulla viereisissä selleissä olleet saksalaiset kuulivat hänen mutisevan: ’En esitä enää yhtäkään valhetta.’ Kun vanginvartija myöhemmin tuli noutamaan häntä, jotta hän kirjoittaisi lausuntonsa valmiiksi, hän löysi saksalaisen hirttäytyneenä sellin ristikkoon, kuolleena. Kuitenkin tämä lausunto, jonka allekirjoittamiselta välttyäkseen saksalainen oli hirttänyt itsensä, esitettiin ja hyväksyttiin todistusaineistoksi muiden oikeudenkäynneissä.
”Joskus vanki, joka kieltäytyi allekirjoittamasta, vietiin hämärästi valaistuun huoneeseen, jossa joukko USA:n armeijan univormuihin pukeutuneita siviilikuulustelijoita istui mustan pöydän ympärillä, jonka keskellä oli krusifiksi ja kaksi palavaa kynttilää sen kummallakin puolella. ’Nyt sinulle pidetään amerikkalainen oikeudenkäynti’, syytetylle sanottiin.
”Valeoikeus langetti valekuolemantuomion. Sitten syytetylle sanottiin: ’Sinut hirtetään muutaman päivän päästä, kunhan kenraali hyväksyy tämän tuomion; mutta allekirjoita sillä välin tämä tunnustus, niin me voimme hankkia sinulle vapautuksen syytteistä.’ Jotkut eivät edelleenkään allekirjoittaneet.
”He olivat järkyttyneitä, kun krusifiksia käytettiin niin pilkallisella tavalla.
”Eräässä toisessa tapauksessa katolinen valepappi (todellisuudessa kuulustelija) astui jonkun syytetyn selliin, otti vastaan hänen tunnustuksensa, antoi hänelle synninpäästön ja sitten antoi hänelle vähemmän ystävällisen neuvon: ’Allekirjoita, mitä hyvänsä kuulustelijat pyytävät sinua allekirjoittamaan. Se antaa sinulle sinun vapautesi. Se on kylläkin väärä, mutta voin nyt etukäteen antaa sinulle synninpäästön tästä valheesta, joka sinun on esitettävä.’”
Tähän van Rodenin tekstin jälkeen totean vielä, että varsinaisessa Mauthausen-oikeudenkäynnissä KAIKKI SYYTETYT ILMOITTIVAT OLEVANSA SYYTTÖMIÄ NIIHIN SYYTÖKSIIN, JOITA SYYTTÄJÄT ESITTIVÄT HEITÄ VASTAAN. Näin he KAIKKI peruuttivat aiemmin antamansa ”valavahvisteiset tunnustukset”. Tämäkin osoittaa suoraan, että ”tunnustukset” oli saatu kiduttamalla ja muilla painostuskeinoilla ja ettei niissä ole hiventäkään totta.
VI Oikeudenkäyntikirjuri Joseph Halow
Joseph Halow toimi oikeudenkäyntikirjurina Dachaussa pidetyissä oikeudenkäynneissä vuonna 1947, siis myös toisessa Mauthausen-oikeudenkäynnissä. Myöhemmin hän myös perehtyi oikeuden pöytäkirjoihin laajemmin ja kirjoitti kirjan ”Innocent at Dachau”. Seuraavassa muutama siteeraus tästä aikalaistodistajan kirjasta.
”(Dachaussa pidetyt) oikeudenkäynnit eivät palvelleet historiallista totuutta eivätkä oikeutta (s. 4; alla olevat sitaatit ovat sivuilta 311-314). - -
”Dachaun sotarikosoikeudenkäynneissä - - käytettiin runsaasti kuulustelijoita, jotka olivat muuttaneet pois tai paenneet Keski-Euroopasta, useimmat heistä juutalaisia - - Dachaussa monet heistä eivät välittäneet kätkeä saksalaisia kohtaan tuntemaansa vihaa - - oli kohtuutonta, että amerikkalaiset viranomaiset asettivat sellaisia miehiä kuin Harry Thon, Josef Kirschbaum ja luutn. William Perl sellaisiin asemiin, joissa heidän vihollisensa olivat heidän armoillaan.
”Kolmannen asteen metodeiden lisäksi Dachaun sotarikosoikeudenkäyntejä turmelivat, kuten olen osoittanut, monet muut väärinkäytökset. Raportoitiin, että mahdollisia puolustuksen todistajia koetettiin voimakkaasti, jopa uhkailemalla, estää todistamasta. - -
”Ehkä vakavin menettelytapoihin liittynyt väärinkäytös Dachaun oikeudenkäynneissä oli se, että luotettiin entisistä keskitysleirivangeista kootun valikoidun ryhmän todistuksiin. Gustav Petratin tapausta ajatellessani olen usein ihmetellyt, kuinka moni muu annetuista tuomioista ja Landsbergissa myöhemmin suoritetuista teloituksista perustui todistajien todistuksiin, jotka usein olivat kaukana totuudesta ja joskus karkeasti väärennettyjä.
”Näiden todistajien todistukset muodostivat kaikissa keskitysleirioikeudenkäynneissä syyttäjän perusaseen, ja ne johtivat monen syytetyn tuomitsemiseen ja teloittamiseen. Kaikki me Dachaussa olleet tunsimme heidän laatunsa, ja me kutsuimme heitä ujostelematta ’ammattitodistajiksi’. - - Kuten Franz Kofler-oikeudenkäynnistä (toinen Mauthausen-oikeudenkäynti) on helppo havaita, nämä todistajat eivät koskaan olleet nähneet niitä miehiä, joita vastaan he todistivat! Heidän valehtelunsa oikeudessa käy selvästi ilmi oikeudenkäyntien pöytäkirjoista, sillä heidän todistuksensa ovat usein täynnä ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuuksia.
”Ehkä asiantuntevimman ja kovimman syytöksen epärehellisten todistajien - ’ammattilaisten’ tai muiden – käytöstä esitti majuri Leon Poullada Nordhausen-oikeudenkäynnin loppusanoissaan. Poullada jakoi todistajat eri ryhmiin: niihin, joiden lausunnot perustuivat pelkkiin kuulopuheisiin, tietoisesti valehteleviin, liioittelijoihin ja dramatisoijiin sekä syyllisiin, jotka yrittivät siirtää huomion pois omista rikoksistaan syyllistämällä muita. Näihin viimeksi mainittuihin Poullada luki todistajat, jotka ostivat oman vapautensa auttamalla syyttäjää rakentamaan oikeusjuttuja oikeudenkäynnissä syytettynä olevia vastaan. Poullada puhui myös niistä ’tietämättömistä ja sekavista’, jotka eivät osanneet erottaa totuutta valheesta, sekä niistä, joita ohjasi puhdas viha saksalaisia kohtaan.”
Väitetyistä saksalaisten Mauthausenissa suorittamista rikoksista ei ole olemassa mitään todisteita – kuten ei ”holokaustista” muutenkaan.
6.3.2009
