Tämä Warwick Hesterin tutkimusraportti ilmestyi argentiinalaisessa Der Weg-lehdessä (nro 8, s. 572-578) elokuussa 1954, otsikkona oli "Auf den Strassen der Wahrheit" (”Totuuden teillä”). Hester oli, kuten lehti kertoo, tehnyt lukuisia matkoja kahdeksan vuoden ajan (1946-1954) haastatellakseen entisiä saksalaisia sotilaita ja SS:n jäseniä, jotka elivät maanpaossa ja jotka olivat antaneet lausuntoja "saksalaisten kauhuteoista"; matkat olivat suuntautuneet Saksan läntiselle vyöhykkeelle, Barcelonaan, Kairoon ja Rio de Janeiroon. Hän tahtoi saada omakohtaisen käsityksen Saksan syyllisyyskysymyksestä ja kansanmurhan todellisuudesta. Hester oli myös keskustellut lukuisten entisten keskitysleirivankien kanssa, suorittanut omia tutkimuksia sekä tutkinut asiakirjoja ja dokumentteja. Vuonna 2002 Warwick Hesterin tutkimukset julkaistiin myös ranskaksi. Teksti kuuluu seuraavasti:
Mielenkiintoni suuntautui pääasiassa siihen, oliko Saksassa todella johonkin aikaan jokin kansanmurhasuunnitelma, minkä laitosten tehtäväksi sen laatiminen oli määrätty, mitkä sitä toteuttivat ja millä keinoin ne sitä toteuttivat. Hallussani on lähes kaikki tähän suuntaan puhuvat väitteet, jotka on julkaistu, ja olen nähnyt vaivaa koetellakseni kutakin niistä erikseen, mikä on tullut minulle kalliiksi.
Nürnberg-oikeudenkäyntien pöytäkirjat antoivat ensimmäisen viitteen niiden epäluotettavuudesta: yksikään syytetty näissä oikeudenkäynneissä ei tunnustanut tienneensä väitetyistä joukkomurhista tai osallistuneensa sellaisiin. Kun tutkitaan todistajia ja heidän lausuntojaan jälkeenpäin, paljastuu suunnaton määrä vääriä todistajia ja vääriä valoja, jopa tapauksia, joissa syyttäjäviranomaiset itse ovat yllyttäneet vääriin valoihin, ja tämä kaikki oikeuttaa kaikki epäilykset. Tuomiot ja lehdistön jutut perustuivat yksinomaan näihin vääriin todistuksiin.
Niissä puhuttiin esimerkiksi teloitusajoneuvoista, joilla satojen tuhansien, ellei miljoonien, sanottiin tulleen tapetuiksi. Yhtäkään tällaista ajoneuvoa ei kuitenkaan kyetty Nürnbergissä tuomaan nähtäville, vaikka yksikään syyttäjäviranomainen maailmassa ei olisi jättänyt käyttämättä sellaista vakuuttavaa todistuskappaletta. Vaikka Saksa oli kokonaan miehitetty, siltikään ei kyetty tuomaan julkisesti nähtäville tällaista joukkotuhovälinettä, jota niin tarkoin kuvattiin, ja syy oli yksinkertaisesti tämä: sitä ei ollut olemassa. Jos näytteille olisi tuotu yksi armeijan tavallisista täidentorjuntavaunuista, olisi korkeintaan saatu maailma nauramaan.
Kahden oleskelujaksoni aikana kävin tutustumassa kaikkiin Saksan länsivyöhykkeen leireihin, joihin minulla oli vapaa pääsy. Yhdestäkään näistä hirveiksi murhapaikoiksi väitetyistä paikoista en löytänyt kaasukammioita tai muita tiloja, joissa olisi voitu suorittaa ihmisten joukkoteloituksia, vaikka Dachaussa esimerkiksi johtaja näytti minulle joukon sellaisia paikkoja, jotka kuitenkin tarkemmin tarkasteltaessa osoittautuivat sodan jälkeen konstruoiduiksi rakennelmiksi, jotka eivät olleet aitoja vaan puhtaasti huijausrakennelmia. Tapasin kaksi tämän (so. USA:n, VL) armeijan saksalaista työntekijää, jotka olivat olleet tekemässä näitä kävijöiden pettämiseen tähtääviä rakennelmia.
Nürnbergissä oli myös todistusaineistona pääsotarikollisille esitetty dokumenttifilmi ”Kuolemanmyllyt” (”Todesmühlen”; vars. ”Nazi Concentration Camps”), joka järkytti syvästi syytettyjä ja sai heidät uskomaan, että pieniä yksityiskohtia myöten organisoitu murhakoneisto todella oli heidän tietämättään ollut olemassa. Mutta tämä usko oli väärä, vaikkakaan syytetyt eivät enää ennen kuolemaansa saaneet tietää, että se oli väärä, sillä vasta viisi kuukautta myöhemmin huijaus tuli julki.
Vuorotellen puhuttelin neljäätoista juutalaista, jotka olivat melko pitkiä aikoja olleet internoituina Majdanekin leirissä ja jotka olivat oikeudenkäynneissä tai lehdistön edessä puhuneet siellä olleista kaasukammioista. Kahden kesken, ja koska he pitivät minua yhtenä omistaan, he selittivät minulle, etteivät he olleet nähneet kaasukammioita tai tienneet mistään joukkomurhista. Eräs farmaseutti selitti minulle, ettei nyt ollut ratkaisevaa se, ovatko ne totta vain valhetta, vaan se, että saksalaiset saadaan alistettua. Heidän joukossaan olleet intellektuellit sanoivat minulle, että tämä on heidän henkilökohtainen kostonsa, sillä he eivät kuitenkaan kykenisi itse tappamaan paria saksalaista.
Itse asiassa myöskään Majdanekin tai Auschwitzin leirien kävijät eivät päässeet tarkastelemaan väitettyjä murhapaikkoja suoraan, saati sitten sisäpuolelta (merkillistä kyllä, vain hyvin harvat, lähes yksinomaan juutalaiset journalistit, pääsivät sisään), vaan heidät kuljetettiin vain joidenkin rakennusten ohi, joista heille sanottiin, että nämä ovat niitä kaasutuspaikkoja. Vähän myöhemmin tarkastelemaan ei päässyt enää lainkaan, koska leirit oli tarkoitus purkaa. Tämä näyttää odotettavissa olevien vastaväitteiden valossa käsittämättömältä. Mikseivät juutalaiset ole hankkineet näille väitetyille uhraamispaikoilleen muistomerkkisuojaa ja sallineet niihin kaikille avointa ja esteetöntä pääsyä?
Barcelonassa, Kairossa ja Rio de Janeirossa puhuin joidenkin entisten SS-upseerien kanssa ja kysyin heidän mielipidettään juutalaismurhista. Suureksi yllätyksekseni viisi heistä selitti minulle, ettei niitä sopinut epäillä. Ehkä surmattuja ei ollut juuri 6 miljoonaa, mutta varmasti ainakin kaksi miljoonaa. Kun olin toipunut yllätyksestäni, kysyin jokaiselta, mihin hänen mielipiteensä perustui.
Ensimmäinen kertoi minulle, että hän oli Latviassa kokenut, kuinka joitakin tuhansia juutalaislapsia syöstiin panssarikaivantoon ja haudattiin sinne elävältä. Kysyin häneltä, oliko hän itse osallistunut siihen, ja kun hän kielsi, kysyin sitten, oliko hän itse nähnyt sen. Hän ei ollut myöskään nähnyt sitä itse, ei lapsia, ei panssarikaivantoa eikä itse seutua. Hän oli vain kuullut siitä eräältä, joka, kuten hän ensin sanoi, oli ollut paikalla, sitten kuitenkin vain eräältä, joka oli kuullut siitä. Kun huomautin hänelle, että tämä tuskin riittää väitteen perustaksi, hän sanoi:
Ehkä se olikin vain huhu.Toinen kertoi minulle kauhistuttavan tarinan Krimiltä, jossa hän oli kokenut, kuinka yli 30 000 juutalaista ammuttiin peräjälkeen, tarkemmin sanoen hän oli nähnyt sen silmänkantaman päästä. Juutalaisten, myös naisten ja lasten, täytyi taukoamatta kaivaa valtavaa joukkohautaa, ja sitten heidät peräkkäin ammuttiin sinne neljällä konekiväärillä ja haudattiin sinne. Tämä mies kertoi lukuisia yksityiskohtia, eikä hänen uskottavuuttaan voinut epäillä, ja tästä tuli mieleeni Ohlendorfin Nürnbergissä antama lausunto, jonka mukaan Einsatzkommandojen surmaamien ihmisten lukumäärä oli 90 000. Vasta vuosi myöhemmin sain tietää yhtaikaa kolmelta eri taholta, ettei kairolainen SS-sotilaani ollut koskaan ollut Krimillä vaan yksinomaan Suomessa ja Pohjois-Norjassa ja lopuksi Ranskassa. Ehkä hän tahtoi tehdä vaikutuksen arabeihin.
Kolmas osasi kertoa minulle kaasuvaunuista tarkkoja yksityiskohtia, jotka hämmensivät minua. Myös hänen kohdallaan pureuduin tarkemmin asiaan, kunnes tunsin koko tarinan. Hänellä oli vuonna 1943 ollut eräs ystävätär, erään kaatuneen baltialaisen SS-sotilaan leski, ja tämä SS-sotilas oli kuulemma ollut erään sellaisen kaasuvaunun kuljettaja. Tämä ystävätär oli kertonut hänelle nämä yksityiskohdat, jotka hän näytti uskovan, vaikkei hän voinut tarkistaa niiden todenperäisyyttä. Itse hän ei ollut nähnyt sellaista kaasuvaunua.
Eräs SS-sotilas, arvohierarkian alapäästä oleva autonkuljettaja, väitti olevansa erään Eichmann-nimisen korkea-arvoisen upseerin tuttava ja silloin tällöin toimineensa hänen alaisuudessaan. Eichmann, joka käsitteli juutalaisasioita, kuulemma oli ennen sodan loppua kertonut hänelle luottamuksellisesti, että erikoiskommandot olivat surmanneet siihen mennessä noin kaksi miljoonaa juutalaista. Saksan antautuessa Eichmann kuulemma vaimonsa kanssa myrkytti itsensä. Myöskään näiden tietojen paikkansapitävyyttä ei ollut mahdollista tarkistaa, enkä havainnut mitään motiivia, joka olisi saanut miehen antamaan väärän lausunnon.
Myöhemmin tutkiessani Nürnbergin oikeudenkäyntejä törmäsin uudelleen nimeen Eichmann, ja jälleen samassa yhteydessä. Hänet mainittiin erään saksalaisen turvallisuuspalvelun hallintoneuvoksen, tri Höttlin, valaehtoisessa lausunnossa, jonka tämä oli antanut Nürnbergissä ja josta tuli sitten ainoa perusta väitteelle, että kuusi miljoonaa juutalaista oli murhattu. Siinä Höttl väittää, että Eichmann oli sanonut hänelle, että hänen käsiensä kautta kulkeneiden tilastojen mukaan juutalaisia oli surmattu yhteensä kuusi miljoonaa.
Mielenkiintoista tässä on tri Höttlin valaehtoisen lausunnon historia. Heti tultuaan vuonna 1945 pidätetyksi Höttl tarjosi palveluksiaan meidän CIC:llemme (USA:n Counter Intelligence Corps; armeijan vastavakoilujoukot), ja hänet sijoitettiin ensin Itävallassa sijaitsevaan Glasenbachin leiriin valvomaan vankeja. Tässä toimessa hän joutui kosketuksiin joidenkin juutalaisten upseerien kanssa, joille hän tarjosi lausuntoaan vapaaksipääsyä ja suurta rahasummaa vastaan. Asiasta tiedusteltiin Nürnbergin syyttäjäviranomaisten kantaa, ja kauppa toteutui.
Höttl siirrettiin Nürnbergiin, jossa hän eli todistajien siivekkeessä ja sai erikoisruokavalion. Siellä hän ryhtyi rakentamaan yhteyttä myös neuvostoliittolaisiin, ja vapauduttuaan hän – pysyen yhä CIC:n palveluksessa – kehitti näitä suhteita edelleen. Hän organisoi Länsi-Saksan, Itävallan ja Euroopan koilliset alueet kattavan uutispalvelun, joka toimi kumpaankin suuntaan aina siihen päivään asti, jolloin Höttl ja eräitä juutalaisia CIC-virkailijoita pidätettiin, koska he toimittivat uutismateriaalia neuvostoliittolaisille. Ainoastaan Höttl pääsi heti vapaaksi, kun hän uhkasi julkistaa kaiken CIC:n toimia koskevan (ja ulkomaille talletetun) materiaalin sekä myös kaiken hänen valaehtoista lausuntoaan koskevan materiaalin. [1]
Viides tähän harvinaislaatuisten ihmisten joukkoon kuulunut henkilö oli eräs SS-sotilas, joka väitti jonkin aikaa kuuluneensa Mauthausenin keskitysleirin vartijakuntaan ja joka kertoi minulle, että siellä oli kaasukammioita, joissa ei surmattu ainoastaan juutalaisia vaan myös muita vankeja. Hän ei kylläkään kuulemma itse ollut nähnyt niitä, mutta tämä ei hänen mukaansa ollut leirissä mikään salaisuus. Olen itse samana vuonna tutkinut tämän leirin, josta edes juutalaiset itse eivät ole väittäneet, että siellä olisi kaasutettu ihmisiä. Siellä ei ollut sellaista laitosta, jota olisi voitu käyttää kyseisellä tavalla.
Tutkimuksissani ei noussut esiin pienintäkään todistetta sellaisesta, että saksalaisten tarkoituksena olisi ollut hävittää juutalaiset tai muita kansoja kansanmurhan avulla. Päinvastoin, minulle kävi selväksi, että tällaiseen tarkoitusperään oli voitu päätyä vain osaksi keksittyjen tai yhteydestään irrotettujen yksityiskohtien pohjalta, joita toistettiin eri versioina yhä uudelleen ja jotka sen vuoksi näyttivät aina uusilta tapauksilta. Olen tässä Heimannin (Heimann oli kirjoittanut Der Weg –lehden edellisessä numerossa ”kuuden miljoonan” luvusta) kanssa yhtä mieltä siitä, että niiden tarkoituksena on ollut antaa oikeutus ristiretkellemme (= sille, että USA tuli sotimaan Euroopassa liittoutuneiden rintamassa; VL), joka todellisuudessa ei ollut meidän. Useimmilta ihmisiltä jää tässä yhteydessä kuitenkin huomaamatta, ettei tämän ristiretken alussa esitetty vielä tällaisia väitteitä eivätkä ne sen vuoksi ole voineet toimia huonon omantunnon vaikuttimina ja sen oikeuttajina, mitä me sodan aikana ja sen jälkeen teimme.
Poliittisten vastustajien vangitsemisesta sodan aikana voidaan kyllä olla montaa mieltä. Keskitysleirejä ei ollut vain Englannissa, Saksassa, Ranskassa ja Neuvostoliitossa, vaan myös meillä (so. USA:ssa). Tässä yhteydessä on mielenkiintoista, että juuri nyt (1954) on valmistunut useita uusia keskitysleirejä, joihin on tarkoitus sijoittaa tulevissa sodissa kaikki poliittisesti epäluotettavat ainekset. Ja jo vuosi sitten kuulin ystäviltäni, että olemme kehottaneet (so. USA on kehottanut, VL) myös Länsi-Saksan hallitusta rekisteröimään ennalta poliittiset vastustajansa, jotta heidät voidaan vangita sotilaallisen konfliktin sattuessa, sekä vapauttamaan vanhat leirit asteittain käyttöön.
Eräs juutalainen, vanhahko herra, jota natsit olivat pitäneet useassa keskitysleirissä, joutui sodan jälkeen erään rikoksen vuoksi lyhyeksi aikaa Neuengammen internointileiriin, jossa oli saksalaisia kansallissosialisteja. Kun kaksi vuotta sitten tapasin hänet USA:ssa, hän kertoi – eikä pelkästään itseään koskien - minulle, ettei hän ollut missään saksalaisessa leirissä kokenut niin hirvittävää kohtelua kuin tässä brittiläisessä (so. brittien hallinnoimassa) leirissä, ei edes sodan viimeisinä kuukausina, jolloin ylikansoituksen ja häiriintyneen elintarvikesaannin vuoksi saksalaiset olivat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hänen vaimonsa ja hänen (nyt 23-vuotias) tyttärensä, jotka molemmat olivat olleet internoituina Theresienstadtissa, sanoivat minulle ujostelematta, että koska he olivat tottuneet ylelliseen elämään, pidätys ei ollut heille mikään miellyttävä kokemus, mutta he eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa vaan olivat olleet siinä suhteessa etuoikeutettuja, ettei heidän tarvinnut elää pommitusten pelossa.
Eräs saksalainen (entinen kommunisti), joka oli ollut neljä vuotta keskitysleirissä ja sen jälkeen eräässä rangaistusjoukossa, sanoi minulle:
Ei se hauskaa ollut, mutta verrattuna siihen, mitä minä jouduin sotilaana Venäjällä kokemaan, se oli melkein paratiisi.Kysyin tältä mieheltä, miksei hän menneisyydessään sitten loikannut toiselle puolelle, ja hän vastasi:
Juuri niin tahdoin tehdä, mutta kun olin Venäjällä, tulin toisiin mietteisiin.Kaikilta entisiltä vangeilta, joiden kanssa jouduin tekemisiin, kysyin muiden asioiden ohella, mitä he olisivat tehneet, jos heitä ei olisi internoitu. Yli puolet tahtoi sabotoida, viidesosa tahtoi siirtyä ulkomaille taistellakseen sieltä käsin Saksaa vastaan, toinen viidesosa ajatteli elää hiljaisesti ja odottaa sodan loppumista ja kaksi prosenttia tahtoi vapaaehtoisesti ryhtyä sotilaaksi taistellakseen Saksan puolesta. Toiset olivat päättäneet karata heti tilaisuuden tullen, jos heidät kutsuttaisiin sotapalvelukseen.
Kahdelta vangilta, jotka olivat kotoisin Berliinistä, kuulin sangen viekkaan tarinan. He olivat tarkoituksellisesti toistuvasti levittäneet halventavia lausuntoja natsihallinnosta ja joutuivat, kuten olivat laskeneet, erääseen leiriin.
Berliinissä olisimme todennäköisesti kuolleet pommituksissa, mutta leirissä olimme turvassa, ja olemme, kuten näette, "ruumiillisesti vahvistuneet",sanoi toinen heistä myhäillen.
Tiesimme, että sota on hävitty.Kysyin häneltä, eikö hän pelännyt, että hän kuolee pahoinpitelyihin tai nälkään. Hän nauroi:
Ei sellaista ajatellut! Rintamalla ja suurissa kaupungeissa nähtiin nälkää enemmän ja kuoltiin nopeammin.Kaikkien lausuntojen kohdalla katsoin huolellisesti, etteivät ne tulleet henkilöiltä, jotka olivat toimineet leireissä kapoina tai jotka olivat saaneet jonkinlaisia etuisuuksia, jotka olisivat nostaneet heidät tavallisten vankien yläpuolelle.
Jos vedän yhteen vuosien mittaiset kokemukseni, niin minun täytyy sanoa, että vangeille oli laadittu tiukat järjestyssäännöt ja heidän täytyi enimmäkseen tehdä ruumiillista työtä, mutta heitä kohdeltiin kuitenkin korrektisti. Järjestyssääntöjen rikkomuksista vartijat kuitenkin rankaisivat armotta. Mielivaltaisuuksia, loukkauksia ja pahoinpitelyjä tapahtui, mutta niistä rangaistiin heti kun ne tulivat tietoon. Muutamissa tapauksissa tällaisiin mielivaltaisuuksiin syyllistyneille annettiin kuolemanrangaistus.
Kuolleisuus oli pommitusten alkamiseen saakka leireissä normaali, tai tarkemmin sanoen, se oli normaali ruumiillisesti vahvojen ihmisten kohdalla mutta korkeampi niiden ihmisten kohdalla, jotka olivat vanhoja, eivät olleet koskaan tai moniin vuosiin tehneet ruumiillista työtä tai olivat veltostuneita ja taudeille alttiita. He sairastuivat useammin ja kuolivat sairauksiin nopeammin. Niin tapahtui monesti juutalaisille, jotka eivät olleet tottuneet olemaan kaikkina vuodenaikoina koko päivää ulkona. Mutta tietenkin täytyy olla puolueeton: armeijaan kutsun saanut mies oli samojen olosuhteiden alainen, onpa minulle kerrottu, että olosuhteet Venäjän-sodassa olivat monin verroin ankarammat.
Eräs asia, joka minua vielä kiinnosti, oli ihmisille tehdyt lääketieteelliset kokeet. Pakotettiinko vangit suostumaan sellaisiin itsellään suoritettaviin kokeisiin? Tapa tehdä tutkimuksia ihmisillä ei toki ole uutta meillä USA:ssakaan, ja sellaisia tehtiin jo ennen sotaa. Me käytimme vapaaehtoisia, jotka saivat tietyn korvauksen. Myös Saksassa käytettiin kokeissa periaatteessa vain vapaaehtoisia. Tosin, kuten kaikkialla, tällaisen vapaaehtoisuuden takana oli tietty pakko, tavallisimmin toive saada parempaa ravintoa ja mukavammat olot, vapautus leiristä tai rangaistuksen lopettaminen, joita korvauksena luvattiin.
Sama koski vapaaehtoisten vankien kommandoja, joiden tehtävänä oli purkaa aikasytytyksellä toimivia pommeja. Myös he saattoivat tietyn purkumäärän jälkeen päästä vapauteen. Tämä toimi houkuttimena monille. Jotkut menehtyivät tässä työssä, toiset saivat terveydellisiä vammoja, mutta osa sai vapauden tai muita etuisuuksia. Tämä on sotilaan riski (ja nyt ehkä ihmisten yleinen riski sodassa): hän voi kaatua, menettää jäseniä tai palata kotiin.
Samaan aikaan kun Riversideen alettiin pystyttää kuuden miljoonan jättiläistaulua [2], tulivat julki myös ensimmäiset viralliset luvut juutalaisväestön määrästä maailmassa sodan jälkeen. Havaitsimme, että vuodesta 1933 vuoteen 1950 juutalainen kansa oli lisääntynyt yli kolmella miljoonalla ihmisellä, siis viidenneksellä. Tällainen syntyvyyskasvu on huomattavasti korkeampi kuin maailmassa keskimäärin. Jos otamme kuuden miljoonan menetyksen todesta, niin jokaisen juutalaisen avioparin olisi täytynyt puolen sukupolven aikana synnyttää maailmaan kuusi elävää lasta, jotta päästäisiin tähän syntyvyyskasvuun. Huomautin tästä ristiriidasta hiljattain eräälle arvostamalleni juutalaiselle pohjoisamerikkalaiselle ja kysyin häneltä, uskooko hän itse vakavissaan, että natsit olivat surmanneet kuusi miljoonaa. Silloin hän sanoi:
Tietenkään en. Siihen heillä ei ollut aikaa eikä keinoja. Mitä heillä todistettavasti oli, oli aikomus. Tässä alkaa politiikka. Kun on todistettava aie, voidaan esittää mitä lukuja tahansa. Me havaitsimme, että kuusi miljoonaa ei ole liian paljon vaikuttaakseen epätodennäköiseltä mutta tarpeeksi saadakseen ihmiset kauhistumaan vuosisadaksi. Tämän mahdollisuuden antoi meille Hitler, ja me käytämme sitä nyt erittäin hyvällä menestyksellä, kuten näette.Minun täytyi antaa hänelle pohdittavaksi, että tällainen poliittinen valhe kokemuksen mukaan jonkin ajan kuluttua paljastaa itse itsensä ja lyö keksijöitään vastaan. Mutta tämä juutalainen, joka oli psykologi, kielsi tämän:
Se on tunkeutunut liian syvälle massojen alitajuntaan, jotta se voitaisiin enää poistaa sieltä. Massaihminen on täysin kritiikitön. Mitä hänen primitiiviseen tietoisuuteensa ankkuroidaan, sitä hän ei kykene sieltä käytännössä milloinkaan irrottamaan, vaikka hän olisi älyperäisellä tiedolla varustettu yksilö.Todisteeksi hän esitti minulle sen seikan, että jo nyt, suhteellisen lyhyen propagandistisen rumputulen jälkeen, on kokonaan luovuttu edes keskustelemasta tästä asiasta.
Me emme ole tehneet siitä ongelmaa vaan historiallisen tosiasian, joka tästä lähtien kuuluu koulujen historiankirjoihin aivan kuten jonkin taistelun vuosiluku.VIITTEET
[1] Höttlistä ja kuuden miljoonan luvusta (suomentajan omaa tekstiä). Kaksi henkilöä, Wilhelm Höttl ja Dieter Wisliceny, on väittänyt, että he ovat saaneet kuuden miljoonan murhatun juutalaisen luvun Adolf Eichmannilta, mutta Eichmann itse kielsi tämän Jerusalemin oikeudenkäynnissä v. 1961. Monet esittivät Eichmannia syyllistäviä lausuntoja, koska luulivat sodan jälkeen hänen kuolleen.
Jerusalemin Eichmann-oikeudenkäynnissä esitettiin väite, että Eichmann olisi sodan lopussa sanonut henkilökunnalleen, että hän hyppää mielihyvin hautaan tietäessään, että 5-6 miljoonaa juutalaista on tapettu. Eichmann myönsi antaneensa tämäntapaisen lausunnon, mutta nuo 5-6 miljoonaa eivät olleet juutalaisia vaan Saksan valtakunnan vihollisia, siis vihollissotilaita, pääasiassa venäläisiä.
Jerusalemin oikeudenkäynnissä Eichmann sanoi myös, ettei hän ollut sellaisessa asemassa, että olisi tiennyt, tapettiinko juutalaisia ja jos tapettiin, kuinka paljon, joten (Hössin) syytökset häntä kohtaan tässä suhteessa ovat vääriä.
Kun Eichmann pidätettiin Argentiinassa v. 1960 ja tuotiin Israeliin, hänet oli jo tuomittu syylliseksi. 28.5.1960 Ben Gurion ilmoitti Israelin parlamentissa Knessetissä, että Israelin turvallisuuspalvelun kommando on pidättänyt...
...henkilön, joka on vastuussa kuuden miljoonan juutalaisen kuolemasta ja on heidän teloittajansa,ja että tämä on 11.5. tuotu Argentiinasta Israeliin. Tässä on syyllisyys jo päätetty. Sen jälkeen "kuuden miljoonan" lukua rummutettiin herkeämättä ympäri maailmaa.
IHR:n johtaja Mark Weber kertoo seuraavaa (Christian News 27.5.2002, s. 20):
Kuuden miljoonan luku sinetöitiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Brittien pääsyyttäjä Hartley Shawcross mainitsi sen päätöspuheessaan, samoin liittoutuneiden tuomarit lopullisessa tuomiossaan.
Tämä luku ei kuitenkaan perustunut mihinkään tutkimukseen tai laskelmaan. Se perustui erään entisen SS-virkailijan, Wilhelm Höttlin, lausuntoon, jossa tämä ilmoitti kuulleensa luvun Adolf Eichmannilta, joka oli juutalaisasioiden päällikkö Himmlerin keskusturvallisuusvirastossa (RSHA). Höttl ilmoitti valaehtoisessa lausunnossaan 26.10.1945, että Eichmann uskoutui hänelle elokuussa 1944 ja kertoi, että neljä miljoonaa juutalaista oli tuhottu eri keskitysleireissä ja lisäksi kaksi miljoonaa oli tapettu muulla tavoin, pääasiassa ampumalla Venäjällä Einsatz-joukkojen toimesta.
Eichmann itse kuitenkin myöhemmin kutsui tätä Höttlin kertomusta "hölynpölyksi" ja ehdottomasti kielsi puhuneensa Höttlille sellaista.
Vuonna 1915 syntynyt Höttl liittyi Wienissä natsipuolueeseen ja SS:ään. Sodan ajan hän toimi Saksan keskustiedustelupalvelussa. 8.5.1945 amerikkalaiset pidättivät Höttlin Itävallassa, ja sen jälkeen hän palveli useita vuosia USA:n tiedustelun hyväksi. Vuonna 2001 CIA julkisti dokumentteja, joukossa Höttliä koskevat dokumentit (600 sivua). Dokumenttien julkistamisen jälkeen kaksi USA:n hallituksen virkailijaa (Miriam Kleiman ja Robert Skwirot) kirjoitti niiden perusteella Höttlistä raportin (Analysis of The Name File of Wilhelm Höttl).
Dokumentit paljastavat, että Höttl oli täysin epäluotettava tietolähde, joka rutiininomaisesti väärensi tietoja maksua vastaan. Hän oli tietojen kaupittelija ja väärentäjä, jolla oli yhteyksiä 12 eri tiedustelupalveluun eri maissa.
Pian pidättämisensä jälkeen 1945 Höttl alkoi työskennellä CIA:n edeltäjän OSS:n hyväksi ja sitten CIC:n (USA:n armeijan Counter Intelligence Corps) hyväksi. Em. hallituksen tutkijat sanovat:
Pidättämisensä jälkeen Höttl alkoi toimia pidättäjiensä hyväksi.Juuri tähän aikaan, jolloin hän salaa toimi Amerikan tiedustelun hyväksi, hän esitti historiallisen ja langettavan todistuksensa "kuuden miljoonan" luvusta.
Kesäkuussa 1949 eräs USA:n tiedusteluvirkailija varoitti käyttämästä Höttliä mistään syystä ja kutsui häntä mieheksi, jolla on niin alhainen luonne ja niin huono poliittinen menneisyys, että hänen käyttönsä tiedustelutoiminnassa, oli se hyödyllistä tai ei, on lyhytnäköistä politiikkaa USA:n kannalta.
Eräs vuoden 1952 CIC-raportti tuomitsi hänen tietonsa hyödyttömiksi ja mainitsee, että hän toimii rahasta. Toisessa raportissa hänen tiedotuksiaan kutsuttiin arvottomiksi ja mahdollisesti paisutelluiksi ja väärennetyiksi.
Useat USA:n tiedusteluraportit kertovat Höttlin yhteyksistä juutalaiseen Simon Wiesenthaliin, joka metsästi natsirikollisia. CIC-raportti tammikuulta 1950 toteaa, että silloin Höttl oli kolmen-neljän kuukauden ajan Wiesenthalin palkkaamana kerännyt tälle tietoa.
Heinäkuussa 1952 CIC pani välit poikki Höttlin kanssa ja totesi, että tämä on tunnettu tiedustelutietojen väärentäjä. Hänen tiedotuksensa olivat sekoitus tosiasioita ja valhetta, petosta ja muuta väärää tietoa. Hänet julistettiin persona non grataksi.
Mainitut kaksi virkailijaa sanovat raportissaan häntä tunnetuksi tietojen kaupittelijaksi ja vääristelijäksi, joka kuitenkin onnistui vakuuttamaan monet tiedustelupalvelut arvostaan, kunnes sitten menetti sen.
Tri Arthur Butz mainitsee kirjassaan "The Hoax of the Twentieth Century" (s. 81) lähteitä, jotka osoittavat, että sodan aikana Höttl joutui vaikeuksiin SS-upseereiden kanssa. V. 1942 SS tutki hänen hämäriä maakauppojaan Puolassa. Eräs SS-raportti luonnehti häntä
epärehelliseksi, juonittelevaksi ja mielisteleväksi, todelliseksi huijariksija totesi, ettei hän sopinut edes SS-jäseneksi, saati sitten tiedustelupalvelun tehtäviin. Höttl sai alennuksen. Kun sitten RSHA:n päälliköksi tuli hänen ystävänsä Kaltenbrunner, hän menestyi paremmin. Kaltenbrunner suojeli häntä, kun hänet saatiin kiinni tiedustelupalvelun rahojen kavaltamisesta.
Höttlin "kuuden miljoonan" luku on siis epäilemättä epäluotettava ja siten myös Nürnbergin "kuuden miljoonan" luku.
[2] Riverside on New Yorkin Manhattanilla sijaitseva puisto, jonne v. 1947 pystytettiin suuri graniittinen muistotaulu, jossa lukee:
This is the site for the American memorial to the heroes of the Warsaw ghetto battle April-May 1943 and to the six million Jews of Europe martyred in the cause of human liberty;suomeksi:
Tämä on amerikkalainen muistomerkki huhti-toukokuussa 1943 käydyn Varsovan gheton taistelun sankareille ja ihmisen vapauden asiassa marttyyrikuoleman kärsineille kuudelle miljoonalle Euroopan juutalaiselle.
27.1.2009
