”Veriviirut olivat jääneet jaloistani lattiaan”
Katkelma suuren suomalaisen sankarin Vilho Tahvanaisen (1913 – 1992) kirjasta ”Erikoistehtävä – Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932 – 1945” (s. 48 – 64). Katkelma esitetään kunnianosoituksena häntä kohtaan.
MARATONJUOKSU SUOMEN RAJALTA JOENSUUHUN
Vuoden 1930 syksyllä ei ollut minkäänlaisia työpaikkoja. Olin koko kesän maatöissä kotikylässäni ruokapalkkaani vastaan. Mutta kun heinä- ja elonkorjuutyöt loppuivat, oli lähdettävä etsimään työmaita kauempaa.
Minulle oli jo keväällä piirimies Onni Taipale luvannut, että pääsisin Hackman & Co:n työmaille Ilomantsin pitäjän Naarvaan.
Niinpä pakkasin reppuuni kirveen, sahan ja kuorimaraudan lisäksi kaksi leipää ja puoli kiloa voita ja lähdin jalkapatikassa saapastelemaan kohti Naarvaa, jonne oli matkaa noin neljäkymmentä kilometriä. Mutta olihan minulla, työttömällä, aikaa ja repussani kaksi leipää.
Tehtäväkseni sain mennä Syväjärvestä laskevan Koitajoen varteen, jossa oli muutamia miehiä ennestään työssä. Toiset heistä keräsivät lenkkinäreitä ja hakavarsia metsästä. Pari miestä väänsi näreitä lenkeiksi ja muutamia miehiä oli jokea perkaamassa. Minun tehtäväkseni tuli kirjata miehien työtunnit, laskea väännetyt närelenkit sekä hyväksytyt hakavarret ja pitää niistäkin muistikirjaa. Jos jäi aikaa, hakkasin metsästä hakavarsia ja kannoin lenkkinäreitä vääntöpaikalle.
Majapaikkani oli Aittojärvien välisen padon luona aivan lähellä Neuvostoliiton rajaa. Rakensimme rantametsikköön hyvän havumajan, johon toverikseni tuli Veikko Pursiainen. Vähän alempana oli ja on vieläkin valtakuntien välinen rajapyykki melkein joen rannalla.
Olin ollut vasta enintään viikon päivät sillä työmaalla ja majoittunut Pursiaisen kanssa. Ehkä parin päivän välein kävin Naarvassa ja Pihlajavaarassa hakemassa maitoa, voita, leipää ja muitakin ruokatarvikkeita miehille, että heidän urakkapalkkainen aikansa ei olisi kulunut eväiden hakumatkalla.
Lokakuun kolmantena päivänä 1930 alkoi majatoverini Veikko Pursiainen olla jotenkin levoton ja kehotti minua menemään ensin jokivartta alaspäin muutamia kilometrejä, jossa miehet olivat perkaamassa jokea, sitten toisten miesten luo laskemaan närelenkkejä ja hakavarsia, sitten noutamaan ruokatarvikkeita Naarvasta, koska häneltä ne muka olivat niin lopussa, että enintään vuorokauden muona oli jäljellä. Minä estelin enkä lähtenyt heti, koska vasta edellisenä päivänä olin käynyt Naarvassa.
Seuraavana aamuna Pursiainen herätti minut tavallista aikaisemmin ja kehotti jälleen lähtemään ruokatarvikkeiden hakuun. Jo edellisenä päivänä hän vähän väliä, samoin kuin nyt tänä lokakuun neljännen päivän aamuna, oli jokivarressa tähyillyt Venäjälle päin ja padolle päin. Kävipä hän joen toisellakin puolella.
Aamupäivän aikana pistäydyin muutamien miesten luona alempana jokivarressa, mutta iltapäivällä palasin takaisin Pursiaisen luo, joka loikoili majassa rakovalkean ääressä. Ihmettelin, miksi hän oli siinä aivan jouten.
Huomattuaan minut hän hypähti säikähtäneenä istualleen ja kirosi:
― Mistä sinä siihen tipahdit? Etkö sinä vieläkään ole lähtenyt sinne ruoanhakumatkalle?
― No, mikä nyt on hätänä, ihmettelin minä.
― Hätä taikka ei, mutta nyt sinun on lähdettävä ja aivan tällä hetkellä ja äkkiä kanssa! hän karjui minulle, tempasi kasasta vääntämättömän näreen ja uhkasi lyödä sillä, ellen heti lähtisi.
― No lähdetään, lähdetään, tyynnyttelin häntä ja sitten reppuani edes selästäni heittämättä ja lepäämättä lähdin.
Pursiainen tuli minua saattamaan pitkin polkua ja motkotti jos mistäkin asiasta ja viivyttelystäni. Eväittensä loppumisesta ja muistakin asioista hänellä oli naukumista.
Aavistin hänellä kuitenkin olevan muut salattavat syyt. Ajattelin, että hänellä hyvinkin voisi olla jossain piilossa salapoltin, siis viinankeittopuuhat, ja että hän siitä syystä hätisteli minua yön seuduksi pois. Mutta kun hän vielä lähti saattamaankin ja kantoi närettä mukanaan, niin ajattelin, että jotain muuta tässä nyt taitaa olla tekeillä. Ja mitä ihmettä mies kahtena päivänä oli ollut niin hermostunut? Ja mitä varten se kahtena päivänä vähän väliä oli käynyt rajalla katselemassa Venäjälle päin? Mahtoiko hän odottaa sieltä keitä?
Vihdoin Pursiainen jätti minut saatettuaan ensin puolisen kilometrin matkan. Olin aivan kuin kuulevinani ihmisten ääniä joelta päin, jonne Pursiainen kiiruhti minut jätettyään. Minut valtasi uteliaisuus. Riisuin märät kenkäni ja heitin ne sekä reppuni ja pomppatakkini pensaan kupeeseen siihen lähelle polkua. Lähdin sukkasillani hiipimään Pursiaisen perästä.
Kun pääsin niemen kohdalle, minulle selvisikin Pursiaisen rauhattomuus, hätistely ja hätäily. Patoa myöten oli parhaillaan tulossa neljä tai viisi reppuselkäistä miestä, joita vastaan Pursiainen juoksi, ja käsiään huitoen hän kehotti heitä menemään takaisin. Tiesin Pursiaisen pelkäävän, että minä näkisin heidät.
Sitten huomasin itäpuolella jokea järvenrannassa metsikössä kymmenittäin venäläisiä aseistettuja sotilaita. Laskin heitä olevan ainakin neljäkymmentä, ja siviilipukuisia miehiä oli kahdeksantoista. He seisoivat reppuineen siinä padon päässä olevalla aukealla, jonne Pursiainenkin oli mennyt ja jossa he selvittelivät asioitaan.
Pursiainen opasti miehiä, muutaman miehen kerrallaan, sinne majoillemme. Minä hiivin oman majamme taakse kuuntelemaan, mitä nämä miehet oikein olivat. He puhuivat suomea. Sain heidän puheistaan selville, että he olivat Venäjältä tulleita suomalaisia kommunisteja ja olivat matkalla suorittamaan sabotaaši- taikka valtaustehtäviä.
― Missä ne muut miehet ovat? kysyi Pursiainen.
― Toiset ovat jo ylittäneet rajan muualla useista kohdista, aina Karjalan kannakselle saakka. Ainakin kahdestasadastaviidestäkymmenestä kolmeensataan mieheen on jo Suomen puolella ja lisää tulee lähipäivinä, selitti joku.
― Onko tavarat täällä turvassa, vai pitääkö ne kantaa muuanne? kysyi eräs mies Pursiaiselta.
― Muuanne ne on kannettava. Huomisaamuna tulee tänne poika tavaranhakumatkalta, ja täällä ei silloin saa olla mitään, ettei se poika huomaa, vastasi Pursiainen ja selitti, mikä mies minä olin ja mitä minä siellä puuhasin.
― Mikset sinä tappanut sitä poikaa? ärähti eräs miehistä.
― Ei se käynyt päinsä. Herrat olisivat heti ryhtyneet etsimään sitä ja silloin olisi piru nokkinut täällä, selitti Pursiainen.
Siihen tulivat kaikki kahdeksantoista siviilipukuista miestä, joilla kaikilla oli valtavan suuret kantamukset.
Johtajana toiminut mies jakoi toisille ohjelehtiset, joihin käski tutustumaan huolella ja joiden sisältämiä ohjeita hän vaati tarkasti noudattamaan. Puheista ja heidän lukemistaan ohjekäskyistä saatoin kuulla, ettei ketään tarvinnut liioin säästellä ja että vankien ottamista oli vältettävä. He jättivät reppunsa majalle ja lähtivät noutamaan sotilailla olevia kantamuksia. Johtaja sanoi, että ne oli kuljetettava metsään piiloon, josta ne tarvitessa saadaan hakea.
Miehet lähtivät toiselle puolelle jokea, mutta jättivät majalle aikaisemmin tuomansa kantamukset. Joukon johtaja sujautti ohjepaperinippunsa pomppansa taskuun ja heitti takin parin metrin päässä minun piilopaikastani olleen närelenkkikasan päälle.
― Nuo paperit minun on saatava, ajattelin silmätessäni johtajamiehen pomppatakkia, jonka taskusta pilkisti esille paperinippu.
Kun miehet jo menivät parinkymmenen metrin päässä ja olivat laskeutuneet kumpareen taakse, minä hiivin piilostani majan takaa ja sieppasin taskusta paperit. Pahaksi onneksi nykäisin liian nopeasti ja voimakkaasti, niin että närelenkkiin takertunut takki siirtyi ja vieräytti muutamia lenkkejä alas. Syntyi pientä kolinaa, ja miehet kääntyivät katsomaan. He huomasivat minut ja tekoni, mutta minulla oli jo paperi kädessäni.
― Poika-perkele on repuilla! kuulin Pursiaisen äänen takanani, ja niitä ääniä seurasi juoksun töminää.
― Tappakaa se! Se ei saa päästä karkuun! Se perkele näki meidät ja nuo sotilaat … ampukaa se heti … saatanat … ja se sai niitä mukaansa!
Kuului kiivasta huutelua. Aseet paukahtelivat ja luodit ulvahtelivat ympärilläni. Mutta tiheässä paksurunkoisessa kuusimetsässä minä teinkin mutkan vasemmalle. En juossut reppuni enkä kenkieni luo polulle päin, vaan lähdin kohti Hattuvaaraa niin lujaa kuin suinkin jaksoin.
Huutojen hoilotuksista kuulin, että miehet hajaantuivat ketjuksi, ja silloin tällöin kajahti laukauskin. Juoksin vain eteenpäin. Takaa-ajoäänet kuuluivat yhä, mutta en jäänyt niitä kuuntelemaan, vaan puikkelehtien metsikössä sukkasillani jaksoin juosta nopeammin kuin takaa-ajajani.
Vastaani tuli noin kolmensadan metrin levyinen aukea. Ehdittyäni sen toiseen reunaan takaa-ajajani näkivät minut ja ehtivät juoksultaan ampuakin muutaman hajalaukauksen. Luodit vongahtelivat ja rapsahtelivat ympärilläni, mutta minä puikkelehdin oikealle ja vasemmalle, heittäydyinpä mättäiden takana ryömimäänkin, ja niin pääsin kuin pääsinkin taas metsikön suojaan. Aukealla miehet olivat kuitenkin saavuttaneet minua ainakin sata metriä.
Olin juossut arviolta jo kuusi tai seitsemän kilometriä. Tavoitteenani oli Hattuvaarasta Pihlajavaaraan johtava tie. Arvasin, että miehet jatkaisivat takaa-ajoani ainakin Pihlajavaaraan saakka, koska Veikko Pursiainen tunsi nämä seudut hyvin. Tietenkin hän selitti toisille, että tavoitteenani täytyi olla Pihlajavaara ja Naarva. Arvioin, että osa miehistä menisi Syväjärven eteläpuolitse johtavaa polkua edeltä käsin Pihlajavaaraan ja ehkä pitemmällekin aina Naarvaan saakka tai vieläkin kauemmaksi. Kuumeisesti mietin, olisiko matkani varrella yhtäkään taloa, johon olisin uskaltanut poiketa, mutta päädyin siihen tulokseen, etten ainakaan Pihlajavaaraan tai Naarvaan voisi mennä millään. Kunpa jaksaisin Kakkaravaaraan! Siellä yrittäisin saada apua kauppias Laineelta, joka minut hyvin tunsi.
Tilanne tuntui toivottomalta. Kun takaa-ajajani liikkuivat teitä myöten, arvasin, että he ehtivät edelleni, vaikka kuinka yritin saada etumatkaa.
Ilta alkoi hämärtää. Sukkani olivat repeilleet risuissa. Janotti ja oli nälkäkin. Olin kauttaaltani hien peitossa. Vaistomaisesti puristin kädessäni sieppaamiani papereita, joita minulla ei ollut aikaa edes vilkaista. Riisuin juostessani puseron yltäni. Työnsin sieppaamani paperit paitani alle ihoani vasten ja sitten puseroa käsissäni kantaen kiiruhdin eteenpäin. Minun oli nyt saatava viesti niin nopeasti kuin suinkin sotilasviranomaisille. Se oli ainoana ajatuksenani. Jonkinlainen hätä sen asian puolesta täytti mieleni, ja se aivan kuin antoi lisävoimia.
Illan pimetessä vihdoin saavutin Hattuvaara-Pihlajavaara tien ja sitä myöten juoksin Pihlajavaaraa kohti, kunnes alkoi kuulua ärhäkästä koirien haukuntaa. Se tiesi minulle sitä, että kommunistit olivat ehtineet Pihlajavaaraan ennen minua. Minun saapumistani koirat eivät vielä voineet aavistaa, sillä taloon oli matkaa varmasti yli puoli kilometriä, ja kengättömänä ollessani koirat eivät vielä voineet kuulla juoksuaskeleitani. Ei auttanut mennä kylään. Käännyin suoraan vasemmalle ja arviokaupalla suunnistin Pihlajavaaran ohi Naarvaa kohti, jonne Pihlajavaarasta on matkaa runsaat seitsemän kilometriä. Sukkani olivat jo niin risaiset, että ne oli viskattava menemään, koska niistä oli enemmän haittaa kuin apua. Maahan alkoi tulla kuuransekaista jäähilettä ja jalkojani paleli hirveästi.
Muutamia kilometrejä metsässä juostuani tuli eteeni niin vaikeakulkuista risukkoa, että minun oli pakko suunnistaa tielle. Vihdoin saavutinkin Pihlajavaaran ja Naarvan välisen kärrytien ja sitä pitkin sitten juoksu kävi jo helpommin. Arvelin juosseeni jo ainakin viisitoista kilometriä. Nyt olisi Naarvaan tiematkaa seitsemän tai kahdeksan kilometriä.
Yhtäkkiä aivan edessäni, parinkymmenen metrin päässä, joku raapaisi tulitikulla tulta tupakkaansa, ja sen valossa havaitsin toisenkin miehen, joka alkoi hiljaisesti kiroilla.
― Tähän asti ne kommunistit jo ovat minua kyttäämässä! välähti ajatus mielessäni, ja saman tien olin jo tien vieressä pensaan takana piilossa toivoen, että pilvet pysyisivät paikallaan taivasta peittäen.
Kuulin miesten kuiskuttelevan ja kiroilevan. Minun ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään. Puulta puulle ja pensaasta pensaaseen siirryin vähän kerrallaan, ja lopulta pääsin miesten ohi, mutta jatkoin matkaani vielä metsässä uskaltamatta tulla tielle.
Jalkani olivat kylmästä jo niin turtana, ettei niitä oikeastaan enää paleltanut, niitä ei enää edes kirvellyt. Maa oli kuuran peitossa ja vesilätäköt hienoisessa jäähileessä. Koettelin käsilläni jalkojani. Ne olivat paksuhkot, mutta kuitenkin vielä pehmeät, joskin ne olivat tunnottomat.
Lopulta uskalsin tulla takaisin tielle. Kävelin ensin tienvartta pitkin, mutta kun pääsin vähän kauemmaksi, aloin jälleen juosta havaintoaistini tarkkoina niin eteen kuin taaksekin päin. Juostessani jalkani alkoivat vertyä, ja niihin palasi tunto, mutta se tuli kipujen ja tuskien kanssa.
Saavuin Naarvan kylän laitaan iltayöstä. En uskaltanut mennä tietä pitkin kylän ohi. Jospa takaa-ajajani hyvinkin olisivat ehtineet sinne asti? Mistä sen tiesi, vaikka olisivat ottaneet Pihlajavaarasta polkupyörän ja kiiruhtaneet sillä edelleni.
Kiersin kylän kaukaa ja saavuin takaisin tielle jossain Köpön tienhaaran paikkeilla. Lähdin jälleen juoksemaan, että hiki säilyisi. Kuljin kohti Kakkaravaaraa, jonne oli matkaa runsas kahdeksan kilometriä. Olin jo juossut pitkälti yli kaksikymmentä kilometriä. Ensimmäinen etappi olisi nyt Mustalampi ja Kakkaravaara.
Maantiellä juostessani hiekka ja sora satuttivat paljaita ja turtuneita jalkojani. Joskus lensin maahan mahalleni ja sain myös kämmeneni verille. Kivusta ja tuskasta huolimatta ponnistelin eteenpäin pelastaakseni henkeni. Lisäksi tunsin voimakasta hätää maan ja kansan kohtalosta.
Mustalammin mäki oli käveltävä ja lepäsin tiellä polvilleni laskeutuneena; välillä koetin kontata eteenpäin. Vihdoin pääsin Kakkaravaaraan kauppias Laineen pihaan. Jyskytin ovea, mutta se pysyi kiinni, eikä valoakaan ilmestynyt ikkunoihin. Joko nukkuivat taikka eivät muuten tahtoneet laskea sisään tuntematonta öistä kulkijaa. Portaiden vieressä oli Laineen Sulon polkupyörä. Otin sen omin lupineni. Siinä ei ollut valoja, mutta tiellä kyllä näki. Lähdin ajamaan kohti Käenkoskea ja kotikylääni Huhusta.
Olin juossut Kakkaravaaraan asti metsissä, soilla, rämeiköissä ja hiekkaisella tiellä sukkasillani ja paljain jaloin. Matkaa oli kertynyt ainakin kolmekymmentä kilometriä. Viimeksi olin syönyt aamulla siellä metsässä, ja näläntuntua oli ollut jo lähtiessäni. Nyt pyörällä polkiessani nälkä tuntui kadonneen ja olo oli tyhjänmakuinen, mutta voimia tuntui vielä riittävän.
Lähestyin hyvin varovasti Käenkosken siltaa. Pysähdyin ja kuuntelin, olisiko sillan seutu vapaa vai olisiko siinä kyttääjiä. Vapaahan se oli, ja niin pääsin jälleen jatkamaan matkaani.
Päästyäni Huhuksen tienristeykseen oli tarkoitukseni ensin mennä kotiin Huhukseen, mutta sitten muistinkin, että olin Pursiaiselle kertonut kotikylästäni, ja sieltä he varmimmin saisivat minut käsiinsä. Niinpä muutin kulkuni suoraan kohti Kelsimänsärkkää ja Ilomantsin kirkonkylää.
Saavuttuani Kelsimän lossille en mennytkään pankitusta myöten lautalle, vaan menin Juho Issakaiselta ottamaan veneen omin lupineni ja soudin pankituksen vieritse yli Koitajoen Mekrijärven puoleiselle rannalle. Täällä huomasin, että pyörän etukumi oli tyhjä. Ehkä olin sen veneessä sohaissut johonkin naulan päähän. Ei auttanut muu kuin jättää pyörä siihen ja lähteä taas jalkaisin eteenpäin. Ilomantsin kirkonkylään oli matkaa vielä yli kahdeksantoista kilometriä. Kakkaravaarasta Kelsimän lossille olin päässyt pyörällä nopeasti noin kolmekymmentä kilometriä.
Aamu alkoi jo sarastaa itäisen taivaanrannan takaa, kun nousin turvonnein ja rikkimennein jaloin Putkelan mäelle. Siitä oli vielä seitsemän kilometriä Ilomantsin kirkolle ja rajavartiostoon.
Koko matka Kelsimän lossilta kirkolle oli työlästä kuljettavaa. Kaaduin vähän väliä. Kylmäkin tuli hien kuivuessa ja väsymyksen astuessa tilalle. Olin jo niin pökerryksissä ja ajatukseton, että vasta Putkelan mäellä huomasin piteleväni puseroa niin lujasti nyrkissäni, että kynnet olivat uponneet rikkinäiseen kämmenihoon. Toisen käden avulla sain kangistuneet sormeni auki ja vihdoin puseron ylleni, mutta nappien kiinnittämiseen sormet eivät taipuneet.
Pääsin vihdoin Malahviin mäkeen, ja mäki oli kontattava ja ryömittävä ylös asti, kun jalat eivät tahtoneet ottaa painoani kantaakseen. Hammasta purren vihdoin pääsin ylös ja jaloilleni ja melkein puolisokeana lähdin taivaltamaan viimeistä kolmen kilometrin matkaa. Pötönvaaran seutuvilla jäsenissäni tuntui oudonlämmin väristys ja aivan kuin voimien palaaminen. En voinut ollenkaan kävellä, vaan aina oli oltava juoksun hytinässä.
Aivan kuin horteessa saavuin vihdoin Joensuun rajavartioston Ilomantsin komppanian pihaan. Koputin päällikön oveen. Komppanianpäällikön rouva heräsi. Hän kertoi päällikön olevan Joensuussa ja Onttolassa. Hän herätti jonkun rajamiehen, joka harmissaan alkoi kiroilla minulle:
― Mitä helvettiä tänne humalaiset keskellä yötä telläytyvät? Ala painua tahi minä kutsun poliisin viemään sinut Kupiaisen kammarille. Hän työnsi minut niskasta takaisin tielle.
Lähdin painumaan kylälle päin tarkoituksena mennä suojeluskunnan aluepäällikön, kapteeni Alarik Langin luo. Särkevin polvin lönkytin ylätien kautta poliisi Romppasen ja Hirvosen pihamaitse oikaisten.
Oli välillä levättävä ja nojasin vasten Tirinkaivoa. Janottikin, mutta minusta ei ollut enää veden nostajaksi. Siinä näin, kun Oskari Immonen tuli tupansa nurkalle pöksyperunoistaan vettä löröttämään. Hoipuin hänen luokseen ja sain kuulla, että aluepäällikkö oli Joensuussa jollain kurssimatkalla. Jatkoin tietä alaspäin tietämättä enää minne menisin.
Saarikiven kohdalla Ida oli linja-autoineen pihassa. Tiedustelin, minne hän lähtee, ja hän sanoi lähtevänsä linjalle Joensuuhun. Hän päivitteli millaiseen kuntoon olin mennyt ”tappelussa ja humalatilassa”, mutta otti minut kyytiin takapenkille. Pyysin, että hän jättäisi minut pois autosta Joensuun Ilosaarella Sotilaspiirin kohdalla.
Ehkä siinä yhdeksän tai kymmenen välimailla lokakuun viidennen päivän aamuna vuonna 1930 melkein nelinkontin hiippailin Joensuussa Suojeluskuntapiirin toimistoa kohti. Portaissa tuli vastaan valistusohjaaja J. N. Jokinen, ja hän rupesi kyselemään:
― Kukapa sinä olet ja mistä tulet?
― Viekää minut päällikön puheille ja kiireesti.
― Mikä hätänä? hän tiedusteli sekä ystävällisenä ja auttavaisena miehenä alkoi hoivailla minua portaita ylös – vai alaspäinkö lie vienyt, mutta portaat siinä kuitenkin olivat.
― Ryssät ovat tulossa rajan yli, sain sanotuksi ovella, kun näin jonkun isoruusukkeisen sotilasherran hämärtyvillä silmilläni.
― Mitä se tuo poika hourailee? Ja missä ihmeen kunnossa se oikeastaan on? Mistä sinä tulet?
― Pihlajavaaran takaa aivan rajalta. Ja ryssät tulevat … Ne ovat jo Suomen puolella! Kaivoin papereita paitani alta.
Herrat vilkaisivat minua ja papereita ja jälleen minua.
― Mistä sinä nämä sait? Mitä sinä ryssistä puhut, poika? Hei, älä nuku! He tiukkasivat tietoja raahatessaan minua tuolille istumaan. Veriviirut olivat jääneet jaloistani lattiaan.
Sain sen verran voimia kasaan, että jaksoin katkonaisesti kertoa, mistä oli kysymys, mutta vaikeaa oli kertominen. En kyennyt enää edes näkemään muuta kuin harmahtavaa sumua ja varjoja.
― No voi perkeleitten juonia, kiroili piiripäällikkö.
Ja sitten alkoi vipinä toimistossa ja puhelujen tilaus ja ….
Voimani olivat pettäneet ja menetin tajuntani.
Kun heräsin, oli tohtori A. O. Kosonen minua hoivailemassa. Valkopukuinen sairaanhoitaja voiteli ja puhdisteli käsiäni ja jalkojani. Huomattuaan, että heräsin, hän otti pääni kainaloonsa ja jollakin lusikanponnella raotti hampaitani ja suutani auki. Sitten kaatoivat jotakin karvaanmakuista suuhuni. Valistusohjaaja Jokinen istui viereisellä tuolilla ja taputteli minua kämmenellään.
― Johan sinä vihdoinkin heräät. Tiukallepa se otti! Mutta ihmeiden ihme ja pelastuksen sanomat, kun jaksoit sieltä asti tällaisessa kunnossa. Jokinen ja tohtori puhelivat minulle isällisesti.
Minulle tuotiin ruokaa ja kahvia piiripäällikön huoneeseen, jonka tuolilla ja sohvalla loikoillen vietin sen päivän.
Ensimmäinen huomattava vieras, joka saapui minua katsomaan ja kuulustelemaan, oli silloinen everstiluutnantti ja myöhemmin kenraali Aaro Pajari, joka viestini hälyttämänä oli saapunut Joensuuhun.
Viesti oli aiheuttanut liikettä Joensuun suojeluskunta- ja sotilaspiirissä sekä tietenkin rajavartiostossa ja ties missä.
― Voi helvetti, mitä puuhia, sanoi everstiluutnantti Pajari, kun luki tuomiani papereita. ― Tiedätkö sinä poika ollenkaan, miten tärkeitä asioita nämä ovat? Luitko sinä nämä paperit ennen tänne tuloasi?
― Mitenpä minä niitä pimeässä olisin lukenut. Se aika, mikä illalla oli päivänvaloa, meni pakoon juostessa. Ja olin vähällä viskata paperit menemään, kun hankasivat mahanahkani ihan verille, mutta annoin niiden kuitenkin olla. Viestin aiheeksi olisi minulle riittäneet ne kommunistien keskustelutkin siellä majan luona, selitin hänelle.
― Teitpä hyvän työn. Kun jalkasi paranevat sen verran, että pääset liikkeelle, saat käydä selvittelemässä muillekin tämän reissun. Nyt ovat rajamiehet jo rajoilla vartioimassa ja Suojeluskunnat ovat valveilla ja kaikki on järjestyksessä.
― Poika, sinä pelastit tällä kertaa Suomen itsenäisyyden! Sinä pelastit meidät joutumasta uudelleen sodan jalkoihin, sanoivat Sainio ja Pajari minulle. Sinun tätä urotyötäsi ja uhrautumistasi ei voida maksaa rahalla eikä ostaa rahalla. Suomen kansa tulee kiitollisin mielin muistamaan sinut aina; siksi arvokkaan teon sinä teit tälle maalle. Se oli suomalainen maratonjuoksu!
― Noh, sanoin yrittäen olla vaatimaton, minun oli juostava henkeni edestä, kun ne olisivat tappaneet. Sinne jäi hattuni, kenkäni, reppuni, ja sukkanikin piti viskoa metsään, kun ne hajosivat riekaleiksi. Mutta hyvä kun pääsin tänne saakka.
Päivän mittaan jäseneni puutuivat melkein kokonaan ja tulivat niin kipeiksi, että minut piti paareilla kantaa autoon ja viedä sairaalaan. - -
Paperit, jotka olin toimittanut valtiovallan tietoon, sisälsivät seuraavaa:
Toverit Suomessa.Toinen käsky kuului näin:
Yli kymmenen vuoden ajan olemme taistelleet isänmaamme puolesta ja sen vapauden saavuttamiseksi lahtarien vallanalaisuudesta. Nyt on se päivä koittamassa, että tämä taistelu on saatava päättymään sosialismin voittoon. Me emme ole yksin tässä taistelussa. Kun itse sen ensin aloitamme ja toteutamme, niin suuri ja mahtava Neuvostoliitto tulee sen meille varmistamaan, että asiamme saadaan onnistumaan ja että kapitalistit ja lahtarit pyyhkäistään pois Suomesta ikuisiksi ajoiksi. Nyt, kun Suomessa Relanderin ja Svinhufvudin taisteluvoima on heikoimmillaan ja asiat sekaisimmillaan, niin on meidän aikamme tullut iskeä sillä tavalla ja niin nopeasti, että asiamme onnistuminen tulee toteutumaan täydellisesti.
Luottakaa kommunistisiin johtajiinne ja totelkaa heitä kaikissa vaiheissa sanatarkasti totellen heidän käskyjänsä. On hyvin tärkeätä, että käskyt täytetään täsmällisesti. Vaikka joudummekin käyttämään väkivaltaa ja verenvuodatusta, niin se on meidän tehtävä asiamme toteuttamiseksi. Nämä edessäolevat päivät ovat ratkaisevia ja niiden onnistuminen tehtävämme toteuttamiseksi ja voiton saavuttamiseksi riippuu suurimmaksi osaksi teistä, hyvät toverit.
Muistakaa, että emme ole yksin. Apua saamme heti, kun sitä pyydämme ja kun olemme mahtaville neuvostoliittolaisille näyttäneet, että meidän voimamme on voimaa ja tekomme ovat sen arvoiset, että niitä kunnioittaa koko sosialistinen maailma.
Tapaamme toisemme Suomen maaperällä vapautemme aamunkoitossa.
Tovereita tervehtien
Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta
Taistelutoverit SuomessaJa kolmannessa paperissa oli näin:
Käsky nr:o 3
Käskyissä nr:o 1 ja 2 on annettu tovereille B ja P Suomeen ohjeet siitä, millä tavalla toveri Antikainen on vapautettava johtamaan vapautus- ja taistelutoimia Suomessa heti, kun Suomen presidentti ja hallitus on raivattu pois tieltä ja samalla valta virallisesti otettu kommunistien ja meitä kannattavien sosialistitoverien käsiin.
Toveri B Suomesta on meille näinä päivinä tiedottanut, että Suomen presidentti matkustaa Viipuriin puolittaiselle virkamatkalle ja sinne presidenttiä seuraa Suomen hallitus kokonaisuudessaan, jossa he tutustuvat joihinkin asioihin, jotka eivät meitä kiinnosta.
Tietojen mukaan tämä matkustaminen tapahtuu autoilla nyt tämän lokakuun 12 päivä suorinta tietä Helsingistä Viipuriin. Toveri B ilmoittaa asian heti samana lähtöpäivänä taikka jo 11 päivänä, mihin aikaan seurue lähtee Helsingistä.
Samalla toveri P yhdessä Helsinkiin jo saapuneiden toverien avustamana vapauttaa toveri Antikaisen johtamaan valtataistelua, joka tekee vaarattomaksi ne suomalaiset virastot ja elimet, joista voisi olla vaaraa vallankumousta toteutettaessa.
Toveri H:n johdolla presidentin ja hallituksen autot kaapataan ennen Viipuria ja sitten kuljetetaan Rajajoelle, jossa joen suussa odottaa merellä venäläisten ystäviemme moottoriveneet ja ne kuljettavat presidentin ja hallituksen Pietarin kautta määränpäähänsä.
Kaappaus on suunniteltu ja jo nyt valmisteltu niin hyvin, että se varmasti onnistuu ja silloin taistelumme onkin taisteltu ja valta on meidän käsissämme. Olkaa siellä levollisella mielellä ja luottavaisia ja tukekaa kaikilla tavoin auttajianne, joita nyt on pitkin rajaa jo saapunut Suomeen sopiviin, toveri B:n ja P:n tietoisiin paikkoihin, ainakin kaksisataa miestä ja lisää on matkalla, jotka toteuttavat ne suunnitelmat ja toimenpiteet tärkeissä avainkohdissa ja tekevät ratkaisuasemissa vaarattomiksi vastustajat käsketyllä tavalla, jota ei pidä kauhistella, sillä se on välttämätöntä tässä vaiheessa, että suunnitelma, jota vuosikausia on valmistettu, tulisi toteutumaan.
Venäläiset sotilasystävämme ovat varanneet rajan läheisyyteen meitä varten tuhansia sotilaita valmiina astumaan avuksemme rajan yli heti kun sitä pyydämme. Ja me pyydämme sitä heti silloin, kun Suomen presidentti ja hallitus on kaapattu käsiimme ennen Viipuria. Me tarvitsemme ystäviemme apua.
Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta
Hyvät aseveljetToipumiseni Joensuun yleisessä sairaalassa kesti useita päiviä. Muun rasituksen lisäksi olin vilustunut, ja kaulanikin oli paisunut niin, että sieltä piti operoiden poistaa märkää. Sairaanhoitajilleni en saanut virkkaa mitään, vaikka he eräänäkin päivänä ihmettelivät, mitä varten suojeluskuntalaisia ja sotilaita oli kaupungilla liikkeellä niin paljon.
Käsky nr:o 4
Teidän luoksenne nyt saapuu lähettämämme johtajat suorittamaan sitä tärkeätä tehtävää, jota vuosikausia olemme valmistelleet ja josta olette tietoisia.
Olette aikaisemmin toveri Hartikaisen toimittamana saaneet käsky- ja ohjelehtiset nr:o 1 ja 2, joissa teitä on neuvottu kaikkiin niihin toimiin ja tehtäviin, jotka ovat välttämättömiä vallatessanne ne tärkeät paikat paikkakunnillanne, jotka voisivat olla vaarana vallankumousta suoritettaessa.
Tässä vaiheessa teidän ei tarvitse tietää muuta kuin se mitä teille tehtäväksi luoksenne saapuvat johtajat neuvovat ja käskevät teitä tekemään. Tämän lokakuun 12 ja 13 päivä ovat tuova vapauden sosialismille Suomessa, josta kapitalismi ja lapualaisuus tullaan ikuisiksi ajoiksi nyt pyyhkäisemään olemattomiin kaikkia siemeniä myöten.
Tätä toteuttamaan tulee nyt Suomessa noin sataviisikymmentä (150) taisteluryhmää. Lisäksi heti, kun Suomen hallitus on käsissämme, tulemme pyytämään apua neuvostoliittolaisilta ystäviltämme, jotka ovat varanneet meidän käyttöömme useita tuhansia urheita neuvostosotilaita pitkin rajaa ja jotka ylittävät rajan heti pyynnön saatuansa.
Te tiedätte, mitä teidän on tehtävä ja millä tavalla.
Tapaamme toisemme palkintojen jakotilaisuudessa kapitalismin vallasta vapautetulla Suomen kamaralla.
Teihin luottaen ja tervehtien toverinne
Kommunistinen Suomen Vapautuskomitea Itä-Karjalasta - -
Kun minut sitten jo hieman toipuneena tuotiin jälleen Joensuun sotilaspiiriin, sain kuulla asioita, jotka näinä päivinä olivat minua kiinnostaneet.
Hallituksen ja presidentin matkat oli peruutettu ja heidän henkilökohtaista turvallisuuttaan varmistettu. Vankilasta löytynyttä toveri Antikaista oli ryhdytty vartioimaan entistä tarkemmin. Myös herroja B, P ja H oli yritetty etsiä. Rajavartioston komentaja eversti Raappana kuulusteli minua hyvin seikkaperäisesti.
Sain ohjeita, etten sairaalassa vieläkään saisi keskustella kenenkään muiden kuin tohtori Kososen kanssa, en edes poistua WC:tä kauemmaksi. Eversti Sainio ja valistusohjaaja Jokinen lupasivat käydä minua sairaalassa tervehtimässä.
Pian olin toipunut niin, että sain jättää sairaalan, josta minut autolla kuljetettiin Joensuun sotilaspiiriin. Sieltä lähdettiin edelleen kotiseudulleni samalla autolla. Ilomantsin Hiiskosken tiehaarassa oli vartiossa kaksi minulle tuttua huhukselaista suojeluskuntalaista, nimittäin Eino Tahvanainen ja Eelis Puhakka. Heiltä kuulin, miten Huhuksen kyläosastolle oli antanut määräyksen tähän vartiointitehtävään Ilomantsin nimismies Istala. Kaikki varsinkin Joensuusta päin saapuvat ”herrasmiehen” näköiset oli otettava kiinni, ja jos heidät tunnistettiin presidentiksi taikka hallituksen ministereiksi, niin heille oli annettava aseellinen suojelus. Jos myös rajalta päin tuli tuntemattomia, kaikki oli pidätettävä ja tutkittava ja epäillyt oli otettava huostaan.
Minua kuljetettiin autolla vartiopaikasta toiseen siltä varalta, että jos hyvinkin vartioketjuverkkoon olisi sattunut tarttumaan sellaisia miehiä, joita olin silloin 4. päivänä lokakuuta siellä Aittojärven padolla nähnyt.
Emme löytäneet ketään, mutta Haminan ja Viipurin väliltä oli saatu pidätetyksi joukko kaappaajia. Kuulusteluissa he olivat kertoneet, että presidentti ja hallitus olikin aiottu kuljettaa Joensuuhun ja sieltä itärajan taakse. Toiset pidätetyistä olivat taas selittäneet, että kuljetuksen piti tapahtuman moottoriveneillä suoraan Leningradiin, koska jos olisi ajettu yli rajan Kannaksella, rajaviranomaiset olisivat pidättäneet tai ainakin tutkineet myös kaappaajat ja asia olisi kulkeutunut myös Stalinin tietoon, eikä näin saanut käydä. Annettu tehtävä oli siis ollut hieman sekava täytäntöönpanijoille itselleenkin - -
Yli kaksi viikkoa minua kuljetettiin paikasta paikkaan milloin tunnistamassa, milloin kuulusteltavana. Eniten vaikeuksia tuotti Valtiollinen poliisi, jolle olisi tarvinnut tietää enemmän kuin tiesinkään. Lopuksi minut tuotiin Helsinkiin, jossa jouduin selostamaan matkaani pääministeri Svinhufvudille ja eräille hänen hallituksensa herroista. Saapuvilla oli myös sotilasviranomaisia.
Pääministeri Svinhufvud mainitsi, että kun salahanke lokakuun viidentenä päivänä oli paljastunut, niin toimenpiteet olivat olleet siksi nopeita ja ja tehokkaita, että yrittäjät olivat joutuneet mahdottomuuden eteen. Sitten hän vielä lisäsi:
― Hyvät herrat, tässä sen nyt kaikki näemme, että ensin on turvattava maamme rajat ja vasta sitten leipä levennettävä.
Vihdoin pääsin omille teilleni. Joensuun suojeluskuntapiirin herrat ostivat minulle kengät, sukat ja hatun ja antoivat minulle rahana menettämäni repun hinnan. Muistakin vaivoistani valtio lupasi hyvittää, muun muassa maksaa menettämäni työajan palkan, mutta ei niistä toistaiseksi ole mitään kuulunut.
Enpähän minä korvauksia vaatinutkaan. Tunsin oikein tyydytystäkin, että jotain tärkeää olin saanut tehdä.
**********************’
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529969139
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529189842
23.11.2008
