(s. 88) Yksi näistä dokumenteista (Einsatz-raporteista) sisältää seitsemänsivuisen luettelon kaikista teloituksista, jotka Einsatz-ryhmä A suoritti Liettuassa heinäkuun 4. ja joulukuun 1. päivän välisenä aikana 1941. Uhreja oli kaikkiaan 137 346 henkeä; venäläisiä ja liettualaisia kommunisteja, venäläisiä sotavankeja, ”mielisairaita”, liettualaisia, puolalaisia, mustalaisia ja partisaaneja. Ylivoimaisesti suurin osa oli juutalaisia miehiä, naisia ja lapsia. Oheisessa otteessa Avraham Toryn päiväkirjasta kerrotaan, kuinka Kaunaksen juutalaiset ovat aamun sarastaessa 28. lokakuuta 1941 matkalla suureen ”valikointiin”. Listassa lukee: ”29.10.1941 Kaunas …2007 juutalaismiestä ja 2920 juutalaisnaista, 4273 juutalaislasta (gheton puhdistus ylimääräisistä juutalaisista): 9200” - - (s. 89) Avraham Tory asui Kaunaksen ghetossa Liettuassa. Päiväkirjassaan hän kertoo päivästä, jona gheton asukkaat viedään valikoitavaksi. Ketkä saavat jäädä henkiin ja ketkä joutuvat kuolemaan?OPH:n kirjan mainitsema ”seitsemänsivuinen luettelo” on ns. Jäger-raportti, jonka laatijaksi väitetään Einsatz-joukko A:n Einsatzkommando 3:n päällikköä, SS-Standartenführer (SS-eversti) Karl Jägeriä ja jonka sanotaan löytyneen vilnalaisesta arkistosta 1950-luvun loppupuolella (Roland Headland: Messages of Murder, 1992, s. 155):
http://www.holocaust-history.org/works/jaeger-report/htm/intro000.htm
Tässä Jäger-raportissa luetellaan järjestelmällisiä teloituksia 4.7.1941 ja 30.11.1941 välisenä aikana, ja teloitettavia löytyi peräti 137 346, näistä juutalaisia 135 349, neljäsosa heistä lapsia! 29.10.1941 saksalaisten sanotaan teloittaneen Kaunasissa Liettuassa 2007 juutalaismiestä, 2920 juutalaisnaista ja 4273 juutalaislasta, yhteensä 9200 juutalaista (tämä kohta on Jäger-raportista eikä, kuten OPH:n tekstistä voisi päätellä, Avraham Toryn päiväkirjasta). Lapsia murhatuista 46,5 prosenttia, liki puolet! Kyseessä on siis puhdas kauhu- ja valhepropaganda, eikä dokumentti voi olla aito.
Jäger-raportti on painettuna holokaustitahojen törkeässä ja estottomassa propagandakirjassa "Schöne Zeiten" (julk. Ernst Klee, Willi Dressen ja Volker Riess), sivuilla 52-62, ja jo tekstin laatu paljastaa huijauksen: saksalaisessa alkuperäisessä tekstissä Jäger on pantu käyttämään tekstin seassa ilmausta "incl." ("mukaan lukien"), mutta saksaksi ilmaus kuuluu "einschl." (einschliesslich). "Incl." on englantia (including), ja tämä osoittaa, että Jäger-raportti on englanninkielisen henkilön laatima.
Sitovasti tämän Vilnasta ”löydetyn“ Jäger-raportin osoittaa väärennökseksi se, että raportissa väitetään ”juutalaiskysymyksen ratkaisuksi” se, että juutalaiset teloitetaan. Jäger pannaan sanomaan raportin lopussa:
Ich kann heute feststellen, dass das Ziel, das Judenproblem für Litauen zu lösen, vom EK. 3 erreicht worden ist (”Tänään voin todeta, että EK. 3 on päässyt päämääräänsä ja ratkaissut juutalaiskysymyksen Liettuan osalta”).Pari lausetta myöhemmin Jäger pannaan sanomaan, että hän haluaisi tappaa myös työjuutalaiset (ne, joita ei heti voitu tappaa, koska heitä tarvittiin työssä)!
Tämä on täysin vastoin sitä, mitä saksalaiset tarkoittivat ”juutalaiskysymyksen ratkaisulla”, ks. esimerkiksi kirjoituksia ”Babi Jar ja Einsatz-joukot” ja ”Lopullinen ratkaisu”;
http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/babi-jar-ja-einsatz-joukot.html
http://vilaurio.blogspot.com/2008/01/lopullinen-ratkaisu.html
”Juutalaiskysymyksen ratkaisulla” tarkoitettiin juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Jos SS-eversti Jäger SS-Obersturmführer (SS-luutnantti) Hamannin ja 8-10 SS-miehen ja joidenkin liettualaisten avulla (raportin alussa työn suorittajiksi ilmoitetaan Hamannin johdolla juuri nämä 8-10 SS-miestä ja heidän apurinsa) olisi ryhtynyt ratkaisemaan juutalaiskysymystä teloittamalla juutalaisia, saksalaiset olisivat välittömästi, kuten kirjoituksesta "Babi Jar ja Einsatz-joukot" (linkki yllä) käy ilmi, ottaneet hänet kiinni, vieneet sotaoikeuteen ja hirttäneet hänet. Juutalaisiin ei saanut kajota vain siksi, että nämä olivat juutalaisia!
Rangaistustoimenpiteet olivat asia erikseen, ja ne koskivat kaikkia eivätkä vain juutalaisia, mutta siitä ei tässä ole kysymys. Einsatzkommando pannaan tässä tuhoamaan juutalaisia näiden juutalaisuuden tähden, ja sellaista saksalaiset eivät missään vaiheessa tehneet. Karl Jäger pannaan jopa suunnittelemaan jäljelle jääneiden työjuutalaisten sterilisoimista, ja jos joku juutalaisnainen tulee raskaaksi, hän sanoo "likvidoivansa" tämän. Jäger-raportti on ehdottomasti väärennös ja osa holokaustitahojen propagandistista historiankirjoitusta.
On myös kyseenalaista, onko kyseistä henkilöä (Joachim) Hamann ollut olemassakaan. Nimi viittaa raamatulliseen esikuvaan, kuningas Ahasveroksen ylimmäiseen ruhtinaaseen Haamaniin, joka suunnitteli kaikkien juutalaisten surmaamista koko Persian valtakunnassa (ks. Esterin kirja Vanhassa testamentissa). Tätä "Hamannia" on väitetty työttömäksi rohdoskauppiaaksi, joka tapahtumien aikaan oli 28-vuotias ja joka kesällä 1945 teki sitten itsemurhan (huom. Raamatussa Haaman itse ripustettiin siihen hirsipuuhun, jonka hän oli pystyttänyt Mordokaita varten).
Sopii myös ihmetellä, kuinka 8-10 SS-miestä apureineen kykenee noin vain viidessä kuukaudessa ottamaan kiinni ja teloittamaan liki 140 000 juutalaista pitkin Liettuaa.
Avraham Toryn ”päiväkirja”, joka julkaistiin vasta v. 1990 (!), on pantu tukemaan n. 15 vuotta sodan jälkeen (!) ”löydettyä” Jäger-raporttia, kun päiväkirjassa puhutaan samansuuruisista luvuista ja muutenkin puhutaan samaan suuntaan (tästä alempana). On tärkeää huomata, että Avraham Toryn päiväkirja ei varsinaisesti ole päiväkirja, koska siitä pitkät osat, esimerkiksi juuri nämä vuoden 1941 lokakuun 28. ja 29. päivän tapahtumat, on kirjoitettu, kuten ”päiväkirja” itse toteaa, vasta joskus sodan jälkeen. Valtionhallinnon dekkarissa tällainen samaan suuntaan puhuvien papereiden "löytyminen" vilnalaisen kirjaston nurkasta ja kaunasilaisen gheton työpajan alta on häikäisevän nerokas juonenkäänne, mutta todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Holokaustitahojen jatkuva valehtelu Einsatz-joukoista tuottaa jatkuvasti vesiperän. Hyvän esimerkin tarjoaa liettualaisen Marijampolen kaupungin tapaus (Marijampole sijaitsee Kaunasin lounaispuolella). Sielläkin Einsatz-joukkojen on väitetty surmanneen kymmeniä tuhansia juutalaisia (Jäger-raportin 5 kk:ssa mainitaan heistä jo 5 202) ja haudanneen heidät sinne. Kesällä 1996 kaupunki päätti pystyttää holokaustimuistomerkin näille uhreille. Jotta muistomerkki saataisiin oikeaan paikkaan, kaupunki ryhtyi selvittämään, missä haudat ovat. Kaivauksia suoritettiin siellä, missä todistajat ilmoittivat hautoja olevan, mutta mitään ei löytynyt. Sen jälkeen suoritettiin vielä laajempia kaivauksia koko vuoden ajan väitetyn tappamis- ja hautaamispaikan ympäristössä, mutta edelleenkään ei löytynyt mitään. Maaperä oli koskematonta, joten sekään ei ole mahdollista, että ruumiit olisi jossakin vaiheessa kaivettu ylös ja poltettu; siitäkin olisi jäänyt maaperään jäljet ja maakerrokset olisivat sekoittuneet. Marijampolessa oltiin pystyttämässä muistomerkkiä tyhjälle, ja tällainen suoritus olisi ylittänyt jo hölmöläistenkin aikaansaannokset.
Muutenkaan näillä väitteillä, että saksalaiset olisivat Baltiassa suorittaneet juutalaisten joukkomurhia, ei ole takanaan mitään konkreettista (materiaalista) tai dokumentaarista todistuspohjaa (Jäger-raporttia ja alempana mainittavaa Stahlecker-raporttia on pidettävä väärennöksinä). Saksalaisten jäljiltä ei ole löytynyt joukkohautoja, joissa olisi juutalaisruumiita!
Opetushallituksen kirjan sivulla 89 on myös kartta, jonka otsikoksi on kirjoitettu: "Einsatz-joukko A:n suorittamat juutalaisten teloitukset". Kartassa näkyvät Viro, Latvia, Liettua ja Valko-Venäjä (nämä muodostivat Saksan miehityksen aikaan ns. Ostlandin), ja kunkin maan kohdalle on piirretty ruumisarkku ja sen viereen uhrien määrää osoittava luku. Kartan on väitetty olevan peräisin Ostlandin Einsatz-joukkojen päällikön Stahleckerin raportista ja ilmoittavan helmikuuhun 1942 mennessä tapetut juutalaiset.
http://www.ushmm.org/museum/exhibit/online/kovno/mass/coffin.htm
Liettuan kohdalla on luku 136 421. Tuo luku ei siis ole peräisin Jäger-raportista (jossa juutalaisuhreja 1.12.1941 mennessä 135 349, kaikkia yhteensä 137 346) vaan Stahleckerin raportista, ja Stahleckerin taas kerrotaan saaneen sähkeitse tiedon Jägeriltä 9.2.1942 (tiedusteltuaan asiaa sähkeitse 6.2.1942). Sähkeessään Jäger ilmoittaa tapettujen lasten määräksi 34 464 (25,3% 136 421:stä)! Valhe- ja kauhupropagandaa tässäkin. Ei mikään turvallisuusryhmä ryhdy tappamaan massoittain lapsia!
Stahleckerin raportti on yleisraportti ajalta 16.10.1941 – 31.1.1942 (RGVA 500-4.92; 2273-PS eli USA 487), joten se on osin eri ajalta kuin Jäger-raportti, joka on ajalta 4.7. – 30.11.1941.
Selvää on, ettei Stahlecker tai kukaan saksalainen tuollaista murhakarttaa laatinut, sillä juutalaisten teloittaminen oli, kuten todettu, Saksan politiikan vastaista ja ankarasti rangaistavaa. Stahlecker olisi saanut omiltaan kuolemantuomion. Karttakin siis on Jäger-raportin ja Stahlecker-raportin tavoin väärennös. Sodan jälkeen holokaustitahoilla oli kosolti aikaa puuhailla näitten väärennösten parissa vuosikymmenet, kun heille annettiin vapaat kädet.
Eivät Saksassa kenraalit piirrelleet ”joukkomurhista” ruumisarkkukuvia ja lähetelleet niitä kenellekään, kaikkein viimeksi Himmlerille. SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) ja poliisipäällikkö Stahlecker olisi kuvineen joutunut naurunalaiseksi ja saanut alennuksen esimerkiksi sotilasmestariksi tai hänet olisi siirretty siviiliin. Naurettavaa on myös, että saksalaiset olisivat levitelleet kopioina ympäriinsä esimerkiksi Jäger-raporttia ja Einsatz-raportteja ja jättäneet ne tappion häämöttäessä tuhoamatta, vaikka heillä oli runsaasti aikaa tuhota tällainen raskauttava aineisto.
Stahlecker ei elänyt kauan tämän jälkeen, sillä jo 23.3.1942 hän kuoli venäläispartisaanien uhrina. Jäger eli Saksassa, kunnes hänen raporttinsa 1950-luvun lopulla ”löydettiin”. Hänet pidätettiin ja vietiin oikeuteen. Ennen tuomiota SS-eversti Karl Jäger teki ”itsemurhan” vankilassa 22.6.1959. Holokausti-ihmiset yhä ilkkuvat Jägerin sanoja, jotka tämä lausui pidättämisensä jälkeen:
Olin aina hyvin velvollisuudentuntoinen ihminen (”Ich war stets ein Mensch mit höherer Pflichtauffassung”).Avraham Toryn ”päiväkirja” ja Jägerin ja Stahleckerin ”raportit” sopivat myös yhteen. Ne on suunniteltu tukemaan toinen toistaan, niin että ihmiset pitäisivät a) juutalaisen Avraham Toryn päiväkirjaa totuutena, b) Jägerin raporttia totuutena sekä c) Stahleckerin raporttia ja sen liitteenä olevaa ruumisarkkukarttaa totuutena. Onhan se hyvä, että pyritään totuuteen.
Avraham Toryn päiväkirja ”Surviving the Holocaust, the Kovno Ghetto Diary”, s. 58: Kaunasissa (linnakkeessa IX) teloitettiin 10 000 juutalaista 29.10.1941. Jäger-raportti: Kaunasissa (linnakkeessa IX) teloitettiin 9 200 juutalaista 29.10.1941. Valheen trumpetit on viritetty samalle sävelkorkeudelle.
Avraham Tory (= Avraham Golub) kirjoittaa niistä vuoden 1941 lokakuun 28. ja 29. päivän tapahtumista, joita OPH:n kirja kuvaa, päiväkirjansa sivuilla 43-60, väitetyistä myöhemmistä ruumiitten ylöskaivamisista ja polttamisista sivuilla 508-511. Koska OPH:n kirja tyrkyttää lapsillemme ja muille lukijoille, että gheton ”ylimääräiset” juutalaiset valikoitiin ja ”ammuttiin” (s. 88) tai ”joutuivat kuolemaan” (s. 89), niin on syytä lyhyesti käydä läpi Toryn kertomus.
Ensin kuitenkin muutama sana Avraham Torysta yleisesti,
http://www.fpp.co.uk/online/02/04/Tory_obit.html
Tory oli v. 1909 syntynyt juutalainen lakimies ja sionistiaktivisti, joka saksalaisvallan aikana eli Kaunasin ghetossa (oli jopa juutalaisneuvoston jäsen) ja piti päiväkirjaa gheton tapahtumista. Kirjoituksensa hän kuulemma hautasi viidessä laatikossa erään gheton työpajan alle. Vuonna 1944 hän pakeni ghetosta ja eli neljä kuukautta ladossa. Alueen jouduttua neuvostoliittolaisille Tory lähti hakemaan kirjoituksiaan ja löysi kolme laatikkoa, joten kaksi nähtävästi oli kadonnut (!). Tory siirtyi Palestiinaan syksyllä 1947, ja hänen ystävänsä toimittivat hänelle hänen kirjoituksensa Israeliin myöhemmin. Tel Avivissa Tory piti lakiasiaintoimistoa v. 1995 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseensä asti (hän kuoli v. 2002).
Toryn päiväkirjakirjoitukset kuulemma lojuivat koskemattomina vuoteen 1988 asti, jolloin – 79-vuotiaana - hän päätti, että niille on tehtävä jotakin. Hän antoi luvan niiden kääntämiseen jiddishistä heprean kielelle, myös julkaisemiseen hän antoi luvan (joku muu siis nähtävästi oli asialla). Englanninkielisenä Toryn päiväkirja ilmestyi v. 1990 (nimellä ”Surviving the Holocaust: The Kovno Ghetto Diary; huom. Kovno = Kaunas).
Ihmeellistä on, miten vain kaksi laatikkoa oli kadonnut. Jos joku löysi ne, todennäköisesti hän olisi samalla katsonut, löytyykö niitä työpajan alta muita. Ihmeellistä on myös, että jos liki 10 000 ihmistä tuhotaan ja tuhoamiseen liittyvät tapahtumat merkitään muistiin, muistiinpanot unohdetaan vuosikymmeniksi ja sitten yhtäkkiä muistetaan, että sellaiset ovat olemassa. Siksi uskon, että ehkä joitakin kirjoituksia todella oli olemassa mutta niihin liitettiin jälkeenpäin joitakin sionistisia valhetarinoita, jotka sitten julkaistiin ”päiväkirjana”. Perusteluni on se, että koska saksalaisilla ei ollut juutalaisten tuhoamisohjelmaa, mitään mittavia 10 000 juutalaisen joukkomurhia ei tapahtunut ja siksi Torynkin tarinat niistä ovat valhetta. Mutta kuulostaako hänen tarinansa valheelta?
Avraham Tory kertoo seuraavaa:
25.10.1941 kaksi saksalaista, vääpeli Rauca ja eräs korkea-arvoinen Gestapo-virkailija, saapuu Kaunasin gheton juutalaisneuvoston juttusille. Rauca ilmoittaa, että juutalaisen työvoiman kokoa on suurennettava, koska se on välttämätöntä Saksan sotaponnisteluiden kannalta. Gestapo kuulemma on tietoinen, että gheton asukeille jaettavat ruoka-annokset eivät ole riittävän suuria raskaan työn tekijöille, ja siksi nyt on määrä nostaa sekä työntekijöiden että heidän perheidensä ruoka-annoksia. Muiden gheton asukkien ruoka-annokset pysyvät entisellään.
Jotta tästä ei seuraisi kateutta ja kilpailua, nuo muut gheton asukkaat tulee siirtää pieneen ghettoon. Kaunasissa oli suuri ghetto ja pieni ghetto, jotka olivat vieretysten niitä erottavan kadun molemmin puolin. Kun työtä tekemättömät siirretään suuresta ghetosta pois, työntekijöille ja heidän perheilleen jää väljemmät ja mukavammat asumis- ja elinolot.
Siirron toteuttamiseksi on pidettävä nimenhuuto. Rauca ilmoittaa, että juutalaisneuvoston on annettava määräys, että kaikkien gheton asukkien on poikkeuksetta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, saavuttava Demokratu-aukiolle 28.10. täsmälleen kello 6.00 aamulla. Aukiolla heidän tulee järjestäytyä perheittäin perheen pään työpaikan mukaan. Kotona asunnot, kaapit ja laatikot on jätettävä auki. Jokainen, joka löydetään klo 6 jälkeen kotoa, ammuttaisiin. Tämän sanottuaan saksalaiset poistuivat.
Neuvosto jäi hämmennyksen valtaan. He pohtivat, oliko nimenhuutokäskyn takana jotain muuta kuin mitä Rauca kertoi. Niinpä he erään lähettilään välityksellä ottivat yhteyttä Raucaan ja pyysivät audienssia. Rauca suostui ja saapui samana päivänä (25.10.) illalla neuvoston puheenjohtajan Elkesin kotiin, jossa oli läsnä myös neuvoston työviraston päällikkö Jakov Goldberg.
Elkes ilmaisi huolensa, että koko operaatio ehkä merkitsee tuhoa ghetolle, ja pyysi, että Rauca kertoo, mitä nimenhuudon takana todella on.
Sitten Tory jatkaa, että Rauca ”teeskenteli” hämmästynyttä (kuinka Tory voi tietää, että Rauca ”teeskenteli”?). Rauca ihmetteli, miksi neuvosto lainkaan oli epäluuloinen. Hän toisti, että kyseessä on puhdas hallinnollinen toimi eikä sen takana ole mitään pahaa. Kun Elkes edelleen ilmaisi epäilyjään, Rauca ilmoitti, ettei nimenhuudon takana ole kätkettyä suunnitelmaa eikä pahoja aikeita, ja tämän sanottuaan hän poistui.
Juutalaisneuvosto julkisti sitten 27.10. kaikkialla ghetossa määräyksen kokoontua Demokratu-aukiolle seuraavana aamuna. Juutalaiset alkoivat kätkeä arvotavaroitaan, etteivät ne joutuisi saksalaisille, ja ympäri ghettoa järjestettiin juominkeja, etteivät alkoholijuomat jäisi saksalaisille.
Seuraavana aamuna gheton 27 000 asukkia saapui aukiolle. Liettualaiset partisaanit ryhtyivät tarkastamaan asuntoja, ja osa heistä varasti juutalaisten omaisuutta. Tory kertoo kuitenkin, että saksalaiset poliisit ottivat myöhemmin nämä varastelevat partisaanit kiinni, ottivat heiltä aseet ja varastetut tavarat pois ja siirsivät heidät gheton ulkopuolelle.
Gheton ympärille kertyi liettualaisia katselijoita, heitä oli jopa ympäröivillä kukkuloilla, joista oli hyvä näkymä ghettoon. Päivän tapahtumilla oli siis runsaasti todistajia, eikä heitä häädetty pois.
Nimenhuuto ja valikointi kestivät koko päivän, ja työtä tekevät perheineen jäivät suureen ghettoon ja muut siirrettiin pieneen ghettoon. Suureen ghettoon jäi 17 000 juutalaista, pieneen ghettoon siirtyi 10 000 juutalaista.
Pienessä ghetossa asukit yrittivät järjestäytyä oleviin oloihin, ja juutalaisten kesken syntyi kilpailua asunnoista, polttoaineesta, kalusteista jne. Asuntoja ryhdyttiin korjailemaan, ja juutalaiset alkoivat myös suunnitella omaa neuvostoa sinne suuren gheton tapaan.
Tässä kohdassa Toryn tekstiin ilmestyy mielettömyys. Hän kertoo, että seuraavana aamuna (siis 29.10.) saksalaisia poliiseja ja juopuneita liettualaisia partisaaneja saapui tähän pieneen ghettoon ja että he alkoivat ajaa juutalaisia ulos asunnoista. Heitä alettiin kävelyttää kohti lähellä sijaitsevaa ”linnaketta IX”. Monet yrittivät kuulemma karata.
Tässä kohdassa Tory esittää tyypillisen juutalaisen kauhufantasian: Kun juutalaiskulkue kulki suuren ja pienen gheton välistä katua, eräs äiti yritti heittää lapsensa piikkilanka-aidan yli suureen ghettoon, mutta lapsi jäi roikkumaan aitaan. Tilanne kuulemma hoidettiin niin, että lapsi ammuttiin kuoliaaksi (its screams were quickly silenced by bullets).
Ei kukaan tuolla tavalla heittele lapsiaan yli aitojen, vielä vähemmän kukaan ryhtyy kaikkien nähden ammuskelemaan aitaan juuttunutta lasta! Mutta nähtävästi tällaiset kauhukertomukset tyydyttävät juutalaista mielikuvitusta, ja siksi tällainen valhe on tähän liitetty.
Vielä sellaisenkin yksityiskohdan Tory kertoo, että juutalaispäällikkö Elkes otti yhteyttä Raucaan ja pyysi lupaa poistaa pienestä ghetosta ne, jotka olivat joutuneet sinne valikoinnissa sattuneen erehdyksen vuoksi. Jälleen Rauca suostui, mutta rajoitti poistettavien lukumäärän sataan.
Tory kertoo, että 10 000 ihmisen siirtäminen linnakkeeseen IX kesti puoleenpäivään asti. Tuhansittain uteliaita liettualaisia kuulemma oli jälleen seuraamassa tapahtumia tien molemmin puolin! Jälleen todistajia tuhansittain, eikä heitä häädetty pois!
Entä linnakkeessa, mitä siellä tapahtui? Jokainen varmaan arvaa, että juutalaiset ammuttiin siellä tässä juutalaiskirjassa. Ampujina liettualaiset partisaanit. Juutalaisilta otettiin pois arvoesineet, ja sitten – niin, mitä sitten:
Heidät pakotettiin riisuutumaan alasti, ja sitten heidät työnnettiin kuoppiin, ja sitten heitä alettiin ampua konekivääreillä!
Näin kuulemma tapettiin 10 000 juutalaista. Aikamoinen mielettömyys. Saksalaiset muka murhaavat liettualaisten partisaanien kanssa tuhansittain juutalaisia tuhansien ihmisten katsellessa tapahtumia! Konekiväärituli varmasti kuului kauas usean tunnin ajan. Eikä 10 000 ihmistä kyennyt muutamalle SS-miehelle ja partisaanille mitään! Eihän? Tory jopa kertoo, että paikalliset asukkaat kertoivat jälkeenpäin näkemistään kauheuksista ja niistä huudoista, joita he kuulivat linnakkeesta ja jotka yöhön jatkuessaan häiritsivät heidän untaan.
Loppuviitteessä sivulla 59 Tory ilmoittaa, että hänen yllä kertomansa tarina perustuu siihen, mitä hän kuuli muilta, kuulopuheisiin siis. Tämä on ymmärrettävissä vain niin, että koko tarina on juoru.
Mitään materiaalisia todisteita tästä joukkomurhasta ei ole koskaan esitetty.
Mieletöntä on, että 10 000 ihmisen joukko ensin valikoidaan työläässä valikointiprosessissa ja annetaan heille asunnot ja asuintarpeet viereisessä ghetossa ja sitten heidät yhtäkkiä talutetaan kuoppiin ammuttaviksi! Murhat tehdään täysin julkisesti, niin että ihmiset voivat välittömästi kertoa niistä koko maailmalle: kansainväliselle juutalaisuudelle, liittoutuneille, Punaiselle Ristille, kirkoille jne., mutta missään ei ole minkäänlaista mainintaa väliintulosta!
Tarinalla ehkä on jatkoakin. Koska murhia todellisuudessa ei tapahtunut ja koska joukkohautoja ei niin ollen ole, täytyy varmaan sepittää tarina, joka antaa selityksen sille, miksi ruumiita ei löydy. Onko tällaista tarinaa olemassa?
Kyllä, se löytyy. Sionistit eivät ole olleet huolimattomia. Tarina löytyy Toryn kirjan sivuilta 508-511. Tarina ei koske vain näitä 10 000 ”murhattua” vaan lisäksi 35 000 muuta, jotka heidätkin saksalaiset olisivat murhanneet linnakkeessa IX muussa yhteydessä. Heidänkään ruumiita ei löydy, ymmärrettävästi.
Tory kertoo, että nämä 45 000 ruumista oli haudattu 15 joukkohautaan, niin että kussakin haudassa oli 3 000 ruumista. Kun Saksa joutui sodassa perääntymisvaiheeseen, Berliini (Saksan johto) kuulemma ilmoitti Kaunasin Gestapolle elokuussa 1943, että joukkohaudat on hävitettävä, ettei jää murhatöistä jälkiä. Ruumiit on kaivettava ylös ja ne on poltettava jäljettömiin vuoden 1944 tammikuun loppuun mennessä.
Hävittämistyön suorittajiksi asetettiin 64 vankia, joista vain yksi oli ei-juutalainen. Ylöskaivaminen ja polttaminen alkoi sitten muka syyskuussa 1943. Tory kertoo, että ”loimuavat merkkitulet” alkoivat nousta linnakkeesta ja niiden kruunuina olivat savupilvet. Tähänkin tarinaan on liitetty juutalaista mielikuvitusta tyydyttävä satu: kun erään raskaana olleen naisen ylös kaivettua ruumista poltettiin, se halkesi ja sisältä tuli esiin pienen lapsen ruumis! Satu sadun sisällä.
Ruumiit kasattiin puulavoille, lukumäärä laskettiin ja sitten ruumiit poltettiin. Joka päivä rakennettiin uusi rovio. Maahan kasattiin puupölkkyjä (logs), niiden päälle asetettiin kerros ruumiita, sitten jälleen puupölkkykerros ja sen päälle toinen ruumiskerros. Päivittäin poltettiin 300 ruumista. Kasan alle kaivettiin kuoppia, ja niihin kaadettiin kerosiinia, samoin ruumiitten päälle. Rovion kummallakin puolella oli kaivannot, joihin virtasi palavien ruumiiden rasvaa (On either side were narrow trenches, into which ran the fat of the burning corpses). Kuitenkin juuri rasva on se osa ihmiskudoksista, joka ensimmäisenä syttyy palamaan (syttymispiste 184 astetta; Rudolf & Mattogno: Auschwitz Lies, s. 27). Rasva ei kuumassa roviossa virtaa yhtään mihinkään, se syttyy heti esiin tullessaan palamaan. Tämäkin valheellinen kohta Toryn kertomuksessa on todistus siitä, että koko tarina on keksitty.
Palamatta jääneet luut jauhettiin suurissa huhmareissa, ja syntynyt jauhe ”heitettiin ilmaan” tai ”kaivettiin maahan”.
Lopuksi Tory mainitsee vielä, että saksalaiset olivat pystyttäneet erityisiä valkoisia seinämiä näkösuojaksi, etteivät ihmiset näkisi ulkopuolelta, että ruumiita kaivetaan ylös ja poltetaan! Mutta hän toteaa, että liekkejä ja paksua savua oli mahdoton peittää. Hautojen löyhkäkin levisi kilometrien päähän.
Linnakkeesta IX nousi siis viiden kuukauden ajan yötä päivää taivaalle liekkejä ja paksua savua, ja mätänevien ruumiiden löyhkä peitti koko seudun. Jälkien hävityskin oli kaikkien nähtävillä! Tory kertoo ympäristön talonpoikien puhuneen, että ”helvetti palaa”! Punainen kajo taivaalla näkyi kauas ympäristöön. Ja juuri ”valkoiset seinämät” herättävät huomiota ja vievät ajatukset siihen, että jotain yritetään salata!
Ja edelleenkään Euroopan juutalaiset, liittoutuneet, liettualaiset, paavi, Punainen Risti jne. eivät puuttuneet asiaan! Toryn tuhoamistarinalla ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Tähän loppuun sopii sota-ajan Kaunasin ghetossa viettäneen juutalaisen Samuel Gringauzin lausunto siitä kirjallisuudesta, jota sodasta selvinneet ”suuresta juutalaisesta katastrofista” ovat tuottaneet. Hän valitti v. 1950 niitä ylilyöntejä, joihin heidän ”ylihistoriallinen kompleksinsa” silloin heidät johti:
Ylihistoriallinen kompleksi voidaan kuvata juutalaiskeskeiseksi, paikkakeskeiseksi ja minäkeskeiseksi. Se antaa paikallisille juutalaisongelmille suuren historiallisen merkityksen henkilökohtaisen kokemuksen näkökulmasta. Tästä syystä useimmat muistelmat ja kertomukset ovat täynnä naurettavaa jaarittelua, kirjoitusmaanista liioittelua, dramaattisten tehokeinojen käyttöä, liiallista itsetehostusta, harrastelijamaista filosofointia, teennäistä tunteilua, tarkistamattomia huhuja, yksipuolista suhtautumista sekä puolueellisia hyökkäyksiä ja puolusteluita (Samuel Gringauz, "Some Methodological Problems in the Study of the Ghetto," in Jewish Social Studies [A Quarterly Journal Devoted to Contemporary and Historical Aspects of Jewish Life], Volume XII, edited for The Conference on Jewish Relations, New York, 1950, pp. 65-72; p. 65).
17.10.2008
