Suomen virallinen historiankirjoitus ja maamme hallitus (opetus- ja kulttuuriministeriö) ovat informoineet Suomen kansaa saksalaisten toisen maailmansodan aikaisista "teloituskaasuvaunuista" Opetushallituksen julkaiseman holokaustin historiankirjan "Kertokaa siitä lapsillenne - Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945" (tekijät Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine) välityksellä seuraavasti:
sivulla 81:
Siellä (Chelmnon tuhoamisleirissä) heidät murhataan pakokaasulla erikoisrakenteisissa katetuissa vaunuissa.ja sivulla 92:
Joulukuun 8. päivänä 1941 Chelmnon tuhoamisleirillä alettiin käyttää kaasuvaunuja.Sivulla 92 Opetushallituksen kirja esittää lisäksi otteen ”SS-luutnantti August Beckerin raportista 16. toukokuuta 1942” ja ilmoittaa:
Se käsittelee erikoisrakenteisia vaunuja, joita käytettiin Ukrainassa, Serbiassa ja Chelmnon tuhoamisleirillä.Otsikkona Beckerin raportilla on ”Vaarat kaasuvaunujen henkilöstön terveydelle”.
Ote kuuluu:
Einsatz-ryhmä D:n ja C:n kuljetusautojen ”huoltotoimet” on loppuunsuoritettu. Olen huolehtinut siitä, että Einsatz-ryhmä D:n kuljetusautot on naamioitu asuntovaunuiksi asentamalla pieni ikkunaluukku pienten kuljetusautojen sivuille ja kaksi ikkunaluukkua suuriin kuljetusautoihin, samaan tapaan kuin usein maalla olevissa taloissa on tapana. Kuljetusautoista on tullut niin tunnettuja, etteivät pelkästään viranomaiset vaan myös siviilihenkilöt nimittävät niitä ”kuolemanautoiksi” heti kun ne tulivat näkösälle. Käsitykseni mukaan autoja ei voida pitää kauaa salassa, vaikka ne ovatkin naamioituja (…) Olen myös antanut ohjeet, että kaiken henkilöstön tulee pysytellä mahdollisimman kaukana autoista kaasutuksen aikana, välttääkseen terveyden vaaroja mahdollisen kaasuvuodon sattuessa. Haluan kiinnittää huomiotanne seuraavaan: monet erikoisryhmät antavat omien miestensä hoitaa tyhjentämisen kaasuttamisen jälkeen. Olen huomauttanut ”Sonderkommandon” (erikoisyksikön) komentajalle, että tämä saattaa aiheuttaa valtavia henkisiä ja ruumiillisia vammoja miehille, ellei nyt, niin mahdollisesti myöhemmin. Miehet ovat valittaneet päänsärystä, joka tulee jokaisen kaasutusta seuraavan tyhjentämisen jälkeen. Toisaalta esiintyy haluttomuutta käskyn muuttamiseen, koska pelätään sitä, että jos vankeja käytettäisiin tähän työhön, he saattaisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yrittää karata. Pyydän sopivia ohjeita miesten säästämiseksi vammoilta. Kaasuttamista ei yleensä suoriteta oikein. Saadakseen toimituksen läpi mahdollisimman nopeasti kuljettaja painaa yleensä kaasupolkimen pohjaan. Tämän tuloksena teloitettavat henkilöt tukehtuvat sen sijaan että torkahtaisivat pois, kuten on suunniteltu. On osoittautunut, että kun ohjeitani noudatetaan ja säätimet on säädetty oikein, kuolema tapahtuu nopeammin ja vangit uinahtavat pois rauhallisesti. Aikaisemmin havaittuja irvistykseen jääneitä kasvoja ja ulosteita ei esiinny enää. Jatkan tänään matkaani Einsatz-ryhmä B:n luokse, josta minut voidaan tavoittaa lisäohjeita varten.Alkuperäisessä tekstissä ei ole lainausmerkkejä sanan "huoltotoimet" (Überholung) ympärillä (raportista tarkemmin tuonnempana).
Saksalaisilla ei kuitenkaan ollut mitään "teloituskaasuvaunuja". Prof. Faurisson kirjoittaa (kirjassa Fred A. Leuchter, Robert Faurisson, Germar Rudolf: ”The Leuchter Reports”, s. 120-122):
Nürnbergin oikeudenkäynneissä, Eichmann-oikeudenkäynnissä Jerusalemissa ja Frankfurtin oikeudenkäynnissä sekä monissa muissa kuuluisissa oikeudenkäynneissä, mukaan lukien Klaus Barbien oikeudenkäynti 1987, ei mitenkään yritetty todistaa tätä kauheaa syytöstä (kaasukammioista), joka niin kauan on painanut raskaasti voitettua Saksan kansaa. Nämä oikeudenkäytön irvikuvat olivat samanlaisia kuin noitaoikeudenkäynnit, joissa syytetyt ja heidän puolustusasianajajansa eivät asettaneet kyseenalaiseksi perkeleen olemassaoloa ja hänen yliluonnollisia tekojaan. Näissä moderneissa noitaoikeudenkäynneissä on ollut tabu kieltää "kaasukammioiden" olemassaolo ja niiden yliluonnolliset suoritukset, jotka ovat vastoin kaikkia fysiikan ja kemian lakeja.Artikkelissaan “It's Time the Arab Leaders Ended Their Silence on the 'Holocaust' Imposture” (Journal for Historical Review, 3/2001, s. 13 ss.) prof. Faurisson toteaa, että murhakaasuvaunuja ei koskaan ollut olemassa. Saman lehden numerossa 1/2000 hän sanoo (artikkelissa Impact and Future of Holocaust Revisionism), että saksalaiset valmistivat kaasulla toimivia ajoneuvoja (kaasuautoja; Gaswagen) mutta he eivät koskaan valmistaneet murhakaasuvaunuja.
Jopa Klaus Barbien ranskalainen puolustusasianajaja Jacques Vergés rohkeudestaan huolimatta vältti kysymästä edes vähäistä todistusta "kaasukammioista", joihin Klaus Barbien väitettiin lähettäneen juutalaisia lapsia heidän turvapaikastaan Izieun kaupungista läheltä Lyonia.
Kaikissa näissä oikeudenkäynneissä, joissa käsiteltiin "sotarikoksia" tai "rikoksia ihmiskuntaa vastaan", nk. sivistyneet kansakunnat ovat unohtaneet rikoslain perussäännöt liki puoleksi vuosisadaksi.
Jotta ymmärrettäisiin, mitä tarkoitan, otetaan esimerkiksi jokin Ranskassa suoritettu rikos. Oletetaan, että tässä tapauksessa on olemassa ase, ruumis ja tappaja (tai otaksuttu tappaja). Normaalisti ranskalainen tuomioistuin vaatisi neljä rutiiniraporttia:
1. Raportti paikan päällä suoritetusta ruumiin ja jokaisen epäilyttävän kohteen rikosteknisestä tutkimuksesta;
2. Tekninen tutkimus rikoksen suorittamiseen käytetystä aseesta;
3. Raportti uhrille suoritetusta ruumiinavauksesta, jossa todetaan, kuinka ja mitä välinettä käyttäen kuolema tapahtui;
4. Raportti rikospaikalla syytetyn läsnä ollessa suoritetusta rikoksen uudelleen lavastamisesta tai simulaatiosta.
Vaikka vastaaja olisi tunnustanut, tuomarit eivät koskaan tee sellaista päätöstä, että lisätutkimuksia ei tarvitse suorittaa; tunnustus, jotta sillä olisi paljon oikeudellista arvoa, täytyy osoittaa oikeaksi ja vahvistaa.
Kuitenkaan liki puoleen vuosisataan kukaan ei ole kertaakaan noudattanut näitä perusstandardeja tapauksessa, jossa ei ole kyse vain jostakin yksittäisen henkilön tavanomaisella aseella (veitsellä tai luodilla) tekemästä tavanomaisesta rikoksesta vaan ennenkuulumattomasta rikoksesta, jonka epäillään tulleen suoritetuksi miljoonia ihmisiä vastaan erikoisella aseella, jota kukaan tuomari ei ole ennen nähnyt: tuhansille ihmisille suunnitellulla "superkaasukammiolla", todellisella kemiallisella massatuotantoteurastamolla!
Ensimmäiset oikeudenkäynnit saksalaisia vastaan, joiden syytettiin käyttäneen "kaasukammioita" tai "kaasuvaunuja" ihmisten tappamiseen, alkoivat v. 1943 Neuvostoliitossa (Kharkovin ja Krasnodarin oikeudenkäynnit). Niitä on jatkettu näihin päiviin asti, huomattavimpana Israelissa suoritettu Demjanjuk-oikeudenkäynti. Nyt, kun 47 vuotta sellaisia oikeudenkäyntejä on käyty, meillä ei edelleenkään ole:
1. Yhtäkään paikan päällä suoritettua rikosteknistä tutkimusta, jossa olisi tutkittu "kaasutettuja" ruumiita, "kaasukammioita" tai "kaasuvaunuja";
2. Yhtäkään asiantuntijalausuntoa, jossa todetaan, että tiettyä huonetta tai tiettyä vaunua on käytetty ihmisten kaasuttamiseen;
3. Yhtäkään ruumiinavauskertomusta, jossa todetaan, että uhri on tapettu jonkin tyyppisellä myrkkykaasulla;
4. Yhtäkään raporttia kaasutusoperaation uudelleenlavastamisesta tai simulaatiosta, jossa käytetään tuhansia väitettyjä uhreja ja seurataan tapahtumien kulkua sekä otetaan huomioon käytetyt vaaralliset kemikaalit.
Zündel-oikeudenkäynnissä Torontossa v. 1988 Faurisson ilmoitti, ettei hän, vaikka oli kaasuvaunuasiaa tutkinut, ollut koskaan nähnyt yhtäkään valokuvaa, dokumenttia tai teknistä piirrosta ”murhakaasuvaunusta”. Hän oli sitä mieltä, että myytti murhakaasuvaunuista oli lähtöisin saksalaisten täidentorjunta-autoista. Saksalaisilla oli myös dekontaminaatioautoja (autoja myrkyistä puhdistautumista varten) kaasusodan varalta, ja näitä autoja käyttivät myös sumuyksiköt (levittivät savupilviä ilmasodan varalta). Faurisson mainitsee niitä esittelevän saksalaisen virallisen dokumentin, ja eräässä mallissa auton nimenä on ”henkilöstön detoksikaatiovaunu" (tai "dekontaminaatiovaunu"), ja siinä oli kaksi suihkua peseytymistä varten sekä vaatteiden dekontaminaatiosysteemi. Toinen malli oli vaatteiden, nahkavarusteiden ja kaasunaamareiden detoksikaatiota (dekontaminaatiota) varten, ja dekontaminaatio suoritettiin kuumailman ja vesihöyryn avulla.
Friedrich Paul Berg kertoo artikkelissaan ”Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder”, luvussa 10, että neuvostoliittolaiset väittivät vuonna 1943 käymissään oikeudenkäynneissä, että saksalaiset olivat surmanneet neuvostoliittolaisia siviilejä dieselkäyttöisissä ”kaasuvaunuissa” niin, että siviilit ajettiin maaseudulle, jossa auto pysäytettiin ja dieselpakokaasu ohjattiin tilaan, jossa siviilit olivat, jolloin nämä kuolivat. Tällöin dieselmoottori olisi ollut käynnissä kokonaan ilman vastusta, mutta silloin pakokaasu olisi sisältänyt niin vähän häkää (hiilimonoksidia), että mitään vaikutuksia ei olisi syntynyt, ei edes päänsärkyä (ks. mainittua artikkelia). Uhrit olisivat voineet rauhassa vaikka syödä eväitään. Koko tarina oli keksitty. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa murhia:
http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html
Chelmnon osalta Berg kertoo, että kaasuvaunujen käytöstä ei ole olemassa mitään luotettavaa todistusaineistoa. ”Silminnäkijätkin” kuvaavat ”kaasutuksia” tapahtuneen kauan 13.9.1943 jälkeen, jolloin tiukasti kiellettiin nestemäisen polttoaineen (bensiinin ja dieselöljyn) käyttö ei-sotilaallisissa ajoneuvoissa (ja jo syyskuussa 1942 Speer oli kieltänyt nestemäisen polttoaineen käytön keskiraskaissa ja raskaissa ajoneuvoissa); ainoa sallittu polttoaine oli generaattorikaasu eli puukaasu.
Ingrid Weckertin tutkimus kaasuvaunuista
Ingrid Weckert on perusteellisesti tutkinut tätä kaasuvaunuasiaa artikkelissaan ”The Gas Vans: A Critical Assessment of the Evidence” (”Kaasuvaunut: Todistusaineiston kriittinen arviointi”). Artikkeli löytyy kirjasta Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 215-241:
http://vho.org/GB/Books/dth/fndwagon.html
Aluksi Ingrid Weckert toteaa, ettei missään saksalaisessa dokumentissa puhuta ”kaasuvaunuista”; tällainen termi on peräisin sodanjälkeiseltä ajalta. Niissä dokumenteissa, joita todisteeksi on esitetty, puhutaan ”erikoisautoista” (Sonderwagen; Spezialwagen), ”erikoisajoneuvoista” (Sonderfahrzeuge) tai ”S-autoista” (S-Wagen). Sodan aikana Wehrmachtilla luonnollisesti oli satakunta erikoisajoneuvoa eri tarkoituksiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. S-Wagen tarkoitti standardimallia, Schell-tyyppiä, jossa oli takapyöräveto, kun taas A-Wagen tarkoitti autoa, jossa kaikki pyörät olivat vetäviä (A tulee sanasta ”all”, ”kaikki”).
Ei ole koskaan löydetty ajoneuvoa, joka olisi voinut toimia ”kaasuvaununa”! Ei ole myöskään valokuvia ”kaasuvaunusta”. Kun Weckert pyysi tutkimuksiaan varten valokuvaa kaasuvaunusta Israelin Yad Vashem-instituutilta ja puolalaiselta Auschwitz-museolta, hän sai kummastakin saman valokuvan, joka esitti vahingoittunutta Magirus-Deutz-tavarankuljetusautoa, jossa ei ollut mitään viitettä siitä, että se olisi ollut ”kaasuvaunu”. Valokuvan alkuperä oli tuntematon, eikä koskaan ole väitetty Magirus-Deutz-autoja käytetyn ”kaasuvaunuina”. Yad Vashem-instituutti ilmoitti, ettei ole olemassa muuta valokuvaa ”kaasuvaunuista”!
Konkreettisia todisteita ”kaasuvaunuista” ei siis ole olemassa. Todisteena on käytetty vain kahta dokumenttia, jotka Weckert osoittaa väärennöksiksi, sekä ”silminnäkijätodistuksia”.
Mistä tällainen kaasuvaunu-tarina sitten on lähtöisin? Se on jäljitettävissä Neuvostoliittoon, mutta siellä kaasuvaunu-syytökset ilmestyivät vasta heinäkuussa 1943, lähinnä vastatoimena sen johdosta, että saksalaiset olivat paljastaneet neuvostoliittolaiset barbaarisiksi murhaajiksi: Katynin metsästä löytyivät keväällä 1943 joukkohaudat, joihin neuvostoliittolaiset ovat haudanneet surmaamiensa yli 4000 puolalaisen upseerin ruumiit. Koska kansainvälisen reaktion laatua ja voimakkuutta oli vaikea ennustaa, Neuvostoliitto kaiken varalta ”keksi” asioita, joista puolestaan saksalaisia voi syyttää: joukkohautoja (todellisuudessa NL:n omia joukkohautoja lähinnä Stalinin puhdistusten ajalta) ja ”kaasuvaunuja”.
Saksa oli vetäytymässä, ja siksi tällaisia propagandatarinoita oli helppo kehitellä Neuvostoliiton takaisin valtaamilla alueilla. Heinäkuussa 1943 Neuvostoliitto piti Krasnodarissa oikeudenkäynnin 11 ukrainalaista vastaan, joita se syytti yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Tuohon aikaan Neuvostoliitossa syytettyjen oli vahvistettava todeksi kaikki, mitä heidän odotettiinkin ”vahvistavan”. Syytetyt vahvistivat muun muassa, että SS-Sturmbannführer (majuri) Kurt Christmannin johtama Einsatz-joukko D:n erikoiskommando 10a oli tappanut neuvostoliittolaisia vankeja dieselpakokaasulla ”murhavaunuissa” keväästä 1942 lähtien. Koska kuitenkaan dieselpakokaasussa ei ole riittävästi häkää ihmisten tappamiseen, syytettyjen ”vahvistukset” olivat vääriä ja sen vuoksi kaikki muukin heidän lausumansa on vailla uskottavuutta.
Toinen oikeudenkäynti pidettiin Kharkovissa joulukuussa 1943, ja siellä olivat syytettyinä kolme saksalaista sotavankia ja yksi ukrainalainen työläinen, joka oli toiminut saksalaisten autonkuljettajana. Tässäkin oikeudenkäynnissä väitettiin, että saksalaiset olivat käyttäneet raskaita dieselajoneuvoja Neuvostoliiton väestön surmaamiseen. Ja jälleen kaikki syytetyt vahvistivat oikeiksi kaikki syytökset, joita heitä vastaan esitettiin. ”Tunnustukset” kiskottiin kiduttamalla eri tavoin, esimerkiksi pitämällä nälässä (käy ilmi esimerkiksi Saksan oikeusministerin Saksan liittopäivien presidentille 26.2.1965 jättämästä raportista, jota Rückerl siteeraa toimittamassaan kirjassa "NS-Verbrechen vor Gericht", s. 99 ss.). Venäläiset ovat itsekin tunnustaneet kidutukset ja jopa ryhtyneet palauttamaan väitetyistä sotarikoksista tuomittujen saksalaisten mainetta, siis perumaan tuomioitaan.
Sen vuoksi neuvostoliittolaisissa oikeudenkäynneissä v. 1943 annettuja lausuntoja ei voi hyväksyä todisteiksi ”kaasuvaunujen” olemassaolosta.
Sen sijaan Neuvostoliitolla itsellään oli ”kuolemanvaunuja”! Neuvostoliittolainen Pjotr Grigorenko mainitsee ne muistelmissaan, ja hän kertoo saaneensa tiedot ystävältään Vasili Tesslialta. 1930-luvun loppupuolella Tesslia oli ollut vankina Omskin vankilassa, ja sellistään hän saattoi seurata, mitä vankilan pihalla tapahtui: pihaan ajoi vankien kuljetusauto, ns. ”musta korppi”, ja auton sisään nousi ryhmä vankeja. Tesslia kertoi, että noin 15 minuutin kuluttua auto palasi, ovet avattiin, mustia savupilviä tuli ulos autosta ja ruumiit kaatuivat maahan toinen toisensa päälle.
Tällaisella lausunnolla ei tietenkään yksinään ole juurikaan todistusarvoa, mutta se on saanut vahvistusta: Vuonna 1993 USA:ssa esitetyssä TV-sarjassa ”Monster: A Portrait of Stalin in Blood” entisen KGB-virkailija Alexander Mihailovin kerrotaan lausuneen, että eräs Isai Davidovich Berg oli jo ennen sotaa Moskovassa keksinyt kaasuvaunut ja että KGB oli käyttänyt niitä.
Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että neuvostoliittolaiset ensimmäisinä alkoivat puhua ”murhavaunuista”. Tehdäkseen saksalaisiin kohdistamistaan kaasuvaunusyytöksistä uskottavampia, he sanoivat vaunujen moottoreiden olleen dieselmoottoreita, jotka olivat hyvin saksalainen piirre. Kuitenkin tämä paljasti neuvostoliittolaisten koko huijauksen, sillä dieselmoottoreiden pakokaasulla toimivat ”murhavaunut” ovat täysin tehottomia! Uhrit eivät kuole!
”Kaasuvaunut” ( siis saksalaisten ”kaasuvaunut”) tuotiin luonnollisesti myös Nürnbergin oikeudenkäynteihin. NL:n pääsyyttäjä Rudenko puhui ”kaasuvaunuissa suoritetuista joukkomurhista”, ja hän viittasi erään sotavanki E. M. Fenchelin väitettyyn todistukseen. Tämä Fenchel mainitaan Neuvostoliiton Washingtonin suurlähetystön 14.8.1943 - kuukausi Krasnodarin oikeudenkäynnin jälkeen – julkaisemassa kertomuksessa ”Saksalais-fasististen miehitysjoukkojen Stavropolin alueella suorittamista sotarikoksista”. Julkaisu on karkeaa saksanvastaista kauhupropagandaa, ja siinä kerrotaan mainitun Fenchelin (julkaisussa muodossa ”Fenichel”) vahvistaneen ”murhavaunuista” annetut todistajanlausunnot ja antaneen kuvauksen vaunuista. Mitään tietoa ei anneta ”Fenichelistä” itsestään tai olosuhteista, joissa tällainen todistus on annettu, joten väitteille ei voi antaa mitään arvoa. Kuitenkin ne kelpasivat todistusaineistoksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Kaikki venäläiset dokumentit, jotka neuvostoliittolaiset antoivat Nürnbergissä todisteeksi ”kaasuvaunuista” ovat hävinneet. Oikeudenkäyntipöytäkirjoihin liittyneet dokumentit on julkaistu vain osittain, koska ne eivät olisi kestäneet myöhempien historioitsijoiden kriittistä tutkimusta. IMT:n oikeudenkäyntikertomuksissa (IMT = Kansainvälinen sotilastuomioistuin) ei siis ole mitään dokumentaarista todistusaineistoa neuvostoliittolaisten esittämille syytöksille.
Voidaan siis todeta, että ”Fencheliä” tai ”Fenicheliä” tai hänen todistustaan tuskin on ollut olemassakaan. Ja jos tällainen henkilö ja hänen todistuksensa olisikin ollut olemassa, todistus olisi ollut väärä, sillä dieselpakokaasulla ei voi tappaa ihmisiä.
Amerikkalaiset esittivät Nürnbergissä ”kaasuvaunuista” kirjallista todistusaineistoa:
1. Dokumentti PS-501, jossa on useita papereita, mutta ainoastaan siihen sisältyvää kirjettä on käytetty todisteena ”kaasuvaunuista”.
2. ”Valaehtoinen lausunto”, jossa yllä mainitun kirjeen saaja 19.10.1945 vahvistaa, että hän oli saanut kirjeen kolme vuotta aikaisemmin.
3. Otto Ohlendorfin 5.11.1945 antama ”valaehtoinen todistus”, jossa Ohlendorf kirjoittaa ”kuolemanvaunujen” käytöstä.
4. Mauthausenin entisen vangin Hans Marsalekin 8.4.1946 antama ”valaehtoinen todistus” Mauthausenin keskitysleirin päällikkö Franz Ziereisin 22.5.1945 antamasta todistuksesta. ”Todistuksessaan” Marsalek vahvistaa, että Mauthausenin ja Gusenin välillä kulki ”erikoisrakenteinen kulkuneuvo, jossa asukit kaasutettiin kuoliaiksi matkan aikana.”
Mikä on ”valaehtoinen todistus”? Sellaisessa sotilastuomioistuimessa, jollainen Nürnbergin oikeudenkäynti oli – oikeudenkäytön irvikuva ja 1900-luvun suurin rikos -, oli vaarana, että jotkut todistajat murtuvat oikeudenkäyntikuulustelussa, ja siksi liittoutuneet keksivät ”valaehtoisen todistuksen”, joka annettiin ennen oikeudenkäyntiä. ”Valaehtoinen todistus” oli kuulustelun tulos: kuulustelija laati sen – ei kuulusteltava itse – ja se annettiin kuulusteltavan allekirjoitettavaksi. Suuri osa jäi siis ulkopuolelle, koska vastaamattomia kysymyksiä ei kirjoitettu, vaikka juuri ne usein ratkaisevasti auttavat päättelemään, ovatko todistukset luotettavia.
Sellaisia todistajanlausuntoja, jotka eivät palvelleet syyttäjän asiaa, ei edes otettu mukaan valaehtoisiin todistuksiin. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat 1900-luvun suurin rikos, kuten prof. Faurisson on todennut. On myös mainittava, että lähes kaikki Nürnbergin oikeudenkäynnin virkailijat (syyttäjät, tuomarit jne.) olivat juutalaisia. He siis toimivat omassa asiassaan.
Mitä noista neljästä amerikkalaisten Nürnbergissä esittämästä todistuksesta on sanottava? Weckert käsittelee ensin viimeistä (Marsalekin ”valaehtoista todistusta”) ja sen jälkeen muita yllä olevassa järjestyksessä.
Mauthausenin entisen vangin Hans Marsalekin 8.4.1946 antama ”valaehtoinen todistus”. Weckert toteaa, että Marsalekin myöhemmistä julkaisuista voidaan päätellä, että tämä ”valaehtoinen todistus” on väärä. Kirjansa ”Geschichte des Konzentrationslagers Mauthausen” toisessa painoksessa Marsalek korjailee aiempia lausuntojaan. Ziereisin kuolemasta hän kirjoittaa (s. 200):
23.5.1945 amerikkalaiset sotilaat pidättivät Ziereisin hänen metsästysmajaltaan Phyrnissä (Itävallassa), ja yrittäessään paeta hän haavoittui kahdesta luodista. Ziereis menehtyi vammoihinsa 25.5.1945 131. amerikkalaisessa evakuointisairaalassa Gusenissa.Tässä vanki Marsalek ei puhu enää mitään mistään kuulustelusta, jonka hän ”valaehtoisen todistuksensa” mukaan oli pitänyt komentaja Ziereisille toukokuun 22. ja 23. päivän välisenä yönä, siis ennen kuin amerikkalaiset sotilaat olivat edes löytäneet tätä.
Lisäksi Marsalek kirjoittaa kirjansa 2. painoksen esipuheessa:
Kaikki lausunnot, joita ei voida osoittaa oikeiksi, on jätetty pois.Näin hän ilmoittaa, että hänen ”valaehtoisessa todistuksessaan” on vääriä lausuntoja.
Weckertin mukaan tässä tulee näkyviin, miten röyhkeästi ja häikäilemättömästi syyllisyystunnustuksia sepiteltiin.
Poikkean Weckertin tekstistä sen verran, että esitän, mitä Germar Rudolf kertoo Marsalekin muka suorittamasta Ziereisin kuulustelusta (Lectures on the Holocaust, s. 65). Rudolf toteaa, että kun Ziereis pakoyrityksessään oli saanut luoteja kehoonsa (Rudolfin mukaan vatsan alueelle), häntä ei lähetetty sairaalaan vaan sen sijaan häntä – hänen vuotaessaan tyhjiin - alkoi kuulustella Mauthausenin entinen vanki Marsalek. Kuollessaan Ziereisin sanotaan sitten lausuneen tunnustuksessaan, että SS-kenraali Glücks oli antanut määräyksen luokitella heikot vangit sairaiksi ja tappaa heidät jossakin suuressa laitoksessa kaasulla. Tappopaikka olisi ollut nimeltään Hartheim, ja siellä olisi tapettu 1-1,5 miljoonaa ihmistä.
Germar Rudolfin mukaan tällaistakin mielettömyyttä harrastettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä! Kuka voisi ottaa tuollaisen ”tunnustuksen” tosissaan! Hartheimin linnan huone, jossa ”kaasutusten” ilmoitetaan tapahtuneen, oli kooltaan 5 x 5 m, pikkuyksiö. Siellä sitten muka ”kaasutettiin” hengiltä jopa puolitoista miljoonaa ihmistä! Marsalekin 8.4.1946 antama ”valaehtoinen todistus” on kokonaan vailla uskottavuutta, jopa se on mieletön.
Nürnberg-dokumentti PS-501. Alussa esitetty Opetushallituksen siteeraus on tästä dokumentista peräisin.
Tämä dokumentti on useammasta yksittäisdokumentista koostuva dokumenttinippu, ja sen tärkein yksittäisdokumentti on SS-Untersturmführer Beckerin 16.5.1942 päivätty kirje SS-Obersturmbannführer Rauffille. Becker oli kemisti, ja Rauff oli RSHA:n osasto II D:n (teknisen osaston) päällikkö.
Dokumentin alkuperä on tuntematon (!), ja siksi dokumentti on epäilyttävä. Weckert on saanut USA:n kansallisarkistosta kaksi eri selitystä alkuperästä: a) USA:n 12. armeija ilmoittaa huhtikuussa 1945, että dokumentit on löydetty RSHA:n varavarastosta Bad Sulzasta, b) Nürnbergin oikeudenkäynnissä dokumenttia seurannut saatekirje (päiväys syyskuulta 1945!) ilmoittaa, että dokumentin löytöpaikkaa tai lähdettä ei tunneta ja että dokumentti on saatu Lontoon OCC:stä (brittisyyttäjiltä). Jälkimmäinen ja myöhempi ilmoitus todistaa edellisen tiedon vääräksi. Tällaista dokumenttia ei olisi pitänyt esittää Nürnbergissä, sillä dokumentti, jonka lähdettä ja alkuperää ei tunneta, on kokonaan vailla todistusarvoa.
Kirjeessä olevista leimoista ja käsin kirjoitetuista merkinnöistä Weckert toteaa, että kolmesta merkinnästä kaksi on kirjoitettu latinalaisella kirjoituksella (antiikvalla) ja yksi Saksassa tuolloin käytetyllä Sütterlin-kirjoituksella. Sana ”Suckel” on kirjoitettu ”Sukkel”. Weckertin mukaan yksikään näistä kolmesta merkinnästä ei ole selvä ja yksiselitteinen.
Rauff kirjoitti aina saksalaisella kursiivilla (Sütterlin-kirjoituksella), joten kahdessa latinalaisella kirjoituksella kirjoitetussa merkinnässä olevat R-kirjaimet (oletettavasti merkitsisivät Rauffin omia merkintöjä) eivät ole Rauffilta peräisin. Rauffin R oli aina omanlaisensa, ja kirjeessä oleva R on erimuotoinen. Weckert toteaa, että kirjeessä on yritetty jäljitellä Rauffin (R) ja Pradelin (P) aitoja merkintöjä muista dokumenteista, ja tämä Weckertin mukaan viittaa väärennökseen.
Weckert kertoo hallussaan olevan kolme erilaista ”kopiota” Beckerin kirjeestä Rauffille, mutta alkuperäisen kirjeen kopiota hänellä ei ole. Todennäköisesti hänen mukaansa ”alkuperäistä kopiota” ei ole olemassakaan.
Weckertin kopiot ovat: a) fotonegatiivin (musta paperi, valkoinen teksti) valokopio, sivussa rei’ityskoneen reiät epätavallisessa paikassa saksalaiseen käytäntöön nähden, reikien väli saksalaisesta poikkeava; tämän kopion vasemmassa reunassa kirjoitus: ”Olen vastaanottanut tämän kirjeen toukokuussa 1942, 18.10.1945 Rauff”. IMT:n muistion mukaan tämä on sen alkuperäisen kirjeen valokopio, joka annettiin Rauffille Anconassa Italiassa 18.10.1945 vahvistettavaksi; b) (todennäköisen) alkuperäisen kirjeen hiilipaperijäljennöksen valokopio; c) IMT:lle kirjoitettu kopio, täynnä kirjoitusvirheitä ja todennäköisesti englanninkielisen henkilön kirjoittama. USA:n kansallisarkisto väittää sitä ”alkuperäisen kopioksi”. Kirjeen uudelleenkirjoittaja on yrittänyt jäljitellä jopa käsinkirjoitettuja merkintöjä. L- ja >-muotoisista kappalemerkinnöistä käy selville, että tämä kopio on kopioitu jostakin muusta dokumentista kuin kohdissa a) ja b) mainitut.
Tällainen nippelitieto olisi muuten voitu sivuuttaa, mutta Weckertin esittämän huomion vuoksi on syytä mainita sekin. Weckert näet sanoo, että kohtien a) ja b) kopioissa leimat (ylhäällä ”Salainen” ja alhaalla vastaanottoleima) ja käsinkirjoitetut merkinnät ovat täsmälleen samoissa paikoissa! Toinen on alkuperäisen kirjeen valokopio, mutta toinen on alkuperäisen kirjeen hiilipaperijäljennöksen valokopio, ja hiilipaperijäljennöshän jää aina lähettäjälle eikä siinä voi olla vastaanottoleimaa tai käsinkirjoitettua vastaanottajan merkintää, eikä hiilipaperijäljennökseen yleensä kirjoiteta allekirjoitusta. Käsinkirjoitetut merkinnät on täytynyt jälkikäteen lisätä fotomekaanisesti tai muuten, ja tämä viittaa selvästi väärennökseen.
Entä dokumentin sisältö, josta Opetushallituskin antaa näytteen. Weckert toteaa, että kirjeen sisältö on erittäin outo eikä sitä normaalijärkinen ihminen voi hyväksyä. Esimerkiksi eräässä Opetushallituksen pois jättämässä kohdassa sanotaan, että Saurer-firman raskaat ajoneuvot voivat muka liikkua vain hyvissä sääoloissa ja ehdottomasti kuivalla maalla! Ei ole mahdollista, että Saksan armeija lähettäisi itärintamalle ajoneuvoja, joita ei sikäläisissä tieoloissa voisi käyttää.
Myös väärää teknistä tietoa annetaan. Autojen jarrumansetit (rengasmaiset kumitiivisteet) rikkoutuivat usein, ja kirjeessä Becker ilmoittaa hankkineensa ”lahjuksin” muotteja, joilla tiivisteitä voidaan valaa. Kuitenkin Weckertin Saurer-firman seuraajafirmalta hankkiman tiedon mukaan muoteilla ei voi valaa tiivisteitä vaan niissä vulkanoitiin niitä kestävämmiksi (vulkanointi on rikkikäsittely, jolla kumi saadaan kestävämmäksi kuumuutta ja kylmyyttä vastaan). Eikä Saksassa alempi upseeri koskaan alkanut laverrella esimiehilleen lahjusten käyttämisestä!
Kirjeen sisältö muuttuu absurdiksi, kun siinä puhutaan ”kaasuttamisista”. Ko. dieselautoissa ihmisten kaasuttaminen hengiltä oli mahdotonta, joten kirjeen ”kaasutuksistakin” kertovat osat ovat ehdottomasti väärennöksiä.
Jürgen Graf ilmoittaa kirjansa ”Holocaust or Hoax? The Arguments”, luvussa XIII, ettei Beckerin kirjeessä ole edes allekirjoitusta. Nimi on kirjoitettu kirjoituskoneella. Vieressä lukee Sgd, mikä on englantia ja tarkoittaa ”allekirjoitus”. SS-miehet eivät käyttäneet englanninkielisiä lyhenteitä kirjoittaessaan toisilleen!
Graf toteaa vielä, että kirjeessä olevat erilaiset käsinkirjoitetut ä:n ja ö:n pisteet tekevät täysin selväksi, että Beckerin kirje on primitiivinen väärennös.
http://vho.org/GB/Books/hoh/chap13.html
Rauffin ”valaehtoinen todistus” (Nürnberg-dokumentti PS-2348). Kun Saksan rintama Italiassa romahti, Walther Rauff joutui amerikkalaisten vangiksi ja häntä pidettiin Asconassa. Siellä hänelle 18.10.1945 näytettiin Beckerin muka hänelle 16.5.1942 lähettämän kirjeen valokopiota ja käskettiin vahvistamaan sen aitous. Rauff kirjoitti vaaditun vahvistuksen poikittain kirjeen vasempaan reunaan.
Seuraavana päivänä hän antoi myös valaehtoisen todistuksen, jossa hän uudelleen vahvisti, että kirje on aito. Todistus laadittiin yllä kuvattuun tapaan: kuulustelija esitti kysymykset ja kirjoitti ylös vastaukset. Kielenä oli englanti, jonka Rauff hallitsi. Tässä valaehtoisessa todistuksessa on lukuisia asiavirheitä, joista osan Rauff korjasi, osaa ei (esim. ei korjannut sitä, että todistuksessa sanotaan Saurer-firman toimivan Berliinissä, firmahan toimi Wienissä; eikä sitä, että hänen lähin esimiehensä olisi ollut Siegert; Siegert ja Rauff olivat todellisuudessa samanarvoisia kollegoja). Ehkä hän tahtoi virheitä jättämällä viestittää, että häntä on kidutettu tai muuten pakotettu.
Kuten moni muukin, Rauff valitsi puolustustaktiikan, jossa ei kielletty ”murhaamistoimintaa” kokonaisuutena vaan ainoastaan oma osuus siinä (olisi ollut täysin toivotonta kieltää kokonaan ”kansanmurha” tässä jo etukäteen rikollisessa oikeudenkäynnissä). Rauffin allekirjoittamassa ”valaehtoisessa todistuksessa” sanotaan:
Tietääkseni näitä vaunuja käytettiin v. 1941.Kuitenkin esimerkiksi Kogonin mukaan (NS-Massentötungen mit Giftgas, s. 82) ”kaasuvaunujen” valmistus alkoi vasta v. 1942.
On myös huomattava, että Rauff toimi RSHA:n teknisen osaston päällikkönä vain lyhytaikaisesti kahteen otteeseen (helmi-maaliskuussa 1940 ja touko-kesäkuussa 1942), joten hän ei ole voinut toimia ”kaasuvaunujen toimittajana”, kuten on väitetty.
Amerikkalaiset yrittivät Rauffin vahvistuksella saada Becker-kirjeestä kelvollisen, koska se muuten kuului luokkaan ”lähde ja alkuperä tuntematon” ja sellaisena oli vailla todistusarvoa. Rauff katsoi parhaaksi vahvistaa ja häipyi Chileen, jossa hänen annettiin elää v. 1984 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Rauffin valaehtoisen todistuksen sisältämät lukuisat virheet tekevät siitä todisteeksi kelpaamattoman. Tämä puolestaan tekee Rauffin PS-501-dokumentille antamasta vahvistuksesta, joka on ”valaehtoisen todistuksen” tarkoitus, ainakin yhtä epäilyttävän kuin tuon dokumentin sisältö itse.
Ohlendorfin valaehtoinen todistus (Nürnberg-dokumentti PS-2620). Otto Ohlendorf oli Einsatz-joukko D:n päällikkö. Ilmeisesti hänenkin valaehtoinen todistuksensa on laadittu niin, että amerikkalainen kuulustelija kirjoitti sen ja antoi sen sitten Ohlendorfin allekirjoitettavaksi. Tässä todistuksessa Ohlendorf vahvistaa, että hänen Einsatz-joukolleen oli lähetetty ”kuolemanvaunuja” Berliinistä ja että niissä tapettiin naisia ja lapsia ”vääntämällä kaasu päälle”. Todistus oli päivätty 5.11.1945.
IMT-oikeudenkäynnissä hän esiintyi syyttäjän todistajana, ja kysyttäessä hän kertoi, että keväästä 1942 lähtien hänen Einsatz-joukkoonsa oli liitetty tri Beckerin johtama erikoisyksikkö, joka käytti ”kaasuvaunuja” juutalaisten naisten ja lasten ja neuvostoliittolaisten poliittisten komissaarien tappamiseen. ”Kuolema tapahtui 10-15 minuutissa”, hän kertoi. Hän ilmoitti, ettei hän ollut perillä näiden vaunujen teknisistä yksityiskohdista.
Ohlendorfille näytettiin myös Beckerin Rauffille lähettämäksi väitetty kirje, ja hänen mukaansa se saattoi olla ”oikea”, koska se ”suurin piirtein vastasi hänen kokemuksiaan”.
Ohlendorf puhuu siis vastoin Beckerin kirjettä. Kirjeessään Becker selvästi antaa ymmärtää olevansa tarkastusmatkalla eri Einsatz-joukkojen luona ja kulkevansa etelästä pohjoiseen. Ohlendorf kuitenkin sijoittaa hänet nimenomaan Einsatz-joukko D:n yhteyteen komennetun erikoisyksikön päälliköksi.
Beckerin kirjeessä puhutaan selvästi Saurer-tyypin kulkuneuvoista, jotka oli poikkeuksetta varustettu dieselmoottoreilla eivätkä niin ollen olleet sopivia pakokaasumurhien suorittamiseen. Tämä ei kuitenkaan Beckeriä vaivannut lainkaan. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, eikä Becker ollut murhaamassa ketään.
On täysin selvää, että Ohlendorfin valaehtoinen todistus ja todistajanlausunto ovat useassa ratkaisevassa kohdassa ristiriidassa tosiasioiden kanssa ja ettei niitä mitenkään voi pitää todisteina toimista, jotka olivat teknisesti mahdottomia.
Lisään itse Ohlendorfista seuraavaa. Ohlendorf oli yksi niistä, joita sodan jälkeen liittoutuneiden käsissä kidutettiin, ja kiduttamalla hänet saatiin 5.11.1945 Nürnbergissä syyttäjän todistajana antamaan tuo valaehtoinen todistus.
Syytettynä hän tuli oikeuteen (amerikkalaiseen sotilastuomioistuimeen) vasta v. 1948, ja tällöin hän väitti, että hänen aikaisempi valaehtoinen todistuksensa oli saatu häneltä kiduttamalla.
Tätä vuoden 1948 oikeudenkäyntiä koskevasta oikeudenkäyntikertomuksesta on tarjolla vain tynkäversio (yli viidennes jätetty pois!), joten koska Ohlendorfin väitettä ei ole tuossa tynkäversiossa, sen täytyy olla pois jätetyssä osassa. Kirjassaan "The Holocaust Story and the Lies of Ulysses" Paul Rassinier kuitenkin kirjoittaa (s. 234):
Vuoden 1948 oikeudenkäynnissään, kun kaikki, mitä hän oli sanonut Nürnbergissä, tuotiin häntä vastaan, hän sanoi, että kaikki aiemmat lausunnot oli kiskottu häneltä painostamalla (extorted from him under pressure) ja että ne olivat arvottomia.Vielä oikeudenkäynnin loppulausunnossaan helmikuussa 1948 Ohlendorf antaa ymmärtää, että häntä on kohdeltu huonosti ja uhkailtu. Hän kertoo olleensa Nürnbergin oikeuspalatsissa vankina 2,5 vuotta, siis loppukesästä 1945 alkaen, joten hänen kuvauksensa koskee myös Nürnbergin pääoikeudenkäyntiä, jossa hän 1945-1946 toimi syyttäjän todistajana. Hän kertoo, että voittajat riistivät heiltä (häneltä ja muilta saksalaisilta vangituilta) heidän lakia, kirjoittamatonta lakia ja moraalia (!) koskevat peruskäsityksensä (jolloin monet luopuivat ihmisarvostaan). Kahden ja puolen vuoden vankeus on jo sinänsä kidutus, varsinkin kun koko ajan pään päällä leijui kuolemantuomion uhka ja koska koko ajan kiskottiin "valaehtoisia todistuksia" erilaisin painostuskeinoin.
V. 1949 pidetty oikeudenkäynti sotamarsalkka Mansteinia vastaan oli sangen paljastava. Ohlendorf oli toiminut juuri Mansteinin muodollisessa alamaisuudessa (varsinaisesti oli suoraan vastuussa Himmlerille). Manstein-oikeudenkäynnissä syyttäjä ei voinut esittää yhtäkään kunnon todistajaa (se ainoa, joka oli, osoittautui kelvottomaksi), ja siksi turvauduttiin kuulopuhe-dokumentteihin, joiden autenttisuutta tai tekijää oikeus ei tarkistanut.
Syyttäjä esitti myös Ohlendorfin ja muiden SS-miesten lausunnot, mutta koska nämä miehet olivat vielä elossa, Mansteinin puolustusasianajaja Paget vaati heitä kuultavaksi oikeudessa. Amerikkalaiset eivät suostuneet tähän, oletettavasti siitä syystä, että nämä miehet saattoivat paljastaa, millaisilla metodeilla heidät oli saatu allekirjoittamaan lausunnot (itse asiassa Paget asettikin kyseenalaiseksi sen, kuinka näiden miesten ”tunnustukset” oli saatu, ja hän siteerasi Simpson-raporttia, jossa oli tutkittu 139 saksalaisen vangin kidutustapauksia juutalais-amerikkalaisten käsissä ”tunnustusten” saamiseksi).
Sunday Pictorial-lehdessä tuomari van Roden totesi näistä ylettömistä kidutuksista:
Vahvoista miehistä tehtiin murtuneita ihmisraunioita, jotka olivat valmiit mutisemaan minkä tahansa tunnustuksen, jonka heidän syyttäjänsä heiltä vaativat.Esimerkiksi Wislicenystä tehtiin hermoraunio, joka kärsi kontrolloimattomista, tuntikausia kestävistä nyyhkytyskohtauksista.
Paget kommentoi Ohlendorfia näin (Reginald T. Paget: Manstein. His Campaigns and his Trial, 1951, s. 170 s.):
Ohlendorf oli ilmoittanut, että ei ainoastaan Simferopol vaan myös koko Krimin niemimaa oli vapaa juutalaisista. Hän oli selvästikin mies, joka oli valmis sanomaan mitä tahansa, mikä miellyttäisi hänen työnantajiaan. Amerikkalaiset olivat havainneet hänet täydelliseksi todistajaksi - - Itse henkilökohtaisesti en usko, että juutalaisia tapettiin Krimillä enempää kuin 2000 tai 3000.Tähän päivään mennessä näihin valtaviin Nürnbergissä ja sen jälkeen toteutettuihin oikeusrikoksiin ei ole puututtu. Tietääkseni sellaista ei ole edes harkittu, päinvastoin, yhä vielä julistetaan holokaustihuijausta ja pidetään Nürnbergin oikeudenkäyntejä jollakin tavalla oikeina oikeudenkäynteinä.
Koblenz-dokumentti R 58/871. Yllä olevien Nürnberg-dokumenttien lisäksi on olemassa vielä tämä 1970-luvulla Koblenzin arkistosta löytynyt dokumentti, jolla on yritetty todistaa kaasuvaunujen olemassaolo. Tätä dokumenttia käsittelin jo hieman kirjoituksessani ”Chelmno”, ja siteeraan siitä asianomaisen kohdan:
Todisteeksi siitä, että näillä autoilla olisi suoritettu joukkomurhia, holokaustitahot ovat tarjonneet mm. RSHA:n 5.6.1942 päivättyä muistiota (= Koblenz-dokumenttia 58/871), jossa sanotaan: "Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty 3 ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut. Kulmhofissa tapahtuneeksi tiedetty räjähdys on katsottava yksittäistapahtumaksi. Sen voidaan katsoa johtuneen käyttövirheestä."Dokumentti R 58/871 on kahdeksasta yksittäisdokumentista koostuva dokumenttinippu, ja yksittäisdokumentit voidaan luokitella näin:
Ingrid Weckert toteaa tämän dokumentin (sijaitsee Saksan valtionarkistossa) väärennökseksi. Ensinnäkin tuolloin, joulukuussa 1941, neuvottelut Saurer-alustojen toimittamisesta olivat vielä käynnissä, ja koska toimitusten jälkeen Gaubschat-yhtiön täytyi vielä varustaa alustat korilla ja muilla osilla, Saurer-autoja ei ollut saatavilla ennen kevättä 1942. Myöskään luku 97 000 ei pidä paikkaansa edes holokaustitahojen omien tekstien mukaan; esim. kirjassa ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas” (1983) holokaustitahot ilmoittavat, että toukokuuhun 1942 mennessä Lodzista olisi pakkosiirretty vain 55 000 juutalaista! Luku ei voi olla 97 000 kesäkuun 5. päivänä, eikä tuossa edes mainita, mitä on 97 000, ihmisiä, vaatteita vai mitä. Väitetystä räjähdyksestä ei myöskään ole tietoa missään muualla.
1. RSHA:n Berliinin Oikeusinstituuttiin 26.3.1942 lähettämä kirje.
2. Kuusi kirjettä RSHA:n ja Gaubschat-firman välistä kirjeenvaihtoa aikavälillä 27.4.-24.9.1942.
3. RSHA:n muistio (teknisistä muutoksista) 5.6.1942.
Kohdan 1 kirje ei kuulu tässä käsiteltävään asiaan. Kohdan 2 kuusi kirjettä käsittelevät ajoneuvoja, joiden alustat Saurer-firma toimittaa Gaubschat-firmalle, joka sitten liittää niihin korit RSHA:ta varten. Kohdan 3 muistio on se osa, jonka holokaustitahot katsovat olevan todistus ”kaasuvaunuista” ja jota yllä kahdessa kappaleessa käsitellään.
Ensin kohdan 2 kirjeenvaihdosta. Huhtikuussa 1942 RSHA harkitsi sellaisten erikoisajoneuvojen hankkimista, joissa on kuorman nopean purkamisen mahdollistava mekanismi. Alustat tulisivat Saurerilta, jonka raskaissa ajoneuvoissa oli säännönmukaisesti dieselmoottorit. Korit tulisivat Gaubschat-firmalta. Kirjeenvaihdosta ei käy tarkemmin selville, mihin tarkoitukseen ajoneuvoja oli määrä käyttää.
RSHA:n ja Gaubschat-firman kirjeitse käymien neuvotteluiden tulokset näkyvät RSHA:n Gaubschat-firmalle 23.6.1942 lähettämästä kirjeestä, jossa päädytään tilaamaan ajoneuvot mm. seuraavin muutoksin: a) korin lyhentäminen 80 cm:llä; b) korin sisällä etu- ja takarenkaiden koteloiden pidentäminen yhtäjaksoiseksi; c) yksittäisten ristikoiden lyhentäminen 70 cm:iin; d) ovenpielien kotelointi; e) avoimet aukot takaseinään oven yläpuolelle sen sijaan, että oviaukko olisi ulottunut sinne asti; f) lattian juoksutusaukon muuttaminen; g) vahvistetut sisävalonsuojukset.
Kirjeissä 18.9.42 ja 24.9.42 Gaubschat vahvisti tilauksen.
Tämä 27.4.42 ja 24.9.1942 välillä käyty kirjeenvaihto muodostaa loogisen jatkumon. Kaikissa RSHA:n kirjeissä on sama tunnus, eikä niissä ole salattavuutta tai luokitusta koskevia merkintöjä. Kirjearkit kirjoitettiin molemmin puolin, etu- ja takapuolelle, mutta vain arkit numeroitiin, ei kutakin sivua erikseen.
Sitten kohdan 3 RSHA-muistiosta (5.6.1942), siitä, jonka holokaustitahot katsovat todistavan ”kaasuvaunut”. Yllä selostettu kirjeenvaihto, jolla sinänsä ei ole mainittavaa merkitystä, muodostaa taustan tälle muistiolle.
Holokaustitahot sanovat, että kirjeenvaihdossa käsitellyt ajoneuvot ovat niitä, joita käytettiin ”kaasuvaunuina”. Kuitenkaan kirjeenvaihto ei anna tukea tällaiselle tulkinnalle. Päinvastoin kirjeenvaihdosta käy selville, että ainakaan ihmisiä ei ollut tarkoitus kuljettaa. ”Kaasuvaunuja” ajoneuvot eivät voineet olla siitäkään syystä, että niissä oli dieselmoottorit, jotka eivät tuota riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi. Muistiossa kuitenkin puhutaan ”kaasuttamisesta”, ja siksi sitä on käytetty todisteena ”kaasuvaunuista”.
Dokumenttia analysoidessaan Weckert käsittelee ensin sen ulkoista muotoa. Hän toteaa, että muistio antaa vaikutelman, että se on osa yllä kuvattua RSHA:n ja Gaubschatin välistä kirjeenvaihtoa! Oliko tarkoitus uittaa se vaivihkaa väliin? Muistio on päivätty 5.6.1942, siis ennen yllä kuvattua RSHA:n 23.6.1942 lähettämää kirjettä, jossa luetellaan rakennemuutokset.
Muistio ei kuitenkaan sovi tuohon kirjeenvaihtoon. Muistiossa on eri tunnus kuin RSHA:n kirjeissä. Muistio on luokiteltu salaiseksi, vaikka RSHA:n kirjeissä ei ole mitään salattavuusmerkintöjä. Päiväyksen alapuolella lukee ”Einzigste Ausfertigung”, jolla on tahdottu sanoa ”ainoa kappale”. Sana ”einzigste” on einzig-sanan superlatiivimuoto, eikä sellaista muotoa saksan kielessä käytetä, ”ainoa” on aina ”ainoa” ilman vertailuasteita (kirjoittaja ei siis ole ollut saksankielinen). Suomen kielessäkin sanotaan ”ainoa” eikä koskaan ”ainoin”.
Vaikka tämän muistion siis pitäisi olla ”ainoa kappale”, siitä on olemassa ainakin kolme erilaista ”alkuperäistä” muotoa, jotka poikkeavat toisistaan alleviivausten ja käsin kirjoitettujen lisäysten suhteen. Yksi näistä versioista on tuo Koblenzin arkistoissa oleva ”alkuperäinen” versio, toinen versio löytyy kirjasta Kogon et al. (toim.): ”NS-Massentötungen durch Giftgas” (s. 333-337) ja kolmas versio Rückerlin toimittamasta kirjasta ”NS-Prozesse” (s. 209-213).
Mitä alleviivauksiin tulee, ne ovat ensimmäisessä ja kolmannessa versiossa samat, mutta toisessa versiossa niitä on enemmän ja eri paikoissa. Ensimmäisessä versiossa on päiväyksen yläpuolella käsinkirjoitettu merkintä ”b-12-14”, kolmannessa versiossa se on ”b-2-14” ja toisessa sitä ei ole. Ensimmäisessä versiossa on viimeisellä sivulla allekirjoitusmerkintöjen vieressä pystysuorat merkit, muissa versioissa sellaisia ei ole. Viimeisellä sivulla on ensimmäisessä versiossa allekirjoitusmerkinnät ”Ju”, ”R 10/6”, ”i. A. Just” ja ”Lu 4/6”, mutta toisesta ja kolmannesta versiosta puuttuvat Rauffin vastaanottomerkinnät (R 10/6), vaikka asia oli tarkoitus tuoda juuri Rauffin tietoon.
Myös numerointi on muistiossa erilainen kuin RSHA:n kirjeissä. RSHA:n kirjeissä numeroidaan vain paperiarkit, mutta muistiossa on numeroitu jokainen sivu.
Rauffin kirjoittama ”R” oli aina omanlaisensa. Se ”R”, joka esiintyy muistiossa ja myös dokumentissa PS-501, on erilainen, eikä kirjoittaja ole ollut Rauff. Ilmeisesti muistion 58/871 ja dokumentin PS-501 kirjoittaja on ollut sama henkilö, ei kuitenkaan Rauff. Ehkä tämä on syy, miksi Rauffin merkintä (R 10/6) on poistettu ”Massentötungen”- ja ”NS-Prozesse”-versioista, joilla oli laaja levikki.
Seuraavaksi muistion sisällöstä. Muistion asiaksi ilmoitetaan:
Tekniset muutokset erikoisajoneuvoihin, joita käytetään operaatioissa, ja ajoneuvoihin, jotka tällä hetkellä ovat valmistumassa.Kirjeenvaihdossa (niissä kuudessa kirjeessä) ei kuitenkaan puhuta missään muutoksista, joita tehtäisiin jo käytössä oleviin ajoneuvoihin. Lisäksi RSHA ei ”erikoisajoneuvoista” puhuessaan käyttänyt ilmausta ”Spezialwagen” vaan ”Sonderfahrzeuge”.
Muistion alku on naurettava, sillä se alkaa sanalla ”esimerkiksi”:
Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty 3 ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut.Tekstistä ei käy ilmi, mitä nuo ”97 000” olivat, jotka oli ”käsitelty”.
Weckert havaitsee, että kesäkuun 5. päivän muistio on eräänlainen jäljitelmä kesäkuun 23. päivän kirjeestä! Molemmissa RSHA:n vaatimat muutokset esitetään 7 kohdassa. Muistio tulkitsee näitä vaatimuksia tavalla, joka viittaa ihmisten surmaamiseen pakokaasulla.
Weckertin mukaan kesäkuun 5. päivän muistio on väärennös. Sen kirjoittajat kirjoittivat sen sen jälkeen kun kesäkuun 23. päivän kirje oli kirjoitettu, ja laittoivat päiväykseksi aiemman ajankohdan. Kirjeen eri kohtia kirjoitettiin uudelleen, ja niihin liitettiin lisätekstiä, joka viittasi murhatarkoitukseen. Todisteena voidaan mainita esimerkiksi se, että kesäkuun 5. päivän muistio viittaa RSHA:n ja Gaubschatin väliseen konsultaatioon, joka kesäkuun 23. päivän kirjeen mukaan tapahtui kesäkuun 16. päivä, siis 11 päivää muistion kirjoittamista myöhempänä ajankohtana. Ei 5. päivän muistiossa voida viitata sellaisiin asioihin, jotka tapahtuivat vasta 16. päivä!
Weckert on laatinut muistion ja kesäkuun 23. päivän kirjeen teksteistä taulukon, jossa toisella puolella on muistion teksti ja toisella puolella kirjeen teksti, ja siitä käy hyvin ilmi, mitä muistiossa on lisäilty kirjeen tekstiin. Joka haluaa tutustua taulukkoon tarkemmin, katsokoon Weckert-tekstiä alussa annetusta linkistä.
Vaikka kirjeenvaihdosta ei käy selville, mihin tarkoitukseen RSHA aikoi käyttää näitä ajoneuvoja, voidaan kuitenkin päätellä, että ainakaan ihmisiä niissä ei kuljetettu. Huhtikuun 27. päivän RSHA-kirjeeseen liittyvissä lisäpapereissa tutkitaan erilaisia mahdollisuuksia nopean purkamismekanismin rakentamiseksi: korin kallistus, kallistuva lattiaristikko vai poistettava ja takaisin työnnettävä ristikko?
Korin korkeus sisällä oli 170 cm, jatkettujen rengaskotiloiden kohdalla 162,5 cm. Tällaisessa tilassa ei ole kuljetettu seisovia ihmisiä!
Pohdittaessa kallistuvan lattiaristikon mahdollisuutta RSHA:n papereissa esitetään, että ”pehmeän liu’un” aikaansaamiseksi kulman täytyy olla 30-35 astetta, mutta koska kuorma vaati ainakin yhden metrin suuruisen tyhjän tilan lattian ja katon väliin, oli mahdollista saavuttaa vain 10 asteen kulma, muuten kuorma murskaantuisi. Jos kuormana olisi ollut ihmisiä, yhden metrin tyhjä tila kallistuvan lattian ja katon välillä ei olisi riittänyt.
Jottei kuorma putoaisi viimeisen ristikon reunan yli kuljettajan hytin taakse, ristikon reunaan olisi pitänyt liittää 30-40 cm korkea reunus. Sellainen reunus ei olisi estänyt seisovia ihmisiä kaatumasta reunan yli kuljettajan hytin taakse.
Nämä ”erikoisajoneuvot” eivät ole voineet olla ”kaasuvaunuja”, koska niissä ei ollut riittävän korkeaa seisomatilaa ja koska ne oli varustettu dieselmoottoreilla, jotka eivät tuota riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi.
Dokumentit eivät tue väitettä, että olisi ollut ”kaasuvaunuja”, joissa ihmisiä olisi surmattu.
Jäljelle jäävät silminnäkijätodistukset. Neuvostoliittolaisissa oikeudenkäynneissä kaikki syytetyt ja todistajat – neuvostoliittolaisen systeemin samaan muottiin pakottamina – ilmoittivat, että ”murhavaunut” olivat olleet dieselöljyllä toimivia ajoneuvoja. Tällaisilla ajoneuvoilla ei kuitenkaan pakokaasumurhia voi suorittaa.
Muissa kansallissosialistisia rikoksia käsittelevissä oikeudenkäynneissä silminnäkijätodistajat ovat puhuneet ”Saurer-kaasuvaunujen” ohella joskus myös muunmerkkisistä ”kaasuvaunuista”: Diamondista, keskiraskaasta Renaultista, Magirus-Deutzista ja Opel-Blitzistä. Erään todistajan mukaan ne olivat traktoreita, joiden perässä oli ilmatiivis metalliperäkärry. Todistukset ovat siis ristiriitaisia.
”Kaasuvaunujen” ulkonäöstä on annettu ristiriitaisia ja kirjavia lausuntoja, esimerkiksi ikkunoiden suhteen: ”ikkunattomia”, ”oli kurkistusreikä”, ”hytistä oli ikkuna”, ”niissä oli maalatut valeikkunat”.
Mutta siitä, mistä pitäisi todistaa, ei todisteta yhdessäkään silminnäkijätodistuksessa: kukaan ei anna kuvausta mekanismista tai laitteesta, jolla ihmiset olisi kaasutettu!
Silminnäkijätodistuksetkaan eivät siis anna pitävää todistusta ”murhakaasuvaunujen” olemassaolosta ja käytöstä. Weckert päättää tutkimuksensa toteamalla, että väitettä, että saksalaiset olisivat surmanneet ihmisiä ”kaasuvaunuissa”, on pidettävä juorupuheena.
Jürgen Graf toteaa kirjassaan ”Holocaust or Hoax”:
Kuolemanvaunujen myötä häviää historiasta myös Chelmno "tuhoamisleirinä".
11.8.2008
