Chelmno

Holokaustitahot väittävät, että Chelmno oli tuhoamisleiri, jossa juutalaisia surmattiin ”kaasuautoissa” näiden autojen dieselpakokaasulla. Suomen valtio esimerkiksi ilmoittaa, että Chelmnon ”tuhoamisleirillä” surmattiin joulukuun 1941 ja heinäkuun 1944 välisenä aikana 152 000 – 320 000 juutalaista kaasuvaunuissa. [1]

Chelmno ei kuitenkaan ollut tuhoamisleiri. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska se ei sisällä riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi, ks. artikkeli suomeksi:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html

tai englanniksi:

http://www.nazigassings.com/dieselgaschambera.html

Pelkästään jo tämä seikka kumoaa väitteet siitä, että juutalaisia olisi tuhottu Chelmnossa.

Ingrid Weckertin tutkimus

Chelmnoa koskeviin tutkimuksiin on perehtynyt Ingrid Weckert artikkelissaan ”What Was Kulmhof/Chelmno”:

http://vho.org/tr/2003/4/Weckert400-412.html

saksaksi: http://www.vho.org/VffG/1999/4/Weckert425-437.html

Seuraavassa referoin Weckertin artikkelia. Hän ei varsinaisesti tee omaa uutta tutkimusta, vaan hän perehtyy jo olemassa oleviin tutkimuksiin ja tekee niistä yhteenvedon tutkien niitä samalla kriittisesti. Paljastuu, ettei kaasutusväitteille ole mitään perustaa. Ainoa ”todiste” ovat kolme todistajaa, jotka hekin puhuvat ristiin eli käytännössä mitätöivät toinen toisensa. Näiden kolmen todistajan varaan ovat rakentuneet holokaustitahojen tutkimukset ja oppisuunnat. Chelmno-holokausti on siis olemukseltaan sisäisesti ristiriitainen holokaustihuhu.

I Yleinen kuvaus väitetyistä tapahtumista. Chelmnon sijainnista virallisen holokaustihuhun edustajat ovat antaneet ristiriitaisia tietoja. Sen sanotaan eri lähteissä sijainneen 40, 55 tai 60 kilometrin päässä Lodzista. Suomen valtio ilmoittaa sen sijainneen 7 km:n päässä Lodzista [2]. Jotkut sijoittavat hirmutyöt Chelmnon sijaan 350 kilometrin päässä itään siitä sijaitsevaan Cholmiin (tai Chelmiin; Sobiborin eteläpuolella).

Chelmnossa saksalaisten sanotaan muuntaneen entisen kartanon (”palatsin”) tappokeskukseksi. Rückerlin mukaan se sijaitsi keskellä kaupunkia kahden kadun risteyksessä, vieressä kirkko, pub, koulu ja hallintorakennukset. Höhnen mukaan ”palatsi” sijaitsi kuitenkin metsässä eristettynä. Reitlingerin mukaan ”palatsista” on jäljellä vain ”kauhea valokuva”, mutta hän ei ilmoita, mistä sellainen löytyy.

Leirin tarkoituksesta on erilaisia mielipiteitä. Dawidowitzin mukaan leiri perustettiin juutalaisten tuhoamista varten, Serenyn ja Reitlingerin mukaan leiri suunniteltiin eutanasiainstituutiksi.

Myöskään väitettyjen kaasutusten alkamisajankohdasta ei olla yksimielisiä. Suomen valtion antama päivämäärä 8.12.1941 [3] on peräisin Lucy Dawidowitzilta (Der Krieg gegen die Juden, 1979, s. 125, 278; sivulla 126 Dawidowitz kuitenkin sanoo, että ainakin yksi kaasuvaunu oli Chelmnossa jo alkusyksystä 1941). Gerald Reitlinger ilmoittaa, että puolalaisen tutkimuskomission mukaan tuhoamiset olivat alkaneet jo lokakuussa 1941 (Reitlinger: Die Endlösung, s. 274). Laquer, Hilberg, Poliakov, Sereny, Höhne, Rückerl ja Klee ilmoittavat ajankohdaksi joulukuun 1941.

Chelmnon ensimmäisen toimintavaiheen sanotaan kestäneen huhtikuulle 1943, sitten tuli tauko, ja sen jälkeen leiri olisi toiminut vielä helmikuusta 1944 tai huhtikuusta 1944 heinäkuuhun 1944 tai elokuuhun 1944 hieman eri toimintamallilla.

Kaasutusten sanotaan tapahtuneen Saurer-autoissa niiden dieselpakokaasulla, mutta Saurer-autoja oli saatavilla vasta joskus keväällä 1942. Lisäksi, kuten F. P. Berg yllä mainitussa artikkelissaan toteaa, Speer oli syyskuussa 1942 kieltänyt kaiken nestemäisen polttoaineen käytön keskiraskaissa ja raskaissa ajoneuvoissa muussa kuin sotilaallisessa käytössä, joten vuoden 1942 syyskuusta lähtien Chelmnossa oli virallisesti kiellettyä käyttää nestemäisellä polttoaineella (dieselöljyllä tai bensiinillä) toimivia autoja. 13.8.1943 lähtien tämä määräys koski jo kaikkia ei-sotilaallisessa käytössä olevia autoja (ei vain keskiraskaita ja raskaita autoja).

Teoreettisesti ”kaasuvaunuja” olisi voitu käyttää Chelmnossa murhatoimintaan korkeintaan kesällä 1942, ei ennen kevättä 1942 eikä syyskuun 1942 jälkeen.

Aluksi Chelmnossa joidenkin holokaustihuhun edustajien mukaan tapettiin Chelmnon lähiympäristön juutalaisia ja 16.1.1942 alkaen Lodzin gheton juutalaisia. Siitä ei olla yhtä mieltä, koska Lodzin ympäristön juutalaisia olisi alettu kuljettaa Chelmnoon. Yhtä mieltä tutkijat ovat siitä, että ei ole olemassa dokumentaarista vahvistusta sille, että kuljetukset Lodzista olisivat menneet nimenomaan Chelmnoon.

Siitä, kuinka juutalaiset Chelmnoon tuotiin, virallisen holokaustihuhun edustajat eivät ole päässeet yksimielisyyteen (ensin Warthbrückeniin eli Koloon ja siitä kuorma-autolla Chelmnoon vai Pauersiin eli Powiercieen ja siitä kuorma-autolla Chelmnoon vai suoraan junalla Chelmnoon?). Kuljetusten aikatauluistakin vallitsee erimielisyys.

Eräs puolalainen rautatieläinen todisti, että kesällä 1942 20-vaunuinen juna kuljetti juutalaisia joka päivä Lodzista Koloon (josta siis kuorma-autokuljetus eteenpäin). Kuitenkaan Lodzin juutalaisneuvoston tilastojen mukaan Lodzista ei tapahtunut kuljetuksia 15.5. – 5.9.1942 välisenä aikana!

"SS-murhakommandojen" nimestäkin tarjotaan erilaisia vaihtoehtoja. Kokoonpanokin on epäselvä. Ensimmäisestä leirin komentajasta ei myöskään vallitse yksimielisyyttä (Lange vai Wirth vai itse aluejohtaja Greiser?).

Mutta tuhoamisesta ollaan holokaustihuhun edustajien keskuudessa yksimielisiä, ja siitä pidetään tiukasti kiinni. Tuhoamisen sanotaan tapahtuneen niin, että Lodzin ympäristöstä kuljetettiin juutalaisia rautateitse Chelmnon lähistölle, josta heidät siirrettiin kuorma-autoilla itse Chelmnoon.

Kun kuorma-auto oli saapunut ”palatsin” pihalle, juutalaiset astuivat – usein saksalaisten avustamina – ulos autosta, ja pihalla saksalaiset tervehtivät heitä sanoen, että heidän on määrä tehdä työtä Saksassa (siis myös Saksan valtaamilla alueilla) mutta ensin heidän on käytävä suihkussa ja luovutettava vaatteensa puhdistettaviksi täistä! Tästä asiasta kaikki holokaustitahojen tutkijat ovat yhtä mieltä.

Sen jälkeen juutalaiset ohjattiin rakennuksen sisälle, jossa heitä pyydettiin riisuutumaan ja luovuttamaan vaatteensa, arvoesineensä ja paperinsa. Sitten he kävelivät kellarikerroksen kautta suoraan kaasuvaunuun (Gaswagen), joka oli parkkeerattuna talon vieressä. Kun auton takaosa oli täynnä, ovet suljettiin ja auto pantiin käyntiin. Pakokaasu johdettiin auton sisään tilaan, jossa uhrit olivat, ja tällöin he saivat surmansa ”muutamassa minuutissa”. Auto ajoi metsään, jossa juutalainen työkommando tyhjensi auton ja siirsi ruumiit suuriin kuoppiin (myöhemmin ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin rovioissa, ja tuhka joko levitettiin ympäristöön, haudattiin maahan tai heitettiin läheisiin jokiin).

Tällainen toiminta ei kuitenkaan haitannut suhteita ympäristöön. Suhteet paikalliseen väestöön olivat kuulemma hyvät, ja monet paikallisista tekivät työtä SS:n hyväksi. Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuitenkin todistettiin, että ennen leirin perustamista ympäristön väestö oli evakuoitu pois (IMT, Vol. VIII, s. 363). Kuitenkin samat paikalliset asukkaat myöhemmin taas ilmestyivät todistajiksi.

II Kaasuvaunut. Virallisen holokaustihuhun edustajat kutsuvat Chelmnoa ”kaasuvaunuasemaksi” (Gaswagenstation), ja siellä käytetty automalli olisi ollut RSHA:n (Reichssicherheitshauptamt; Saksan keskusturvallisuusvirasto) ”erikoisauto” (Sonderwagen).

Todisteeksi siitä, että näillä autoilla olisi suoritettu joukkomurhia, holokaustitahot ovat tarjonneet mm. RSHA:n 5.6.1942 päivättyä muistiota, jossa sanotaan:

Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty kolmella ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut. Kulmhofissa tapahtuneeksi tiedetty räjähdys on katsottava yksittäistapahtumaksi. Sen voidaan katsoa johtuneen käyttövirheestä.

Ingrid Weckert toteaa tämän dokumentin (sijaitsee Saksan valtionarkistossa) väärennökseksi. Ensinnäkin tuolloin, joulukuussa 1941, neuvottelut Saurer-alustojen toimittamisesta olivat vielä käynnissä, ja koska toimitusten jälkeen Gaubschat-yhtiön täytyi vielä varustaa alustat korilla ja muilla osilla, Saurer-autoja ei ollut saatavilla ennen kevättä 1942. Myöskään luku 97 000 ei pidä paikkaansa edes holokaustihuhun edustajien omien tekstien mukaan; esim. kirjassa ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas” ("Kansallissosialistien myrkkykaasulla suorittamat joukkomurhat”; toim. Eugen Kogon, Hermann Langbein, Adalbert Rückerl, 1983) holokaustitahot ilmoittavat, että toukokuuhun 1942 mennessä Lodzista olisi pakkosiirretty vain 55 000 juutalaista. Luku ei voi olla 97 000 kesäkuun 5. päivä, eikä tuossa edes mainita, mitä on 97 000, ihmisiä, vaatteita vai mitä. Väitetystä räjähdyksestä ei myöskään ole tietoa missään muualla.

Mainittu kirja ilmoittaa, että autot saatiin Berliinistä ja että ne olivat uusia ja tulivat RSHA:lta. Kuitenkin kirjassa sanotaan sivulla 114, että autot olivat Renault-merkkisiä bensiiniautoja. Tätä Weckert ihmettelee, koska RSHA:n autot olivat dieselmoottoreilla varustettuja Saurereita.

Täydennän Weckertin tekstiä toteamalla, että tuossa kirjassaan virallisen holokaustihuhun vetäjät pyrkivät tekemään väistöliikkeen yrittämällä häivyttää dieselmoottorit kokonaan pois kuvioista. 24 johtavaa ”holokaustihuhun ammattilaista” yritti työntää unholaan dieselpakokaasuversion niin, etteivät he edes maininneet sitä ja puhuivat vain bensiinimoottoreista.

Kirjassa nämä ammattilaiset monin tavoin manipuloivat todistusaineistoa. Esimerkiksi vaikka Gerstein mainitsee dieselmoottorit neljä kertaa, nämä ammattimiehet siteeraavat Gersteinilta vain sellaiset kohdat, joissa dieselmoottoreita tai edes väitettyä tappamistapahtumaa ei mainita. Tilalle on nostettu pätkä Pfannenstielin sodanjälkeisestä todistuksesta, jossa ei mainita dieselmoottoreiden käyttöä vaan pelkästään ”dieselpolttoaineen” käyttö moottorissa. Kuitenkaan bensiinimoottori ei toimi dieselöljyllä eikä dieselmoottori bensiinillä.

Lisäksi bensiinimoottoriversio on vastoin todistajalausuntoja. Virallisen holokaustihuhun edustajat ovatkin nyttemmin palanneet vanhaan huhuunsa.

III Joukkohaudat ja polttouunit. Tarina etenee niin, että kaasulla surmattujen ruumiit olisi sitten haudattu joukkohautoihin läheiseen metsään. Haudankaivajina olisivat olleet juutalaiset asukit, ns. ”metsäkommando”. Eräs Chelmnosta ”hengissä selvinnyt” kertoi Eichmann-oikeudenkäynnissä, että heidän täytyi kaivaa metsässä kaivantoja talvella 1941, muutama päivä ennen vuodenvaihdetta. Syyttäjän täytyi oikaista tätä todistajaa tarkentamalla, että kaivettiin ”hautoja”. Todistaja ei luonnollisestikaan protestoinut.

Tuolloin oli ankara pakkanen, joka oli alkanut heti joulukuun alusta, joten maa oli tuolloin jäässä ja kivikovaa, eikä hautoja ole voitu kaivaa. Tässä kohdassa holokaustihuhun eri versiot ovat antaneet erilaisia selityksiä: Krausnick & Wilhelm kertovat kirjassaan ”Die Truppe des Weltanschauungskrieges” (s. 547), että kaivamiset täytyi lopettaa, ja Rückerl kertoo kirjassaan ”Nationalsozialistische Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse” (s. 268), että apuun haettiin kaivinkoneita.

Hautojen lukumäärästä ei ole yksimielisyyttä. Yksi todistaja puhuu kahdesta, toinen neljästä ja kolmas 3-4:stä. Hautojen koosta ollaan täysin erimielisiä. Yksi ilmoittaa kolme hautaa kooltaan 30 x 10 x 3 m ja yhden kooltaan 12 x 10 x 3 m, toisen mukaan haudat olivat 4-6 metriä laajoja ja 4 metrin syvyisiä, kolmannen mukaan hauta oli kooltaan 4 x 5 x 3 m.

Olipa koko mikä hyvänsä, kesällä 1942 haudat ryhtyivät elämään: Rückerlin mukaan (s. 273 ss.) joukkohaudoista alkoi pulputa paksuja verivirtoja useasta kohdasta ja veri muodosti hautojen viereen ”suuria kuplia”. Sitä ei kerrota, hukkuivatko läheiset puut tai mahdollisesti jotkut Chelmnon parakit verivirtoihin, ei myöskään, kuinka verivirtoja päästiin karkuun.

Paitsi verivirtoja haudoista nousi kesällä myös voimakasta hajua. Siksi ruumiit kaivettiin ylös ja poltettiin, ensin polttokuopissa, myöhemmin erityisesti rakennetuissa uunirovioissa (Rückerl, s. 273). Rückerlin todistajan mukaan ylöskaivamiset ja polttamiset alkoivat kesällä 1942, Rückerlin toisen todistajan mukaan syksyllä 1942 ja Rückerlin itsensä mukaan (s. 280) ne tapahtuivat vuoden 1942 lopusta kevääseen 1943.

Ruumiiden polttamiseksi edellä mainitun ”Massentötungen”-kirjan mukaan rakennettiin kaksi polttouunia, leveys 10 m, pituus 5-6 m. Uunit koottiin rautatiekiskoista, eikä rakoa niiden ja maanpinnan väliin jäänyt. Rückerlin oman kirjan mukaan aluksi kuitenkin olisi poltettu 4 x 5 metrin kokoisissa kuopissa. Kuopissa ruumiita kuitenkaan ei hapenpuutteen vuoksi voi polttaa.

Ernst Klee kertoo kirjassaan ”’Euthanasie' im NS-Staat” (s. 372), että SS-eversti Paul Blobel alkoi Chelmnossa kaivaa ylös ruumiita Auschwitzista saamiensa juutalaisten avulla (Rückerlin mukaan kuitenkin juutalainen Chelmnon metsäkommando suoritti tämän työn). Hilbergin mukaan (The Destruction of the European Jews, s. 661) Blobel rakensi rovioita ja primitiivisiä uuneja ja yritti jopa dynamiitilla hävittää ruumiita. Höss toteaa tunnustuksissaan, että dynamiitti ei ollut kovin hyvä ratkaisu mutta silti hän matkusti Chelmnoon seuraamaan yrityksiä hävittää joukkohaudat dynamiitilla (Reitlinger: ”Die Endlösung”, 153). Kuulemma Blobel käytti tällaista keinoa, koska muka Himmler oli käskenyt tuhota myös tuhkat. Koska dynamiitilla hävittäminen ei onnistunut, Blobel käytti sitten kuulemma luunjauhajaa.

Dynamiitti ei hävitä ruumiita, tuhkia eikä jälkiä vaan päinvastoin levittää ne kaikkialle ympäristöön kaikkien nähtäville. Silloin leviävät niistä johtuvat haitatkin (haju, taudinaiheuttajat jne.).

Tuhkaa on nähtävästi kuitenkin saatu aikaan, koska sitä levitetään holokaustihuhusta riippuen ”pitkin metsää”, ”kuoppiin tai jokeen” tai ”kaadetaan suuriin säkkeihin ja haudataan tai kaadetaan Ner-jokeen” tai ”kaadetaan Warthe-jokeen keskellä yötä sillalta”.

Sitten metsä lakaistaan siistiksi (Klee, s. 372).

Tämän ensimmäisen vaiheen (vuoden 1941 lopusta vuoden 1943 huhtikuuhun) lopuksi SS:n sanotaan räjäyttäneen ”palatsin”, tuhonneen polttouunit ja hävittäneen kaikki jäljet (”Massentötungen”, s. 135; Rückerl, s. 281; Nellessen: ”Der Prozess von Jerusalem”, s. 57). Kleen (s 371) mukaan ”palatsia” ei kuitenkaan tuhottu vaan sitä käytettiin vielä toisen vaiheen aikana v. 1944.

Saksalaiset (Kommando Bothmann) lähtivät sitten Chelmnosta Dalmatiaan.

IV Toinen toimintavaihe. Vuonna 1944 Kommando Bothmann saapui kertoman mukaan takaisin Chelmnoon jatkamaan tuhoamistoimintaansa. Murhatoiminnan alkamisajankohdaksi ilmoitetaan joko helmikuu 1944 (Reitlinger, s. 161, 279) tai huhtikuu 1944 (Rückerl, s. 283; Hilberg, s. 604; Massentötungen, s. 138).

Yllättävää on, että ”Massentötungen”-kirjan (s. 142) mukaan uusi toimintajakso Chelmnossa olisi alkanut hävittämällä kaikki ensimmäisen toimintajakson jäljet sekä avaamalla joukkohaudat ja polttamalla ruumiit. Nämä toimethan oli jo suoritettu vuosi sitten. Ei ollut enää joukkohautoja, hävitettäviä ruumiita eikä hävitettävää tuhkaa.

Uhrien tuhoaminen tapahtui samalla periaatteella kuin aiemminkin, ainoastaan ”palatsin” tilalla on metsään pystytetty parakki (tai kaksi metsään pystytettyä parakkia). Parakista lähtee käytävä, joka päättyy ramppiin, jonka vierellä odottaa kaasuvaunu aivan kuten ”palatsin” yhteydessä.

Juutalaiset kuljetettiin Chelmnoon junalla, ja he yöpyivät siellä kristillisessä kirkossa. Seuraavana aamuna heidät kuljetettiin metsään ja siellä olevaan parakkiin, jossa he riisuutuivat ja josta he sitten käytävää pitkin kulkivat kaasuvaunuun. Murhan jälkeen ruumiit poltettiin yhdessä tai kahdessa roviossa.

Leirin sijaisjohtajana oli SS-vääpeli Walter Piller, joka neuvostoliittolaisten sotavangiksi jouduttuaan antoi ”vapaaehtoisen” lausunnon, jonka mukaan ensin pystytettiin parakit ja sitten rakennettiin kaksi polttouunia. Hänen mukaansa Lodzin gheton juutalaisten tuhoaminen alkoi touko-kesäkuun vaihteessa 1944 (”Massentötungen”, s. 138). Rückerlin mukaan olisi kuitenkin ollut vain yksi polttouuni.

Piller kertoo, että ihmiset tuotiin kuorma-autolla toisen parakin eteen ja käskettiin siinä nousta pois. Parakkia ympäröivän aidan portin yläpuolella luki ”Suihkulaitokseen” (Zur Badeanstalt), ja parakin seinässä oli kyltti ”Lääkäriparakkiin 9” (Zur Arzt Baracke 9). Parakeissa oli tilat miehille ja naisille erikseen, ja riisuttuaan vaatteensa tulijat asettivat vaatteensa vaatenauloihin tai hyllyille. Sen jälkeen he kulkivat alastomina, naiset ensin ja sitten miehet, 20-25 metriä pitkää käytävää pitkin rampille, jonka edessä olevaan erikoisautoon heidän oli astuttava. Ovi suljettiin, kun 70-90 ihmistä oli mennyt sisään, ja auto ajettiin n. 200 metrin päässä sijainneiden polttouunien luo. Matkan aikana pakokaasu tulvi tilaan, jossa juutalaiset olivat.

Pillerin mukaan kyseessä oli bensiinimoottorin pakokaasu (”Massentötungen”, s. 141). Rückerlin mukaan kuitenkin autot olivat samoja autoja kuin aiemminkin Chelmnossa käytetyt (s. 285), ja nämä olivat dieselkäyttöisiä Saurer-autoja. Kuitenkaan, kuten yllä todettiin, tällaisten nestemäisellä polttoaineella toimivien autojen käyttö ei ollut mahdollista, koska nestemäisen polttoaineen käyttö oli kielletty ei-sotilaallisessa käytössä vuoden 1942 syyskuun jälkeen.

Piller jatkaa, että kun auto oli tullut polttouunien luo, ovi avattiin ja ruumiit heitettiin polttouuniin, jossa ne paloivat tuhkaksi ”lyhyessä ajassa, noin 15 minuutissa” (Massentötungen”, s. 142).

Toisen vaiheen aikana toimintoja oli myös entisen ”palatsin” alueella (parakki arvoesineille, teltta vaatteille, joille ei ollut käyttöä, ”palatsin” säilyneessä kellarissa vankila puolalaisille vangeille jne.), ja eräs siellä ”Hauskommandossa” työskennellyt ja pakoon päässyt todistaja on kertonut nähneensä, kuinka ihmiset astuivat kaasuvaunuihin:

He saivat saippuan, pyyhkeen ja heitä pyydettiin menemään suihkuun. 80-100 henkilön oli astuttava autoihin. Ovien sulkeuduttua kaasu laskettiin sisään, jolloin he kuolivat.

Kuitenkaan hän ei ole voinut nähdä tällaista ”Hauskommandossa”, sillä kuorma-autohan (ei kaasuvaunu) vei juutalaiset kirkosta aamuisin metsässä olevaan parakkiin, jossa tällaisten toimien sanotaan tapahtuneen ja josta vasta kaasuvaunuun tuli astua. Kuitenkin tästäkin todistajalausunnosta näkyy läpi se totuus, että alueella toimi kauttakulkuleiri, jossa käytiin suihkussa ja jossa puhdistettiin vaatteet täistä.

Hilbergin mukaan (s. 604) toisen vaiheen ”murhatoiminta” loppui heinäkuussa 1944, ”Massentötungen”-kirjan (s. 139) mukaan elokuun puolivälissä 1944 ja Kleen mukaan (s. 371) ”miehitysajan päättyessä”.

Toisen vaiheen ”uhrien” määräksi on Lodzin gheton juutalaisneuvoston kuljetustietojen mukaan annettu 7176 juutalaista (kymmenen kuljetusta 23.6.-14.7.1944). Piller on ilmoittanut ”tuhottujen juutalaisten” määräksi hänen aikanaan 25 200 (joka viikko kolme kuljetusta kolmen kuukauden ajan, kussakin kuljetuksessa 700 juutalaista).

Mitä Lodzin gheton kuljetuksiin tulee, niistä Carlo Mattogno on kirjoittanut artikkelin ”Das Ghetto von Lodz in der Holocaust-Propaganda” (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 1/2003, s. 30-36);

http://www.vho.org/VffG/2003/1/Mattogno30-36.html

Mattogno kertoo, että Lodzin ghetto oli Puolan toiseksi suurin ghetto Varsovan gheton jälkeen. Ghetto säilyi suuren taloudellisen merkityksensä vuoksi vuoteen 1944, jolloin sitä puna-armeijan lähestyessä alettiin tyhjentää. Siellä oli 77 679 juutalaista maaliskuun 1. päivänä 1944.

Holokaustitahojen mukaan evakuointeja Lodzin ghetosta tapahtui pääasiassa Auschwitziin, ja Chelmnoon olisi evakuoitu 7176 juutalaista. Mattogno toteaa, ettei Lodzin gheton juutalaisneuvoston kuljetuslistoissa ole pienintäkään todistusta siitä, että nämä olisi kuljetettu juuri Chelmnoon. Hän siteeraa myös puolanjuutalaista historioitsijaa Artur Eisenbachia, joka Lodzin ghettoa koskevan dokumenttikokoelmansa ohessa v. 1946 sanoo gheton evakuoinneista, että Chelmnon leiri oli jo purettu, minkä vuoksi juutalaiset lähetettiin Auschwitziin tai muihin leireihin.

Tässä yhteydessä Eisenbach mainitsee yllä mainituista kymmenestä kuljetuksesta kolme ensimmäistä. Eisenbachilla ei siis ollut – vaikka tarkasti oli perillä asioista – mitään sellaista tietoa, että kuljetukset olisivat menneet Chelmnoon.

Mattognon mukaan nuo kymmenen kuljetusta menivät työleireille. Hän on tutkinut kuljetusten ikärakennetta, ja niissä on ollut lähes pelkästään työikäisiä.

V Tuhottuja vai pakkosiirrettyjä? Virallisen holokaustihuhun edustajilla ei ole selvää käsitystä siitä, paljonko ihmisiä Chelmnossa olisi tuhottu. Seuraavia lukumääriä on ehdotettu: ”11 000”, ”34 000”, ”54 990”, ”100 000”, ”yli 100 000”, ”150 000”, ”ainakin 152 565”, ”300 000”, ”yli 300 000”, ”ainakin 340 000”, ”349 000”, ”360 000”. Suomen valtio esittää luvun 152 000 - 320 000. [4]

Joka tapauksessa Chelmno todella oli olemassa, ja se oli kauttakulkuleiri juutalaisten siirtämiseksi itään. Siksi siellä on ollut jonkinlainen täidentorjuntalaitos: suihkutilat pakkosiirrettäville ja tilat täiden hävittämiseksi vaatteista ja tavaroista hyönteismyrkyllä, kuumailmalla tai höyryllä. Tämän täidentorjuntasysteemin pohjalta on sitten kehitelty yllä kuvattuja kauhuskenaarioita epämääräisiä tarkoituksia varten. Skenaarioiden seassa vilisevät sanat ”suihkulaitos”, ”lääkäriparakki”, ”riisuutuminen”, ”saippua”, ”pyyhe” ja ”täiden hävittäminen” ja ilmoitus, että pakkosiirrettäviä ollaan kuljettamassa työhön, viittaavat todelliseen alkuperään.

Himmlerille keväällä 1943 laadittu Korherr-raportti (laatijoina Saksan tilastoekspertit) kertoo, että 31.12.1942 mennessä itäisistä maakunnista oli siirretty ”Venäjän itään” - - Warthegaun leirien (Chelmno) kautta 145 301 juutalaista.

Asia on täysin selvä. Lodzin seudulta juutalaisia kerättiin Chelmnoon, jossa heidät puhdistettiin pilkkukuumetta levittävistä täistä (ja mahdollisesti heistä valikoitiin työkykyiset sotateollisuuteen) ja lähetettiin Saksan politiikan mukaisesti kauemmaksi itään.

Reitlingerin mukaan (s. 279 ja s. 101) jotkut pakkosiirrettävät siirrettiin Lublinin alueen työleireihin ja siellä vapautuneihin ghettoihin (joista niissä olleet juutalaiset puolestaan oli ensin siirretty itään), toiset siirrettiin raivaustyöhön Pripjetin suoalueille ja Ukrainassa sijaitsevan Kriwoi Rogin juutalaiseen maataloussiirtokuntaan. Sivulla 265 Reitlinger kuvaa tämän alueen juutalaisia siirtokuntia, joita hän kutsuu myös ”kollektiiveiksi” (kolhooseiksi).

Amerikan juutalaiskongressi julkaisi yhdessä Juutalaisen maailmankongressin kanssa elokuussa 1943 Euroopan juutalaisten kohtaloa käsittelevän tutkimuksen nimeltä ”Hitler’s Ten-Year War on the Jews”, ja sen mukaan Lodzin juutalaiset asutettiin v. 1941-1942 uudelleen eri alueille, lähinnä tekemään työtä Pinskin ja Rokitnon suoalueilla, ellei heitä majoitettu puolalaisten kaupunkien ghettoihin. Elokuussa 1943 suuret juutalaisjärjestöt eivät siis tienneet mitään mistään ”tuhoamisleiristä” Chelmnossa!

VIITTEET

[1] Stéphane Bruchfeld, Paul A. Levine: "Kertokaa siitä lapsillenne - Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945", Opetushallituksen julkaisu, 3 painos, 2008, s. 92, 94.

[2] Emt. (viite 1), s. 81.

[3] Emt. (viite 1), s. 92.

[4] Emt. (viite 1), s. 94.

10.8.2008