Olen laatinut arvostelun Opetushallituksen (OPH) vuonna 2001 julkaisemasta kirjasta ”Kertokaa siitä lapsillenne - Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (alun perin ruotsiksi kirjoittaneet Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine). Käytettävissäni on ollut kirjasta keväällä 2008 julkaistu kolmas painos.
Arvostelu on blogilla useana kirjoituksena, ja kunkin osan sisällysluettelossa ilmoitan vain ko. osaan kuuluvat luvut.
Sisällysluettelo
Luku 19. Auschwitz-Birkenaun ”tuhoamisleiri”
Luku 20. Belzecin ”tuhoamisleiri”
Luku 21. Majdanekin ”tuhoamisleiri”
Luku 19. Auschwitz-Birkenaun ”tuhoamisleiri”
OPH:n kirja sanoo:
(s. 11) 15. helmikuuta 1942. Auschwitziin kuljetetaan ensimmäinen juutalaisryhmä, joka murhataan Zyklon B-kaasulla - - 20. maaliskuuta 1942. Auschwitz-Birkenaussa otetaan käyttöön kaasukammiot - - (s. 13) 22. maaliskuuta – 25. kesäkuuta 1943. Neljä krematoriota kaasukammioineen valmistuu käyttöön Auschwitz-Birkenaussa - - (s. 19) Kuljetus (Auschwitziin 11.9.1942) käsitti kaikkiaan 1000 miestä, naista ja lasta. Perillä heistä 600, näiden joukossa kaikki lapset, vietiin suoraan kaasukammioihin - - (s. 48) Yli 420 000 unkarinjuutalaista karkotettiin 42 päivän aikana suoraan Auschwitz-Birkenauhun. Jopa 12 000 henkeä kaasutettiin hengiltä päivittäin koko maailman silmien edessä - - (s. 72) Ellei suurinta osaa yli miljoonasta Auschwitz-Birkenauhun karkotetusta juutalaisesta olisi kaasutettu hengiltä heti heidän saavuttuaan perille, tästä pienestä paikasta olisi tullut yksi Euroopan suurimmista kaupungeista - - (s. 76) Useimmat heistä (39 tutkimuslapsesta) murhattiin yhdessä 2900 muun mustalaisen kanssa kaasukammioissa elokuun 3. päivän vastaisena yönä 1944 - - (s. 92-93) Pian Auschwitzissa aloitettiin säännölliset joukkokaasutukset Zyklon B:n avulla - - (s. 98) Joukkokaasutukset Auschwitzissa alkoivat vuoden 1941 lopulla. Keväällä 1942 tällainen toiminta siirrettiin Birkenauhun, jonne rakennettiin kaksi tilapäistä kaasukammiota muunnettuihin asuinrakennuksiin. Birkenaun krematoriot valmistuivat keväällä 1943. Unkarin juutalaisten kuljetusten myötä Birkenauhun keväällä ja kesällä 1944 murhaaminen saavutti huippunsa. Tuolloin saattoi saapua kolme-neljä junakuljetusta päivässä tuoden mukanaan 3000 – 3500 ihmistä. Noin joka kymmenes heistä pantiin työhön, muut kaasutettiin. Birkenaun vahvistetut krematoriotkaan eivät kestäneet sellaista painetta. Ruumiita poltettiin sen vuoksi myös maakuopissa. Viimeiset kaasutukset tapahtuivat syksyllä 1944 - - (s. 99 karttapiirros numeroviitteineen) 2. Krematorio 2, jossa oli maanalainen kaasukammio; 3. Krematorio 3, jossa oli maanalainen kaasukammio; 4. Krematorio 4, jossa oli kaasukammio; 5. Krematorio 5, jossa oli kaasukammio ja polttokuoppia - - (kuvateksti sivulla 100) Kuvan yläosassa näkyy kolonna kelvottomiksi katsottuja ihmisiä, enimmäkseen lapsia, naisia ja vanhuksia, matkalla krematorio 2:n kaasukammioon - - (kuvateksti sivulla 101) Riisuutumisen jälkeen he menevät viereiseen kaasukammioon, jonne mahtuu jopa 2000 ihmistä. Jykevät ovet suljetaan, valot sammutetaan ja kammioon päästetään syaanivetyä kehittävät Zyklon B-kiteet. Kaasun poistuulettamisen jälkeen juutalaiset ”Sonderkommandovangit” kuljettavat ruumiit krematoriouuneihin poltettaviksi. Koko tämä prosessi vei usein vain tunnin tai kaksi - - (s. 101) Nämä vanhat, vammaiset ja naiset lapsineen vietiin suoraan kaasukammioihin - - (s. 104) Heidän (Sonderkommandovankien) ”työnsä” oli tyhjentää kaasukammiot - - (kuvateksti sivulla 104) Kaasukammion avaaminen - - (takakansi) Naisia, lapsia ja vanhuksia odottamassa metsikössä, 100 metrin päässä yhdestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin kaasukammiosta. He odottavat riisuutumista. Sen jälkeen he menevät huoneeseen, jossa heidät kaasutetaan hengiltä.
Ovatko pääministeri Lipponen, Opetushallitus ja muut kauhupropagandan levittäjät nyt varmoja, että on tarpeeksi monta kertaa julistettu lapsille, että Auschwitz-Birkenaussa oli kaasukammioita ja että niissä kaasutettiin ihmisiä hengiltä? Eikö muutama kerta olisi vielä mahtunut lisää, vaikka liittämällä kirjaan lisäsivuja?
Auschwitz-Birkenaussa ei ollut murhakaasukammioita. Ne huoneet, joita ”kaasukammioiksi” on väitetty, olivat tavallisia krematorioiden ruumishuoneita. Leirissä riehuneet epidemiat surmasivat suuren määrän ihmisiä, ja hygieniasyistä ruumiit täytyi hävittää tuhkaamalla. Siksi leirin johdon oli pakko rakentaa useita krematorioita. Leirissä kuolleet ihmiset siirrettiin krematorioiden ruumishuoneisiin, joista heitä siirrettiin sitten krematoriouuneihin tuhkattaviksi. Ruumishuoneet olivat osaksi maan alla juuri siitä syystä, että ruumiit saatiin viileisiin tiloihin.
Auschwitz-Birkenaun krematorioiden ruumishuoneiden tehtävän selventämiseksi referoin Carlo Mattognon artikkelia ”The Morgues of the Crematoria at Birkenau in the Light of Documents” (”Birkenaun Kremojen ruumishuoneet dokumenttien valossa”; saks. Die Leichenkeller der Krematorien von Birkena im Lichte der Dokumente). Näitä ruumishuoneita on siis väitetty kaasukammioiksi, joissa olisi murhattu massoittain ihmisiä. Mattognon artikkelin ensimmäisen luvun otsikkona on “The Morgues of the Crematoria at Birkenau within the Framework of ‘special measures for the improvement of hygienic installations’ in Birkenau” ("Birkenaun Kremojen ruumishuoneet osana Birkenaussa toteutettavia ’erityistoimia hygieniaolojen parantamiseksi’").
Vieraillessaan 17.-18.7.1942 Auschwitzissa Himmler päätti laajentaa Birkenaun sotavankileiriä niin, että kapasiteetiksi tulee 200 000 internoitua. Näitä oli tarkoitus käyttää työvoimana sotateollisuudessa Auschwitzin ympäristössä. Laajennusta ryhdyttiin välittömästi suunnittelemaan, ja seuraavina kuukausina suunnitelluksi internoitujen määräksi vakiintui 130 000 – 140 000 (alkuperäisestä 200 000:sta siis tingittiin).
15.9.1942 pidettiin Berliinissä valtakunnanministeri Speerin ja SS-WVHA:n (SS:n taloushallinnollisen keskusviraston) päällikkö Pohlin välinen kokous, mukana myös mm. WVHA:n osasto C:n päällikkö Kammler. Seuraavana päivänä Pohl laati Himmlerille raportin kokouksesta, ja siinä hän totesi mm.:
Valtakunnanministeri prof. Speer on hyväksynyt Auschwitzin parakkileirin laajentamisen koko laajuudessaan ja varannut 13,7 miljoonaa Saksan markkaa Auschwitzin lisärakennusvolyymiä varten. – - Kun tämä lisärakennusohjelma on valmis, Auschwitziin voidaan sijoittaa yhteensä 132 000 miestä – - Kaikki osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, että keskitysleireissä olevaa työvoimaa täytyy tästä lähtien käyttää huippuluokan varustelutehtävissä.
Sitten Pohl kertoo, että aseteollisuudesta on tarkoitus siirtää saksalaisia ja ulkolaisia siviilityöntekijöitä muuhun teollisuuteen ja tilalle sijoitetaan juutalaisia:
Valtakunnanministeri prof. Speer tahtoo tällä tavalla lyhyellä varoitusajalla taata ensi alkuun 50 000 työkykyistä juutalaista suljettuihin olemassa oleviin teollisuuslaitoksiin, joissa on majoitusmahdollisuus. Tähän tarkoitukseen tarvittavan työvoiman me valikoimme ensi sijassa Auschwitzissa itään menevästä ihmisvirrasta (aus der Ostwanderung), etteivät olemassa olevien teollisuuslaitostemme tuotanto ja rakentaminen häiriintyisi jatkuvasti vaihtuvan työvoiman vuoksi. Itään meneviksi määrättyjen työkykyisten juutalaisten täytyy siis keskeyttää matkansa ja tehdä sotateollisuustyötä.Nuo ”itään menijät” olivat niitä, joita pakkosiirrettiin itään. Yllä olevan sitaatin viimeinen lause tarkoittaa sitä, että ne, jotka eivät olleet työkykyisiä, jatkoivat matkaansa itään. Kammler ilmoitti vielä samana päivänä (15.9.1942) rakennushallituksen edustajalle kokouksessa tehdyistä päätöksistä ja kutsui päätettyjä toimia ”Auschwitzin keskitysleirin erikoisrakennustehtäviksi.” Keskitysleirin laajennukseen oli varattu aikaa 50 viikkoa. Lokakuussa 1942 Birkenaun rakennusprojektin nimeksi vakiintui ”Erikoistoimenpiteen toteuttaminen” (”Durchführung der Sonderbehandlung”), jolla ilmaistiin leirin uusi funktio (työvoiman tarjonta).
Mutta tammikuun alussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli vain vajaat 30 000 internoitua. Syynä oli kauhea pilkkukuume-epidemia, joka oli alkanut heinäkuussa 1942 ja joka tappoi ajoittain satoja ihmisiä päivässä. Pääsyynä epidemiaan ja sen leviämiseen olivat riittämättömät hygienia- ja saniteettiolot Birkenaussa (pilkkukuume levisi täiden välityksellä). Huhtikuussakaan internoituja ei ollut kuin 53 000.
Koska leiriin tuotiin koko ajan lisää vankeja ja koska leirissä raivosi tuhoisa epidemia, hygieniaoloja pyrittiin parantamaan rakentamalla lisää krematorioita, joissa infektoituneet ruumiit voitiin turvallisesti hävittää. Alkuun leiriin oli suunniteltu vain yksi krematorio. Kun Himmler oli heinäkuussa 1942 päättänyt leirin laajentamisesta, Auschwitzin päärakennusviraston päällikkö Bischoff kirjoitti 3.8.1942 kirjeen WVHA:n päärakennustarkastusvirastolle ja totesi siinä mm.:
Lisäksi päätettiin uuden krematorion paikka karanteenileirin vierestä.
Tuolloin siis tiedettiin vain yhdestä krematoriosta.
Mattogno mainitsee aliluutnantti Ertlin 21.8.1942 laatiman muistion Topf & Söhne -yhtiön pääinsinööri Kurt Prüferin vierailusta Auschwitziin 19.8.1942, ja siitä käy ilmi, ettei päätöstä Krema III:n rakentamisesta oltu vielä tehty (huom. Krema I tarkoittaa Auschwitzin pääleirin krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, Krema II tarkoittaa vastaavasti tuota Birkenaun leirin ensimmäistä krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, ja Krema III tuota tulossa olevaa Birkenaun toista krematoriorakennusta; lisäksi Birkenauhun rakennettiin kolmas ja neljäs krematoriorakennus, Kremat IV ja V).
Mutta täit jatkoivat ilkitöitään. Pilkkukuume-epidemia oli pahimmillaan elokuussa 1942, jolloin 8600 internoitua kuoli (heinäkuussa kuoli 4400). Ensimmäinen tiedossa oleva merkintä kolmen muun krematorion rakentamisesta on 14.8.1942 laadittu piirros 1678 Kremoista IV ja V. Tuona ajankohtana keskimäärin 190 internoitua kuoli joka päivä. Mitä olisikaan tapahtunut, jos leirissä olisi ollut suunnitellut 200 000 internoitua (tuolloin lukumäärä oli hieman yli 20 000)! Syy krematorioiden rakentamiseen oli huoli hygienia- ja saniteettioloista, ei ”kansanmurhan” suunnittelu.
Epidemia jatkui, ja keväällä 1943 Birkenaussa oli vain yksi krematorio, 31.3.1943 valmistunut Krema II (ruumiita ei voitu haudata, koska Birkenau oli suoalueella ja korkealla oleva pohjavesi olisi saastunut). Työvoimaa tarvittiin, ja kulkutaudit oli saatava kuriin. 7.5.1943 SS-WVHA:n rakennusosaston päällikkö Kammler tapasi Auschwitzin johdon (mukana mm. leirin päällikkö Höss, varuskunnan hallintopäällikkö Möckel, päärakennusviraston päällikkö Bischoff, varuskunnan lääkäri Wirths). Kaksi päivää myöhemmin Bischoff laati muistion kokouksessa käsitellyistä asioista. Lääkäri Wirthsin osuutta hän kuvaa näin:
Varuskunnan lääkäri esitti yleisen kuvauksen tilanteesta ja sanoi, että käymälöiden huonon kunnon, riittämättömän viemäriverkoston, sairasosastojen puutteen ja potilaille tarkoitettujen käymälöiden puutteen sekä riittämättömien pesu-, suihku- ja täidentorjuntamahdollisuuksien vuoksi internoitujen terveyden ylläpitäminen ja samalla niiden tärkeiden tehtävien suorittaminen, jotka heille on annettu, näyttää kyseenalaiselta. Jotta sotavankileirin olot saataisiin paremmiksi, hän ehdottaa, että käymälät varustetaan istuimilla ja kansilla ja että viemäriverkoston toistuvien häiriöiden vuoksi kaivetaan joukko vierekkäisiä kuoppia, jotka tyhjennetään aika ajoin ja sisältö siirretään maanviljelyksen käyttöön.
Tässä asiassa keskusrakennusviraston päällikkö suosittelee sulkuportin rakentamista viemäriverkoston yläpuolelle ja käymälöiden huuhtomista painevedellä. Hän vastustaa kuoppia, koska korkealla oleva pohjavesi johtaa pohjaveden saastumiseen ja koska kuoppien eristäminen pohjavedestä altailla on vaikeaa eikä sellaista voida suorittaa tällä hetkellä. Arvioidusta makkilannan (käymälän ulosteen) määrästä voidaan vetää se johtopäätös, ettei tätä materiaalia voida lainkaan hävittää leirin lähistöllä. Päävaikeudet voidaan voittaa vain muuttamalla viemäriverkosto putkiverkostoksi, jossa on pumppuasema, mutta valitettavasti tätä varten ei ole tarvikkeita. - -
Varuskunnan lääkäri sanoi, että parakkeja on riittämättömässä määrin muutettu sairasosastoiksi. Hän kritisoi sitä, että sveitsiläisistä parakeista puuttuu valo ja vesi. Lisäksi parakkeja on liian vähän, joten on tutkittava mahdollisuuksia rakentaa lisää parakkeja tälle sairaala-alueelle. Lähemmin tarkasteltuna puutteet näyttävät aina olevan alussa mainittujen vaikeuksien keskinäistä vaikutusta; on välttämätöntä ottaa nämä asiat erilleen muista rakentamiskysymyksistä ja tehdä erityisratkaisu.
Jotta sotavankileiriin (siis Birkenauhun) saataisiin pysyvä ratkaisu täiden torjumiseksi, varuskunnan lääkäri ehdotti, että luotaisiin jokaiselle rakennusprojektin osa-alueelle (yhteensä kymmenelle) täydellinen täidentuhoamislaitteisto, jonka yhteydessä on mahdollisuus peseytyä. Toisaalta keskusrakennusviraston päällikkö huomautti, että sotavankileirin suuri täidentuhoamisyksikkö (keskussauna) on jo rakenteilla, ja se pitäisi saada valmiiksi ensin. Ellei pätevien työntekijöiden saamisessa ilmene lisävaikeuksia, tämän pitäisi tapahtua elokuussa. SS-majuri Bischoff ei kyennyt ilmoittamaan tarkkaa ajankohtaa. Väliaikaisratkaisuksi sitä ennen kenraalimajuri (Kammler) toimittaa, ottamalla lainan, uuden lyhytaalto-täidentorjuntajunan.
Tällaisista asioista – leirin olojen parantamisesta ja internoitujen henkien pelastamisesta – siis Auschwitzin johto keskusteli, ei lainkaan ”kansanmurhasta”! Keskellä epätoivoista sotaa saksalaiset pyrkivät kaikin tavoin ponnistelemaan juutalaisten ja muiden henkien pelastamiseksi! Kuinka äärimmäisiä ponnisteluita pelastaa ihmishenkiä voidaan kutsua ”kansanmurhaksi”! Saksalaiset kehittivät keskellä sotaa jopa lyhytaaltokaapit täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista näiden henkien pelastamiseksi!
Paluumatkallaan Berliiniin Kammler lähetti Bischoffille (varmuuden vuoksi) kaksi sähkettä, joissa hän pyysi Bischoffia saapumaan luokseen Berliiniin 10.5.1943 mukanaan kaikki dokumentit, suunnitelmat ja materiaaliset kontingentit, jotka koskevat ”200 000 hengen sotavankileirin vesi- ja viemärihuoltoa.” Tästä alkoi laaja ohjelma Birkenaun saniteettiolojen parantamiseksi, ja tätä ohjelmaa kutsuttiin eri dokumenteissa ”pikaohjelmaksi” (”Sofortprogramm”), ”erikoistoimenpiteeksi” (”Sondermassnahme”), ”erikoisohjelmaksi” (”Sonderprogramm”), ”erikoisrakennustoimenpiteiksi” (”Sonderbaumassnahmen”) ja ”erikoistoimeksi” (”Sonderaktion”). Propagandatahot kutsuvat sitä ”kansanmurhaksi.”
Krematoriot sisältyivät alusta lähtien tähän ”erikoisohjelmaan”, jonka tarkoituksena oli parantaa Birkenaun leirin oloja. 13.5.1943 Bichoff kirjoitti raportin, jossa hän jakoi tehtävät ”Auschwitzin sotavankileirin pikaohjelmassa”. Jokainen keskusrakennusviraston upseeri, aliupseeri ja siviilityöntekijä sai erityisen tehtävän tässä ohjelmassa.
Siviilityöntekijä Jährling sai seuraavan tehtävän:
Siviilityöntekijä Jährlingin on suoritettava lämmittimien ja kuumavesikattiloiden asentaminen pesuparakkeihin sekä suihkujen asentaminen Krema III:n riisumishuoneeseen - - SS-WVHA toimittaa OT-piirustukset täidentuhoamisuuneja varten (OT = Organisation Todt, Saksan kansallinen rakennusorganisaatio).
15.5.1943 Bischoff lähetti Topf-organisaatiolle seuraavan sähkeen:
Kiireellinen sähke! Tuokaa mukananne maanantaina arvioitu projekti kuuman veden toimittamisesta 100 suihkulle. Kuumennuskäämien tai kuumavesikattiloiden asennus rakenteilla olevaan Krema III:n jätteidenpolttouuniin tai savutorveen korkeiden poistokaasulämpötilojen hyödyntämiseksi. Uunin korkeuden nostaminen on mahdollista suuren reservitankin sijoittamiseksi. Antakaa Prüferille mukaan asiaa koskevat piirustukset maanantaina 17.5.
16.5.1943 Bischoff lähetti Kammlerille raportin tämän määräämän erikoisohjelman toteuttamisesta, ja siinä Bischoff sanoo:
Täidentuhoamislaitteistot. Täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista jokainen BA II:n (BA = Bauabschnitt, rakennuslohko; Birkenau oli jaettu kolmeen rakennuslohkoon) alalohko saa oman OT-täidentuhoamisyksikön. Sen varmistamiseksi, että internoidut itse puhdistetaan virheettömästi täistä, kaksi jo olemassa olevaa BA I:n suihkulaitosta (rakennukset BW5a ja BW5b; BW = Bauwerk, rakennus) varustetaan lämmittimillä ja kuumavesikattiloilla lämpimän veden saamiseksi jo olemassa oleviin suihkuihin. Lisäksi suunnitteilla on asentaa kuumennuskäämit Krema III:n jätteenpolttouuniin, jotta niiden avulla saataisiin vettä suihkutiloihin, jotka rakennetaan Krema III:n kellariin. Näiden yksiköiden suunnittelusta on käyty neuvotteluita erfurtilaisen Topf & Söhne-yhtiön kanssa.
Suunnitelma rakentaa suihkut Krema III:n kellariin (siis yhteen näistä holokaustitahojen ”kaasukammioista”) laajenivat heti koskemaan myös Krema II:ta (jossa sijaitsi holokaustitahojen toinen ”kaasukammio”). Esimerkiksi 5.6.1943 Topf-yhtiö lähetti Auschwitzin keskusrakennusvirastolla sähkeen, jossa viitteenä ja otsikkona oli ”Krematorium II und III Müll-Verbrennungs-Ofen” (”Kremojen II ja III jätteenpolttouunit”). Sähkeessä luki:
Ohessa piirros D 60446 kuumavesikattiloiden liittämisestä jätteenpolttouuneihin. Piirros on lähetetty myös työmestarillemme Wilh. Kochille. Mikäli hyväksytte työn toteuttamisen tämän piirustuksen mukaisesti, olkaa hyvä ja ilmoittakaa siitä Kochille.
Se, että tämä projekti laajeni koskemaan myös Krema II:ta – ”pääkaasukammiota” – käy ilmi myös päärakennusvirastolle toimitetusta kysymyslomakkeesta, johon Bischoff antoi kesäkuussa 1943 seuraavanlaisia vastauksia: Ensimmäisten kysymysten vastauksissa Bischoff ilmoittaa, että Kremoissa II-V oli 18 uunia ja niissä yhteensä 46 tuhkauskammiota, ne oli rakentanut Topf-yhtiö vuosina 1942 ja 1943, ne toimivat kivihiilellä, ne olivat kaikki kiinteitä, niissä oli 6 savupiippua. Kysymykseen, käytetäänkö poistokaasuja hyväksi, Bischoff vastaa: ”On suunniteltu, mutta ei toteutettu”, ja seuraavaan kysymykseen ”Jos käytetään, mihin tarkoitukseen” hän vastaa: ”Kremojen II ja III suihkuihin”.
Kremaan III (ja Kremaan II) suunnitellut sata suihkua eivät olleet tarkoitetut krematorion henkilökunnalle, sillä siihen aikaan vain 54 suihkua (toteutettiin 50) oli suunniteltu keskussaunaan (valmistui tammikuussa 1944), joka oli koko leirille tarkoitettu syöpäläis- ja täidentorjuntalaitos (käy ilmi Bischoffin kirjeestä 4.6.1943 SS-WVHA:n osaston C/I päällikölle).
24.6.1943 Krema III valmistui ja se luovutettiin komendanttiviraston rakennushallinnolle. Tällöin kellarin luovutusinventaariossa mainitaan ruumishuone 1:ssä olevat 14 suihkua, jotka liittyvät yllä mainittuun suihkuprojektiin. Koska suihkuprojekti alkoi vasta toukokuussa 1943, Krema II:n kellarin luovutusinventaariossa ei mainita suihkuja, sillä Krema II luovutettiin jo 31.3.1943. Tietenkin nuo 14 suihkua ovat voineet palvella vain henkilökuntaa.
Voidaan siis todeta, että alun perin suunniteltiin sataa suihkua Kreman III (ja II) ruumishuoneeseen 2, mutta lopulta asennettiin 14 suihkua Kreman III (ja joitakin ehkä Kreman II) ruumishuoneeseen 1. Väitetyt ”valesuihkut” ovat aitoja.
[Mainittakoon tässä myös eräs kuriositeetti, jonka Germar Rudolf mainitsee kirjansa The Rudolf Report sivulla 78: Täidentorjuntaparakin 5b täidentorjuntahuoneen kattoon on kiinnitetty puulankkuja ja niihin suihkuja putkineen, joita ei ole yhdistetty mihinkään; putkisto päättyy ylhäällä talon päädyssä olevaan tuuletusaukkoon, ja ne on voitu asentaa sinne vasta kun sinne sijoitetut ventilaattorit on poistettu. Parakissa 5b toki oli suihkut, mutta aivan eri huoneessa, suihkuhuoneessa. Nämä suihkut on riisuttu pois. Mikään saksalainen dokumentti tai piirros ei osoita, että näitä täidentorjuntahuoneen suihkuja olisi ollut saksalaisten aikana; ne on siis asetettu sinne sodan jälkeen tuntematonta tarkoitusta varten].
Alkuperäinen suunnitelma jätettiin siis toteuttamatta. Syitä oli kaksi: Ensinnäkin sekä rakennukseen 5a että rakennukseen 5b (olivat täidentorjuntayksikköjä) asennettiin 50 suihkua. Asennus oli alkanut toukokuun 1943 lopulla, kuten käy ilmi Bischoffin rakentamisraportista 30.5.1943, joka koski ”sotavankileirin erikoistoimia”:
Asennustyöt kuuman veden saamiseksi aloitettiin kahdessa täidentorjuntaparakissa (internoitujen suihkutiloissa).
13.7.1943 molemmat suihkulaitokset olivat jo toiminnassa, sillä Bischoff ilmoitti tilanneraportissaan:
Lämpimän veden toimitus kahteen täidentorjuntaparakkiin rakennuslohkolla I on alkanut.
Samalla myös keskussaunan rakennustyöt etenivät; suunniteltu valmistumisaika oli syyskuu 1943, mutta se saatiin osittaiseen toimintaan vasta joulukuussa 1943 ja täyteen toimintaan tammikuussa 1944. Yllä mainittujen kahden täidentorjuntaparakin suihkutilojen ja tulevien keskussaunan suihkutilojen vuoksi ei ollut enää tarpeen jatkaa suihkujen asentamista Kremojen II ja III kellareihin.
Topf-yhtiön luettelossa 13.4.1943 lukee:
Kaksi Topfin täidentorjuntauunia Auschwitzin sotavankileirin Krema II:een.
On olemassa myös Vedag-yhtiön lasku 28.6.1943, otsakkeena ”Auschwitz-Krematorium”, joka koskee täidentorjuntalaitoksessa tehtyjä tiivistystöitä. Tiedetään, että nuo kaksi ”Topfin täidentorjuntauunia” oli tilattu Topfilta 11.2.1943 (tilaus nro 148) rakennukseen 32, siis keskussaunaan. On olemassa myös ”yksityinen lasku” Vedag-yhtiöltä, jossa päivämäärä ja teksti ovat samat kuin yllä mainitussa mutta jossa viitataan BW32:een, siis keskussaunaan (eikä ”Auschwitz-Krematoriumiin”). Näistä dokumenteista näkyy, että krematorioita käytettiin hygieniatarkoituksiin. Ajatus oli, että Kreman II kellaritiloihin asennetaan jopa täidentorjuntakaapit, mutta ne sijoitettiin sitten kuitenkin keskussaunaan.
Koska hygieniatilojen ja -laitteiden rakentaminen Birkenaun Kremoihin on asiakirjojen valossa kiistämätön tosiasia ja koska näissä tiloissa yhtaikaa ei voitu harjoittaa sekä terveydestä huolehtimista että tappamista, ajatus, että Birkenaun Kremoissa olisi tuhottu ihmisiä, on kumottu.
Mattognon artikkelin toisen luvun otsikkona on ”The Use of the Morgues of the Crematoria at Birkenau in 1943-1944” (Birkenaun Kremojen ruumishuoneiden käyttö 1943-1944). Aluksi Mattogno ottaa esiin leirin lääkäri kapteeni Wirthsiä koskevia dokumentteja.
20.3.1943 Auschwitzin varuskuntalääkäri Wirths kirjoitti leirin komentajalle kirjeen, joka koski internoiduille tarkoitettujen sairaalatilojen lisäämistä, ja siinä hän toteaa:
Ruumiiden kuljettamiseksi internoitujen sairaalasta krematorioon on hankittava kahdet katetut rattaat, joissa kummassakin voidaan kuljettaa 50 ruumista.
Wirths viittaa Krema II:een, joka oli otettu osittaiseen käyttöön helmikuun 20. päivänä (lopullinen valmistuminen ja luovutus tapahtui 31.3.1943).
20.7.1943 Wirths kirjoittaa päärakennusvirastolle:
Niissä rakennuslohko II:n osissa, jotka on jo otettu käyttöön, ei ole vielä betonisia tai tiilisiä ruumiiden säilytystiloja; on tärkeää saada sellaiset pikaisesti. Puisiin vajoihin, joita tällä hetkellä käytetään tähän tarkoitukseen, rotat pääsevät helposti; miltei jokaisessa ruumiissa, joka sieltä haetaan pois, on jälkiä rottien hyökkäyksistä. Ruumiit vetävät voimakkaasti rottia puoleensa ja ne lisääntyvät nopeasti, mikä tekee kaikki kontrollitoimet käytännössä hyödyttömiksi. Rotan kirppu on ruton kantaja. Yksikin ruttotapaus saattaa johtaa vakaviin seuraamuksiin, jotka koskevat sekä meidän miehiämme että Auschwitzin keskitysleirin internoituja. Tämä voidaan välttää vain niin, että ruumiita säilytetään hygieenisesti tyydyttävällä tavalla ja samalla ryhdytään voimaperäisiin toimiin rottia vastaan. Sen vuoksi SS-varuskuntalääkäri pyytää kiireellisesti, että välittömästi rakennetaan tarpeelliset ruumiidensäilytystilat, vaikkapa vain yksinkertaisia keinoja käyttämällä.
Mainitut puiset vajat, joita silloin käytettiin, olivat muuten budjetti- ja rakennuskeskusviraston direktiivien mukaisia. 31.7.1943 eversti tri Mrugowski, Wirths ja Bischoff keskustelivat asiasta, ja 4.8.1943 Bischoff ilmoitti Wirthsille kirjeitse, että Wirthsin pyytämiä ruumishuoneita ei rakenneta. Sitten kirjeessä lukee:
SS-eversti Mrugowski on määrännyt keskusteluiden aikana, että ruumiit on kuljetettava pois kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja ne on vietävä krematorioiden ruumishuoneisiin; tällä tavalla erillisten ruumishuoneiden rakentaminen yksittäisille aluelohkoille voidaan välttää.
Alkuvuodesta 1944 varuskuntalääkäri onnistui saamaan yhden tiilisen ruumisvajan rakennetuksi. Kuitenkin vielä toukokuussa 1944 Wirths palasi vaatimukseensa saada tiivis ruumishuone Birkenaun rakennuslohkolle II. Hän kääntyi Bischoffin puoleen, josta oli tällä välin tullut SS:n rakennustarkastusviraston päällikkö Sleesiaan. Bischoff antoi Wirthsin pyynnön tiedoksi uudelle Auschwitzin päärakennusviraston päällikölle Jothannille 15.5.1944 lähettämällään kirjeellä. Hän sanoo siinä:
SS-varuskuntalääkäri on pyytänyt, että Auschwitzin keskitysleiri II:n rakennuslohkolle II rakennetaan tiivis ruumishuone. Auschwitzin päärakennusvirasto määrätään laatimaan rakennussuunnitelma yhdessä Auschwitzin paikallisen hallinnon kanssa ja hankkimaan viipymättä tarpeelliset rakennustarviketarjoukset ja GB:n rakennuslupa (GB = Generalbevollmächtigter für die Regelung der Bauwirtschaft, rakennustalouden valvonnan yleisvaltuutettu, siis Albert Speer). Perusteluksi on liitettävä mukaan oheinen kopio SS-WVHA:n kirjeestä 12.5.1944. Koska rakennushankkeella on kiire, työt voidaan aloittaa heti.
22.5.1944 Auschwitzissa pidettiin kokous, jossa olivat mukana Höss, Bischoff, Baer (Auschwitz I:n päällikkö 11.5.1944 alkaen) ja Jothann. Jothann laati kokouksesta 23.5.1944 muistion, ja siinä sanotaan:
Kokous kutsuttiin koolle sen määrittämiseksi, mihin paikkaan ja minkä kokoisina pyydetyt ruumishuoneet rakennetaan. Kävi ilmi, että niiden liittäminen nykyiseen asemakaavaan on ongelmallista. Jos ruumishuoneiden rakentamiselle täytyy saada tilaa, ainakin osa käymälä- tai pesuparakeista täytyy purkaa. Nykyisessä tilanteessa on kuitenkin vaikea tulla toimeen ilman niitä. Everstiluutnantti Höss viittaa siihen, että nykyisen ohjeen mukaisesti ruumiit on haettava pois joka päivä aamuisin siihen tarkoitukseen varattujen kuorma-autojen avulla; jos tätä ohjetta noudatetaan, ruumiiden määrä ei voi nousta ja sen takia ei ole välttämätöntä rakentaa mainittuja ruumishuoneita. Höss vaatii tämän mukaisesti, että ko. ruumishuoneita ei rakenneta.
Wirths ei kuitenkaan pysähdy tähän, ja 25.5.1944 hän kirjoittaa Hössille:
Heinäkuun 20. päivänä 1943 annoin Auschwitzin päärakennusvirastolle tiedoksi, että Auschwitz II:n naisten leirissä ja rakennuslohko II:n leireissä ei ole vielä betoni- tai tiiliruumishuoneita ja että niiden rakentaminen on pikaisesti tarpeen, koska käytössä olevat puuvajat ovat täysin epäsopivia ruumiiden säilyttämiseen epidemiavaaran vuoksi ja koska rotat pääsevät tulemaan niihin. Virheellisesti säilytetyt ruumiit houkuttelevat aina rottia. Auschwitz II:n leirien sairasosastoilla kertyy päivittäin ruumiita tietty määrä. Vaikka niiden kuljetus krematorioihin on järjestetty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin, tapahtuu kuitenkin, että kulkuneuvojen tai polttoaineen puuttumisen vuoksi ruumiista ei huolehdita 24 tuntiin. Hygieniasyistä ja epidemioiden ehkäisemiseksi jokaisessa sairaalassa on ruumishuone ruumiiden lyhytaikaista säilytystä varten sitä mukaa kuin niitä kertyy. Normaalisti yleisissä sairaaloissa sairasvuoteiden määrä ei ylitä 500:aa, mutta internoiduille tarkoitetuilla sairasosastoilla sairasvuoteiden määrä nousee keskimäärin 3000 – 4000:een. Mielestäni on sen vuoksi täysin selvää, että lukuisille ruumiille täytyy olla käytössä asianmukainen säilytystila. 20.7.1943 ja kaikissa sitä ennen Auschwitzin päärakennusvirastolle osoittamissani kirjeissä olen pyytänyt vain ruumishuoneiden varaamista, en koskaan nimenomaan sitä varten rakennettavia rakennuksia tai vajoja, ja pyydän, että ryhdytään toimiin sellaisten ruumishuoneiden saamiseksi, koska ne ovat välttämättömiä. Muuten minun on pakko kääntyä esimiesteni puoleen, ettei nykyinen epähygieeninen ruumiiden säilytys vakavalla tavalla vaarantaisi koko leiriä tartuntatauti-hygieenisessä suhteessa. Liitän oheen luonnoksen, joka kuvaa ruumishuonetta. Sellaisia huoneita tarvitaan pikaisesti internoitujen sairasosastolla naisten leirissä ja rakennuslohkon II alaleireissä a, b, e ja f.
Vaikka kirje oli osoitettu leirin komentajalle, sen sisältö kuului myös päärakennusviraston päällikölle Jothannille. Tämä kirjoitti 12.6.1944 kirjeen Sleesian rakennustarkastusvirastolle ja liitti mukaan oman 23.5.1944 laatimansa muistion (jälkikäteispäiväys 30.5.1944) ja tohtori Wirthsin kirjeen 15.5.1944 ja luonnoksen 25.5.1944. Jothann ilmoitti olevansa valmis välittömästi rakennuttamaan pyydetyt ruumishuoneet, jos hän saisi sen hyväksynnän.
Artikkelissaan Mattogno siirtyy sitten arvioimaan yllä esittämiään dokumentteja. Hän toteaa, että dokumentit kumoavat täydellisesti väitteet, että Birkenaun krematorioissa suoritetuilla muutoksilla olisi ollut rikollinen tarkoitus. Mikään ei viittaa krematorioiden rikolliseen käyttöön. Sellainen olisi suuresti lisännyt niitä hygienia- ja saniteettiongelmia, joista leirin lääkäri puhuu.
Dokumentit osoittavat päivänselvästi, että kaikkien krematorioiden ruumishuoneet olivat käytettävissä ruumiiden säilyttämistä varten kaikkina aikoina ja ilman varauksia. Ruumishuoneiden pääasiallinen funktio oli juuri se, mikä niiden funktio onkin: ruumishuoneina toimiminen. Wirths lähetti yllä siteeratun kirjeensä siitä, että on järjestettävä kahdet kärryt ruumiiden kuljettamiseksi sairaalasta krematorioon, samana päivänä (20.3.1943), jolloin ko. Kreman ruumishuoneessa on väitetty kaasutetun kuoliaaksi 2191 Kreikan juutalaista, joiden polttaminen olisi kestänyt viikon!
Ensimmäisen kaasutuksen (uhreja sanottu olleen 1492) on väitetty tapahtuneen 14.3.1943, ja näiden polttaminen olisi päättynyt vasta 19.3. ja tehnyt niin ollen mahdottomaksi väitetyn toisen kaasutuksen, jonka on sanottu tapahtuneen 16.3., koska tuolloin ruumishuoneessa (väitetyssä ”kaasukammiossa”) olisi ollut vielä 900 ruumista. Tohtori Wirths sen sijaan on huolissaan vain todellisesti kuolleista ja vaatii kärryjä ruumiiden kuljettamiseksi pois sairaalasta krematorioon.
Tohtori Mrugowski antoi 31.7.1943 määräyksen kuljettaa ruumiit krematorioiden ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Tämä määräys koski kaikkia krematorioita! Ne olivat kaikki koko ajan käytettävissä!
Samana päivänä, jolloin Mrugowski antoi määräyksensä, valmisteltiin 28 000 juutalaisen kuljettamista Auschwitziin Bendsburgin ja Sosnowitzin ghetoista, ja jos tällainen määrä olisi kaasutettu kuoliaaksi, heidän polttamisensa olisi kestänyt aina elokuun 12. päivään asti! Mrugowski oli SS:n hygieniainstituutin päällikkö ja olisi varmasti ollut tietoinen tällaisista valmisteluista.
Niinpä se todistettu (ja täysin normaali) tosiasia, että ruumiita kuljetettiin Kremojen ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, kumoaa täydellisesti väitteen, että näissä Kremoissa olisi tapahtunut joukkomurhia. Yllä havaittiin, että 22.5.1944 leirin komentaja Höss puhuu voimassa olevasta määräyksestä kuljettaa ruumiit pois joka aamu. Wirths sanoo tarkemmin vielä 25.5.1944, että ruumiita oli määrätty kuljetettavaksi krematorioihin kahdesti päivässä. Siis vielä toukokuun lopussa 1944 tuo määräys oli voimassa.
Ja juuri tuolloin, toukokuun jälkipuoliskolla 1944, on sanottu alkaneen Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin. Ensimmäisen kuljetuksen sanotaan saapuneen Auschwitziin 17.5.1944, ja 22.5.1944, päivänä, jolloin yllä mainittu kokous pidettiin, yli 62 000 Unkarin juutalaista olisi jo saapunut leiriin. Näistä 41 000:n on väitetty tulleen kaasutetuksi, ja tällöin Birkenaun Kremat muka olisivat käyneet riittämättömiksi, niin että ruumiita täytyi polttaa kuopissakin. Tällöin Birkenaun Kremat olisivat olleet pysyvästi täynnä uhreja, mutta kuinka Höss sitten olisi muistuttanut määräyksestä kuljettaa niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiit, jotka kuolivat leirissä, kahdesti päivässä Kremoihin? Tämä, että ruumiita tuli kuljettaa kahdesti päivässä Kremoihin, kumoaa sen, että Unkarin juutalaisia olisi kaasutettu niissä.
Artikkelinsa kolmannessa luvussa Mattogno puhuu Birkenaun Krema II:n riisumishuoneesta. Luvun otsikkona on ”The Undressing Room of Crematorium II at Birkenau: Origin and Funktion” (”Birkenaun Krema II:n riisumishuone: alkuperä ja tehtävä”). “Riisumishuoneella” viitataan Krema II:n (tai Krema III:n) ruumishuoneeseen 2, ruumishuone 1:hän on väitetty “kaasukammio”.
Edellä mainitussa raportissaan (13.5.1943), joka koskee siviilityöntekijä Jährlingille annettuja tehtäviä, Bischoff puhuu ”suihkujen asentamisesta Krema III:n riisumishuoneeseen”. Ensimmäisen kerran sana ”riisumishuone” esiintyy Bischoffin Topf-firmalle 6.3.1943 lähettämässä kirjeessä (koskee Krema II:n ”riisumistilaan” suunniteltuja ilmanpoistolaitteistojen muutoksia). Mihin tämä nimitys ”riisumishuone” viittaa?
21.1.1943 varuskuntalääkäri kirjoitti leirin komentajalle:
1) Auschwitzin SS-varuskuntalääkäri pyytää, että Birkenaun uuteen krematoriorakennukseen suunniteltu ruumiinavaushuone jaetaan väliseinällä kahteen samansuuruiseen huoneeseen ja että ensimmäiseen niistä asennetaan yksi tai kaksi pesuallasta, koska sitä on tarkoitus käyttää varsinaisena ruumiinavaushuoneena, kun taas toista huonetta tarvitaan anatomisten näytteiden valmistamiseen, asiakirjojen, kirjoitusvälineiden ja kirjojen säilyttämiseen, värjättyjen kudosleikkeiden valmistamiseen ja mikroskoopin kanssa työskentelyyn, 2) Lisäksi pyydetään, että kellaritiloihin varataan riisumistila (Auskleideraum).
Päätöksen siitä, että Kremaan luodaan ”riisumishuone”, teki siis varuskuntalääkäri, ei leirin päällikkö (Höss) tai päärakennusviraston päällikkö (Bischoff). Hygieniaa ja saniteettioloja koskevissa asioissa ja oikeuslääketieteellisissä asioissa Krema oli varuskuntalääkärin alaisuudessa. Holokaustitahot ovat väittäneet, että päätös ”riisumishuoneen” ja ”kaasukammion” perustamisesta tehtiin 19.12.1942, jolloin päätettiin siirtää kellarin sisäänkäynti kadun puolelle (Birkenaun Kremat II ja III rakennettiin alun perin Auschwitzin pääleiriin aiotun uuden Kreman piirustusten pohjalta, ja siksi tuli tällainenkin ”virhe”, sisäänkäynti väärällä puolella). Varuskuntalääkäri ei kuitenkaan tiedä tällaisesta ”riisumishuoneesta” mitään 21.1.1943!
15.2.1943 Birkenaun rakennusviraston päällikkö Janisch vastasi kohtaan 1:
Asiaa on lähdetty viemään eteenpäin,
ja kohtaan 2:
Riisumista varten kellarin sisäänkäynnin eteen on pystytetty talliparakki.
Mihin ”riisumishuonetta” tarvittiin krematoriossa? Ja miksi siihen tarkoitukseen pystytettiin talliparakki? Tällainen parakki todella näkyy joissakin tilannekartoissa, esimerkiksi 20.3.1943 laaditussa kartassa.
Asian takana on koko ajan varuskuntalääkäri. Kuten aiemmin esitetystä käy ilmi, hän oli huolissaan niistä huonoista hygieenisistä oloista, joissa internoitujen ruumiita pidettiin, koska ei ollut riittävän hyviä ja tiiviitä ruumishuoneita. Huono tilanne oli ollut olemassa jo tammikuussa, jolloin hän yllä mainitun kirjeensä laati. Siksi hän tahtoi varastoida ruumiit hygieenisesti turvallisempaan paikkaan, ja paras paikka selvästikin oli Krema II:n kaksi ruumishuonetta, jotka olivat tulossa valmiiksi. Tammikuun 21. päivänä hän siis pyysi ”riisumishuonetta” näille ruumiille Kreman kellaritiloissa. Bischoff vastasi 29.1.1943, että ruumiita ei voitu pitää ruumishuone 2:ssa, mutta tästä ei ole haittaa, koska ne voidaan sijoittaa ”kaasutuskellariin” (Vergasungskeller). Reilu kaksi viikkoa myöhemmin (15.2.1943) Janisch ilmoitti varuskuntalääkärille, että talliparakki on pystytetty kellarin sisäänkäynnin eteen leirin ruumiiden riisumista varten. Tämä parakki on siis pystytetty tammikuun 21. päivän ja helmikuun 15. päivän välillä. Parakkiin ei liity mitään rikollista, vaikka holokaustitahot ovat niin väittäneet (että niissä olisi riisuttu juutalaiset ennen ”kaasuttamista”, koska sisäänkäynti ruumishuone 2:een ei ollut vielä valmis).
Krematorio saatiin toimintakuntoon 20.2.1943. Tuolloin ruumishuone 1:een ei oltu asennettu vielä tuuletusta, ja krematorioon tuli ruumiita jo ennen kuin tätä huonetta edes teoreettisesti olisi voitu käyttää ihmisiä tuhoavana kaasukammiona.
Miksi sitten oven edessä olevaa parakkia tarvittiin lainkaan? Vastaus on yksinkertainen: Tammikuussa 1943 ruumishuone 2 ei ollut siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää. Bischoff raportoi Kammlerille 23.1.1943:
Kellari II. Betonikatto valmis (betonilaudoituksen poisto riippuvainen sääoloista).
29.1.1943 Topf-firman insinööri Prüfer vahvistaa:
Betonilaudoitusta ei voida vielä poistaa ruumishuoneen katosta pakkasen vuoksi.
Kammlerille 29.1.1943 lähettämässään kirjeessä Bischoff sanoo:
Ruumishuoneen katossa olevia betonilaudoituksia ei ole vielä voitu poistaa pakkasen vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole haittaa, koska kaasutushuonetta (Vergasungskeller) voidaan käyttää tähän tarkoitukseen.
Pakkasia Birkenaussa oli helmikuun ensimmäisellä puoliskolla ainakin kymmenenä päivänä, ja on todennäköistä, että ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää tänä aikana.
Ruumishuone 2:een johtavan porraskäytävän rakentaminen alkoi ainoan ko. asiaa käsittelevän dokumentin (26.2.1943) mukaan 26.2.1943 tai sitä seuraavina päivinä, ja työ kesti viikon. Maaliskuun 8. päivänä Topfin teknikko Heinrich Messing alkoi asentaa ilmanvaihtoputkia ruumishuone 2:een, jota hän säännöllisesti kutsuu ”riisumiskellariksi” viikoittaisissa raporteissaan. Työnsä hän sai valmiiksi 31.3.1943, ja tuolloin siis ruumishuone 2 tuli toimintakuntoon. Ruumishuone 1 osaltaan tuli toimintakuntoon 13.3.1943 (”kellarin I ilmanvaihtolaitteisto tuli kuntoon”).
Viimeistään siis 8.3.1943 päärakennusvirasto oli varuskuntalääkärin pyynnöstä päättänyt luoda ”riisumishuoneen” Krema II:n kellariin, tarkemmin sanoen ruumishuone 2:een.
Voidaan siis todeta, että ”riisumishuonetta” käytettiin niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumiseen, jotka kuolivat leirissä. Belsen-oikeudenkäynnissä Birkenaun komentaja (8.5.1944 lähtien) Kramer kertoi:
Jokainen, joka päivän mittaan kuoli, pantiin erityiseen rakennukseen, jota kutsuttiin “ruumistaloksi” (Leichenhaus), ja heidät kuljetettiin krematorioon joka ilta kuorma-autolla. Vangit huolehtivat ruumiiden lastaamisesta kuorma-autoon ja niiden nostamisesta pois kuorma-autosta. Vangit riisuivat ruumiilta pois vaatteet krematoriossa ennen kuin ne poltettiin. Vaatteet puhdistettiin ja käytettiin uudelleen, jos niiden käyttäjä ei ollut kuollut kulkutautiin.
Krematorion edessä ollut parakki rakennettiin ”riisumishuoneeksi”, koska ruumishuone 2 ei ollut vielä käyttökunnossa 21.1.1943, päivänä, jolloin varuskuntalääkäri pyysi ”riisumishuonetta.”
Mitä sitten tarkoittaa Krema II:n ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller)? Tämä termihän esiintyy, kuten edellä todettiin, ensimmäisen kerran Bischoffin Kammlerille osoittamassa kirjeessä 29.1.1943. Bischoff toteaa siinä, että pakkasen vuoksi ei ole vielä ollut mahdollista poistaa betonilaudoitusta ruumishuone 2:n betonikatosta, mutta tästä ei ole haittaa, koska ”tähän tarkoitukseen” (hierfür) voitaisiin käyttää ”kaasutuskellaria”. Tämä ”kaasutuskellari”, ruumishuone 1, ei siis voinut toimia teloituskaasukammiona, jos sitä samalla voitiin käyttää ruumiiden (tai ”uhrien”, kuten holokaustitahot väittävät) riisumishuoneena. Ja jos ruumishuone olisikin voinut toimia samalla sekä ruumiiden (tai ”uhrien”) riisumishuoneena että ihmisiä tappavana kaasukammiona, niin miksi sitten päärakennusvirasto olisi rakentanut krematorion eteen parakin – kuten holokaustitahot väittävät – uhrien riisuutumishuoneeksi?
Asia oli täysin tilapäinen: ”ruumishuonetta” 2 ei voitu käyttää, mutta ”kaasutuskellaria” voitiin käyttää ”tähän tarkoitukseen”, siis ruumishuoneena 29.1.1943 ja välittömästi sitä seuraavina päivinä. Kuten Bischoff yllä mainitussa kirjeessään (29.1.1943) toteaa, Topf-yhtiö ei tuolloin ollut vielä lähettänyt ilmanvaihtolaitteistoa tavaravaunurajoitusten vuoksi. Sen vuoksi ”kaasutuskellari” ei ole voinut toimia ihmisiä tuhoavana kaasukammiona. Miksi siis ”uhrit” riisuutuisivat siinä?
Tarkoitus on yksinomaan se, että kun ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää ruumishuoneena tai kuolleiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumishuoneena, niin ”kaasutuskellaria” voitaisiin käyttää siihen tarkoitukseen sen sijaan. Miksi sitten ruumishuone 1:tä kutsuttiin ”kaasutuskellariksi”?
Pilkkukuume-epidemiaa ei oltu saatu vielä kontrolliin: elokuussa 1942 sen uhreja oli 8600, syyskuussa 7400, lokakuussa 4500, marraskuussa 4100, joulukuussa 4600 ja tammikuussa 1943 noin 4500. Tammikuun 9. päivänä 1943 Bischoff kirjoitti kirjeen Kammlerille Auschwitz-Birkenaun hygienialaitoksista, ja siinä hän luetteli kaikki silloin olemassa olleet syöpäläis- ja täidentorjuntalaitteet ja -laitteistot: viisi Auschwitzin pääleirissä ja neljä Birkenaussa. Kirjeensä lopussa Bischoff sanoo:
Kuten edellä olevasta voidaan havaita, hygienialaitteita ja –laitoksia on suurin piirtein riittävästi, ja kun siviilityöntekijöiden tarkastusparakki saadaan valmiiksi, silloin on mahdollista koska tahansa puhdistaa täistä ja syöpäläisistä suuri määrä ihmisiä.
Kuitenkin seuraavina päivinä tulipalot tekivät tuhojaan, ja seuraavat laitteet jouduttiin ottamaan pois käytöstä: pääleirin blokki 1:n kuumailmayksikkö, Birkenaun täidentorjuntalaitosten 5a ja 5b kuumailmayksikkö ja sotajoukkojen täidentuhoamislaitoksen kuumailmayksikkö.
Tähän aikaan siis pilkkukuume-epidemia raivosi edelleen. Bischoff ilmoitti 17.12.1942 puolustusvoimien rekisteröintivirastoon Bielitziin:
Todennäköisesti leirin karanteenia ei voida poistaa seuraavan kolmen kuukauden aikana. Vaikka kaikki keinot on otettu käyttöön taistelussa epidemiaa vastaan, uusia sairastumisia ei ole saatu vielä kokonaan estettyä.
Samana päivänä Bischoff kirjoitti leirin komentajalle:
SS-varuskuntalääkärin määräyksen mukaisesti ensimmäinen täiden ja syöpäläisten hävittäminen siviilityöntekijöistä suoritetaan lauantaina 19.12.1942. Tämän johdosta on tärkeää, että keskitysleirin täidentorjuntayksiköt ovat käytettävissä. Sama koskee siviilityöntekijöille suoritettavia yksityisiä täiden tuhoamisia 22.12.1942. Hyväksyntäänne pyydetään.
5.1.1943 useita pilkkukuumetapauksia havaittiin 20 kilometrin päässä sijaitsevassa Myslowitzin vankilassa, ja se levisi nopeasti. Kattowitzen maakuntahallituksen presidentti ehdotti, että sairastuneita lähetettäisiin Auschwitziin. Hän kirjoitti Auschwitzin komentajalle:
Tiedän lisäksi, että nämä vangit voivat saada aikaan uusia tartuntoja Auschwitzin leirissä. Toisaalta, koska pilkkukuume raivoaa yhä Auschwitzin leirissä ja huomattaviin terveyspoliisin suorittamiin vastatoimiin on ryhdytty, katson aiheelliseksi tiedustella…
Rudolf Höss vastasi 13.1.1943, että vaikka ”joitakin pilkkukuumetapauksia” vielä leirissä on, se ei ole enää epidemia. Hän kieltäytyi maakuntahallituksen presidentin ehdotuksesta, koska näiden sairaiden vankien saapuminen lisäisi suuresti epidemian uudelleen puhkeamisen vaaraa.
Kuitenkin Kattowitzen poliisipäällikkö päätti, että Myslowitzissa pilkkukuumeeseen kuolleiden vankien ruumiit kuljetetaan ruumisvaunuilla Auschwitziin poltettaviksi, kun ne ensin on käsitelty täitä tuhoavalla aineella ja asetettu ruumisarkkuun.
Terveydelliset ja hygieeniset olot Auschwitzissa eivät olleet lainkaan sellaiset kuin Höss oli kuvaillut. 25.1.1943 Bischoff ilmoitti ”sisäisessä määräyksessä” seuraavaa:
Auschwitzin varuskuntalääkärin antaman määräyksen perusteella kaikki päärakennusviraston henkilökuntaan kuuluvat, jotka asuvat rakennusviraston asuntoparakeissa, asetetaan kolmen viikon karanteeniin.
Tammikuussa 1943 pilkkukuume-epidemia levisi, ja se saavutti huippunsa helmikuun ensimmäisten kymmenen päivän aikana, ja tämän johdosta SS-kenraalimajuri Glücks, SS-WVHA:n osastoryhmä D:n johtaja, ryhtyi voimakkaisiin vastatoimiin, kuten käy ilmi Bischoffin 12.2.1943 Kammlerille lähettämästä kirjeestä, jonka aiheena oli ”pilkkukuumetapausten lisääntyminen”:
Koska pilkkukuumeeseen sairastuneiden määrä on kasvanut nopeasti vartiointijoukkojen keskuudessa, SS-kenraalimajuri Glücks on määrännyt täydellisen karanteenin Auschwitzin keskitysleiriin. Tämän yhteydessä kaikki internoidut puhdistetaan 11.2.1943 alkaen täistä eivätkä he saa poistua leiristä. Tämän vuoksi ne rakennusprojektit, joihin internoidut pääasiassa on määrätty, on täytynyt pysäyttää. Päärakennusvirasto ilmoittaa töiden jatkamisesta.
Tällaisessa kontekstissa on täysin ymmärrettävää, että kun tulipalot olivat vähentäneet käytössä olevien täidentorjuntayksikköjen määrää, SS-upseerit päättivät käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 tilapäisenä syaanivetyä (Zyklon B:tä) käyttävänä täidentorjuntakammiona. Nimitys ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) oli nähtävästi otettu täidentorjuntalaitosten 5a ja 5b syaanivetyä käyttävistä kammioista, joita kutsuttiin ”kaasutushuoneiksi” (Vergasungsraum).
Aloite tähän tuli todennäköisesti WVHA:n osastoryhmä C:ltä, koska Bischoff käyttää osastoryhmä C:n päällikölle Kammlerille 29.1.1943 osoittamassaan kirjeessä termiä ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) ja pitää siten selvänä, että vastaanottaja tietää, mistä on kyse (Bischoff ei selittänyt termiä). Osastoryhmä C:n osuus käy selväksi siitä, että tammikuun lopussa WVHA:n osasto C/III (tekniset asiat) oli tiedustellut Hans Kori -yhtiöltä kustannusarviota Auschwitziin toimitettavasta kuumailma- täikaapista (näissä Zyklon B voidaan lämmittää n. 30 asteen lämpötilaan, jota syaanivedyn käyttö vaatii). 2.2.1943 yhtiö antoi esitettyyn tiedusteluun vastauksen: metallia täikaappiin tarvittaisiin 4152 kg ja kustannusarvio on 4960 markkaa.
Samana päivänä (2.2.1943) SS-WVHA:n osaston C/VI/2 (kaupalliset asiat) päällikkö kapteeni Kother suoritti Auschwitzin keskitysleirin täidentorjunta- ja saunayksikköjen tarkastuksen. Vastaavassa raportissaan (”täidentorjuntayksiköt”) SS-WVHA:n osasto C/VI:n päällikkö eversti Eirenschmaltz sanoo, että kuumailmayksiköt oli alun perin suunniteltu HCN:ää (syaanivetyä) käyttävään täidentuhoamissysteemiin, tämä kaasuhan vaati 30 asteen lämpötilan, mutta niitä oli käytetty kuumailmalla tapahtuvaan täiden tuhoamiseen, joka vaati 95 asteen lämpötilan, ja ne olivat sen vuoksi ylikuormittuneet. Hän jatkaa:
Yhä uusien internoitujen saapuminen johtaa vastaavasti laitteiden lisääntyneeseen käyttöön, ja niiden kulumista sellaisessa jatkuvassa käytössä voidaan ehkäistä vain asentamalla kivihiilellä toimivia ilmanlämmittimiä. Vastatoimena yksikköjen uhkaavia pettämisiä vastaan täällä oleviin täidentorjuntalaitoksiin on ajateltu sijoittaa valuraudasta tehtyjä kuumailmalämmittimiä. Valmistajan ilmoituksen mukaan niitä on saatavilla kolmen viikon kuluttua, jolloin välttämätöntä taistelua täitä vastaan voidaan jatkaa. Tapahtuneet tulipalot ovat johtuneet pääasiassa ylikuumenemisesta, ja sen vuoksi on välttämätöntä, että sellaisia laitteita käytettäessä noudatetaan tarkkoja toimintateknisiä ohjeita.
Ajatus käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 hätätäidentorjuntakammiona levisi sitten koskemaan myös muita Kremoja, ja tämä jätti tietenkin jälkensä dokumentteihin. Innokkaat holokaustivehkeilijät ovat sittemmin tulkinneet näitä jälkiä sellaisiksi ”jäljiksi” tai ”lipsahduksiksi”, jotka viittaavat murhakaasukammioihin.
Kun asiaa oli päärakennusvirastossa suunniteltu hieman yli kolme kuukautta, Kammler muutti tätä ohjelmaa nimeltä ”Erikoistoimenpiteet hygieniaolojen parantamiseksi Birkenaussa”, ja kaikki projektit, jotka tähtäsivät krematorioiden huoneiden käyttämiseen hätätäidentorjuntakammioina, hylättiin kokonaan.
Heinäkuun lopussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli tai oli tulossa täiden- ja syöpäläistentorjuntayksikköjä niin paljon, että ne riittivät 54 000 internoidulle päivässä. Toukokuusta 1943 lähtien päärakennusviraston dokumentit eivät puhu enää mitään krematorioiden käyttämisestä hätätäidentorjuntayksikköinä, eikä noita ”jälkiä” ja ”lipsahduksia” ole enää holokaustitahoilla metsästettävänä. Mikään ”rikollinen jälki” Krema II:n kohdalla ei ole myöhemmältä ajankohdalta kuin 31.3.1943, joka on se päivämäärä, jolloin Krema virallisesti luovutettiin leirin hallinnolle. Krema toimi sen jälkeen 20 kuukautta, eikä siltä ajalta siis ole olemassa ensimmäistäkään ”jälkeä” tai ”lipsahdusta” rikollisesta toiminnasta.
Toukokuussa 1943 ryhdyttiin parantamaan normaalia syöpäläis- ja täidentorjuntatoimintaa, mikä teki täysin tarpeettomiksi kaikki suunnitelmat sijoittaa hätätäidentorjuntayksiköitä Kremoihin. Itse asiassa tästä suunnitelmasta siirryttiin suunnitelmaan asentaa Kremoihin hätäsuihkut internoiduille, josta siitäkin sitten luovuttiin, koska rakennusten 5a ja 5b 100 suihkua toimivat säännöllisesti ja koska keskussauna oli valmistumassa.
Mitä kaasutiiviisiin oviin tulee, ne kuuluvat juuri tiloihin, joissa täitä tuhotaan vaatteista syaanivedyn (HCN:n; Zyklon B:n vaikuttava aine) avulla. Alkuvaiheessa tähän käytettiin kokonaisia huoneita, jotka muunnettiin tähän käyttöön sopiviksi (lämmitys, tuuletus, kaasutiivis ovi; tällaisia huoneita on vielä olemassa Auschwitzin pääleirissä), mutta myöhemmin siirryttiin käyttämään täidentuhoamistiloihin sijoitettavia täikaappeja (tilavuus n. 10 kuutiometriä), joissa oli ilmanlämmityssysteemi (HCN vaati 30 asteen lämpötilan). Näitä kaappeja voitiin käyttää myös täiden tuhoamiseen pelkällä kuumailmalla (lämpötilavaatimus 95 astetta), mutta tällainen käyttö ei ollut kovin tehokas ja synnytti myös tulipaloja (siksi maaliskuussa 1943 annettiin kehotus käyttää vain HCN:ää, ellei tilanne muuta vaadi).
Birkenaun täidentorjuntalaitoksissa 5a ja 5b oli suihkutilojen (internoituja itseään varten) lisäksi myös suuri huone (pinta-ala 130 neliötä) vaatteiden käsittelemiseksi Zyklon B:llä, mutta tämä tuli kalliiksi, koska Zyklon B:tä kului paljon. Siksi rakennuksen 5a suuri huone pilkottiin, ja siihen järjestettiin kaksi pienempää huonetta kuumailmakäsittelyä varten.
Yllä kuvatussa hätäohjelmassa siis myös Krema II:n ruumishuoneeseen 1 suunniteltiin täidentorjuntayksikköä, ja siksi sielläkin oli kaasutiivis ovi, jossa oli kurkistusreikä. Koko tätä huonetta ei kuitenkaan todellisuudessa ole käytetty tähän tarkoitukseen, koska sen seiniin ei ole kertynyt berliininsineä (syaanivedyn käytöstä jäävää pysyvää syanidijäämää) lainkaan. Sinne tilattiin kyllä helmikuussa 1943 kaksi täikaappia, mutta ne menivät sitten kuitenkin keskussaunaan. Kurkistusreikä on tarpeellinen sen vuoksi, että huoneeseen menevää työntekijää voidaan tarkkailla ulkopuolelta, ja jos tilanne vaatii, hänelle voidaan antaa apua (jos tapahtuu myrkytys tai muu onnettomuus). Ja vaikka huoneessa olisi vain täikaappeja, kaasutiiviit ovet ovat silti tarpeen, sillä nämä kaapit saattavat vaurioitua niin, että syaanivety vuotaa ulos, tai niissä voi syttyä tulipaloja. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, kaasutiiviit ovet ovat välttämättömiä. Esim. keskussaunassakin oli kaasutiivis ovi, siellähän oli myös kuumailmatäikaappi, niitä oli myös mustalaisleirin täilaitoksessa, täilaitoksissa 5a ja 5b ja muualla.
Kirjassaan ”The Rudolf Report” (s. 103-106) Germar Rudolf käsittelee Krema II:n kaasutiiviitä ovia. Hän toteaa, että ruumishuone 1:ssä oli kaasutiivis ovi, jossa oli kurkistusreikä. Ovi oli puinen kaksoisovi, joka aukeni ulospäin. Hän kertoo, että kaikissa Auschwitzin täidentorjuntakammioiden ovissa oli sellaiset kurkistusreiät.
On siis selvää, ettei tuo tila voinut olla ”kaasukammio”, jossa tuhottiin ihmisiä. Paniikissa olevat sadat ihmiset olisivat saaneet tuollaisen puisen, ulospäin avautuvan oven auki muutamassa sekunnissa. Auschwitz-Birkenauhun tarjottiin lujia teräksisiä ovia (Berninghausin tarjous 9.7.1942), mutta niitä ei tilattu nähtävästi koska niitä ei katsottu tarpeellisiksi. Tähän ruumishuoneeseen tilattiin kyllä alkuvuodesta 1943 100 cm x 192 cm kokoinen puuovi, mutta sellaista ei kuitenkaan asennettu, koska luovutusinventaariossa 31.3.1943 oveksi mainitaan laajempi kaksoisovi.
Auschwitzin pääleirin Krema I muutettiin kokonaan pommi- ja kaasusuojaksi (uuni purettiin) myöhään syksyllä 1944. Krema I:n muutostyö edellytti työstä laaditun luettelon mukaan kaasutiiviiden pommisuojiin tarkoitettujen ovien, lämmittimien ja ilmanvaihtolaitteiden asentamista, joten jos väitettyjä “kaasutuksia” sitä ennen olisi siellä tapahtunut, ne olisivat tapahtuneet ilman lämmitystä, ilman ventilaatiota ja ilman kaasutiiviitä ovia, ja tämä olisi ollut täysin mahdotonta.
Zyklon B teloitusvälineenä
”Silminnäkijätodistajat” ovat kertoneet, että Zyklon B olisi toimitettu ”kaasukammion” sisälle katossa olleiden aukkojen kautta. Auschwitz-Birkenaun ”kaasukammioiden” katoissa ei kuitenkaan ollut sellaisia aukkoja! Prof. Faurisson on sanonut:
No holes, no holocaust (”Ei reikiä, ei holokaustia”).
Se taltalla hakattu tökerö reikä (betoniraudoituskin katkaistu ja väännetty sivuun), joka krematorio II:n katosta nykyisin löytyy, on hakattu sinne sodan jälkeen; nähtävästi sen ovat hakanneet tutkijat, jotka ovat halunneet nähdä, mitä sisällä on, kattohan ei rakennusta räjäytettäessä romahtanut kokonaan alas vaan osittain.
Jos tuo reikä olisi ollut katossa jo sodan aikana, silloin kattoa räjäytettäessä (tapahtui sodan lopussa) syntyneet murtumalinjat olisivat kulkeneet tuon heikoimman lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje.
Holokaustitarina romahtaa jo tähän reikien puuttumiseen. Pariin ilmakuvaan on tällaisia reikiä sodan jälkeen yritetty piirtää (lukuisten muiden väärennösten ohella), mutta ne ovat olleet niin tökeröitä, että ne on ollut helppo osoittaa väärennöksiksi.
Jos nyt kuitenkin tätä hyönteismyrkkyä jotenkin olisi ”kaasukammion” sisään saatu, niin mitä olisi tapahtunut? Zyklon B:n vaikuttava aine on syaanivety (HCN), ja se on Zyklon B:ssä imeytetty sidosainegranuloihin, jotka ovat kipsin ja tärkkelyksen seosta – kuin pullanpala kastettaisiin kahviin. Kaksi kolmasosaa Zyklon B:stä on tätä sidosainetta.
Ihmiset ovat herkempiä HCN:lle kuin täit, vaikka täitä tuhottaessa ilmoitetaan annos, joka tuhoaa täit ja niiden munat ja toukat kokonaan, ihmisten suhteen (varoitettaessa) sen sijaan annosraja, jossa se alkaa olla ihmiselle fataali (ilmoitetaan pienikokoisen ihmisen mukaan); kyseessä on ns. alempi turvallisuusraja.
Fataali annos ihmiselle on n. 1 mg/kg, täille n. 10 mg/kg. Esimerkiksi 100-kiloiselle ihmiselle kuolettava annos on 100 mg. Ihminen hengittää n. 15 litraa/min. Jos HCN-pitoisuus ilmassa on 0,02 vol% (200 ppm, eli 0,24 mg/l, mikä on tappava annos), hänen on hengitettävä 416 litraa saadakseen sisäänsä 100 mg. Tähän kuluu aikaa puoli tuntia. Sen sijaan 50-kiloiselle, joka lisäksi tekee raskasta työtä ja hengittää sen vuoksi 40 l/min, vaadittavan fataalin annoksen (208 litraa) sisään hengittämiseen kuluu vain 5 minuuttia. Määrät ilmoitetaan heikoimman ihmisen mukaan. Jos siis 100-kiloinenkin on tapettava 5 minuutissa, annosteltavan Zyklon B -määrän on oltava huomattavasti suurempi.
HCN:ää haihtuu (ilmankosteuden ollessa alhainen) Germar Rudolfin mukaan 15-20 asteen lämpötilassa sidosaineessa olevasta määrästä 10% ensimmäisten 5-10 minuutin aikana, ja haihtuminen on voimakkainta ensimmäisen 2 tunnin ajan (50% on haihtunut 30 minuutin kuluttua ja 100% n. 2,5 tunnin kuluttua). Kosteissa oloissa haihtuminen on paljon hitaampaa.
Kaikkien “silminnäkijätodistusten” mukaan uhrien kuolema tapahtui “muutamassa minuutissa”, joten annoksen on täytynyt olla kymmenkertainen letaaliin annokseen verrattuna, samaa suuruusluokkaa kuin täitä tuhottaessa. Syy on se, että noiden “muutaman minuutin” aikana vain 10% HCN:stä on haihtunut.
Haihtuminen jatkuu ainakin kaksi tuntia, joten mikseivät saksalaiset sitten rakentaneet voimakasta tuuletusjärjestelmää? Heillähän oli tekninen taito, sillä Auschwitzin täidentorjuntakammioissa sellainen tuuletusjärjestelmä oli.
Kreman I (pääleirissä) ja Kremojen II ja III (Birkenaussa) väitetyissä “kaasukammioissa” (olivat Kremojen ruumishuoneita) tuuletusjärjestelmä oli, mutta se oli 7 kertaa tehottomampi kuin täidentorjuntakammioissa, joissa tuuletus oli suunniteltu poistamaan HCN:ää. “Kaasukammioiden” tuuletus oli siis tarkoitettu ruumishuoneille. Lisäksi Birkenaun Kremojen muissa huoneissa (esim. ruumiiden ”riisumishuoneessa”) oli voimakkaampi tuuletus kuin “kaasukammiossa”! Tehottomallakin tuuletusjärjestelmällä kaasua saadaan toki ulos, mutta tuuletus olisi kestänyt useita tunteja.
Alun perin Birkenaun Kremojen II ja III ruumishuoneisiin (eli väitettyihin kaasukammioihin) suunniteltiin tuuletusjärjestelmää, joka olisi vaihtanut huoneen ilmamäärän 17 kertaa tunnissa. Niihin kuitenkin asennettiin järjestelmä, joka vaihtoi ilman 9,5 kertaa tunnissa (4 800 kuutiota/tunti). Viereisessä suuremmassa riisumishuoneessa teho oli 10 000 kuutiota/tunti, mikä merkitsee 11 ilmanvaihtoa/tunti). Miksi kaasuja käyttävään “kaasukammioon” olisi asennettu tehottomampi tuuletus? Ja miksi suunniteltu 17 ilmanvaihtoa/tunti vähennettiin liki puoleen, jos alettiin suunnitella massatappamisia kaasulla? Ruumishuoneissa ilmanvaihdontarve on noin 5-10 ilmanvaihtoa/tunti, ja juuri tuota suuruusluokkaa huoneisiin asennetut ventilaatiosysteemit olivat! Vertailun vuoksi todettakoon, että saksalaiset asensivat täidentorjuntakammioihinsa systeemin, jossa ilma vaihtui 72 kertaa tunnissa.
Birkenaun Kremojen II ja III ruumishuoneissa 1 – “holokaustin pääkaasutuspaikoissa” – kulki ylhäällä katonrajassa pitkin seinää raitisilmakanava, jossa oli reikiä, sekä alhaalla seinässä pitkin seinää poistoilmakanava, jossa oli reikiä. Saksalaiset olisivat hetkessä saaneet hyvin toimivan kaasukammion, jos olisivat halunneet: he olisivat voineet asettaa raitisilmakanavaan Zyklon B:tä, ja ilmavirta olisi kuljettanut sen kammioon. Ilma olisi helposti voitu lämmittää krematorion piipussa kulkevien kuumien poistokaasujen avulla. Tarvittaisiin vain pieni aukko ilmanvaihtokanavaan Zyklon B:n asettamista varten. Ventilaatio voitaisiin katkaista ja Zyklon B poistaa (ettei haihdu enää kuolemien jo tapahduttua). Mikseivät saksalaiset käyttäneet näin yksinkertaista ja helppoa tapaa?
Eräät ovat väittäneet, että koska HCN on ilmaa kevyempää, se olisi "helposti" voitu tuulettaa pois noiden oletettujen kattoaukkojen kautta. Kuitenkin se on vain 5 % kevyempää eikä aiheuta erottumista. Esim. ilmassa on typpeä 78 %, ja typpi on 8 % syaanivetyä raskaampaa eikä erottumista tapahdu. Happi on 15 % raskaampaa kuin typpi! Se, ettei erottumista tapahdu näissä pitoisuuksissa, johtuu kaasupartikkeleiden lämpöliikkeestä. 5 %:n ero voi aiheuttaa vain joitakin tiheysvirtauksia tietyissä oloissa. Vieläpä, fysikaalisista seikoista johtuen, jos syaanivetyä on vähän ja se on kylmää, se saattaa olla ilmaa raskaampaa. Eikä ollut noita oletettuja kattoaukkoja.
Birkenaun "kaasukammioissa" raitisilma-aukko ja ilmanpoistoaukko ovat samalla seinällä 2 metrin päässä toisistaan. Etäisyys vastakkaisen seinän poistoaukkoon on 7,3 metriä. Jos kammio olisi täynnä ihmisiä, ilma olisi kulkenut vain tuon 2 metriä samalla seinällä “lyhytkiertona”, ja kammio olisi suurelta osin jäänyt tuulettumatta. Zyklon B:tä olisi levällään ruumiitten alla kosteudessa.
Birkenaun “kaasukammiot” olivat maanalaisia ja siksi ikkunattomia, kosteita ja kylmiä kammioita, joihin kyllä suunniteltiin lämmitystä mutta joissa koskaan ei ollut sellaista. Kosteus vähentää HCN:n haihtumista erittäin paljon. Koska haihtuminen imee energiaa nestemäisestä HCN:stä, sidosgranuloista ja ympäröivästä ilmasta, Zyklon B:n ja ympäröivän ilman lämpötila laskee huomattavasti. Näissä kosteissa (suhteellinen kosteus n. 100%) kellareissa vapautuminen estyy. Lisäksi, koska ihmiset olivat paniikissa varmasti jo ennen kuin mitään Zyklon B:tä tiputettiin, lattialla oli eritteitä, verta ja oksennusta. Kaiken kaikkiaan kosteus olisi ollut niin suurta, että HCN:n vapautuminen olisi estynyt radikaalilla tavalla.
Silminnäkijätodistusten mukaan kuolema tapahtui muutamassa minuutissa. Pitoisuuden on siis täytynyt olla 3 000 ppm (3,6 g/kuutio ilmaa; USA:n teloituskaasukammioissa HCN-pitoisuus on 3200 ppm) kammion joka nurkassakin 5 minuutissa. Jos Birkenaun “kaasukammioihin” olisi tungettu 1000 ihmistä, vapaan ilman tila olisi ollut n. 430 kuutiota. Olisi tarvittu 1,5 kg HCN:ää 5 minuutissa. 5 minuutissa HCN:ää vapautuu korkeintaan 10% sidosaineesta, joten tarvittaisiin ainakin 15 kg Zyklon B:tä. Ja koska HCN ei tavoittanut kaikkia heti (vapautumiseen ja leviämiseen menee aikaa), tarvittaisiin enemmän, ehkä 20 kg/kaasutus (10 kpl. 2 kg:n purkkeja tai 20 kpl. 1 kg:n purkkeja).
Tarvittava Zyklon B -määrä on todellisuudessa kuitenkin vieläkin korkeampi, koska ihmiset hengittävät HCN:ää sisäänsä ja alentavat niin ilman HCN-pitoisuutta (jos HCN:ää ei tulisi lisää, HCN-pitoisuus laskisi 37%:iin alkuperäisestä, kun ihmiset ovat hengittäneet koko kammion ilmamäärän yhden kerran, ja 18 %:iin alkuperäisestä, kun he ovat hengittäneet ko. määrän kahteen kertaan). Mutta koska he kuolivat muutamassa minuutissa, tämän seikka ei ollut häiritsemässä asiaa (ts. Zyklon B:tä on ollut oltava huomattavasti enemmän kuin nuo 20 kg).
Kun sitten ihmisiä kuolee, hengittäminen kammiossa vähenee ja HCN-pitoisuus nousee (haihtuminen sidosaineesta jatkuu koko ajan). Tunnin kuluttua pitoisuus olisi jo 10 000 ppm (1 tilavuusprosentti; 50 kertaa letaali pitoisuus) ja yhä se nousisi 2,5 tunnin ajan. Todistajanlausuntojen perusteella J-C. Pressac on todennut, että HCN-pitoisuuden on täytynyt olla 12 g/kuutio eli juuri tuo 1 tilavuusprosentti.
Seinämiin kohdistuisi silloin ainakin yhtä suuri HCN-vaikutus kuin täidentorjuntakammioissa. Koska seinämät olivat kosteita ja lievästi alkalisia (tuore laasti on lievästi alkalista useiden kuukausien/vuosien ajan), ne imisivät suuret määrät HCN:ää (mikä edelleen nostaisi tarvittavan Zyklon B-annoksen määrää!) ja synnyttäisivät berliininsineä seiniin. Berliininsineä Birkenaun ”kaasukammioiden” seinissä kuitenkaan ei ole. Birkenaun väitetyissä kaasukammioissa ei siis ole käytetty Zyklon B:tä.
Silminnäkijäkertomukset ovat absurdeja. Olisi vaadittu valtavat määrät Zyklon B:tä. Kaiken kaikkiaan vain 3-10 prosenttia annostellusta HCN:stä olisi mennyt uhreihin. Ilmaan vapautuneesta HCN:stä olisi käytetty vain alle 60 prosenttia. Loppu olisi jäänyt reagoimaan seinien kanssa. HCN:llä on voimakas taipumus tarttua pintoihin, etenkin kosteisiin pintoihin. Niistä se haihtuu ilmaan useiden tuntien/päivien ajan. Tällaiset tilat muodostavat todellisen vaaran, jos riittävää tuuletusta ei ole järjestetty.
Rudolf Hössin “tunnustus” (saatu kiduttamalla) on valheellinen, kun hän sanoo, että puoli tuntia Zyklon B:n pudottamisen jälkeen ovet avattiin ja ruumiita alettiin kantaa ulos tupakoiden ja syöden (so. ilman kaasunaamareita). Tämä on mahdotonta; he, kuten myös lähistöllä olleet, olisivat kuolleet. Kuivissakin oloissa Zyklon B:tä olisi granuloissa jäljellä vielä puolet, ja sitä tulvisi edelleen huoneeseen vielä parin tunnin ajan. Koska nuo ”kaasukammiot” kuitenkin olivat viileitä ja kosteita, kaasua tulvisi paljon pitempäänkin, tuntikausia. Rudolf Hössin kidutuksella saaduista tunnustuksista ks. kirjoitus:
http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/rudolf-hssin-tunnustukset.html
Sitäkään ei voitaisi tehdä, että lattialla oleva ja syaanivetyä koko ajan vapauttava Zyklon B olisi haettu pois, sillä huone oli sullottu täyteen ruumiita, 10 kpl. neliölle (väitteiden mukaan 2000 ihmistä 210 neliömetrille Krema II:ssa). Lisäksi lattia olisi täynnä oksennusta, eritettä ja verta. Erityisvarusteissa ruumiit olisi voitu hakea pois ja huone siivota, mutta silloin olisi saatu iso kasa jätettä, oksennusta, verta ja eritettä, joka on kontaminoitunut suurella määrällä syaanivetyä, joka riittäisi tappamaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä.
Kuinka olisi ollut mahdollista päästä eroon lopusta HCN:stä 2000 ruumiin keskellä aiheuttamatta massakuolemaa kammion ulkopuolella?
Syaanivetyä olisi tulvinut uhrien hengitysteistä ja ruumiinonkaloista. Germar Rudolf toteaa (Rudolf Report, s. 226), että missään oloissa “kaasukammioon” ei olisi voitu mennä sisään ilman kaasunaamaria ennen kuin 3-4 tuntia oli kulunut tuuletuksen aloittamisesta. Kaasunaamarin kanssa olisi voitu mennä sisään hakemaan ruumiita vasta n. 1,5-2 tunnin kuluttua ilman suojavaatteita (yksikään todistaja ei ole puhunut suojavaatteita olleen). HCN imeytyy myös ihon kautta, ja jos ihminen vielä hikoilee (kuten ruumiita kannettaessa tapahtuu), ihon kautta imeytyy suuret määrät HCN:ää ja syntyy myrkytys, vaikka kantaja käyttäisi kaasunaamaria.
Väitetty “teollinen kaasutusholokausti” ei siis ollut mahdollinen. Zyklon B:tä ei ole voitu käyttää joukkomurhien aseena. Syaanivetyä ei voi vapauttaa Zyklon B:stä kokonaan 15-30 minuutissa. Ilman lämmitystä ja tehokasta ventilaatiota Zyklon B:tä ei ole voitu käyttää ihmisten tappamiseen. Silminnäkijäkertomukset ovat vääriä, eikä kuvattuja kaasutuksia ole voinut tapahtua.
Tuosta syanidijäämäasiasta (kyseessä ferrosyanidi eli berliininsini tai preussinsini) Fred Leuchter toteaa (Leuchter, Faurisson, Rudolf: The Leuchter Reports), että jos syaanivetyä käytetään, siitä jää pysyvät jäämät, kun se yhdistyy rautayhdisteisiin (esim. sementissä oleviin rautayhdisteisiin, ja sementtiä on ”kaasukammioiden” seinämissä). Nämä jäämät ovat värillisiä ja kaikkien havaittavissa esim. keskitysleirien desinfiointikammioissa eli täidentorjuntakammioissa, joissa desinfioitiin täit pois vaatteista ja muusta välineistöstä syaanivedyllä. Väitettyjen kaasukammioiden seinämissä ei ole tällaisia syanidijäämiä, jotka osoittaisivat Zyklon B:tä niissä käytetyn ihmisten tappamiseen. Tämän on mm. kemisti Germar Rudolf omissa kemiallisissa tutkimuksissaan vahvistanut (The Rudolf Report; saks. Rudolf Gutachten). Väitetyissä kaasukammioissa ei ole käytetty eikä ole voitu käyttää syaanivetyä!
Sitä, että Birkenaun ”kaasukammioiden” seinämissä ei ole berliininsineä, on yritetty selittää sillä, että seinät olisi pesty. Tämä olisi kuitenkin vain edistänyt berliininsinen muodostumista. Syaanivety imeytyy voimakkaasti kosteisiin ja lievästi alkalisiin pintoihin, ja sillä on suuri läpäisykyky: se menee syvälle rakenteisiin ja jopa seinien läpi. Germar Rudolfin mukaan kaksi suurinta tekijää, jotka määrittävät sen, missä määrin HCN imeytyy rakenteisiin, ovat kosteus ja lievä alkalisuus, muut tekijät ovat sekundaarisia. Kirjassa The Rudolf Report (kohta 8.4.6) Rudolf toteaa tästä pesuasiasta, että sillä vain edistetään HCN:n imeytymistä ja myöhempää berliininsinimuodostusta. Ensinnäkin olisi kestänyt monta tuntia, ennen kuin ruumiita olisi voitu alkaa viedä ulos. Tänä aikana syaanivety olisi ehtinyt mennä syvälle rakenteisiin. Vedellä seinä tehtäisiin vain kosteaksi, ja sen seurauksena seuraavassa “kaasutuksessa” HCN:ää imeytyisi vielä enemmän. Lisäksi katossa, jota kaiketi ei pesty, ei ole syanidia enempää kuin seinissä.
Berliininsini ei hajoa; se pysyy kiinni niin kauan kuin aine, jossa se on kiinni, on olemassa! Siksi se on vielä nytkin sodanaikaisten täidentorjuntakammioiden seinämissä havaittavissa.
Mutta siellä, missä sitä tulisi olla suuret määrät, jos ihmisiä olisi surmattu Zyklon B:llä, sitä ei ole. Koko tarina ihmisten kaasuttamisesta Zyklon B:llä on valhe.
Saksalaisilla ei ollut murhakaasukammioita. Liittoutuneet takavarikoivat tonneittain saksalaisia dokumentteja, eikä yhdessäkään viitata millään tavalla "kaasukammioihin".
Aiheeseen liittyviä asioita myös yllä luvun 4 ”Holokaustin tapahtumisesta”, kohdassa VIII ”Zyklon B:stä ja kaasukammioista”.
Auschwitsissa kuolleitten määrästä suomeksi:
http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/auschwitzissa-kuoli-60-421-juutalaista.html
Auschwitzissa kuolleitten määrästä saksaksi: http://vho.org/VffG/2003/1/Mattogno15-20.html
Auschwitzissa kuolleitten määrästä englanniksi: http://vho.org/tr/2003/4/Mattogno387-392.html
Luku 20. Belzecin ”tuhoamisleiri”
OPH:n kirja sanoo:
(s. 11) 17. maaliskuuta 1942. Ensimmäinen joukkokaasutus Lublinin kaakkoispuolella sijaitsevalla Belzecin tuhoamisleirillä - - (s. 70 kuvateksti) Nämä ihmiset kuljetetaan Trawnikin ja Izbican läpikulkuleireille ja sieltä edelleen Belzecin tuhoamisleirille - - (s. 92) 17. maaliskuuta 1942 Belzecin kaasukammiot olivat valmiit vastaanottamaan ensimmäisen juutalaiskuljetuksen Lublinin ghetosta. Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan leireillä käytettiin neuvostoliittolaisten hyökkäysvaunujen suurten dieselmoottorien pakokaasuja - - (s. 93) Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan tuhoamisleireillä murhattiin noin 1,7 miljoonaa ihmistä maaliskuun 1942 ja lokakuun 1943 välisenä aikana - - (s. 93) Korkeintaan sata juutalaista selviytyi hengissä Treblinkasta, Sobiborista joitakin kymmeniä ja Belzecistä vain kaksi - - (s. 94) Tuhoamisleirit ja uhrien määrät. Belzec maalisk. 42 – jouluk. 42: 600 000.
Belzec ei ollut ”tuhoamisleiri”. Holokaustitahojen mukaan Belzecissä murhattiin ihmisiä dieselpakokaasulla, mutta dieselpakokaasu ei sisällä riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi (ks. tarkemmin yllä luvun 4 ”Holokaustin tapahtumisesta” kohta IX ”Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia”).
Virallinen historiankirjoitus väittää, että vuoden 1942 maaliskuusta lähtien saksalaiset organisoivat valtaamansa Puolan maaperälle, lähelle Puolan ja Neuvostoliiton rajaa, kolme ihmisten tuhoamiseen tarkoitettua leiriä, Belzecin, Treblinkan ja Sobiborin leirit. Näissä leireissä ihmisiä (pääasiassa juutalaisia) olisi murhattu dieselmoottorin pakokaasulla Treblinkassa 870 000, Belzecissä 600 000 ja Sobiborissa 250 000, yhteensä 1,72 miljoonaa.
Belzecin kohdalla todistajien ja tutkijoiden uhriluvut ovat kuitenkin vaihdelleet suuresti, 0,1 miljoonasta 3 miljoonaan: Rudolf Reder ilmoittaa uhrien määräksi 3 miljoonaa, Eugeniusz G. 2 miljoonaa, Eustachy Ukrainski 1,8 miljoonaa, M. Tregenza 1 miljoona, Robin O’Neil 0,8 miljoonaa, puolalainen tutkimuskomissio, Y. Arad ja W. Scheffler 0,6 miljoonaa, Tatjana Berenstein 0,55 miljoonaa, Münchenin tuomioistuimen alaraja 0,3 miljoonaa, Jean-Claude Pressac 0,1 – 0,15 miljoonaa. Uhrit olisi Belzecissä tuhottu maaliskuun 1942 ja joulukuun 1942 välisenä aikana. Myös Sobiborin ja Treblinkan kohdalla väitteet ovat aiemmin olleet nykyisiä virallisia lukuja korkeampia (Sobibor 2 miljoonaa uhria, Treblinka 3 miljoonaa). Todistajien mukaan uhrien ruumiit kaivettiin myöhemmin ylös haudoista ja poltettiin rovioissa tuhkaksi; tuhka haudattiin jälleen maahan.
Aiemmin myös murha-aseiksi on väitetty eri aseita kuin nykyisin. Sodan aikana ja heti sen jälkeen ei juurikaan puhuttu dieselpakokaasusta (kahta raporttia lukuun ottamatta, niissäkin polttoaineeseen väitettiin sekoitetun ”myrkyllisiä nesteitä”), etualalla olivat sähkövirta ja sammuttamaton kalkki/kloori kuljetusjunissa, joskus myös kammiot, joista ilma pumpattiin pois.
Vuosina 1997 – 1999 Belzecissä suoritettiin maaperän kaivauksia ja porauksia ja otettiin näytteitä. Näiden tutkimusten tulokset ja todistajien mielettömät lausunnot osoittavat, ettei Belzec ollut tuhoamisleiri. Carlo Mattognon mukaan virallinen ja meille syötetty kuva Belzecistä on naurettava, pelkkä loputon mielettömyyksien ketju.
Seuraavassa esityksessäni pääasiallisina lähteinäni olen käyttänyt Carlo Mattognon kirjaa ”Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research and History” ja Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjaa ”Treblinka, Extermination Camp or Transit Camp?”
Murhametodeista
Belzec perustettiin kesällä 1940 työleiriksi, mutta virallisen historiankirjoituksen mukaan siitä – yhdessä Treblinkan ja Sobiborin kanssa – alettiin marraskuusta 1941 lähtien muokata tuhoamisleiriä, jossa sinne tuodut juutalaiset tuhottiin heti. Tuhoamisajanjaksoksi on ilmoitettu 17.3.1942 – marras- tai joulukuu 1942.
Leirissä on sanottu olleen kaksi peräkkäistä tuhoamisrakennusta. Ensimmäinen, puinen, olisi rakennettu marras-joulukuussa 1941, ja se olisi ollut kooltaan 12 x 8 m. Tässä rakennuksessa olisi ollut kolme kaasukammiota, kukin kooltaan 4 x 8 m. Toinen tuhoamisrakennus olisi sitten rakennettu kesäkuussa 1942, kun ensimmäinen oli purettu pois. Tämä toinen rakennus olisi ollut tiilinen, ja siinä olisi ollut kuusi kaasukammiota, kolme keskikäytävän molemmin puolin, kooltaan kukin 4 x 5 m.
Sodan aikana ei kuitenkaan, kuten sanottu, puhuttu dieselpakokaasulla tappamisesta juuri mitään, silloin huhuttiin toisenlaisista murhametodeista. Etualalla oli sähkövirralla tappaminen. Jo huhtikuussa 1942 väitettiin, että Belzecissä juutalaisia murhataan sähkövirralla ja sitten heidän ruumiinsa poltetaan. Marraskuussa 1942 tri I. Schwarzbart väitti, että uhrit viedään parakkeihin, joissa on metallilevy lattiana, ja kun levyyn johdetaan voimakas sähkövirta, uhrit kuolevat. Ruumiit hänen mukaansa haudattiin joukkohautoihin. Tiedotusvälineissäkin kerrottiin tarinoita tällaisesta sähköllä tappamisesta (esim. Jewish Telegraphic Agency 25.11.1942, the New York Times 20.12.1942 ja 12.2.1944).
Puolan parlamentin jäsen ja Maailman juutalaiskongressin edustaja tri Abraham Silberschein julkaisi v. 1944 sarjan esitteitä nimellä ”Die Judenausrottung in Polen”, ja niissä hän väitti, että juutalaisia tapetaan Belzecissä sähköllä ja sitten uhrien ruumiista kerätään rasva ja siitä tehdään saippuaa, loput ruumiista haudataan jopa 30 metrin syvyisiin joukkohautoihin. Hän sanoi Belzeciä puhtaaksi tuhoamisleiriksi, jossa on hirttolaitteita, rakennuksia, joissa kokeiltiin ihmisten tappamista eri kaasuilla, ja saippuatehdas. Kukaan sadoista tuhansista ei päässyt pakoon. Leiriin tuodut juutalaiset vietiin parakkeihin, joissa heidät tapettiin ”sähköisessä uunissa”.
Mielenkiintoinen on myös Stefan Szenden v. 1944 kirjassaan ”Der letzte Jude aus Poland” (julkaistu alun perin ruotsiksi) esittämä kuvaus: Belzecissä juutalaisia tuovat junat menivät maan alle tunneliin, johon oli rakennettu laaja tuhoamisrakennus (tilaa tuhansille). Rakennuksen lattiana oli metallilevy, joka laskeutui alas veteen uhreineen. Veteen ohjattiin sitten sähkövirta ja uhrit kuolivat. Sitten metallilattia nousi jälleen ylös, ja siihen johdettiin uudelleen sähkö, jolloin ruumiit kärventyivät siinä tuhkaksi. Lattiaa kallistettiin ja tuhka siivottiin pois. Szende väittää Belzecin leirin kooksi 700 ha, vaikka todellisuudessa se oli mäenrinteessä oleva pieni maa-alue, jonka pinta-ala oli vain 6,2 ha (250 x 250 m)!
Neuvostoliiton propagandisti Ilja Ehrenburg ja V. Grossman väittivät ”Mustassa kirjassaan” (muka erään saksalaisen sotavangin todistuksen nojalla), että Belzecissä tapetaan maan alla kaasulla (ei tarkempaa kuvausta).
Sodan jälkeen, 16.10.1945, todistaja Jan G. esitti Zamoscin oikeuden tutkintotuomarille, että ei pidä paikkaansa, että juutalaisia olisi surmattu sähköllä, jännite oli liian alhainen ihmisten tappamiseksi sillä tavalla. Tämän todistajan mukaan uhrit tapettiin pakokaasulla kaasukammioissa, joissa oli kallistuva lattia. Teloituksen jälkeen uhrit putosivat kallistuvaa lattiaa myöten vaunuihin, jotka kuljettivat ruumiit yhteishautaan.
Myös Simon Wiesenthal kirjoitti Belzecistä v. 1946 artikkelin. Sen nimi oli ”Seifenfabrik Belsetz” (”Saippuatehdas Belsetz”), ja se julkaistiin lehdessä Der neue Weg 19/20 1946, s. 14. Kirjoituksessaan hän esitti Belzecistä vääristellyn historian. Tappamismetodia hän kuvaa näin: Uhrit ohjattiin ”kylpylaitokseen”, 500 kerrallaan. Lattia oli metallinen, ja katossa oli suihkuja. Lattiaan johdettiin 5000 voltin sähkövirta, ja samalla suihkuista tuli vettä. Ihmiset kuolivat.
Sodan aikana puhuttiin paljon myös ”kuoleman junista”. Tämän tarinan keksi propagandisti, Puolan pakolaishallituksen kuriiri Jan Karski (oikea nimi Kozielewski). Walter Laqueurin mukaan (”The Terrible Secret”, s. 230) Karskin tehtävänä oli juuri ”musta propaganda”, ja Karski oli vuosina 1941-1942 Varsovassa ”maan alla” tätä tehtävää suorittamassa.
Karskin mukaan (raportti Puolan pakolaishallitukselle 25.11.1942) Varsovan juutalaisia lastataan Itä-Puolaan meneviin juniin ja heidät suljetaan tavaravaunuihin, joiden lattialla on paksu kerros sammuttamatonta kalkkia ja klooria ja tätä kerrosta on kasteltu vedellä. 150 henkilöä ahdetaan tilaan, johon mahtuisi vain 40. Joskus juna lähtee matkaan heti lastauksen jälkeen, joskus jää useaksi päiväksi sivuraiteelle. Osa ihmisistä kuolee ahtauden vuoksi tukehtumiseen, jotkut kuolevat hitaasti kloori- ja kalkkihöyryihin, ilman puutteeseen ja nälkään. Ne, jotka pysyvät hengissä matkalla itään, toimitetaan Treblinkan, Sobibiorin tai Belzecin leiriin tapettaviksi. Belzecissä hän sanoo olevan rakennuksen, jossa tuhoaminen suoritetaan sähköllä (tuttu metallilattiatarina). Uhrit hänen mukaansa haudataan joukkohautoihin. Tässä Karskin tarinassa junat ovat siis lähinnä kidutusvälineitä (tarina kehittyy).
Karski esitti tarinastaan uuden version joulukuussa 1942 (julkaistu lehdessä ”Voice of the Unconquered”, maaliskuu 1943). Hän sanoo nähneensä kuljetusten todellisuuden ensin Varsovassa lastattaessa ja sitten Belzecin lähistöllä. Jälkimmäisellä hän tarkoittaa ”lajittelupistettä” 50 kilometrin päässä Belzecistä. Hän sanoo käyneensä puolalaiseksi poliisiksi naamioituneena tässä ”lajittelupisteessä”, ja siellä oli silloin 5000 juutalaista alastomina, riutuneina ja peloissaan ja ruumiita oli kaikkialla. Tässä leirissä juutalaisia hänen mukaansa pidetään useita päiviä ja sitten heidät ahdetaan jälleen junien tavaravaunuihin ja ovet lukitaan. Sitten juna jää seisomaan sivuraiteelle 2 – 8 päiväksi eikä ovia avata. Koska juutalaisten tappamiseen tällä tavalla ei ole riittävästi tavaravaunuja, monet heistä viedään Belzecin leiriin, jossa heidät murhataan sähkövirralla tai myrkkykaasuilla. Ruumiit poltetaan. Tässä versiossa junat ovat siis jo tappamisvälineitä.
Kirjassaan ”Story of a Secret State” (v. 1944) Karski sitten kertoo viimeisen version tarinastaan. Tässä tarinassa ”lajittelupiste” onkin Belzec itse, ja nyt hän kertoo käyneensä lokakuussa 1942 Belzecissä virolaiseksi vartijaksi naamioituneena erään toisen virolaisen vartijan kanssa. Hän kertoo menneensä ensin Varsovan ghettoon lokakuussa 1942 ja hankkiutuneensa kontaktiin sosialististen juutalaisten Bund-järjestön kanssa, jolta hän oli saanut kuulla 300 000 juutalaisen kuljettamisesta tuhoamisleireihin. Järjestön johtaja sitten järjesti Karskille tilaisuuden käydä leirissä naamioituneena.
Hän sanoo leirin sijaitsevan laajalla, tasaisella maalla, kooltaan n. 1,5 x 1,5 km. Hän kertoo, että leirin juutalaiset ovat kaikki Varsovan gheton juutalaisia. Hän kuvaa, kuinka näitä juutalaisia lastataan Belzecissä juniin. Heidät ahdetaan tavaravaunuihin, joiden lattialla oli paksu kerros sammuttamatonta kalkkia. Hän kertoo, että kun sammuttamattomaan kalkkiin lisätään vettä, se alkaa höyrytä ja kuplia ja muodostaa paljon lämpöä. Se polttaa ihmisen ihon, ja ajan mittaan kalkki syö lihan luuta myöten, ja tällöin ihminen kuolee kituen. ”Tiedottajiltaan” Karski sitten kertoo saaneensa tietää, mitä sitten tapahtuu: Juna kulkee n. 12 kilometriä ja sitten pysähtyy. Mitään ei tapahdu. Juna seisoo paikallaan 2 – 4 päivää ja odottaa, että kaikki kuolevat. Kun ääniä ei enää kuulu, ryhmä paikalle komennettuja juutalaisia (joita odottaa sama kohtalo) tyhjentää vaunut ja polttaa ruumiit. Juna palaa Belzeciin ja noutaa seuraavan lastin.
Karski ei kuitenkaan koskaan käynyt Belzecin leirissä. Leiri ei ole ”laajalla, tasaisella maalla” vaan mäen rinteessä, eikä leirissä koskaan ollut virolaisia vartijoita. Lisäksi leirin koko oli vain 250 x 250 m, ei 1,5 x 1,5 km. Lisäksi Varsovan gheton juutalaisten pakkosiirrot olivat olleet pysähdyksissä jo kuukauden ajan ennen Karskin kertomaa vierailua, ja siksi on outoa, että leirin juutalaiset olivat kaikki tuon gheton juutalaisia. Karski ei tiedä edes Belzecin sijaintia: hän sanoo sen sijaitsevan 160 km Varsovasta itään, vaikka se sijaitsee n. 300 kilometriä Varsovasta kaakkoon. Nykyään Karskin propagandatarinoita ei pidetä enää uskottavina.
Sodan aikana todella puhuttiin ”Belzecin saippuatehtaasta”, jossa ihmisrasvasta valmistetaan saippuaa ja luut jauhetaan lannoitteeksi (ks. yllä Silberscheinin tarina). Juutalainen Simon Wiesenthal kirjoitti artikkelin nimeltä ”RIF” (Der Neue Weg, 17/18, 1945). Hän kertoo, että romanialaisen sanomalehden mukaan Romaniassa oli haudattu saippuoita, joiden pakkauksissa luki ”RIF – Rein jüdisches Fett” (”RIF – puhdasta juutalaista rasvaa”), ja että lehden mukaan se oli valmistettu juutalaisista ruumiista. Kuitenkin todellisuudessa kirjainyhdistelmä RIF viittaa valmistajaan ”Reichstelle für industrielle Fettversorgung” (”Saksan valtiollinen teollisuusrasvavirasto”) eikä sillä ole mitään tekemistä ihmisrasvan kanssa; juutalainen historioitsija Jehuda Bauerkin on myöntänyt tämän v. 1991.
Wiesenthal kuitenkin tarinoi, että vuoden 1942 lopulla sanat ”kuljetus saippuaa varten” lausuttiin ensimmäisen kerran ja että saippuatehdas oli Belzecissä. Hän kertoo, että huhtikuun 1942 ja toukokuun 1943 välillä 900 000 juutalaista oli käytetty raaka-aineena: joitakin ruumiinnesteitä lähetettiin Pohjois-Saksaan, jossa niitä käytettiin öljyjen valmistamiseen sukellusveneitä varten, luista valmistettiin lannoitetta ja rasvasta tehtiin saippuaa.
Virallinen murhametodi
Nykyinen holokaustitahojen virallinen väite on, että Belzecissä ihmisiä surmattiin kaasukammioissa dieselmoottorin pakokaasulla. Sodan jälkeen sähköversio ja dieselpakokaasuversio kävivät kamppailua, ja dieselpakokaasuversio voitti.
Nürnbergin oikeudenkäynnin lähestyessä sähköversio oli voittanut muut versiot, ja Puolan ja Neuvostoliiton viranomaiset olivat virallisesti hyväksyneet sen. Puolalainen sotarikosvirasto (tri Litawski) puhui esiraportissaan v. 1945 ”suihkuhuoneiden lattian sähköisistä laatoista”, joiden avulla ihmisiä surmattiin johtamalla sähkö niiden läpi. Itse Nürnbergin oikeudenkäynnissä neuvostoliittolaiset esittivät Puolan hallituksen virallisen raportin (USSR-93), jonka mukaan Belzecissä tappaminen tapahtui johtamalla sähkövirta suihkutilojen lattian läpi.
Toisaalta vuosina 1945 - 1946 puolalaiset viranomaiset (tuomari Godzieszewski ja syyttäjä Grzybowski) kuulustelivat kymmeniä todistajia, ja tällöin ei käynyt ensinkään selväksi, mikä murhametodi oli ollut. Syntyi vain sekaannus, kun todistajat puhuivat epävarmasti kaasusta, sähköstä, tyhjiökammiosta jne. Syyttäjä laati kuulusteluista raportin, ja siinä hän sanoo, että oli mahdoton päästä selville, millä metodilla ihmisiä oli tapettu Belzecin kaasukammioissa. Ei voitu määritellä, mikä tehtävä (todistajien kuvaamilla) moottorista kaasukammioihin kulkevilla putkilla oli: puhallettiinko niiden kautta kammioihin kaasua vai ilmaa vai imettiinkö niiden kautta kammioista ilmaa pois. Syyttäjän mukaan todistaja Rudolf Reder, joka työskenteli leirissä juutalaisten murhaamisten aikaan, oli todennut, että kun tappamisen jälkeen kammioiden ovet avattiin, hän ei koskaan havainnut mitään erityistä hajua. Ruumiissa ei ollut havaittavissa epänormaalia väritystä. Kammioiden ilma oli puhdasta, läpinäkyvää ja hajutonta. Mitään dieselpakokaasun hajua ei ollut havaittavissa.
Reder oli juutalainen, joka kertomansa mukaan pidätettiin elokuussa 1942 ja vietiin sitten Belzecin leiriin. Koko heidän joukkonsa, 5000 henkeä, tuhottiin heti saavuttaessa kahdeksaa lukuun ottamatta (61-vuotias Reder yksi heistä). Nämä kahdeksan olivat ilmoittautuneet erityistyötehtäviin, kun SS-mies oli kysynyt koko joukolta (4992 ei siis halunnut ilmoittautua!). Reder muka säilyi elossa 3 kuukautta ja sitten pääsi pakoon ja piiloutui. Reder kuvasi yksityiskohtaisesti väitettyjä tuhoamisrakennuksia ja sanoi, ettei hän tiennyt, millä metodilla murhaaminen tapahtui. Moottorihuoneesta hänen mukaansa meni tuuman putki kuhunkin kuuteen kammioon. Erityisesti hän sanoi, että bensiinimoottorin pakokaasu purkautui vapaaseen ilmaan, ei kammioihin.
Vuonna 1947 eräässä ”Saksalaisten Puolassa suorittamien sotarikosten päätutkimuskomission” julkaisussa ilmestyi Eugeniusz Szrojtin artikkeli ”Belzecin tuhoamisleiri”, jossa hän kirjoittaa:
Ei ole ollut mahdollista päästä varmuuteen siitä, kauanko tuhoamiskammiot, joiden rakentamiseen todistaja Kozak oli palkattu, olivat toiminnassa. Epäilemättä kuitenkin todistaja Rederin mainitsemat uuden rakennuksen kammiot olivat toiminnassa elokuussa 1942.
Szrojt kutsuu Kozakia ja Rederiä kahdeksi arvovaltaisimmaksi todistajaksi tässä asiassa, eikä kumpikaan näistä osaa sanoa, mikä murhametodi oli. Silti Szrojt jatkaa:
Yhtä lukuun ottamatta kaikki tästä asiasta todistaneet todistajat ovat yhtä mieltä siitä, että saksalaiset tappoivat tuhoamisrakennukseen sijoitetun moottorin pakokaasujen avulla. Moottorin pakokaasut johdettiin putkien välityksellä kammioihin.
Mattogno toteaa (Belzec-kirja, s. 39), että tämä lausunto oli moninkertainen valhe. Yksikään todistaja ei ollut ilmoittanut tätä metodia ainoaksi tai edes pääasialliseksi metodiksi. Lisäksi Szrojt käyttää todistajia, jotka itse ilmoittavat itsensä silminnäkijöiksi, ja todistajia, jotka eivät koskaan ole olleet leirissä ja puhuvat vain kuulopuheita. Hänen tärkeimmät todistajansa, Kozak ja Reder, eivät kumpikaan maininneet tätä metodia, ja Reder jopa nimenomaan sulki sen pois sanoessaan, että pakokaasu purkautui vapaaseen ilmaan eikä sitä johdettu kammioihin.
Vuonna 1948 Puolan hallitus, joka kolme vuotta aiemmin oli antanut siunauksensa sähköversiolle, ilmoitti julkaisussaan (tri Marian Muszkatin YK:n sotarikoskomissiolle toimittama ”Puolalaisten syytökset saksalaisia sotarikollisia vastaan”), että uhrit tapettiin moottorin pakokaasun sisältämän häkäkaasun avulla.
Kun sitten ns. Gerstein-raportti tuli julkisuuteen, sen perusteella tuli yleiseksi käsitykseksi, että tuhoamisleireiksi epäillyt Belzecin ja Treblinkan leirit todella olivat tuhoamisleirejä. Gerstein-raportti oli se ratkaiseva asiakirja, jonka nojalla pakokaasuversio nousi muiden versioiden ohi ja tuli ”historialliseksi tosiasiaksi.” Sen nojalla päädyttiin myös siihen, että moottori, jonka pakokaasuja tuhoamisessa käytettiin, oli dieselmoottori. Gerstein-raportti on SS-Obersturmführer (vastaa Suomen luutnanttia) Kurt Gersteinin kertomus, josta on olemassa kuusi eri versiota. Gerstein väittää käyneensä Belzecin ja Treblinkan leireissä elokuussa 1942. Sodan jälkeen ranskalaiset vangitsivat Gersteinin, ja hän kuoli epäselvissä olosuhteissa ranskalaisessa vankilassa 25.7.1945 (hänen on väitetty tehneen itsemurhan).
Ranskalainen sanomalehti France Soir julkaisi yhden Gerstein-raportin version heinäkuussa 1945. Tammikuussa 1946 ranskalaiset esittivät Nürnbergin oikeudelle joukon asiakirjoja (PS-1553), joiden joukossa oli myös Kurt Gersteinin 26.4.1945 allekirjoittama raportti. Lisäksi tammikuussa 1947 dokumentti PS-1553 esitettiin todisteena ”tohtoreiden oikeudenkäynnissä”. Vuoden 1946 alussa Gersteinin esittämä murhametodi oli siis vakiinnuttanut asemansa länsimaisessa oikeuskäytännössä, ja puolalaiset seurasivat perässä (muuttivat metodiväitteensä toiseksi).
Tästä seurasi tiettyjä ristiriitoja: Gerstein puhui dieselmoottorista, Reder bensiinimoottorista. Gersteinin mukaan uhrit kuolivat dieselpakokaasuun, Rederin mukaan bensiinimoottorin pakokaasut purkautuivat vapaaseen ilmaan. Näiden kahden todistajan välisiä ristiriitoja yritettiin ensin silotella, mutta nykyisin virallinen historiankirjoitus myöntää, että kumpikin tarina on historiallisesti vailla perusteita, kuitenkin jatkaen, että todellisuus lyö niihin varjonsa. Kuitenkin jos itse perusta on valheellinen, on varjokin. Uutta dieselpakokaasuversiota alettiin virallisesti soveltaa kaikkiin kolmeen leiriin, Belzeciin, Sobiboriin ja Treblinkaan. Ei kuitenkaan ole olemassa pitäviä todisteita perusteina sille, että dieselpakokaasuversion edessä hylättiin höyryversio Treblinkan kohdalla, klooriversio Sobiborin kohdalla ja sähköversio Belzecin kohdalla.
Virallisen murhametodin takuumiehen ristiriitoja ja mielettömyyksiä
Tässä otan esiin joitakin Gerstein-raportin mielettömyyksiä ja ristiriitoja, ja lähteeni on Henri Roquesin kirja (väitöskirja) ”The ’Confessions’ of Kurt Gerstein”. Roques luettelee raportista kuusi eri versiota (itse asiassa kahdeksan, sillä versiossa V on alaversiot Va, Vb ja Vc).
Kenraaliluutnantti Globocnik ilmoittaa Gersteinille olemassa olevat ”laitokset”: Belzec, maksimi päivässä 15 000, Sobibor, maksimi päivässä 20 000, Treblinka, maksimi päivässä 25 000, Majdanek, valmistumassa. Versioissa Va ja VI nämä luvut tarkoittavat tuhottujen määriä päivässä (ei saapuneitten määriä). Viidessä versiossa Gerstein sanoo, ettei ole nähnyt Sobiborin leiriä, yhdessä sanoo nähneensä. Viidessä versiossa hän ilmoittaa nähneensä Majdanekin leirin, yhdessä, että ei ole nähnyt.
Eräissä versioissa Gerstein hakee Prahan läheltä (Kollinista) 100 kg syaanivetyhappoa, toisissa (IV, V) hän hakee 260 kg.
Gerstein ja tämän sattumalta mukaan ottama Pfannenstiel ovat Globocnikille ennestään tuntemattomia, mutta silti hän selittää heille ”erittäin salaisen” asian, ”Saksan valtakunnan salaisimman asian”.
Eräissä versioissa Gerstein näkee Belzecin tuhoamisrakennuksessa kuusi kammiota, kooltaan 4 x 5 m, mutta joissakin versioissa (III, V, VI) koko on 5 x 5 m. Korkeus on 1,9 m.
Joissakin versioissa kuvataan 3-4-vuotias poika jakamassa tulijoille nauhoja, joilla kengät voi sitoa ja jättää kenkäkasaan, toisissa versioissa pojasta ei ole mainintaa. Belzecin kenkäkasa on versio III:n mukaan 25 metriä korkea, versioiden Va, Vb ja VI mukaan 35-40 metriä korkea. Kuinka kengät voidaan toimittaa noin korkealle? Treblinkassa puolestaan on 35-40 metriä korkea vaate- ja alusvaatevuori (versio II)!
Tuhoamiskammioihin ahdetaan 700-800 henkilöä 25 neliömetrin alueelle, siis kolmekymmentä ihmistä yhdelle neliömetrille!
Kun Gerstein kuvaa muka todistamaansa dieselpakokaasulla suoritettua joukkomurhaa, moottori ei lähdekään käyntiin ja sen käynnistämiseen kuluu aikaa 2 tuntia 49 minuuttia. Gerstein kertoo katsoneensa koko ajan aikaa sekuntikellosta. Kun sitten diesel lähtee käyntiin, 25 minuutin kuluttua monet ovat kuolleet, 28 minuutin kuluttua jotkut ovat vielä elossa, 32 minuutin jälkeen kaikki ovat kuolleet. Gerstein oli kuitenkin vain yhden (tai kaksi) päivän Belzecissä, ja hänen tehtävänään oli a) desinfioida suuri määrä vaatteita ja b) muuttaa tuhoamismenetelmä toiseksi (pakokaasusta Zyklon B:hen); silti hänellä on aikaa seurata yli kolme tuntia tuhoamisoperaatiota ja kelloa.
Gerstein kertoo, että kun kaikki olivat kuolleet, ruumiit "seisoivat" kaikki tiiviisti yhdessä. Kuitenkaan kuolleet eivät pysy pystyssä, sillä heidän polvensa eivät kannata ja he lyyhistyvät väkisin alaspäin. Uhrit olivat Gersteinin mukaan väriltään sinisiä, vaikka hiilimonoksidin (CO) eli häkäkaasun uhrit ovat väriltään kirsikanpunaisia.
Gerstein kertoo, että joukkohaudat olivat kooltaan 100 x 20 x 12 m ja että muutaman päivän kuluttua hauta alkoi nousta 2 – 3 metriä uhrien ruumiiden paisuessa; muutaman päivän kuluessa hauta laskeutui jälleen takaisin. Kuitenkaan kertomansa mukaan Gerstein ei ollut Belzecissä yhtä (tai kahta) päivää kauempaa. Päivän 18.8.1942 osalta hän sanoo, ettei nähnyt paljon, ja päivän 19.8.1942 hän ilmoittaa olleensa Treblinkassa ja illalla matkustaneensa junalla Varsovasta Berliiniin.
Gerstein sanoo, että 25 miljoonaa ihmistä (juutalaisia ja muita) on jo tapettu Treblinkassa ja Belzecissä. Belzecissä tapetaan 15 000 päivässä, keskimäärin 11 000 päivässä; Sobiborissa 20 000 päivässä; Treblinkassa 25 000 päivässä, keskimäärin 13 500 päivässä. Jos Belzecissä olisi tapettu keskimäärin 11 000 päivässä, kevään 1942 ja joulukuun 1942 välillä olisi tapettu yli kolme miljoonaa ihmistä.
Gerstein kertoo, että Auschwitzissa tapettiin miljoonia lapsia pitämällä syaanivetytuppoa heidän nenänsä alla. Gerstein ei ollut edes käynyt Auschwitzissa.
Ranskalaiselle tuomari Matteille Gerstein kertoo 19.7.1945, ettei hän hakenut Prahan läheltä Kollinista ensinkään Zyklon B:tä vaan nestemäistä syaanivetyä pakattuna 45 teräspulloon. Yhden pullon hän kertoo kaataneensa maahan ja loput 44 pulloa haudanneensa maahan. Hänen tehtävänään oli kuitenkin muuntaa Belzecin tuhoamissysteemi pakokaasusta Zyklon B:ksi. Gerstein kertoi myös, ettei tiennyt, kuinka syaanivetyä tulisi käyttää (oli käyttänyt sitä vain vaatteiden desinfiointiin).
Gerstein kertoo, että Theresienstadtissa syaanivetyä heitettiin linnoitusten päältä alhaalla kävelevien päälle ja tapettiin heidät niin. Kuitenkaan tällainen ei voi onnistua, sillä syaanivety on nopeasti haihtuvaa.
Natsit olivat kaksi kertaa pidättäneet Gersteinin (v. 1936 Saarbrückissa ja v. 1938 Stuttgartissa). Kuitenkin Gerstein kertoo Gestapon pyynnöstä vapaaehtoisesti liittyneensä SS:ään. Joulukuussa 1941 Gerstein yritetään häätää pois SS:stä, mutta puolen vuoden kuluttua hänelle annetaan valtakunnan salaisin tehtävä (lisäksi tämä salainen ja [versio III:n mukaan] kiireellinen tehtävä annetaan hänelle hänen kertomansa mukaan 8.6.1942, mutta vasta elokuussa hän ryhtyy toimiin)!
Gersteinin mukaan Hitler ja Himmler kävivät Belzecissä 15.8.1942, mutta on osoitettu, että tämä on historiallisesti väärä tieto.
Roquesin mukaan Gerstein-raportin versiot III ja VI ovat väärennöksiä.
Takuumies Gersteinin missio
Yksi Gersteinin mielettömyyksistä on myös hänen missionsa, ja esitän sen tässä vielä erikseen. Missiota kuvaa Yitzhak Arad kirjassaan ”Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps”, 1987, s. 100 (kuvaus siteerattuna Mattognon ja Grafin Treblinka-kirjassa, s. 125 – 126).
Aradin mukaan pakokaasumenetelmässä moottorit hajoilivat ja sen vuoksi saksalaiset päättivät siirtyä Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa toiseen kaasutusmenetelmään. Gerstein, Waffen-SS:n päähygieniatoimiston päädesinfiointivirkailija, lähetettiin yhdessä everstiluutnantti, professori Wilhelm Pfannenstielin (Marburg/Lahnin yliopiston hygieniainstituutin johtaja ja Waffen-SS:n hygienianeuvonantaja) kanssa Lubliniin elokuussa 1942. Gersteinin missio oli tutkia, kuinka Zyklon B:tä voidaan saada sisälle kaasukammioihin, jotta voitaisiin siirtyä Zyklon B-menetelmään.
Arad siteeraa sitten Gersteinin vankilassa laatimaa raporttia ja toteaa, ettei Gersteinin missio muuttanut näiden leirien kaasutusmenetelmää, ja pakokaasujen sisältämää häkää käytettiin edelleen. Vaikka Gerstein kertomansa mukaan todisti dieselmoottorin hajoamista Belzecissä, tämäkään ei johtanut menetelmän vaihtamiseen. Aradin mukaan pakokaasumenetelmän ”isä”, poliisipäällikkö Wirth, kieltäytyi luopumasta kehittämästään menetelmästä. Wirth suostutteli Gersteinin luopumaan Zyklon B -menetelmästä ja pyysi, ettei tämä suosittelisi sitä Berliinissä. Arad kertoo, ettei Gerstein edes tehnyt mitään kokeita Zyklon B:llä, jonka hän oli tuonut mukanaan Kollinista Prahan läheltä. Kaasu haudattiin sillä verukkeella, että se oli muka pilaantunut matkalla. Arad ei siis tiennyt, ettei Gersteinin Kollinista tuoma kaasu ollut Zyklon B:tä (sidosgranuloihin imeytettyä syaanivetyä) vaan teräspulloihin pakattua nestemäistä syaanivetyä.
Gerstein itse kertoo raportissaan, että liityttyään SS:ään hän yleni ”Leutnantiksi” (luutnantiksi) ja ”Oberleutnantiksi” (yliluutnantiksi), mutta Waffen SS:ssä ei ollut tällaisia arvoja, ne olivat vain Wehrmachtissa (vastaavat SS-arvot olivat Hauptscharführer ja Sturmscharführer). Edelleen Gerstein kertoo, että 8.6.1942 hänen luokseen tuli SS-Sturmbannführer (majuri) Günther RSHA:sta (Valtion pääturvallisuusvirastosta), joka antoi hänelle äärimmäisen salaisen tehtävän toimittaa 100 kg (toiset raportin versiot: 260 kg) syaanivetyä autolla paikkaan, jonka osoitteen vain kuljettaja tiesi.
Gerstein oli halunnut päästä näkemään ”tappolaitoksia”, ja tämä tehtävä antoi hänelle tilaisuuden siihen. Mutta dokumentin ”Killing Institutions in Polen” (25.3.1943) mukaan RSHA ei ollut asiassa aloitteellinen vaan Gerstein oli itse tyrkyttänyt itseään, ja tekemällä itsensä Puolan SS-upseereille hyödylliseksi hän sai luvan käydä leireissä.
George Wellers kertoo Le Monde Juif-lehdessä (tammi-maaliskuu 1980, s. 29), että Günther antoi 8.6.1942 tehtävän Gersteinille suullisesti ja kaksi päivää myöhemmin kirjallisesti. Yhdeksän viikkoa myöhemmin sitten Gerstein ja kuljettaja lähtevät toimittamaan tehtäväänsä, aluksi hakemaan myrkyn Kollinista Prahan liepeiltä. Kertomansa mukaan Gerstein ottaa ”sattumalta” mukaansa prof. Pfannenstielin, mikä merkitsee sitä, ettei tällä ollut mitään tekemistä Gersteinin mission kanssa.
Tässä on monia ristiriitaisuuksia: noudettava määrä oli 100 kg tai 260 kg (eri tieto raportin eri versioissa), noutopaikan valitsi Gerstein itse tai se oli kuvattu hänelle, määrän antoi RSHA tai Gerstein itse. Gersteinin missio on ”kiireellinen” (versio III) ja erittäin salainen, mutta vasta kahden kuukauden päästä Gerstein ryhtyy toimiin. Outoa on myös, että RSHA uskoi salaisuuden autonkuljettajalle ja sivulliselle (Pfannenstielille) mutta ei Gersteinille itselleen.
Gersteinille annettu tehtävä oli muuttaa pakokaasumenetelmä syaanivetymenetelmäksi, mutta Gerstein selittää raportissaan, että hän itse keksi tuon menetelmän ja ehdotti sitä! Kollinista Gerstein ei myöskään, kuten todettu, noutanut Zyklon B:tä (jota Kollinissa valmistettiin) vaan 45 pulloa nestemäistä syaanivetyä, vaikka tätä ei Saksassa enää käytetty tuholaistorjuntaan, koska menetelmät olivat kehittyneet ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Zyklon B oli keksitty.
Miksi sitten Gerstein olisi noutanut niin suuren määrän syaanivetyä? Belzecin kuuden väitetyn kaasukammion efektiivinen tilavuus oli (Münchenin oikeuden mukaan v. 1965) 145 kuutiometriä, ja 500 g syaanivetyä tuottaisi jokaiseen kammioon välittömästi kuolettavan annoksen kymmenkertaisesti. 100 kg olisi riittänyt 300 000 ihmisen tuhoamiseen 200 kaasutuksessa. Ja Gerstein oli vain ”kokeilemassa”! Kokeiluun olisi riittänyt kymmenkunta Zyklon B-purkkia, ja ne hän olisi saanut Majdanekista, jonne niitä juuri oli toimitettu.
Kun Gerstein sitten saapuu Lubliniin (Majdanekin vieressä), hänet ottaa vastaan SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Odilo Globocnik, joka paljastaa hänelle kolmen tuhoamisleirin olemassaolon (Treblinka, Sobibor, Belzec). Globocnik selittää, että Gersteinin tulee muuttaa menetelmä nopeammaksi, ja hän itse kertoo ajattelevansa syaanivetymenetelmää.
Gerstein siis menee Belzeciin kuolemanlastinsa kanssa mutta ei toteuta tehtäväänsä ja palaa kylmästi Berliiniin tekemättä raporttia tästä ”kiireellisestä ja huippusalaisesta” tehtävästä! Ranskalainen tuomari Mattei kuulusteli Gersteinia tästä asiasta 19.7.1945. Gerstein selitti, että poliisipäällikkö Wirth, jolla oli suhteet Himmleriin, oli todennut, ettei hänen tarvitse enää vaivata itseään tällä asialla. Wirth hänen mukaansa pyysi, ettei Gerstein ehdottaisi mitään muutoksia, ja tässä Gerstein puhui itsensä pussiin: Wirthillä ei ollutkaan vaikutusvaltaa Himmleriin! Gerstein jatkaa, ettei Berliini kysynyt mitään.
Mattogno vetää yhteen Treblinka-kirjassaan (s. 130-131) tätä Gersteinin tarinaa. Hän toteaa, että tarinalla on kolme lähtökohtaa: 1) juutalaisten tuhoaminen itäisissä leireissä oli valtion kaikkein salaisin asia, 2) sen oli sen vuoksi suunnitellut Himmler RSHA:n osasto IV B4:n kautta, 3) tuhoamissuunnitelman toimeenpano oli uskottu Globocnikille, joka oli suoraan vastuussa siitä Himmlerille. Globocnikin on siis täytynyt informoida Himmleriä dieselmoottoreiden puutteellisesta toiminnasta, ja Himmlerin on täytynyt olla RSHA:n Gersteinille antaman tehtävän takana.
Jos siis tuhoamissuunnitelma oli valtion hyvin salainen asia, miksi tuhoamismenetelmäksi oli valittu niin tehoton murhaamismenetelmä kuin dieselpakokaasu? Miksi tärkeässä hallituksen ohjelmassa käytetään vanhoja venäläisiä dieselmoottoreita, joihin ei ole saatavilla edes huoltoa tai varaosia? Ja jos RSHA oli päättänyt siirtyä käyttämään syaanivetyä kaasukammioissa, miksi se määräsi Gersteinin noutamaan nestemäistä syaanivetyä eikä Zyklon B:tä? Merkillistä on myös se, että jos jo kesäkuun alussa 1942 oli päätetty vaihtaa menetelmää, miksi sitten väitettyihin Treblinkan uusiin kaasukammioihin on kerrottu asennetun sama riittämätön dieselpakokaasumenetelmä elo-syyskuussa 1942?
Mattogno toteaa, että Gerstein-raportti on täysin kelvoton todistusaineistoksi. Se kuvaa ainoastaan sitä täydellistä mielettömyyttä, joka on ominaista koko ”itäisistä tuhoamisleireistä” kerrotulle tarinalle.
Historioitsija Michael Tregenza
Belzecin historian asiantuntija Tregenza (edustaa virallista historiankirjoitusta) on selvittänyt edellä esiin tulleet ristiriitaisuudet ainoalla oikealla tavalla: hän julistaa kaikki tärkeimmät silminnäkijätodistukset kelvottomiksi! Mutta jos Gersteinin ja Rederin todistukset, joiden varaan virallinen Belzec-tarina perustuu, ovat kelvottomia todistajanlausuntoja, kuinka sitten Belzeciä voidaan kutsua tuhoamisleiriksi? Tregenza ratkaisee tämän niin, että hän marssittaa esiin joukon uusia todistajia, jotka – hänen rohkaiseminaan – puhuivat vasta 1990-luvulla, sekä vuoden 1965 Belzec-oikeudenkäynnin syytettyjä, jotka – luonnollisesti – strategisista syistä vahvistivat ne Belzecin puitteet, jotka perustuivat edellä mainittujen todistajien kelvottomiin lausuntoihin!
Tregenza toteaa, ettei Belzec ollut mikään ”piilossa” oleva leiri. Kaikki tapahtui kirkkaassa päivänvalossa. Hän kirjoittaa artikkelissaan ”Das vergessene Lager des Holocaust” (kirjassa Wojak & Hayes [ed.]: ”Arisierung” im Nationalsozialismus, Volksgemeinschaft, Raub und Gedächtnis, 2000), että Belzec sijaitsi aivan raskaasti liikennöidyn tien ja rautatien vieressä, Belzecin kylän kyljessä. Hän sanoo, että kyläläiset tiesivät alusta lähtien, mitä leirissä tapahtui. Jopa ryhmä kyläläisiä oli rakentamassa leiriä, myös sen ensimmäistä ”kaasukammiota”!
Mattogno toteaa lisäksi, että leirin ympärillä oli kolme metriä korkea aita, ja koska leiri sijaitsi mäen rinteellä, jokainen näki leirin yläosaan, jossa väitteiden mukaan olivat myöhemmän vaiheen kaasukammio ja joukkohaudat. Belzecin ”salaisuus” olisi tullut tietoon välittömästi!
Tregenza jatkaa kuvaustaan ja toteaa, että leirin henkilökunnan jäsenistä ja kyläläisistä tuli tuttuja, kyläläiset jopa kutsuivat SS-miehiä kotiinsa ja kyläläisten palveluista maksettiin. Joukko kyläläisiä jopa työskenteli SS:n palveluksessa, mm. SS-henkilökunnan keittiössä ja SS:n pesulassa. Kylän leipomo toimitti leiriin leipää, ja portilla se vaihdettiin arvoesineisiin ja konjakkiin.
Itse leirissäkin oli kylän miehiä töissä: yksi korjasi Tregnzan mukaan suihkuja ja kylpylaitoksia, pari muuta toimi mekaanikkoina ja sähkömiehinä SS:n autotallissa ja yksi asensi kaapeleita ja valaistusta myöhempään ”kaasutuslaitokseen”. Tregenza tietää jopa kertoa, että parilla valokuvaajalla oli lupa kuvata SS-miehiä ja myös leiriä sisältäpäin!
Tregenzan mukaan ne 20 miestä, jotka todistaja Kozakin mukaan oli pakotettu rakentamaan Belzecin ensimmäistä ”kaasukammiota”, olivat itse asiassa palkattuja vapaaehtoisia. Kylän johto oli suositellut heitä, ja heille maksettiin hyvin.
Vuonna 1961 Belzec-oikeudenkäynnin esikuulusteluissa SS-Scharführer (ylikersantti) Heinrich Gley todisti, että hänet komennettiin usein työskentelemään leirin ulkopuolella juutalaisen työosaston kanssa; heidän työkomennuksensa olivat jopa kuuden viikon pituisia ja jopa 50 kilometrin päässä leiristä.
Jo lokakuussa 1945 puolalainen todistaja Maria D. todisti, että joillakin leirissä työskentelevillä juutalaisilla oli lupa poistua leirin ulkopuolelle. Ja päivää aiemmin toinen puolalainen todistaja, Tadeusz M., oli todistanut, että leirissä työskenteli kaksi juutalaisryhmää: yksi työskenteli leirin ulkopuolella, toinen taas ei saanut poistua leiristä ja se poisti murhattuja juutalaisia ”kaasukammioista” ja hautasi heitä. Ne juutalaiset, jotka työskentelivät leirin ulkopuolella, saivat hänen mukaansa mennä naimisiin ja kirjoittaa kirjeitä perheilleen. Leirissä työskenteleville juutalaisille saksalaiset järjestivät jalkapallojoukkueen ja jousiorkesterin.
Belzecin kylässä kaikki siis tiesivät kaiken aikaa, mitä leirissä tapahtui. Edellä kerrotuilla legendoilla ei niin ollen ollut muuta tarkoitusta kuin toimia propagandana. SS:llä ei ollut Belzecissä mitään ”salaisuuksia”.
Ensimmäinen tuhoamisrakennus
Edellä sanotusta käy ilmi, että todistukset, jotka koskevat myöhemmän tuhoamisrakennuksen tuhoamiskammioita, sisältävät karkeita ristiriitaisuuksia, joiden edessä (Tregenzaa lukuun ottamatta) virallisen historiankirjoituksen edustajat ovat sulkeneet silmänsä teeskennellen, ettei mitään ristiriitaisuuksia ole.
Se ainoa todistus, joka koskee ensimmäisen tuhoamisrakennuksen väitettyjä tuhoamiskammioita, on teknisesti selittämätön eikä se mainitse kuolettavaa kaasua tuottavaa moottoria. Tämän todistuksen antoi Stanislaw Kozak 14.10.1945 tuomari Godzieszewskin kuulusteluissa.
Kozakin mukaan lokakuun lopulla 1941 SS pakotti hänet 20 kyläläisen ryhmään tekemään työtä leirissä (Tregenza kuitenkin kertoo heidän olleen vapaaehtoisia palkkalaisia). Kyläläiset rakensivat kolme parakkia, joista yksi oli ”tuhoamisrakennus”.
Tuhoamisparakki oli hänen mukaansa kooltaan 12 x 8 m, ja siinä oli kolme huonetta, kukin 4 x 8 m, korkeus 2 m. Seinät puuta, ovet tukevaa lankkua, ja ovet olivat kumilla tiivistettyjä. Vesijohto kulki seinässä 10 cm:n korkeudella lattiasta, yhdellä seinällä putki nousi ylös ja sen aukko oli suunnattu huoneeseen päin. Putket olivat yhteydessä lattian alla kulkeviin putkiin. Näissä kolmessa huoneessa oli 250 kg painava uuni kussakin (koko 110 x 55 x 55 cm), ritilöitä ei niissä näkynyt. Uunin sisäpuoli oli rakennettu tulenkestävistä tiilistä. Kozakin käsityksen mukaan vesijohdot myöhemmin yhdistettiin uuneihin. Rakennuksen pohjoisseinällä hän sanoo olleen metrin korkeudella rampin sivuraiteen vieressä; raide johti hänen mukaansa leirin koillisnurkassa sijainneeseen tuhoamisleirin kaivantoon. Työn hän sanoi valmistuneen 22.12.1941 (alkoi 1.11.1941).
Saksalaiset muka rakennuttivat kyläläisillä murhakammiot ja lähettivät heidät sitten kotiin tämän kauhean ”salaisuuden” kanssa! Kozakin kertomuksesta ei käy ilmi, kuinka tuhoaminen tapahtui. Mattognon mukaan Kozak kertoi kokemuksensa tavalla, joka sopi sodanjälkeisiin kuulusteluihin. Jo vuonna 1995 Jean-Claude Pressac korosti (Historama-Histoire, erikoisnumero 34, 1995, s. 121 ss.), että Kozakin tuhoamisrakennuksesta antama kuvaus sopii täidentorjuntayksikköön! Uunit olivat kuumailmadesinfiointiuuneja. Kyseessä oli terveyttä ylläpitävä rakennus, ei tuhoamisrakennus. Tarkoitus oli pelastaa juutalaisten henki tuhoamalla pilkkukuumetta levittävät täit vaatteista.
Väitettyjen kaasutusten uhrien lukumäärä
22.9.1944 Reder ilmoitti kuulusteluissa: Belzecissä tapettu 3 miljoonaa ihmistä. Zamoscin oikeuden syyttäjä 11.4.1946: kuljetuksia Belzeciin 500, kuljetuksessa keskimäärin 3500 henkeä, yhteensä 1,75 miljoonaa. Kuorma-autoilla tuodut mukaan luettuina Belzecin uhrien lukumäärä 1,8 miljoonaa.
Saksalaisten sotarikoksia tutkiva keskuskomissio ilmoitti v. 1947 lukumääräksi 600 000, ja tämä on nykyisinkin virallinen lukumäärä. Tämä luku perustuu mielivaltaisiin laskelmiin. Pohjana ovat vain olettamukset, että ajanjaksoina 17.3.1942 – toukokuun alku 1942 ja heinäkuu 1942 – syyskuun loppu 1942 (133 pv.) joka päivä tuli yksi kuljetus, jonka 40 vaunussa oli kussakin sata henkeä, yhteensä 532 000 henkeä. Vuoden kolmen viimeisen kuukauden aikana olisi tullut 2 kuljetusta viikossa, jokaisessa 4000 henkeä, yhteensä 96 000 henkeä. Yhteismäärä 628 000 on pyöristetty luvuksi 600 000. Myös todistaja Abraham Silberschein ilmoitti luvun 600 000.
Kuitenkaan kuljetusten lukumääristä ei ole mitään dokumenttitietoa, ja ne on saatu yksinomaan silminnäkijätodistuksista. Esimerkiksi todistaja Eustachy Ukrainski ilmoitti luvuiksi 500 kuljetusta ja 1,8 miljoonaa uhria, ja Zamoscin syyttäjä otti nämä luvut.
Belzec-oikeudenkäynnissä oikeus totesi, että maalis- ja toukokuun välillä 1942 ainakin 90 000 tapettiin Belzecissä ja heinäkuun ja marraskuun välillä 1942 300 000, yhteensä ainakin 390 000.
Arad päätyy lukumäärään 517 000, ja hänelläkään ei ole selvää dokumentaatiota lukujensa takana. Robin O’Neil esittää lukumääräksi 800 555, mutta hänen kuljetuslistansa on hänen oman mielikuvituksensa tuote.
Mikään tutkimus ei ole koskaan millään tavalla viitannut Belzecin kammioiden uhreihin, eivät myöskään puolalaisten suorittamat kaivaukset. Tregenza on kuitenkin väittänyt, että Belzecissä murhattiin noin miljoona. Hänen arvionsa perustuu vanhoihin lukuihin. Hän ottaa esiin yllä mainitun luvun 532 000 ja nostaa sen mielivaltaisesti 680 000:een. Edelleen Tregenza väittää, että elo-syyskuussa 1942 oli kolme tai useampi kuljetus päivässä ja että vaunuja oli usein jopa 60, jokaisessa 100 henkeä. Päivittäin tuli siis n. 12 000 henkeä. Hän sanoo, että Rudolf Reder vahvistaa tämän luvun. Toisten todistajien mukaan joskus olisi tullut 15 000 päivässä. Jos siis 50 päivän ajalle lisätään 5000 päivää kohti, saadaan yhteismääräksi kaiken kaikkiaan 930 000.
Mattogno toteaa tästä, että tämä luku ei perustu mihinkään dokumentteihin. Vanhaan perusteettomaan lukuun 532 000 on mielivaltaisesti lisätty ensin 148 000 (tullaan lukuun 680 000) ja sitten vielä 250 000 (50 x 5000). Tregenzan luvut 12 000 ja 15 000 liittyivät sodanjälkeiseen propagandaan, kun yritettiin perustella lukua 2 miljoonaa; todistajien rooli oli tuolloin vahvistaa tämä luku.
Saksalaisten lähteiden mukaan Belzeciin kuljetettujen (ei tapettujen) juutalaisten määrä oli 434 508. Kyseessä on SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportti Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943, ja britit nappasivat tämän sähkeen ja selvittivät sen sanoman.
Todistajat ja syytetyt
Mattogno toteaa, että Gerstein ja Reder on osoitettu täysin epäluotettaviksi (esim. Roques; Mattogno). Näiden kahden todistajan välillä on perustavaa laatua oleva ristiriita itse kaasutustekniikassa, ja tämä – yhdessä lukuisten muiden ristiriitojen, absurditeettien ja epäjohdonmukaisuuksien kanssa – on saanut Michael Tregenzan hyväksymään revisionistisen kannan tässä asiassa.
Tregenza luettelee aiemmin mainitussa artikkelissaan kolme todistajaa (Rudolf Reder, Chaim Hirszman, Kurt Gerstein), ja toteaa, että Belzecin ”eloonjääneistä” vain Reder ja Hirszman todistivat sodan jälkeen oikeudessa joukkomurhasta. Hirszman antoi todistuksensa 19.3.1946, ja samana päivänä hänet murhattiin; hänen todistuksen sisältö on todettu irrelevantiksi.
Tregenza vertailee Hirszmanin ja Rederin todistuksia ja toteaa ne ristiriitaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi. Reder puhui 3 miljoonasta uhrista ja ilmoitti väärin joukkohautojen ja leirin laajuuden. Reder sanoi, että romanialaisia ja norjalaisia osallistui tuhoamisiin, mikä ei pidä paikkaansa. Hän kertoo myös Himmlerin vierailleen leirissä, mutta mikään dokumentti ei tue tätä. Tregenza sanoo Hirszmaninkin liioitelleen uhrien määrää (800 000 lokakuun ja joulukuun välillä 1942); Hirszman kertoi myös, että lapsia heitettiin kaasukammioon äitien päiden yli, mikä on mahdotonta, koska kammion korkeus oli vain 1,9 metriä.
Sitten Tregenza toteaa, että lisätietoa on saatavilla vain Kurt Gersteinin raportista. Tämän raportti on Belzecin kohdalla hänen mukaansa kyseenalainen, jopa se kuuluu monissa kohdissa mielikuvituksen piiriin. Joukkohautojen koon Gerstein ilmoittaa virheellisesti, ja Belzecin ja Treblinkan uhrien lukumääräksi hän ilmoittaa 20 – 25 miljoonaa. Poliisipäällikkö Wirthin Gerstein kuvaa heiveröiseksi ja pieneksi mieheksi, vaikka todellisuudessa Wirth oli kookas ja harteikas mies.
Lopuksi Tregenza tekee väistämättömän johtopäätöksen: Kaikki kolme silminnäkijäraporttia Belzecistä ovat epäluotettavia. Kun Tregenza hylkää Gersteinin, Rederin ja Hirszmanin epäluotettavina, hän nostaa esiin muita todistajia, esimerkiksi tri Wilhelm Pfannenstielin ja Belzecin oikeudenkäynnin syytetyt. Millaisia ovat nämä uuden virallisen suuntauksen todistajat?
Todistaja Wilhelm Pfannenstiel
Tähän todistajaan on syytä perehtyä melko perusteellisesti, koska häntä ollaan nostamassa holokaustitahojen tähtitodistajaksi, kun Gersteinista on jouduttu luopumaan. Pfannenstiel on tavallaan ”puhdistettu Gerstein.”
Gersteinin mukaan Pfannenstiel oli mukana hänen Belzec-vierailullaan, ja nyt kun Gerstein-raportista on luovuttu, Pfannenstielin tehtäväksi tuli oman ”silminnäkijätodistuksensa” nojalla ”vahvistaa” Gerstein-raportin perimmäinen totuudellisuus, kuitenkin niin, että Gerstein-raportin liioittelut, mielettömyydet ja ristiriitaisuudet tulevat pyyhityiksi pois. Muuten Pfannenstiel olisi – sen perusteella, mitä Gerstein raportissaan kirjoitti – tuomittu ankariin rangaistuksiin. Kyseessä oli Pfannenstielin oma nahka. Pfannenstielin avulla pyrittiin tekemään Gerstein-raportista uskottava ja kelvollinen; tuli saada aikaan eräänlainen Pfannenstiel-raportti, joka kuitenkin olisi sama kuin Gerstein-raportti puhdistettuna ja oikaistuna.
Raporttinsa eri versioissa Gerstein siis mainitsee, että tri Pfannenstiel seurasi häntä hänen käydessään Belzecissä. Heti sodan jälkeen YK:n sotarikoskomission ranskalainen osasto antoi vangitsemismääräyksen, jossa – sen perusteella, mitä Gerstein oli kirjoittanut – Gerstein itse oli epäiltynä ja Pfannenstiel luettiin niihin saksalaisiin johtajiin, jotka olivat määränneet asukkien tuhoamisen eri leirien kaasukammioissa. Pfannenstielin nimi oli viidentenä Hitlerin, Himmlerin, Eichmannin ja Güntherin jälkeen! Häntä syytettiin rikoslain artiklan 302 rikkomisesta, josta rangaistus oli kuolemantuomio. Pfannenstieliä uhkasi kuolemantuomio!
Kun Pfannenstiel oli pidätetty, häntä kuulusteltiin yhtenä syytetyistä IG Farben-oikeudenkäynnissä (elokuu 1947 – kesäkuu 1948) hänen suhteistaan Gersteiniin, jonka 26.4.1945 allekirjoittama raportti oli jo esitetty todisteeksi tohtoreiden oikeudenkäynnissä ja hyväksytty siellä. Pfannenstiel yritti kiemurrella ulos pälkähästä ”vahvistamalla”, että hän oli ollut läsnä eräässä dieselpakokaasulla suoritetussa kaasutuksessa, ja samalla kieltämällä, että olisi koskaan ollut Belzecissä tai Treblinkassa.
Eräässä vaiheessa Pfannenstiel todisti, että hän sai vasta myöhemmin tietää, että Lublinissa (Majdanekissa) kaasutuksia suoritettiin auton pakokaasulla. ”Kaasutukset” eivät siis tapahtuneet Belzecissä vaan Lublinissa, eikä hän ollut ollut siellä Gersteinin kanssa, koska hän kuuli asiasta ”myöhemmin.” Syyttäjä von Halle pyysi sitten yhtäkkiä:
Kertokaa toki meille siitä näkymästä, jota todistitte, siitä dieselmoottorista, kuinka monta kaasukammiota siellä oli?
Pfannenstiel vastasi:
Siellä oli – uskoakseni – kuusi kaasukammiota hieman kohollaan olevassa rakennuksessa.
Kysymys:
Ihmiset sisällä olivat alasti ja puristuksissa?
Pfannenstielin vastaus:
Kyllä, kammiot täytettiin yksi kerrallaan.
Kysymys:
Oliko siellä lapsia?
Vastaus:
Kyllä.
Kysymys:
Kuinka dieselpakokaasu johdettiin sisään?
Vastaus:
1100 hevosvoiman moottorista. Pakokaasuputket johtivat kuhunkin kammioon.
Pfannenstiel siis ei lainkaan kysynyt, mitä ”näkymää” von Halle tarkoitti, ja alkoi puhua spontaanisti. Pfannenstiel puhui vastoin itseään, ja selvää on, että von Halle tunsi Gersteinin raportin ja että Pfannenstiel ei ainoastaan tuntenut sitä vaan tiesi myös, että von Halle tunsi sen! Ja tällainen kafkamainen kuulustelu voi syntyä vain sellaisesta skenaariosta. Tässä käytiin läpi Gerstein-raporttia!
Vuonna 1949 Gersteinin tarinasta oli väitelty kovasti Degesch-yhtiön (Zyklon B:n toimittajan) entisen johtajan Gerhard Petersin oikeudenkäynnissä, ja se oli saanut laajaa huomiota Saksassa. Pfannenstiel oli kaikissa liittoutuneiden oikeudenkäynneissä saanut vapauttavan tuomion, mutta siitä huolimatta häntä kuulusteltiin vielä Darmstadtin piirioikeudessa 6.6.1950; täällä hän esiintyi vielä syytettynä, mutta seuraavalla kerralla (9.11.1959) hänestä oli tullut jo tärkeä todistaja, ja tässä roolissa hän esiintyi myös Belzec-oikeudenkäynnissä 1965. Hänestä tuli Gerstein-raportin totuudellisuuden virallinen takaaja! Hän oli kovasti hyödyllinen Saksan holokaustia koskevalle historiankirjoitukselle.
Pfnnenstiel sai palkkionsa. Nahka pelastui. Hänet vapautettiin todisteiden puutteessa kolmessa Marburgin syyttäjän häntä vastaan nostamassa oikeudenkäynnissä, ja kaikki Gerstein-raportin 4.5.1945 päivätyn version kohdat, joissa hänet esitetään huonossa valossa, poistettiin ensimmäisestä tämän raportin saksankielisestä julkaisusta v. 1953. On siis ymmärrettävää, että vuoden 1950 jälkeen Pfannenstiel takasi virallisesti ja julkisesti Gerstein-raportin kelvollisuuden (itseään koskevat kohdat pois lukien).
Yksityisesti hän kuitenkin ilmaisi, mitä hän todellisesti ajatteli. Tämän hän teki Paul Rassinierille osoittamassaan kirjeessä 3.8.1963. Siinä hän kirjoittaa:
Teidän olettamuksenne, jotka koskevat tämän (Gersteinin) raportin syntyä, tämän mitä uskomattomimman roskan, jossa totuus jää ”runouden” jalkoihin, sekä myös hänen kuolemaansa, ovat mielestäni täysin oikeita.
Rassinier epäili, ettei raportti ole totta eikä aito ja että sen laati kaksi amerikkalaista upseeria, jotka ensimmäisinä kuulustelivat Gersteinia, joten on selvää, ettei Pfannenstiel pitänyt raporttia totuudenmukaisena. Pfannenstiel kirjoittaa kirjeessään myös, että hänen nimensä tässä ”roskassa” oli aiheuttanut hänelle suuria vaikeuksia ja että hän sen vuoksi tahtoi hinnalla millä hyvänsä välttää itseään koskevan keskustelun; hän pyysi Rassinieriakin mitä suurimpaan pidättyvyyteen nimensä suhteen. Ja tämä on täysin ymmärrettävää.
Gerstein-raportti oli tullut tunnetuksi vuoteen 1959 mennessä. Vuonna 1951 Leon Poliakov julkaisi pitkän otteen 26.4.1945 allekirjoitetusta versiosta (PS-1553), ja siitä tuli virallinen ”historiallinen dokumentti”. Saksankielinen raportti (4.5.1945 allekirjoitettu versio) julkaistiin v. 1953. Pfannenstiel ei tällöin voinut enää pelata epäselvyyksillä. Päinvastoin, 26.4.1945 allekirjoitettu versio oli 9.11.1959 suoritettujen kuulusteluiden pohjana; Pfannenstiel oli v. 1950 nimenomaan maininnut sen. Kuulusteluissa Pfannenstiel viittasi myös Reitlingerin kirjaan ”Die Endlösung” (”Lopullinen ratkaisu”), joten hän tunsi aikansa historiankirjoituksen dogman ja tiesi tarkkaan, mitä sanoa. Pfannenstielin ”vahvistus” oli epäilemättä kopioitu ”Gersteinin raportista”, vaikka hän liittikin, ehkä tahallaan, mukaan lisää ristiriitaisuuksia ja mielettömyyksiä.
Gerstein-raportin ”vahvistuksessaan” v. 1959 Pfannenstiel sanoi, että hän oli mennyt Lubliniin yhdessä Gersteinin kanssa ja sieltä he olivat menneet Belzeciin, jossa hän todisti juutalaiskuljetuksen saapumista. Useita rautatievaunuja työnnettiin leiriin, ja niissä oli n. 500 juutalaista, miehiä, naisia ja lapsia. Jotkut juutalaiset olivat kuolleet matkalla.
Kuulusteluissa, jotka suoritettiin myöhemmin 8.11.1963, Pfannenstiel kuvaa samaa tapahtumaa. Hän ilmoittaa nähneensä noin 12 rautatievaunua, joista tuli ulos 300 – 500 miestä, naista ja joitakin lapsia. Ketään ei oltu ammuttu. Hän ei nähnyt ruumiita kannettavan ulos. Nyt luku 500 on muuttunut luvuksi 300 – 500, lapset muutamaksi lapseksi, eikä enää ollut ruumiita. Gerstein oli puhunut raportissaan 6700 kuljetetusta, joista 1450 tuli perille kuolleena.
Tämän jälkeen Pfannenstiel kuvaa Belzecin kaasutusta. Kun naisten hiukset on leikattu, koko saapuneitten ryhmä ohjataan rakennukseen, jossa on kuusi kammiota. Hän sanoo, että hänen ymmärtääkseen vain neljää käytettiin tuolloin. Moottorin pakokaasua johdettiin kammioihin. Hän kertoo Gersteinin laskeneen, että kesti 18 minuuttia ennen kuin kammiossa syntyi hiljaisuus. Sitten ruumiit raahattiin ulos ja koottiin kuoppaan. Joidenkin ruumiiden kasvot olivat sinertävät. Gerstein-raportti ilmoittaa ruumiit sinisiksi. Dieselpakokaasun sisältämän häkäkaasun uhrit ovat kuitenkin väriltään kirsikanpunaisia.
Vuonna 1950 Pfannenstiel ilmoitti Belzeciin menemisensä syyksi sen, että hän halusi nähdä Belzecin, joka, kuten hän oli saanut tietää, oli juutalaisten tuhoamisleiri. Hän pyysi Globocnikilta lupaa vierailla leirissä, ja tämä, ylpeänä työstään, mielellään antoi luvan. Pfannenstiel ilmoitti olleensa utelias ja tahtoneensa tietää, liittyikö tappamisiin muita raakuuksia. Hän piti erityisen raakana sitä, että tappaminen kesti 18 minuuttia.
Vuonna 1963 Pfannenstiel sen sijaan todisti:
Toisaalta, jos tähän ylipäätään voi soveltaa inhimillisyyttä, niin asiat etenivät inhimillisesti.
Ehkä takana oli se, että 25.4.1960 suoritetuissa kuulusteluissa hän ilmoitti tappamisajaksi vain 12 minuuttia, joka tietysti on inhimillisempi kuin 18 minuuttia.
Leirissä vierailun ajankohdan suhteen Pfannenstielin muisti paranee ajan mittaan: Vuonna 1947 hän ei mainitse mitään ajankohtaa, v. 1950 hän sanoo ”kesällä 1942”, v. 1959 ”18.8. tai 19.8.1942” (tällöin hän sanoo tulleensa Gersteinin kanssa Lubliniin 17.8.1942) ja v. 1960 hän ilmoittaa kaasutuksen ajankohdaksi ”19.8.1942.” Ilmeisesti Pfannenstiel oli lukenut Gerstein-raporttia tarkemmin.
Gersteinin vierailun tarkoituksesta Pfannenstiel toteaa v. 1959:
Globocnik määräsi Gersteinin huolehtimaan Belzecissä syntyvän suuren vaatemäärän desinfioinnista.
Hän ei puhu mitään sellaista, että Gersteinin tehtävänä olisi ollut muuttaa väitettyjen kaasukammioiden metodia. Tällä lyhyellä lausunnollaan Pfannenstiel käytännössä romuttaa koko Gerstein-raportin. Mitä järkeä on lähettää teknikko 700 kilometrin päästä Berliinistä suuren myrkkylastin kanssa desinfioimaan vaatteita? Ja missä ja kuinka Gerstein olisi voinut suorittaa desinfioinnin nestemäisellä syaanivedyllä? Lisäksi v. 1950 ja sen jälkeen Pfannenstiel oli todennut, että Gerstein oli jo aiemmin käynyt monta kertaa Lublinissa ja Belzecissä, mikä vie kokonaan pohjan miltään Gersteinin ”missiolta”.
Vuonna 1959 Pfannenstiel kuvaa omaa motiiviaan vierailla Belzecin leirissä näin:
Muistaakseni Globocnik ehdotti, että hygienian professorina minun pitäisi silloin tällöin mennä mukaan.
Tämän mukaan hän ei ollutkaan kysynyt Globocnikilta lupaa vierailla leirissä, vaan Globocnik oli itse pyytänyt häntä menemään!
Vuonna 1960 Pfannenstielin tarina oli jälleen muuttunut. Nyt tarina kulki niin, että Lublinissa toimiva Globocnik oli kysynyt Gersteinilta, joka kuului myös SS:n terveysvirastoon Berliinissä, kuinka puhdistaa täistä suuri joukko vaatteita. Gerstein oli suosittanut tiettyä spray-tuotetta. Pfannenstiel itse ei tuntenut tätä tuotetta. Globocnik kysyi myös Pfannenstielilta neuvoa, jolloin Pfannenstiel oli vastannut, että on parasta, että hän itse menee katsomaan leiriä.
Mutta jos tuo suuri vaatemäärä oli Lublinissa, Pfannenstielillä ei ollut syytä mennä Belzeciin ja kysyä Globocnikilta siihen lupaa. Mutta Pfannenstiel jatkaa, että poliisipäällikkö Wirth kysyi, tahtooko hän nähdä sellaisen tuhoamistoimituksen, ja pitkän harkinnan jälkeen hän oli vastannut myöntävästi. Pfannenstiel kertoo, että hänen tarkoituksenaan oli raportoida tapahtumasta armeijan ylilääkärille.
Vuonna 1963 tarina oli kehittynyt jälleen. Hän sanoo päättäneensä jäädä Belzeciin yön yli, jotta voisi omin silmin nähdä tapahtuman ja raportoida siitä sitten Berliiniin. Hän sanoi uskoneensa, ettei Berliinissä tiedetty silloin mitään koko asiasta. Tässä Pfannenstielista on tullut uusi Gerstein, joka halusi ilmoittaa Berliiniin näistä juutalaisten tuhoamisista (Gerstein halusi ilmoittaa koko maailmalle!). Luonnollisesti Pfannenstiel raportoi armeijan ylilääkäri Grawitzille suullisesti (Pfannenstielin lausunto 1960), sillä raportista ei ole missään mitään jälkiä. Pfannenstiel on väittänyt, että hänen ”raporttinsa” oli syy Belzecin leirin sulkemiseen, mutta siitäkään ei ole mitään dokumenttia missään.
Vuoden 1959 kuulusteluissa Pfannenstiel ilmoitti, että Belzecin leirissä oli saksalaista henkilökuntaa neljä henkilöä! Siis neljä SS-miestä suoritti 600 000 ihmisen joukkomurhan!
Samoissa kuulusteluissa Pfannenstiel kuvaa kaasutusrakennusta. Kaasukammiot olivat käytävän molemmin puolin. Kammioiden koko oli noin 16 neliömetriä. Ovissa oli kurkistusreiät. Moottori oli kiinni jalustassa samassa rakennuksessa, ja se toimi dieselpolttoaineella. Vuoden 1960 kuulusteluissa Pfannenstiel ilmoitti moottorin hevosvoimamääräksi 10, kun hän vuonna 1947 oli ilmoittanut määräksi 1100! Gerstein ilmoittaa raportissaan, että moottori oli vanha venäläinen dieselmoottori. Paras venäläinen tankki toisessa maailmansodassa, T 34, oli varustettu 500 hv:n dieselmoottorilla. Tästä voidaan arvioida, mikä arvo Pfannenstielin tarinoilla on.
Lisäksi Gerstein ilmoittaa koneen sammuneen liki kolmeksi tunniksi, mutta Pfannenstiel sanoo moottorin lähteneen käyntiin heti. Pfannenstiel sanoo, että ovien kurkistusreiät höyrystyivät nopeasti sisäpuolelta, niin ettei sisään nähnyt; Gerstein sen sijaan näkee kaikki tapahtumat samasta reiästä selvästi ja seuraa samalla sekuntikelloaan. Gerstein ilmoittaa vaatekasan korkeudeksi 35-40 metriä, Pfannenstiel 3-4 metriä. Lisäksi Pfannenstiel kielsi v. 1950 kaikki ne Gersteinin raportin kohdat, joissa hän joutuu huonoon valoon.
Vuonna 1950 Pfannenstiel ei puhu ruumiiden polttamisesta mitään (ne vain kootaan kuoppaan), mutta v. 1959 (ja 1960) hän sanoo, että ruumiit poltettiin isoissa kuopissa, mutta hänen mielestään ne eivät palaneet täydellisesti. Tässä hän joutuu ristiriitaan itsensä kanssa ja jopa virallisen holokaustidogman kanssa.
Mattogno toteaa, että syyt, jotka johtivat Pfannenstielin tukemaan virallisesti Gerstein-raportin kelvollisuutta, on helppo ymmärtää. Pfannenstielin ”vahvistuksen” sisältö on kokonaan riippuvaista Gerstein-raportista. Kun Pfannenstiel yrittää joissakin kohdissa ottaa etäisyyttä Gerstein-raporttiin, hän puhuu puuta heinää, esimerkiksi moottorin hevosvoimien kohdalla. Pfannenstielin kertomus ei sisällä uutta tietoa, eikä sillä ole tukenaan mitään uutta dokumentaatiota tai uutta todistusaineistoa. Alusta alkaen tuomarit ja historioitsijat näkivät Gerstein-raportin mielettömyydet. Sen vuoksi Poliakov jopa suorastaan väärensi Gersteinin raporttia (esimerkiksi muutti kammion pinta-alan Gersteinin 25 neliöstä 93 neliöön). Pfannenstielin tehtävä oli tasoittaa Gersteinin raporttia, eliminoida siitä ylettömät liioittelut, niin että jäljelle jäisi hyväksyttävä ydin.
Nykyisin jotkut viralliset historioitsijat (esim. Tregenza) pitävät Pfannenstielin todistusta tärkeämpänä kuin Gersteinin todistusta, joka lopultakin on tunnustettu kelvottomaksi. Mutta miksi Gerstein antoi niin hullun kertomuksen, että se oli todettava kelvottomaksi? Tällä kohdalla virallinen historiankirjoitus on hiljaa. Tiesikö Gerstein, ettei dieselpakokaasulla voi suorittaa joukkomurhaa?
Mitä Pfannenstieliin tulee, hänen pyrkimyksensä epäonnistuivat. Hän vähensi Gersteinin uskottavuutta eikä kyennyt tekemään itsestään uskottavaa.
Loput Tregenzan esiin nostamat todistajat ovat Belzec-oikeudenkäynnin syytettyjä, ja heistä seuraavassa.
Belzec-oikeudenkäynti Münchenissä v. 1965
Tämä oikeudenkäynti käytiin Münchenissä 18.1. – 21.1.1965 SS-Hauptscharführer (vääpeli) Josef Oberhauseria vastaan (hän oli eräs Belzecin SS-miehistä), ja oikeudenkäynnin aikana kuulusteltiin 14 todistajaa, joukossa Pfannenstiel. Todistajien joukossa oli kuusi epäiltyä, joita vastaan esitetyt syytteet hylättiin. Oberhauser esitti puolustuksekseen, että hän toimi määräysten mukaan ja että hänet oli jo aiemmin (24.9.1948) tuomittu Magdeburgissa osallisuudesta Belzecissä suoritettuihin joukkomurhiin, mistä syystä hän oli kärsinyt vankeusrangaistuksen. Münchenin oikeus tuomitsi Oberhauserin avunannosta ja osallisuudesta 300 000 ihmisen murhaan pakkotyöhön 4,5 vuodeksi ja hän menetti kansalaisoikeutensa 3 vuodeksi. Oberhauser oli ollut tutkintovankeudessa jo vuodesta 1960 lähtien, ja tämä aika luettiin rangaistukseen.
Oberhauserin lisäksi syytettyinä oli muitakin, tärkeimpinä Werner Karl Dubois, Erich Fuchs, Alfred Schluch, Robert Jührs ja Heinrich Gley. Syytteiden rauettua heistä tuli todistajia. Kuten aiemmin sanotusta selviää, vuonna 1965 virallinen oikeudellinen ja historiallinen kanta Belzecin suhteen oli lyöty jo lukkoon, ja pystyäkseen minimoimaan rangaistuksiaan syytettyjen täytyi hyväksyä tämä virallinen kanta (ks. heidän lausuntojaan alempana).
Syytetyt vastasivatkin hyvin epämääräisesti leiriä koskeviin kysymyksiin. Heidän lausunnoissaan ei ollut mitään tärkeää uutta. Ja silloin kun taktisista syistä jotain uutta tuli esiin, se oli vastoin virallista kantaa. Mutta tämä ei häirinnyt Yitzhak Aradia, joka käden heilautuksella taikoi ristiriidoista ”näkökantojen lähentymisiä.”
Luvussa ”Die ’Aktion Reinhard’: Gaskammern in Ostpolen” (”’Operaatio Reinhard’: Kaasukammiot Itä-Puolassa”; kirjassa Kogon, Langbein, Rückerl (toim.): Nazi Mass Murder) Arad kirjoittaa, että ajanjaksona 17.3. – 14.4.1942 Belzeciin kuljetettiin Lublinin ghetosta 30 000 juutalaista, lisäksi Lublinin piiristä 18 000 – 20 000 juutalaista ja Lvovin (Lemberg) piiristä 30 000 juutalaista. Nämä 80 000 murhattiin hänen mukaansa näiden neljän viikon aikana. Huhti-toukokuussa Wirth sitten SS-miehineen olisi poistunut leiristä. Arad toteaa vielä, että Oberhauserin mukaan näiden ensimmäisten kaasutusten jälkeen Wirth ja Schwartz ja koko saksalainen henkilökunta poistuivat leiristä.
Tällä toteamuksella Arad siis tekee Oberhauserista tarinan (80 000 murhattua) syntipukin! Oberhauser oli kuitenkin sanonut aivan muuta. Kuulusteluissa v. 1962 hän sanoi, että ennen vuoden 1942 elokuuta tapahtuneet juutalaisten kaasutukset voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Ensimmäisessä oli 2 tai 3 kuljetusta, junissa 4 – 6 vaunua, kussakin 20 – 40 henkilöä. Kussakin kuljetuksessa saapui n. 150 juutalaista, ja heidät tapettiin. Sitten saksalaiset poistuivat leiristä. Oberhauser puhuu siis 450 henkilön kaasutuksesta, vaikka Arad yrittää tehdä hänestä syyllisen 80 000 juutalaisen kaasuttamiseen.
Aradin juonet jatkuvat. Hän kertoo, että toukokuun puolivälissä 1942 Wirth palasi Belzeciin. Toukokuun lopulla Belzeciin tuotiin hänen mukaansa kahdessa kuljetuksessa 1350 juutalaista ja kesäkuussa 20 500, yhteensä 21 850. Oberhauser kuitenkin kertoo em. kuulusteluissa v. 1962, että kuusi viikkoa oli hiljaista ja sitten elokuuhun mennessä saapui 5 – 6 kuljetusta, junissa 5 – 7 vaunua, kussakin 30-40 henkilöä, siis yhteensä enintään 1680 henkilöä. Kaksi ensimmäistä kuljetusta olisi kaasutettu vanhassa rakennuksessa, loput uudessa. Oberhauser siis puhui 1680:sta, Arad 21 850:stä juutalaisesta.
Oberhauser ilmoitti kuulusteluissa myös, että ensimmäisessä jaksossa (ennen taukoa) ja toisen jakson kahdessa ensimmäisessä kuljetuksessa saapuneet kaasutettiin pullotetulla kaasulla, loput sen sijaan kaasutettiin uudessa rakennuksessa panssarivaunun tai kuorma-auton moottorin pakokaasulla. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ensimmäisessä väitetyssä tuhoamisrakennuksessa ollut moottoria tuottamassa pakokaasua. ”Pullotetusta kaasusta” Oberhauser ei anna tarkempia tietoja.
Nuo viisi muuta todistajaa (ja myös Tregenzan todistajaa) kertoivat seuraavaa:
Werner Karl Dubois oli ollut Belzecissä autonkuljettaja, ja hän puhui todistuksessaan yleisluonteisesti ja epämääräisesti. Hän ilmoitti, ettei hän tiennyt kaasukammioiden kokoa eikä henkilökunnan määrää, eikä hän tiennyt moottorin laadusta mitään. Hän ei ollut käynyt rakennuksessa. Mattognon mukaan tämä on outoa, sillä leiri oli hyvin pieni ja henkilökuntaa oli ehkä vain noin kymmenen. Mutta outo Duboisin todistus ei hänen mukaansa ollut siinä tapauksessa, ettei hän ollut nähnyt rakennusta ulkopuoleltakaan (ts. sitä ei ollut olemassakaan).
Dubois kertoi kuitenkin nähneensä jotain: eräässä kuljetusjunassa olisi ollut 20 – 40 vaunua, vaunuissa 30 – 50 henkilöä, maksimissaan siis yhteensä 2000 henkilöä. Lisäksi Dubois kertoi tehneensä siivoustöitä eri rakennuksissa juutalaisen työosaston kanssa ja järjestäneensä juutalaisten kanssa jalkapallo-otteluita, mutta tämähän ei oikein sovi tuhoamisleiriin.
SS-Scharführer (ylikersantti) Heinrich Gleyn todistus on myös vaisu. Hän kertoo, ettei tiedä, oliko moottori bensa- vai dieselmoottori. Moottorin pakokaasu johdettiin hänen mukaansa kammioihin ja juutalaiset kuolivat.
Robert Jührs sai siirron Belzeciin elokuussa 1942. Hänkin antoi vain yleisluontoisia lausuntoja, yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta: uhrit kannettiin kammioista hautoihin käsin! Väitetyt Belzecin 600 000 uhria kannettiin joukkohautoihin yksitellen käsin!
Karl Alfred Schluch kuului Belzecin henkilökuntaan huhtikuusta 1942 elokuuhun 1943 (välillä 4 – 5 kuukautta sairaslomalla), ja hän antoi tuhoamisprosessista seuraavan kuvauksen. Kaasutukset suoritettiin moottorilla, ja uhrit kuolivat kammioissa arviolta 5 – 7 minuutissa (Kozak oli v. 1946 antanut ajaksi 7 minuuttia), kuolema tarkistettiin katsomalla kurkistusreiästä. Schluch mainitsee myös, että kaasutuksen jälkeen kammiot tuuletettiin. Kukaan aiemmista päätodistajista ei ollut maininnut tuuletusta, joka ehdottomasti olisi ollut tarpeen.
Schluch ilmoittaa silloin tällöin olleensa paikalla ja nähneensä, että ruumiit olivat seisoma-asennossa, koska heidät oli ahdettu niin tiukalle. Todellisuudessa kuitenkaan kuolleitten polvet eivät pidä ja he valahtavat kaikki alas. Uhrit olivat sinertäviä, mutta häkään kuolleet ovat todellisuudessa punertavia. Eräät kohdat Schluchin kuvauksessa ovat kuin suoraan Gerstein-raportista (seisominen, kosteus, hiki, eritteet, menstruaaliveri, sinertävä väri jne.). Schluch väitti tehneensä työtä kaasukammioissa, mutta silti hän ei tiennyt niiden lukumäärää. Kammioiden kooksi hän ilmoittaa 4 x 8 m, mutta tässä hän sotkee väitetyn uuden rakennuksen kammioiden mitat vanhaan. Hän ei muista, kuinka kaasu johdettiin kammioon. Moottorin hän ilmoittaa olleen dieselmoottorin, mutta hän ei ollut nähnyt sitä (vaikka työskenteli kaasukammioissa).
SS-Scharführer (ylikersantti) Erich Fuchs kertoi, että hänet oli sijoitettu Belzeciin talvella 1941. Hänen (ja eräiden muiden) tehtävänä oli muuntaa eräs parakki kaasukammioksi. Wirth oli kertonut heille, että ”kaikki juutalaiset tapetaan Belzecissä.” Siksi parakki tulisi muuttaa kaasukammioiksi. Fuchs kertoi asentaneensa suihkuja kaasukammioihin, mutta ne olivat vain valesuihkuja (juutalaisille kuulemma kerrottiin, että he menevät suihkuun).
Kuitenkin Stanislaw Kozak oli todistanut, että hän oli 1.11. – 22.12.1941 ollut rakentamassa sitä parakkia, jossa kaasukammiot olivat. Fuchs sanoi, että parakki ”muunnettiin” kaasukammioiksi lisäämällä siihen valesuihkuja!
Belzec-oikeudenkäynnin todistajat seurasivat siis – taktisista päämääristään riippuen – enemmän tai vähemmän virallisen historiankirjoituksen Belzec-opinkappaleita, jotka perustuivat Gerstein-raporttiin ja vuosien 1945 ja 1946 puolalaisiin todistuksiin. Mitään tärkeää uutta he eivät esittäneet, ja kertomukset ovat kuin kalpea yhteenveto aiemmin oikeudenkäynneissä sanotusta. Näillä todistuksilla ei – kuten ei noiden oikeudenkäyntien raporteillakaan – ole takanaan minkäänlaista objektiivista tai asiakirjoihin perustuvaa todistusperustaa. Totuuden tai oikean historiankirjoituksen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
Arkeologiset tutkimukset
Vuosina 1997 – 1999 USA:n Holocaust Memorial Museum ja Varsovassa toimiva ”Taistelun ja marttyyrien muiston säilyttämisen neuvosto” suorittivat Belzecin alueella arkeologisia tutkimuksia löytääkseen todistajien kuvaamat joukkohaudat. Tutkimuksia oli tekemässä joukko arkeologeja Torunin Nicolas Copernicus -yliopistosta, johtajana professori Andrzej Kola. Tutkimus tehtiin neljässä jaksossa (12.10. – 25.10.1997, 27.4. – 6.6.1998, 25.10. – 14.11.1998 ja 12.9. – 25.9.1999). Historioitsijat Robin O’Neil ja Michael Tregenza osallistuivat kolmeen ensimmäiseen jaksoon; Tregenza suoritti lisäksi omien sanojensa mukaan tutkimuksia metallinpaljastimella. Vuonna 2002 Kola kirjoitti raportin tutkimuksista (englanniksi ”Belzec: The Nazi Camp for Jews in the Light of Archeological Sources: Excavations 1997 – 1999”).
Tutkimus tehtiin käsiporalla: 5 metrin välein tehtiin poraus 6 – 8 metrin syvyyteen; poran läpimitta oli 6,5 cm. Porauksia tehtiin yhteensä 2227, ja joukkohautoja tunnistettiin 236:ssa niistä. Otetut maanäytteet analysoitiin. 33 hautaa löytyi leirin eri osista, ja niistä laadittiin kartta kuvauksineen.
Yhteenvedossaan Kola kertoo, että leirin länsi- ja luoteisosista, ”ensimmäiseltä hautavyöhykkeeltä”, löytyi noin (”generally”) 21 hautaa, leirin koillisosista, ”toiselta hautavyöhykkeeltä”, 12 hautaa. Muualla leirissä ei ole hautoja. Ensimmäisen vyöhykkeen haudoista hän sanoi, että vaikka useat niistä olivat suuria, ne ovat saattaneet syntyä useamman alun perin pienemmän haudan sulautuessa yhteen (alkuperäiset pienemmät hautakuopat olivat tunnistettavissa), esimerkiksi kun haudoista on sodan jälkeen etsitty arvoesineitä ja hautojen seinämät ovat tällöin tuhoutuneet.
Kolan mukaan hautojen syvyys ulottui 4 – 5 metriin. Syvemmällä tuli vastaan heti pohjavesi. Joissakin haudoissa (Kolan mukaan kymmenessä), lähinnä niiden pohjalla, oli saponifoituneita (saippuoitumistilassa olevia) ruumiita, ja niiden päällä ihmistuhkaa ja puuhiiltä. Yhdessä haudassa oli vain tuhkaa ja puuhiiltä hiekkaan sekoittuneena. Niissä haudoissa, joiden vainajia ei oltu poltettu, ruumiiden päällä oli usein kalkkia.
Hautojen yhteispinta-ala on 5919 neliömetriä eli 0,59 ha (haudan 27 kohdalla on laskuvirhe, itse sain yhteispinta-alaksi 5490 neliömetriä eli 0,549 ha), tilavuus n. 21 310 kuutiometriä. Laajimman haudan pituus on 40 metriä ja leveys 12 metriä, pienin on kooltaan 5 × 5 metriä. Jos kaikki haudat yhdistettäisiin yhdeksi haudaksi, sen koko olisi 77 x 77 metriä, syvyys 3,6 metriä.
Belzecin leirin päätodistajina pidetyt Reder ja Gerstein ovat kuvanneet näitä joukkohautoja. Reder ilmoitti juutalaisen historiakomission edessä v. 1945:
Yksi hauta oli 100 m pitkä ja 25 metriä leveä. Yksi hauta sisälsi 100 000 henkilöä. Marraskuussa 1942 oli olemassa 30 tällaista hautaa, siis kolme miljoonaa ruumista.
Tutkintotuomari Sehnin edessä Reder tarkensi 29.12.1945, että kukin hauta oli 15 metriä syvä.
Gerstein kirjoittaa 26.4.1945 allekirjoittamassaan raportissa:
Sitten alastomat ruumiit heitettiin suuriin hautoihin, joiden koko oli noin 100 x 20 x 12 metriä, ja ne sijaitsivat kuolemankammioiden lähellä.
Rederin kuvaama yksittäinen hauta on pinta-alaltaan 2500 neliömetriä, Gersteinin 2000 neliömetriä, tutkimusryhmän löytämä suurin hauta 480 neliömetriä. Rederin kuvaama hauta oli tilavuudeltaan 37 500 kuutiota, Gersteinin 24 000 kuutiota, ja tilavin tutkimusryhmän löytämä hauta 2100 kuutiota.
Rederin ilmoittamien 30 haudan yhteispinta-ala on 75 000 neliömetriä eli 7,5 hehtaaria. Koko Belzecin leirin pinta-ala on kuitenkin vain 6,2 hehtaaria, joten Rederin ilmoittamat haudat eivät olisi mahtuneet Belzeciin.
Tutkimusryhmän mukaan pohjavesi tuli vastaan 4 – 5 metrin syvyydessä, eikä tutkimusryhmä löytänyt sen syvempiä hautoja.
Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että kaikki Belzecin joukkohaudat olivat samankokoisia: pituus 100 m, leveys 25 m ja syvyys 15 m. Lisäksi hän totesi, että leirissä on saattanut olla 30 tai 40 tällaista hautaa tai enemmänkin.
Tutkimusryhmän päällikkö Kola kertoo, että kymmenen hautaa oli ”täynnä saippuoitumistilassa olevia ruumiita”, mutta lisää sitten kuitenkin, että ne olivat yleensä ”hautojen pohjaosissa”, mikä merkinnee sitä, etteivät ne olleetkaan ”täynnä” saippuoitumistilassa olevia ruumiita. Saippuoituminen (saponifikaatio) tarkoittaa ruumisvahan muodostumista ruumiissa; ruumisvaha on rasvaisen näköisen saippuan muodostumista kudoksissa (muodostuminen alkaa muutaman viikon kuluttua ja tulee täydelliseksi 1 – 1,5 vuodessa). Robin O’Neil arvioi, että haudoissa polttamattomia ruumiita on varmasti ”monia tuhansia”. Tregenza arvioi polttamattomien ruumiiden määräksi 15 000. Nähtävästi näiden arvioiden pohjana on hautojen tilavuus ja ruumiskerrosten paksuus, mutta ne ovat silti ristiriidassa puolalaisten ilmoittamien tulosten kanssa.
Polttamattomien ruumiiden määrästä olisi saatu varma tieto, jos puolalaiset olisivat avanneet haudat. Miksei tätä tehty? Jos tarkoitus oli löytää joukkohaudat, miksei ruumiita kaivettu esiin, miksei niille tehty oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia ja miksei niitä yritetty tunnistaa?
Vastaus on olemassa. Se on porausnäytteiden analyysituloksissa. Kola julkaisi tulokset 137 näytteestä (236:ssa näytteessä oli tunnistettu joukkohauta; 99 niistä siis oli vailla merkitystä), mutta vain kahden näytteen (molemmat haudasta nro 10) sisällöksi saatiin ”ihmisruumista” ja lisäksi neljän näytteen (nämä haudoista 3, 10 ja 20, haudasta 3 kaksi näytettä) sisällöksi ”ihmisluuta ja saippuoitunutta massaa”. Paksuin kerros löytyi haudasta nro 3 (n. 75 cm paksu kerros ”hammasta”/”ihmisen hiuksia”/”vettä”/”ihmisen hiuksia”). Haudasta 27 Kola ilmoittaa löytyneen metrin kerros ruumiita, mutta ei esitä visuaalisesti tähän paikkaan tehtyjen neljän porauksen paikkaa (Mattogno jättää tämän haudan huomiotta, koska Kola ei esitä diagrammaa tämän haudan porauksista ja toteen näyttäminen on siten mahdotonta). Kaikkialla muualla ruumiskerros on ohuempi ja sijaitsee haudan pohjalla.
Ainoastaan siis kolmessa haudassa (3, 10, 20) oli enemmän tai vähemmän saippuoituneita ruumiita. Koska porauksia tehtiin 5 metrin välin, ei ole takeita siitä, että haudoissa on ruumiskerroksia yhtä laajalla alueella kuin on hautojen pinta-ala. Esimerkiksi haudasta 10 otetuista seitsemästä porausnäytteestä vain kolmessa on ihmisjäännöksiä ja hautojen 3 ja 20 viidestä näytteestä yhdessä. Nämä kolme hautaa, numerot 3, 10 ja 20, ovat ainoat haudat, joissa oli ruumiita, ja niistä otetuista 17 näytteestä vain viidessä oli ihmisjäännöksiä. Vain VIISI positiivista osumaa!
Mitä nämä viisi positiivista tulosta tarkoittavat? Sitä, että Kolan pora meni viisi kertaa ruumiskerroksen läpi, ja jos jokaisessa kerroksessa oli 3 – 4 ruumista, Kola löysi Belzecistä vuosien 1997 – 1999 arkeologisissa tutkimuksissa 15 – 20 ruumista! Mainituissa kolmessa haudassa oli vain joitakin ruumiita siellä täällä hautojen eri osissa.
Tällaiset tutkimukset tietysti innostavat valokuvaamaan. Kolan kirja esittää 37 värivalokuvaa siitä, mitä tutkimusten aikana leirin alueelta löytyi: hevosenkenkiä, avaimia, riippulukkoja, saviastioita, ruosteisia saksia, lasinpalasia, posliininpalasia, rikkoutuneita kampoja, lasipulloja, kolikoita jne., mutta yksikään valokuva ei esitä ihmisruumista tai ihmisruumiin osaa.
Toisaalta ei voida sulkea pois sitä, että koska porauksia oli harvassa, Kolan löytämien ruumiskerrosten vieressä on muita ruumiskerroksia. Mattognon johtopäätös on, että todennäköisesti haudat sisältävät korkeintaan muutama sata ruumista.
Puolalaiset olivat tehneet arkeologisia tutkimuksia Belzecissa aiemminkin. Lokakuun 12. päivänä 1945 Zamoscin piirioikeuden tutkintotuomari Godzieszewski teki 12 työntekijän avustamana kaivauksia ”Belzecin tuhoamisleirin hautausmaalla”, ja samana päivänä hän esitti kaivauksista kertomuksen. Maata avattiin 9 paikasta.
Kaivanto 1 avattiin 8 metrin syvyyteen kymmenen metrin leveydeltä. Parin metrin syvyydessä oli metrin paksuinen kerros ihmistuhkaa ja hiekkaa, toinen tuhkakerros oli 4 – 6 metrin syvyydessä. Tuhkan seassa siellä täällä hiiltyneitä ihmisjäännöksiä ja palanutta puuta. Kaivanto 2 avattiin 6 metrin syvyyteen. Ihmistuhkaa löytyi 1,5 metrin syvyydestä 5 metrin syvyyteen, välillä oli katkoksia. Tuhkan seassa ihmisjäännöksiä: hiuksia, ruumiinosia, vaatteita, epätäydellisesti palaneita luita. Kaivannot 3 ja 4 avattiin kolmen metrin syvyyteen. Numero 4:ssä 80 cm:n syvyydessä kallo, kylkiluu, 2 sääriluuta. Molemmissa kaivannoissa 1 – 3 metrin syvyydessä ihmistuhkaa, hiekkaa ja epätäydellisesti palaneita luufragmentteja. Kaivannot 5 – 9 avattiin kahden metrin syvyyteen, niissä oli ihmistuhkaa, hiekkaa ja ihmisluita.
Kaivauksia suoritettaessa paljastui, että leirin ”hautausmaalla” oli suoritettu jo laittomia kaivauksia kaikkialla; tämä näkyi jo siitä, että ihmistuhkaan oli sekoittunut hiekkaa. Löydetyt ihmisluut, mädäntyneet ihmisjäännökset ja tuhka koottiin yhteen paikkaan odottamaan lääkäriä (kuolinsyytutkijaa).
Seuraavana päivänä (13.10.1945) tuomari ja kuolinsyytutkija tutkivat jäännökset ja tutkimuksesta laadittiin raportti:
Raportti toteaa, että kaivauksissa oli löydetty suuri määrä erilaisia luita, osa niistä täysin palamattomia, osa osittain palaneita. Jäännökset kuuluivat eri ikäisille, 2-vuotiaasta vanhuksiin. Kalloissa ei ollut ampumajälkiä eikä muitakaan näkyviä vammoja. Leirin ”hautausmaa”, erityisesti väestön tekemät laittomat kaivannot, olivat eripaksuisen ihmistuhkan peitossa. Tuhka on peräisin ruumiitten polttamisesta, ja seassa on palanutta puuta ja hiekkaa.
Lopuksi kuolinsyytutkija toteaa, että luut ovat peräisin ihmisistä, lukuisista eri ruumiista. Ruumiit oli haudattu noin kolme vuotta aiemmin. Joissakin niistä ei ollut polttamisjälkiä. Belzecissä siis oli polttamattomia ruumiita.
Mitä näiden ruumiiden olemassaolo sitten merkitsee? Holokaustitahot tietenkin sanovat, että ne ovat todiste siitä, että joukkomurhia Belzecissä tapahtui. Mutta jos asiaa tarkastellaan asiallisesti, niin leirissä ihmisiä kuoli epidemioihin ja kovaan työhön jo ennen kuin siitä tuli holokaustitahojen väittämä tuhoamisleiri. Eivätkä nämä muutamat ruumiit osoita, että Belzeciin olisi haudattu satoja tuhansia ihmisiä; ne siis kumoavat Belzecin ”holokaustin” tältä osin. Ainoa tapa osoittaa, että Belzecin maaperään tosiaan on haudattu 600 000 ihmistä, on osoittaa, että siellä on 600 000 ihmisen polttamisesta syntyvä tuhkamäärä, että he ovat maassa tuhkan muodossa. Mutta antavatko Kolan löytämien hautojen tilavuus ja haudoista löydetyn ihmis- ja puutuhkan määrä tukea väitteille 600 000 ihmisen polttamisesta? Mahtuuko tuhka noihin hautoihin ja vastaako löydetyn tuhkan määrä 600 000 ihmisen polttamisesta syntyvää tuhkamäärää? Sitä käsitellään seuraavassa.
Vahvistavatko arkeologiset tutkimukset joukkotuhoamiset?
Kirjassaan ”Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps” (1987) Yitzhak Arad väittää, että vieraillessaan Treblinkassa keväällä 1942 Himmler päätti, että joukkomurhien uhrien ruumiit on kaivettava ylös haudoista ja hävitettävä polttamalla. Käsky olisi kulkenut myös Belzeciä, Sobiboria ja Treblinkaa komentavalle Globocnikille, joka toimi suoraan Himmlerin alaisuudessa. Ylöskaivamiset ja polttamiset olisivat alkaneet sitten Sobiborissa kesällä 1942, Belzecissä joulukuussa 1942 ja Treblinkassa maaliskuussa 1943.
Jos tällainen Himmlerin määräys oli olemassa, miksei Globocnik totellut sitä? Aradin esittämä vastaus on kömpelö: Gerstein-raportti kertoo, että Globocnik olisi elokuussa 1942 sanonut, että joukkohautojen jälkien hävittämisen sijaan on parempi pystyttää haudoille muistolaatat, joissa sanotaan, että saksalaisilla oli rohkeus suorittaa näin valtaisa työ, ja siitä syystä Globocnik ei olisi heti toimeenpannut ruumiiden polttamisia. Arad lisää, että Globocnikin asenteesta huolimatta ylöskaivamiset ja polttamiset toteutettiin sitten kuitenkin.
Mattognon mukaan Aradin tarinalla ei ole mitään historiallista pohjaa. Ainoa varma asia on, että väitettyä Himmlerin vierailua Treblinkaan ei koskaan tapahtunut! Aradin tarina on vedetty hatusta.
Mattogno jatkaa, ettei Belzecissä tapahtuneista ruumiitten polttamisista tiedetä juuri mitään. On kerrottu seuraavaa. Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että joulukuussa 1942 juutalaisten kuljetukset Belzecin leiriin lopetettiin ja ”rikosten” jälkiä alettiin peittää. Ruumiit kaivettiin ylös kaivureiden avulla ja poltettiin puupinojen päällä, jotka oli valeltu palavalla nesteellä. Myöhemmin polttamismenetelmää parannettiin niin, että rautatiekiskoista rakennettiin telineet, joille asetettiin ruumiskerroksia ja niiden väliin polttoaineella kasteltuja puukerroksia. Uhreissa mahdollisesti olleet arvoesineet löydettiin laskemalla tuhka siivilän läpi. Ruumiiden polttaminen lopetettiin maaliskuussa 1943. Silloin leirin kaikki rakennukset, aidat ja vartiotornit purettiin ja alue siivottiin, tasoitettiin ja sinne istutettiin nuoria mäntyjä. Tämän Zamoscin syyttäjän kertomuksen mukaan polttamiset siis tapahtuivat joulukuun 1942 ja maaliskuun 1943 välillä.
Todistaja Kozak kertoo, että ylöskaivetut ruumiit koottiin rovioiksi ja niihin valeltiin nestettä. Hänen mukaansa rovioita paloi samanaikaisesti kaksi tai kolme. Poltettujen ruumiiden haju levisi 15 kilometrin päähän. Polttamiset kestivät kolme kuukautta.
Puolalaisen oikeuden kuulusteluissa v. 1945 todistajat antoivat erilaisia lukuja rovioiden määrästä: ”useita”, ”yksi”, ”yhdestä kolmeen”, ”kolme”, ”kolme tai neljä”, ”neljä tai viisi”.
Todistaja Heinrich Gley kertoi Belzec-oikeudenkäynnin esikuulusteluissa 7.1.1963, että kaasutukset Belzecissä lopetettiin vuoden 1942 lopulla, ja sitten alkoi ruumiiden ylöskaivaminen ja polttaminen, mikä kesti marraskuusta 1942 maaliskuuhun 1943 yötä päivää, ensin yhdessä roviossa, sitten kahdessa. Yhdessä roviossa paloi 2000 ruumista 24 tunnin aikana. Toinen rovio pystytettiin, kun ensimmäinen oli toiminut neljä viikkoa. Ensin pystytetty rovio toimi 5 kuukautta, poltettuja siis 300 000, toinen toimi 4 kuukautta, poltettuja 240 000.
Mutta samainen Gley oli kertonut kuulusteluissa 8.5.1961, ettei ruumiita oltu Belzecissä poltettu ennen hänen saapumistaan. Vuoden 1943 alkupuolella – hän ei enää muistanut, oliko se tammikuussa, helmikuussa vai maaliskuussa – hänet oli määrätty työosaston kanssa toimittamaan leiriin rautatiekiskoja ja isokokoisia kiviä. Niistä oli tarkoitus rakentaa suuria ritilöitä, joilla ruumiita poltetaan. Gleyn mukaan siis polttamiset eivät ole voineet alkaa ennen tammikuuta 1943.
Ennen polttamisia kaikki 600 000 ruumista siis olivat haudattuina hautoihin kokonaisina ruumiina. Mahtuivatko ne Belzecin hautoihin?
Joukkohaudoista on yleensä havaittu, että niissä kuutiometrille mahtuu enintään kahdeksan ruumista, jos kolmannes ruumiista on lasten ruumiita. Belzecin 600 000 ruumiille olisi tarvittu tilaa siis vähintään 75 000 kuutiometriä. Kolan löytämien hautojen keskisyvyys on 3,9 metriä, ja jos ruumiiden päälle lasketaan 30 cm:n maakerros, käytettävissä oleva syvyys olisi 3,6 metriä. Hautojen yhteispinta-alaksi olisi tullut 20 800 neliömetriä (75 000 jaettuna 3,6:lla). Kuitenkin Belzecistä löytyneiden hautojen pinta-ala on vain 5919 neliömetriä ja tilavuus 21 360 kuutiometriä. Teoreettisesti siis Belzecin hautoihin olisi mahtunut maksimissaan 170 480 ruumista (21 310 kertaa 8), mutta missä loput 429 520 ruumista olisivat olleet?
Mutta sitten polttamisiin. Keskimääräiseksi ruumiin painoksi on arvioitu 46 kg, ja tämänkokoisen ruumiin polttamiseen tarvitaan puuta 160 kg (ks. Mattognon ja Grafin Treblinka-kirja, s. 148 – 152). 600 000 ruumiin polttamiseen tarvitaan siis puuta 96 000 tonnia. Tämä vastaa noin 192 hehtaaria 50-vuotiasta metsää. Kuitenkin John Ballin tutkimat ilmakuvat osoittavat, ettei Belzecistä ole hakattu tuona aikana metsää. Jos puuta tuotiin muualta, sen kuljettamiseen olisi tarvittu 3 800 junan tavaravaunua tai 19 000 kuorma-autoa, mutta tällaisista kuljetuksista ei puhuta missään mitään.
Kuten todettu, puolalaisten oikeusistuinten mukaan 600 000 ruumiin polttaminen kesti kolme kuukautta joulukuusta 1942 maaliskuuhun 1943. Päivässä olisi siis poltettu 6650 ruumista. Puuntarve päivää kohti olisi noussut 1064 tonniin, mikä vastaa 42 tavaravaunullista tai 200 kuorma-autollista.
Lukujen perusteella voidaan arvioida, kauanko polttaminen olisi kestänyt. Olisiko polttaminen kestänyt mainitut kolme kuukautta vai enemmän tai vähemmän? Jos Belzecin roviot olivat samanlaisia kuin Treblinkassa (todistajat eivät ole kuvanneet Belzecin rovioita tarkemmin), ruumiit poltettiin kahdella tai kolmella rautatiekiskoista kootulla ritilällä, joista kunkin koko oli 3 x 30 metriä (90 neliömetriä).
Mattogno olettaa, että ritilöitä oli kolme. Puuta voidaan polttaa sellaisella ritilällä 80 kg neliömetriä kohti tunnissa, yhdellä ritilällä siis 7200 kg ja kolmella 21 600 kg. Koska päivää kohti tarvittiin 1064 tonnia puuta, palamiseen olisi mennyt 49 tuntia, ja se on enemmän kuin päivä. Koska rovion jäähtymiseen, tuhkan poistamiseen ja uuden rovion pystyttämiseen tarvitaan lisäksi yksi päivä, 6650 ruumiin polttamiseen olisikin siis tarvittu kolme päivää ja koko polttamisoperaatio olisi kestänyt 9 kuukautta. Jos rovioita oli kolmen sijaan kaksi, polttamisoperaatio olisi kestänyt 13 kuukautta.
Paljonko sitten tulee tuhkaa poltettaessa 600 000 ruumista? Ruumista poltettaessa tuhkaa syntyy 5%, ja sen ominaispaino on 0,5. Puuta poltettaessa tuhkaa syntyy 8%, ominaispaino 0,34. 600 000 ruumista olisi tuottanut 1350 tonnia tuhkaa, ja sen tilavuus olisi ollut 2700 kuutiometriä. Poltetusta puusta olisi syntynyt 7680 tonnia tuhkaa, ja sen tilavuus olisi ollut 22 600 kuutiometriä. Yhteensä tuhkaa olisi syntynyt 9030 tonnia, tilavuudeltaan 25 300 kuutiometriä.
Kolan löytämien hautojen tilavuus on kuitenkin vain 21 310 kuutiometriä. Vaikka siis kaikki haudat olisi täytetty piripintaan puhtaalla (ilman hiekkaa) tuhkalla, noin 4000 kuutiometriä ei olisi mahtunut. Tämä määrä vastaa noin 60 tavaravaunullista tai 290 kuorma-autollista.
Kolan tutkimukset kuitenkin osoittavat, että tuhkan seassa on yleensä hiekkaa ja että 137 näytteestä yli puolessa tuhka/hiekkakerros on erittäin ohut, joissakin haudoissa tuhkaa ei ole juuri lainkaan. Ja missä kerros on paksumpi, siellä tuhkan seassa on hiekkaa yli 50%. Lisäksi tuhkan seassa on ihmisjäännöksiä ja myös eläinjäännöksiä.
Voidaan siis sanoa, että se määrä tuhkaa, mikä haudoissa todellisuudessa on, on paljon vähemmän kuin mitä 600 000 ruumiin polttamisesta syntyy.
On otettava huomioon myös haudoista syntyvä maamäärä. Kun maasta kaivetaan maata, se laajenee normaalisti tilavuudeltaan 10 – 25% (tulee harvemmaksi, kuohkeammaksi). 600 000 ruumiin hautaamiseen tarvitaan tilaa 75 000 kuutiometriä, ja jos poistettu maa-aines laajenee 10%, sen tilavuudeksi tulee 82 500 kuutiometriä. Mihin sellainen maamäärä olisi pantu? Se olisi peittänyt koko leirin (6,2 ha) 1,33 metrin paksuudelta. Koska hiekan ominaispaino on 1,4, kyseinen hiekkamäärä olisi painanut 115 500 tonnia ja sen kuljettamiseen olisi tarvittu 4600 tavaravaunua tai yli 24 000 kuorma-autoa. Jos haudat olisi peitetty 30 cm:n maakerroksella, maata olisi kulunut 6200 kuutiometriä, mutta missä loput 76 300 kuutiometriä olisivat? Koska tällaista maamäärää ei olisi voitu kasata leiriin eikä kuljettaa pois leiristä (sotaoloissa rautatiekalustoa tarvittiin muuhun eikä missään todistuksissa puhuta tällaisista kuljetuksista mitään), sitä ei ollut olemassa, joten noin laajoja joukkohautoja ei ollut olemassa.
Holokaustitahojen väitteet 600 000 tuhotusta ovat niin ollen kaikissa materiaalisissa suhteissa perusteettomia. Kolan tutkimusryhmä joka tapauksessa ilmoitti löytäneensä 33 hautaa. Yllä on laskettu, että niihin mahtui äärimmäisessä maksimissaan 170 500 ruumista. Mutta jo tämä luku romuttaa holokaustitahojen väitteet joukkotuhoista. Saksalaisten oman todistuksen mukaan Belzeciin saapui kaiken kaikkiaan 434 500 juutalaista (aiemmin mainittu Höflen raportti). Joko siis kaikki 434 500 tuhottiin Belzecissä tai sitten ei ketään, sillä jos hyväksytään jokin alempi lukumäärä, esimerkiksi tuo 170 500, niin loput 264 000 on täytynyt kuljettaa pois Belzecistä ihka elävinä, tuhoamattomina.
Tuo luku 170 500 on todellisuudessa epärealistinen, koska se on äärimmäinen maksimi, joka perustuu hautojen maksimaaliseen pinta-alaan ja volyymiin ja ruumiiden maksimaaliseen tiheyteen niissä.
Pinta-alasta ja volyymista voidaan todeta, että Kolan arviot niistä ovat melko mielivaltaisia. Hän itse totesi, että joidenkin hautojen väliset seinämät olivat tuhoutuneet, niin että ne olivat sulautuneet suuremmiksi haudoiksi. Vähän myöhemmin hän totesi, että sodan jälkeen paikalliset ihmiset olivat suorittaneet laajamittaisia kaivauksia (intensive dig-ups) etsiessään alueelta arvoesineitä. Hänen mukaansa nämä seikat tekivät vaikeaksi määrittää hautojen täsmälliset rajat.
Paikkakuntalaisilla oli hyvin aikaa tehdä omia kaivauksiaan alueella. Saksalaiset sulkivat Belzecin leirin syyskuussa 1943. Neuvostoliittolaiset tulivat 13 kuukauden päästä, lokakuussa 1944. 25 kuukauden päästä leirin sulkemisesta, lokakuussa 1945, Zamoscin oikeus ryhtyi tutkimaan aluetta.
Todistaja Kozak kertoi 14.10.1945, että kun leirin aidat oli poistettu, alueen asukkaat alkoivat etsiä leiristä kultaa, jalokiviä ja muita arvoesineitä ja tekivät sen vuoksi kaivauksia. Siksi kaikkialla leirin alueella oli hajallaan ihmisluita ja leiri oli täynnä kuoppia. Muutkin todistajat ovat kertoneet samaa.
Myös Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että tuolloin leirin alue oli kauttaaltaan kaivettu ylös, kun alueen väestö oli etsinyt sieltä arvoesineitä. Siksi maan pinnalla oli ihmisistä ja puusta peräisin olevaa tuhkaa ja kokonaan tai osittain hiiltyneitä luita. Puoli vuotta aikaisemmin myös tutkintotuomari Godzieszewski oli avannut yhdeksän hautaa. Alueen väestö jatkoi kaivauksiaan Belzecissä aina 1960-luvun alkupuolelle asti, jolloin alue aidattiin ja Belzecistä tehtiin monumentti.
Paikkakuntalaisten tekemät kaivaukset tapahtuivat täysin epäjärjestyksessä, ja siksi Kolan löytämät haudat olivat vailla järjestystä, epäsäännöllisesti siellä täällä. Kaivaukset tuhosivat hautojen välisiä väliseiniä, jolloin syntyi isompia hautoja. Hautoja kaivettaessa maata levisi ympäri leirin aluetta ja maan pinnalle jäi tuhkaa ja ihmisjäännöksiä. Lisäksi kun hautoja sitten jälleen täytettiin kaivausten jälkeen, tämä maan, tuhkan ja ihmisjäännösten sekoitus päätyi paikkoihin, joissa sitä aiemmin ei ollut ollut, ja tämä synnytti illuusion useammista ja laajemmista joukkohaudoista. Myös se, että kolmessa haudassa olleet saippuoitumistilassa olleet ruumiit sijaitsivat vain hautojen tietyissä osissa, saa selityksensä siitä, että haudat olivat laajentuneet väliseinien tuhoutumisen myötä.
Porauksista tehty kartta ja porausnäytteet vahvistavat tämän. Hautoihin liittyneistä 236 näytteestä 99 katsottiin irrelevanteiksi ja jäljellä olevista 137 näytteestä yli puolessa oli vain hyvin ohut kerros hiekkaa ja tuhkaa. Samasta haudasta otetuissa näytteissä on usein eroavaisuutta, niin että joissakin kohdissa tuhka- ja hiekkakerros on ohut, joissakin paksu. Hautaan on siis täytynyt tulla maata, jota ei alun perin ollut siinä.
Kola ei ottanut näitä seikkoja huomioon, ja siksi hänen haudoista tekemänsä kaaviot ovat täysin mielivaltaisia, ja niin ovat myös hautojen pinta-alat, tilavuudet ja lukumäärä.
Pinta-alan ja tilavuuden lisäksi on tarkasteltava myös ruumiiden tiheyttä haudoissa. Mattogno ottaa vertailukohdaksi Treblinka I:n leirin, Treblinkan ”tuhoamisleirin” (eli Treblinka II:n) eteläpuolella sijainneen rangaistusvankien työsiirtolan. Sen alueelta löytyi vuosina 1944 ja 1945 kaksi aluetta, joissa oli joukkohautoja. Ensimmäisellä alueella ruumiiden tiheys oli 1,2 ruumista kuutiometrillä ja toisella kolme ruumista kuutiometrillä. Sen vuoksi olettamus, että Belzecissä olisi ollut 8 ruumista kuutiometrillä (so. yhteensä 170 500 ruumista), on vailla konkreettista pohjaa, ja ruumiiden todellinen lukumäärä on paljon pienempi.
Belzecin joukkohaudat olivat paljon pienempiä kuin mitä 60o 000 ruumiin hautaaminen olisi edellyttänyt. Ei ollut joukkotuhoamista Belzecissä. Belzecissä ihmisiä kuoli pilkkukuume-epidemiaan ja muihin epidemioihin jo keväällä 1940, ja seuraavina kuukausina tapahtui paljon kuolemia, koska leiri oli ankara työleiri. Myöhemmin leiriin saapui kuljetuksia tuhoisissa olosuhteissa (esimerkiksi Kolomeasta tullut kuljetus 10.9.1942, jossa oli 2000 kuollutta), ja tuhansia ihmisiä haudattiin Belzeciin. Lisäksi on otettava lukuun myös luonnollinen kuolleisuus (tulihan leiriin 434 508 juutalaista). Kuolemien täsmällistä määrää on mahdoton määritellä, suuruusluokka on kuitenkin edellä esiin tulleen perusteella useita tuhansia, ehkä jopa joitakin kymmeniä tuhansia.
Tämän kaiken ohessa on varmaan herännyt kysymys, miksi Belzecissä sitten poltettiin ruumiita. Kaikissa Saksan keskitysleireissä ruumiita poltettiin hygieenisistä syistä. Belzecissä pohjavesi oli leirin keskiosassa 4,8 metrin syvyydessä ja eteläosassa 4,1 metrin syvyydessä. On todennäköistä, että polttamisiin ryhdyttiin, ettei pohjavesi saastuisi (ja taudit leviäisi). Ei kuitenkaan voida kokonaan sulkea pois sellaista motiivia, että tarkoitus oli estää propagandaa. Jos neuvostoliittolaiset olisivat löytäneet Belzecistä paljon tauteihin ja nälkään kuolleiden ihmisten ruumiita, he olisivat varmasti tehneet niistä propaganda-aseen Saksaa vastaan, kuten saksalaiset tekivät Katynissa ja Vinnitsassa Neuvostoliittoa vastaan.
Osa ruumiista on kuitenkin polttamattomia. Haudat, joissa saippuoitumistilassa olevia ruumiita on, ovat leirissä hajallaan. Nämä haudat todennäköisesti kuuluvat leirin varhaisempaan historiaan, vuoteen 1940, jolloin leiriä käytettiin ensin mustalaisleirinä ja sitten liitettiin ns. ”Otto-ohjelmaan” (työprojektiin, jossa rakennettiin strategisesti tärkeitä teitä ja parannettiin kuljetusinfrastruktuuria Kenraalikuvernementissa). Kummassakin vaiheessa leiriin haudattiin runsaasti ruumiita. Tuolloin leiri oli rakenteeltaan erilainen, ja se oli tilavampi. Tämä selittäisi näiden kolmen joukkohaudan epätavallisen sijainnin.
Belzecin rakennukset
Kolan johtaman tutkimusryhmän tarkoituksena oli myös paikallistaa Belzecissä olleet rakennukset. Kola on kuvannut tuloksia yksityiskohtaisesti.
Vaikka hautojen kohdalla ei tehty yhtäkään kaivausta, rakennusten kohdalla tehtiin kaivauksia. Kola on julkaissut niistä kymmenisen valokuvaa. Tieteellinen tarkoitus on ilmeinen: puolalaisten arkeologien ensisijainen ja tärkein tehtävä oli etsiä jälkiä puuttuvista kaasukammioista. Tästä syystä he kaivoivat esiin ja tutkivat jokaisen rakennusjäännöksen toivossa, että se kuuluisi kaasukammioon, mutta he huolellisesti varoivat avaamasta joukkohautoja ja tutkimasta niiden sisältöä, koska tulokset olisivat kumonneet joukkotuhoamisväitteen.
Kuvattuaan ensin kuutta irrelevanttia löydöstä Kola keskittyy kuvaamaan rakennuksen G jäänteitä. Rakennus oli puinen, osaksi maan alla, ja se oli purettu kokonaan. Rakennuksen koko oli 3,5 x 15 m. Sitten Kola jatkaa:
Puinen rakennus oli todennäköisesti kaasukammio leirin toisen toimintavaiheen aikana syksyllä ja talvella 1942.
Perusteluksi hän ilmoittaa rakennuksen sijainnin: se oli lähellä joukkohautoja! Mattogno toteaa, että tämä on uskomatonta. Ainoa syy, että rakennus G olisi ollut kaasukammio, on se, että se sijaitsi lähellä joukkohautoja! Kolaa ei kiinnostanut esimerkiksi se, onko tämä rakennus mahdollisesti leirin ensimmäisen vaiheen ajalta vuodelta 1940 ja onko haudat kaivettu rakennuksen purkamisen jälkeen.
Kaikki, mitä Kola rakennuksesta sanoo, on avoimessa ristiriidassa todistajanlausuntojen ja oikeudellisten lausuntojen kanssa. Kola on selvillä tästä, ja hän kirjoittaa, että Rudolf Rederin mukaan kammio oli tehty betonista. Koska kuitenkaan alueelta ei löytynyt jälkiä tiili- tai betonirakennuksista, hän ilmoittaa Rederin lausunnon epäluotettavaksi.
Tällöin kuitenkin täytyisi julistaa kaikki todistajat ja oikeudelliset lausunnot (esim. Belzecin oikeudenkäynti 1965) epäluotettaviksi, sillä kaikki nämä ovat olleet yhtä mieltä siitä, että leirin toisen vaiheen kammiot olivat tiilirakennuksessa.
Myös pinta-ala heittää verrattuna todistajanlausuntoihin ja oikeudellisiin lausuntoihin. Kammioiden virallinen koko on 4 x 5 m eli 20 neliömetriä, ja kuusi kammiota olisi yhteensä 120 neliömetriä. Kolan rakennus on 3,5 x 15 m eli 52,5 neliömetriä. J. Baun (Rederin kuvauksen mukaan) laatiman piirroksen mukaan rakennuksen keskellä kulki käytävä ja käytävän kummallakin puolella oli kolme kammiota, ja jos käytävä oli metrin levyinen, kunkin ”kaasukammion” pinta-ala olisi ollut 6,25 neliömetriä, pituus 5 metriä ja leveys 1,25 metriä!
Jos tuo rakennus oli leirin toisen vaiheen ”kaasukammiorakennus”, niin mitä voidaan sanoa leirin ensimmäisen vaiheen ”kaasukammiorakennuksesta”, jossa on sanottu olleen kolme ”kaasukammiota”? Todistaja Kozak väitti olleensa rakentamassa tätä ensimmäistä tuhoamisrakennusta, ja sen on täytynyt sijaita leirin eteläosassa lähellä rautatien sivuraidetta. Siksi Kola tutki tätä aluetta tarkasti.
Leirialueen lounaisnurkasta hän löysi suuren rakennuksen (rakennuksen ”D”) jäännöksiä, perustukset olivat tiiltä ja rakennuksen koko oli 26 x 12 metriä. Hän sanoo, että rakennuksessa oli ainakin kuusi samankokoista huonetta, joista yksi (kuudes) oli jaettu edelleen kahteen huoneeseen. Huoneessa 2 on autonkorjauskuilu, ja Kolan kaksi valokuvaa osoittavat selvästi, että huone on ollut autokorjaamo ja koko rakennus siis autotalli. Silti Kola yrittää tehdä tästä rakennuksesta ensimmäistä tuhoamisrakennusta kolmine ”kaasukammioineen.”
Ero autotallin ja ”kaasukammiorakennuksen” välillä on niin suuri, että kuvatessaan rakennusta Kola ei puhunut ”kaasukammioista” mitään. Hän uittaa kaasukammioajatuksensa tähän rakennukseen vasta myöhemmin toisessa yhteydessä. Hän kertoo tehneensä tämän rakennuksen pohjoispuolella tutkimuksia löytääkseen todistaja Kozakin mainitseman rautatien, jota pitkin ruumiit kuljetettiin ensimmäisen vaiheen ”kaasukammioista” hautoihin. Tällöin hän sanoi tulkinneensa rakennuksen ”D” kaasukammiorakennukseksi (jälleen siis sijainnin perusteella!). Kola joutui kuitenkin toteamaan:
Jälkiä rautatiestä ei löytynyt.
Myöhemmin Kola puhuukin varovaisemmin:
Vain rakennus D oli melko iso. Voiko sen tulkita kuolemankammioksi?
Sitten Kola ottaa esiin Kozakin antaman kuvauksen rakennuksesta ja sanoo, että rakennuksen D jäännökset ovat erilaisia ja että rakennus D on suurempi, lisäksi rakennus D on jaettu kuuteen huoneeseen. Rakenne ja Kozakin kuvaus eivät sovi yhteen. Rakennus D sijaitsi länsiosassa, ja Kozakin kuvaama rakennus on voinut olla etelämpänä. Lisäksi Kozakin kuvaama rakennus rakennettiin nimenomaan tuhoamisrakennukseksi, mutta rakennus D ei alun perin ollut tuhoamisrakennus (autokorjaamokuilu!) ja se on täytynyt muuntaa sellaiseksi. Hän jatkaa, että ”kaasukammioiden” on täytynyt sijaita rakennuksen D kaakkoispuolella.
Koska siis rakennus D on ristiriidassa Kozakin antaman kuvauksen kanssa ja koska ”kaasukammioiden” on ”täytynyt” olla olemassa, niiden on ”täytynyt” sijaita kaakkoon rakennuksesta D! Mutta kyseiseltä alueelta ei löydy jälkiä mistään rakennuksesta. Kolan suorittamien arkeologisten tutkimusten mukaan ”kaasukammioista” ei löydy jälkeäkään, mutta silti niiden hänen mukaansa on täytynyt olla olemassa.
Tutkimustöissä mukana ollut historioitsija O’Neil kirjoittaa:
Emme löytäneet mitään jälkiä sen enempää ensimmäisen vaiheen kuin toisen vaiheen kaasutusrakennuksista.
Dokumenttien kertomaa
Kesäkuussa 1940, osana ns. ”Otto-ohjelmaa”, Wehrmachtin (Saksan puolustusvoimien) johto päätti rakentaa panssarintorjuntakaivannon Bug- ja San-jokien väliin pitkin Puolan ja Venäjän rajaa. Syyskuussa 1940 6000 juutalaista kuljetettiin Varsovasta ja muualta Hrubieszowiin ( lähellä Bug-jokea; Belzecin koillispuolella) rakentamaan strategisesti tärkeää tietä. Heidät majoitettiin työleiriin. Syyskuun 10. päivänä asukeille avattiin sairaala. Sinne oli sijoitettu myös eräs juutalainen lääkäri, joka lähti Puolasta huhtikuussa 1943 ja kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kertomuksen (Abraham Silberschein: ”Die Hölle von Belzec”, sarjan ”Die Judenausrottung in Polen” osa V).
Hänen mukaansa elokuussa 1940 Lublinin kaupungin ja Lublinin piirin juutalaisia pidätettiin ja heidät lähetettiin Belzecin leiriin kovaan työhön kovissa oloissa. Monet kuolivat ankariin työoloihin tai pilkkukuumeeseen tai muihin tauteihin. Belzecin asukkien tehtävänä oli rakentaa panssarintorjuntakaivantoja rajan pintaan kymmenien kilometrien matkalle.
Belzec oli kymmenen pakkotyöleirin keskus, ja yhteensä niissä oli 15 000 juutalaista, Belzecissä alkuun 2500 (T. Berenstein kirjassa Biuletyn Zydowskiego Instytutu Historicznego w Polsce, 22, 1957, s. 5 s.). Leirien asukit olivat osa SS:n rajavarmistuksen rakennuskommandoa. Olosuhteet näissä leireissä olivat kovat, huoneissa oli liikaa väkeä, siellä oli muiden seassa epidemioihin sairastuneita eikä kaikilla ollut edes kunnon vaatteita (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960, s. 219, 221).
21.4.1940 Kenraalikuvernementin hallituksen viraston ”Innere Verwaltung, Bevölkerungswesen und Fürsorge” (”Sisäinen hallinto, väestöasiat ja sosiaalihuolto”) siviilityöntekijä kirjoitti sisäisen muistion vastauksena tiedusteluun, joka koski Belzecin juutalaisleirin sulkemista ja senhetkisiä puutteita (N. Blumenthal: Dokumenty i materialy, Vol. I, 1946, s.220 ss.). Muistio toteaa, että koska SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Globocnik on osoittanut yhteistyöhaluttomuutta, on jäänyt epäselväksi, onko Belzecin juutalaisleiri jo suljettu.
Muistiossa todetaan, että Belzecin leirin juutalaiset kotiutetaan ja sijoitetaan työhön Otto-ohjelmassa. Varsovasta ja Radomista tulleet siirtyvät koteihinsa. Juutalaisneuvostot ovat valmiit noutamaan rotutoverinsa. Tämän työn toteutuksessa on ollut epäselvyyksiä, koska SS:n ja poliisin päällikön alaisten elinten kanssa ei aina ole päästy yhteistyöhön.
Muistio kuvaa sitten senhetkistä tilannetta: Kuljetuksiin on suunniteltu 8 junaa. Kaksi junaa on jo mennyt. Ensimmäinen juna lähti Hrubieschowista mukanaan 920 juutalaista, 9 SS-miestä ja paikallisia sotilasviranomaisia. Heistä vain 500 on saapunut perille. Ei ole saatu selville, missä loput 400 ovat. Koska noin suurta määrää ei ole voitu ampua, ehkä heidät on rahaa vastaan vapautettu. Toinen juna meni Radomiin mukanaan 900 juutalaista. Vaikka olisi ollut helppo tunnistaa Belzecin leirissä vielä olevat 300 – 400 Radomin juutalaista, tähän työosaston pyyntöön ei suostuttu ja ainoastaan 16 Radomin juutalaista oli junassa.
Belzeciin sijoitettujen juutalaisten kohtaloa selventää vielä Kenraalikuvernementin Lublinin piirin päällikön Zörnerin lokakuun raportti juutalaisten pakkotyöstä:
Kyseisessä kuussa juutalaisia määrättiin pakkotyöhön niin paljon, että heitä piti tuoda muista piireistä. Belzecin juutalaisleiristä vapautetut 4331 juutalaista pakkotyöläistä on määrätty tienrakennustyöhön Otto-ohjelmassa. Heidän kuntonsa oli sellainen, ettei heitä voinut pitää täysin työkykyisinä (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960, s. 217).
On olemassa vain muutama alkuperäinen dokumentti, joka koskee juutalaisten kuljetuksia Belzeciin. Niistä käy ilmi, että heitä kohdeltiin kovalla kädellä mutta ei tuhottu.
2.2.1942 Galizian piirin järjestyspoliisin päällikkö antoi tiukan määräyksen juutalaisten työpalvelusta. Aluksi hän ilmoitti saaneensa asiasta huomautuksia Saksan viranomaisilta ja virallisilta laitoksilta. Hänen mukaansa jotkut viralliset elimet (esim. siis hänen alaisuudessaan toimivat poliisit, etenkin Ukrainan apulaispoliisi, ks. alla) ovat yhä enemmän ryhtyneet kokoamaan juutalaisia, jotka on määrätty tärkeisiin sodan vaatimiin tehtäviin, ja siten heidät on vedetty pois siitä työstä, johon heidät on määrätty. Hän huomauttaa, että juutalaisilla, jotka on asetettu tärkeisiin Wehrmachtin (Puolustusvoimien) tai nelivuotissuunnitelman projekteihin, on vastaava henkilöllisyyskortti, jossa on sen laitoksen tai viranomaisen leima, jonka palveluksessa he ovat. Hän ilmoittaa kaikille alaisuudessaan oleville yksiköille, etenkin Ukrainan apulaispoliisille, että on kiellettyä ryhtyä keräämään yhteen niitä juutalaisia, jotka on asetettu työpalvelukseen. Hän uhkaa rangaistuksella niitä, jotka eivät noudata tätä määräystä (RGVA, 1323-2-292b, s. 129).
14.9.1942 turvallisuuspoliisin junavartija Jäcklein kirjoitti raportin ”Siirtäminen Kolomeasta Belzeciin” (RGVA, 1323-2-292b, s. 61 ss.). Hän oli mukana junassa, joka lähti 10.9.1942 Kolomeasta ja jossa oli 51 vaunua ja 8200 juutalaista. Juutalaiset yrittivät heti päästä pakoon: he repivät vaunujen aukkojen ympäriltä piikkilangat ja repivät aukkoja vaunujen seiniin, ja sen johdosta Jäcklein ilmoitti seuraavalle asemalle, että sieltä järjestettäisiin korjaustarpeet (lautoja ja nauloja). Siellä junaa korjattiin 1,5 tuntia. Sama toistui muutaman aseman jälkeen, ja taas junaa korjattiin. Hän kertoo havainneensa joissakin vaunuissa jopa vasaroita ja pihtejä, ja kun hän kysyi juutalaisilta, miksi heillä oli sellaisia työkaluja mukanaan, he vastasivat kuulleensa, että niille olisi hyvää käyttöä heidän tulevassa sijoituspaikassaan.
Yhä uudelleen junaa täytyi korjata joka asemalla. Viimein juna saapui Lviviin (Lembergiin; Belzecin eteläpuolella), jossa Jäcklein luovutti SS-Obersturmführer (luutnantti) Schultelle yhdeksässä sellaisessa vaunussa olleet, joissa oli kirjain L; nämä oli tarkoitettu Lembergin pakkotyöleirille. Tilalle tuli kuitenkin 1000 juutalaista. Kun juna lähti liikkeelle, pakoyritykset jatkuivat. Koska vartijat olivat kuluttaneet kaikki ammuksensa, he joutuivat käyttämään kiviä ja pistimiä pakojen estämiseksi. Jäcklein kirjoittaa, että koska kuumuus, vaunujen ylikuormitus ja ruumiiden löyhkä – junaa purettaessa siinä oli 2000 kuollutta – oli vienyt juutalaiset paniikkiin, kuljetus tuli lähes mahdottomaksi. Juna saapui Belzeciin 11.9.1942 illansuussa. Junassa näyttää olleen suoranainen sota.
Tätä surkeaa kuljetusta käsittelee myös reservin turvallisuuspoliisin luutnantti Wasserman Lvivissä laatimassaan raportissa 14.9.1942 (RGVA, 1323-2-292b, s. 40-42). Raporttinsa alkuosassa hän käsittelee kuitenkin ensin aiemmin 7.9.1942 tapahtunutta kuljetusta Kolomeasta Belzeciin. Turvallisuuspoliisi oli tällöin koonnut 5300 juutalaista Kolomean työvoimatoimiston kokoamispisteeseen ja lisäksi 300 juutalaiselle sektorille. Kuljetusjuna saatiin lastattua täyteen 19 tunnissa. Poliisi vapautti kootuista noin 1000 juutalaista ja 4769 juutalaista kuljetettiin. Kussakin vaunussa oli 100 ihmistä. Tuona päivänä ammuttiin kuitenkin 300 juutalaista: vanhoja, kulkutauteihin sairastuneita ja kuljetuskelvottomia. Seuraavina kolmena päivänä Kolomeassa hänen mukaansa täytyi ampua vielä n. 400 juutalaista ”tavanomaisista syistä”. Sitten Wasserman kertoo tuosta katastrofaalisesta kuljetuksesta 10.9.1942. Siinä oli 8205 juutalaista, ja kussakin vaunussa oli keskimäärin 167 juutalaista.
Mattogno toteaa, että 10.9. – 11.9.1942 tapahtunut katastrofaalinen kuljetus johtui pikemminkin kuljetuskaluston puutteesta kuin tarkoituksesta tappaa; jos oli (sotaoloissa) mahdollista, kuljetukset tapahtuivat inhimillisemmin (esim. kuljetuksessa 7.9.1942 kussakin vaunussa oli vain 100 juutalaista). Ennen kuljetusta turvallisuuspoliisi mieluummin vapautti n. 1000 juutalaista kuin ahtoi vaunut aivan täyteen. Ja se, että Lvivissä 9 vaunun juutalaiset luovutettiin Lvivin pakkotyöleiriin, puhuu totaalisen tuhoamisen teesiä vastaan. ”Siirtäminen” ei tarkoittanut tuhoamista.
Seuraava dokumentti on laadittu Rawa Ruskassa (vähän matkaa Belzecistä etelään) 12.12.1942, laatijana ”Sicherungsbezirk Nord, Einsatzkommando 5, Komp. Pol. Rtg. 24” (RGVA, 1323-2-292b, s. 6). Se toteaa, että toimintakommandoa oli käytetty juutalaisten siirtämiseen Rawa Ruskaan. Sen mukaan 750 juutalaista oli mennyt piiloon siirtämisen jälkeen, ja heitä kohdeltiin ohjeiden mukaan.
Nämä juutalaiset siis olivat elossa siirtämisen jälkeen, joten ”siirtäminen” ei tarkoittanut tuhoamista. Sivulla 29 samassa RGVA:n asiakirjassa sama Einsatzkommando raportoi 31.10.1942 20 juutalaisesta, jotka ”olivat poistuneet siirtoalueelta ilman lupaa tai hypänneet kuljetusjunasta.” Ja asiakirjan sivulla 7 se raportoi 5.12.1942, että samasta syystä 60 juutalaista ”kohdeltiin ohjeiden mukaan.” ”Siirtopaikka” oli Rawa Ruskan ghetto, 27 km Belzecistä etelään. Tämä ghetto (18 000 juutalaista) oli siis olemassa vielä seitsemän kuukautta väitetyn Belzecin ”tuhoamisleirin” perustamisen jälkeen!
28.10.1942 SS-kenraali Friedrich Wilhelm Krüger, joka oli Kenraalikuvernementin SS:n ja poliisin päällikkö ja turvallisuusministeri, antoi ”Poliisimääräyksen juutalaisasuinalueiden muodostamisesta Varsovan ja Lublinin piireihin” (Verordnungsblatt für das Generalgouvernement, Krakova, 1.11.1942, No. 94, s. 665). Siinä määrättiin 12 juutalaista asuinaluetta. Marraskuun 10. päivänä 1942 Krüger määräsi vielä 4 muuta asuinaluetta Radomin piiriin, 5 asuinaluetta Krakovan piiriin, 32 asuinaluetta Galizian piiriin ja kaksi lisää Rawa Ruskan piiriin (Verordnungsblatt für das Generalgouvernement, Krakova 14.11.1942, No. 98, s. 683 ss.). Kaikki on lueteltu Mattognon ja Grafin Treblinka-kirjassa s. 266-267. Muutama viikko myöhemmin Belzec – jota holokaustitahot väittävät täyden tuhoamisen leiriksi – suljettiin! Belzec ei ollut tuhoamisleiri.
Belzec oli kauttakulkuleiri
Tiedossa on, paljonko juutalaisia kuljetettiin Belzeciin 31.12.1942 mennessä (sen jälkeenhän heitä ei sinne enää kuljetettu): 434 508. Tieto on peräisin SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportista SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943 (Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.). Britit onnistuivat nappaamaan tämän radiosähkeen ja avaamaan sen. Radiosähke kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):
Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol.,zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.
Tässä radiosähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Myös Majdanek siis kuuluu ”Operaatio Reinhardt”-leireihin. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla: sen pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166. Lisäksi myös Korherr raportissaan esittää juuri luvun 1 274 166. Luvut ovat siis saksalaisten virallisia lukuja. Joulukuun kahden viimeisen viikon aikana Belzeciin ei saapunut enää yhtään juutalaista.
Suomennan vielä tuon radiosähkeen:
Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle, toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA. Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä. Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä23611. Tilanne… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166.LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE.
Tätä dokumenttia on tarkasteltava Höflen ja Fritz Reuterin 16.3.1942 tekemän päätöksen valossa. Höfle oli juutalaisten siirtämistä Lubliniin piiriin hoitava asiamies, silloin vielä SS-Hauptsturmführer (kapteeni), ja Reuter oli Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija.
16.3.1942 Reuter keskusteli Höflen kanssa, ja seuraavana päivänä hän laati keskustelusta raportin (Jozef Kermisz: Dokumenty i Matrialy do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Vol. II: ”Akce” i ””Wysiedlenia”, Warsaw-Lodz-Krakow 1946, s. 32 s.). Raportissaan hän sanoo, että Höflen mukaan olisi hyvä jakaa Lublinin piiriin tulevat juutalaiskuljetukset jo lähtöasemalla työkykyisiin ja työkyvyttömiin. Ellei tämä ole mahdollista, tämä jako on tehtävä Lublinissa.
Höflen mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset saapuvat Belzeciin, joka on uloin raja-asema Zamoscin piirissä. Edelleen Reuter kertoo Höflen aikovan rakentaa suuren leirin, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan rekisteröidä kortistoihin ammatin mukaan ja josta heitä voidaan tilata. Piaskia (Majdanekista 24 km itään, Belzecistä 91 km luoteeseen tietä pitkin, rautateitse 130 km) ollaan tekemässä juutalaisvapaaksi, ja se tulee olemaan Saksan valtakunnan alueelta tulevien juutalaisten kokoamispiste. Trawnikissa ei ole juutalaisia.
Edelleen Reuter kertoo Höflen tiedustelleen, missä Deblin – Trawniki -osuudella voidaan purkaa 60 000 juutalaista (Deblin on 76 km lounaaseen Lublinista [jossa Majdanek], ja rata kulkee Lublinin kaupungin kautta itään, jossa suurin piirtein yhtä kaukana on Trawniki [ja lähellä sitä rautatiepaikkakunta Rejowiec; Piaski on Trawnikista 13 km länteen], josta rautatie haarautuu: toinen haara menee eteenpäin itään, toinen kääntyy etelään kohti Belzeciä). Reuter informoi Höfleä Lublinista tuolloin lähtevistä juutalaiskuljetuksista, ja Susieciin saapuvasta kuljetuksesta Höfle sanoi, että sen 500 juutalaisesta voitaisiin ottaa erilleen työkyvyttömät ja lähettää heidät Belzeciin.
Reuter jatkaa, että hallituksen 4.3.1942 lähettämän sähkeen mukaan eräs juutalaiskuljetus, jonka määränpää oli Trawniki, oli tuolloin rullaamassa ulos Protektoraatista. Näitä juutalaisia ei kuitenkaan purettu Trawnikissa vaan heidät on viety Izbicaan. Zamoscin piiri ilmoitti, että se voisi palkata sieltä 200 juutalaista työhön, ja tähän pyyntöön Höfle suostui.
Lopuksi Reuter ilmoitti Höflen todenneen, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzeciin päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin.
Tämä Reuterin dokumentti on hyvin tärkeä. Olihan Höfle Lublinin piirin SS- ja poliisipäällikön (Odilo Globocnikin) apulaisesikuntapäällikkö, jonka holokaustitahot väittävät koordinoineen Belzecin tuhoamisleirin rakentamisen ja kuljetukset sinne Lublinin piiristä. Ja alkoivathan holokaustitahojen mukaan Belzecin tappotoimet päivä yllä mainitun keskustelun jälkeen (17.3.1942); heidän mukaansa Belzec oli puhdas tuhoamisleiri, jossa ei eroteltu työkyvyttömiä ja työkykyisiä.
Kuitenkin Reuterin raportin mukaan juutalaisten jakoa työkyvyttömiin ja työkykyisiin nimenomaan suunniteltiin. Työkykyisiä käytettäisiin työtehtäviin. Belzecistä oli määrä tulla leiri, jossa työkykyiset juutalaiset rekisteröidään kortistoimalla heidät ammatin mukaan. Ei tällainen mitenkään sovi ”tuhoamisleiriin”.
Kaikki työkyvyttömät juutalaiset oli määrä tuoda Belzeciin. Näitä työkyvyttömiä tuotaisiin Belzeciin 4 – 5 kuljetusta päivässä, 1000 kussakin, ja he siirtyisivät rajan yli palaamatta koskaan Kenraalikuvernementtiin. Siksi raportissa Belzeciä kutsutaan uloimmaksi raja-asemaksi Zamoscin piirissä.
Piaskista oli tuleva Saksan valtakunnan alueelta tulevien juutalaisten kokoamispiste. Kokoamispiste ei ollut Belzec. Jos Belzec olisi ollut tuhoamisleiri, heidät olisi koottu Belzeciin. Suunniteltu 60 000 juutalaisen purkaminen Deblin – Trawniki –reitin varrella ei sovi yhteen väitteen kanssa, että Belzec olisi ollut tuhoamisleiri.
Tämän vahvistaa täysin Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston päällikön, SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Richard Türkin raportti 7.4.1942 (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960). Raportti koskee maaliskuuta 1942, ja Mattogno käsittelee sen lukua ”SS- ja poliisipäällikön operaatio juutalaisten asuttamiseksi.”
Raportti toteaa, että SS- ja poliisipäällikön edustajan kanssa on käyty ja yhä käydään keskustelua majoitusmahdollisuuksista rautatielinjan Deblin – Rejowiec – Belzec varrella. Esillä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Türk ilmoittaa, että yhtä mieltä ollaan siitä, että lännestä tulevat juutalaiset sijoitetaan tänne ja paikallisia juutalaisia evakuoidaan – mikäli mahdollista – yhtä suuri määrä. Tuolloin noin 6000 Saksan valtakunnasta tullutta juutalaista oli asutettu sinne ja 7500 juutalaista oli evakuoitu (Lublinin) piiristä ja 18 000 Lublinin kaupungista. Erittelyssään Türk sanoo, että Piaskista (Lublinin piiriä) on evakuoitu 3400 paikallista juutalaista ja tilalle tuotu 2000 juutalaista Saksan valtakunnan alueelta, Izbicasta (Krasnystawin piiriä) on evakuoitu 2000 juutalaista, ja sinne on saapumassa 4000 juutalaista lännestä, Opolesta ja Wawolbnicasta (Pulawyn piiriä) on evakuoitu 1950 juutalaista jne. jne. Myöhemmin Türk mainitsee Mielecistä ja Bilgorajsta evakuoitujen juutalaisten olleen suurimmaksi osaksi työkyvyttömiä.
Edelleen: 13.3.42 Cholmin piiriin tullut n. 1000 juutalaista, joista 200 majoitettiin Sosnowitziin ja 800 Wlodawaan. 14.3.42 Miedzyrzeciin, Radzyn piiriin, tullut 750 juutalaista. 16.3.42 Hrubieszowin piiriin tullut 1343 juutalaista, näistä 843 majoitettiin Dubienkaan ja 500 Belziin. Enemmistö oli naisia ja lapsia, miehistä työkykyisiä oli vain vähemmistö. 16.3.42 Zamoscin piiriin tuli 500 juutalaista, heidät majoitettu Cieszanowiin. 22.3.42 57 juutalaisperhettä (221 henkilöä) siirrettiin Bilgorajsta Tarnogrodiin.
Tämä juutalaisten asuttaminen Lublinin piiriin vahvistaa täysin yllä mainitun Höflen direktiivin, ja se on selvässä ristiriidassa holokaustitahojen tarjoaman tuhoamisajatuksen kanssa.
Belzecin ja Sobiborin leirien perustamisen jälkeen Lublinin piiriin tuli lännestä 33 kuljetusta, joissa oli yhteensä 31 046 juutalaista. Heitä ei toimitettu Belzecin tai Sobiborin leiriin. Ensimmäinen kuljetus Sobiboriin tapahtui 9.5.1942, ja tämän ajankohdan ja 15.7.1942 välillä saapui sitten lisää 36 kuljetusta (35 034 henkilöä), joista vain 11 (11 021 henkilöä) meni Sobiboriin, Belzeciin ei yhtäkään.
Tuosta ensimmäisestä Sobiboriin saapuneesta kuljetuksesta (9.5.42; 1000 juutalaista) Mattogno kertoo, ettei heitä ainakaan kaikkia ”kaasutettu”. Ainakin 101 juutalaista tästä kuljetuksesta kuoli Majdanekissa (90:stä rekisteritiedot olemassa), joten nämä – ja ehkä koko kuljetus – oli siirretty Majdanekiin.
Miroslav Krylin tekemien tutkimusten mukaan Theresienstadtin ja Prahan ghetoista Lublinin piiriin siirretyistä juutalaisista 858 kuoli toukokuun ja syyskuun välillä 1942 Majdanekin leirissä. Näistä 525 oli saapunut suoraan Majdanekiin ja 333 oli tullut sinne muualta Lublinin piirin alueelta. He eivät päätyneet Sobiboriin tai Belzeciin ”tuhottaviksi” (M. Kryl: ”Deportacja wiezniow zydowskich z Terezina i Pragi na Lubelszczyzne”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, XI, 1983, s. 33-35).
Janina Kielbonin Majdanekin kuolemankirjoista tekemän tutkimuksen mukaan toukokuun ja syyskuun välillä 1942 kaiken kaikkiaan 4687 läntistä juutalaista (1066 Tsekistä, 2849 Slovakiasta, 772 Saksasta/Itävallasta) kuoli tässä leirissä (J. Kielbon: ”Ksiega wiezniow zmarlych na Majdanek w 1942 R. Analiza dokumentu”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, XV, 1993, s. 114). Mattogno lisää, että Majdanekin omaisuusvaraston kuolleisuusraporttien tiedot osoittavat, että lukumäärä oli hieman suurempi: 4870.
Zofia Leszczynskan tutkimuksen mukaan huhtikuun ja kesäkuun välillä 1942 Tsekistä ja Slovakiasta tulleet viisi kuljetusta (4813 henkilöä) lähetettiin suoraan Majdanekiin, ja lisäksi sinne lähetettiin 16 kuljetusta (n. 13 500 henkilöä) Lublinin piirin asuinalueilta, yhteensä n. 18 300 (Z. Leszczynska: ”Transporty wiezniow do obozu Majdanku”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, IV, 1969, s. 184). Tässä luvussa ei kuitenkaan ole mukana Saksan ja Itävallan juutalaisia, joiden lukumääräksi voidaan arvioida 3600. Siis ainakin 21 900 läntistä juutalaista rekisteröitiin Majdanekiin, noin kolmannes kaikista Lublinin piiriin siirretyistä. Ranskan, Belgian ja Hollannin juutalaisia saapui myös Majdanekiin, ja heidät todennäköisesti kuljetettiin muualle.
Leszczynskan mukaan lokakuussa 1942 1700 juutalaista siirtyi Belzecistä Majdanekiin. Ainakin 700 Hollannin juutalaista siirrettiin Sobiborista työleireihin, ja osa heistä palasi kotiin Auschwitzin kautta. Treblinkasta ainakin useita tuhansia juutalaisia siirrettiin muihin leireihin.
Lublinin piiriin suuntautuneiden kuljetusten ohella toukokuun 5. päivän ja marraskuun 28. päivän välillä v. 1942 läntisiä juutalaisia siirrettiin lisäksi 36 kuljetuksessa (n. 35 000 juutalaista) suoraan itäisille alueille (Minsk, Raasiku, Maly Trostinec, Riika) ohi Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan (Mattogno & Graf: Treblinka: Extermination Camp or Transit Camp?, s. 200 ss.).
Tarkoitus oli siirtää juutalaiset kauemmaksi itään heti kun se oli mahdollista. Kesältä 1941 oleva ”Juutalaiskysymyksen hoitamisen suuntaviivat” (PS-212. IMT, Vol. XXV, s. 304) ilmoittaa:
Tarkoitus on siirtää juutalaiset ghettoihin ja erottaa samalla sukupuolet toisistaan. Valko-Venäjällä ja Ukrainassa olevat enemmän tai vähemmän suljetut juutalaisyhteisöt helpottavat tätä tehtävää. Toisille on valittava sijaintipaikka olemassa olevien työprojektien mukaan niin, että juutalaistyövoima tulee käytetyksi täysimääräisesti.
Wannseen kokouksessa 20.1.42 Heydrich ilmoittaa:
Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi – - evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään – - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon – joksi on suunniteltu Theresienstadtia – - myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.
Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:
Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa – - Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa – - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.
Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia:
Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.
Sitten ministeriö jatkaa:
Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua – - Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi (Nürnberg-dokumentti 2486-J).
Himmler kirjoitti aluejohtaja Arthur Greiserille 18.9.1941, että Führerin (Hitlerin) toivomuksen mukaisesti juutalaiset on määrä kuljettaa pois Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin alueelta ”itäisille alueille, jotka juuri kaksi vuotta sitten on liitetty Saksan valtakuntaan”, mutta ainoastaan ”ensimmäisenä askeleena”, myöhemmin heidät siirretään ”vielä kauemmaksi itään” (Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655).
Mattogno kirjoittaa, että osa Lublinin piiriin siirretyistä juutalaisista siirrettiin Bug-joen yli Ukrainaan. Hän kertoo, että C. Gerlachin mukaan Puolan juutalaisten siirtämiset Valko-Venäjälle olivat ”äärimmäisen intensiivisiä” ja heidät vietiin Minskiin rautateitse.
17.7.1941 kenraalikuvernööri Frank teki päiväkirjaansa merkinnän, ettei hän halua enää ghettoja, koska Führerin (Hitlerin) julistus 19.6.1941 oli tehnyt selväksi, että lähiaikoina juutalaiset tullaan poistamaan Kenraalikuvernementista, josta on tuleva eräänlainen kauttakulkuleiri. Myöhemmin Himmler nimenomaan ilmoitti, että esim. Sobibor oli kauttakulkuleiri; hän määräsi 5.7.1943:
Sobiborin kauttakulkuleiri muutetaan keskitysleiriksi. Keskitysleiriin perustetaan tehdas, jossa puretaan sotasaaliiksi saatuja sotatarvikkeita.
9.11.1941 tri Leibbrand, Rosenbergin ministeriön virastopäällikkö, lähetti Ostlandin (Ostland = Baltia + Valko-Venäjä) valtakunnankomissaari Lohselle sähkeen, jossa hän sanoo, että juutalaiset ovat tulossa kauemmaksi itään. Riian ja Minskin leirit ovat vain välivaiheita.
13.5.1942 Pulawyn piirin päällikkö ilmoitti Lublinin piirin kuvernöörille, että toukokuun 6. ja 12. päivän välillä 16 822 juutalaista oli karkotettu Pulawyn piiristä Bug-joen yli SS- ja poliisipäällikön direktiivin mukaisesti.
Jopa Sveitsissä ilmestyvä ”Israelitisches Wochenblatt für die Schweitz” (”Sveitsin israelilainen viikkolehti”) vahvistaa tämän eräässä artikkelissaan 16.10.1942:
Jo jonkin aikaa Puolan ghettoja on pyritty lakkauttamaan. Näin tapahtui Lublinissa, sitten Varsovassa. Ei tiedetä, kuinka pitkälle suunnitelma on jo toteutettu. Ghettojen entiset asukkaat menevät kauemmaksi itään venäläisiltä vallatuille alueille; Saksan juutalaisia tuotiin ghettoon osaksi korvaamaan heitä.
Radio Moskovan ilmoitettua, että useita tuhansia Ranskan juutalaisia oli siirretty Ukrainaan, juutalaislehti Notre Voix iloitsi huhtikuussa 1944, etteivät he olleetkaan joutuneet ”saksalaisten uhreiksi”.
Väestötieteilijä Eugene Kulischer julkaisi v. 1943 kirjan ”The Displacement of Population in Europa”, ja siinä hän toteaa (s. 110 ss.), että Puolan ghetot eivät olleet viimeinen määränpää, johon juutalaisia siirrettiin. Hän kertoo, että 20.11.1941 kenraalikuvernööri Hans Frank ilmoitti, että juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi itään. Kulischerilla oli käyttämiensä yhteyksien kautta mahdollisuus saada tapahtumista ensi käden tietoa, ja hän totesi, että monet pakkosiirretyt oli siirretty Venäjälle rintaman läheisiin työleireihin; toiset oli siirretty töihin Pinskin marskimaille tai Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan ghettoihin. Kirjeitä ja postikortteja saapui pakkosiirrettyjen omaisille Bialystokista, Pinskistä, Bobruiskista, Brzeszistä, Smolenskista, Brest Litovskista ja Minskistä.
Esimerkiksi Varsovan gheton juutalaisten kuljettamisesta itään tiedetään, että 30.5.1943 kuljetettiin Varsovasta Bobruiskiin 960 juutalaista junalla, ja toinen lähetys kulki 28.7.1943. Informacja Biezaca -lehti ilmoittaa 17.8.1942, että 2000 taitavaa työntekijää on saapunut Varsovan ghetosta Smolenskiin, toinen 2000 Malaszewicziin. Saksan Valko-Venäjän komissaari Wilhelm Kube puhuu kirjeessään 31.7.1942 tuhannesta Varsovan ghetosta Minskiin tulleesta juutalaisesta.
Kirja Berenstein & Rutkowski: "Zydzi w obozie koncentracijnym Majdanek (1941 – 1944)" kertoo, että 30 000 – 40 000 Varsovan gheton juutalaista siirrettiin Lubliniin Treblinkan kautta, jossa tapahtui valikointi. Puolalaisen historioitsija Zofia Leszczynskan mukaan Varsovan gheton juutalaisista 14 000 päätyi Poniatowoon, 6000 Trawnikiin, 800 Budzyniin ja 16 000 Majdanekiin.
Korherr laati maaliskuussa 1943 tilastollisen raportin Himmlerille, ja siinä (luku V, luettelon kohta 4) Korherr toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista kauemmaksi Venäjälle 1 449 692 kappaletta, näistä 1 274 166 kenraalikuvernementin leirien (mm. Belzecin) kautta ja 145 302 Warhegaun alueen leirien (Chelmno) kautta.
Nämä tosiasiat eivät mitenkään sovi holokaustitahojen väitteisiin. Väitteellä, että Belzeciin kuljetettuja juutalaisia olisi tuhottu, ei ole minkäänlaista materiaalista tai dokumentaarista perustaa! Myös puolalaisten arkeologien tutkimukset kumoavat sen, samoin Friedrich Paul Bergin tutkimus, joka osoittaa, ettei dieselpakokaasulla voi suorittaa joukkomurhia.
Belzec oli kauttakulkuleiri kuljetettaessa juutalaisia itään, samanlainen kuin Sobibor ja Treblinka. Kun SS-virkailijat ilmoittivat pakkosiirrettäville heidän määränpäänsä, sen, että he olivat kauttakulkuleirissä, josta heidät siirretään toisiin työleireihin itään, he puhuivat totta. Ennen siirtämistä juutalaisten tuli puhdistautua tappavaa pilkkukuumetta levittävistä täistä: siksi heidän oli käytävä suihkussa ja heidän vaatteensa puhdistettiin täidentuhoamiskammioissa. Kuten Pressac on osoittanut, ensimmäinen väitetty ”kaasutusrakennus” on voinut olla vain höyryllä toimiva täikammiorakennus vaatteiden puhdistamista varten. Idässä ja lännessä oli käytössä eri raideleveys. Junaa täytyi vaihtaa, ja tässä yhteydessä toteutettiin tuiki tärkeä puhdistautuminen, etteivät vaaralliset kulkutaudit leviäisi ja ihmiset kuolisi.
Luku 21. Majdanekin ”tuhoamisleiri”
OPH:n kirja sanoo:
(s. 40 karttamerkintä) Lubliniin ja Majdanekin tuhoamisleirille - - (s. 93) Zyklon B:n avulla, jota käytettiin myös Majdanekin tuhoamisleirillä - - (s. 94) Tuhoamisleirit ja uhrien määrät. Majdanek lokak. 41 – heinäk. 44: yli 360 000 - - (s. 97) Majdanekin tuhoamisleirin vanki, Joseph Schupack kuvaa nöyryyttävää ”työtä” leirissä - - (s. 13) heinäkuussa 1944. Puna-armeija vapauttaa Majdanekin tuhoamisleirin.
Majdanek ei ollut tuhoamisleiri. Siellä ei ollut murhakaasukammioita eikä siellä käytetty Zyklon B:tä eikä häkää ihmisten surmaamiseksi.
Kun neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” tulivat Majdanekiin, he ilmoittivat löytäneensä sieltä seitsemän murhakaasukammiota (alla numeroitu I-VII). Kuitenkin Majdanekia koskevat saksalaiset dokumentit, joita on olemassa suuri määrä, osoittava nämä “kaasukammiot” vaatteiden desinfiointikammioiksi, tarkemmin sanoen täidentorjuntakammioiksi.
Majdanekiin oli keskitetty keskitysleirien vaatteiden, turkisten ja kenkien korjaus, ja täiden hävittäminen niistä oli elintärkeää raivoavien pilkkukuume-epidemioiden hillitsemiseksi ja internoitujen hengen pelastamiseksi. Joidenkin kammioiden seinissä ja katoissa on selvät berliininsinijäämät osoittamassa, että niissä täiden tuhoaminen on suoritettu syaanivetyä (= HCN, Zyklon B:n vaikuttava aine) käyttäen. Syaanivety jättää seinämiin pysyvät värilliset syanidijäämät (siitä nimi ”berliininsini” tai”preussinsini”).
Kirjoituksessaan “Denying evidence” (Auschwitz Lies, s. 232-238) Carlo Mattogno kertoo asiakirjojen osoittavan, että väitetyt Majdanekin kaasukammiot suunniteltiin ja rakennettiin täidentorjuntakammioiksi, joissa käytetään syaanivetymenetelmää, ja ettei niitä koskaan käytetty ihmisten surmaamiseen. Suunnittelu- ja rakennusvaiheessa niistä käytettiin säännöllisesti nimitystä "Entwesungsanlage für die Pelz- und Bekleidungswerkstätte Lublin" ("täidentorjuntayksikkö Lublinin turkis- ja vaatetustyöpajaa varten").
Mattogno kertoo myös, että huoneen VII kattoon puolalaiset ovat sodan jälkeen kaivertaneet karkean reiän, sillä pettääkseen (että sen kautta muka "kaasukammioon" tiputettiin Zyklon B:tä). Yhdessä “kaasukammiossa” (IV) on jopa ikkuna, josta uhrit olisivat päässeet vapauteen. Karmin syanidivärjäys osoittaa ikkunan alkuperäiseksi. Virallisen holokaustitarinan edustajat (mm. Shermer, Grobman ja Pressac) ovat myöntäneet kammiot V ja VI pelkiksi täidentorjuntakammioiksi, samoin läheisen kammion IV. Kammioista I-III vain kammiossa III on suuret berliininsinimäärät.
On väitetty, että Majdanekissa ihmisiä surmattiin Zyklon B:n lisäksi myös häkäkaasulla. Tämä ei pidä paikkaansa, eikä Majdanekissa murhattu ketään millään kaasulla. Mattogno osoittaa kirjoituksessaan, ettei Majdanekissa ollut murhakaasukammioita.
“Kaasukammiot” I, II ja III
Nämä huoneet ovat osa leirin hygieniakompleksia, johon kuuluivat vierekkäiset parakit 41 ja 42 ja niiden pohjoispuolella sijaitseva rakennus, jossa huoneet I – III ovat; huone IV on parakissa 41, ja tämä huone on tila, joka alun perin suunniteltiin ja rakennettiin riisuutumishuoneeksi ja tukanleikkuuhuoneeksi, ja se sijaitsee suihkuhuoneen vieressä.
Parakeissa puhdistettiin täistä sekä asukkaat että heidän vaatteensa vierekkäisillä “väylillä”: “asukasväylällä” oli tukanleikkuuhuone, riisuutumishuone, suihkut ja pukeutumishuone, viereisellä “vaateväylällä” vaatteidenkeruupiste, täidentorjuntakammio vaatteiden puhdistamiseksi sekä vaatteiden luovutuspiste. Parakit 41 ja 42 olivat peilikuvia, ja kumpaankin rakennettiin tuollainen kaksoisväylä. Kompleksi valmistui syys-lokakuussa 1942 (Majdanekin leiri oli toiminnassa lokakuusta 1941 heinäkuun 23. päivään 1944, jolloin se joutui puna-armeijan haltuun).
“Kaasukammiot” I ja II olivat alun perin yksi huone, joka sitten jaettiin väliseinällä kahteen huoneeseen. Tämä alkuperäinen huone oli samanlainen ja samankokoinen kuin viereinen huone III. Kaikki nämä “kaasukammiot” ovat siis vierekkäin. Niiden pinta-alat ovat: huoneet I ja II 18 neliömetriä, huone III 36 neliömetriä.
Nämä “kaasukammioiksi” väitetyt huoneet suunniteltiin (kuten lukuisat dokumentit osoittavat) täidentorjuntakammioiksi, siis vaatteiden puhdistuskammioiksi, ja puhdistus oli määrä suorittaa syaanivedyllä. Kuitenkin vain huoneessa III on käytetty syaanivetyä, ja sen seinämissä on runsaasti berliininsineä. Huoneessa I berliininsineä ei ole, ja huoneessa II on joitakin berliininsiniläiskiä huoneen III vastaisella seinällä n. 30 cm lattiasta, ja ne ovat tulleet diffuusiona seinän läpi huoneesta III (huoneessa III oli ko. kohdalla putki, joka “keräsi” voimakkaasti HCN:ää).
Huoneessa III oli ilmanlämmitin puhaltimineen (lämpö oli mahdollista nostaa aina 120 asteeseen asti; huoneiden I ja III ovissa oli paikat lämpömittareille), ja koko huone muistutti Degeschin kiertoilmadesinfiointisysteemiä. Huoneisiin I ja II ilmanlämmitintä ei asennettu (vaikka oli suunniteltu alkuperäiseen, jakamattomaan huoneeseen).
Tuuletus tapahtui avaamalla ovet (huoneessa III on ovet molemmissa päissä), joten rakennus oli silloin evakuoitava ja vasta myöhemmin oli mahdollista tulla paikalle kaasunaamareihin varustautuneena. Huoneen III katossa ei ole reikää, ja siinä ilmaa voitiin liikutella lämminilmapuhaltimen avulla.
Huoneissa I ja II väliseinä esti luonnollisen tuuletuksen, eikä niissä ollut minkäänlaisia tuuletuslaitteita (huoneet ovat olemassa edelleenkin). Huoneiden katoissa on pienet aukot (I:ssä 26 cm x 26 cm; II:ssa 29 cm x 33 cm), joten tuuletus olisi kestänyt kauan yhden oven ja pikkuaukon varassa. Kuitenkin nämä aukot on Carlo Mattognon mukaan tehty vasta sodan jälkeen. Niitä ei voi mitenkään sulkea tiiviisti, eikä NL:n armeijan kirjeenvaihtaja Konstantin Simonov mainitse ensinkään tällaisia aukkoja heti leirin “vapauttamisen” jälkeen antamassaan yksityiskohtaisessa kuvauksessa (vaikka esim. parakin 42 kattoreiän mainitsee). Lisäksi aukot on tehty tökeröllä tavalla, eikä huoneen II aukossa ole edes puuverhousta.
Huoneiden I ja III liittymäkohdassa (niiden ulkopuolella niiden välisen seinän kohdalla) eteläpäädyssä on pieni koppi, josta johtaa putki kumpaankin huoneeseen; huoneessa I se kiertää ympäri koko huoneen n. 30 cm:n korkeudella seinässä (ovea lukuun ottamatta), ja huoneessa III se kulkee pitkin pitkittäissivun seinää (joka erottaa sen huoneista I ja II) samoin 30 cm:n korkeudella. Huoneen I putkissa on reikiä kaasun levittämiseksi, ja huoneen III pitkittäisen putken päissä on aukot samaan tarkoitukseen. Huoneessa III olevan putken ympärillä on runsaasti berliininsineä (ja osa on siis diffundoitunut seinän läpi huoneen II puolelle näkyviin), joten putki on ollut olemassa ennen kuin HCN:ää on käytetty.
Ko. pikkukopissa on myös pieni ikkuna huoneeseen I (ei huoneeseen III). Tämä aukko ei ole kaasutiivis, ja kaasu olisi levinnyt sen kautta ulkopuolelle. Leiriä “vapautettaessa” siinä oli lasi ulkopuolella (siis pikkukopin puolella), mutta mitään karmeja ei ole näkyvillä (aukko on epämuotoisesti hakattu). Aukossa on teräsristikko. Lasi voitiin siis poistaa. Seinän vahvuus tässä on 40 cm, joten jos huonetta olisi käytetty ihmisten tappamiseen, nämä olisivat kyenneet rikkomaan ikkunan.
Huoneissa I ja III olevat reiälliset putket ovat antaneet aihetta epäilyille, että ko. huoneissa olisi tapettu ihmisiä häkäkaasulla (CO) ja kaasu olisi johdettu huoneisiin pikkukopista, jossa on ollut kaasupullot. Leiriä “vapautettaessa” pikkukoppi on ollut tyhjä, mutta sodan jälkeen sinne laitettiin ensin Zyklon B -purkkeja hämäämään, että putkien kautta olisi levitetty HCN:ää, mikä tietenkin on mahdotonta, koska Zyklon B:ssä HCN on imeytetty sidosgranuloihin, joiden läpimitta on n. 1 cm. Parakista 52 löydettiin sitten viisi pulloa oletettua “CO”:ta, ja kaksi näistä pulloista tuotiin pikkukoppiin osoittamaan, että putkien kautta olisi ihmisiä surmattu CO:lla.
Kyseiset kaksi kaasupulloa eivät kuitenkaan olleet CO-pulloja vaan CO2-pulloja; niissä oli myrkytöntä hiilidioksidia, CO2! Molempien pullojen kyljessä lukee selvästi: CO2. Leiriä tutkinut puolalais-venäläinen tutkimuskomissio valehtelee siis tässä kohdassa. Vapautetut vangit ovat saattaneet asettaa pullot pikkukoppiin hämäämistarkoituksessa. Lisäksi CO:ta ei ollut helposti saatavilla pullotettuna kaasuna (oli myös erittäin kallista), joten jos saksalaiset olisivat tahtoneet käyttää häkää, he olisivat käyttäneet esim. bensiinimoottoreiden pakokaasua. Ja miksi olisi ryhdytty käyttämään CO:ta, kun olisi ollut helppo tehdä kattoihin reiät ja suorittaa murhat HCN:llä?
Huoneen I ei-tiivis seinäaukko ja rikottavissa oleva lasi osoittavat, ettei huonetta I ole voitu käyttää ihmisten tappamiseen CO:lla. Huoneessa I ei (kuten ei huoneessa II:kaan) ollut katossa aukkoa, josta Zyklon B -puuro olisi voitu kaataa alas. Myöskään huonetta III ei ole käytetty ihmisten tappamiseen Zyklon B:llä, sillä senkään katossa ei ole aukkoa.
Miksi sitten toinen suunniteltu täidentorjuntahuone jaettiin kahtia, huoneiksi I ja II? Leirissä riehuivat epidemiat, ja kuolleita oli esim. vuoden 1942 syyskuussa 2431 ja lokakuussa 3210. Rakennuksessa XIV ollut ruumishuone (11,5 m x 6,5 m) kävi ahtaaksi, koska krematoriokapasiteetti oli alhainen. Tuolloisessa “vanhassa krematoriossa” oli vain kaksi polttouunia. Nämä uunit toimivat raskasöljyllä, ja kun öljystä tuli puute, koko krematorio suljettiin marraskuussa 1942 (krematorion päällikkö Mussfeldtin mukaan). Kuolleet täyttivät ruumishuoneen, ja siksi huoneet I ja III muutettiin lisäruumishuoneiksi, huone I kokonaan ja huone III tarvittaessa.
Näihin huoneisiin I ja III asennettiin mainitut putket huoneiden jäähdyttämiseksi. Paineisen nestemäisen kaasun laajetessa ympäristön lämpötila laskee. Hiilidioksidilla (CO2) huoneet saatiin viileiksi, ja lisäksi hiilidioksidi hidastaa hapettumista ja siten mätänemistä. Huoneiden I ja III ovissa oli, kuten sanottu, paikat lämpömittareille.
Kun hiilidioksidi vapautuu putkien kautta, seinät putkien ympärillä kostuvat ja keräävät siten voimakkaasti syaanivetyä. Siksi huoneen III putken kohdalle kertyi runsaasti berliininsineä, ja osa tuli näkyviin seinän toisella puolella huoneessa II.
Uusi krematorio valmistui tammikuussa 1944. Siihen saakka siis huoneita I ja III tarvittiin lisäruumishuoneina (huonetta III vain ajoittain). Kun huone III vapautui ruumishuone-tehtävästään, se siirtyi takaisin alkuperäiseen käyttöönsä täidentorjuntahuoneeksi. Täit tuhottiin HCN:llä, mutta koska siitä oli pulaa, huonetta käytettiin todennäköisesti myös kuumailma-desinfiointihuoneena (siinähän oli ilmanlämmitin; HCN:ää käytettäessä lämpötilaksi riitti n. 30 astetta). Huone I oli ehkä varastona (aseet, ammukset), jotka vaativat vartiointia (aukko). Pikkukopin ja huoneen I välisestä aukosta ei ole todisteita, että se olisi ollut olemassa silloin, kun putket asennettiin. Huone II on jäänyt koko ajan “ylimääräiseksi” tilaksi (huonejaosta johtuen).
Huoneita I, II ja III ei ole käytetty ihmisten surmaamiseen millään kaasulla.
“Kaasukammio” IV
Tämä huone sijaitsee, kuten sanottu, parakissa 41 (“Suihku ja Täidentorjunta I”). Sen pinta-ala on 75 neliömetriä, ja se on suihkutilojen vieressä. Eteläinen ovi johtaa suihkuhuoneeseen ja pohjoinen eteistiloihin. Huoneen seinissä on runsaasti berliininsineä, joten siinä on käytetty HCN:ää. Huoneessa on myös lämminilmalaitteisto (kuten huoneessa III). Katossa on kaksi aukkoa tuuletusta varten (huonetta ei voitu tuulettaa avaamalla pohjois- ja eteläovi, koska kaasu olisi levinnyt koko parakkiin). Seinässä on ikkuna.
Eteläinen, suihkuihin johtava ovi oli pidettävä visusti kiinni, ja siinä olikin kolme salpaa. Tuuletus kahden kattoaukon ja pohjoisoven kautta olisi ollut hidasta. Jos molemmat ovet pidettiin kiinni, puhallus saatiin lämmittimestä, ja loppuvaiheessa sitten ovet voitiin avata. Tämä osoittaa, että huone oli vaatteiden desinfiointia varten. Alun perin se oli suunniteltu riisuutumishuoneeksi, mutta siitä tehtiin olosuhteiden pakosta HCN-täidentorjuntahuone (korvasi huoneet I, II ja III).
Huone koettiin vaikeaksi tuulettaa, kuten dokumenteista näkyy (esim. kustannusarviosta 18.11.1942), ja siksi kattoon suunniteltiin kahta tuuletusaukkoa ja -piippua. Lopullinen toteutus oli kuitenkin se, että rakennettiin yksi piippu, josta oli haarat molempiin aukkoihin (ilmenee laskusta 8.1.1943). Piipun kautta ei niin ollen ole voitu pudottaa Zyklon B:tä, koska se olisi jäänyt piipun lattialle (haarat aukkoihin kulkivat sivusuunnassa).
Piippu- ja aukkorakennetta on muutettu jälkeenpäin. Laudoilla verhotut aukot “katkaisevat” katon berliininsiniläiskät, vaaleaa ja siis jälkeenpäin lisättyä laastia on paikoin aukkojen ympärillä, eikä aukkojen puureunuksissa ole berliininsineä. Ikkunanpielissä sen sijaan on, joten ikkuna on ollut olemassa ennen HCN:n käyttöä. Kattoaukkojen muutostyöt on siis tehty silloin kun Zyklon B:tä ei enää käytetty. Mahdollisesti Zyklon B:n käyttö lopetettiin ja tilalle tuli kuumailmadesinfiointi. Modifiointi on saattanut tapahtua tällöin.
Rakennusvaiheessa siis huoneet I ja III muutettiin ruumishuoneiksi, jolloin syntyi puutos täidentorjuntakapasiteetista. Siksi huone IV valjastettiin huoneiden III ja I/II tehtävään. Pinta-alatkin suurin piirtein täsmäävät. Ehkä kesällä 1943 huoneet III ja IV muutettiin kuumailma-desinfiointikammioiksi.
Lisäksi pohjoinen ovi aukeni sisäänpäin, toisin kuin suihkuhuoneeseen menevä. Ruumiita ei olisi voitu hakea pois, koska ne olisivat estäneet oven avaamisen. Tämä ovi voitiin avata ja sulkea vain sisäpuolelta, joten "kaasutettavat" olisivat päässeet "kaasukammiosta" ulos yksinkertaisesti avaamalla oven.
Huonetta IV ei ole käytetty ihmisten murhaamiseen kaasulla. Ikkunasta tai pohjoisovesta “murhattavat” olisivat päässeet karkuun. Myöskään mekaanista tuuletusta huoneessa ei ollut.
”Kaasukammiot” V ja VI
Nämä – kuten todettu – revisionismin vastustajatkin myöntävät pelkiksi täidentorjuntakammioiksi.
“Kaasukammio” VII
Tämä väitetty kaasukammio sijaitsee uudessa krematoriossa, joka otettiin käyttöön tammikuussa 1944, kuutisen kuukautta ennen leirin “vapautusta”.
Suunnitelmissa se on ollut uurnahuone tai hautajaiskappeli. Se sijaitsi muiden huoneiden keskellä! Ympärillä olivat ruumiinavaushuone ja toinen toimintahuone. Tässä “kaasukammiossa” olisi ehdottomasti tarvittu ventilaatiosysteemi, mutta sellaisesta ei näy jälkeäkään. Ristiveto olisi vienyt HCN:n pitkin rakennusta ja tappanut kaikki.
Seinissä ei ole berliininsineä. Kattoon on kaiverrettu tökerö reikä (teräsverkkokin ehjä). Se on lisätty myöhemmin, eikä puolalais-venäläinen tutkimuskomissio mainitse sitä. Lisäksi seinässä on kaksi isokokoista reikää, eikä niille ole mitään sulkemistapaa. Kaasu olisi niiden kautta levinnyt krematorioon.
Krematoriossa oli viisi polttouunia. Ne suunniteltiin jo aikana, jolloin puolalaisen historiankirjoituksen mukaan leiriä ei vielä suunniteltu “kuolemanleiriksi”. Suunnitelmassa pysyttiin, joten mitään “kuolemantehtailulisää” ei ole.
Huonetta VII ei ole käytetty ihmisten tappamiseen kaasulla.
Krematoriot
Lokakuussa 1941 tehdyn suunnitelman mukaan leiriin oli tarkoitus pystyttää viisi koksikäyttöistä polttouunia. Kuitenkin epidemiat raivosivat ja koko rakennuksen rakentamiseen olisi mennyt aikaa, ja siksi päätettiin hankkia vain kaksi siirrettävää, raskasöljyllä toimivaa uunia. Niiden yhteinen kapasiteetti oli krematorionjohtaja Mussfeldtin mukaan n. 100 ruumista/24 tuntia, joten ne olivat tehokkaampia kuin koksikäyttöiset. Tuhkauskammioissa tuhkattiin yksi ruumis kerrallaan.
Uunit tuotiin Sachsenhausenista ja otettiin käyttöön kesäkuussa 1942. Ne olivat toiminnassa marraskuulle 1942, jolloin öljy Mussfeldtin mukaan loppui. Uuneja käytettiin niin ollen viitisen kuukautta. Vuoden 1943 alussa toinen vietiin Plaszowin työleiriin, toinen sijoitettiin sittemmin uuteen krematorioon. Myös krematorioparakki purettiin. Uusi krematorio valmistui tammikuussa 1944, ja väliaikana kuolleet Mussfeldtin mukaan haudattiin metsään.
Uudessa krematoriorakennuksessa oli viisi tuhkauskammiota, ja niiden yhteinen kapasiteetti oli Mattognon mukaan n. 100 tuhkausta/pv.
Kunkin kammion etuoven mitat olivat 55 cm x 65 cm, ja itse kammion mitat olivat: leveys 77 cm, korkeus 67 cm ja syvyys 217 cm. Krematorion johtajan mukaan kammioissa tuhkattiin yksi ruumis kerrallaan, ja kremaatio kesti noin yhden tunnin.
Puolalais-venäläisen tutkimuskomission mukaan uunien lämpötila oli 1500 astetta ja kapasiteetti 1920 ruumista/pv. Jos lämpötila polttouunissa on 1200-1500 astetta, silloin asiantuntijoiden mukaan kuitenkin luut ja tiilet pehmenevät ja sulautuvat toisiinsa. Sopivin lämpötila on 850 – 900 astetta. Em. tutkimuskomission omista diagrammeista voidaan päätellä, että 800 asteessa kremaatio kestää 2 tuntia (1100 asteessa 75 minuuttia).
(Eläimillä tehtyjen) tutkimusten mukaan minimiaika 70-kiloisen ihmisen polttamiseen on n. 62 minuuttia. Jos tuhkauskammioon laitetaan kaksi ihmistä yhtaikaa, säästetään aikaa 16% ja polttoainetta 12%. Kaksoistuhkauksista saatava hyöty on siis marginaalinen (Graf, Mattogno: Concentration Camp Majdanek. A Historical and Technical Study, 2003).
Komissio väitti, että uudessa krematoriossa on poltettu 600 000 ihmistä. Edes saman komission huippulukema 1920 kremaatiota päivää kohti ei olisi riittänyt; päivässä olisi pitänyt polttaa 3077 ihmistä!
Komissio tutki myös tuhkauskammioissa olleita ihmisjäännöksiä. Mattogno sanoo, etteivät saksalaiset voineet olla niin huolimattomia, että olisivat jättäneet puoli kuutiota luita/tuhkaa tuhkapesään (komissio ilmoitti tehneensä tällaisen löydöksen), siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja kremaatio olisi hidastunut.
Komissio löysi koksia yhden kammion tuhkapesästä, minkä ei pitäisi olla mahdollista, koska tilat olivat erillään. Lisäksi kuvatut suuret luut eivät ole voineet pudota alas arinan 18 cm x 6 cm kokoisista aukoista. Todennäköistä siis on, että tuhka ja luut otettiin tuhkansäilytysastiasta (johon laitettiin myös koksikuona) ja siirrettiin uuniin. Tämän ovat voineet asukit tehdä, tai Puolan vastarintakomitea.
Komission mukaan uunien ulkopuolelta löydettiin 12 ihmisen hiiltyneet ruumiit, ja niissä oli vielä pehmeitä kudoksiakin, mm. lihaksia. Nämä ruumiit ovat nähtävästi olleet odottamassa kremaatiota, ja ne olivat hiiltyneet siihen rakennuksen tulipalossa, joka mm. tuhosi rakennuksen kaikki puurakenteet. Joistakin ruumiista puuttuu raajoja, koska liekit olivat syöneet ne kokonaan.
Majdanekin oloista
SS-miehiltä oli kielletty asukkien huono kohtelu. Asukkeihin ei saanut kajota fyysisesti, ja tämän käskyn rikkojia odotti rangaistus.
Leirillä vallitsivat huonot hygieeniset olot, jotka ruokkivat epidemioita ja aiheuttivat suuret kuolleisuusluvut. Leirissä ei ollut pesulaa ennen tammikuuta 1943. Juokseva vesi saatiin vasta keväällä -42. Siitä alkaen tulijat suihkutettiin, mutta leirin asukit pääsivät viikoittaisiin suihkuihin vasta syksyllä -43. Käymälät saatiin vasta elokuussa -43. Sitä ennen tarpeet tehtiin kuoppiin. Vedestä, saippuasta ja desinfiointiaineista oli puutetta, jolloin tappavaa pilkkukuumetta levittävät täit ja muut syöpäläiset levisivät helposti. Vuoden 1943 jälkipuoliskolla hygieeniset olot paranivat huomattavasti, kun parakkeihin saatiin käymälät.
Joulukuussa SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA) päällikkö Oswald Pohl antoi kaikille leireille käskyn parantaa leirien oloja ja vähentää kuolleisuutta. 30.9.1943 hän ilmoitti Himmlerille, että hygieenisiä oloja parantamalla leirien kuolleisuus on laskenut joulukuun -42 10 prosentista elokuun -43 2,09 prosenttiin. Elokuussa 1943 Majdanekissa miesten kuolleisuus oli 7,67%, naisten 4,41%, ja nämä luvut ovat suurimmat kaikista leireistä. Maaliskuussa 1943 leirin 7000 asukista n. 700 oli sairaana.
Kuolleisuutta alennettiin rakentamalla leiriin sairaala. (ei mitenkään sovi yhteen "kaasukammioiden" kanssa, joissa päinvastoin tuhotaan). Leiriin kutsuttiin lääkäreitä Sachsenhausenista, Buchenwaldista, Dachausta ja Auschwitzista. Järjestettiin täikontrolleja. Leiriin rakennettiin täidentorjuntalaitoksia, joissa asukkien henkiä pyrittiin pelastamaan Zyklon B:n, kuumailman, suihkujen ja tukanleikkuiden avulla. Tarkastajat tulivat Majdanekiin ja laativat pitkiä raportteja olojen parantamisesta. Toukokuussa 1943 Puolan Punainen Risti sai toimittaa leiriin 1000 annosta pilkkukuumerokotetta ja toiset tuhat lokakuussa 1943. Saksalaiset keksivät jopa mikroaalto-täidentorjuntalaitteiston leirien asukkaiden hengen pelastamiseksi!
Puolalaiset partisaanit käyttivät täitä biologisena aseena Saksan miehitystä vastaan toisessa maailmansodassa. He siis levittivät asukkeja tappavaa tautia (pilkkukuumetta), kun saksalaiset kaikin tavoin yrittivät pelastaa asukkien hengen (Germar Rudolf: Aspects of Biological Warfare During World War II, The Revisionist 1/2004, s. 88-90).
Majdanekin kuolleisuus
Majdanekissa kuolleiden määrästä saadaan kuva liittämällä yhteen tietoja eri lähteistä. Marraskuun -41 ja maaliskuun -42 välillä kuolemia oli 1400 (pilkkukuume-epidemia alkoi riehua marraskuussa -41). Keväällä -42 kuolleisuus oli n. 5-10/pv. (asukasmäärä n. 2000). Touko-syyskuun 1942 “Kuolleitten kirja” ilmoittaa 6716 nimeä. Touko-kesäkuussa kuolleisuus oli 30/pv., heinäkuussa 84/pv. (väestö 11 000). Lokakuussa -42 kuoli 3210 ihmistä, marras-joulukuussa 6009, siis n. 100/pv. Toinen “Kuolleitten kirja” ajalta 1.1.1943 – 6.4.1944 ilmoittaa kuolleitten määräksi 22 625. Vuoden 1943 alkupuolella kuoli n. 14 400 ihmistä. Pohlin mukaan heinäkuussa -43 kuoli 769 asukkia, elokuussa 1054 asukkia (väestö 15 400). Joulukuussa -43 kuoli enää 180 henkilöä (olot olivat parantuneet). Maalis-huhtikuussa -44 kuolemia oli 1940 (väestö 13 000), tällöin leiri oli suurelta osin muutettu sairaalaleiriksi, ja sairaita oli paljon.
Huhtikuusta -44 lähtien leirin asukkien määrä alkoi laskea, kun heitä alettiin evakuoida muualle. Huhtikuussa väestö oli 4 350, toukokuussa 2 500 ja kesäkuussa 4 500 (tuolloin jouduttiin ottamaan sisään uusia). Huhtikuussa kuoli n. 900, touko-kesäkuussa n. 1 000.
Majdanekin keskitysleirissä kuoli siis kaiken kaikkiaan 42 200 ihmistä. Arolsenin arkiston v. 1990 antaman tiedon mukaan Majdanekissa oli dokumentoituja kuolemia (nimet ilmoitettu) 8862. Germar Rudolfin mukaan kuolleista yli puolet oli juutalaisia.
Puolalais-venäläinen tutkimuskomissio väitti, että Majdanekissa on kuollut 1,5 miljoonaa ihmistä. Näistä 600 000 poltettiin sen mukaan uudessa krematoriossa, 80 000 vanhassa, 400 000 rovioissa ja 300 000 Krepieckin metsässä, yht. 1,38 miljoonaa poltettua. Oletettavasti loput 120 000 haudattiin.
Kuitenkin tämä komissio löysi Majdanekin maaperästä ja metsästä vain 467 ruumista ja 266 kalloa, yhteensä 733 ihmisen jäännökset. Lisäksi se löysi 4,5 kuutiota tuhkaa ja luita, mikä vastaa n. 3 000 ihmisen jäännöksiä. Komission luku 733 on muuttunut luvuksi 120 000! Ja toinen komission luku 3 000 on muuttunut luvuksi 1 380 000.
Puolalaiset ovat ilmoittaneet, että Majdanekin leiristä päästettiin vapaaksi 20 000 henkilöä ja että muualle siirrettiin 45 000 ihmistä. Koska kuolleita oli 42 200 ja leirissä oli “vapautettaessa” 1 500 asukkia, Mattogno päättelee, että Majdanekin leiriin tuotiin kaiken kaikkiaan 109 000 asukkia.
Massatuho?
On väitetty, että rekisteröidyistä internoiduista ne, jotka tulivat työkyvyttömiksi, tapettiin. Samoin väitetään, että puolalaiset vastarintataistelijat tapettiin rekisteröimättä, kuten myös sellaiset juutalaiset tulijat, jotka olivat työkyvyttömiä.
Joukkotuhoamisille ei kuitenkaan ole minkäänlaista dokumentaarista perustaa, päinvastoin, useat seikat kumoavat ne.
Sairaita ei tapettu. Venäläisille työkyvyttömille järjestettiin v. 1943 oma leiri, ja se mainitaan eräässä dokumentissa 3.7.1944. Tässä leirissä olleista sotainvalideista 1250 siirrettiin Mauthauseniin 7.7.1944. Leiriä “vapautettaessa” heitä oli 500. 3.6.1943 Auschwitzista siirrettiin malariapotilaita Majdanekiin, koska siellä oli suotuisammat olosuhteet (Auschwitz I:n lääkärin lausunto 16.12.1943).
Majdanekin leiri oli loppuaikoina ajoittain “sairaalaleiri”. Vuonna 1944 sinne lähetettiin paljon sairaita: Dachausta 2993, Buchenwaldista n. 3000, Ravensbrückistä n. 800, Neuengammesta 2500, Sachsenhausenista n. 3000, Flossenbürgistä 300. Siksi maaliskuussa 1944 oli suuri kuolleisuus.
Evakuointivaiheessa Majdanekin potilaita siirrettiin Auschwitziin. 9.4.1944 sinne siirrettiin 1980 sairasta, 16.4.1944 Birkenauhun siirrettiin 988 sairasta naista ja lasta. Päivä ennen leirin joutumista puna-armeijan haltuun leiristä evakuoitiin viimeisiä sairaita bussilla.
Majdanekissa oli runsaasti lapsia, ja heille suunniteltiin “lastenleiriä”. Partisaanisota teki monesta lapsesta orvon Länsi-Venäjällä, ja 6.1.1943 Himmler määräsi, että “rodullisesti arvottomat” orvot on siirrettävä keskitysleirin taloudellisiin yrityksiin työharjoitteluun ja saamaan kasvatusta. Vastaanottoleiriksi Pohl valitsi jo Majdanekin asuinalueen V (ilmoitus Himmlerille 25.1.1943), mutta suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut.
Mikään dokumentti ei tue sitä, että vain työkykyiset juutalaiset olisi rekisteröity. Varsovan ghetosta tulleet juutalaiset hyväksyttiin ryhmänä valikoimatta. Düsseldorfin oikeus (Majdanek-oikeudenkäynti 1975-1981) toteaa, että marraskuussa 1943 Majdanekissa on juutalaisia naisia, lapsia ja konttausiässä olevia. Alue V:ssä oli kaksi parakkia raskaana olevia juutalaisia naisia ja lapsia varten.
Mitä vastarintaa tehneisiin puolalaisiin tulee, niin heitä varmaan teloitettiin. Niistä 733 ruumiista, jotka em. komissio löysi, 349:llä oli ampumajälkiä. Kuolemantuomioita nähtävästi langetettiin sääntöjen rikkomisesta. Düsseldorfin oikeus puhuu kymmenestä 30-50 hengen kuljetuksesta, jotka vietiin teloitettaviksi.
Leiri oli ulkopuolisten vapaasti nähtävissä. Sen ympärillä oli neljä kylää (Dzesiata, Abramowice, Kosminek ja Kalinowka), ja Lublin oli 3-4 kilometrin päässä. Tie kulki aivan leirin vierestä. Sivutie kulki leirin läpi Piaskin kylään, ja tietä sai kulkea erityisen luvan turvin.
Tieto leiristä kulki koko ajan ulkopuolelle: 20 000 henkilöä päästettiin sieltä vapaaksi, kirjeitä kulki ja tavarankuljettajia kulki leiriin ja sieltä ulos joka päivä. Leirissä oli paljon vapaaehtoisia siviilityöntekijöitä, jotka saattoivat raportoida tapahtumista. Etenkin Puolan vastarintaliike keräsi tietoja.
Ballin raportin mukaan sodanaikaiset ilmakuvat osoittavat, että Majdanekin keskitysleirin vieressä olevat pellot olivat kaikki viljeltyjä. Krematoriot ja väitetyt kaasukammiot olivat leirin ulkoreunamilla teiden tuntumassa ja kaikkien nähtävissä. Massamurhaa ei olisi voitu pitää salassa.
Lähteet:
1. Jürgen Graf, Carlo Mattogno: Concentration Camp Majdanek. A Historical and Technical Study.
2. Leuchter, Faurisson, Rudolf: The Leuchter Reports
3. Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust
4. Germar Rudolf: The Rudolf Report
5. Carlo Mattogno: The Gas Chambers of Majdanek, kirjassa Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 413-434.
11.7.2008
