Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu. Osa 2

Olen laatinut arvostelun Opetushallituksen (OPH) vuonna 2001 julkaisemasta kirjasta ”Kertokaa siitä lapsillenne - Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933-1945” (alun perin ruotsiksi kirjoittaneet Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine). Käytettävissäni on ollut kirjasta keväällä 2008 julkaistu kolmas painos.

Arvostelu on blogilla useana kirjoituksena, ja kunkin osan sisällysluettelossa ilmoitan vain ko. osaan kuuluvat luvut.

Sisällysluettelo

Luku 12. Anny Horowitz

Luku 13. Anne Frank

Luku 14. Mustalaiset

Luku 15. Mustalaisnyrkkeilijä Trollmann

Luku 16. Emmanuel Ringelblom

Luku 17. Unkarin juutalaiset

Luku 18. Miljoonia murhattiin salaa?

Luku 12. Anny Horowitz

OPH:n kirja esittelee sivulla 19 ranskalaisen v. 1933 syntyneen Anny Horowitzin henkilökortin, joka on annettu 4.12.1940. Siihen on lyöty leima ”JUIVE” (”juutalainen”) ja toinen leima, joka on suomeksi ”valvonnan alla oleva ulkomaalainen”. OPH:n kirjan teksti kuuluu:

Saksalaismiehityksen alettua 1940 kaikki ranskanjuutalaiset rekisteröidään. Se on ensimmäinen askel kohti joukkotuhoa. Anny Horowitz, syntynyt Strasbourgissa 1933, on juutalainen ja ”valvonnan alla oleva ulkomaalainen”, kuten hänen henkilökortissaan lukee. Hänet suljettiin ensin Toursin lähellä olevalle leirille ja siirrettiin sieltä Pariisin esikaupunkialueella sijaitsevalle Drancyn leirille. Sieltä hänet karkotettiin Auschwitziin 11. syyskuuta 1942 Ranskasta tapahtuneen 31. joukkokuljetuksen mukana. Hänen äitinsä Frieda ja 7-vuotias sisarensa Paulette olivat myös mukana. Kuljetus käsitti kaikkiaan 1000 miestä, naista ja lasta. Perillä heistä 600, näiden joukossa kaikki lapset, vietiin suoraan kaasukammioihin. Anny ja Paulette olivat kaksi kaikkiaan noin puolestatoista miljoonasta juutalaislapsesta, jotka murhattiin joukkotuhon aikana. Keskimäärin yksi lapsi kymmenestä säilyi sodasta hengissä. Tietyillä alueilla, esim. Puolassa ja Baltiassa, juutalaislasten henkiinjäämismahdollisuudet olivat huomattavasti pienemmät.

Propagandamylly jauhaa tässä sanat ”joukkotuho”, ”kaasukammiot”, ”murhata” ja ”joukkotuho”. Tällaisia vakavia syytöksiä ei perustella mitenkään.

Ensiksi on todettava, että nitomahakaset, joilla kuva on henkilökorttiin kiinnitetty, eivät näytä mitään ajan kulumisen merkkejä; niissä ei ole ensinkään ruostetta, joka noin vanhoihin hakasiin väistämättä syntyy. Lapsen allekirjoitus on liioitellun lapsellinen, ja siitä paistaa läpi, että sen on tehnyt aikuinen, joka on yrittänyt saada aikaan lapsen kirjoitusta.

Ennen kaikkea merkillistä on, että lapsen henkilökorttiin on lyöty leima ”JUIVE”, sillä laki tällaisesta leimasta säädettiin Ranskassa vasta joulukuussa 1942. Tämän ”Annyn” sanotaan kuolleen ”kaasukammiossa” jo syyskuussa 1942!

Birkenaun väitetyt ”kaasukammiot” valmistuivat vasta vuoden 1943 keväällä ja kesällä, joten tämän ”Annyn” on täytynyt joutua surman suuhun joko Auschwitzin kantaleirin (Auschwitz I:n) ”kaasukammiossa” tai Birkenaun liepeillä sijainneiksi väitetyissä ”bunkkereissa” (”bunkkeri 1:ssä” eli ”punaisessa talossa” tai ”bunkkeri 2:ssa” eli ”valkeassa talossa”). Bunkkereiden on tosin sanottu toimineen vain alkuvuonna 1942 (esim. Pressac), mutta koska jotkut ovat väittäneet pidempiäkin käyttöaikoja, käsittelen niitäkin Auschwitz I:n ”kaasukammion” lisäksi. 

I Auschwitz I:n ”kaasukammio”. Holokaustitahoja edustava J.-C. Pressac on arvioinut, että Auschwitz I:n ”kaasukammio” (todellisuudessa tavallinen ruumishuone) oli toiminnassa vain tammikuun ja huhtikuun välisen ajan 1942 (Les Crématoires d’Auschwitz, la Machinerie du meurtre de masse, 1993, s. 34 s.). Hän kutsuu lausuntoja, joissa puhutaan pidemmästä ajasta, ”liioitteluiksi”. Pressac tunnustaa myös, ettei ole olemassa mitään materiaalista tai dokumentaarista todistusta väitteelle, että Auschwitz I:n ruumishuone olisi toiminut kaasukammiona. Tarina perustuu pelkille silminnäkijätodistuksille, jotka Pressacin mukaan ovat nekin ristiriitaisia, teknisesti mahdottomia ja epäuskottavia.

Danuta Czechin mukaan kesällä ja syksyllä 1942 ”kaasutuksia” suoritettiin yllä mainituissa bunkkereissa (Auschwitz I:n krematorio oli korjausten vuoksi suljettunakin 19.7.-9.8.1942; loppuvuoden se toimi vajaalla teholla). Koska kuitenkin joissakin lausunnoissa on väitetty ”kaasutuksia” tapahtuneen Auschwitz I:ssä myös Anny Horowitzin saapumisaikaan, muutama sana siitä.

Katossa ei ollut reikiä, joiden kautta Zyklon B:tä olisi voitu ”kaasukammioon” toimittaa. Ne neljä reikää, jotka nykyisin katossa ovat, on lisätty sinne sodan jälkeen. On väitetty, että ”kaasutuksia” varten kattoon olisi aikoinaan avattu neljä neliskulmaista aukkoa Zyklon B:n annostelemista varten ja nämä aukot olisi sitten suljettu, kun krematoriorakennus muunnettiin pommisuojaksi syksyllä 1944. Kuitenkin työlistojen mukaan muunnostöihin päinvastoin kuului viiden reiän avaaminen lämmitys- ja ventilaatiolaitteistoille. Tällaisia reikiä ei siis ollut ennestään; jos olisi ollut, niitä olisi käytetty. Eikä reikien sulkemisesta ole mitään mainintaa. Näistä vuonna 1944 pommisuojatarpeisiin avatuista kattorei’istä on jäljet katossa vielä olemassa, ja ne ovat pyöreitä, eivät neliskulmaisia. Ne on sodan jälkeen muurattu umpeen, ja kattoon on siis avattu aivan uudet reiät eri kohtiin. Nämä pommisuojatarpeisiin avatut reiät eivät näet olleet ”oikealla” kohdalla, yksi oli jopa väitetyn kaasukammion viereisessä ruumiiden pesuhuoneessa, toinen muunnostöiden yhteydessä avatun uuden oven pikkueteisessä (tätä 1944 avattua ovea piti esitellä turisteille ”alkuperäisenä” kaasukammion ovena!), kaksi vierekkäin seinän vieressä, ja niiden vieressä viides, joka oli ventilaatiohormi (olemassa edelleenkin).

Ei reikiä, ei holokaustia (prof. Faurisson).

Vuonna 1944 suoritettuihin muunnostöihin kuului kaasutiiviiden ovien (suoja kaasuhyökkäyksiä vastaan), lämmittimien ja ventilaatiolaitteiden hankkiminen. Ennen syksyä 1944 Auschwitz I:n ruumishuoneessa ei siis ollut kaasutiiviitä ovia, lämmitystä eikä kunnon ventilaatiota.

Ruumishuoneessa oli ruumishuoneen tarpeisiin suunniteltu ventilaatio, joka ei olisi riittänyt kaasukammiokäyttöön. Tuuletus olisi kestänyt useita tunteja. Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen hormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi tietyissä oloissa saattanut aiheuttaa vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaala ja Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketuksiin tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi syntynyt ainakin teoreettinen räjähdysvaara (ja jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen ja tappaa siellä olevat).

”Kaasukammiossa” ei ollut tarvittavaa tiivistystä. Yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Lamput eivät olleet räjähdyssuojattuja.

Ruumishuoneen ja polttouunihuoneen välinen ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi ja jonka paniikissa olevat ihmiset olisivat helposti saaneet auki.

Väitettyyn kaasukammioon ei ollut ulkoa sisäänkäyntiä! Kaasutettavien olisi täytynyt astua kammioon polttouunihuoneen kautta, jossa oli ruumiskasoja ja jossa ruumiita poltettiin. Oletettavasti halukkuus tulla kaasutetuksi olisi karissut viimeistään tässä vaiheessa. Vaihtoehtoinen reitti olisi kulkenut ruumiiden valmisteluhuoneen ja ruumiiden pesuhuoneen kautta. Juuri syksyllä 1942 ruumiita oli paljon, sillä Auschwitz-Birkenaussa oli heinäkuussa puhjennut vakava pilkkukuume-epidemia.

Tuhkattavia kulkutautien uhreja oli Anny Horowitzin tuloaikaan leirissä niin paljon, että ”kaasukammion” uhreja ei olisi lainkaan ennätetty polttaa. Kesä-joulukuussa 1942 krematorioon toimitettiin 200,5 tonnia koksia, joka riitti 7160 ruumiin tuhkaamiseen. Tuona aikana leirissä kuoli ”Leichenhallenbuchin” (ruumishuonekirjan) mukaan 9399 ihmistä (rekisteröityjä asukkeja, joiden kuolemat rekisteröitiin), joten näitäkään ei kaikkia voitu tuhkata. Tämän suurepidemian aikana loput jouduttiin hautaamaan; myöhemmin heidät pohjaveden saastuttua kaivettiin ylös ja poltettiin Birkenaussa rovioissa (syksyllä ja syystalvella 1942).

Ruumishuoneen seinämiin ei ole kertynyt syanidijäämiä (berliininsineä eli preussinsineä; nämä säilyvät vuosisatoja), joten ko. huoneessa ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä (syaanivetyä). Tämän on kemiallisissa tutkimuksissaan todennut Fred Leuchter (the Leuchter Report), ja tämä sulkee kategorisesti pois sen, että Auschwitz I:n ruumishuonetta olisi käytetty ihmisten kaasutuksiin.

Auschwitz I:n krematoriossa ei ollut kaasukammiota, jossa Anny Horowitz ja muut ranskalaiset olisi voitu ”murhata”.

Lähteet:

http://www.vho.org/GB/Books/loth/ (Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust, s. 252-257).

http://vho.org/GB/Books/dth/fndgcger.html (Germar Rudolf: Some Technical and Chemical Considerations about the “Gas Chambers” of Auschwitz and Birkenau).

http://www.vho.org/GB/Books/aci/ (Carlo Mattogno: Auschwitz: Crematorium I and the Alleged Homicidal Gassings). 

II Bunkkerit 1 ja 2. Väitteet, että Auschwitz-Birkenaussa olisi ollut bunkkerit 1 ja 2 ihmisten kaasuttamista varten, ovat sodanaikaista ja sodanjälkeistä mustaa propagandaa, aivan kuten itse holokaustikin. Anny Horowitzin ja muiden juutalaisten tulisi riemuita siitä, ettei heitä tuhottukaan.

Ei ole olemassa yhtäkään dokumenttia, joka puhuisi mistään ”bunkkereista”, ”punaisesta tai valkeasta talosta” tai muusta vastaavasta, joissa ihmisiä olisi surmattu kaasulla. Nimitykset ”bunkkeri” tai ”punainen talo” ja ”valkoinen talo” on keksitty vasta sodan jälkeen, mutta mitään, minkä millään muullakaan nimityksellä voisi tulkita tarkoittavan kaasutustaloja, ei ole olemassa.

Holokaustitahot (propagandatahot) ovat väittäneet, että Birkenaun leirin rajojen ulkopuolella olisi ollut kaksi maalaistaloa, jotka olisi vuoden 1942 alkupuolella muunnettu ”murhakaasukammioiksi”. Nämä väitteet perustuvat yksinomaan ”silminnäkijäkertomuksiin”, jotka holokaustin raameissa tarkoittavat ”propagandakertomuksia”.

Carlo Mattogno on tehnyt perinpohjaisen tutkimuksen näistä ”bunkkereista”, ja seuraan pääosin hänen esitystään:

http://www.vho.org/GB/Books/tboa/index.html (Carlo Mattogno: The Bunkers of Auschwitz).

Saksan johto on sotkettu mukaan Auschwitz-Birkenaussa tapahtuneiksi väitettyihin murhakaasutuksiin seuraavalla tavalla (Danuta Czech: Kalendarium der Ereignisse im Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau 1939-1945): Auschwitzin komentaja Rudolf Höss (ei tule sotkea Rudolf Hessiin) saapuu 29.7.1941 Himmlerin juttusille tämän kutsumana. Himmler antaa Hössille tehtäväksi tehdä Auschwitzista juutalaisten tuhoamisleiri. Eichmann kuulemma antaa lisää ohjeita. Elokuussa 1941 olisi sitten tapahtunut neuvottelu Eichmannin kanssa ja ensimmäinen koekaasutus Zyklon B:llä.

Yllä olevilla päivämäärillä tai tapahtumilla ei ole mitään dokumentaarista pohjaa; ne ovat täysin keksittyjä.

Sodanjälkeisissä ”tunnustuksissaan” (saatu kiduttamalla) Höss ilmoittaa, että hän tapasi Himmlerin kesällä 1941. Himmler olisi määrännyt hänet tekemään Auschwitzista juutalaisten tuhoamisen keskuspaikan ja todennut:

Jo toiminnassa olevat tuhoamispaikat idässä (Belzec, Treblinka, Sobibor) eivät kykene selviytymään suunnitelluista suurista toimista.

Kuitenkin tappotoimien väitetään alkaneen Belzecissä vasta loppuvuodesta 1941, Sobiborissa alkuvuodesta 1942 ja Treblinkassa kesällä 1942! Kesällä 1941 ei siis ollut vielä ”jo olemassa olevia tuhoamispaikkoja” idässä!

Pressac on tämän vuoksi sanonut, että ehkä ko. tapaaminen on tapahtunut v. 1942; Höss ehkä muisti vuoden väärin. Kuitenkin Czechin Kalendarium sanoo kaasutusten alkaneen bunkkeri 1:ssä 20.3.1942 (Pressacin mukaan toukokuussa 1942) ja bunkkeri 2:ssa 30.6.1942. Kaasutukset olisi siis aloitettu ennen kuin määräystä olisi annettukaan!

Esitän tämän detaljin vain kuvatakseni bunkkeritarinan (ja koko holokaustitarinan) kaikinpuolista mielettömyyttä.

Bunkkeri 1:n on väitetty sijainneen 1,3 kilometriä pohjoiseen silloin olemassa olleesta Birkenaun rakennuslohkosta BA I, bunkkeri 2:n 1,1 km luoteeseen siitä. Tuolloin Birkenaussa ei ollut vielä krematorioita, joissa varsinaisten ”kaasukammioiden” sanotaan sijainneen; ne valmistuivat vasta keväällä ja kesällä 1943. Myöhemmin Birkenau siis laajeni, ja tähän myöhempään lopulliseen kokoonsa suhteutettuina bunkkeri 1:ksi väitetty rakennus olisi sijainnut muutama sata metriä krematorio V:stä pohjoiseen, heti rakennuslohko III:n länsirajan länsipuolella (siis leirialueen ulkopuolella), bunkkeri 2:ksi väitetty rakennus 250 metriä keskussaunan länsipuolella (sekin siis leirialueen ulkopuolella).

Kun Birkenaun leiriä perustettiin, paikallinen väestö evakuoitiin. Tiellä olleet rakennukset purettiin, ja jotkut olemassa olleista rakennuksista otettiin hyötykäyttöön (asunnoiksi jne.) ja siirrettiin tällöin SS:n rakennusvirastolle. Lisäksi oli muutamia rakennuksia, joita ei purettu eikä kirjattu SS:n käyttöön. SS:n käyttöön ottamat rakennukset rekisteröitiin huolellisesti, ja jokaiselle annettiin numero. Tämä byrokraattinen menettely meni hierarkiassa myös ylöspäin niin että rakennukset kirjattiin myös korkeampien viranomaisten rekistereihin.

Myös kaikki korjaus- ja muunnostyöt kirjattiin huolellisesti ja byrokraattisesti ylös. Rakennus- ja muutostöistä oli olemassa ainakin 14 erilaista rekisteröinti-ilmoitusta, ja käytäntö koski myös näitä haltuun otettuja puolalaisia taloja.

Birkenaun väitettyjen kaasutusbunkkereiden tulisi siis ehdottomasti näkyä rakennusviraston dokumenteissa. Tulisi löytyä numero, kuvaus kohteesta, muunnostyömerkintä (esim. ”Ausbau” tai ”Umbau” eines Hauses; usein mukana merkintä ”vorhanden” tai ”bestehend”, siis ”olemassa oleva” rakennus). Nämä kaksi bunkkeriahan olivat väitteiden mukaan ”kaasukammioiksi” muunnettuja maalaistaloja.

Kirjassaan Mattogno käy läpi 17 pitkää luetteloa ja dokumenttia (suunnitelmia, rekistereitä, kustannusarvioita ja raportteja) vuoden 1942 heinäkuun alkuun asti (bunkkereidenhan sanotaan aloittaneen toimintansa maaliskuussa [tai toukokuussa] ja kesäkuussa 1942). Mitään näihin tuhoamisrakennuksiin viittaavaa ei löydy! Siitä, mitä varten leiriä oltiin muka varustamassa, ei löydy sanaakaan! Esimerkiksi krematorion (tuolloin suunniteltiin vain yhtä krematoriota) suunnitelmat on huolellisesti kirjattu dokumentteihin, mutta mitään, mikä viittaisi maalaistaloista kaasukammioiksi muunnettaviin tai muunnettuihin rakennuksiin, ei löydy.

Oli olemassa esimerkiksi ”Baufristenplan”, kuukausiraportti, johon merkittiin kaikki rakenteilla olevat ja jo rakennetut työkohteet. Ylös merkittiin töiden aloituspäivämäärä, edistymisen aste prosenteissa, arvioitu valmistumisaika ja varsinainen valmistumisaika.

Oli myös ”Bauberichte” (rakennusraportit), kuukausiraportit keskusrakennusvirastolta leirin komentajalle. Näissä raporteissa on yksityiskohtaiset kuvaukset eri työkohteista.

Missään ei ole merkintää, jonka voitaisiin tulkita tarkoittavan näitä kaasutusbunkkereita. Mattogno toteaa:

Tämä selvästi osoittaa, ettei Birkenaun “bunkkereita” koskaan ollut olemassa tuhoamisrakennuksina.

Mattogno ottaa esimerkiksi erään haltuun otetun rakennuksen, johon tehtiin muunnostöitä, jollaisia “kaasutusbunkkereiksi muunnettaviin” maataloihinkin on väitetty tehdyn. Kyseessä on rakennus, jota muunnettiin SS-majuri Cäsarin asunnoksi. Mattogno löytää muunnostöistä 23 erilaista rekisteri-, raportti-, kustannusarvio- jne. merkintää, joista käy yksityiskohtaisesti selville, mitä on tehty ja missä! Jopa muunnostöiden edistymisen astetta seurattiin!

Kaasutusbunkkereita ei ollut olemassakaan! Rakennuksia, joita kartalta bunkkereiksi 1 ja 2 väitettiin, SS ei ollut ottanut haltuunsa! Niillä ei ollut minkäänlaista tehtävää saksalaisten kannalta.

Mattogno esittää keskusrakennusviraston kartan nro 1733, joka on laadittu 5.10.1942, niihin aikoihin siis, jolloin Anny Horowitzin sanotaan saapuneen Auschwitziin. Rakennuslohko III (pohjoisin rakennuslohko) on vielä rakentamatta, ja kartalla on siitä vain suunnitellut rajat. Rajojen sisäpuolella näkyy 12 (puolalaista) taloa, ja niillä on kaikilla numero. Numeroituja taloja on lisäksi rajojen ulkopuolella pohjoisessa kolme taloa, idässä 39 taloa (Birkenaun kylä). Kaikki nämä numeroidut talot keskusrakennusvirasto oli ottanut haltuunsa, ja niillä oli joko väliaikainen tehtävä (leirin sisäpuolella olevat talot) tai pysyvä tehtävä (leirin ulkopuolella olevat talot).

Kartassa näkyvät myös ne talot, joita holokaustitahot kutsuvat bunkkereiksi 1 ja 2, mutta niillä ei ole numeroa, joten keskusrakennusvirasto ei ole ottanut niitä haltuunsa. Niillä ei ole saksalaisten kannalta mitään tehtävää.

Keskitys- ja sotavankileirin (siis Birkenaun) laajentumiskartassa nro 2215 maaliskuulta 1943 näkyy myös rakennuslohko III:n ulkopuolella pohjoisessa ja idässä olevia taloja, jotka on numeroitu. Taloa, jota holokaustitahot kutsuvat bunkkeri 1:ksi, ja muutamaa muuta rajan länsipuolella ollutta taloa ei näy, koska ne on purettu pois maasaostusaltaan tieltä. Maaliskuussa 1943 väitetty kaasutusbunkkeri 1 ei siis ollut enää pystyssä.

Suunnitellun keskussaunan länsipuolella näkyy kuitenkin edelleen bunkkeri 2 ja sen lähellä ollut toinen rakennus. Kummallakaan kuitenkaan ei ole numeroa, joten niitä saksalaiset eivät ole käyttäneet, eikä ”bunkkeri 2” niin ollen ole voinut olla kaasutusbunkkeri.

Tähän karttaan liittyy neuvostojuutalaisten (Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys) väärennysyritys: he ovat piirtäneet karttaan bunkkeri 2:n lähistölle kolme suorakulmiota, jotka kuvaavat muka riisuutumisparakkeja, joissa ”kaasutettaviksi” menevät riisuutuivat. Kuitenkin parakkeja olisi kuulunut olla kaksi, ja kun neuvostojuutalaiset huomasivat erehdyksensä, he kylmästi vetivät kolmella kynänvedolla yhden parakin yli!

Väärennystyö näkyy huolimattomasta työstä: kynä on ollut paksumpi kuin saksalaisten käyttämä, ja rakennusten kulmat ovat tasaiset, kun saksalaisilla kaikki kulmat muodostavat ristikuvion, kun viivat menevät hieman kulman yli. Tästä kartasta on myös olemassa kopio, jonka Mattogno esittää, eikä siinä näy parakkeja!

Vuotta 1942 koskevissa Auschwitz-Birkenaun rakennusraporteissa ei näy jälkeäkään mistään ”bunkkereista”. Ei myöskään keskusrakennusviraston dokumenteissa. Tämä olisi ollut täysin mahdotonta, jos virasto todella olisi ottanut nämä maalaistalot haltuunsa ja muuntanut ne mihin tarkoitukseen hyvänsä.

Maalaistalojen muuntamiseen kaasukammioiksi olisi lisäksi liittynyt erilaisia logistisia ja rakenteellisia toimia, esimerkiksi jokaisen kaasutuksen jälkeen sekä talo että ruumiit olisi täytynyt pestä kuolevien ihmisten jättämien eritteiden poistamiseksi. ”Bunkkerit” olisi siis täytynyt yhdistää leirin vesijohtoverkkoon, mutta 28.10.1942 laaditun vesijohtokartan mukaan sellaista yhteyttä ei ollut eikä sellaista myöskään suunniteltu.

Tämä pesuoperaatio olisi vaatinut viemärin, mutta sellaista ei näy esimerkiksi maaliskuun 31. päivän 1942 kartoissa, joissa näkyvät kaikki leirin viemärit.

Bunkkereiden ympärillä olisi täytynyt olla piikkilanka-aidat ja vartiotorneja pakojen estämiseksi, mutta dokumenttien mukaan mitään sellaista ei rakennettu eikä sellaisia näy myöskään aita- ja vartiotornikartassa.

Holokaustitahojen mukaan ”bunkkereiden” eteen oli pystytetty kaksi parakkia uhrien riisuutumista varten. Tällaisten parakkien pystyttäminen olisi ehdottomasti jättänyt jälkensä keskusrakennusviraston dokumentteihin, esimerkiksi parakkiluetteloihin, joissa listattiin kaikki kulloinkin pystyssä olevat parakit (osa parakeista oli purettavia ja siirrettäviä). Esimerkiksi vuoden 1942 jälkipuoliskon luetteloissa tällaisesta ei mainita mitään.

Keskusrakennusviraston ajoneuvokeskus oli vastuussa ajoneuvojen käytöstä ja ylläpidosta. Sen oli laadittava kuukausiraportit ajoneuvojen käytöstä leirin sisäpuolella ja leirin ulkopuolella. Raporteissa mainittiin kaikki työkohteet ja paikat, joihin ajoneuvoilla oli ajettu, matkojen yhteismäärä ja matkojen tarkoitus. Kuitenkaan esimerkiksi toukokuun 1942 raportissa ei mainita mitään väitettyyn ”kaasutusbunkkeriin” kuljetettavista työparakeista tai työtarvikkeista, bunkkerinhan sanotaan tulleen käyttöön 30.6.1942.

Tärkein todistaja, Szlama Dragon, sanoo, että uhrit kuljetettiin sitten joukkohautoihin kiskoilla kulkevien rattaiden avulla. Tällaisista ei ole mainintaa missään dokumentissa.

”Bunkkereihin” olisi täytynyt hankkia myös kaasutiiviit ovet. Tällaisista hankinnoista dokumentit eivät puhu mitään.

Vielä on mainittava holokaustitahojen ”koodikieli”-väitteet. Koska dokumenteissa ei ole ainuttakaan mainintaa bunkkereista eikä edes viittausta sellaisiin, holokaustitahojen mukaan asia on kätketty koodikielen taakse, ja he ovat esittäneet kolme ”todistusta” väitteelleen.

Ensiksi. SS-Untersturmführer (vänrikki) Fritz Ertlin muistio 21.8.1941, jossa mainitaan ”erityistoimiin kuuluvat suihkutilat” (muistiossa käydään läpi arkkitehtiosastoa edustavan Ertlin ja krematoriouuneja toimittavan firman insinööri Prüferin keskustelu 19.8.1941). Tämä siis viittaisi ”bunkkereihin”! Tämä ilmaus esiintyy dokumenteissa vain tämän ainoan kerran. Carlo Mattogno on osoittanut kirjassaan ”Special treatment in Auschwitz” (s. 66-71), että sanat tarkoittavat, mitä sanovatkin. Birkenauhun oli tuolloin kauhean epidemiapiikin vuoksi suunnitteilla hätäkrematorioita, joissa kussakin olisi kaksi kolmikammioista uunia (kammio [tai muhveli] on se uunin osa, johon ruumis työnnetään; yksi takana oleva uuni lämmittää samalla kolmea tällaista polttokammiota) ja lisäksi suihkutilat. Epidemioita vastaan taisteltiin polttamalla tautia levittävät ruumiit (haudattaessa korkealla oleva pohjavesi olisi pilaantunut) ja pesemällä asukit puhtaiksi pilkkukuumetta levittävistä täistä (hyönteismyrkky Zyklon B:kin liittyi tähän taisteluun täitä vastaan: sillä puhdistettiin asukkien vaatteet täistä täikaapeissa tai kokonaisissa täidentorjuntahuoneissa); myös asukkien tukka leikattiin täiden hävittämiseksi.

Koska kyseessä olivat vasta suunnitteilla olevat toimet, tässä ei mitenkään voida tarkoittaa bunkkereita, koska holokaustitahojen mukaan ne olivat jo toiminnassa (bunkkeri 1 käyttöön 20.3.1942 ja bunkkeri 2 30.6.1942).

On syytä esittää kyseinen kohta muistiosta:

Mitä tulee kahden kolmekammioisen uunin asentamiseen kuhunkin erityistoimiin kuuluvaan suihkulaitokseen, insinööri Prüfer ehdotti, että uunit otetaan Mogileviin (Valko-Venäjällä) jo matkalla olevasta lähetyksestä ja asiasta ilmoitetaan välittömästi puhelimitse hallintopäällikölle hallinnon ja talouden päävirastoon Berliiniin ja pyydetään häntä ryhtymään jatkotoimiin.

”Erityistoimet” tarkoittivat taistelua tauteja vastaan, aitojen hygieenisten tilojen hankkimista. Kyseessä olivat rakentavat toimet, eivät tuhoavat kaasukammiotoimet.

Epidemia oli alkanut 1.7.1942, ja tuolloin – elokuussa 1942 – lähinnä pilkkukuumeeseen kuoli leirissä 8600 ihmistä! Leirissä yritettiin epätoivoisesti päästä epidemiasta. Lisäksi pääleirin (Auschwitz I:n) krematorion korjaustyöt saatiin päätökseen vasta 8.8.1942, ja kun kiireessä kaikki uunit pantiin päälle jo 11.8.-12.8., tuore laasti kuumentuessaan rikkoi savupiippua edelleen ja krematorio joutui toimimaan vajaateholla.

Kaikkia epidemian uhreja ei voitukaan polttaa, ja uhreja haudattiin Birkenauhun (tulevan rakennuslohko III:n länsipuolelle) kaivettuihin neljään matalaan (pohjaveden korkeus 0,3 – 1,2 metriä!), n. 100 metriä pitkään ja 10 metriä leveään joukkohautaan; kuitenkin pohjaveden saastumisen vuoksi kaikki jouduttiin syksyllä -42 kaivamaan ylös ja polttamaan rovioissa. Juuri näihin aikoihin Anny Horowitzkin (jos häntä todella oli olemassa) saapui Auschwitziin, mutta epidemian vuoksi hänet – kuten muutkin kuljetuksessa olleet – mitä todennäköisimmin ohjattiin johonkin muuhun leiriin.

Heinäkuussa, elokuussa ja syyskuussa 1942 Auschwitz-Birkenaussa kuoli yhteensä yli 20 000 asukkia epidemiaan.

Toiseksi. Ilmaus ”talo erityistoimenpiteitä varten”. Tämä ilmaus esiintyy Auschwitzin keskitysleirin rakentamista koskevassa selvityksessä 30.9.1943 ja Birkenaun leirin laajentamisen kustannusarviossa 1.10.1943. Ensin mainitussa mainitaan ”jo olemassa olevan talon muuntaminen erityistoimenpiteitä varten” rakennuslohkoilla B II ja B III (leirin sisällä siis!), mikä holokaustitahojen mukaan viittaa ”bunkkereihin”. Kumpikin dokumentti mainitsee kumpaankin näihin taloihin liittyvät ”kolme parakkia erityistoimenpiteitä varten”. Mattogno on kuitenkin osoittanut (”Special Treatment in Auschwitz, s. 60 s.), että tuolloin ”erityistoimenpiteet” liittyivät Kammlerin toukokuussa 1943 määräämään Birkenaun leirin hygieniaolojen parantamista koskevaan ohjelmaan, jota kutsuttiin tuolla nimellä.

Nämä taloihin liittyvät parakit oli dokumenteissa merkitty tunnuksen BW 33a alle (BW = Bauwerk), joten ne liittyivät BW 33:een eli omaisuusparakkeihin, ollen osa niitä. Talo ja parakit liittyivät siis asukkien omaisuuden varastoimiseen yllä mainitun ohjelman puitteissa.

Kolmanneksi. Muutamassa vuoden 1942 dokumentissa mainitaan ”parakit erityiskäsittelyä varten”, ja nämä parakit viittaavat BW 58:aan. Holokaustitahojen mukaan parakit viittaavat bunkkereiden 1 ja 2 riisuutumisparakkeihin. Tämä väite ei kuitenkaan perustu dokumentteihin, ja Mattogno osoittaa em. kirjassaan, että keskusrakennusviraston dokumentit päinvastoin kumoavat sen.

Juutalaisten ”erityiskäsittelyssä” heiltä takavarikoitu omaisuus lajitellaan ja asetetaan säilytykseen. ”Erityiskäsittelyllä” on siis ekonominen funktio. Se, ettei erityiskäsittely viittaa ”bunkkereihin”, käy ilmi esimerkiksi eräästä dokumentista 8.12.1942, jossa ”erityiskäsittelyä varten tarkoitetut parakit” ovat leirin sisällä rakennuslohkolla BA I.

Tämä ”erityiskäsittely” tapahtui ns. ”operaatio Reinhardtin” puitteissa, joka tarkoitti juuri juutalaisten omaisuuden takavarikointia ja käyttöä, ja tämä operaatio pyöri rinnan pakkosiirtojen kanssa. Operaation nimi juontuu Saksan rahaministeriön valtiosihteeri Fritz Reinhardtista.

Auschwitzin keskusrakennusviraston dokumenteissa ei siis ole ainuttakaan selvää tai salakielistä dokumenttia, joka viittaisi ”bunkkereihin” tai niiden ”riisuutumisparakkeihin”.

Musta propaganda sen sijaan on jyllännyt. Siinä vedotaan ihmisten alhaisiin vietteihin, kun ”kaikki on niin hirvittävää ja kauheaa”, ja sehän käy kaupaksi ja uskotaan oitis totuudeksi. Mustan propagandan yksi lähtökohta olivat täidentorjuntalaitokset BW 5a ja 5b, jotka sijaitsivat rakennuslohkoilla BA I ja BA II. Niissä oli täidentorjuntahuoneet, joissa vaatteita puhdistettiin täistä Zyklon B:llä ja kuumailmalla, ja lisäksi niissä oli suihkutilat. Zyklon B:llä toimivia täidentorjuntatiloja saksalaiset kutsuivat ”kaasutuskammioiksi”! Tämä on omiaan herättämään kauhumielikuvia.

Mustaa propagandaa levittivät leirin sisällä toimivat vastarintaryhmät, ja kun syksyllä 1942 – kauhean epidemian puhjettua – tuhansia tautien tappamien ihmisten ruumiita jouduttiin hautaamaan maahan ja sitten, pohjaveden saastuttua, kaivamaan ylös ja polttamaan avomaalla rovioissa, saatiin propagandalle ydin. Ruumiiden polttaminen kesti ainakin kaksi kuukautta, ja polttoliekki vaikutti ”ikuiselta”.

Propaganda iski: jos tuhansia ruumiita poltettiin leirin aidan takana, on täytynyt tapahtua joukkotuhoaminen, ja jos on tapahtunut joukkotuhoaminen, on täytynyt olla myös ”kaasukammiot”, joissa oli ”suihkut”, samanlaiset kuin rakennuksissa BW 5a ja BW 5b.

Tarvittavat ”kaasukammiot” propaganda sijoitti ”bunkkereihin”.

Ihmisen alhaisiin vietteihin ja taipumuksiin, esim. ”murhakauhisteluun” verhottuun verenhimoon ja murhamässäilyyn, vedotessaan tästä mustasta propagandasta tuli hyvin suosittua ja siitä tuli sen vuoksi virallinen historiallinen totuus. Totuuden kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Auschwitz-Birkenaussa tappoivat kauheat kulkutaudit, pääasiassa täiden levittämä pilkkukuume, eivät saksalaiset eikä Zyklon B. Täit tulivat juutalaisten mukana. Lisäksi leirin ulkopuolelta Puolan vastarintaliike toimitti leiriin näitä tappavia täitä:

http://vho.org/tr/2004/1/Rudolf88-90.html

Ehkä muutama sana vielä näistä mustan propagandan ”bunkkereista”. Holokaustitahojen mukaan kummassakaan bunkkerissa ei ollut mekaanista ventilaatiota! Jo tällainen seikka tekee joukkokaasutukset mahdottomiksi; luonnollinen tuuletus (ikkunat ja ovet auki) olisi vienyt ainakin vuorokauden ennen kuin kaasutustiloihin olisi voitu mennä (kuvausten mukaan kaasunaamareita ei käytetty). ”Bunkkereissa” ei myöskään heidän kuvaustensa mukaan ollut sopivaa väylää tai aukkoa, jota kautta Zyklon B olisi ”kaasukammioon” voitu toimittaa.

Sodanjälkeisissä lausunnoissaan (lausunnot sekä neuvostoliittolaisille että puolalaisille) bunkkereiden tähtitodistaja Szlama Dragon ilmoittaa bunkkerin 1 pinta-alaksi 80 neliömetriä, joille hänen mukaansa mahtui 1500 – 2000 kaasutettavaa kerrallaan, 19-25 henkilöä neliömetrille! Bunkkeri 2:ssa Szlama Dragonin mukaan oli 100 neliömetriä, joille mahtui 2000 – 2550 ihmistä, 20-25 henkilöä neliömetrille!

Dragon taruilee myös, että bunkkeri 1:stä 12 miehen ryhmä kantoi pois 6 ruumista joka 15. minuutti ja että bunkkerin tyhjentäminen kesti 2-3 tuntia. Kuitenkin 1500 – 1700 ruumiin poiskantamiseen olisi mennyt 62-71 tuntia.

Tähtitodistaja kertoo myös, että kun hän 7.12.1942 junakuljetuksessa (2500 ihmistä) saapui Birkenauhun, lääkäri Mengele oli valikoimassa tulijoita. Kuitenkin Mengele tuli Auschwitziin vasta 30.5.1943!

Todistaja innostuu, kun saa todistaa, kuinka paljon bunkkereissa oikein pystyttiin tuhoamaan: 24 tunnissa kaivannoissa poltettiin keskimäärin 17 000 – 18 000 ruumista. Neljän kuukauden aikana (joulukuu 1942 – maaliskuu 1943, jolloin tuhoamisten sanotaan siirtyneen juuri valmistuneeseen Krema II:een, Birkenaun ensimmäiseen krematorioon) kaasutettiin siis 2 miljoonaa juutalaista. Kuitenkin kyseisenä aikana Birkenauhun tuli vain 125 000 juutalaista, joista 105 000:ta ei rekisteröity.

Merkilliset olivat myös logistiikkajärjestelyt tässä Dragonin bunkkerisadussa: bunkkeri 1:n kohdalla uhrit ensin riisuutuivat riisuutumisparakissa, juoksivat sitten alasti 500 metrin päässä olevaan bunkkeriin, josta ruumiit sitten siirrettiin taas 500 metrin päähän kaivantoihin. Bunkkeri 2:n kohdalla oli sama systeemi, etäisyydet olivat vain 150 metriä.

Bunkkereiden sijainnista Szlama Dragon ei tiedä mitään (ei kyennyt lokalisoimaan niitä). Neuvostoliittolaisille hän ilmoittaa bunkkereiden väliseksi etäisyydeksi 3 kilometriä, puolalaisille 500 metriä. Dragon ei todellisuudessa ole koskaan käynyt näissä paikoissa, joita hän kuvaa.

Mattogno esittää lukuisten muidenkin ”silminnäkijöiden” todistuksia, eikä yhdessäkään kyetä ilmoittamaan bunkkereiden sijaintia! Kuulustelijat yrittivät laatia karttoja, mutta esimerkiksi neuvostoliittolaisten kahdessa kartassa bunkkerit 1 ja 2 sijaitsevat eri paikoissa.

Bunkkereiksi kutsuttujen maalaistalojen omistajiksi on ilmoitettu Harmatan perhe ja Wiechujan perhe, mutta nämä nimet on summassa otettu siitä listasta, jossa luetellaan ne, joilta rakennuksia on pakkolunastettu. Todellisuudessa Harmatan perhe eli kokonaan toisella alueella, ja Wiechujan perheen kohdalla ei ole pienintäkään viitettä siitä, että jompikumpi bunkkeri olisi kuulunut heille. Lisäksi nämä kaksi omistajaperhettä sekoitetaan keskenään, niin että välillä Harmatat omistavat bunkkeri 1:n, välillä bunkkeri 2:n, ja päinvastoin.

Ja koska kaasutusbunkkereita ei ollut olemassakaan, niiden toiminta-ajastakin on annettu mielivaltaisia tietoja: puolalaisen ja venäläisen tutkimuskomission mukaan kummankin ”bunkkerin” toiminta alkoi syys-lokakuussa 1941 ja jatkui maalis-huhtikuulle 1943 (jolloin Krema II tuli käyttöön), Dawidowskin mukaan toiminta alkoi maaliskuussa 1942, Pressacin mukaan toukokuussa 1942 ja Danuta Czech antaa alkamisajaksi bunkkeri 1:n kohdalla 20.3.1942 ja bunkkeri 2:n kohdalla 30.6.1942.

Kuten aiemmin todettiin, bunkkeri 1:ksi väitetty rakennus purettiin kokonaan pois maasaostusaltaan tieltä lokakuun 1942 ja maaliskuun 1943 välisenä aikana. Sotatilanteen muututtua liittoutuneille edulliseksi he pääsivät vuonna 1944 ottamaan ilmakuvia Birkenausta, myös rakennuksesta, jota on väitetty bunkkeri 2:ksi. Ilmakuvien mukaan ko. rakennus purettiin vuoden 1944 marraskuun 30. päivän ja joulukuun 21. päivän välisenä aikana. Jäljellä ovat rauniot.

Rauniot osoittavat, että rakennus oli jaettu 7 huoneeseen. Szlama Dragon väitti bunkkeri 2:ssa olevan neljä huonetta. Miksi tällaiset jaot rakennuksessa, jossa väitettiin kaasutetun päivässä 3000 henkilöä (neuvostoliittolainen komissio) tai 10 000 henkilöä (Dragon)? Zyklon B täytyisi annostella jotenkin jokaiseen tilaan erikseen, ja ventilaatio kävisi todella työlääksi! Rakennuksen pituus on 17 metriä ja leveys 7,1 metriä. Ilmakuvista näkyy, että rakennuksen pituus oli kuitenkin vain n. 12-13 metriä, ja Mattogno toteaa, että sodan jälkeen puolalaiset tai neuvostoliittolaiset jatkoivat rakennusta kahdella huoneella (ilman niitä pituus oli juuri tuo 13 metriä); lisättyjen huoneiden seinätkin ovat ohuemmat kuin muualla. Lisäyksen myötä saatiin aikaan vaikutelma isommasta ”kaasutusbunkkerista”.

Jäännöksistä otetuista näytteistä ei ole löytynyt syanidijäämiä, joten rakennuksessa ei ole käytetty Zyklon B:tä.

Danuta Czech ilmoittaa Kalendariumissaan, että bunkkereissa 1 ja 2 kaasutettiin vuoden 1942 maaliskuun 20. päivän ja vuoden 1943 maaliskuun 14. päivän välillä 207 000 juutalaista. Koska näitä ”kaasutusbunkkereita” kuitenkaan ei ollut olemassakaan, näitä 207 000 juutalaista ei murhattu.

Ei myöskään Anny Horowitzia.

Ei myöskään niitä norjanjuutalaisia vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka OPH:n kirja (s. 82) väittää tulleen kaasutetuiksi ”bunkkeri 2:ssa” 1.12.1942.

Luku 13. Anne Frank

OPH:n kirja toteaa sivulla 23:

Hänen (Anne Frankin) päiväkirjansa on yksi tunnetuimmista juutalaisten joukkotuhosta kertovista dokumenteista – - Natsien juutalaisvainot Alankomaissa ja koko Länsi-Euroopassa pakottivat Otto Frankin rakentamaan perheelleen piilopaikan välttääkseen karkotuksen tuhoamisleireille Puolaan.

Anne Frankin päiväkirja ei kerro ”juutalaisten joukkotuhosta” vaan ajasta, jolloin Frankien perhe enemmän tai vähemmän yritti olla saksalaisilta piilossa, etteivät joutuisi pakkosiirretyiksi.

Frankien perhe karkotettiin Auschwitziin, mutta Auschwitz ei ollut ”tuhoamisleiri”. Siitä todistaa jo se, ettei Frankien perheestä (isä, äiti, Anne ja Margot) tuhottu ketään! Kolme heistä kuoli epidemian uhrina, ja isä Otto Frank palasi sodan jälkeen Hollantiin.

Frankien perheen kohtalo todistaa sitä vastaan, että Auschwitz olisi ollut tuhoamisleiri.

Seuraavassa otteita kirjoituksestani ”Anne Frankin päiväkirja”,

http://vilaurio.blogspot.com/2008/01/anne-frankin-pivkirja.html

Ensimmäinen referoimani professori Faurissonin artikkeli on vuodelta 1978 peräisin oleva ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” (JHR 2/1982) ja toinen on tämän artikkelin päivitys vuodelta 2000 (JHR 6/2000). Siegfried Verbeken artikkeli ilmestyi lehdessä Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung (3-4/2000, s. 416) ja on nimeltään “Urteil zum Tabebuch der Anna Frank“.

Annen Frankin päiväkirjan tekstit eivät millään tavalla käsittele aikaa, jolloin Anne oli keskitysleireissä (ensin syys-lokakuussa 1944 kuukauden verran Auschwitzissa, josta hänet siirrettiin sitten Bergen-Belseniin, jossa hän kuoli epidemian uhrina). Ne käsittelevät yksinomaan aikaa, jolloin Hollanti oli saksalaisten miehittämä ja Annen perhe oli monien muiden juutalaisten tavoin varuillaan ja ainakin jollakin tavoin “piilossa”. Päiväkirjassa Annen perhe ”piiloutui” saksalaisilta hänen isänsä Otto Frankin työpaikan (maustekaupan) takahuoneistoon tai jonkinlaiseen ”takataloon”, josta oli yhteys varsinaiseen kauppaliikkeeseen. Saksalaiset olisivat helposti löytäneet Frankit, jos he olisivat vaivautuneet etsimään heitä. Kuka nyt piiloutuisi työpaikkansa takahuoneeseen! Löytyminen olisi varmaa.

Päiväkirjan tekstistä käy ilmi, että ”piilopaikassa” oli melkoinen meno: he metelöivät, juhlivat, siirtelivät ikkunoiden verhoja, pitivät valoja, käyttivät pölynimuria, heillä kävi vieraita, osa heistä liikkui ulkona ja heillä oli ruokaa ja nautintoaineita (alkoholia, tupakkaa) yllin kyllin. Mukana takatalossa oli toinenkin perhe, ja suuri osa tekstiä käsittelee kovaäänisiä riitoja, joita heillä alituisesti oli. Tuolla toisella perheellä oli poika, ja Anne kertoo silmäpelistään tuon pojan kanssa.

Annen perheellä ei ollut mitään puutetta mistään, ja he elivät itse asiassa aivan normaalisti. Käytännössä he eivät kovinkaan suuressa määrin olleet piilossa; jo meteli olisi paljastanut heidät. Se, että he ”piiloutuivat” Otto Frankin työpaikan takahuoneeseen, johtui siitä, että sieltä Otto Frank saattoi valvoa yrityskumppaneidensa toimintaa ja maustevarastoa. Saksalaisten tulo johti siihen, että juutalainen Frank meni jonkinlaiseen ”piiloon” ja yritystä jäivät vetämään pääasiassa sen muut omistajat, jotka olivat “arjalaisia”. Nämä juutalaiset eivät saksalaisia miehittäjiä juurikaan kiinnostaneet, ja siksi he saivat olla pitkään rauhassa ”piilossaan.”

Kun saksalaiset sitten ilmiannon perusteella tulivat Frankien olinpaikkaan, he jättivät Annen käsikirjoitukset koskematta, jos niitä ylipäätään oli olemassakaan. Pidätyksen suorittaneen aliupseeri Silberbauerin mukaan asunnossa ei ollut mitään tuollaisia dokumentteja. Sodan jälkeen Otto Frankin sanotaan kuitenkin saaneen tyttärensä kirjoitukset haltuunsa. Hän päätti hyödyntää niitä. Hän muokkasi niitä, teki niihin poistoja ja joihinkin kohtiin hän kirjoitti lisäyksiä. Myös eräät muut olivat mukana ”bisneksessä”, ja tekstiä muokattiin ja kirjoitettiin mm. kuulakärkikynällä, joka tuli käyttöön vasta v. 1951. Kuitenkin kuulakärkikynällä kirjoitettuja kohtia on suhteellisen vähän. Ei tällaisessa muokkaamisessa ole mitään pahaa, kukin saa julkaista mitä tahtoo, mutta vääryys on siinä, että näitä on väitetty ”aidoksi päiväkirjaksi”, jota ne eivät ole.

Esimerkiksi Germar Rudolf kirjoittaa:

Professori Faurissonin mukaan Anne Frankin isä Otto Frank toimitti Annen päiväkirjan sodan jälkeen ja teki siitä sellaisen, mikä se on tänään. Anne Frank kirjoitti, että hän tahtoo julkaista kirjoituksensa novellina. Se siis, mitä hän kirjoitti, on ymmärrettävä novelliksi; se tosin perustuu hänen kokemuksiinsa mutta ei ole totuudenmukainen päiväkirja. On epärehellistä väittää sellaista todeksi, mikä on vain novelli. Se, etten mielelläni ole tekemisissä tämän asian kanssa, johtuu siitä, ettei Anne Frankin tarinassa – vaikka kyseessä on hänen isänsä toimittama novelli – ole mitään kovin väärää. Anne kertoo, kuinka hän perheensä ja muiden juutalaisten kanssa piileskeli Amsterdamissa sodan aikana välttyäkseen saksalaisten valloittajien pakkosiirrolta. Kun hänet otettiin kiinni, hänet kuljetettiin Auschwitziin. Ei tarinassa ole mitään väärää, ja lukemattomilla juutalaisilla oli sama kohtalo. Se, ettei Anne Frankia surmattu kaasulla Auschwitzissa 15-vuotiaana vaan hänestä tiedetään, että sodan loppupuolella hänet kuljetettiin Bergen-Belseniin, jossa hän kuoli pilkkukuumeeseen, ei ole ristiriidassa revisionististen teesien kanssa. Päinvastoin, Anne Frankin tarina tukee revisionismia (Lectures on the Holocaust, s. 429-430) – -

Heti kirjoituksensa alussa Faurisson lausuu johtopäätöksensä: Anne Frankin päiväkirja on huijaus (fraud). Mitä päiväkirjan sisältöön tulee, siinä on tukuittain ristiriitaisuuksia. Kahdeksan henkilöä (Frankin perhe ja eräs toinen juutalaisperhe) on muka piilossa saksalaisilta välttyäkseen pakkosiirrolta. Piilopaikassa, jonka ympärillä oli lukuisia ihmisiä (viereisen kaupan henkilökunta ja asiakkaat, siivooja, yövahti, tavarantoimittaja, putkimiehet, kirjanpitäjä, naapurit, omistaja jne.), olisi tullut olla äärettömän hiljaa, ettei heitä huomattaisi. Kuitenkin Annen ”päiväkirja” kertoo, että piilopaikassa käytettiin äänekästä pölyimuria joka päivä ja heillä oli käytössä herätyskello. Siellä tehtiin meluisaa puusepän työtä (puinen kynnys poistettiin, ovi muutettiin kääntyväksi kaapiksi ja sisällä pilkottiin puita!). Radio oli lähes jatkuvasti päällä, ja ovia paiskottiin. Piilopaikassa huudettiin, karjuttiin ja naurettiin. Peter käyttää aika ajoin terävää vihellystä. Hammaslääkäri käy hoitamassa toisen perheen (van Daanien) emäntää, ja tämä päästää äänekkäitä kivunkiljaisuja ja kiemurtelee, jolloin muut ovat katketa naurusta – -

Faurisson haastatteli Otto Frankia kahtena päivä vuonna 1977 yhteensä 9 tunnin ajan. Hän toteaa, että Otto Frank on luonteeltaan tarinankertoja ja ettei tämä kyennyt selittämään ”päiväkirjan” mielettömyyksiä.

Otto Frank kertoi Faurissonille, että Annen päiväkirjan perusta on aito. Hän sanoi, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Anne kuulemma yksin oli kirjoittanut päiväkirjan käsikirjoitukset. Frank tunnusti, että Anne oli paikoin liioitellut tai käyttänyt mielikuvitusta, mutta tämä oli hänen mielestään hyväksyttävää.

Frank ei ollut esittänyt kirjan julkaisijalle käsikirjoitusten tekstiä vaan tekstin, jonka hän itse oli kirjoittanut koneella, ”tapuskriptin”. Hänen oli ollut pakko muuntaa useat käsikirjoitukset yhdeksi ”tapuskriptiksi” useasta syystä. Ensinnäkin käsikirjoituksissa oli toistoja. Lisäksi niissä oli sopimattomia kohtia. Niissä oli myös kohtia, jotka eivät kiinnostaisi ketään. Käsikirjoituksissa oli Frankin mukaan myös pois jättämisiä! Esimerkiksi Anne ei teksteissään mainitse setiään, vaikka piti heistä kovasti, ja siksi Otto Frank oli lisännyt setiä koskevan maininnan ”tapuskriptiin”. Frank oli muuttanut myös joitakin päivämääriä. Myös nimiä hän oli muuttanut, samoin joitakin hintatietoja. Koska osasta aikaa on olemassa kaksi eri versiota, Frank oli ”yhdistänyt” tekstit yhdeksi tekstiksi. Frank selitti tätä ”toimitustyötään” Faurissonille näin:

Se oli vaikea tehtävä. Tein sen omantuntoni mukaan – -

Faurisson havaitsi myös haastattelun aikana, että Frank on mies, jolle kirjallinen teos eräänlainen valheellinen keksintö, alue, jossa totuudesta tingitään ja jossa voi kirjoittaa mitä tahansa, asia, ”joka ei ole niin vakava”. Siksi Frank saattoi muutella jatkuvasti ”päiväkirjan” tekstejä ja olla samalla vakuuttunut asiansa oikeudesta ja säilyttää ”puhtaan omantunnon.”

Haastattelun lopussa Frank sanoi näin:

Kyllä, olen samaa mieltä, olimme hieman tyhmiä. Jotkut asiat olivat hieman vaarallisia, se on tärkeää huomata. Ja se ehkä oli syy, miksi meidät lopulta pidätettiin. Mutta älkää uskoko, herra Faurisson, että ihmiset olivat epäluuloisia tässä suhteessa.

Tämä merkillinen argumentointi johti sitten Frankin puhumaan tällaisilla lauseilla: ”Ihmiset olivat mukavia”, ”Hollantilaiset olivat hyviä”, ”Ihmiset olivat hyviä”. Tämä kuitenkin tekee mielettömiksi ne varotoimenpiteet, joista päiväkirja puhuu. Tietyssä määrin ne vievät pohjan koko kirjalta. – -

Faurisson saa Schnabelin kirjasta kuvan, että Anne Frank oli todella ollut olemassa. Hän oli ollut pieni tavallinen tyttö, joka ei ollut mitenkään kirjallisesti varhaiskypsä, eikä kukaan tiennyt hänen haluavan kirjoittaa. Tyttö oli kokenut sodan; hänet oli internoitu ja pakkosiirretty; hän kulki Auschwitzin leirin kautta; hänen äitinsä kuoli Birkenaun sairaalassa 6.1.1945; lokakuussa 1944 tyttö siirrettiin Bergen-Belseniin; Margot kuoli pilkkukuumeeseen, samoin Anne maaliskuussa 1945. Näistä asioista yllä olevat todistajat puhuvat avoimesti.

Mutta heistä paistaa läpi epäusko mihinkään legendaariseen Anneen, joka kykeni tarttumaan kynään, pitämään päiväkirjaa ja kirjoittamaan noita tarinoita. Schnabel itse kirjoittaa heistä:

Todistajillani oli paljon sanottavaa Annen persoonasta; legendaan he suhtautuivat hyvin pidättyvästi tai sivuuttivat sen hiljaisuudessa. Vaikka he eivät ryhtyneet vastustamaan sitä sanallakaan, sain sen vaikutelman, että he hillitsivät itseään. Kaikki he olivat lukeneet Annen päiväkirjan, mutta he eivät puhuneet siitä. – -

Faurisson esittää syyksi tuohon todistajien vaiteliaisuuteen seuraavaa: Ehkä Frankit ja mahdollisesti jotkut muut juutalaiset todella asuivat tuossa ”takatalossa” 25 kuukautta, mutta täysin eri tavalla kuin päiväkirjassa kerrotaan. Ehkä he elivät normaalia elämää ja olivat samalla varuillaan. He ”piiloutuivat piiloutumatta”. Niin tekivät monet muutkin juutalaiset. Todistajat, jotka kaikki olivat Otto Frankin ystäviä, eivät voineet todistaa kuvitteellisten kärsimysten puolesta, ja siksi he olivat vaivautuneita ja hiljaa. – -

Otto Frank oli tarinankertoja. Hän muutteli vuoden 1950 saksalaista tekstiä vielä laatiessaan vuoden 1955 saksalaisen laitoksen tekstiä. Eräs Annen entinen opettaja tiesi kertoa, että Otto Frank laati yhdessä Annen kanssa runoja ja kertomuksia vuoden 1940 paikkeilla. Tarinankertojat jatkuvasti muuttelevat tekstejään, kun he parantelevat, muokkaavat ja hiovat niitä, eivätkä he koskaan lopeta. Faurisson sanoo, ettei päiväkirja voi olla missään suhteessa aito. – -

Tämä vaikuttava kokoelma lisäyksiä, poistoja, siirtämisiä ja muuttamisia; Otto Frankin fiktiot; toimittajien epärehellisyys; Otto Frankin ulkopuolisten ystävien asiaan sekaantuminen; kahden tuollaisen erilaisen kirjan olemassaolo, jotka molemmat esitetään yhdeksi ja samaksi Anne Frankin päiväkirjaksi; kaikki tämä osoittaa, että olemme tekemisissä teoksen kanssa, jota ei mitenkään voi sanoa aidoksi.

Herra Frank, joka itse on ollut mukana kaikissa kirjan synnyttämisen vaiheissa, on allekirjoittanut kirjallisen huijauksen, kun hän on mennyt henkilökohtaiseen takuuseen päiväkirjan autenttisuudesta. Faurisson on sitä mieltä, että kirjan on kirjoittanut Otto Frank. – -

Tämä toinen Faurissonin artikkeli, jota lyhennellen referoin, on kirjoitettu Faurissonin v. 1978 laatimasta ensimmäisestä artikkelista ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” tehdyn italiankielisen käännöksen esipuheeksi.

Faurisson alkaa RIOD-laitoksesta vuodelta 1986, jota hän otsikossaan kutsuu Anne Frankin päiväkirjan ”kriittiseksi laitokseksi” (siis lainausmerkeissä). Tämän laitoksen takana oli Rijksinstituut voor Oorlogsdocumentie eli RIOD, suomeksi ehkä parhaiten ”Hollannin sota-arkisto”. Tämän 720-sivuisen teoksen ranskalaisen version kansilehdellä teosta kutsutaan ”päiväkirjan kolmen eri version täydelliseksi laitokseksi”. Aito ei siis tämän mukaan ole Anne Frankin ”päiväkirja” vaan hänen ”monet päiväkirjansa”.

RIOD-laitos syyttää Otto Frankia alkuperäisten tekstien manipuloinnista ja valehtelusta. Otto Frank oli mennyt takuuseen päiväkirjan aitoudesta hollantilaisen laitoksen esipuheessa ilmoittaessaan:

Alkuperäinen teksti on säilytetty lukuun ottamatta muutamaa kohtaa, jotka ovat merkityksettömiä lukijan kannalta.

RIOD sanoo, että tämä lausunto ei ole vain liian vähättelevä, se on paljon enemmän (siis valhe). Faurisson toteaa, että tämän mukaan hän siis on ollut oikeassa moittiessaan Otto Frankia ja hänen itsepäisyyttään, kun tämä piilotteli totuutta suorittamistaan manipulaatioista. Kuitenkin RIOD oli sitä mieltä, että on olemassa kokonainen sarja Anne Frankin päiväkirjoja, jotka kaikki ovat aitoja, ja että tässä kohdassa Faurisson on sen mukaan ollut väärässä. Siksi RIOD ilmoitti kumoavansa Faurissonin argumentit tässä suhteessa ja osoittavansa päiväkirjat aidoiksi. Faurisson sanoo, ettei hän löytänyt teoksesta mitään sellaista.

Faurissonin mukaan teos (siis tämä RIOD-laitos) on petos, jossa oppineisuuden varjolla yritetään viedä huomio pois pääasiasta. Teoksessa päiväkirjan aitoutta perustellaan itse asiassa vain eräällä käsiala-analyysillä. Teoksessa on lukuisia valokuvia ja taulukoita, ja paino on koko ajan käsialanäytteiden samankaltaisuudessa, kun taas kaikille ilmiselvistä eroavaisuuksista pyritään vaikenemaan. Faurisson toteaa, ettei teoksessa ensinkään näytetä niitä kahta käsialanäytettä, jotka hän analyysissään on tuonut esiin, eikä niitä myöskään analysoida millään tavoin. Hän mainitsee ääriesimerkin: ”aikuisen” kallellaan olevan käsialan 12.6.1942 ja täysin ”lapsellisen” käsialan 10.10.1942, 4 kuukautta myöhemmin! – -

RIOD-laitos käsittelee Otto Frankin todisteita ja todistajia kovalla kädellä. RIOD toteaa, että ne kolme asiantuntijalausuntoa (Becker, Hübner, Sieburg), joiden varaan Frank oli rakentanut väitteensä päiväkirjan aitoudesta, ovat kokonaan vailla arvoa! – -

Edesmenneen Otto Frankin kannalta RIOD-laitos on suuri katastrofi, samoin hänen asiantuntijoidensa ja ystäviensä kannalta. Otto Frankin asia ei ole enää puolustettavissa.

RIOD siis uhraa Otto Frankin säilyttääkseen Annen oletetun päiväkirjan maineen. Tällöin RIOD on joutunut eräänlaiseen tyhjiöön, eikä heillä ole muuta tarjota kuin kyseenalainen ”käsiala-analyysi”. Tuo analyysi tuli perusteellisesti naurunalaiseksi, kun muutama vuosi teoksen ilmestymisvuoden (1986) jälkeen esiin nousi uusia näytteitä tytön käsialasta erilaisissa kirjeissä ja postikorteissa. Nämä tekevät Faurissonin mukaan RIOD:in analyysin arvottomaksi. – -

RIOD-laitoksen vanavedessä oli sitten sopivaa esittää lukijoille uusi ”standardipainos” päiväkirjasta. Isän tuottama vahinko täytyi korjata. Niinpä vuonna 1991 ilmestyi Mirjam Presslerin tekemä tarkistettu ja laajennettu hollantilainen painos, jonka sanottiin olevan yhdenmukainen sen kanssa, mitä Anne Frank oli kirjoittanut. Tätä painosta sanottiin ”lopulliseksi”. V. 1995 ilmestyi englanninkielinen ”lopullinen” käännös.

Nimiölehdellä on petollista mainontaa. Siinä lukee:

Lopullinen painos, tekijöinä Otto H. Frank ja Mirjam Pressler.

Otto Frank oli kuollut v. 1980 eikä niin ollen voinut olla mukana tekemässä kirjaa Mirjam Presslerin kanssa. Faurisson sanoo, ettei minkään kirjan nimiölehdellä, johdannossa, esipuheessa ja jälkipuheessa ole ollut niin paljon sekavaa selittelyä kuin tässä. Siitä ei saa mitään tolkkua. Selvästikään kirjan toimittaja ei ole tiennyt, kuinka oikein saisi lukijoille selitettyä, että Anne Frankin päiväkirja on – tällä kertaa varmasti ja lopullisesti – aito päiväkirja.Selville ei käy, millä metodilla Pressler on RIOD-laitoksen kolmesta tekstistä laatinut yhden. Kuinka hän valitsi erilaisten ristiriitaisten osien välillä?
Faurisson mainitsee erään Anne Frank-fanin, Nicolas Walterin, joka kirjoittaa Presslerin kirjasta brittiläisessä Prospect-lehdessä (elo-syyskuu 1997, s. 75). Walter kirjoittaa, että noiden kolmen version yhteen sulattaminen on tuottanut tulokseksi kaikenlaisia vääristymiä ja ristiriitaisuuksia. Ei pidä paikkaansa, että englantilainen versio olisi yhtäpitävä ”sen kanssa, mitä hän kirjoitti”. Kyseessä ei ole mikään lopullinen painos. Walter jatkaa, että tämä uusi standardiversio on kolmanneksen pidempi kuin entinen, täynnä virheitä, poistoja ja siirtämisiä. – -

Siis tietyin edellytyksin on lupa asettaa kyseenalaiseksi v. 1947 julkaistun päiväkirjan aitous. Tuomion syynä oli muoto, ei sisältö. Anne Frank Foundationin vaateet hylättiin. Lisäksi oikeus totesi, ettei Otto Frank ole julkaissut aitoa päiväkirjaa ja että aidosta päiväkirjasta on kadonnut puolet.

Verbeke oli osoittanut RIOD-laitoksen perusteella, että yli puolet päiväkirjasta on hävinnyt eikä sen vuoksi Otto Frank ole voinut julkaista ”aitoa päiväkirjaa”. Otto Frank oli julkaissut Anne Frankin nimissä romaanin ”Het Achterhuis” (Takatalo), jonka alaotsikoksi hän oli laittanut ”Notizen eines Tagebuchs”. Tällä perusteella Faurisson ja Verbeke saivat tuomionsa vetoomustuomioistuimessa purettua.

9.12.1998 annettu tuomio kumottiin ja oikeus hylkäsi vaatimuksen, että valaehtoisen vakuutuksen perusteella päiväkirjan aitous vahvistettaisiin.

Oikeus on siis todennut, että Anne Frankin päiväkirja ei ole aito.

Luku 14. Mustalaiset

Opetushallituksen (OPH) kirja sanoo:

(s. 24-25) Niin kutsutun rotubiologian tehtäväksi tuli ratkaista, ketkä (mustalaisista) surmattaisiin ja ketkä saisivat elää – - Natsit murhasivat satojatuhansia mustalaisia sodan aikana, todennäköisesti myös kuvassa olevat lapset – - (s. 75-76) Jos joutui väärään ryhmään (saksalaisten suorittamissa mustalaisten ryhmittelyissä) alkoivat Saksan virkavallan myllyt jauhaa, mikä lähes poikkeuksetta päättyi ensin karkotukseen juutalaisghettoon ja sitten tuhoamisleirille. Pahamaineisia lääketieteellisiä kokeita ei Auschwitzissa tehty pelkästään juutalaisille vaan myös mustalaislapsille. Siellä murhattiin yli 20 000 mustalaista. – - Murhattuja (Euroopassa kaiken kaikkiaan) lasketaan olleen vähintään 200 000, mutta monet katsovat, että uhreja oli lähes 600 000. Todennäköisesti 25-50 prosenttia Euroopan mustalaisista murhattiin sodan aikana. – - Kun hänen (Eva Justinin, Robert Ritterin assistentin) tutkimuksensa olivat valmiit, lapset (39 orpoa mustalaislasta) karkotettiin toukokuussa 1944 Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille. Heidät sijoitettiin nk. mustalaisleirille. Useimmat heistä murhattiin yhdessä 2900 muun mustalaisen kanssa kaasukammioissa elokuun 3. päivän vastaisena yönä 1944 (tätä käsitellään alempana erikseen).

OPH:n valhe- ja kauhupropaganda jatkuu. Jos Saksalla oli rotubiologisia oppeja, niin ei se tarkoittanut satojen tuhansien mustalaisten murhaamista. Kansallissosialistinen Saksa ei pyrkinyt tuhoamaan ketään fyysisesti rodun tai uskonnon vuoksi! Mikään asiakirja ei viittaa sellaiseen.

Silmiinpistävää OPH:n tekstissä on, että siinä esitetään mitä hirvittävimpiä väitteitä mutta niitä ei mitenkään pyritä todistamaan oikeiksi. Vastuuta ei siis yritetäkään kantaa. OPH:n kirja saa sen vuoksi läpeensä luihun luonteen. Kaikkein vastenmielisintä on Suomen OPH:n tapa vetää lapsetkin mukaan omiin murhamässäilyihinsä. Jopa yksinkertaiseen kuvatekstiin on ollut pakko lisätä, että todennäköisesti siinäkin leikkivät mustalaislapset ”murhattiin”. Ja aivan pakko on ollut sanoa, että 39 orpoa mustalaislasta a) ”karkotettiin”, b) ”tuhoamisleirille” ja c) ”murhattiin” d) ”kaasukammioissa”. Voi vain kuvitella, mitä OPH suomalaisillekin lapsille tekee.

Ajan saatossa on esitetty sellaisiakin väitteitä, että ”yli miljoona mustalaista murhattiin Kolmannen valtakunnan aikana”. Otward Müller on tutkinut näitä väitteitä artikkelissaan “Sinti and Roma – Yarns, Legends, and Facts” (the Revisionist 3/2004; saksaksi VffG 4/1999). Käyn seuraavassa läpi hänen tutkimustaan.

Heti alkuun hän toteaa, että väitteet satojen tuhansien tai jopa miljoonan mustalaisen murhista eivät pidä paikkaansa.

Saksan lehdissä julkaistiin 7.8.1999 Deutsche Presse-Agenturin (Saksan uutistoimiston) uutinen, jossa sanottiin:

Saksan mustalaisten (“Sinti und Roma”) Keskusneuvosto on uudistanut vaatimuksensa Berliiniin suunnitellun muistomerkin rakentamisesta niille mustalaisille, jotka kansallissosialistit murhasivat – - Keskusneuvosto totesi, että se muistomerkki 500 000 mustalaisuhrille, jonka jo vuonna 1994 Berliinin kaupunki ja Saksan liittotasavallan parlamentti ovat hyväksyneet, tulisi nyt rakentaa. Kuitenkin Berliinin kaupunginvaltuuston edustaja kiisti, että Berliini olisi luvannut rakentaa sellaisen muistomerkin.

Müller toteaa, että 500 000:n lukumäärälle ei ole olemassa minkäänlaisia todisteita. Mikään dokumentti ei mainitse sellaista. Mikä sitten on tuon luvun alkuperä?

Donald Kenrick ja Grattan Puxon julkaisivat v. 1972 Lontoossa kirjan ”the Destiny of Europe’s Gypsies” (”Euroopan mustalaisten kohtalo”), ja vuonna 1980 siitä julkaistiin Saksassa Tilman Zülchin ”Uhanalaisten kansojen yhdistykselle” tekemä saksankielinen käännös, joka sai nimekseen ”Sinti und Roma – die Vernichtung eines Volkes im NS-Staat” (”Mustalaiset – erään kansan tuhoaminen kansallissosialistisessa valtiossa”). Sana ”kohtalo” oli käännöksessä muuttunut sanaksi ”tuhoaminen”!

Kenrick & Puxon pyrkivät vuonna 1972 saatavilla olleen dokumentaation valossa osoittamaan, että 219 700 mustalaista oli tapettu. Nykyisin tiedetään, että tuolloinen dokumentaatio oli erittäin epätarkkaa ja ettei lukumäärä mitenkään voi olla noin suuri (esim. Udo Walendy: ”Zigeuner bewältigen ½ Million”, Historische Tatsachen No. 23, 1985, sekä Otward Müller: ”Zum Schicksal der Zigeuner Europas”, Der Deutschamerikaner, Chicago, kesäkuu 1982, s. 5). Zülchin käännökseen luvun 219 700 tilalle oli kuitenkin summassa laitettu luku 500 000! Tämä on luvun 500 000 alkuperä! Sittemmin esim. Simon Wiesenthal nappasi tämän luvun muistelmiinsa:

Tuskin kukaan tietää, että luultavasti myös puoli miljoonaa mustalaista kuoli Kolmannen valtakunnan tuhoamisleireissä (Recht nicht Rache”, 1992, s. 272).

Müller ryhtyi kyselemään, millaista dokumentaatiota luvun 500 000 takana on. Hän tiedusteli asiaa Frankfurtin Kansantutkimuksen Museon mustalaistutkija tri Mark Münzeliltä, joka kehotti kääntymään Israelin Vainoamismuseon edustajan, Miriam Novitschin, puoleen. Novitsch piti 500 000:n lukua oikeana, koska ”eräs mustalaisyhdistys vaatii sen perusteella Saksassa korvauksia”! Novitsch ei kyennyt antamaan luvulle mitään dokumentaarista vahvistusta.
Müller esitti myös Arolsenissa toimivalle Kansainväliselle etsintäkeskukselle seuraavan kysymyksen:

Kuinka monta mustalaista Kansainvälisen etsintäkeskuksen tietojen mukaan kuoli kansallissosialistisen hallinnon julmuuksissa?

Tämä etsintäpalvelu, jolla varmasti olisi tietoa murhatuiksi väitetyistä 500 000 mustalaisesta, jos murhat todella olisivat tapahtuneet, totesi yksikantaan 7.7.1980:

Kansainvälisellä etsintäkeskuksella ei ole mitään dokumenttiaineistoa eikä mitään muutakaan tietoa, jonka nojalla voisimme vastata tiedusteluunne.

Kuuluisa Arolsenin etsintäpalvelu, jolla on hallussaan miljoonia dokumentteja eri keskitysleireistä ja muista laitoksista, ei tiedä mustalaisten tuhoamisesta yhtään mitään! Ei ole olemassa dokumentteja, jotka osoittaisivat mustalaisia tuhotun!

Otward Müller tiedusteli asiaa myös saksalaiselta Nykyhistorian Instituutilta (Institut für Zeitgeschichte in München). Sen edustaja Hellmuth Auerbach kuitenkin vain viittasi edellä mainittuun Kenrickin & Puxonin kirjaan sekä Christian Bernadacin kirjaan ”L’Holocauste oublie – Le massacre de tsiganes”, 1979, jossa uhrien määräksi arvioidaan 229 950.

Nykyhistorian Instituutti tiesi siis viimeistään vuonna 1980, ettei luvun 500 000 takana ole mitään dokumentaatiota. Kuitenkaan seuraavien 28 vuoden aikana se ei millään tavalla ole yrittänyt ilmoittaa uutistoimistoille, tiedotusvälineille, poliitikoille, Saksan hallitukselle, suurelle yleisölle tai kenellekään, että luku 500 000, jota murhattujen mustalaisten lukumääräksi esitetään, on kokonaan vailla dokumentaarista pohjaa!

Hollannin sota-arkisto ilmoitti Müllerille luvun 200 000 ja viittasi sekin Kenrickin & Puxonin kirjaan. 500 000 uhrista ei tiedetty Hollannissakaan mitään!

Tunnettu historioitsija ja Churchillin elämäkerran kirjoittaja Martin Gilbert pitää kirjassaan ”the Holocaust” (s. 824) lukua 500 000 suurena propagandistisena liioitteluna ja ihmettelee, että saksalaiset poliitikot jatkuvasti esittävät tällaista väärää tietoa.

Der Spiegel –lehti perustelee levittämäänsä 500 000:n lukua Tilman Zülchin toimittamalla kirjalla ”In Auschwitz vergast, bis heute verfolgt” (”Auschwitzissa kaasutettu, tähän päivään asti vainottu”), Reinbek, 1979. Sen sivulla 121 sanotaan:

Eurooppalaisten tsiganologien (mustalaistutkijoiden) arvioiden mukaan Kolmas valtakunta murhasi noin 500 000 tämän kansanryhmän miestä, naista ja lasta osana "lopullista ratkaisuaan", vaikka tämän kansanmurhan täyttä laajuutta ei ole vielä selvitetty.

Kuitenkaan näitä ”eurooppalaisia tsiganologeja” ei mainita! Lisäksi Zülchin kirjan nimi antaa lisäpontta holokaustiin uskoville ja tosiasioista tai logiikasta piittaamattomille tahoille: ensin kaasutetaan Auschwitzissa kuoliaaksi, sitten vielä vainotaan näihin päiviin asti!

Vuonna 1980 saksalaiset mustalaisyhdistykset julkaisivat Saksan Liittotasavallan hallitukselle osoitetun manifestin, jonka johdannossa sanotaan:

Ainakin puoli miljoonaa Euroopan mustalaista joutui Kolmannen valtakunnan rasistisen politiikan uhriksi – - Sen vuoksi katsomme, että Saksan Liittotasavallan tulisi toimia seuraavasti: 1. Saksan Liittotasavallan nimissä nykyisen hallituksen täytyy virallisesti myöntää Saksan Kolmannen valtakunnan suorittama Euroopan mustalaisten kansanmurha…

7.11.1985 liittokansleri Helmut Kohl lausui Saksan parlamentissa:

21.12.1982 Liittotasavallan hallitus teki seuraavan periaateratkaisun: mustalaiset kärsivät suurta epäoikeudenmukaisuutta kansallissosialistisen diktatuurin aikana. Heitä vainottiin rasistisista syistä ja monia murhattiin. Julmuudet on katsottava kansanmurhaksi. Noin 500 000 mustalaista kärsi väkivaltaisen kuoleman Hitlerin diktatuurin aikana – - näitä julmuuksia täytyy käsitellä kansanmurhana.

Vuonna 1982 Saksan Liittotasavallan hallitus siis jälleen kerran syytti Saksan kansaa kansanmurhasta. 11.2.1986 julkistamassaan avoimessa kirjeessä Otward Müller pyysi sitten liittokansleri Kohlia...

...esittämään ihmisille tieteellistä dokumentaatiota tai materiaalista todistusaineistoa, joka yksiselitteisesti ja kiistattomasti tukee väitettänne 500 000 mustalaisen kansanmurhasta – - Uskon, että olette yhtä mieltä kanssani siitä, että oikeusvaltiossa syyttäjällä on velvollisuus todistaa syytteensä. Puheessanne lausuitte myös: “Rotusyrjintää ei saa koskaan enää tapahtua Saksan maaperällä.” Niin kauan kuin ette esitä mitään pitävää todistusaineistoa vakaville syytöksillenne, nämä syytökset ovat Saksan kansan enemmistöön kohdistuvaa syrjintää. Olisin sen vuoksi hyvin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle, onko Saksan Liittotasavallan hallituksella esitettävänä sellaista tieteellistä dokumentaatiota.

Vuoteen 1999 mennessä (jolloin Müller tämän artikkelinsa saksaksi laati) Saksan hallitus ei ollut esittänyt mitään todistusaineistoa. Ilmestyi vain eräs Michael Zimmermannin essee oheisjulkaisuna Saksan hallituksen virallisessa lehdessä ”Das Parlament” huhtikuussa 1987. Esseen nimi oli ”Die Nationalsozialistische Vernichtungspolitik gegen Sinti und Roma” (”Kansallissosialistinen tuhoamispolitiikka mustalaisia kohtaan”), ja siinä käsiteltiin vain Saksan mustalaisia eikä se sisältänyt mitään todistusaineistoa luvulle 500 000. Erään luvun otsikko oli ”Avioliiton kieltäminen ja sterilisaatiot.”

Müller toteaa, ettei Saksan hallituksella ole aikeita todistaa, dokumentoida tai tarkistaa syytöksiään. Tämä käy hänen mukaansa ilmi Saksan liittopresidentti Roman Herzogin puheesta, jonka tämä piti 16.3.1997 Saksan mustalaisten dokumentaatio- ja kulttuurikeskuksen näyttelyn avajaisissa Heidelbergissä. Siinä Herzog totesi:

Näyttely, jonka tänään avaamme, kuvaa sitä, kuinka pitkäaikainen syrjintä kulminoitui vainoamiseen ja murhaamiseen. Lähes 500 000 murhattua uhria, joista yli 20 000 oli saksalaisia mustalaisia – se on jättimäistä barbariaa.

Presidentti Herzog siis väittää, että 20 000 Saksan mustalaista murhattiin. Toisaalta kirja Donald Kenrick, Grattan Puxon, Tilman Zülch: ”Die Zigeuner – verkannt – verachtet – verfolgt”, 1980, s. 37, ilmoittaa, että kansallissosialistien tullessa valtaan v. 1933 Saksan alueella asui n. 20 000 mustalaista. Aiemmin mainittu Zülchin v. 1979 toimittama kirja kertoo sivulla 33, että Saksassa oli v. 1979 50 000 Saksassa syntynyttä Sinti-mustalaista. Edelleen 27.9.1992 the New York Times totesi, että tuolloin (v. 1992) Saksassa oli 200 000 mustalaista.

Jos siis kaikki Saksassa olleet 20 000 mustalaista tapettiin, kuinka saksalaissyntyisiä mustalaisia on voinut olla v. 1979 50 000 ja v. 1992 200 000? Herzogin väite 20 000 murhatusta (tai vain ”steriloidusta”) Saksan mustalaisesta ei voi pitää paikkaansa.

Ennen sotaa v. 1939 niillä Euroopan alueilla, jotka myöhemmin olivat mukana sodassa, oli noin miljoona mustalaista (em. Kenrickin & Puxonin kirjan mukaan). Encyclopedia Americana 1940 (osa 13, s. 591) arvioi mustalaisten määräksi koko Euroopassa 750 000. Toisaalta the New York Times antaa (lähteenään ”Romanien kansainvälinen liitto”) v. 1992 mustalaisten määräksi samalla alueella v. 1992 10,8 miljoonaa! Esimerkiksi Saksassa oli v. 1939 20 000 mustalaista, v. 1992 200 000, Tsekkoslovakiassa vastaavasti 93 000 ja miljoona, Baltiassa 7000 ja 50 000, Ranskassa 40 000 ja puoli miljoonaa, Puolassa 50 000 ja 750 000 ja Neuvostoliitossa/Venäjällä 200 000 ja miljoona! Kuinka kukaan voi puhua ”kansanmurhasta”! Propagandahan väittää, että ne mustalaiset, joita ei murhattu, steriloitiin (ja siis lisääntyminen estettiin).

Presidentti Herzog totesi edellä mainitussa puheessaan v. 1997:

Hitler itse määräsi Himmlerin siirtämään poikkeuksetta kaikki mustalaiset tuhoamisleireihin. Sitten heidät murhattiin systemaattisesti, perhe perheeltä, jokainen pienestä lapsesta iäkkääseen isovanhempaan. Tämä tapahtui kaikkialla Saksan vaikutusalueella.

Siis: ”murhattiin systemaattisesti”, ”jokainen pienestä lapsesta iäkkääseen isovanhempaan”, ”kaikkialla Saksan vaikutusalueella.” Jos kaikki tuhottiin, kuinka he saattoivat noin valtavasti lisääntyä?

Mustalaistutkija tri Streck on todennut (Zeitschrift für Kulturaustausch 4/1981, s. 418):

Ei ole ollut mahdollista rekonstruoida mitään yhtenäistä suunnitelmaa ja toteutettua ohjelmaa mustalaisten kansanmurhan suorittamisesta.

Väitteellä, että saksalaiset olisivat murhanneet puoli miljoonaa mustalaista, ei ole olemassa mitään objektiivista, tieteellistä todistuspohjaa. 500 000 mustalaisen kansanmurhaa ei ole tapahtunut. Poliitikoilla ei ole oikeutta tehdä tietoisesti politiikkaa väärillä luvuilla, olivat kyseessä juutalaiset tai mustalaiset.

Muistokirja

Auschwitz-museo julkaisi v. 1993 kolmikielisen kirjan ”Memorial Book. The Gypsies at Auschwitz-Birkenau” (”Muistokirja. Mustalaiset Auschwitz-Birkenaussa”); kirjaa oli tekemässä myös Saksan mustalaisten dokumentaatio- ja kulttuurikeskus. Ilse Schirmer-Vowinckelin tästä kirjasta esittämä kirja-arvostelu, jonka otsikkona on ”Zum Schicksal der Zigeuner im Dritten Reich” (”Mustalaisten kohtalo Kolmannessa valtakunnassa”, VffG 4/1999; engl. the Revisionist 3/2004), sisältää myös varsinaista tutkimusta mustalaisten sodanaikaisesta kohtalosta, ja siksi on syytä käsitellä sitäkin tässä.

Schirmer-Vowinckel kertoo, että Saksan parlamentissa järjestettiin 16.12.1992 muistojuhla ”natsien murhaamien mustalaisten” muistoksi. Päivämäärä oli valittu sen mukaan, että silloin oli kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun Himmlerin on sanottu antaneen käskyn Euroopan mustalaisten kuljettamisesta Auschwitz-Birkenauhun, jossa 30 000:n heistä on sanottu kuolleen sodan loppuun mennessä. Tiedotusvälineet olivat mukana raportoimassa tätä tilaisuutta, ja ne kertoivat, kuinka edustaja Renate Schmidtille luovutettiin Auschwitz-Birkenaussa murhattujen 30 000 mustalaisen nimilista, siis yllä mainittu Muistokirja. Kuitenkin myöhemmin samana päivänä tiedotusvälineet kertoivat hämmästyneille kuulijoille, että ”natsien keskitysleireissä” oli murhattu 500 000 mustalaista!

Vuosia myöhemmin Ilse Schirmer-Vowinckel luuli saaneensa selvyyden tähän huomattavaan lukujen ristiriitaan, kun BBC raportoi Nürnbergin oikeudenkäynnistä, jossa ”pääsotarikollisia” BBC:n mukaan syytettiin 12 miljoonan juutalaisen ja 500 000 mustalaisen murhaamisesta. Radio ja televisio Luxemburg toisti lähetyksen 18.1.1998.

Hän ryhtyi tutkimaan Nürnbergin oikeudenkäynnin pöytäkirjoja ja löysi mustalaisten tuhoamista koskevan kohdan syytekohdasta kolme, ryhmästä A, jossa kuvataan useita murhaamistapoja, mutta lukumäärää 500 000 ei mainita missään!

Entä luku 30 000, Auschwitzin mustalaisuhrien väitetty lukumäärä? Löytyykö sille dokumentaarista vahvistusta? Luku esiintyy siis Muistokirjassa, joka kuitenkin sisältää vain noin 21 000 nimeä! Schirmer-Vowinckel toteaa kuitenkin R. Rosen ja W. Weissin kirjan tietojen perusteella, että varsinaisten keskitysleirien ulkopuolella oli useita mustalaisten kokoamisleirejä, joissa heidät rekisteröitiin ja joista heidät sitten kuljetettiin eteenpäin (Romani Rose & Walter Weiss: ”Sinti und Roma im Dritten Reich. Das Programm zur Vernichtung durch Arbeit” [”Mustalaiset Kolmannessa valtakunnassa. Työllä tuhoamisen ohjelma”], 1991).

Rose & Weiss esittävät luvun 500 000 kerran kirjansa alussa (s. 7), mutta eivät enää sen jälkeen. Luku 30 000 esiintyy sivulla 19 neutraalissa yhteydessä, kun tekijät kertovat Heydrichin johdolla 30.1.1940 pidetystä konferenssista. Siellä heidän mukaansa päätettiin eräiden juutalaiskuljetusten ohella myös 30 000 mustalaisen kuljettamisesta Saksasta ja Itävallasta Kenraalikuvernementtiin. He mainitsevat lähteekseen Saksan valtionarkiston, mutta eivät anna tarkempia tietoja dokumenteistaan.

Ilse Schirmer-Vowinckel esittelee sitten uutistoimistojen raportteja tuosta parlamentin muistotilaisuudesta. Kaikissa raporteissa mainitaan 500 000 murhattua mustalaista. DPA (Deutsche Presse-Agentur) kertoo lisäksi, että Muistokirjassa on 10 849 mustalaisnaisen ja 10 094 mustalaismiehen nimet, joiden väitetään tulleen murhatuiksi Auschwitz-Birkenaussa. EPD (Evangelischer Presse-Dienst) mainitsee, että Muistokirjan mukaan puolalaiset vangit olisivat varastaneet ja piilottaneet alkuperäisen nimilistan v. 1944.

Sitten itse Muistokirjaan. Sen ensimmäinen osa käsittelee Auschwitz-Birkenaun mustalaisleirin historiaa ja mustalaisnaisten leiriä. Toinen osa käsittelee mustalaismiesten leiriä. Kirjassa luetellaan nimet ja syntymäpaikat ja esitetään leirillä olleiden kertomuksia, kalenteri vainoista ja dokumentteja.

Muistokirjan kirjoittajien mukaan eräs puolalainen pappi ja kaksi mustalaisleirin vankia olisivat varastaneet nimilistat sodan loppupuolella, käärineet ne vaatteisiin, tunkeneet sankoon ja haudanneet maahan kahden parakin väliin heinäkuussa 1944; vuonna 1949 ne olisi jälleen kaivettu ylös. Piilottajiksi mainitaan Ireneusz Pietrzyk, vanki nro 1701, ja Josef Penuzilka. Jälkimmäinen oli kuitenkin kuollut jo heinäkuussa 1943.

Ilse Schirmer-Vowinckelin mukaan asia on todennäköisesti niin, että listat todella sisältävät entisten Auschwitz-Birkenaun mustalaisvankien nimet, niiden, jotka kuolivat, sekä niiden, jotka eivät kuolleet, mutta nimiä ei saatu mistään haudatusta sangosta. Todennäköisesti nimet on koottu edellä mainittujen kokoamisleirien rekisteröintilistoista (kokoaminen oli suoritettu jo ennen kuin Neuvostoliitosta saatiin tutkijoiden käyttöön 46 Auschwitzin kuolleiden kirjaa).

Himmlerin käsky 16.12.1942

Lopuksi Schirmer-Vowinckel käsittelee Himmlerin 16.12.1942 antamaksi väitettyä käskyä, jossa hän olisi antanut määräyksen mustalaisten tuhoamisesta. Sellaista käskyä hän ei onnistunut löytämään. Hän tiedusteli asiaa Saksan mustalaisten dokumentaatio- ja kulttuurikeskukselta, Münchenin Nykyhistorian Instituutilta ja Saksan Valtionarkistolta, eikä missään ollut sellaista Himmlerin käskyä!

Hän sai kuitenkin käsiinsä kopion eräästä viisisivuisesta pikakirjeestä. Siitä käy ilmi, että Himmler todella antoi 16.12.1942 käskyn mutta ei tuhoamiskäskyä! Kyseisen kopion hänelle toimitti Nykyhistorian Instituutti, ja pikakirjeen oli lähettänyt Saksan valtakunnan keskusturvallisuusvirasto 29.1.1943. Kirjeen otsikkona oli ”Sekarotuisten mustalaisten, Roma-mustalaisten ja Balkanin mustalaisten toimittaminen yhteen keskitysleiriin.” Ensimmäinen virke kuuluu:

Reichsführer SS:n (Himmlerin) 16.12.1942 antaman käskyn mukaisesti – käsky Nr. I 2652/42 ad./RF/V – sekarotuisia mustalaisia (Zigeunermischlinge), Roma-mustalaisia ja Balkanilta lähtöisin olevia ei-saksalaisia mustalaisheimoja on koottava tiettyjen kriteerien mukaan ja lähiviikkoina kuljetettava yhteen keskitysleiriin: Auschwitzin keskitysleiriin (mustalaisleiriin).

Ei minkäänlaista mainintaa, että Himmler olisi käskenyt tuhota mustalaiset! Pikakirjeen jatkosta käy lisäksi ilmi, että Himmler määräsi lukuisat mustalaiset (kymmenen eri ryhmää!) suljettaviksi pois tahdonvastaisesta kuljetuksesta: puhdasveriset Sinti- ja Lalleri-mustalaiset, sekarotuiset mustalaiset, jotka mustalaisten mielestä olivat hyviä sekarotuisia, mustalaisten näköiset henkilöt, jotka olivat laillisessa avioliitossa saksalaisveristen kanssa, mustalaisten näköiset henkilöt, jotka elivät sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla ja jotka olivat säännöllisessä työssä ja joilla oli vakituinen asunto jo ennen mustalaisten yleistä internointia, mustalaisten näköiset henkilöt, jotka palvelivat armeijassa tai jotka nykyisessä sodassa olivat vammautuneet tai tulleet vapautetuiksi sotapalveluksesta kunniamerkin saaneina, mustalaisten näköiset henkilöt, jotka voivat todistaa, että heillä oli jonkin toisen maan kansalaisuus, ja joitakin muitakin mustalaisten tai mustalaisten näköisten henkilöiden ryhmiä.

Himmler siis määräsi, että kaikki yllä mainitut henkilöt tulee sulkea pois tahdonvastaisesta kuljetuksesta Auschwitzin keskitysleiriin. Lopussa on kuitenkin huomautus, että tätä poikkeuksellista kohtelua ei suoda niille mustalaisille tai mustalaisten näköisille henkilöille, joita on toistuvasti rangaistu rikoksista.

Pikakirjeen kohdassa III mainitaan myös, että puhdasverisiä Sinti- ja Lalleri-mustalaisia ja niitä sekarotuisia mustalaisia lukuun ottamatta, jotka mustalaisten mielestä ovat hyviä sekarotuisia, niitä mustalaisia, jotka säästetään Auschwitz-passitukselta, pyydetään vapaaehtoisesti hyväksymään sterilisaatio, myös heidän lastensa osalta.

Entä jos he eivät suostuneet steriloitaviksi? Siinä tapauksessa ”asiasta päättää perusteluiden esittämisen jälkeen valtion rikospoliisin virasto.”

Tuhottiinko Birkenaussa 2897 mustalaista 2.8.1944?

Kirjoituksessaan ”the ’Gassing’ of Gypsies in Auschwitz on August 2, 1944” (the Revisionist 3/2003, saksaksi VffG 1/2003) Carlo Mattogno käsittelee virallista historiankirjoitusta edustavan juutalaisen kommunistin Danuta Czechin väitettä, että Birkenaussa olisi kaasutettu 2897 mustalaista 2.8.1944.

Mustalaiset majoitettiin yleensä Auschwitz-Birkenaussa ns. mustalaisleiriin, jossa he elivät perheittäin ja jossa oli miehiä ja naisia (tässä sana ”leiri” tarkoittaa Birkenaun kokonaisleirin yhtä alaleiriä, parakkirivistöä; Birkenaussa oli siis useita ”leirejä”). Mustalaisleirin varsinainen nimi oli leiri BIIe.

Danuta Czech kirjoittaa, että 30.7.1944 leirissä BIIe (siis mustalaisleirissä) oli 1518 internoitua. 1.8.1944 lukumäärä nousi 2815:een. Hänen mukaansa tämä lukumäärä on ”todennäköisesti naisten ja miesten yhteismäärä.” 2.8.1944 lukumäärä nousi jälleen 2885:een, mutta mustalaisten kokonaismäärä Birkenaussa oli hänen mukaansa kuitenkin 2898 (”todennäköisesti naisia ja miehiä”), kun mukaan otetaan leirien BIIa, BIId ja BIIf mustalaiset (D. Czech: Kalendarium der Ereignisse in Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau 1939 – 1945, 1989, s. 837 s.).

Sitten hän toteaa, että juna vei Auschwitz-Birkenausta 2.8.1944 1408 mustalaista (918 miestä ja 490 naista) Buchenwaldin keskitysleiriin. Nämä 1408 mustalaista pysyivät kuitenkin kirjattuina Birkenaun työvoimalistoille vielä 3.8. ja 4.8., koska eivät olleet vielä saapuneet perille Buchenwaldiin. Perille saavuttuaan heidät poistettaisiin Auschwitz-Birkenaun listoilta.

Saman päivän iltana (2.8.1944) hänen mukaansa 2897 mustalaista kuljetettiin kaasukammioihin tuhottaviksi.

Mattogno toteaa, että tässä on ristiriita. Jos leirissä oli 2898 mustalaista ja heistä 1408 kuljetettiin muualle, ei ole voitu ”kaasuttaa” 2897 mustalaista! Heitä olisi ollut jäljellä enää 1490 (2898 miinus 1408).

Artikkelissaan Mattogno sitten korjaa Danuta Czechin virheellisen esityksen muutenkin dokumenttien avulla. Czech käytti apunaan miesten leirin työvoimalistoja (Berichten über den Arbeitseinsatz). Lisäksi kaikki mustalaisnaiset (490) oli kuljetettu leiristä pois edellä mainitussa kuljetuksessa. Ennen kuljetusta (30.7.1944) mustalaisleirissä oli siis 1518 henkilöä. Päivän 31.7.1944 tietoja ei ole säilynyt, mutta 1.8.1944 lukumäärä oli 2815 ja 2.8.1944 2885 (ja siis koko Birkenaun leirissä 2898). Noissa luvuissa 2815 ja 2885 on mukana vielä pois kuljetettujen lukumäärä (1408).

3.8.1944 listoissa ei enää esiinny luokkaa ”Mustalaisleirin vahvuus”, ja pois kuljetetut 1408 mustalaista ovat leirin BIIe kohdalla otsikon ”Überstellung Zig” (”Siirretyt mustalaiset”) alla. Jos leirin BIIe listoilla oli 2.8.1944 2885 henkilöä ja näistä pois jo siirrettyjä oli 1408, missä ovat loput 1477? Eihän 3.8.1944 ole edes olemassa enää luokkaa ”Mustalaisleirin vahvuus.”

Mattogno toteaa ensin, että tuohon aikaan Birkenaun miesten leiriin kuuluivat leirit BIa, BIIa, BIId, BIIf ja BIIg. Näillä nimillä ne esiintyvät myös työvoimalistoissa. Leirissä BIIe (mustalaisleirissä) oli miehiä ja naisia, ja siksi tuo leiri ei koskaan ennen päivämäärää 3.8.1944 esiintynyt nimellä ”BIIe” työvoimalistoissa. Mustalaisleirin miehet kulkivat työvoimalistoissa otsakkeen ”Mustalaisleirin vahvuus” alla.

Ja keitä olivat ne 1297 internoitua, jotka nostivat mustalaisleirin väestön määrän 1518:sta (30.7.1944) 2815:een (1.8.1944)? Olivatko he mustalaisia, kuten Danuta Czech olettaa? Mutta kun Czech seuraa miesten leirin työvoimalistoja, kuinka naiset rekisteröitäisiin miehiin? Mustalaisethan kulkivat perheittäin.

Gerald Reitlinger on osoittanut, että leirin BIIe mustalaisnaiset kuljetettiin 1.8.1944 Ravensbrückin keskitysleiriin (G. Reitlinger: Die Endlösung, 1992, s. 510). Mustalaisnaisia ei siis siirretty Buchenwaldiin, kuten Danuta Czech esittää, eikä kuljetus ollut 2.8. vaan jo 1.8. Sen sijaan mustalaismiehet (918 miestä) kuljetettiin Buchenwaldiin.

Keitä nuo 1297 olivat, elleivät he olleet mustalaisia? Dokumenttien avulla Mattogno osoittaa, että he olivat Radomista 30.7.1944 Birkenauhun tulleita juutalaisia (eivät mustalaisia)! Tuossa juutalaiskuljetuksessa oli 1298 juutalaista (yksi on ehkä siirretty tai on tapahtunut kuolemantapaus, koska henkilömäärissä on yhden heitto).

1.8.1944 mustalaisleirissä oli siis 1517 mustalaista ja 1298 juutalaista, yhteensä 2815 henkilöä. Kun näistä samana päivänä siirrettiin muualle 1408 mustalaista, leirissä oli tosiasiallisesti 109 mustalaista ja 1298 juutalaista, yhteensä 1407 henkilöä. 2.8.1944 lukumäärä nousi 70 henkilöllä 2885:een (tosiasiallinen määrä vastaavasti 1478:aan).

Leireissä BIIa, BIId ja BIIf oli 1 + 5 + 7 = 13 mustalaista, ja 3.8. listattiin enää leiriin BIIf yksi mustalainen. Muut 12 siirrettiin leiriin BIIe. 3.8. katoaa, kuten edellä todettiin, myös kokonaan luokka ”Mustalaisleirin vahvuus” työvoimalistoista ja tilalle tulee normaali ”BIIe”. Tällä työvoimalistalla on 547 Radomista tullutta juutalaista em. kuljetuksesta. Lisäksi yleisesti todetaan leirissä BIIe olevan tulokaranteenissa (uusia tulokkaita) 1415 internoitua, jotka eivät olleet tulleet leirin ulkopuolelta eivätkä karanteenileiristä BIIa, joten he olivat jo valmiiksi leirissä BIIe. Vielä leirissä BIIe mainitaan olevan 72 ”työhön otettua” (”Beschäftigte”).

3.8.1944 leirissä BIIe oli siis muodollisesti 1415 (sis. nuo 12 muista alaleireistä tulleet) + 1408 (jo muualle siirretyt) +72 (työhön otetut) = 2895 internoitua. Tosiasiallinen määrä oli niin ollen 1487.

Birkenaussa ei ”kaasutettu” 2897 mustalaista 2.8.1944. Edellisenä päivänä, 1.8.1944, Birkenaun mustalaisleiristä kuljetettiin muihin leireihin 1408 mustalaista ja vain muutama jäi jäljelle. Tilalle tuli 1298 juutalaista Radomista, ja 3.8.1944 leirin vahvuus oli normaali 1487.

Auschwitzin ”kuolinkirjojen” mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä 11 843 mustalaista, useimmat kulkutauteihin, mutta kuolinsyitä olivat myös muut sairaudet, nälkä ja vanhuus (Rudolf: Dissecting the Holocaust, s. 292).

Koska OPH:n kirja puhuu mustalaislapsille tehdyistä ”pahamaineisista lääketieteellisistä kokeista”, joilla yleensä tarkoitetaan lääkäri Mengelen tutkimuksia, on syytä esittää seuraava selvennys:

Tri Mengele

Tri Josef Mengele oli Auschwitzin keskitysleirin ylilääkäri, jonka on väitetty tehneen leirin asukkaille julmia lääketieteellisiä kokeita ja osallistuneen satojen tuhansien ihmisten murhaamiseen kaasukammioissa. Tri Mengele itse kuitenkin vakuutti olevansa täysin syytön. Lähteet kertovat tri Mengelestä seuraavaa:

A. Gerd Honsikin kirja: ”Fiend and Felon”. Honsik kertoo tri Mengelestä, että sodan jälkeen tämä palasi normaalisti saksalaiseen kotikaupunkiinsa Günzburgiin, missä hän eli kunnioitettuna kansalaisena kuten ennen sotaakin. Vasta vuonna 1951 juutalaiset ”natsien metsästäjä” Wiesenthalin johdolla alkoivat syytöksillään käydä tri Mengelen kimppuun, siis kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen! Jos hänen kiinniottamistaan ei pidetty tuon tärkeämpänä, häntä ei pidetty minään suurena rikollisena.

Tri Mengele kuitenkin oli avaintodistaja: hän oli paras todistaja Auschwitzin oloista ja kaasukammioiden olemattomuudesta, ja siksi hänet päätettiin vaientaa.

Jo ennen Wiesenthalin aktivoitumista Ella Lingens, tulevan Wiesenthalin sihteerin äiti, kirjoitti kirjan ”Prisons of Fear”, jossa syytöksiä alettiin vyöryttää. Sen jälkeen syytökset alkoivat paisua, ja viimein syntyi vaino tri Mengeleä kohtaan ja hänen oli pakko paeta odotettavissa olevaa näytösoikeudenkäyntiä Etelä-Amerikkaan, jossa hän toimi lääkärinä Buenos Airesissa. Taloutensa vuoksi hänen ei olisi tarvinnut tehdä tätä, sillä Mengelen perhe omisti maailmanlaajan yrityksen ”Karl Mengele and Sons”.

Wiesenthal kuvasi tri Mengeleä murhaajaksi, vaikka tri Mengele kuitenkin oli aina valmis auttamaan ja hänellä siksi oli paljon ystäviä ja luotettuja. Jopa Günzburgin pormestari tri Seitz asettui tri Mengelen puolelle, samoin koko Günzburgin väestö, kun tri Mengeleä vastaan alettiin nostaa syytöksiä. Kun Mengelen isä kuoli, Mengele tuli vapaasti hautajaisiin eikä yksikään kaupunkilainen paljastanut häntä.

Vuonna 1985 saatiin osoitettua, että tri Mengele oli kuollut v. 1979 uimaretkellä Sao Paulon lähellä. Kuoleman yksityiskohtia ei kuitenkaan tunneta.

Toinen Auschwitzin lääkäri, tri Münch, joka vapautettiin v. 1947 Krakovassa humaanin toimintansa vuoksi, puolusti tri Mengeleä ja tämän perhettä vainojen aikana.

Honsikin mukaan tri Mengeleä on pidettävä syyttömänä.

B. Carlo Mattognon artikkeli ”Dr. Mengele und die Zwillinge von Auschwitz” (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung [VffG] 1/2005). Artikkelissaan Mattogno kertoo Auschwitz-museon tutkija Helena Kubican kirjasta ”Dr. Mengele und seine Verbrechen im Konzentrationslager Auschwitz-Birkenau”, jossa Kubica kertoo tri Mengelen perustaneen Birkenaun mustalaisleirin alueelle lastentarhan ja esikoulun pääosin mustalaiskaksosille, joilla oli oma parakki. Tri Mengelehän oli tämän alueen lääkäri. Toisessa parakissa oli muita lapsia, jotka eivät olleet mukana tri Mengelen tutkimuksissa.

Tässä lastentarhassa lapsilla oli Kubican mukaan hyvät oltavat: lapset saivat maitoa, voita, vaaleaa leipää, jopa marmeladia ja suklaata. Takapihalla oli leikkikenttä karuselleineen ja muine leikkipaikkoineen.

Kubicalla ei ole muita todisteita tarjottavana tri Mengelen ”rikollisuudesta” kuin erään 12-vuotiaana kuolleen pää, jonka tri Mengele lähetti formaliinissa SS-Akatemiaan Graziin tarkempiin tutkimuksiin.

Kesällä 1943 mustalaisalueella riehui vesikuolio-epidemia (noma faciei, cancrum oris), joka tappaa 70-90% uhreistaan. Tämä tauti esiintyy varsinaisesti eteläisen Saharan alueella Afrikassa (kuolionomainen tauti, jossa poskista ja leuasta suorastaan tippuu kudos pois).

Tri Mengele siis lähetti ko. pään ja muita näytteitä tämän taudin uhreista tarkempiin tutkimuksiin oikean hoidon löytämiseksi. Kubican tekstistä käy ilmi, että ko. 12-vuotias oli kuollut tähän tautiin eikä tri Mengelen ”rikoksen” uhrina. Tämä on ainoa todiste tri Mengelen ”rikoksista” koko Auschwitz-museossa! Ei ole muuta. Ja tämäkin todiste todistaa vain, että lääkärit toivoivat löytävänsä oikean hoidon, että potilaat saadaan parannettua.

Tri Mengele tutki erityisesti kaksoissynnytyksiä ja synnynnäisiä anomalioita (epämuodostumia) laboratoriossaan. Tästä on olemassa paljon dokumentteja, eikä mikään niissä viittaa rikoksiin. Tutkimukset olivat antropometrisiä (tutkittiin elinten/raajojen mittoja), morfologisia, psykiatrisia ja röntgenologisia (Kubicin kirja s. 390). Aineisto koostui valokuvista, piirroksista, kuvauksista ja analyysituloksista, ja kaikki tallennettiin mappeihin.

Tuhohuhut ovat Mattognon mukaan peräisin ”suurvalehtelija” Miklos Nyiszliltä, joka on kirjoittanut Auschwitz-aiheisen kirjan ja joka oli sekä juutalainen että kommunisti. Nyiszli väittää olleensa lääkärinä tri Mengelen apulaisena Auschwitzissa, ja hän on kuvaillut tri Mengelen ”hirmutöitä”. Näistä ”hirmutöistä” ei ole koskaan ollut mitään todisteita, ja kaikki kertomukset ovat perustuneet tämän juutalaisen valehtelijan tarinoihin.

Nyiszlin valheita: Nyiszlin mukaan Birkenaun Kremoissa II-V oli kussakin 15 tuhkauskammiota, yht. 60, vaikka Kremoissa IV ja V oli 8 kammiota (yhteensä siis 46). Hissejä hän väitti niissä olleen neljä, kun todellisuudessa oli yksi. Kremojen kapasiteetti oli hänen mukaansa 20 000/päivä. Koska hän kuitenkin ilmoittaa ruumiiden polttoajaksi 20 min. (mikä on epärealistisen lyhyt aika), kapasiteetti oli tällöinkin maksimissaan vain 3 x 60 x 24 = 4320/pv (ei 20 000). Vielä Nyiszli väittää Kremojen toimineen jo v. 1940, vaikka ne valmistuivat vasta v. 1943. Birkenaun Kreman II ”kaasukammion” (todellisuudessa ruumishuone nro 1) pituudeksi hän ilmoittaa 200 metriä, vaikka todellinen pituus on 49,5 metriä.

Kaikki tri Mengelen väitetyt ”rikokset” pohjautuvat Mattognon mukaan tämän valehtelijan kertomuksille. Tri Mengelen ”rikoksista” ei ole olemassa minkäänlaista dokumenttia.

Tri Mengele lopetti työnsä Auschwitzissa 17.1.1945, mutta miksi hän (kysyy Mattogno) jätti jäljelle todistajat: työtoverit Berthold Epstein, Rudolf Weiskopf, Martyna Puzina ja Dina Gottliebova (jälkimmäiset kaksi leirin asukkeja), jos hän oli syyllistynyt rikoksiin?

Mattogno kertoo, että v. 1984 tri Mengelen ”uhreja” oli jäljellä niin paljon, että he perustivat yhdistyksen ”Children of Auschwitz Nazi Deadly Lab Experiment Survivors” (CANDLES), n. 400 jäsentä. Kubica on esittänyt 320 nimen listan. Lisäksi on venäläisten lista ”vapautuksen” hetkellä leirissä olleista. Näistä Mattogno on laskenut 543 kaksosen listan, jotka ovat olleet elossa Auschwitzista tri Mengelen käsistä. Miksi tri Mengele jätti nämäkin todistajiksi, jos hän oli syyllistynyt rikoksiin? Kubica kirjaa vain kolmen kaksosen kohdalle merkinnän, että kuolema tapahtunut tri Mengelen tutkimuksissa, mutta Kubica ei – merkillistä kyllä – esitä mitään todisteita.

C. Charles Provanin artikkeli ”New light on Dr. Miklos Nyiszli and his Auschwitz Book” (Journal of Historical Review [JHR] 1/2001). Provankin kertoo lukuisista Nyiszlin valheista, ja sitten hän kertoo, mikä sai hänet ymmärtämään Nyiszlin tapauksen: Budapestiläinen lehti “Vilag”, jossa Nyiszlin kirjasta julkaistiin otteita, ilmoittaa 30.9.1947, että Nyiszlin kirja on novelli, romaani! Sen ei ole tarkoituskaan puhua totta! Tämä selittää kaikki erheet ja syytökset tri Mengeleä kohtaan: ne ovat kaikki keksittyjä. Sekä Paul Rassinier että Carlo Mattogno olivat jo osoittaneet kirjan täydeksi huuhaaksi.

D. Germar Rudolfin kirja ”Lectures on the Holocaust”, s. 351-352. Rudolf kertoo, että “natsien metsästäjä” Efraim Zuroff (Israelista) joutuu kirjassaan “Occupation Nazi-Hunter” toteamaan, että vaikka Auschwitzin eloonjääneiltä heti sodan jälkeen kyseltiin asioista, kukaan ei kuvannut tri Mengeleä rikolliseksi tai murhaajaksi! Zuroff toteaa, että v. 1947 tri Mengeleä ei pidetty suurena rikollisena, jonka pidättäminen olisi jotenkin tähdellistä. Toki, jos tri Mengele olisi osallistunut murhiin, tuolloin asia olisi hyvin muistettu.

E. Carlo Mattognon kirja ”The Bunkers of Auschwitz”, s. 79. Näytteenä “silminnäkijätodistusten” laadusta Mattogno esittää seuraavan esimerkin: Szlama Dragon väittää, että tri Mengele otti heidän kuljetuksensa (2500 henkilöä) vastaan, kun he saapuivat Birkenauhun 7.12.1942. Samoin tri Mengele hänen mukaansa tällöin olisi määrännyt kaasutukset. Kuitenkin tri Mengele tuli Auschwitz-Birkenauhun vasta 30.5.1943 eikä luonnollisesti voinut olla paikalla.

F. Mark Weberin artikkeli ”Lessons of the Mengele Affair” (JHR 3/1985). Weber kertoo, että mustamaalauskampanja tri Mengeleä vastaan oli huipussaan v. 1985, vaikka hänen oli osoitettu kuolleen v. 1979.

Weberin mukaan tri Mengele todella ”valikoi” ihmisiä Auschwitzissa kuten muutkin lääkärit. Tarkoitus oli erottaa tulokkaista työkykyiset. Birkenaun työkyvyttömien määräksi on arvioitu kaiken kaikkiaan n. 400 000, ja tämä on muutettu tri Mengelen ”uhrien” lukumääräksi!

Työkyvyttömät olivat kuitenkin kaikki leirissä (heitä ei tapettu), heitä oli jopa enemmistö.

Weberin mukaan lukuisat juutalaiset säilyivät hengissä, kun he saivat tri Mengelen hoitoa Auschwitzin sairaalassa. Yksi esimerkki on Anne Frankin isä Otto Frank.

Time-lehdessä 9.7.1985 historioitsija Jeffrey Hart sanoi pitävänsä Mengele-juttuja epäuskottavana mytologiana.

The New York Times julkaisi 21.7.1985 prof. Liftonin artikkelin, jonka mukaan Mengele oli nuorena suosittu, älykäs ja vakava. Sotapalveluksessaan itärintamalla hän osoittautui rohkeaksi ja tunnolliseksi, ja hän sai 5 kunniamerkkiä. Auschwitzissa hän oli johtava lääkäri, alaisinaan monta juutalaista lääkäriä. Liftonin mukaan Auschwitz-oikeudenkäynnin (1963-65) ”silminnäkijätodistukset” ovat täynnä virheitä, esim. työkykyisiä ei seulonut työkyvyttömistä yksin tri Mengele vaan kaikki lääkärit. Myös tri Mengelen ulkonäön ”silminnäkijät” kuvasivat väärin.

Weber tuo esiin kuvauksen, jonka Auschwitzin terveysvirasto antaa tri Mengelestä 19.8.1944 esittämässään arviossa ”Evaluation of SS Captain Dr. Josef Mengele” (arvio SS-kapteeni tri Mengelestä). Teksti kuuluu:

Tri Mengele on avoin, rehellinen ja luja luonne. Hän on täysin luotettava, suoraselkäinen ja vilpitön. Hänessä ei näy mitään luonteen heikkouksia, pahoja taipumuksia tai himoja. Hänen emotionaalinen ja fyysinen laatunsa on esimerkillinen. Palvellessaan Auschwitzin keskitysleirissä hän käyttää käytännössä hankkimaansa ja teoreettista tietämystään taistellessaan vaikeita epidemioita vastaan. Viisaasti ja energisesti, usein sangen vaikeissa oloissa, hän on täyttänyt jokaisen tehtävänsä esimiestensä suureksi tyydytykseksi. Hän on osoittanut kykenevänsä hallitsemaan kaikki tilanteet. Lisäksi hän sinä vähäisenä vapaa-aikana, joka hänellä on ollut käytettävissään, on opiskellut lisää antropologiaa. Hänen tahdikas ja vaatimaton käytöksensä on sellainen, joka on ominaista hyvälle sotilaalle. Käytöksensä vuoksi hän on erityisen suosittu tovereidensa keskuudessa. Hän kohtelee alaisiaan tiukan oikeudenmukaisesti ja tarvittavalla vakavuudella, mutta silti hänestä pidetään ja häntä ihaillaan poikkeuksellisen paljon. Tri Mengelen käytös, ansioluettelo ja suhtautuminen työhönsä todistaa lujaa ja kypsää elämänkatsomusta. Hän on katolinen. Hänen puhetapansa on spontaani, vapaa, vakuuttava ja elävä – Mengele on vähentänyt pilkkukuumetta toimiessaan tunnollisesti Auschwitzin lääkärinä.

Lopuksi terveysvirasto suosittaa ylennystä.

Weber kertoo, että paettuaan Etelä-Amerikkaan tri Mengele eli n. 10 vuotta Argentiinassa ja Paraguayssa omalla nimellään. Pojalleen hän kirjoitti (Time 1.7.1985):

Minulla ei ole vähäisintäkään syytä katua tai pyytää anteeksi mitään päätöstäni tai tekoani.

Tri Mengele puhui joskus menneisyydestään aviopari Stammerille, joiden luona (maatilalla) hän asui 13 vuotta Sao Paulossa. Tri Mengele sanoi heidän mukaansa mm., että juutalaiset olivat ulkomainen (vieras) ryhmä, joka taisteli Saksaa vastaan, ja siksi Saksa halusi juutalaiset pois maasta. Edelleen tri Mengele sanoi, ettei hän ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen, päinvastoin, hän oli joutunut suuren epäoikeudenmukaisuuden uhriksi (the New York Times 14.6.1985). Elämänsä loppuvuosina tri Mengele eli Brasiliassa itävaltalaisten Bossertien luona, ja haastattelussa Bossertit ilmaisivat suurta ihailua ja kiintymystä vaatimatonta vierastaan kohtaan.

Tri Mengelen ja hänen perheensä ystävä Saksassa, Hans Sedlmeier, sanoi haastattelijalle:

Voisin kertoa, mitä Mengele teki, mitä hän teki Auschwitzissa, mitä hän teki Auschwitzin jälkeen, mutta te ette uskoisi minua. Sanomalehdet eivät julkaise totuutta, koska se ei ole juutalaisten etujen mukaista – - Kieltäydyn puhumasta Mengelestä (the New York Times 13.6.1985).

Luku 15. Mustalaisnyrkkeilijä Trollmann

OPH:n kirja kuvaa sivulla 27, kuinka mustalaisnyrkkeilijä Johann Trollmannin ura takkuilee kansallissosialistisessa Saksassa rotusyistä, ja toteaa lopuksi:

Myöhemmin kaksi hänen veljeään joutuu keskitysleirille ja 1939 Trollmann itse kutsutaan armeijaan ja hän taistelee sitten jalkaväessä Venäjällä. Lomalla 1942 Gestapo pidättää ja lähettää hänet Neuengammen keskitysleirille. Siellä hän joutuu kaikkein raskaimpiin töihin. Juhlissaan suurikasvuiset SS-miehet huvittelevat ”saksanmestari”-leikillään. He nyrkkeilevät nälkää näkevää 35-vuotiasta vastaan. Helmikuun 9. päivänä 1943 SS väsyy leikkiin ja Johann Trollmann ammutaan kuoliaaksi Neuengammessa.”

Opetushallituksen ei pitäisi olla niin varma asiasta.

Normaali henkilö ”haistaa” kyllä, että kyseessä on valhepropaganda. Jos SS-miehet olisivat toimineet tällä tavalla, SS olisi itse tuominnut ja teloittanut heidät. Oli kiellettyä kajota vankeihin!

Ennen joulukuuta 1938 ”mustalaiskysymys” tarkoitti ”epäsosiaalisia ja työtä vieroksuvia” mustalaisia. Kun Himmler 8.12.1938 antoi ns. mustalaiskiertokirjeellä uusia määräyksiä mustalaisongelmasta, siitä tuli ”rotukysymys”.

Trollmannilla ei ollut vakituista työpaikkaa, ja siksi hän vuonna 1938 oli muutaman kuukauden Hannover-Ahlemin työleirissä (Roger Repplinger: Leg dich, Zigeuner, s. 233). Marraskuussa 1939 Trollmann sai palvelukseenastumismääräyksen, ja hän taisteli ensin Saksan armeijan 31. jalkaväkidivisioonassa ja toukokuusta 1941 alkaen 12. jalkaväkirykmentissä. Hän haavoittui Neuvostoliitossa (Sobolevissa).

Tällä välin mustalaisista oli annettu lisää määräyksiä: Lokakuussa 1939 annetun määräyksen mukaan kaikki mustalaiset on rekisteröitävä ja laskettava. Asuinpaikkakunnalta ei saanut poistua. Himmler määräsi huhtikuussa 1940 2500 Saksan mustalaista siirrettäviksi Kenraalikuvernementin (Saksan miehittämän Puolan alueen) ghettoihin tai Auschwitzin leiriin. Keväästä 1941 lähtien tapahtui yhä enenevässä määrin mustalaisten siirtämisiä keskitys- ja työleireihin.

Trollmann oli myös vapautettu armeijan palveluksesta, koska mustalaisten ei rotupoliittisista syistä katsottu enää olevan sopivia armeijapalvelukseen (määräykset 21.2.1941 ja 10.6.1942).

Niinpä Trollmann kesäkuussa 1942 siirrettiin Hannoverin ”mustalaiskeskukseen” (keskus oli rikospoliisin ylläpitämä). Sieltä hänet siirrettiin lokakuussa 1942 Neuengammen työleiriin (Repplinger, s. 252-253). Työleiriin siirtämisen syynä oli siis yleinen mustalaispolitiikka.

Neuengammessa Trollmann sijoitettiin ensin Dove-Elbe-kommandoon, jonka työkohteena oli tuon Elben sivujoen säännöstelytyöt; jokea pitkin kuljetettiin klinkkereitä (poltettuja tiiliä) Hampuriin. Jossain vaiheessa Trollmann nähtävästi sairastui punatautiin, sillä Repplinger (s. 276) kertoo hänen kärsineen veriripulista.

Kun leirin SS-miehet sitten tunnistavat Trollmannin entiseksi huippunyrkkeilijäksi, he siirtävät hänet töihin helpommalle puutarhaosastolle ja haastavat hänet usein nyrkkeilyotteluihin. Propaganda kertoo, että sairaalle ja nälkiintyneelle Trollmannille annettiin leipää ja alkoholia palkinnoksi. SS-miehet muka huvittelivat niin, että halukkaat saivat iskeä sairaan ”nyrkkeilymestarin” maahan.

Propagandatarina etenee niin, että 7.2.1943 Trollmann lyö takaisin vähän kovemmin ja lennättää SS-miehen kanveesiin. Sen vuoksi Trollmannia lyötiin kasvoille, niin että nenäluu murtui. Trollmann alkaa ajatella, ettei enää suostu nyrkkeilemään. Illalla 8.2.1943 hän kuitenkin menee vielä, eikä enää tule takaisin. Hänet on kuulemma 9.2.1943 aamulla klo 6.00 ammuttu kuoliaaksi, vaikka kuolintodistuksessa kuolinsyyksi ilmoitetaan ”keuhkokuumeesta johtuva sydämen ja verenkiertoelimistön pettäminen” (Repplinger, s. 280). Ruumis tuhkataan krematoriossa ja uurna lähetetään omaisille, jotka järjestävät hautajaiset Hannoverissa 8.3.1943.

Repplingerin tutkimusten mukaan (Repplinger, s. 280-289) asiat kuitenkin etenivät seuraavassa järjestyksessä: Leirissä toimi vastarintakomitea, jonka aktiivinen johtaja Mandrycks ei voinut katsella sitä, että SS pieksee sairasta miestä. Jos Trollmann kuolisi, leirin mustalaisten selviytymistahto olisi heikentynyt.

Niinpä vastarintakomitea järjesti identiteettivaihdoksen. Kuollut ja tuhkattu mies ei ollut Trollmann.

Helmikuun 8. ja 9. päivän välisenä yönä SS-miesten luokse menossa oleva Trollmann vedetään syrjään ja SS-miesten leirialueen ja muun leirialueen välisellä aidalla Trollmannia odottavalle SS-miehelle sanotaan, että Trollmann on kuollut. SS-mies nyökkää ja poistuu.

Trollmannille sanotaan, että tämän täytyy luovuttaa vaatteensa (vaatteissa oli vangin numero ja merkki) ja tunnuslevynsä. Ne annettaisiin jollekin juuri kuolleelle, ja tämän identiteetti taas annettaisiin Trollmannille. Ruumiita käsittelevä ”Leichenkommando” oli siis järjestetty mukaan juoneen.

Sitten Trollmann piilotetaan Neuengammessa. Repplingerin mukaan tämä onnistui, koska SS:lle riitti se, että nimenhuudossa luvut täsmäävät. Tästä oli huolehdittu. Vastarintakomitea hoitaa Trollmannia kuin pientä lasta. Hänelle annetaan riittävästi ruokaa, murtunut kylkiluu paranee, samoin murtunut nenä. Ripuliinsa Trollmann saa hiiltä, ja hän alkaa vahvistua.

Trollmann saadaan sitten parin viikon päästä pois Neuengammesta, kun hänet onnistutaan sijoittamaan kuljetukseen, jossa vankeja siirrettiin Neuengammen sivuleiriin Wittenbergiin, jossa oli Phrix-Werken tekokuitutehdas (tekokuidun raaka-aineena oli olki; sivutuotteena tehdas tuotti myös hiivaa) ja jossa tarvittiin lisää työvoimaa. Tehdas toimi siis keskitysleirin osana.

Vain muutama kapo on selvillä Trollmannista (kapo on vankiryhmän päällikkö, joka valvoo muita vankeja; kapo on siis itsekin vanki). Esimerkiksi Wittenbergissä toimiva mustalaiskapo Landsberger on selvillä hänestä ja pitää suunsa kiinni.

Trollmann sijoitetaan olkikommandoon. Olot ovat paremmat kuin Neuengammessa. Yksi kapoista, Emil Cornelius, haastaa Trollmannin nyrkkeilyotteluun. Cornelius oli kommunistirikollinen, joka oli vangittu jo v. 1936 varkauden, vammantuottamuksen ja esivallan vastustamisen vuoksi.

Trollmann ei Repplingerin mukaan olisi tahtonut nyrkkeillä, hän oli saanut siitä jo Neuengammessa tarpeeksi kokemusta. Ja oli jo kesä 1944, jolloin liittoutuneiden lentokoneet lensivät alueen yllä ja ennakoivat vapautumista. Leirinvanhin, poliittinen vanki Gräfe, kuitenkin järjestää ottelun miesten välille antaakseen ajankulua vangeille.

Ottelussa Trollmann lyö Corneliuksen maahan. Cornelius suuttuu ja päättää sopivalla hetkellä kostaa. Tilaisuus tulee, kun Cornelius, Trollmann ja Landsberger ovat olkityössä kolmistaan kilometrin päässä tehtaasta. Kun raskas työ uuvuttaa Trollmannin, Cornelius sieppaa käteensä puukalikan ja tappaa sillä Trollmannin Landsbergerin nähden. Landsbergerin hän jättää eloon, koska tarvitsee tätä ruumiin pois kuljettamiseen.

Trollmann haudataan Wittenbergin hautausmaan nurkassa sijainneeseen joukkohautaan. Vuonna 1970 omaiset tasoittavat Hannoverissa olleen Trollmannin ”väärän” haudan.

Trollmannin murhasi siis toinen keskitysleirin vanki, eivät SS-miehet.

Sivuilla 357-358 Repplinger ilmoittaa, että Neuengammen kirjaston johtajan sijaisena toiminut Reimer Möller auttoi häntä ja löysi dokumentin, joka osoittaa, kuinka Trollmann kuoli. Kyseessä oli murhan silminnäkijän Landsbergerin lausunto (Repplinger, s. 292). Tämä oli aiemmin jätetty oikeudenkäynneissä vaille huomiota.

Tämä Roger Repplingerin kirjassaan esittämä kertomus perustuu siis todistajanlausuntoon, kuten OPH:n kirjan esittämä versiokin. Michail Krausnick kertoo kirjassaan ”Wo sind sie hingekommen?” (s. 79), että tarina nyrkkeilyotteluista SS-miesten kanssa Neuengammessa perustuu ”erään leiristä selviytyneen kertomukseen”. Myös OPH:n esittämä tarina siitä, että Trollmann olisi ammuttu 9.2.1943 klo 6.00, perustuu ”todistajien lausuntoihin”.

OPH:n versio ja Roger Repplingerin versio eivät kumpikaan perustu minkäänlaiseen materiaaliseen tai dokumentaariseen todistusaineistoon. Ne ovat kumpikin täysin epäluotettavia. Repplinger esittää kirjansa sivulla 357 lähteikseen aikalaistodistajien ja tiedemiesten kanssa käydyt keskustelut, oikeudenkäyntien pöytäkirjat, kirjallisuuden ja muita lähteitä ja sanoo sitoneensa yllä mainitut ”fiktionaalisiin elementteihin”. Hän on siis joistakin yllä mainituista lähteistä tietoonsa tulleista seikoista kehittänyt oman fiktiivisen kertomuksensa, käytännössä sadun tai tarkemmin sanoen valheen. Valhe on myös OPH:n tarina.

Trollmannin kuolemasta sitä paitsi ei ole käyty mitään oikeudenkäyntejä. Ne oikeudenkäynnit, joita Repplinger yllä tarkoittaa ja joista hän kirjassaan kertoo, koskevat muita tapahtumia Neuengammessa.

Odotellessamme OPH:n mahdollista uutta huijauskirjaa, jossa mahdollisesti esitetään jokin aivan uusi versio Trollmannin kohtalosta, meidän on tyydyttävä näihin kahteen jo esitettyyn propagandaversioon.

Ainoa dokumentti, joka voi tarjota kiinnekohdan, on Trollmannin kuolintodistus, jos se on aito. Sen mukaan Trollmann kuoli Neuengammessa keuhkokuumeeseen (bronchopneumonia), mikä olisi aivan ymmärrettävää, jos hän joutui joen raivaustöissä kahlaamaan kylmässä talvivedessä.

Mutta ei tällaisen dokumentin olemassaolostakaan ole mitään takeita.

Luku 16. Emmanuel Ringelblom

Ringelblomin päiväkirjasta OPH esittää seuraavanlaisen kohdan:

Kuulin, kuinka Wengrowista oleva rabbi tapettiin Yom Kippurina. Hänet käskettiin lakaisemaan katua. Sitten häntä käskettiin keräämään roskat ja panemaan ne turkishattuunsa; kun hän kumartui eteenpäin, hänet lävistettiin pistimellä kolme kertaa. Hän jatkoi työntekoa ja kuoli työtä tehden.

Tässä on kyseessä tietoinen valhe- ja kauhupropaganda. Kohteena lapsemme.

Jos Ringelblom tuollaisen lausunnon on antanut, niin yhteenkään hänen lausuntoonsa tai yhteenkään hänen antamaansa tietoon ei voi luottaa.

Juutalaisiin ei saanut kajota! Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.

Professori Robert Faurisson kirjoittaa tästä asiasta näin:

Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein; kenraali Otto Dessloch; sotamarsalkka von Kleist; kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.

Luku 17. Unkarin juutalaiset

Kansikuvansa aiheeksi OPH:n kirja on valinnut Unkarin juutalaiset. Kuvassa joukko Unkarin juutalaisia odottaa jotakin Birkenaun (= Auschwitz II:n) metsikössä. Takakannen kuvateksti kuuluu:

Naisia, lapsia ja vanhuksia odottamassa metsikössä, 100 metrin päässä yhdestä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin kaasukammiosta. He odottavat riisuutumista. Sen jälkeen he menevät huoneeseen, jossa heidät kaasutetaan hengiltä, ja sitten heidät poltetaan krematorion uuneissa, samassa rakennuksessa. Kuvassa olevat ihmiset ovat juutalaisia, jotka on kuljetettu junalla Unkarista Auschwitziin touko-kesäkuun vaihteessa 1944. Kuva on peräisin albumista, joka kertoo, mitä leirille saapuneille vangeille tapahtui.

 Kuvatekstin mainitsemasta albumista (myös täällä) on lisäksi kirjan sivuilla 100 ja 101 kaksi kuvaa. Ensimmäinen niistä kuvaa Unkarin juutalaisten jaottelua ryhmiin Birkenaun asemalla, toisessa on ryhmä heitä Birkenaun tiellä.

Ensimmäinen kuvateksti kuuluu:

Valikointi. Yksi monista kuvista laiturilla tapahtuvasta valikoinnista Birkenaussa. Monet henkiin jääneet todistavat, miten tämä hetki merkitsi heidän perheidensä loppua. Saksalaiset SS-lääkärit ja muut upseerit valikoivat, ketkä otettiin leirille töihin. Kuvan yläosassa näkyy kolonna kelvottomiksi katsottuja ihmisiä, enimmäkseen lapsia, naisia ja vanhuksia, matkalla krematorio 2:n kaasukammioon.

Toinen kuvateksti kuuluu:

Kelvottomiksi katsotut seisoskelemassa krematorio 2:n portin ulkopuolella. Heidän elämästään on jäljellä ehkä tunti. Ennen kuin päivä on päättynyt, nämä naiset ja lapset on tukehdutettu hengiltä ja muutettu tuhkaksi suunnitelmallisessa, teollisessa prosessissa. Tältä paikalta he siirtyvät pienen puutarhan ohitse muutamia porrasaskelmia alas pukuhuoneeseen. Riisuutumisen jälkeen he menevät viereiseen kaasukammioon, jonne mahtuu jopa 2000 ihmistä. Jykevät ovet suljetaan, valot sammutetaan ja kammioon päästetään syaanivetyä kehittävät Zyklon B-kiteet. Kaasun poistuulettamisen jälkeen juutalaiset ”Sonderkommandovangit” kuljettavat ruumiit krematoriouuneihin poltettaviksi. Koko tämä prosessi vei usein vain tunnin tai kaksi.

Sivujen 100 ja 101 varsinainen teksti on seuraava (otsikkona "200 kuvaa Birkenausta"):

"Juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun" valokuvaaminen oli kielletty. Mutta monet rikkoivat kieltoa, ennen kaikkea joukkoteloituksissa. Yksittäiset sotilaat ottivat kuvia, joita he lähettivät kotiin tai näyttivät ystävilleen ja tuttavilleen lomillaan. Tuhoamisleireiltä on säilynyt erittäin vähän kuvia.

"Umsiedlung der Juden aus Ungarn" (Juutalaisten siirtäminen Unkarista; kyseinen albumi) onkin sen vuoksi ainutlaatuinen dokumentti, joka löytyi sodan lopussa keskitysleiriltä. Kuvat on todennäköisesti otettu toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa 1944, jolloin unkarinjuutalaisten kuljetukset Auschwitz-Birkenauhun pyörivät täyttä vauhtia.

Miksi valokuvat otettiin ja kuka ne otti, on edelleen arvoitus. Valokuvat on järjestetty aikajärjestykseen ja sijoitettu kaunokirjoitettujen otsikoiden alle. Ensimmäinen otsikko on "Kuljetusjuna saapuu". Sen jälkeen seuraavat järjestyksessä "Valikointi", "Vielä käyttökelpoisia miehiä", "Vielä käyttökelpoisia naisia", "Ei enää käyttökelpoisia miehiä", "Ei enää käyttökelpoisia naisia ja lapsia", "Siirto työleiriin" ja lopuksi "Tavaroita". Viimeksi mainitun otsikon alla on kuvia matkatavararöykkiöistä ja pinotuista kengistä jne. ja lopuksi kaksi kuvaa krematoriosta pieneltä keskitysleiriltä. "Käyttökelpoiset" naiset ja miehet ovat nuoria ja vahvoja, "käyttökelvottomat" vanhoja, vammaisia ja naisia lapsineen. Nämä vanhat, vammaiset ja naiset lapsineen vietiin suoraan kaasukammioihin. Kansikuvassa, tällä ja seuraavilla sivuilla näemme kuvia, jotka on sijoitettu otsikoiden "Valikointi" ja "Ei enää käyttökelpoisia naisia ja lapsia" alle.

Sivulla 48 kirja sanoo:

Unkari oli liittoutunut natsi-Saksan kanssa sodan aikana. Tästä huolimatta sen suuri, lähes miljoona henkeä käsittävä juutalaisväestö, mukaan lukien pakolaiset muista maista, säilyi turvassa vuoteen 1944 saakka. Vaikka Unkarissa säädettiinkin juutalaisvastaisia lakeja, maan johto kykeni vastustamaan saksalaisten painostusta karkottaa juutalaiset tuhoamisleireille. Tilanne muuttui, kun Saksan armeija miehitti Unkarin maaliskuussa 1944. Toukokuun puolivälissä 1944 alkoivat juutalaisten kuljetukset Auschwitziin. Yli 420 000 unkarinjuutalaista karkotettiin 42 päivän aikana suoraan Auschwitz-Birkenauhun. Jopa 12 000 henkeä kaasutettiin hengiltä päivittäin koko maailman silmien edessä.

Heinäkuun alussa 1944 Unkarin pääministeri Miklos Horthy antoi käskyn karkotusten keskeyttämisestä. Koska toimet juutalaisia vastaan edellyttivät unkarilaisten apua, tämä päätös pelasti 300 000 juutalaisen hengen Budapestissa. He saivat myös apua puolueettomien Ruotsin, Sveitsin ja Vatikaanin diplomaateilta. Mutta vuoden 1944 lopulla jopa 30 000 juutalaista menetti henkensä, joko "kuolemanmarsseilla" Itävallan rajalle tai unkarilaisten natsien (nuoliristiläisten) murhaamina.

Ehkä on syytä todeta heti alkuun, etteivät valokuvissa näkyvät Unkarin juutalaiset ole menossa mihinkään krematorioihin ja ”kaasukammioihin” vaan Birkenaun keskussaunaan, jossa heidän oli epidemioiden välttämiseksi tarkoitus peseytyä ja jossa myös heidän vaatteensa puhdistettiin vaarallista pilkkukuumetta levittävistä täistä (keskussauna oli suuri täidentuhoamislaitos, jossa ihmisten puhdistamisen lisäksi puhdistettiin myös heidän vaatteensa kuumailmalla). Tie rautatieasemalta kulki keskussaunaan krematorioiden 2 ja 3 välistä. Tie näkyy ilmakuvissa.

Prof. Robert Faurisson kirjoittaa tästä asiasta artikkelissaan ”The Zündel Trials (1985 and 1988)” (JHR 4/1988) näin:

Ken Wilson, ilmakuvaspesialisti, oli osoittanut, ettei Auschwitzin ja Birkenaun "murhakaasukammioissa" ollut kaasunpoistopiippuja, mikä olisi ollut välttämätöntä. Hän myös osoitti, että olin ollut oikeassa syyttäessäni Serge Klarsfeldiä ja Jean-Claude Pressacia Auschwitz Albumissa (Seuil Publishers, 1983, s. 42) olevan Birkenaun kartan väärentämisestä. Saadakseen lukijat uskomaan, että valokuvaajan tallentamat juutalaisnaisten ja -lasten ryhmät Kremojen II ja III välissä eivät ole voineet kulkea kauemmaksi ja olivat siten kulkemassa kohti "kaasukammioita" ja noita krematorioita, nämä kirjoittajat olivat yksinkertaisesti poistaneet kartasta tien, joka todellisuudessa johti keskussaunaan, suureen suihkulaitokseen (joka sijaitsi krematorioalueen takana), jonne nuo naiset ja lapset itse asiassa olivat menossa.

Faurissonin mainitsema "Auschwitz Album" on juuri tuo albumi "Umsiedlung der Juden aus Ungarn", josta Opetushallituksen kirja kertoo.

Wikipedian artikkelin mukaan albumissa on 56 sivua ja 193 valokuvaa, mutta alun perin kuvia on ollut enemmän. Osa valokuvista on siis poistettu. Tiettävästi kuvat on otettu 26.5.1944.

Kuvista voidaan tässä tehdä joitakin havaintoja. Silmiin pistää ensinnäkin se, ettei yhdenkään krematorion savupiipusta nouse savua (krematoriot eivät siis ole toiminnassa), vaikka holokaustitahojen mukaan juutalaisten tuhoamisen olisi tuolloin pitänyt olla huipussaan. Yhdessäkään kuvassa ihmiset eivät myöskään ole krematorion pihalla.

Kuvista näkyy myös, että työkykyisiksi luokitellut joutuivat luovuttamaan matkatavaransa kun taas työkyvyttömillä (naisilla, lapsilla, vanhuksilla, vammaisilla jne.) on mukanaan reppunsa ja pussinsa ja kattilansa. Näiden oli siis määrä jatkaa matkaa joko heti tai joidenkin päivien tai viikkojen kuluttua.

Tuhoamista vastaan puhuu juutalaisten ilmiselvä levollisuus. Ainoa, mitä heidän kasvoistaan erityisesti voidaan lukea, on odotus; joidenkin kasvoilta näkyy myös matkaväsymys. Lapset ovat täysin rauhallisia. Näiden juutalaisten korviin ei siis, 26.5.1944 mennessä, ollut kantautunut huhuja Auschwitz-Birkenaun "kauheuksista". Jos juutalaisia olisi murhattu Auschwitz-Birkenaussa, tieto siitä olisi levinnyt maailmalle helposti, sillä Auschwitzista oli sen olemassaolon aikana vapautettu ainakin 1500 ihmistä ja lisäksi leirissä oli töissä siviilityöntekijöitä, joiden välityksellä tieto ”kauheuksista” olisi levinnyt. Unkarin juutalaisista ei näy, että he olisivat huolissaan hengestään tai lapsiensa hengestä. Kuvat ovat osoitus siitä, ettei Auschwitz-Birkenaussa tuhottu ihmisiä.

Epäselväksi jää, millä perusteilla suomalainen virallinen historiankirjoitus ja Suomen Opetushallitus puhuvat näiden kuvien yhteydessä "tuhoamisleiristä", "kaasukammioista", "kaasutuksista" ja "tuhkaksi muuttamisesta". Kuvissa ei ole sellaisiin pienintäkään viitettä. 

Birkenaun kauttakulkuleiri 

Opetushallituksen kirjan mukaan yli 420 000 Unkarin juutalaista karkotettiin kesällä 1944 "suoraan Auschwitz-Birkenauhun, jossa jopa 12 000 henkeä kaasutettiin hengiltä päivittäin." Koska kirja sanoo Auschwitz-Birkenaun olleen "tuhoamisleiri", jossa siis kaikki tuhottiin, niin silloin kaikkien noiden yli 420 000 Unkarin juutalaisen matka Auschwitz-Birkenauhun päättyi kuolemaan. Unkarissa oli tuolloin 725 000 - 900 000 juutalaista, joten jos 420 000 heistä "kaasutettiin" ja 300 000 pelastui Budapestissa, niin silloin lähes kaikki Unkarin juutalaiset Budapestin ulkopuolelta tuhottiin.

Tässä kuitenkin jätetään huomiotta, että jo syyskuusta 1942 Auschwitz-Birkenaun leiri oli toiminut paitsi keskitys-, sotavanki- ja työleirinä myös kauttakulkuleirinä juutalaisten itään siirtämisessä (ns. "Generalplan Ostin" puitteissa). Euroopan juutalaisia siirrettiin itään paitsi Treblinkan, Belzecin, Sobiborin, Chelmnon ja Majdanekin leirien kautta myös Auschwitz-Birkenaun leirin kautta. Asiaa on selvittänyt Carlo Mattogno. Artikkelissaan "Origins and Functions of the Birkenau Camp" (Birkenaun leirin synty ja tehtävät) hän kirjoittaa, kerrottuaan ensin Auschwitzin leirin laajentamisohjelmasta:

Tämä ohjelma oli osa laajempaa suunnitelmaa, josta Speer ja Pohl olivat keskustelleet samana päivänä 15.9.1942. Seuraavana päivänä Pohl laati siitä seikkaperäisen raportin Himmlerille. Keskustelu jakautui neljään kohtaan, joista ensimmäinen oli “Auschwitzin parakkileirin laajentaminen itään suuntautuvan vaelluksen vuoksi” (Vergrösserung Barackenlager Auschwitz infolge Ostwanderung). Tästä kohdasta Pohl ilmoitti:

”Valtakunnanministeri prof. Speer on hyväksynyt Auschwitzin parakkileirin laajentamisen koko laajuudessaan ja varannut 13,7 miljoonaa Saksan markkaa Auschwitzin lisärakennusvolyymiä varten. Tämä rakennusvolyymi käsittää noin 300 parakin pystyttämisen tarvittavine huolto- ja täydennystiloineen. Tarvittavat materiaalit toimitetaan vuoden 1942 viimeisellä neljänneksellä ja vuoden 1943 kolmella ensimmäisellä neljänneksellä. Kun tämä lisärakennusohjelma on valmis, Auschwitziin voidaan majoittaa yhteensä 132 000 miestä. - -

”Valtakunnanministeri prof. Speer tahtoo tällä tavalla lyhyellä varoitusajalla taata ensi alkuun 50 000 työkykyistä juutalaista suljettuihin olemassa oleviin teollisuuslaitoksiin, joissa on majoitusmahdollisuus.

”Tähän tarkoitukseen tarvittavan työvoiman me valikoimme ensi sijassa Auschwitzissa itään menevästä ihmisvirrasta (aus der Ostwanderung), etteivät olemassa olevien teollisuuslaitostemme tuotanto ja rakentaminen häiriintyisi jatkuvasti vaihtuvan työvoiman vuoksi.

”Itään meneviksi määrättyjen työkykyisten juutalaisten täytyy siis keskeyttää matkansa ja tehdä sotateollisuustyötä.”

Käytännössä Auschwitzin täytyi toimia pakkosiirrettyjen juutalaisten kauttakulkuleirinä itävaelluksen (Ostwanderung; pakkosiirto itään) puitteissa: työkykyiset pysähtyivät leiriin, työkyvyttömät, lapset mukaan luettuina, jatkoivat matkaansa itään.

Koska tässä yhteydessä Opetushallitus puhuu kirjansa sivulla 100 "Juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta" juutalaisten tuhoamisena, niin otan tässä esiin, mitä Mattogno kertoo Auschwitzin leirin päällikkö Hössin tästä asiasta sanoneen:

Tämän leirin funktion muutoksen tarkoituksen selitti hyvin selvästi Höss eräässä Auschwitzissa 22.5.1943 Kammlerin ja muiden virkailijoiden läsnä ollessa pitämässä puheessa, jossa hän selosti leirin institutionaalisen tehtävän syntyä ja kehitystä:

"Auschwitzin leiri nousi, seitsemän puolalaisen kylän evakuoinnin jälkeen, Vistula- ja Sola-jokien väliin, niiden uomien muodostamaan kolmioon, vuonna 1940, kun tykistökasarmin alue laajeni ja alueelle nousi paljon lisää rakennuksia, restauroituja ja uusia, joiden rakentamisessa käytettiin purkutöissä syntynyttä sangen suurta materiaalimäärää. Se suunniteltiin alun perin karanteenileiriksi, mutta sitten siitä tuli Saksan valtakunnan leiri ja sen seurauksena se sai uuden tehtävän (Zweckbestimmung). Sen sijainti Saksan valtakunnan ja Kenraalikuvernementin välisellä rajalla osoittautui tilanteen jatkuvan pahenemisen vuoksi erityisen suotuisaksi, koska oli annettu takeet siitä, että leiri täytetään työvoimalla. Tähän tuli lisäksi hiljattain juutalaisongelman ratkaisu (die Lösung der Judenfrage), jota varten on täytynyt luoda edellytykset alkuun 60 000 asukin majoittamiselle, määrän noustessa pian 100 000:een. Leirin asukkaat on tarkoitettu pääasiassa suurteollisuutta varten, joka kehittyy lähistöllä. Leiri sisältää intressialueellaan erilaisia asetehtaita, joiden käyttöön täytyy säännöllisesti asettaa työvoimaa."

Sen vuoksi ”juutalaisongelman ratkaisu” Auschwitzissa tarkoitti yksinkertaisesti 100 000 asukkaan majoittamiseksi tarvittavia rakennustoimenpiteitä.

Unkarin juutalaisten tuloaikaan, touko-heinäkuussa 1944, juutalaisia kuljetettiin edelleen itään (varsinkin linnoitustöihin puna-armeijaa vastaan), ja tässä vaiheessa Auschwitz-Birkenausta kehittyi tärkeä kauttakulkukeskus, jossa juutalaista työvoimaa lajiteltiin muihin keskitysleireihin toimitettaviksi.

Holokaustitahot pyrkivät vaikenemaan tästä Auschwitz-Birkenaun leirin kauttakulkufunktiosta. Asia on kyllä ollut tiedossa. Tosiasia on, että toukokuusta 1944 lähtien Birkenaun keskitysleirin ohessa – kuulumatta itse keskitysleiriin – toimi suuri kauttakulkuleiri. Auschwitziin saapuneista pakkosiirretyistä vain pieni osa rekisteröitiin työhön itse Auschwitzin leirikompleksiin, suurempi osa lähetettiin joko suoraan muualle (esim. toisiin keskitys- tai työleireihin) tai sijoitettiin ”työvoimavarastoon” kauttakulkuleiriin odottamaan osoitusta eteenpäin. Perheitä ei aina hajotettu, ja perheitä lähetettiin eteenpäin kokonaisina huolimatta siitä, että enemmistö perheenjäsenistä oli työkyvyttömiä (lapsia, vanhuksia, vammaisia, sairaita jne.). Auschwitzista tuli sodan loppuvaiheissa ”työnvälityskeskus”, josta työvoimaa välitettiin kaikkialle Saksan hallinnassa olleille alueille.

Asiasta kertoo Carlo Mattogno artikkelissaan ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944; eine provisorische Bilanz” (VffG 4/2001),

http://www.vho.org/VffG/2001/4/Mattogno381-395.html

Käyn läpi tätä Mattognon artikkelia. Vuonna 1987 Mattogno törmäsi ristiriitaan: Danuta Czechin ”Kalendariumin” mukaan Unkarin juutalaisten kuljetukset (junakuljetuksia) Auschwitziin tapahtuivat 91 kuljetuksessa 2.5.-18.10.1944, mutta unkarilaisen santarmiupseeri (everstiluutnantti) Laszlo Ferenczyn mukaan 147 kuljetuksessa 15.5. – 8.7.1944 (raportti 9.7.1944; samana päivänä Unkarin Horthy kielsi pakkosiirrot).

Danuta Czechin ilmoittamista kuljetuksista 33 oli päivämäärän 11.7.1944 jälkeen (viimeinen, 8.7. Unkarista lähtenyt juna saapui perille 11.7.), ja Mattogno alkoi epäillä, ettei noita 33 kuljetusta ollutkaan, oli vain ensimmäiset 58 kuljetusta. Hän tiedusteli selitystä usealta taholta.

Auschwitz-museolta hän sai selityksen: Osa Auschwitziin saapuneista juutalaisista ohjattiin rekisteröimättä ns. varastoleiriin eli kauttakulkuleiriin Birkenaussa. Osa siellä ”varastossa” olleista silloin tällöin – tarpeen mukaan – rekisteröitiin itse Auschwitzin keskitysleiriin, jolloin vasta heistä tuli Auschwitzin asukkeja. Nuo heinäkuun 11. päivän jälkeen tapahtuneet rekisteröinnit eivät viittaa kuljetuksiin vaan ovat sisäisiä siirtoja Auschwitzin kauttakulkuleiristä Auschwitzin keskitysleiriin. Danuta Czech, entinen vastarintataistelija, oli ilmoittanut väärän tiedon: nuo 33 sisäistä siirtoa muka olivat ko. päivinä saapuneita junakuljetuksia. Näin leirin luonne ja juutalaisten varsinainen kohtalo jäivät pimentoon. Vuoden 1989 Kalendarium-painoksessa Danuta Czech oli korjannut tämän asian.

Czechin Kalendariumin ensimmäisessä laitoksessa (1964) kyllä mainitaan (päivämäärän 14.7.1944 kohdalla) ”kauttakulkuleirin” olemassaolo. Vuoden 1989 laitoksessa hän kertoo, että saksalaisissa dokumenteissa se kulkee nimellä ”Durchgangslager KL Auschwitz II” (”Kauttakulkuleiri KL Auschwitz II”).

Tuo kauttakulkuleiri koostui Birkenaun leiristä B IIc, osasta leiriä B IIa (karanteenileiri), osasta leiriä IIe ja leiristä III. Tämä kehitys, että Auschwitziin alkoi (varsinkin Unkarista) virrata suuret määrät juutalaista ”kauttakulkutyövoimaa”, tuli leirin johdolle yllätyksenä, ja siksi se ei kunnolla ehtinyt varautua asiaan (esim. majoitustilojen suhteen).

Auschwitz-museo ilmoitti Mattognolle antamassaan vastauksessa myös, että rekisteröinnit, joita oli 57 kappaletta 11.7.1944 mennessä, tapahtuivat kumulatiivisesti, niin että yksi rekisteröinti saattoi viitata useampaan samana päivänä saapuneeseen kuljetukseen. Tämä merkitsi sitä, että kuljetuksia oli enemmän kuin rekisteröintejä, joten oikea tieto kuljetusten suhteen on Laszlo Ferenczyn raportin ilmoitus: Juutalaisten kuljetukset Unkarista tapahtuivat 147 junakuljetuksessa 15.5. – 8.7.1944 (tai 11.7.1944, jos tarkoitetaan saapumisajankohtaa), suurin osa näistä Auschwitzin kauttakulkuleirin kautta (osa kulki suoraan määränpäähän kulkematta Auschwitzin kautta).

Auschwitz-museo oli tiennyt totuuden Birkenaun kauttakulkuleiristä jo ennen Kalendariumin ensimmäistä painosta. Esimerkiksi jo Höss-oikeudenkäynnissä vuonna 1947 Auschwitz-museon hyvin tuntema todistaja Otto Wolken oli kertonut, että unkarilaisia juutalaisnaisia majoitettiin ensin leiriin B IIc, sitten leiriin B III, jossa heitä oli 50 000.

Jo vuonna 1946 eräässä puolalaisessa dokumenttikokoelmassa ilmestyi kopio eräästä Birkenaun hallintopäällikön keskushallinnolle osoittamasta kirjeestä, jossa todetaan, että Birkenaun leiriä B II tullaan käyttämään vastaanotto- ja kauttakulkuleirinä (Aufnahme- und Durchgangslager).

Myös se Kalendariumin toisessa laitoksessa mainittu tieto, että kauttakulkuleirissä oli 30 000 leiriin rekisteröimätöntä Unkarin juutalaista, on ollut tunnettu jo Höss-oikeudenkäynnin ajoista lähtien.

Mattogno toteaa, että tämä merkitsee sitä, että Auschwitz-museo vaikeni totuudesta niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista.

Ja se totuus on se, että vain murto-osa Auschwitzin kauttakulkuleiriin kuljetetuista Unkarin juutalaisista otettiin sisälle Auschwitzin keskitysleiriin; lähes kaikki ohjattiin joko heti tai muutaman päivän tai viikon kuluttua muualle. ”Auschwitz” merkitsi käytännössä pelkkää kauttakulkuleiriä, väliaikaista pysähdyspaikkaa, jossa vain eroteltiin työkykyiset työkyvyttömistä ja mahdollisesti käytiin läpi täidentuhoamisprosessi (vaatteet ja varusteet tuhottiin täistä ja ihmiset itse kävivät peseytymässä suihkussa).

Tämä taas merkitsee sitä, että Unkarin juutalaisia ei tuhottu.

Myös mainitussa artikkelissaan "Origins and Functions of the Birkenau Camp" Mattogno kertoo tästä Birkenaun leirin kauttakulkufunktiosta:

Unkarin juutalaisten pakkosiirto tuli keskusrakennusvirastolle täytenä yllätyksenä ja sotki heidän sairaalaleiriä koskevia projektejaan.

Kesäkuun alussa rakennuslohko III, vaikka se oli vielä asumiseen kelpaamaton, muutettiin (yhdessä leirin BIIc ja osan leireistä BIIa ja BIIe kanssa) "kauttakulkuleiriksi” (Durchgangslager) rekisteröimättömiä työkykyisiä juutalaisia varten, jotka oli tarkoitus siirtää muihin leireihin. Kesäkuun 2. päivänä Kammler määräsi Jothannin luovuttamaan käyttöön 14 rakennuslohko III:n parakkia näiden juutalaisten majoittamiseksi. Ensimmäinen juutalaiskuljetus lähetettiin sinne kesäkuun 9. päivänä. Kesäkuun 16. päivänä siellä oli jo 7000 juutalaista. Birkenaun kauttakulkuleirin kautta kulki peräti 98 600 juutalaista.

Saman kirjoituksensa lopussa Mattogno tekee yhteenvedon Birkenaun leirin historiasta:

Birkenaun leiri syntyi lokakuussa 1941 sotavankileirinä ”Generalplan Ostin” palvelukseen.

Syyskuusta 1942 lähtien siitä tuli juutalaisen työvoiman valikointi- ja kokoamiskeskus Auschwitzin alueella jo olemassa olevaa tai suunniteltua saksalaista teollisuutta varten ja samaan aikaan itävaelluksen (Ostwanderung) puitteissa pakkosiirrettyjen työkyvyttömien juutalaisten kauttakulkuleiri.

Toukokuusta 1943 lähtien laaja ohjelma ”Erikoistoimenpiteet hygieenisten laitosten parantamiseksi” ja suunnitelma rakentaa valtava sairaalaleiri työssä käytettävien juutalaisten ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi korostivat tätä funktiota.

Toukokuussa 1944 Birkenausta tuli lisäksi ”kauttakulkuleiri” juutalaisen työvoiman lajittelemiseksi muihin keskitysleireihin.
Esityksensä Mattogno päättää toteamalla, että yllä sanottu huomioon ottaen "juutalaisten tuhoamiselle ei jää enää sijaa." 

Miksi Unkarin juutalaisia kuljetettiin Saksaan? 

Saksan käydessä epätoivoista taistelua olemassaolostaan juutalaisia tarvittiin kipeästi työvoimaksi Saksan sotateollisuuteen. Vuoden 1944 keväällä ja kesällä Unkari oli se maa, josta lisää juutalaisia oli saatavilla.

Jos saksalaiset olisivat tahtoneet tuhota juutalaiset, he olisivat voineet tehdä sen Unkarissa. Hankala, n. 500 kilometriä pitkä kuljetus yli Slovakian vuoriston olisi ollut mieletön.

Lainaan seuraavassa Carlo Mattognon artikkelia ”The Myth of the Extermination of the Jews”; the Journal of Historical Review (JHR) 2/1988,

http://www.ihr.org/jhr/v08/v08p133_Mattogno.html :

Toukokuussa 1944 (itse asiassa jo huhtikuussa) Hitler määräsi 200 000 juutalaisen toimittamisen työvoimaksi kanslianeuvos Dorschin hävittäjäkone-ohjelmaan. Toukokuun 11.päivänä Himmler antoi seuraavan määräyksen vartijahenkilökunnasta: "Führer (Hitler) on määrännyt, että 10 000 Waffen-SS-miestä, mukaan lukien upseerit ja aliupseerit, määrätään valvomaan 200 000 juutalaista, jotka Reichsführer-SS (siis Himmler itse) lähettää Saksan valtakunnan keskitysleireihin työntekijöiksi Organisaatio Todtin suuriin rakennusohjelmiin ja muihin tärkeisiin sotateollisuuden projekteihin."

Unkarin entinen sisäministeri Gabor Wajna kertoi Himmlerin ilmoittaneen: "Siitä lähtien kun juutalaisia on käytetty työvoimana hävittäjäkone-ohjelmassa, tuotanto on kasvanut 40 %".

SS-WVHA:n Oranienburgissa 15.8.1944 päivätystä kirjeestä käy ilmi, että piakkoin internoidaan keskitysleireihin 612 000 henkilöä – joista 90 000 Unkari-ohjelman juutalaisia.

Juutalaisten tärkeys työvoimana käy vieläkin selvemmäksi, kun otetaan huomioon Saksan sotateollisuuden suuri työvoimantarve.

21.3.1942 Hitler nimitti Fritz Sauckelin valtuutetuksi työvoiman hankkijaksi ja palkkaajaksi. Sauckelin 27.7.1942 Hitlerille ja Göringille lähettämän raportin mukaan 5 124 000 ulkomaista työntekijää oli työssä Saksassa. Siitä huolimatta työvoiman tarve oli niin suuri, että tammikuussa 1943 Sauckel määräsi kaikki saksalaiset velvollisiksi osallistumaan sotatalouteen. 5.2.1943 Posenin aluejohtajakongressissa Sauckel ilmoitti: "Sodan tavaton ankaruus on pakottanut minut Führerin nimissä ottamaan useita miljoonia ulkomaisia työntekijöitä Saksan sotatalouteen maksimaalisen tuotannon saavuttamiseksi."

Vuoden 1944 alussa Hitler kuitenkin vaati 4 miljoonaa työntekijää lisää. Samaan aikaan keskitysleirien oloja parannettiin, jotta vankien työvoimasta saataisiin suurempi tuotos.

 Mainittu 200 000 unkarinjuutalaisen siirtäminen keskitysleireihin kuitenkin takerteli alkuvaiheessa. Randolph Braham toimittaman kirjan ”The Destruction of Hungarian Jewry” (sisältää valikoiman alkuperäisiä dokumentteja) dokumentit kertovat (s. 134), että 14.4.1944 Unkari suostui siihen, että 50 000 työkykyistä juutalaista siirretään Saksaan työhön. 19.4.1944 Saksan ulkoministeriön erityisvaltuutettu Veesenmayer pyysi unkarilaisten luovuttamien 10 000 työkykyisen juutalaisen kuljettamista varten junanvaunuja, koska niiden hankkiminen oli osoittautunut hankalaksi (s. 138). Lopulta 27.4.1944 Veesenmayer raportoi piakkoin tapahtuvasta 4000 työkykyisen juutalaisen lähettämisestä Auschwitziin (s. 361). Myös Saksan Budapestin-lähettiläs Ritter raportoi 27.4.1944, että 50 000 juutalaisen pakkosiirtoa on jouduttu lykkäämään, koska rautatiekalustoa ei ole riittävästi (s. 362).

Siksi Wienissä järjestettiin 4.-5.5.1944 konferenssi, jossa kuljetusasiat pantiin kuntoon. 15.5.1944 alkaen päätettiin järjestää neljä kuljetusta päivässä.

Carlo Mattogno kirjoittaa edellä mainitussa artikkelissaan ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944; eine provisorische Bilanz”:

2.5.1944 von Thadden (Saksan ulkoministeriön ”Inland II”-osaston virkailija) lähetti seuraavan sähkeen Saksan lähetystöön Bratislavaan: "Aikataulu suurten juutalaismäärien kuljettamiseksi Unkarista työvoimaksi itäisille alueille tulee esitettäväksi toukokuun 4. ja 5. päivänä Wienissä. Luultavasti suurin osa kuljetuksista täytyy ohjata Slovakian kautta. Mikäli tätä vastaan on vakavia vastalauseita, pyydän ilmoittamaan sähkeitse."

3.5. Saksan Bratislavan-lähettiläs Ludin vastasi: "Pyydän, etteivät suurten juutalaismäärien kuljetukset Unkarista työvoimaksi itäisille alueille tapahtuisi Slovakian alueen kautta."

5.5. von Thadden lähetti Ludinille jälleen sähkeen, jossa asiana oli "Unkarin juutalaisten kuljettaminen työvoimaksi itäisille alueille". Siinä sanotaan: "Tässä asiassa on olemassa seuraavat vaikeudet: Kuljetusten ohjaaminen Lembergin kautta on sotilaallisista syistä erittäin vaikeaa; kuljetusten johtaminen Itä-Unkarista – ja tältä alueelta kuljetukset on tarkoitus aloittaa – Budapestin-Wienin kautta aiheuttaisi huomattavaa ja tällä hetkellä ei-toivottavaa levottomuutta Budapestin väestön keskuudessa. Sen vuoksi RSHA pitää tärkeänä, että ainakin Itä-Unkarista tapahtuvat kuljetukset, sikäli kuin ne eivät voi kulkea Lembergin kautta, ohjataan Slovakian kautta - - Huom. muuten myös RSHA on pääasiallisesti kiinnostunut ohjaamaan kuljetukset Lembergin kautta, koska se on lyhin kulkureitti. Sikäli kuin sotilasviranomaiset vapauttavat Lembergin reitin, sitä tullaan käyttämään kuljetuksissa."

Yhteenvetona: Unkarin juutalaisten pakkosiirrot oli tarkoitus aloittaa maan itäiseltä alueelta; kuljetusten tarkoituksena oli työvoiman siirtäminen; lyhin reitti aiottuun määräpaikkaan kulki Lembergin kautta. Jo pikainen vilkaisu karttaan osoittaa, että lyhin reitti Itä-Unkarista itäisille alueille todella kulki Lembergin kautta. On niin ollen selvää, että Unkarin juutalaisten pakkosiirtojen alkuperäisenä tarkoituksena oli kuljettaa työkykyisiä juutalaisia miehitetyille itäisille alueille, jossa heidän epäilemättä oli määrä rakentaa linnoituksia neuvostoliittolaisia vastaan Todt-organisaation puitteissa - - Tämä selittää sen, että Unkarin juutalaisia oli Kaunasissa ja Riiassa. Oletettavasti jotkut kuljetukset lähetettiin suoraan Unkarista Lembergin kautta Baltiaan.

Unkarin juutalaisia siirrettiin siis työvoimaksi itään, eikä tuhoamisesta puhuta mitään.

Randolph L. Braham on julkaissut kirjassaan “The Politics of Genocide: The Holocaust in Hungary” (2. osa, s. 1219-1220) Unkarin hallituksen 30.6.1944 paavin Budapestin-lähettiläälle Angelo Rottalle lähettämän kirjeen, jossa todetaan:

Suuri määrä juutalaisia työntekijöitä asetetaan Saksan hallituksen käyttöön, ja se, että heidän perheensä on lähetetty heidän mukanaan Saksaan, on seurausta päätöksestä, ettei perheitä eroteta, sillä sellaisen juutalaisen työpanos, jota perheen läsnäolo rauhoittaa, on parempi. Tässä yhteydessä huolehdimme siitä, että teollisen ja taloudellisen elämän ylläpitämiseksi välttämättömässä työvoiman säilyttämisessä etusijalle asetetaan kääntyneet juutalaiset ja heidän perheensä.

Unkarin hallitus siis ilmoittaa, että pakkosiirretyt Unkarin juutalaiset ovat Saksan hallituksen käyttöön luovutettuja työntekijöitä; heitä käytetään työvoimana eikä heitä tuhota. Kirjeestä käy ilmi sekin, ettei työkyvyttömiä tuhottu. Työntekijöiden mukana siirtyivät kokonaiset perheet.

Varusteluministeri Albert Speer kaipasi kovasti Unkarin juutalaisia hävittäjäkonetuotantoon. Aiheesta pidetyssä konferenssissa valitettiin 26.5.1944:

Tähän mennessä Auschwitzin SS-leiriin on tullut kaksi kuljetusta. Hävittäjätuotantoon käytettäviksemme annettiin vain lapsia, naisia ja vanhoja miehiä, joita emme voi käyttää. Elleivät seuraavat kuljetukset tuo työikäisiä miehiä, koko Aktionista (so. Unkarin juutalaisten pakkosiirroista) on vain vähän hyötyä.

 Tämä, että Speer sai väkeä, jossa oli paljon työkyvyttömiä, osoittaa, ettei Saksalla ollut aikomusta ”kaasuttaa” työkyvyttömiä. Nämä ihmiset kulkivat – kuten Opetushallituksen kirjan albumikuvissa – Auschwitzin kauttakulkuleirin kautta eteenpäin, eikä heitä tuhottu.

Vielä voidaan mainita ulkoministeriön Inland II:n päällikkö Horst Wagnerin (von Thaddenin esimiehen) raportti ulkoministeri Ribbentropille 27.10.1944. Siinä todetaan, että Unkarissa olleista 900 000 juutalaisesta 437 402 oli lähetetty ”työhön itään” (NG-5573). 

Juutalaiset Unkarin sotatyöpalvelussa 

Eräs seikka, joka selittää sen, että Saksaan ja sen kontrolloimille alueille pakkosiirrettyjen Unkarin juutalaisten joukossa suuri osuus oli naisia, lapsia ja vanhuksia, on se, että juutalaiset työikäiset miehet hakeutuivat, usein pakkosiirrot välttääkseen, sotatyöpalveluun (Military Labour Force). Laki kielsi juutalaisilta asepalvelun, mutta heitä värvättiin apujoukkoihin, Unkarin sotatyöpalveluun.

Unkarin sionistijärjestön apulaisjohtaja Rudolf Kastnerin mukaan kaiken kaikkiaan 130 000 juutalaista (noin puolet työikäisistä miehistä) palveli näissä apujoukoissa, huippuaikoina vahvuus oli 80 000. Kastnerin arvion mukaan 30 000 – 40 000 juutalaista kaatui näissä joukoissa (Hilberg: ”The Destruction of European Jews”, s. 517). Encyclopedia Judaica (Vol. 8, s. 1098) ilmoittaa kuitenkin, että yksin tammikuussa 1943 surmansa sai 40 000 – 43 000 sotatyöpalvelun juutalaista, kun puna-armeija teki läpimurron Donilla. Sen vuoksi kokonaismäärän täytyy olla yli 50 000 (peräytymisvaiheessa oli muitakin taisteluita).

Budapestin juutalaisneuvoston entinen jäsen Zoltan Klar on valaehtoisessa lausunnossaan syyskuussa 1954 kertonut, että Unkarin Moskovan-lähettiläs Szekfu ilmoitti juutalaisneuvostolle 1946, että Neuvostoliiton vankiloissa oli vielä 30 000 unkarilaista sotatyöpalvelun jäsentä, näistä 90 % juutalaisia. Zoltan Klarin mukaan vain 1500 palasi. 25 500 juutalaista katosi siis jäljettömiin Neuvostoliitossa (”Treatment of Jews by the Soviet”. 17th Interim Report of Hearings before the Select Committee on Communist Aggression, House of Representatives, 83rd Congress, New York, September 22 and 23, 1954, s. 85-86).

Nuo 130 000 juutalaista miestä olivat siis pois pakkosiirroista. Heistä ainakin 75 500 (50 000 + 25 500) kuoli tai katosi sotatyöpalvelussa.

Nämä tiedot sotatyöpalvelusta löytyvät Walter N. Sanningin teoksesta ”Die Auflösung des osteuropäischen Judentums”.

http://vho.org/D/da/6.html#Ungarn

Englanniksi: “The Dissolution of Eastern European Jewry”, s. 138-144. 

Unkarin juutalaisten määrä 

Se Unkari, josta sodan aikana juutalaisten pakkosiirtoja tapahtui, oli suurempi kuin se Unkari, joka oli ennen sotaa ja sodan jälkeen. Vuosien 1938-1945 ”Suur-Unkarissa” oli vuoden 1941 väestölaskennan mukaan 725 007 juutalaista, joista Sanningin mukaan entisen ”Vanha-Unkarin” alueella 400 000 juutalaista. Vanha-Unkariin liitetyillä uusilla alueilla (slovakialaisalueita, Rutenia, Jugoslaviasta Banat ja Romaniasta pohjoinen Transilvania) oli siis 325 007 juutalaista.

Sionistijohtaja Kastnerin mukaan Unkarissa oli vuoden 1944 maaliskuussa 800 000 juutalaista.

Saksalaisten itsensä mukaan Unkarissa oli 900 000 – 1 000 000 juutalaista. Saksan ulkoministeriölle 26.5.1944 antamassaan raportissa von Thadden kertoo, että Unkarin hallitus on suostunut siihen, että kaikki Unkarin juutalaiset, lukuun ottamatta 80 000 työ- tai sotaprojekteihin jätettävää, siirretään itäisille alueille. Juutalaisten määräksi arvioidaan 900 000 – 1 000 000. Yllä jo mainittiin Horst Wagnerin raportti 27.10.1944, jonka mukaan Unkarissa oli ennen pakkosiirtoja 900 000 juutalaista.

Lukumäärien erilaisuudelle on luonnollinen selitys. Unkariin virtasi koko ajan juutalaisia Puolasta, Tsekkoslovakiasta ja Jugoslaviasta (etsivät turva- tai piiloutumispaikkaa), joten kun laskelmia tehdään, on huomioitava kaikki Unkarissa ko. aikaan olleet juutalaiset, siis n. 900 000.

31.1.1941 pääkaupungissa Budapestissa oli 184 453 juutalaista. Elokuussa 1944 Budapestissä oli yli 200 000 juutalaista. Tämä käy ilmi USA:n Maailman pakolaisneuvoston (puh. joht. juutalainen Morgenthau) antamista tiedoista, jotka liittyvät Saly Mayerin ja SS-eversti Kurt Becherin neuvotteluihin. Neuvotteluissa puhuttiin Budapestissa tuolloin asuneesta yli 200 000 juutalaisesta. Goebbels ilmoittaa 23.8.1944 Budapestin juutalaisten määräksi 260 000. Opetushallituksen kirjan mukaan juutalaisia oli Budapestissa 300 000.

Entä pakkosiirrettyjen määrä? Erityisvaltuutettu Edmund Veesenmayerin raporttien mukaan Unkarista pakkosiirrettiin 437 402 juutalaista, santarmiupseeri Laszlo Ferenczyn raportin mukaan 434 351 juutalaista. Luvut ovat lähes yhtenevät, joten ne on todennäköisesti saatu samasta lähteestä: Unkarin santarmilta, joka puolestaan on ainakin osittain saanut ne juutalaisneuvostoilta (Unkarin sisäisistä pakkosiirroista olivat unkarilaiset ja myös juutalaisneuvostot vastuussa).

Koska tiedot ovat santarmilta, kuljetuksista on varmasti olemassa tilastot. Niitä ei kuitenkaan ole tuotu julkisuuteen. Jürgen Graf kertoo seuraavaa:

Kun Carlo Mattogno ja minä maaliskuussa 1999 kävimme Unkarin kansallisarkistossa Budapestissa, meille ilmoitettiin, että kuljetuslistat ovat kadonneet jonkin ministeriön kellariin; eräs Unkarin johtavista "holokaustin" asiantuntijoista vahvisti tämän tiedon yksityisessä keskustelussa ja mainitsi syyksi asiakirjojen "katoamiselle" poliittiset juonittelut, joita hän ei tahtonut tarkemmin selvittää (Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung [VffG] 2/2000, s. 146); 

http://www.vho.org/VffG/2000/2/Graf140-149.html

Numeerisen arvion pakkosiirrettyjen unkarinjuutalaisten määrästä vahvistaa myös kansanvalistus- ja propagandaministeri Goebbels. Hänen ministeriönsä julkaisi ”Tilanne” (”Die Lage”)-nimisen ”luottamukselliseksi” luokitellun tiedonannon 23.8.1944, jossa todetaan:

19.3. jälkeen saksalaiset ryhtyivät Unkarissa voimaperäisesti eristämään juutalaista elementtiä niin nopeasti ja niin täydellisesti kuin mahdollista. Venäjän rintaman läheisyyden vuoksi puhdistaminen aloitettiin koillisilta alueilta (Nord-Siebenbürgen ja Karpatenland), joissa oli lukumääräisesti voimakkain juutalainen elementti. Sen jälkeen muissa unkarilaisissa maakunnissa olleet juutalaiset koottiin ja kuljetettiin Saksaan tai Saksan kontrolloimille alueille.

100 000 juutalaista on jäänyt unkarilaisten käsiin työpataljoonissa käytettäviksi. Suunniteltuna ajankohtana, heinäkuun 9. päivänä, Unkarin maaseutu oli juutalaisvapaa - - Heinäkuun 9. päivään mennessä Unkarin maaseudun noin 430 000 juutalaista oli luovutettu saksalaisille viranomaisille. Vastaanotto tapahtuu Unkarin rajalla, jonne asti unkarilaiset ovat vastuussa juutalaistoimenpiteistä.

Juutalaistoimenpiteiden viimeisenä vaiheena oli tarkoitus kuljettaa juutalaiset pois Budapestista. Heitä on noin 260 000. Sillä välin oli kuitenkin paine vihamielisten ja neutraalien maiden taholta kasvanut niin suureksi, että Unkarin juutalaismieliset piirit yrittivät vaikuttaa Unkarin hallitukseen, että enemmät juutalaistoimenpiteet ja ennen kaikkea luovutus saksalaisille viranomaisille saataisiin estettyä.

Goebbelsin ministeriön mukaan Unkarista pakkosiirrettyjen juutalaisten lukumäärä oli siis noin 430 000. Samalla ministeriö vahvistaa, että 100 000 juutalaista oli jätetty unkarilaisten käyttöön. Rudolf Kastnerin yllä esittämä lukumäärä 130 000 selittyy siitä, että työpalvelussa kuolemia tapahtui paljon ja miehiä värvättiin tilalle lisää.

Laskelmissa on otettava huomioon myös ne 6000 unkarinjuutalaista pakolaista, jotka sodan jälkeen löydettiin Romaniasta.

Luvut näyttävät siis tältä: Unkarin 900 000 juutalaisesta 435 000 pakkosiirrettiin, 130 000 pestautui sotatyöpalveluun, 300 000 säilyi koskemattomana Budapestissa ja 6000 pakeni. Jäljelle jääneet 29 000 juutalaista ovat todennäköisesti maaseudulle jäljelle jääneitä, kertoohan Punaisen Ristin raportti, että vielä marraskuussa 1944 maaseudulta virtasi 100 000 juutalaista Budapestiin (ja sijoitettiin heti ghettoon). Tuo 29 000 on saattanut kasvaa 100 000:een, kun maahan tuli koko ajan juutalaisia ympäröivistä maista. Tässä esitetyt luvut eivät tietenkään ole täsmällisiä, tarkoitus on vain hahmottaa yleiskuvaa. 

Unkarin juutalaisten sijoituspaikoista 

Asiaa selvitettäessä on tarkasteltava myös sitä, mihin pakkosiirretyt juutalaiset päätyivät. Unkarilainen historioitsija Szabolcs Szita luettelee kirjassaan yli 520 paikkaa (joista 386 leirejä), joissa Unkarin juutalaisia pidettiin, mukana 17 pääkeskitysleiriä, satoja satelliittileirejä ja yli sata muunlaista leiriä (Szabolcs Szita: Haláleröd: A munkaszolgálat és a hadimunka történetéhez [Kuolemanlinnake: Työpalvelun ja sotatyön historia], s. 281-287).

Koska saksalaiset eivät juurikaan kuljettaneet alle 500 hengen ryhmiä, kyseisissä paikoissa olleiden Unkarin juutalaisten yhteismäärän täytyy olla huomattava.

Szitan luettelemista satelliittileireistä Hessisch Lichtenaun leiri esimerkiksi on tunnettu Buchenwaldin alaleiri, jossa työskenteli noin 1000 unkarilaista juutalaisnaista räjähdysainetehtaassa. Osa Szitan luettelemista paikoista on sellaisia, etteivät ne olleet yhteydessä mihinkään keskitysleiriin, esimerkiksi Hannoverin lähellä sijainnut Unterlüss ja Frankfurtin lähellä sijainnut Moerfelde-Walldorf. Unterlüssissä (Rheinmetallin tehtaita) oli töissä suuret määrät unkarilaisia juutalaisnaisia, ja Moerfelde-Walldorfissa (Zueblin-yhtiö) 1700 toukokuussa Auschwitzin kautta siirrettyä unkarilaista juutalaisnaista oli rakentamassa kiitorataa.

Suuri määrä Unkarin juutalaisia sijoitettiin keskitysleirisysteemin ulkopuolelle, ja tämä on tietenkin otettava laskelmissa huomioon. Tarkan kuvan saamiseksi kaikkien näiden eri yhtiöiden arkistomateriaali on tutkittava.

Baltiassakin Szita luettelee useita keskitysleirejä ja työleirejä, joissa Unkarin juutalaisia oli: Kaunas, Klooga, Riika-Kaiserwald; lisäksi heitä oli Stutthofissa ja lukuisissa alaleireissä. Eräs tällainen alaleiri oli Dundaga, jossa työskenteli 2000 – 5000 unkarilaista juutalaisnaista, jotka heidätkin oli kuljetettu Auschwitzin kauttakulkuleirin kautta toukokuussa 1944 (Andrew Ezergailis: ”The Holocaust in Latvia 1941-1944: The missing Centre”, s. 367).

Yllä olevat tiedot löytyvät Samuel Crowellin artikkelista ”Beyond Auschwitz” (JHR 2/2001, s. 26),

http://www.ihr.org/jhr/v20/v20n2p26_Crowell.html

Myös J.-C. Pressac kertoo kirjassaan ”Die Krematorien von Auschwitz” (s. 199-200), että Encyclopaedia Judaican mukaan sodan päättyessä Unkarin juutalaisia löytyi 386 keskitys- ja työleiristä ja työkommandosta. ”Heitä oli kaikkialla, työkommandojen muutamista sadoista ’suurten’ leirien kymmeniin tuhansiin.” 

Kulkivatko kaikki kuljetukset Auschwitz-Birkenaun kautta? 

Yllä von Thadden ilmoittaa sähkeissään pakkosiirtojen osoitteeksi ”itäiset alueet”, ja myös Wagner mainitsee raportissaan, että Unkarin juutalaiset lähetetään ”työhön itään”. On myös olemassa saksalaisia dokumentteja, joissa määränpääksi ilmoitetaan ”Saksa”, ”Kenraalikuvernementti” tai ”Ylä-Sleesia”. Esimerkiksi Veesenmayer ilmoittaa raporteissaan määränpääksi ”Saksan”.

Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteivätkö nämä kuljetukset olisi kulkeneet Auschwitzin kauttakulku- ja selvitysleirin kautta.

Mainittu von Thadden esimerkiksi jatkaa edellä mainittua toukokuun 26. päivän raporttiaan kertomalla, että toukokuun 15. ja 24. päivän välillä 116 000 juutalaista on kuljetettu Unkarista Kenraalikuvernementtiin 12 000 – 14 000 juutalaisen päivävauhdilla, mutta hän jatkaa:

Tähän mennessä tehtyjen havaintojen mukaan noin kolmannes kuljetettavista juutalaisista on työkykyisiä. Heti heidän saavuttuaan Auschwitzin kokoamisleiriin heidät ohjataan Gauleiter Sauckelin, Todt-organisaation jne. palvelukseen.

Kuljetukset, joiden von Thadden sanoi menevän ”itäisille alueille”, kulkivat siis Auschwitzin kauttakulkuleirin kautta.

Unkarilainen everstiluutnantti Ferenczy ilmoittaa raportissaan 29.5.1944:

Saksan turvallisuuspoliisi ehdottaa, ja se on heidän selkeä tavoitteensa, että juutalaiset tuovat mukanaan muonaa ainakin viideksi päiväksi heidän kuljetuksensa ajaksi, koska sen jälkeen kun he ovat saapuneet Auschwitziin ja heille on tehty valikointi, heidät lähetetään välittömästi junilla eri työkohteisiin.

Tässä raportissa Ferenczy kertoo myös, että näiden kuljetusten alusta toukokuun 28. päivän keskiyöhön mennessä 184 049 juutalaista on kuljetettu 58 junassa, ja kaikki kuljetukset ovat kulkeneet Auschwitzin kautta. Kiivas tahti näkyy siitä, että 31.5. mennessä oli kuljetettu jo 217 236 juutalaista 69 junassa. Kaiken kaikkiaanhan, kuten yllä todettiin, 8.7.1944 mennessä kuljetettiin 434 351 Unkarin juutalaista 147 junassa.

Lähde yllä mainituille tiedoille: Carlo Mattognon artikkeli ”The ’Gassed’ People of Auschwitz: Pressac´s New Revisions”.

http://codoh.com/gcgv/gcnewrev.html

Kuitenkin osa kuljetuksista on mennyt Auschwitzin ohi. Mattogno kertoo artikkelissaan ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944”, että (Randolp Brahamin mukaan) 25.6.-28.6.1944 kuusi tai seitsemän junaa kuljetti 20 787 Unkarin juutalaista Strasshofiin Itävaltaan Wienin lähelle maatalous- ja teollisuustyöhön. Nämä luvut sisältyvät Veesenmayerin (ja vastaavasti Ferenczyn) lukuihin, sillä Veesenmayer mainitsee nämä kuljetukset sähkeessään 11.7.1944.

Edelleen toinen kuljetus kulki 30.6.1944 Wienin kautta (siis ohi Auschwitzin) Bergen-Belseniin mukanaan 1684 Unkarin juutalaista.

Jo toukokuussa oli ollut joitakin Unkarin juutalaisten kuljetuksia Gänserndorfiin Itävaltaan. Eräs näistä kuljetuksista lähti 26.5. Unkarista kohti Itävaltaa mukanaan 4200 Unkarin juutalaista. Kesäkuun alusta lähtien Unkarin juutalaisia oli pakkotyössä Gau Niederdonaussa.

Mattogno mainitsee myös lähellä Krakovaa sijainneessa Plaszowin työleirissä (sotateollisuutta) olleet tuhannet Unkarin juutalaiset. He olivat todennäköisesti toukokuussa 1944 saapuneet Itä-Unkarista Krakovan kautta suoraan Plaszowiin, sillä Krakovassa oli mahdollista suorittaa työkykyisten valikointi ennen Auschwitzia. Myöhemmin 6.8. tästä työleiristä saapui Auschwitzin kauttakulkuleiriin 8000 unkarilaista juutalaisnaista, joista 4000 – 5000 ohjattiin heti Stutthofiin (kuljetukset 14.8. ja 16.8.).

Edelleen Mattogno kertoo, että Stutthofiin saapui Unkarin juutalaisia a) Kaunasista Liettuasta 54 naista 19.7. ja 588 naista 4.8. ja b) Riiasta Latviasta 484 naista 9.8. ja 15 naista 1.10.1944. Yhteensä heitä siis saapui Baltiasta Stutthofiin ainakin 1141 (muissakin kuljetuksissa heitä on saattanut olla). Mattogno pitää mahdollisena, että ainakin osa näistä Unkarin juutalaisista oli kuljetettu Baltiaan linnoitustöitä varten suoraan Lembergin kautta (ohi Auschwitzin). Itä-Unkarista monet kuljetukset todella kulkivat Stryj-nimisen paikkakunnan kautta kohti Lembergiä, joten kaikki kuljetukset Itä-Unkarista eivät suinkaan kulkeneet Przemyslin kautta kohti Auschwitzia (lähteenä Mattognolla Gilbertin ”Endlösung”-kirja). Tämän vahvistaa se, että 25.5.1944 ainakin yksi kuljetus Unkarista saapui Majdanekiin, epäilemättä siis Itä-Unkarista.

Mattognon mukaan on täysin selvää, että Auschwitzin käyttäminen ”kokoamisleirinä” oli vain korvikeratkaisu, sillä suuret vankivirrat yllättivät täydellisesti leirin johdon.

Mattogno arvioi tiedossa olevien Auschwitzin ohi kulkeneiden kuljetusten määräksi n. 39 000 (Strasshofiin 21 000 ja muualle 18 000), joten Auschwitzin ”kokoamisleiriin” ei ole voinut tulla Unkarin juutalaisia yli 396 000 (435 000 – 39 000). Itse asiassa Adolf Eichmann on arvioinut Auschwitzin kautta kuljetettujen määräksi noin 350 000 (Life 49, no. 22, 28.11.1960, s. 109). Hänen mukaansa nämä pantiin töihin asetehtaisiin. Hän ilmoitti myös, että ”tuhannet ja taas tuhannet” pakenivat enemmän tai vähemmän salaa Romaniaan. Jos luku 350 000 on oikea, silloin Auschwitzin ohi kuljetettujen määrän täytyy olla suurempi kuin 39 000. 

Auschwitz ja työkykyiset Unkarin juutalaiset 

Unkarista pakkosiirretyistä juutalaisista rekisteröitiin Auschwitzin keskitysleiriin vain noin 29 000 juutalaista (rekisteröinnit A- ja B-sarjoista ja yksittäisiä muista sarjoista). Näistä oli raporttien ja Mattognon arvion mukaan 21.8.1944 leirissä n. 27 500.

Mattogno mainitsee erään ”Urban”-nimisen Auschwitzin salaisen vastarintaliikkeen jäsenen 21.8.1944 esittämät tilastoluvut leirin vahvuudesta. Niiden mukaan Auschwitzin keskitysleirissä (ei siis koske Auschwitzin kauttakulkuleiriä!) oli tuolloin 11 821 unkarinjuutalaista miestä ja 16 187 unkarinjuutalaista naista. Miehistä 3881 oli Auschwitzin kantaleirissä (Auschwitz I:ssä) ja 7940 Monowitzissa (Auschwitz III:ssa); naiset olivat Birkenaun (Auschwitz II:n) naistenleirissä. Mattognon mukaan tietoja voi pitää luotettavina (artikkelissaan hän esittää tarkistusmenettelynsä).

”Urban” toteaa myös, että mainittujen lisäksi Birkenaussa oli noin 30 000 rekisteröimätöntä Unkarin juutalaista, jotka oli ”määrätty kaasutettaviksi” ja joiden lukumäärä vaihteli. Lisäksi siellä oli noin 30 000 ”kauttakulkuvankia”, joiden lukumäärä samoin vaihteli. Nämä viimeksi mainitut olivat rekisteröimättöminä Auschwitzin ”kauttakulkuleirissä”, ja he olivat työkykyisiä ja odottivat osoitusta työpaikkaan.

Mitä edellä ja seuraavassa esitän, perustuu pääosin Mattognon artikkeliin ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944” (linkki yllä).

Kun Unkarin juutalaiset saapuivat Auschwitziin, heidät jaettiin kolmeen kategoriaan: 1) työkykyiset, jotka heti saapumisen jälkeen rekisteröitiin leiriin; 2) työkykyiset, joita ei rekisteröity; ja 3) työkyvyttömät, joita ei rekisteröity.

Kohdan 2 työkykyiset tulivat Auschwitzin kauttakulkuleiriin, joka, kuten todettu, koostui tuolloin leireistä B III ja B IIc sekä osittain leireistä B IIa (karanteenileiri) ja B IIe.

Kauttakulkuleiriä koskevia menettelytapoja kuvastaa hyvin eräs Mattognon mainitsema dokumentti. 26.6.1944 Dachaun keskitysleirin johto esitti Auschwitzin johdolle valituksen sen johdosta, että Auschwitzista lähetetyt ja 15.6. Dachaun sivuleiriin Kauferlingiin saapuneet vangit oli puettu pelkkiin lumppuihin. Birkenaun vaatevaraston johtaja kirjoitti leirin johdolle puolustuksekseen 14.7.1944 kirjeen, jossa todetaan seuraavaa:

Asian valaisemiseksi kuvataan seuraavassa koko menettely unkarilaisten juutalaisvankien saapumisesta siihen saakka, kunnes heidät lastataan juniin. Tulijoiden saavuttua tähän keskitysleiriin näiltä vangeilta otetaan kaikki heidän siviilivaatteensa ja erittäin perusteellisesti suoritetun täidentuhoamisen jälkeen heidät puetaan niihin vankivaatteisiin, jotka leirin johto on asettanut käyttöön.

Sen jälkeen kun yksittäiset saapujien kuljetukset on puettu, heidät siirretään Auschwitz II:n kauttakulkuleiriin (Durchgangslager K. L. Auschwitz II), jossa heidät ottaa vastaan Uscha (Unterscharführer, kersantti) Olexius. Hän kirjoittaa vaatekappaleista, joihin tulijat on puettu, kuitin, josta näkyy, mitä vaatekappaleita vangeilla on. Tämä kuitti annetaan tarkastettavaksi.

Kauttakulkuleirissä tulijat viipyvät muutamista päivistä 2-3 viikkoon. Koska majoituspaikkoja ei ole riittävästi, parakkeihin, jotka normaalitilanteessa on tarkoitettu 300 vangille, on majoitettu 1000 – 1200 vankia. Jo tämä tilanne aiheuttaa sen, että vaatteet likaantuvat voimakkaasti. Kauttakulkuleirissä kootaan sinne majoitetuista vangeista kuljetuksia ja heidät siirretään karanteenileiriin, jossa he viipyvät useita päiviä kuljetukseen asti.

Auschwitz II:n vaatevarastot ovat 16.5.1944 lähtien tähän päivään (14.7.1944) mennessä vaatettaneet noin 57 000 vankia ja valmistaneet siirtoa varten 48 kuljetusta, joissa on ollut 45 132 vankia, ilman että tähän mennessä on esitetty minkäänlaisia valituksia.

Karanteenileiri (B IIa) toimi siis Unkarin juutalaisten kauttakulkuleirinä. Moskovan arkistoista Carlo Mattogno ja Jürgen Graf ovat löytäneet erään tätä karanteenileiriä koskevan dokumentin, joka on päivätty 26.7.1944. Otsakkeena sillä on ”HKB Ambulanz B IIa Auschwitz II. Kuukausiraportit leiriin väliaikaisesti sijoitetuista Unkarin juutalaisista”. Siinä sanotaan:

Raportointiaikana 26.6.-26.7.1944 keskimäärin 2500 Unkarin juutalaista kuljetusvalmiina leirissä 3 blokissa, viipyvät leirissä 3-10 päivää. Heille suoritettiin aina saapumisen ja poistumisen yhteydessä tarkka lääketieteellinen tutkimus ja täitarkastus. Päivittäiset kuume- ja täikontrollit, havaitut täiden kantajat puhdistettu täistä leirin omassa täidentorjuntalaitoksessa, vaatteet ja pyykki desinfioitu höyrykattilassa ja kyllästetty täidentorjunta-aineella (lauseto-imprägniert). Kontrolleissa havaitut todellisesti sairastuneet siirretty B IIf:ään tai siirretty johonkin toiseen leiriin.

1.7. saapui 450 nuorta unkarinjuutalaista B IId:stä.

Koska blokkeihin on majoitettu nykyisin liikaa vankeja - jopa 1000 yhteen parakkiin –, monien täytyi nukkua paljaalla betonilattialla tai kostealla maankamaralla, mikä aiheutti vilustumissairauksia ja ripulia. Erityiskaranteenissa blokki 12:ssa olevat nuoret eivät ole 10 viikkoon vaihtaneet puhtaita vaatteita, 8 viikkoon eivät myöskään blokin 8 unkarilaiset. Koska kumpikaan ryhmä ei kuulu itse leirivahvuuteen, heille ei myöskään ole voitu antaa saippuaa. Saippuan saaminen erittäin tarpeellista.

 Lisäksi Mattogno mainitsee rakennustarkastusvirasto ”Sleesian” hygieenikon ”KGL-Bauabschnitt III”:sta (BA III:sta, siis Birkenaun rakennuslohko III:sta) 16.6.1944 laatiman raportin, jossa kuvataan tämän leirin huonoja terveysoloja. Hygieenikko kirjoittaa ensin:

Ensimmäinen vankikuljetus (ko. rakennuslohkoon) saapui 9.6.44. Tällä hetkellä rakennuslohkolla on 7000 naispuolista juutalaisvankia,

 ja jatkaa sitten kertomalla karanteenitoimenpiteistä:

Koska rakennuslohko III:n vangit on nopeasti saatava työhön, varsinaista karanteenia ei toteuteta. Jotta vältettäisiin mahdollisen kulkutautiepidemian aiheuttamat laajemmat viivästymiset työvoiman saannissa, tavanomaisten karanteenitoimenpiteiden sijaan on tarpeen jakaa leiri aitauksilla neljään alueeseen. Tällä tavalla mahdollisen epidemian sattuessa ainakin yhtä osaa vangeista voidaan yhä käyttää ja siirtää eteenpäin.

 Leirissä B IIc puolestaan oli 32 asuinparakkia. Jos, kuten yllä siteeratut dokumentit ilmoittavat, yhteen parakkiin oli sullottu 1000 – 1200 ihmistä, niin silloin tässä leirissä oli noin 35 000 rekisteröimätöntä unkarinjuutalaista. Leiriin ei voitu majoittaa enempää, ja siksi 7000 juutalaisnaista oli jouduttu sijoittamaan leiriin B III, jossa olosuhteet eivät olleet kovin hyvät. Birkenaussa on siis täytynyt tuolloin olla ainakin 42 000 rekisteröimätöntä unkarinjuutalaista.

Tämän vahvistaa seuraava yhteenlasku: 2.10.1944 kauttakulkuleiristä siirrettiin 17 202 juutalaisnaista leirin kirjoihin heitä kuitenkaan rekisteröimättä (heidät laskettiin erikseen ja heitä kutsuttiin ”kauttakulkujuutalaisiksi”). Toisaalta korkein rekisteröintinumero, joka tammikuussa 1945 leirin joutuessa neuvostoliittolaisten haltuun unkarilaiselta naiselta löydettiin, oli A-27841. Jos nuo 17 202 juutalaisnaista olisi rekisteröity, niin A-sarjan korkein numero olisi ollut yli 42 000.

Mattogno päättelee, että ”Urbanin” ilmoittama 30 000 rekisteröimättömän työkykyisen unkarinjuutalaisen lukumäärä kauttakulkuleirissä todella on täysin uskottava; todennäköisesti heitä oli siellä enemmänkin, ja kuten aiemmin todettiin, todistaja Otto Wolken ilmoitti lukumääräksi 50 000.

Toukokuun 17. päivästä alkaen tästä Auschwitzin kauttakulkuleiristä siirrettiin eteenpäin hyvin suuri määrä Unkarin juutalaisia. Birkenaun vaatevaraston johtaja ilmoitti, että aikavälillä 16.5.-14.7.1944 Auschwitzista oli lähtenyt eteenpäin 45 132 vankia, ja Mattognon kokoama lista osoittaa, että kyseisenä aikana lähti eteenpäin juuri tuo määrä, siitä Unkarin juutalaisia 36 599 (lista liittyy artikkeliin ”Häftlingsüberstellungen aus Auschwitz-Birkenau 1944-1945”, VffG 3/2006, s. 293-300; unkarinjuutalaisten osalta myös ”Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944”, VffG 4/2001, s. 385).

21.8.1944 mennessä Auschwitzin kauttakulkuleiristä oli siirretty eteenpäin 53 778 Unkarin juutalaista (Buchenwaldiin 16 734, Mauthauseniin 14 553, Stutthofiin 10 602, Gross-Roseniin 8689, Sachsenhauseniin 2400, Dachauhun 800). Koska itse Auschwitzin keskitysleirissä oli tuolloin 27 500 Unkarin juutalaista ja Auschwitzin kauttakulkuleirissä 30 000 Unkarin juutalaista, saadaan työkykyisten unkarinjuutalaisten määräksi 111 278. Niin paljon heitä oli 21.8.1944 mennessä pakkosiirretty Unkarista Auschwitziin. Koska työkykyisiä oli kaikista pakkosiirretyistä juutalaisista kolmasosa, työkyvyttömiä pakkosiirrettyjä unkarinjuutalaisia on täytynyt olla noin 222 556. Yhteensä pakkosiirrettyjä oli tämän mukaan 333 834. Tämä on aika lähellä Eichmannin antamaa lukua 350 000.

Aiemmin todettiin, että maksimimäärä Unkarin juutalaisia, joka Auschwitziin on voinut tulla, on 396 000. Työkykyisten määrä näistä on kolmannes eli 132 000. Yllä on jäljitetty 111 278 työkykyistä, joten avoimeksi jää 20 722 työkykyistä, mikä merkitsee 62 166 Unkarin juutalaisen kokonaismäärää. Toisaalta jos Auschwitzin ohi kuljetettujen määrä olisi tuon verran suurempi, siis 101 166 (39 000 + 62 166), silloin Auschwitzin kautta kuljetut työikäiset olisi selvitetty. Nuo 62 166 Auschwitzin ohi kuljetettua olisivat silloin varmasti suoraan eri firmoille toimitettuja juutalaisia, ja heitä koskevat tiedot löytyisivät ko. firmojen arkistoista.

On myös huomattava, että kauttakulkuleirin kapasiteetti oli kesäkuussa 1944 jo 42 000 henkilöä, joten Otto Wolkenin ilmoittama 50 000:n kapasiteetti olisi 21.8.1944 ollut hyvin todennäköinen. Silloin myös nuo ”puuttuvat” 20 722 olisivat (jo mainittujen 30 000 lisäksi) olleet kauttakulkuleirissä. 

Auschwitz ja työkyvyttömät Unkarin juutalaiset 

Kahden yllä jo esitetyn dokumentin mukaan (Unkarin hallituksen kirje paavin lähettiläälle 30.6.1944 ja Speerin konferenssin julkilausuma 26.5.1944) Saksaan töihin pakkosiirrettävien perheet seurasivat mukana. Myös Auschwitz Albumin valokuvista käy selvästi ilmi, että Unkarista pakkosiirrettiin kaikki, sekä työkykyiset että työkyvyttömät. Yllä mainittiin myös jo von Thaddenin raportti 26.5.1944, jonka mukaan pakkosiirrettävistä keskimäärin kolmannes oli työkykyisiä, kaksi kolmasosaa työkyvyttömiä. Mattogno mainitsee myös Ernst Kaltenbrunnerin 30.6.1944 lähettämän kirjeen, joka koskee Strasshofiin lähetettyjä n. 21 000 Unkarin juutalaista ja jossa Kaltenbrunner arvioi työkykyisten osuudeksi 30%.

Vastarintaliikkeen ”Urbanin” esittämän vahvuuslistan mukaan Birkenaussa oli 21.8.1944 ”noin 30 000 rekisteröimätöntä unkarinjuutalaista, joita odotti kaasu”. Nämä olivat siis nähtävästi työkyvyttömiä.

Työkyvyttömiä ei kuitenkaan tuhottu Auschwitzissa. 26.8.1943 WVHA:n virasto D II:n päällikkö Maurer tiedusteli (Auschwitzin komentaja Hössiltä) sähkeitse Auschwitzissa olevien sellaisten työkykyisten juutalaisten ("etupäässä länsijuutalaisten"; "vornehmlich Westjuden") määrää, jotka voidaan siirtää toisiin keskitysleireihin. Auschwitzista hän sai 29.8.1943 vastauksen, että leirin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä ja että nämä olivat jo työtehtävissä eikä heitä voitu siirtää. Maurer tiedusteli sitten 4.9.1943 vielä kirjeitse Hössiltä, mitä loput 21 500 juutalaista tekevät (kirjeen kopio kirjassa Jüdisches Historisches Institut Warschau [toim.]: "Faschismus-Getto-Massenmord", 1960, s. 365). Häntä siis ihmetytti työkyvyttömien juutalaisten suuri määrä, ja hän pyysi selvitystä. Maurerin sähke ja kirje seuraavissa osoitteissa:

http://www.ghwk.de/2006-neu/fernschreiben_hoess.jpg

http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/images/040943.JPG

Kyseessä ei ollut vain työkykyisten "länsijuutalaisten" luku, sillä Maurer kirjoittaa kirjeessään, että hänen saamansa tiedon mukaan Auschwitzin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä. Toki jos "länsijuutalaisia" ei ollut, Maurerille olisi tarjottu muita työkykyisiä juutalaisia, ilmoittihan hän tarvitsevansa "etupäässä" länsijuutalaisia (jos ei siis länsijuutalaisia niin sitten muita).

SS:n WVHA:n päällikkö Oswald Pohl ilmoitti salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa oli 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 oli pysyvästi sairaita tai invalideja. Birkenaussa (Auschwitz II:ssa) oli 36 000 asukkia (naisia 21 000, miehiä 15 000), ja näistä ”noin 15 000 on työkyvyttömiä” (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385). Pohlin kirje seuraavassa osoitteessa:

http://www.mazal.org/NO-series/NO-0021-G02.htm

Työkyvyttömät olivat elossa.

Urbaninkin tieto elokuun 21. päivältä 1944 itse asiassa kertoo, että työkyvyttömät olivat elossa. Vielä tammikuussa 1945, kun leiri joutui neuvostoliittolaisten haltuun, siellä vielä olleista 578 Unkarin juutalaisesta ikäluokkaan 1-10 vuotta kuului 29 ja ikäluokkaan 11-14 vuotta 52 juutalaista; yli 60-vuotiaitakin oli 12.

Jos Auschwitziin oli 21.8.1944 mennessä tullut Unkarista 111 278 työkykyistä juutalaista (ks. yllä), niin kolmasosasäännön mukaan työkyvyttömiä tuli samaan aikaan 222 556, jolloin pakkosiirrettävien kokonaismääräksi tulee 333 834.

Nykytiedon valossa ei ole mahdollista selvittää täsmällisesti, kuinka ja milloin työkyvyttömiä Unkarin juutalaisia kuljetettiin Auschwitzista eteenpäin. Ferenczyn raportista (29.5.1944) käy kuitenkin ilmi, että kuljetukset jatkuivat Auschwitzista eteenpäin heti kun valikointiprosessi oli suoritettu. Työkykyiset lähetettiin, kuten yllä todettiin, eri leireihin tai eri firmoihin työvoimaksi, ja Auschwitz Albumin kuvista, jotka kuvaavat Birkenaussa kulkevia ja lepääviä Unkarin työkyvyttömiä juutalaisia, voidaan päätellä, että hekin odottivat matkan pikaista jatkumista (heillä on matkatavarat mukanaan).

Samuel Crowell kertoo Himmlerin ilmoittaneen, että Auschwitzin ulkopuolella on eri keskitysleireissä 30 000 yli 50-vuotiasta juutalaista. Bergen-Belsenissä oli ainakin kaksi leiriä työkyvyttömille Unkarin juutalaisille. Auschwitzista saapui Theresienstadtin leiriin (Böömissä) 1150 työkyvytöntä Unkarin juutalaista, ja näistä 12 oli kuollut sodan loppuun mennessä. Buchenwaldissa oli työkyvyttömiä juutalaisia; siellä oli esimerkiksi leiri noin tuhannelle eri maista saapuneelle lapselle. Strasshofissa Itävallassa 21 000 Unkarin juutalaista eli ”perheleireissä” 175 asuinalueella. Ja olihan Auschwitzissa itsessäänkin 30 000 työkyvytöntä Unkarin juutalaista.

Joka tapauksessa Szabolcs Szita kertoo, että Unkarin juutalaisia oli ”joka puolella”: hän luettelee peräti 520 paikkaa (joista 386 erilaisia leirejä), joissa Unkarin juutalaisia oli. Szitan mukaan monet olivat saapuneet Auschwitzin kautta.

Samuel Crowell painottaa myös, että edes Veesenmayerin ja Ferenczyn antamat tiedot Unkarista pakkosiirrettyjen määrästä eivät välttämättä ole viimeinen totuus. Kuten yllä todettiin, varsinaiset kuljetuslistat ovat tällä hetkellä tavoittamattomissa. Lukumääriä koskevat tiedot ovat todennäköisesti peräisin juutalaisneuvostoilta, ja nämä ovat saattaneet laskea pakkosiirtoihin Unkarin sisällä tapahtuneita siirtoja leiristä toiseen (lähemmäs rajaa). Veesenmayerin ja Ferenczyn luvuilla (438 000 ja 435 000) ei siis ole mitään verifioitavaa dokumentaarista pohjaa.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita myös keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö SS-kenraali Richard Glücksin tilastot, jotka jonkin verran poikkeavat Mattognon esittämistä luvuista. Glücks oli vastuussa pakkosiirroista.

http://www.tbrnews.org/Archives/a2037.htm

http://www.heretical.com/miscella/rudolf.html

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/auschwitzissa-kuoli-60-421-juutalaista.html

Glücksin mukaan touko-lokakuussa 1944 Unkarista tuotiin Auschwitziin 23 117 juutalaista ja Auschwitzista siirrettiin eteenpäin muihin leireihin 21 527 Unkarin juutalaista. Lokakuun 1944 jälkeen heitä oli Auschwitzissa 1590.

Unkarin juutalaisia tuotiin Auschwitziin toukokuussa 8548, kesäkuussa 3981, heinäkuussa 6543, elokuussa 3881, syyskuussa 163 ja lokakuussa 1, yhteensä 23 117.

Unkarin juutalaisia siirrettiin Auschwitzista muihin leireihin toukokuussa 2963, kesäkuussa 5934, heinäkuussa 9630, elokuussa 1500, syyskuussa 1300 ja lokakuussa 200, yhteensä 21 527.

Lähde: Venäjän keskusarkisto CSA No. 187603: Roll 285-1943-44: Frames 019-852-Roll 286-1945: Frames 001-329).

Mitä ilmeisimmin tässä ovat kyseessä Auschwitziin rekisteröidyt Unkarin juutalaiset, joita Mattognon mukaan oli vähän alle 29 000 ja joita hän yllä sanoo olleen 21.8.1944 leirissä vielä noin 27 500 (heitäkin siirrettiin muihin leireihin; Glücksin mukaan heitä oli lokakuun 1944 jälkeen leirissä enää 1590).

Kuriositeetin vuoksi mainittakoon virallista historiankirjoitusta edustavan Raul Hilbergin mielipide, että kaiken kaikkiaan Unkarin juutalaisia tuhoutui toisessa maailmansodassa vain 180 000 (Hilberg: Die Vernichtung der europäischen Juden, s. 1300). Tässä ovat mukana kaikki kuolemat Auschwitzin ulkopuoleltakin (sotatyöpalvelu, Strasshof, loka- marraskuun 1944 pakkosiirtomarssi rajalle rakentamaan linnoituksia jne.). Suomen Opetushallituksen arvio on huomattavasti korkeampi (420 000). 

Birkenaun krematoriot 

Holokaustitahojen mukaan touko-heinäkuussa 1944 Auschwitz-Birkenaussa kaasutettiin yli 420 000 Unkarin juutalaista kuoliaaksi ja ruumiit poltettiin Birkenaun krematorioiden tuhkausuuneissa; koska poltettavien ruumiiden määrä ylitti krematorioiden kapasiteetin, ruumiita olisi poltettu myös polttokuopissa. Krematoriot siis tämän mukaan toimivat täydellä kapasiteetilla poltettaessa murhattujen Unkarin juutalaisten ruumiita.

Carlo Mattogno on kuitenkin kumonnut tämän käsityksen kirjoituksessaan "Die Leichenkeller der Krematorien von Birkenau im Lichte der Dokumente" (osa II). Birkenaun krematoriot eivät olleet ylikuormitettuja Unkarin juutalaisten tähden. Birkenaun sairaalasta ja sairastuvista kuljetettiin päivittäin leirissä kuolleiden ruumiita krematorioiden ruumishuoneisiin (eli niihin väitettyihin "riisumishuoneisiin" ja "kaasukammioihin") tuhkausta varten. Maaliskuussa 1943 varuskuntalääkäri Wirths vaati hankittaviksi kahdet katetut käsirattaat ruumiiden kuljettamiseksi sairaalasta krematorioon, ja luonnollisesti hän sai tahtonsa läpi. Vielä toukokuun lopussa, keskellä Unkarin juutalaisten tulvaa, hän kirjoitti:

Keskitysleiri Auschwitz II:n leirien sairastupiin kertyy päivittäin luonnostaan tietty määrä ruumiita, joiden kuljetus krematorioihin on tosin määrätty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin....

Birkenaun krematorioiden ruumishuoneet olivat siis käytettävissä ruumishuoneina aina, aamuisin ja iltaisin, mikä olisi ollut mahdotonta, jos ne olisi, kuten väitetään, muutettu "riisutumishuoneiksi" ja "kaasukammioiksi" juutalaisten tuhoamista varten. Ei siis voi pitää paikkaansa, että ruumishuoneet olisivat olleet riisumis- ja kaasuttamiskäytössä. Ruumishuoneissa oli leirin ruumiit.

Referoin Carlo Mattognon kirjoitusta hieman yksityiskohtaisemmin:

20.3.1943 leirin lääkäri Wirths oli pyytänyt, että on järjestettävä kahdet kärryt ruumiiden kuljettamiseksi Birkenaun sairaalasta krematorioon (tuolloin Birkenaussa oli vasta Krema II käytettävissä), ja 31.7.1943 SS:n hygieniaviraston päällikkö, SS-eversti Mrugowski antoikin määräyksen, että ruumiit on kuljetettava krematorioiden (tuolloin muutkin Kremat olivat jo valmistuneet) ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Tämä määräys koski kaikkia krematorioita. Niiden ruumishuoneet (siis ne väitetyt ”kaasukammiot”) olivat kaiken aikaa käytettävissä ruumishuoneina. Ruumishuoneiden pääasiallinen funktio oli juuri se, mikä niiden funktio onkin, toimia ruumishuoneina. Ne eivät olleet ”kaasukammioita”.


22.5.1944 Auschwitzissa pidettiin kokous, jossa olivat mukana WVHA:n osastopäällikkö, Auschwitzin entinen komentaja Rudolf Höss, SS:n Sleesian rakennustarkastusviraston päällikkö Bischoff, Auschwitzin päällikkö Baer ja päärakennusviraston päällikkö Jothann. Jothann laati kokouksesta 23.5.1944 muistion, ja siinä sanotaan:

Kokous kutsuttiin koolle sen määrittämiseksi, mihin paikkaan ja minkä kokoisina pyydetyt (pyytäjänä leirin lääkäri Wirths; perusteena hygieniasyyt) ruumishuoneet rakennetaan. Kävi ilmi, että niiden liittäminen nykyiseen asemakaavaan on ongelmallista. Jos ruumishuoneiden rakentamiselle täytyy saada tilaa, ainakin osa käymälä- tai pesuparakeista täytyy purkaa. Nykyisessä tilanteessa on kuitenkin vaikea tulla toimeen ilman niitä. Everstiluutnantti Höss viittaa siihen, että nykyisen ohjeen mukaisesti ruumiit on haettava pois joka päivä aamuisin siihen tarkoitukseen varatulla kuorma-autolla; jos tätä ohjetta noudatetaan, ruumiiden määrä ei voi nousta ja sen takia ei ole välttämätöntä rakentaa mainittuja ruumishuoneita. Höss esittää tämän mukaisesti, että ko. ruumishuoneita ei rakenneta.

Lääkäri Wirths ei kuitenkaan pysähdy tähän, ja 25.5.1944 hän kirjoittaa Hössille:

Heinäkuun 20. päivänä 1943 toin Auschwitzin päärakennusviraston tietoon, että Auschwitz II:n naisten leirissä ja rakennuslohko II:n leireissä ei ole vielä betoni- tai tiiliruumishuoneita ja että niiden rakentaminen on pikaisesti tarpeen, koska käytössä olevat puuvajat ovat täysin epäsopivia ruumiiden säilyttämiseen epidemiavaaran vuoksi ja koska rotat pääsivät tulemaan niihin. Virheellisesti säilytetyt ruumiit houkuttelevat aina rottia. Auschwitz II:n leirien sairasosastoilla kertyy päivittäin ruumiita tietty määrä. Vaikka niiden kuljetus krematorioihin on järjestetty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin, tapahtuu kuitenkin, että kulkuneuvojen tai polttoaineen puuttumisen vuoksi ruumiista ei huolehdita 24 tuntiin. Hygieniasyistä ja epidemioiden ehkäisemiseksi jokaisessa sairaalassa on ruumishuone ruumiiden lyhytaikaista säilytystä varten sitä mukaa kuin niitä kertyy. Normaalisti yleisissä sairaaloissa sairasvuoteiden määrä ei ylitä 500:aa, mutta internoiduille tarkoitetuilla sairasosastoilla sairasvuoteiden määrä nousee keskimäärin 3000 – 4000:een. Mielestäni on sen vuoksi täysin selvää, että lukuisille ruumiille täytyy olla käytössä asianmukainen säilytystila. 20.7.1943 ja kaikissa sitä ennen Auschwitzin päärakennusvirastolle osoittamissani kirjeissä olen pyytänyt vain ruumishuoneiden varaamista, en koskaan nimenomaan sitä varten rakennettavia rakennuksia tai vajoja, ja pyydän, että ryhdytään toimiin sellaisten ruumishuoneiden saamiseksi, koska ne ovat välttämättömiä. Muuten minun on pakko kääntyä esimiesteni puoleen, ettei nykyinen epähygieeninen ruumiiden säilytys vakavalla tavalla vaarantaisi koko leiriä tartuntatauti-hygieenisessä suhteessa. Liitän oheen luonnoksen, joka kuvaa ruumishuonetta. Sellaisia huoneita tarvitaan pikaisesti internoitujen sairasosastolla naisten leirissä ja rakennuslohkon II alaleireissä a, b, e ja f.

Nämä dokumentit kumoavat täydellisesti väitteet, että Birkenaun krematorioilla olisi ollut rikollinen tarkoitus. Mikään ei viittaa krematorioiden rikolliseen käyttöön. Sellainen olisi suuresti lisännyt niitä hygienia- ja saniteettiongelmia, joista leirin lääkäri puhuu.

Tämä tosiasia, että ruumiita kuljetettiin Kremojen ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, kumoaa kokonaan sen väitteen, että näissä Kremoissa olisi tapahtunut joukkomurhia (juuri noita ruumishuoneita on väitetty kaasukammioiksi). Yllä havaittiin, että 22.5.1944 leirin komentaja Höss puhuu voimassa olevasta määräyksestä kuljettaa ruumiit pois joka aamu. Wirths sanoo tarkemmin vielä 25.5.1944, että ruumiita oli määrätty kuljetettavaksi krematorioihin kahdesti päivässä. Siis vielä toukokuun lopussa 1944 tuo määräys oli voimassa.

Ja juuri tuolloin, toukokuun puolivälissä 1944, alkoivat oletetut Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin. Ensimmäisen kuljetuksen sanotaan saapuneen Auschwitziin 17.5.1944, ja 22.5.1944, päivänä, jolloin yllä mainittu kokous pidettiin, yli 62 000 Unkarin juutalaisen sanotaan jo saapuneen leiriin. Näistä 41 000:n on väitetty tulleen kaasutetuksi, ja tällöin Birkenaun Kremat muka olisivat käyneet riittämättömiksi, niin että ruumiita täytyi polttaa kuopissakin. Tällöin Birkenaun Kremat olisivat olleet pysyvästi täynnä uhreja, mutta kuinka Höss sitten olisi muistuttanut määräyksestä kuljettaa niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiit, jotka kuolivat leirissä, kahdesti päivässä krematorioihin? Tämä, että ruumiita tuli kuljettaa kahdesti päivässä krematorioihin, kumoaa sen, että Unkarin juutalaisia olisi kaasutettu niissä. 

Tuhottiinko Unkarin juutalaiset? 

Holokaustitahojen mukaan työkyvyttömät Unkarin juutalaiset kaasutettiin hengiltä Birkenaun Kremojen ("Krema" on se koko rakennus, jossa sijaitsivat ruumishuoneet, krematoriouunit ja muut tilat) ”kaasukammioissa” ja toukokuussa 1944 uudelleen käyttöön otetussa bunkkeri 2:ssa ja poltettiin sitten Kremojen polttouunien kammioissa ja polttokuopissa, joita oli krematorioalueella ja bunkkeri 2:n alueella. Satojen tuhansien Unkarin juutalaisten ruumiit ylittivät krematorioiden kapasiteetin, ja siksi kuulemma ruumiita oli pakko polttaa myös polttokuopissa ulkona. Bunkkeri 2:ta ei kuitenkaan koskaan ollut olemassa murhakaasukammiona, ks. luku 12 "Anny Horowitz", joten siellä ei ole voitu kaasuttaa ketään.

Suomen virallisen historiankirjoituksen mukaan Auschwitzin tuhoamisleiriin karkotettiin 42 päivän aikana 420 000 Unkarin juutalaista, joita kaasutettiin hengiltä jopa 12 000 hengen päivävauhtia. Nähtävästi siis myös tuo tuhoamistyö oli ohi 42 päivässä.

Jos Birkenaun krematoriot olisivat toimineet täydellä kapasiteetilla 42 päivän ajan, kuinka monta ruumista niissä olisi ehditty tuhkata?

Kremoissa II ja III oli 15 polttokammiota kummassakin, ja Kremassa V oli 8 polttokammiota (Krema IV oli todennäköisesti koko vuoden 1944 poissa käytöstä; pääleirin Krema I ei tuolloin toiminut enää krematoriona). Krematoriouunien polttokammioita oli siis käytössä 38.

Koska yhden ruumiin tuhkaamiseen menee noin tunti ja koska vuorokaudessa krematoriouuneja voitiin käyttää maksimissaan 20 tuntia (neljä tuntia meni huoltoihin ja siivoukseen), Birkenaun Kremoissa oli mahdollista tuhkata 42 vuorokaudessa enintään 31 920 ruumista (42 x 38 x 20). Loput 388 080 ruumista olisi täytynyt hävittää polttokuopissa.

Carlo Mattogno on tutkinut tätä polttamisasiaa kirjassaan ”Auschwitz: Open Air Incinerations”, ja seuraavassa esittämäni perustuu siihen.

Holokaustitahojen kertomus on ollut seuraava: Niitä unkarinjuutalaisia, joita ei voitu polttaa krematorioissa, poltettiin 5000 ruumiin päivävauhdilla krematorioiden lähellä sijaitsevissa polttokuopissa. Toiset 5000 poltettiin bunkkeri 2:n lähellä olevissa kuopissa. Kesällä 1944 yhteispolttokapasiteetti nousi 20 000 ruumiiseen päivässä (Auschwitz-museon historiallisen tutkimuksen johtaja Franciszek Piper kirjoituksessaan ”Gas Chambers and Crematoria”; kirjassa I. Gutman, M. Berenbaum [toim.]: ”Anatomy of the Auschwitz Death Camp”, s. 173 s.).


Mattogno toteaa, että tällaisia yleisiä heittoja lukuun ottamatta virallinen historiankirjoitus ei osaa sanoa mitään täsmällistä näiden polttokuoppien mitoista, sijainneista tai lukumääristä. Puolalais-neuvostoliittolainen komissio raportoi keväällä 1945 (Auschwitz joutui neuvostoliittolaisille tammikuussa 1945), että Krema V:n alueella kaasulla surmattujen ruumiita poltettiin kolmessa roviossa. Insinööri Roman Dawidowski sen sijaan ilmoitti teknisessä raportissaan 26.9.1946, että Unkarin juutalaisia poltettiin krematorioiden ohella Krema V:n lähistölle kaivetussa kuudessa valtavassa polttokaivannossa ja että myös bunkkeri 2 aktivoitiin ja sen kaivannot avattiin uudelleen.

Krematorioiden ”Sonderkommandojen” entiset juutalaisjäsenet ovat luonnollisesti antaneet lausuntoja, ovathan he ”silminnäkijöitä”. Polttokuoppien lukumääräksi Kreman V vieressä Henryk Tauber ilmoitti ensin neljä, sitten viisi, S. Jankowski kaksi, Szlama Dragon viisi, S. Bendel kolme ja F. Müller viisi. Henryk Mandelbaumin polttokuoppien mitat (edelleen siis Krema V:n vieressä) ovat 30-35 x 15 m (syvyys puuttuu), Jankowskin 20 x 2 x 2 m, Dragonin 25 x 6 x 3 m, Bendelin 12 x 6 x 1,5 m, Müllerin 40-50 x 8 x 2 m, Rosenblomin (joka ei ilmoita sijaintia) 10 x 5 x 2 m. Polttokapasiteetit ovat hurjia ja täysin toisistaan poikkeavia: Tauberilla 400 kussakin ”roviossa” 2 päivässä, Mandelbaumilla 1500-1800 kussakin kaivannossa 1-2 päivässä, Jankowskilla 2000 yhdessä kaivannossa (aika puuttuu), Dragonilla 5000 viidessä kaivannossa päivässä, Bendelillä 1000 kolmessa kaivannossa yhdessä tunnissa, Müllerillä 1200 kussakin kaivannossa 5-6 tunnissa, Rosenblomilla 2000 2-3 tunnissa.

Joissakin kertomuksissa on omia erikoisuuksia: Tauberin ja Mandelbaumin mukaan Krema V:stä johti polttokuopille raiteet, joita pitkin ruumiita siirreltiin pienissä vaunuissa. Nyiszlin mukaan Krema V:n vieressä ei ollut polttokuoppia lainkaan. Mandelbaumin kuvaamassa polttokuopassa oli kymmenen kerrosta, kussakin kerroksessa puita ja 150-180 ruumista . Mattognon mukaan tällainen kokko olisi ollut kymmenen metriä korkea. Paisikovicin mukaan Krema V:n pihaan kyllä oli haudattu ruumiita, mutta ne kaivettiin myöhemmin ylös ja poltettiin itse krematoriossa. Müllerin mukaan Krema V:n pihalla oli 60 x 15 m suuruinen sementtipäällysteinen tasanne, jossa ihmisjäänteet jauhettiin pienemmiksi.

Jos sitten siirrytään Kreman V pihalta ”bunkkeri 2:n” maastoon, niin siellä M. Nyiszli ilmoittaa olleen kaksi polttokuoppaa, samoin Paisikovic. Müller ilmoittaa lukumääräksi neljä, Chasan yksi. Nyiszlin kuoppien mitat ovat 45 x 5,5 x 3 m ja Paisikovicin 30 x 6 m (toisen kerran 30 x 10 m). Chasan ilmoittaa kuopan syvyydeksi neljä metriä. Nyiszlin kuopan kapasiteetti oli 5000 ruumista kussakin kaivannossa päivässä. Nyiszli ilmoittaa myös, ettei bunkkeri 2 ollut kaasukammio vaan riisuutumishuone. Hänen mukaansa uhrit ammuttiin ja poltettiin sitten kokoissa.

Tällainen kirjavuus vie viralliselta historiankirjoitukselta pohjan pois. Sen edustajista Jan Sehn puhuu peräti ”kuudesta isosta polttokuopasta”, Danuta Czech puhuu eräässä kirjoituksessaan (”Das KL Auschwitz als Vernichtungslager”) ”viidestä kuopasta” Kreman V vieressä ja bunkkeri 2:n avaamisesta; koko leirin kokonaispolttokapasiteetiksi hän ilmoittaa 24 000 ruumista vuorokaudessa, josta Kremojen osuus 8000/vrk ja polttokuoppien osuus 16 000/vrk. Tunnetussa Kalendarium-teoksessaan hän kuitenkaan ei puhu asiasta juuri mitään. Pressac ilmoittaa Krema V:n alueella olleen kolme polttokuoppaa ja bunkkeri 2:n alueella kaksi.

Tosiasia on, että tuhkauksia suoritettiin ulkona kesällä 1944. Esimerkiksi 28.6.1944 eräs ministeriölähetystö raportoi, että heidän kulkiessaan krematorion ohi siellä ilmeisesti käytettiin rovioita ruumiiden tuhkaamiseen. Roviot ovat kokkoja, jotka ovat maan pinnalla, eivät polttokuopissa. Pohjavesi oli Krema V:n kohdalla 1,2 metrin korkeudella, joten siellä voitiin kaivaa vain alle metrin syvyisiä polttokuoppia, vedessähän ei voi polttaa. Tämä seikka karsii monta yllä esitettyä kuvausta pois. Kauttaaltaan Birkenaussa (myös bunkkeri 2:n alueella) pohjavesi oli 30-120 cm syvyydessä. Muutenkaan ihmisruumiita ei voi polttaa kuopissa, sillä palaminen ei onnistu hapenpuutteen vuoksi.

Tähän polttamisasiaan liittyy pari mielenkiintoista valokuvaa. Ne on otettu nähtävästi elokuun lopulla Krema V:n ovelta, ja ottaja on todennäköisesti ollut joku Birkenaun vastarintaliikkeen jäsen (puhutaan esim. ”Alexista”, mutta hänestä ei ole olemassa tarkempia tietoja). Kuvat esittävät ruumiiden polttamista Kreman V pihalla. Taustalla on n. 50 neliömetrin suuruinen palamisalue, ja ruumiita on etualalla n. 30-40. Ruumiiden keskellä liikkuu (kahdesta kuvasta yhteenlaskettuna) kahdeksan siviiliasuista miestä, ja reunalla näkyy vartija. Molempia kuvia on jostain syystä voimakkaasti retusoitu, niin että ruumiit ovat suureksi osaksi epämuotoisia, myös joitakin mieshahmoja on retusoitu, niin että eräällä näyttää olevan kaksi kyynärpäätä toisessa kädessä. Kyseessä lienee kuitenkin alun perin aivan oikea kuva, ja kyseessä on muutaman kymmenen leirissä kuolleen tuhkaus.

Sama kuvaaja on kuvannut myös ulkoilmakylpyä, jossa etualalla kolme alastonta naista ”juoksee” (todellisuudessa, kun kuva käännetään suoraan, yksi vain ottaa askeleen ja muut kävelevät normaalisti) ja taustalla on muita ihmisiä. Naisten sanotaan ”juoksevan kaasukammioon”.

Tätäkin kuvaa on voimakkaasti retusoitu, ja kuvaa otettaessa kameraa on liikutettu niin, että tausta ja sen tapahtumat ovat tulleet epäselviksi. Kuvasta on olemassa ainakin kolme eri versiota. Kun kuvaa tutkitaan, havaitaan, etteivät naiset ”juosseet” kaasukammioon vaan poispäin siitä - Krema V jää heidän taakseen. He ovat Krema IV:n eteläpuolella olevan lammikon rannalla, ja naiset liikkuvat kohti lammikkoa. Naisvartaloista näkyy, että he ovat nuoria ja työkykyisiä, ja siksi nähtävästi kuvan eri versioissa kasvoja ja vartaloita on yritetty retusoida vanhemmiksi, jotta näyttäisi siltä, että he ovat vanhoja ja siten tuhottavia.

Kuvassa näkyy, kun tarkkaan katsoo, kaksi suurta vesitynnyriä, ja kaksi henkilöä kaataa niihin astioista vettä. Erään siitä oikealla olevan henkilön kädessä on vesiastia, ja vielä selvemmin erään siitä vielä enemmän oikealla olevan henkilön kädessä (astiasta vuotaa vettä). Kyseessä on aivan oikea ja todellinen ulkoilmakylpy. Tällainen on nähtävästi järjestetty sen vuoksi, että lähellä olevan keskussaunan suihkuissa oli tungosta (tuohon aikaan leiriin tuli paljon Lodzin gheton juutalaisia). Kuvassa ei siis juosta kaasukammioon, siinä peseydytään.

Kuvien alkuperää on selostanut v. 1985 Alter Fajnzylberg, joka on esiintynyt monilla muillakin nimillä. Hän kertoo olleensa läsnä, kun kuvia otettiin, ja kuvaajaksi hän kertoo edellä mainitun ”Alexin”. Fajnzylberg kuvaa lausunnossaan myös Kreman V polttokuoppia. Hänen mukaansa niitä oli kaksi, ja kumpaankin mahtui 2000 ruumista. Polttokuoppien mitat olivat 20 x 2 x 2 m. Ruumiit asetettiin puukerroksen päälle, ja sitten päälle ladottiin uusia ruumis- ja puukerroksia, ja Mattognon laskelmien mukaan kasan korkeudeksi tulisi 40 metriä.

Ilmakuvat ovat tietenkin myös tärkeä tiedonlähde. Mattogno käy läpi Mark van Alstinen, Carroll Lucasin ja Nevin Bryantin ilmakuvalausuntoja, ja toteaa, että van Alstine on harrastelija, joka löysi kuvista, mitä holokaustitahot tahtoivat hänen löytävän, Lucas oli ammattilainen CIA:sta, joka havaitsi 31.5.1944 otetusta ilmakuvasta Krema V:n edestä nousevan savupatsaan, ja NASA:ssa työskentelevällä Bryantilla oli käytössään alan viimeisin tekniikka (kuvien digitaalinen tulkinta). Bryantilta lausunnon pyytäneet Sherman ja Grobman eivät mainitse kirjassaan mitään suurista ”polttokuopista”! Toisin sanoen: niitä ei ilmakuvissa näy. Sen sijaan he puhuvat paljon Bryantin muista löydöksistä, esim. ihmisjonoista, joita kuvista ei paljain silmin erota.

Mitä ilmakuvat kertovat? Mattognolla on käytössään seuraavina seitsemänä ajankohtana otetut ilmakuvat (kaikki vuodelta 1944): 31.5.; 26.6.; 8.7.; 20.8.; 23.8.; 25.8. ja 13.9.Vain 20.8.1944 otetussa ilmakuvassa näkyy jonkin krematorion savupiipusta nousevan savua; siinä Krema III:n piipusta nousee paksu ja selvä savupatsas. Missään muussa kuvassa krematorioiden savupiipuista ei tule savua, ts. ne ovat inaktiivisia eikä polttotoiminta ole käynnissä. Myöskään 20.8. otetussa kuvassa muiden krematorioiden savupiipuista ei nouse savua.

Koko ilmakuvasarjassa vain yhdessä ilmakuvassa krematorion piipusta nousee savua, siinäkin vain yhden krematorion savupiipusta.

Entä nouseeko savua Krema V:n pohjoispihalta? Kyllä. Savua nousee 31.5., 8.7., 20.8. ja 23.8. otetuissa kuvissa, siis neljässä ilmakuvassa. 31.5. otetussa kuvassa näkyy savupatsas, ja savuava alue on n. 50 neliömetrin suuruinen, eikä siinä voi palaa enempää kuin 60-70 ruumista. Tuolloin Unkarin juutalaisten virta Auschwitziin oli huippukohdassaan, mutta ilmakuvat eivät paljasta mitään unkarinjuutalaisten polttoinfernoa. Krematorioiden savupiipuista ei näy ensinkään savua, ts. ne eivät ole toiminnassa.

Holokaustitahot ovat väittäneet, että polttokuopissa ruumiita poltettiin yötä päivää. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä leiriin oli ilmahyökkäysten varalta määrätty pimennys jo joulukuussa 1943 (Standortbefehl 55/43 15.12.1943, leirin komentaja Liebehenschel).

Entä nouseeko savua bunkkeri 2:n alueelta? Ei nouse yhdessäkään kuvassa. ”Bunkkeri 2:ksi” väitetty rakennus näkyy, mutta mikään ei viittaa siihen, että siinä olisi ollut ”kaasukammio”. 31.5.1944 otetussa kuvassa on tuuhea aita rakennuksen alueelle tulevan tien päässä, joten uhreja tuovan kuorma-auton olisi täytynyt pysähtyä aidan kohdalle ja uhrien olisi täytynyt jotenkin kulkea aidan läpi ja sitten pihan läpi ”kaasukammioon”, mutta tämä on mieletön ajatus siirtymiseen liittyvän karkaamis- ja tulitaisteluvaaran (jos vangit saavat käsiinsä aseita) vuoksi.

Kuitenkin juuri täällä ja juuri tuolloin todistaja Paisikovic oli kuulemma paikalla, kun kaksi suurta polttokuoppaa roihusi yötä päivää tuhoten ruumiita, Piperin mukaan jopa 5000 yhden vuorokauden aikana! Juuri tuolloin kuorma-autojen olisi pitänyt tuoda paikalle 1000 tonnia polttopuuta päivässä ja viedä pois 94 tonnia polttamisessa syntyvää tuhkaa.

Mutta tuossa 31.5. otetussa ilmakuvassa (tai missään muussakaan ilmakuvassa) ei näy savua, ei liekehtiviä kuoppia eikä muitakaan kuoppia eikä kuorma-autoja. Aitakin esti kuorma-autojen liikkumisen. Ei näy siitä riisumisrakennusta, josta Paisikovic puhui. Ei näy rakennuksen läheisyydessä parakkeja, näkyy ainoastaan kolme tasoitettua aluetta (joista kahdelle myöhemmin pystytettiin parakki). Kuvissa ei näy mitään merkkejä tuhoamistoiminnasta, ja koko paikka vaikuttaa täysin hylätyltä, kuten aitakin osoittaa.

Bunkkeri 2:n maastossa on nykyisin kaksi kuoppaa, joista toinen on vesiallas. Toinen on 25 x 5 metrin suuruinen kaivanto. Tätä ei kuitenkaan näy ilmakuvissa 31.3.1944, 21.12.1944 eikä 19.2.1945, joten kuoppa on sodanjälkeiseltä ajalta. Sodan aikana ”bunkkeri 2:n” maastossa ei ollut joukkohautoja eikä polttokuoppia.

23.8.1944 otetussa ilmakuvassa bunkkeri 2:n alueella näkyy kaksi parakkia (näkyvät jo 26.6. otetussa ilmakuvassa), samoin uusi tie leiristä parakkien välistä portin kohdalle. Aitaan on raivattu läpikulkuväylä.

Todistajien lausunnoista todettakoon, että Nyiszli ei puhu mitään riisumisparakista tai -parakeista, Paisikovic puhuu yhdestä riisuutumisrakennuksesta ja Müller puhuu kolmesta parakista.

Molemmat parakit näkyvät vielä marraskuun 29. päivänä otetussa ilmakuvassa. Saksalaiset olivat tarkkoja parakkien käytössä, joten jos ”kaasutukset” ja polttamiset päättyivät, kuten esim. vastarintaliikkeen edustaja Stanislav Klodzinski 30.8.1944 sanoo, elokuun lopussa, niin miksi parakit olivat paikalla vielä marraskuussa?

Ilmakuvat osoittavat, ettei bunkkeri 2:n ympäristössä tapahtunut mitään epäilyttävää toimintaa. Mikä siis oli parakkien tarkoitus? Mikään tunnettu dokumentti ei puhu niistä, mutta todennäköisesti ne liittyivät Unkarin juutalaisten pakkosiirtoihin. He toivat mukanaan runsaasti omaisuutta (näkyy valokuvista), ja ehkä parakit oli tarkoitettu hätävarastointia varten, kun omaisuus piti saada jonnekin katon alle; nämä juutalaisethan jatkoivat sitten pikapuoliin matkaansa muihin leireihin. Parakit olivat lähellä, vain noin 200 metrin päässä keskussaunasta.

Mainitussa 23.8.1944 otetussa ilmakuvassa näkyy Krema V:n pohjoispihalta nouseva savupatsas. Kuitenkin polttopaikka on 30 metriä lännempänä kuin 31.5. otetun kuvan polttopaikka. Tämä ilmakuva vastaa tarkoin edellä käsiteltyjä kahta valokuvaa, jotka esittävät ruumiiden polttamista Krema V:n pihalla. Polttoalue on kooltaan n. 50 neliömetriä, ja tämä uusi polttopaikka näkyy jo 8.7. otetussa ilmakuvassa. Krema V:n pihalla oli niin ollen kaksi polttopaikkaa, joita käytettiin vuorotellen.

Elokuun 20. päivänä otetussa ilmakuvassa siis Krema III:n savupiipusta nousee paksu savu. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että jos krematorion piipusta ei nouse savua, krematorio on inaktiivinen (ei ole toiminnassa). Dokumenteista käy selville, että kun Unkarin juutalaisia saapui Auschwitziin, Birkenaun Kremoissa suoritettiin koko ajan korjauksia. Polttotoiminta oli vaurioittanut kaikkien neljän krematorion savupiippujen ja hormien tiilirakenteita (korjaajaksi saapui niiden toimittaja ja rakentaja Koehler-firma). Myös polttouuneissa, ainakin niiden ovissa, oli vaurioita. Kun ilmakuva 31.5. otettiin, kaikki neljä krematoriota olivat korjattavina ja siksi niiden savupiipuista ei nouse savua.

20.8.1944 otetussa ilmakuvassa savua nousee siis sekä Krema III:n savupiipusta että Kreman V pohjoispihalta, mutta Danuta Czechin Kalendariumin mukaan tuolloin ei tapahtunut ihmiskaasutuksia, joten polttoihin ei liity mitään rikollista toimintaa. Lisäksi näissä ulkona suoritetuissa tuhkauksissa tuhkattiin vain 60-70 ruumista vuorokaudessa, joten ne eivät ole missään suhteessa Piperin julistamiin päivittäisiin 10 000 ruumiin polttamisiin kuopissa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ilmakuvissa näkyy Krema V:n pihalla 50 neliömetrin suuruinen savualue sekä yksi savupatsas Krema III:n savupiipusta 20.8.1943. Ilmakuvissa ei näy kuoppien kaivamisten synnyttämiä maakasoja, polttopuukasoja, kuorma-autoja, raiteita, sementillä päällystettyä aluetta eikä bunkkeri 2:n alueella savua tai polttokuoppia.

Kuitenkin niitä pitäisi näkyä, jos massapolttamisia tapahtui. Mattogno laskee, että aikavälillä 17.5.-31.5.1944 Auschwitziin saapui 184 049 Unkarin juutalaista, joista 73% eli 134 300 oli työkyvyttömiä. Holokaustitahojen mukaan nämä 134 300 surmattiin ”kaasukammioissa”. Mattognon mukaan Birkenaun krematorioiden teoreettinen maksimaalinen polttokapasiteetti oli 1104 ruumista vuorokaudessa, joten mainittujen 15 vuorokauden aikana niissä voitiin polttaa maksimissaan 16 600 ruumista. Hän kuitenkin huomauttaa, että koska kaikki Kremat olivat tuolloin korjattavina, luku ei todellisuudessa pidä paikkaansa. Loput 117 700 (134 3000 – 16 600) olisi täytynyt polttaa ”polttokuopissa” tai rovioissa 15 vuorokauden aikana. Vuorokaudessa olisi täytynyt polttaa 7850 ruumista.

Koska pohjavesi tuli vastaan jo reilun metrin syvyydessä, kuoppien syvyys ei voinut olla yli metrin. Tällöin käytännössä polttamistavaksi tuli rovio: ruumiit asetettiin puiden päälle ja puut sytytettiin palamaan. Kuoppien pinta-alan olisi täytynyt olla 5900 neliömetriä eli seitsemän kertaa Kremojen IV ja V lattiapinta-ala (tai 11 Mandelbaumin polttokuoppaa, 19 Paisikovicin polttokuoppaa, 39 Dragonin polttokuoppaa, 82 Bendelin polttokuoppaa, 118 Rosenblomin polttokuoppaa tai 147 Jankowskin polttokuoppaa). Ajatus, että tällaista roviota olisi voitu ruokkia heittämällä siihen jatkuvasti lisää ruumiita, ei pidä paikkaansa, sillä kuumuuden vuoksi roviota ei voinut mennä niin lähelle, että siihen olisi päästy heittämään ruumiita. Ilmakuvissa täytyisi bunkkeri 2:n tai Krema V:n alueella näkyä polttokuoppia, joiden pinta-ala olisi 5900 neliömetriä. Sellaisia ilmakuvissa kuitenkaan ei näy.

Kuoppien reunoilla pitäisi näkyä niiden kaivamisten synnyttämät maakasat. Kasoissa olisi täytynyt olla 5900 kuutiota maata tai enemmänkin, koska ylös kaivettu maa muuttuu harvemmaksi. Mattognon mukaan maakasoja olisi täytynyt näkyä ilmakuvissa 6500 kuutiota. Sellaisia maakasoja ilmakuvissa kuitenkaan ei näy.

Polttopuuta olisi tarvittu 1570 tonnia joka päivä, määrä, joka pinottuna olisi ollut 50 x 35 x 2 m, suurempi pinta-ala siis kuin Kremojen IV ja V pinta-alat yhteensä. Yksi junan tavaravaunu saattoi kuljettaa 25 tonnia, joten vaunuja olisi tarvittu 63 joka päivä. Tällaisia puukasoja ilmakuvissa kuitenkaan ei näy.

Tuhkaa olisi syntynyt 148,3 tonnia joka päivä (puutuhkaa 125,6 tonnia + 22,7 tonnia ihmistuhkaa). Holokaustitahojen mukaan tuhka kuljetettiin kuorma-autoilla Vistula-jokeen, joten kuljetukseen olisi tarvittu kymmeniä kuorma-autoja. Sellaisia ilmakuvissa kuitenkaan ei näy.

Mattognon laskelmien mukaan kuorma-autokaluston käyttämisen olisi täytynyt muuttua 3,5-kertaiseksi Unkarin juutalaisten tuhoamisen ja polttamisen vuoksi, mutta dokumenttien mukaan kaluston käyttömäärät pysyivät tavanomaisella tasolla.

Voidaan siis todeta, ettei virallinen historiankirjoitus osaa sanoa mitään täsmällistä polttokuoppien määristä, sijainneista tai kapasiteeteista. Myös silminnäkijätodistukset antavat näistä seikoista ristiriitaisia tietoja. Lisäksi ilmakuvat kumoavat täysin näiden ”silminnäkijätodistajien” lausunnot. Kesällä 1944 tuhkauksia suoritettiin ulkona, mutta paljon vaatimattomammassa määrin kuin holokaustitahot väittävät. Säilyneet valokuvat esittävät tällaista tuhkausta, ja polttoalueen dimensiot ovat vaatimattomat. Kuorma-autokaluston käyttö oli täysin normaalilla tasolla.

Mattogno lausuu lopuksi:

Tarinalla, että Unkarin juutalaisia olisi kaasutettu ja poltettu Birkenaussa, ei ole historiallista pohjaa. Se on yksinkertainen propagandatarina, joka on keksitty ja rakennettu niiden todellisten mutta vähäpätöisten ja satunnaisten tuhkausten pohjalle, joissa tuhkattiin rekisteröityjä asukkeja Krema V:n pihalla.

 Muistettakoon sekin, että syyskuussa 1944 Punaisen Ristin delegaatio sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin eikä löytänyt mitään, mikä olisi viitannut tuhoamisiin, eikä kukaan puhunut heille sellaisista.

Krematoriot olivat vapaasti nähtävissä sekä leirin ulkopuolelta että leirin sisäpuolelta. Aivan leirin vieressä olleet pellot olivat vuonna 1944 viljeltyjä, ja pelloilta, teiltä ja ympäristön maalaistaloista oli täysin vapaa näkymä leiriin. Joukkotuhoamista ei mitenkään olisi voitu pitää salassa. 

Juutalaiset saivat asianmukaista hoitoa 

Juutalaiset pyrittiin - epidemioiden riehuessa - kaikin tavoin pitämään hengissä ja työkykyisinä. Reichsführer-SS Heinrich Himmler reagoi tietoonsa tulleisiin lukuisiin kuolemiin keskitysleireissä kirjoittamalla 16.12.1942 kiireellisen kirjeen SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA:n) päällikölle Oswald Pohlille:

On ehdottomasti ryhdyttävä toimenpiteisiin kuolleisuuden vähentämiseksi keskitysleireissä parantamalla ravitsemusta ja, mikäli mahdollista ja tarpeellista, työoloja. Leirien komentajat asetetaan henkilökohtaiseen vastuuseen tästä (facsimile painettu teoksessa ”Obozy hitlerowskie na ziemiach polskich 1939-1945”. Panstwowe Wydawnictwo Naukowe, Varsova 1979, s. 135-136); 

http://www.vho.org/GB/Books/dth/fndWeber.html (kohta 1.4).

Tämän seurauksena Pohlin alainen, keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö (leirien komentajien suora esimies) Richard Glücks, lähetti 28.12.1942 keskitysleirien lääkäreille (ja kopiona tiedoksi leirien komentajille) salaisen direktiivin (ohjekirjeen), jossa todetaan aluksi, että viimeaikaisissa kuljetuksissa eri leireihin 136 000 tulijasta noin 70 000 oli kuollut ja ettei sellaisen kuolleisuuden vallitessa koskaan päästä Reichsführer-SS:n (Himmlerin) vaatimiin leirivahvuuksiin. Kirje jatkuu:

Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä. Paras keskitysleirilääkäri ei ole se, joka uskoo, että hänen täytyy pitää yllä tarpeetonta ankaruutta, vaan se, joka opastamalla ja keskustelemalla pitää eri työtyhmien työkyvyn korkeimmalla mahdollisella tasolla. Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä hallintoelinten kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille. Nämä eivät kuitenkaan saa jäädä vain paperille, vaan leirien lääkäreiden tulee valvoa niitä säännöllisesti. Lisäksi leirien lääkäreiden on huolehdittava siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon. Sen vuoksi on tarpeellista, että leirien lääkärit tarkastavat työpaikat paikan päällä ja hankkivat tietoa työolosuhteista. Reichsführer SS (Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Glücks antoi pontta asialle huomauttamalla keskitysleirien komentajille 20.1.1943:

Kuten olen jo tähdentänyt, keskitysleirien kuolleisuutta on alennettava kaikin mahdollisin keinoin (Nürnberg-dokumentti NO-1523; NMT green series, Vol. 5, s. 372-373).

Lokakuun 26. päivänä 1943 suurimpien leirien komentajille antamassaan salaisessa käskyssä Pohl määräsi erityistoimenpiteitä sen varmistamiseksi, että internoitujen terveys ja tuottavuus säilyvät (Bundesarchiv, Koblenz, Bestand SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt. Signatur NS 3/386). Jokaisen komentajan, hän kirjoitti, tuli henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että tämä direktiivi tulee hänen leirinsä johtavan hallintoviranomaisen ja leirin ylilääkärin tietoon, joiden tuli antaa kuittaus sen saamisesta. Kopio määräyksestä tuli lähettää Himmlerille.

Pohlin direktiivi alkoi painottamalla leirien tärkeyttä sotaponnisteluissa:

Kahden viime vuoden aikana tekemämme työn ansiosta keskitysleirit ovat nyt ratkaisevan tärkeä tekijä asetuotannossa. Tyhjästä olemme rakentaneet vertaansa vailla olevat asetehtaat.

Aikaisempina vuosina, silloisen kasvatuksellisen ja kuntouttavan tarkoitusperän vallitessa, ei ollut tärkeää, tekivätkö vangit tuottavaa työtä. Nyt kuitenkin vankien työtuotanto on tärkeä, ja kaikki komentajien, virkamiesten ja lääkäreiden toimenpiteet tulee suunnata ennen kaikkea vankien terveyden ja tuottavuuden ylläpitämiseen.

[- -]

Tässä suhteessa seuraavat asiat ovat tärkeitä:

1. Työntekoon sopiva ja tarkoituksenmukainen ravinto.

2. Sopiva ja tarkoituksenmukainen vaatetus.

3. Kaikkien luonnollisten keinojen käyttäminen hyvän terveydentilan ylläpitämiseksi.

4. Kaiken tarpeettoman ponnistelun välttäminen, ellei tuottavuuden ylläpitäminen suoraan vaadi sellaista.

Sitten Pohl mainitsi joitakin erikoistoimenpiteitä vankien terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi:

Keskipäivän lounaan tulee koostua – ei laihasta sopasta, vaan kiinteistä, tukevista ruoista.

Lisäruoan ottamiseen on kannustettava.

Ateriointi ja kunnollinen ruoansulatus vaativat lepoa. Sen vuoksi aterioiden aikana tulisi olla riittäviä lepotaukoja. Ei tarpeettomia marsseja. Ruoka tulee tuoda ihmisten luo, ei ihmisiä ruoan luo.

Lämpimän ruoan lisäksi vaatetusta tarvitaan pitämään keho lämpimänä ja suojaamaan sitä kylmältä. Tämä on erityisen tärkeää niiden vankien kohdalla, jotka työskentelevät ulkona.

Tulee huolehtia siitä, että yöaikaan saadaan ainakin seitsemän kahdeksan tunnin häiriötön uni.

Nimenhuudot tulee pitää niin lyhyinä kuin mahdollista.

Pohl mainitsi myös, että sairaiden vankien tuli sairaaloissa saada erikoisruokavalio heidän terveytensä palauttamiseksi ja että hyvästä työstä ja hyödyllisistä ehdotuksista vankeja tuli palkita bonuksilla.

Vaikka tällaisia toimenpiteitä ei aina toteutettu niin kuin oli määrätty, nämä korkea tason direktiivit eivät jääneet ilman vaikutusta.

Pohl raportoi Himmlerille syyskuussa 1943, että leirien kuukausittainen kuolleisuus oli laskenut kesän ja syksyn 1942 noin kymmenestä prosentista elokuun 1943 noin kolmeen prosenttiin. Hän totesi:

Kuolleisuuden väheneminen johtuu pääasiassa siitä, että pitkään vaaditut hygieeniset toimenpiteet on nyt suoritettu ainakin suurimmaksi osaksi.

Himmler kiitti Pohlia tämän työstä ja ilmaisi uskonsa, että tilanne muuttuu vieläkin paremmaksi, kunhan parempi viemäröinti ja paremmat saniteettitilat saadaan rakennettua. (Nürnberg-dokumentti PS-1469).

Saksalaisten keskitysleirisääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ravinnonsaantia, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leireissä ei tapettu, niissä yritettiin epätoivoisesti ja suurella vaivalla pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen henki. Zyklon B:tä käytettiin vaatteiden puhdistamiseen täistä. Täiden hävittämiseksi tulijat riisuttiin, suihkutettiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa käsiteltiin Zyklon B:llä. Tämä hyönteismyrkky pelasti lukemattomien juutalaisten hengen.

Auschwitz-museossa on tiedot 15 706 internoidusta (lähes kaikki juutalaisia), jotka heinäkuun 1942 ja kesäkuun 1944 välillä saivat lääkärinhoitoa Auschwitz III:n (Monowitzin) sairaalassa.

Toukokuusta 1943 lähtien Birkenaun (Auschwitz II:n) koko rakennuslohko III:ea alettiin - osana laajempaa Birkenaun hygieenisten olojen parannusohjelmaa - rakentaa valtavaksi sairaalaleiriksi vankeja varten (ks. yllä mainittu Mattognon artikkeli "Birkenaun leirin synty ja tehtävät"). Parakkeja tähän sairaalaleiriin suunniteltiin 183 (mm. kirurgiaa, röntgeniä ja hoitoa, apteekkia, juuri leikattuja potilaita, vakavasti sairaita potilaita ja tavallisia sairaita varten). 31.5.1944 pystyssä oli 63 parakkia, mutta sitten suuri Unkarin juutalaisten virta sotki nämä sairaalaleirisuunnitelmat. Rakennuslohko III:sta tuli näiden juutalaisten kauttakulkuleiri, ja sairaalaleirihanke jäi kitumaan, kunnes siitä syyskuussa 1944 luovuttiin kokonaan.

Artikkelissaan "Die Deportation ungarischer Juden von Mai bis Juli 1944" Carlo Mattogno kertoo, että työkyvyttömät Unkarin juutalaiset saivat asianmukaista lääkärinhoitoa Birkenaussa. Mattognon siteeraama raportti (GARF 7021-108-32, s. 76) on kesäkuun 28. päivältä 1944, ja se sisältää tietoja näille unkarinjuutalaisille annetusta terveydenhoidosta ja lääketieteellisestä hoidosta.

Raportin mukaan hoitoa oli saanut 3138 Unkarin juutalaista. Hoidon aiheina olivat: kirurgiset tapaukset 1426, ripuli 327, ummetus 253, angiina 79, sokeritauti 4, sydämen vajaatoiminta 25, scabies 62, keuhkokuume 75, flunssa 136, ihottuma 268, muu 449. Erikseen infektiosairaudet: tulirokko 5, sikotauti 16, tuhkarokko 5, erysipelas 5.

Luku 18. Miljoonia murhattiin salaa?

OPH:n kirja opettaa sivulla 70 lapsiamme ja meitä näin:

Miljoonien euroopanjuutalaisten karkottaminen oli edellytyksenä juutalaisten joukkotuhon toteuttamiselle. Useista eri syistä saksalaiset päättivät, että useimpia pidätettyjä juutalaisia ei surmattaisi siellä, missä he asuivat, vaan heidän kuljetettaisiin tarkoitusta varten rakennetuille tuhoamisleireille Puolaan. Hitlerille ja muille johtajille oli selvää, että murhaaminen oli suoritettava salassa. Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan juutalaisia ei voitu tappaa heidän kotimaissaan, koska natsit olivat riippuvaisia siviiliväestön yhteistyöstä.

Kun tätä asettuu miettimään, holokaustiväitteen koko perverssi luonne käy ilmeiseksi. Eivät ihmiset tuolla tavalla toimi. Olemme ihmisiä, emme petoja. Holokaustiväite todella nousee syvällisesti häiriintyneestä mielestä.

Petoja ovat ne, jotka tällaista rasistista kauhu-, viha- ja valhepropagandaa levittävät. Suuria petoja. Täysin estottomasti he levittelevät lapsillemme sellaisia sanoja kuin miljoonien ihmisten ”joukkotuho”, ”surmaaminen”, ”murhaaminen” ja ”tappaminen” ”tuhoamisleireillä” (kyllä, kaikki nuo kauhusanat ovat tuossa lyhyessä tekstipätkässä).

Heitä eivät logiikan säännöt häiritse. Kyseisellä sivulla on kuva, jossa 995 juutalaisen kulkuetta ollaan karkottamassa Saksan Würzburgista poliisin ja sotilaiden valvonnassa. Kaikki näkevät tämän! Ei tässä ole mitään salaista! Totta kai ihmiset, viranomaiset ja hallitukset ottavat myöhemmin selvää, mihin nämä ihmiset on siirretty ja mitä heille on tehty. Tietäväthän he jo valmiiksi, että nämä ihmiset on siirretty ja kuka on heidät siirtänyt. Ja tieto tällaisesta toiminnasta leviää heti muihin maihin. Julkinen kuljettaminen herättää huomiota ja uteliaisuutta, ja se jo lähtökohtaisesti vie pohjan pois miltään salaamiselta.

Jos minä tahtoisin kuljettaa Tohmajärven kunnan kaikki 5000 asukasta Helsingin Hakaniemen torille salaa murhattaviksi, niin en minä alkaisi kuljettaa heitä keskellä päivää jonossa kulkuneuvoihin aseistettujen vartijoiden valvomina. Ymmärtäisin, että se herättäisi kiusallista huomiota. Jos minä sitten Hakaniemen torin roskapöntöissä tuhoaisin niihin tunkemani tohmajärveläiset kaatamalla pönttöihin Zyklon B-myrkkyä, niin kuvittelisinko minä murhanneeni heidät salaa, niin ettei kukaan huomannut mitään Tohmajärven ympäristössä eikä Helsingissä? Kuinka minä hävittäisin salaa 5000 ruumista? Rakentamalla 50 suurta roviota torille? Tai rakentamalla sinne krematorion? Tai ehkä kaivamalla Hakaniemen ympyrätalon viereen 5000 ihmisen joukkohaudan? Jos haudan syvyys olisi 2,5 metriä ja kuutiolle sijoittaisin 3 ruumista, niin joukkohaudan pinta-ala ympyrätalon vieressä olisi n. 660 neliömetriä (10 x 66 m). Ne löytyisivät, jos paikalle pystytettäisiin myöhemmin rakennuksia tai muuten huoltotöiden vuoksi jouduttaisiin maata avaamaan.

Ja kuvittelisinko minä, etteivät tohmajärveläiset asettuisi voimakkaaseen vastarintaan?

Vertauksessani otan kuljetuskohteeksi Hakaniemen torin, koska yhtä esteetön näkymä oli ulkopuolelta myös Auschwitzin, Treblinkan, Belzecin jne. leireihin (ks. näitä leirejä koskevat kirjoitukseni). Auschwitzissakin oli runsaasti siviiliväestöä töissä, ja he saattoivat esteettä kertoa ulkopuolisille, mitä leirissä tapahtui. Lisäksi Auschwitzista vapautettiin säännöllisesti vankeja! Koska vankeja vapautettiin, leirissä ei voinut olla mitään salattavaa. Vapautetuthan kertoisivat kaikki salaisuudet heti ulos päästyään!

Lisäksi liittoutuneiden tiedustelupalvelut tiesivät tarkkaan, mitä Saksan leireissä tapahtui. Jos niissä olisi järjestelmällisesti tuhottu ihmisiä, leirit olisi tuhottu pommituksilla. Perillä leirien tapahtumista olivat myös Vatikaani ja Punainen Risti, mutta ne eivät tienneet mistään ”tuhoamisista”! Kaikki tiesivät (myös juutalaiset itse) sodan aikana, että tuollaiset tuhoamiskertomukset olivat sotapropagandaa.

Holokaustitahot väittävät, että useita miljoonia juutalaisia murhattiin keskellä Eurooppaa salassa! Mieletön väite. Kuin koko Suomen kansa kuljetettaisiin salaa keskelle Eurooppaa ja tuhottaisiin siellä salaa kenenkään näkemättä tai kuulematta! Eikä naapurimaissa Ruotsissa eikä Venäjällä huomattaisi mitään!

Tässä ollaan keskellä niin suurta mielettömyyttä, että sen voi ylittää vain se, että enemmistö ihmisistä uskoo sen! Miksi lähes kaikki uskovat täysin mielettömän ja mahdottoman asian ja pitävät sitä itsestään selvänä totuutena? Selitys voi olla vain se, että ihmiset itse asiassa elävät sisäisesti täysin irti realiteeteista, himojensa ja pahuutensa orjina. Tällainen massiivinen ja ”salainen” murha-, tappamis-, kaasuttamis-, ampumis- ja hirttämistarina antaa ihmisille – usein heidän tiedostamattaan – syvää sisäistä tyydytystä ja jopa elämän tarkoituksen. Holokaustisatu vetoaa ihmisten sisäiseen verenhimoon ja tappamishaluun. Siksi holokaustisadusta ei millään haluttaisi luopua, vaikka esitettäisiin selvät materiaaliset ja dokumentaariset todisteet, ettei holokaustia lainkaan tapahtunut. Holokaustisatu on kuva ihmisistä itsestään, ei ”natseista” tai ”saksalaisista”.

Uskovatko pääministeri Lipponen ja OPH todella, että saksalaiset laskivat sen varaan, että he voivat tuhota Euroopan juutalaiset salaa?

11.7.2008