Itäisestä siirtämisestä puhun yleisesti ja samalla Hollantiin ja Belgiaan keskittyen.
Hollannissa oli juutalaisia Sanningin (s. 132) mukaan v. 1935 112 000. Kirjan "Rickhard Korherr and his Reports. A Translation and Commentary by Stephen Challen" (1993) mukaan Hollannissa oli v. 1937 135 000 juutalaista ja Belgiassa vastaavasti 80 000. Korherrin mukaan vuoden 1942 loppuun mennessä Hollannista oli pakkosiirretty 38 571 juutalaista, Belgiasta 16 886, vuoden 1943 alkuneljänneksellä lisäksi Hollannista 13 832 juutalaista, Belgiasta 1616. Challenin laskelmien mukaan (s. 92) kaiken kaikkiaan Hollannista evakuoitiin 104 000 juutalaista (vuoden 1942 loppuun mennessä 39 000 ja sen jälkeen 65 000), Belgiasta 25 000 (17 000 ja 8000 vastaavasti).
Reuben Ainsztein on osoittanut kirjassaan "Jewish Resistance in Nazi-Occupied Eastern Europe" (1974), s. 465, 697, 704, 708, että Hollannin juutalaisia siirrettiin Kenraalikuvernementin alueella olevaan Janowin leiriin (lähellä Lvovia eli Lembergiä) ja N-liitolta vallatulla alueella oleviin Kaunasin ghettoon ja Ponaryyn (lähellä Vilnaa), Belgian juutalaisia Kaunasiin ja Janowiin.
Eri Euroopan maista olevat juutalaiset evakuoitiin (suurimmaksi osaksi eri kauttakulkuleirien, esim. Treblinkan, Sobiborin, Belzecin, Chelmnon ja Majdanekin kautta) pääasiassa juuri Ostlandiin, joka tarkoitti Baltian maita ja Valko-Venäjää. Euroopasta evakuoitiin v. 1942 loppuun mennessä 1 507 000 juutalaista (Challen, s. 95). Kun vähennetään kuolleet 62 000, lukumäärä on 1 445 000. Vuoden 1942 lopun jälkeen evakuoitiin lisäksi 823 000 juutalaista, yhteensä siis 2 268 000 juutalaista. Kun näistä vähennetään keskitysleireihin lähetetyt (290 000) ja kuolleet (158 000), sodan lopussa elossa olleiden evakuoitujen juutalaisten määräksi saadaan 1,82 miljoonaa. Evakuoituja juutalaisia kuoli 0,2 miljoonaa.
Sodan jälkeen osa näistä juutalaisista jäi pitkin Neuvostoliittoa, Palestiinaan muutti Sanningin (s. 173) mukaan 73 000, Israeliin 585 000, USA:han 490 000, Latinalaiseen Amerikkaan 150 000, Kanadaan, Australiaan, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan 250 000 ja Ranskaan 230 000, yhteensä 1 778 000. Jo ennen sotaa juutalaisia oli muuttanut 1 miljoona. Eri Euroopan maissa oli v. 1970 860 000 "eurooppalaista" juutalaista, joten ”holokaustista selviytyneitä” on täytynyt olla ainakin 2,4 miljoonaa (1,778 milj. + 0,86 milj. - Ranskan osuus 0,23 milj.).
Juutalaiset olivat siis lähes kaikki sodasta huolimatta jäljellä, ja he viettivät "tapaamisjuhlia" ympäri maailmaa. Germar Rudolf esimerkiksi kertoo, kuinka puolanjuutalaisen Steinbergin suvun jäsenet juhlivat jälleentapaamista USA:ssa (State-Times 24.11.1978, s. 8). Tätä Puolan sukua löytyi Kanadasta, Ranskasta, Englannista, Argentiinasta, Kolumbiasta, Israelista ja USA:sta! 5 sukupolvea. Kaikki olivat tallella.
Otan tähän vielä pari tietoa Sanningin kirjasta. Hän kertoo, että heti sodan jälkeen juutalaisia alettiin rahdata idästä Saksaan. Heitä tuotiin ”massoittain”, ja kaikki olivat hyvin syöneitä ja hyvin puettuja. Hilbergkin kertoo, että Puolasta, Tsekkoslovakiasta ja Unkarista juutalaiset välittömästi lähtivät Saksaan (Destruction of the European Jews, s. 729-730).
Juutalaisia ”selviytyneitä” oli v. 1946/47 1,4 miljoonaa niillä alueilla, jotka olivat olleet Saksan kontrollissa (Baltia ja Venäjä pois lukien), mutta nämä on tilastoitu vuosina 1946 ja 1947 eivätkä sisällä sitä valtavaa juutalaisvirtaa, joka tapahtui vuonna 1945 sodan loppumisen (toukokuu 1945) jälkeen ja joka suuntautui sitten Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan ja Palestiinaan (luvut yllä).
Challenin mukaan (s. 74 – 75) Ranskan, Hollannin ja Belgian juutalaisia evakuoitiin vuoden 1942 loppuun mennessä yhteensä 97 000, ja näistä 31 000 meni Auschwitzin leiriin, 51 000 Schmelt-organisaation työntekijöiksi ja loput 15 000, joista ei ole selvitystä, siirtyivät muualle, Hollannin ja Belgian juutalaiset mainittuihin Janowiin, Kaunasiin ja Ponaryyn.
Auschwitzin leiriin tuli 26.3. – 31.12.1942 välisenä aikana 53 000 juutalaista, joista siis nuo 31 000 Ranskasta, Hollannista ja Belgiasta.
Työntekijöitä tarvittiin kipeästi, ja siksi saksalaiset ottivat v. 1942 jopa kuljetusjunista jo matkan aikana työntekijöitä, esimerkiksi Hollannin Punaisen Ristin mukaan 3500 juutalaista Coselissa Ylä-Sleesiassa.
Loppuosa tekstistäni onkin sitten Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjasta ”Treblinka: Extermination Camp or Transit Camp?”, s. 182-273. Menen tässä kirjaa järjestyksessä enkä ala sen kummemmin erittelemään tai jaottelemaan tekstiä.
Ennen sotaa ja sodan alkuvaiheissa Saksan politiikkana juutalaisten suhteen oli maastamuuton edistäminen. Keväällä 1941 uskottiin vielä mahdollisuuksien aukeavan siirtää Euroopan juutalaiset Madagaskarille, ja sitä odotellessa Heydrich 20.5.1941 kielsi juutalaisten maastamuuton Ranskasta ja Belgiasta, koska sillä hetkellä nämä tukkivat sen ainoan reitin, jota pitkin juutalaisilla oli mahdollisuus muuttaa, reitin Espanjan ja Portugalin kautta. Näin raivattiin enemmän tilaa Saksan juutalaisille siirtyä pois Saksasta sitä kautta. Muuten kuitenkin emigraatiota edistettiin edelleenkin mahdollisuuksien mukaan.
Syksyllä 1941 sotamenestys antoi mahdollisuuden siirtyä emigraatiosta ”alueelliseen lopulliseen ratkaisuun” eli juutalaisten pakkosiirtämiseen idässä valloitetuille alueille. Esimerkiksi 22.8.1941 SS-Sturmbannführer Zeitschel, Saksan Pariisin suurlähetystön neuvonantaja, kirjoitti suurlähettiläs Otto Abetzille muistion (PS-1017), jossa hän kertoo tästä suunnanmuutoksesta ja lausuu, että Euroopan juutalaiset voitaisiin siirtää Bessarabiaan. Esimerkiksi Hollannin ja Belgian juutalaiset voitaisiin hänen mukaansa yksinkertaisesti kuljettaa sinne, ja muille Euroopan maille voitaisiin ehdottaa, että nekin lähettäisivät juutalaisensa sinne. Näin Eurooppa saataisiin juutalaisvapaaksi lyhyessä ajassa.
Puolitoista kuukautta myöhemmin (7.10.1941) Werner Koppen, Rosenbergin yhteysmies, kirjoitti, että Hitler oli edellisenä päivänä määrännyt, että kaikki juutalaiset on poistettava Protektoraatista, eikä ainoastaan Kenraalikuvernementtiin vaan suoraan kauemmaksi itään. Kuljetusongelmien vuoksi tätä ei voitu suorittaa heti. Samalla tavalla tuli poistaa juutalaiset Wienistä ja Berliinistä.
Samassa kuussa (31.10.) ministeri Rosenberg ja kenraalikuvernööri Frank kävivät keskustelun, jossa myös kartoitettiin mahdollisuuksia siirtää juutalaiset Kenraalikuvernementista idästä vallatuille alueille. Rosenberg kertoi saaneensa asiasta kannanottoja jo Pariisista (viittaus Zeitscheliin).
Hitler itse oli siis hyväksynyt Zeitschelin ehdotuksen. Hitler hyllytti Madagaskar-suunnitelman ja päätti kuljettaa kaikki vallattujen alueiden juutalaiset itään. Himmler kielsi maastamuuton 23.10.1941, ja seuraavana päivänä määrättiin 50 000 juutalaisen pakkosiirto itään (järjestyspoliisin päällikkö Daluege). Nämä juutalaiset tuli siirtää 4.12.1941 mennessä Saksasta, Itävallasta ja Protektoraatista Riikan ja Minskin seudulle rautateitse 1000 juutalaista kerrallaan.
Ranskan, Hollannin ja Belgian juutalaisten massakuljetuksista päätettiin kesäkuussa 1942. Nämä juutalaiset oli tarkoitettu työvoimaksi, ja siirrettävien tuli olla työkykyisiä alle 55-vuotiaita miehiä (näin jo maaliskuussa 1942 Theodor Dannecker, juutalaisasioitten edustaja Ranskassa). Tähän aikaan saksalaiset ryhtyivät voimakkaasti käyttämään Auschwitzin juutalaisia työvoimana.
15.6.1942 Dannecker kirjoitti muistiossaan, että sotilaallisista syistä kesällä ei voida kuljettaa juutalaisia itään Saksasta, ja sen vuoksi Himmler oli päättänyt siirtää Romanian ja läntisten alueiden juutalaisia Auschwitziin työvoimaksi. Juutalaisten tuli olla 16-40-vuotiaita, ja 10% sai olla työkyvyttömiä.
22.6.1942 Eichmann kirjoitti Ranskan, Belgian ja Alankomaiden juutalaisten työhönmääräämistä koskevassa kirjeessään lähetystöneuvos Rademacherille, että alkuun (elokuun alkuun mennessä) on tarkoitus siirtää Auschwitziin noin 40 000 juutalaista vallatun Ranskan alueelta, 40 000 Hollannista ja 10 000 Belgiasta erikoisjunissa, jotka kulkisivat joka päivä ja joissa kussakin olisi 1000 juutalaista. Juutalaisten tulisi olla pääasiassa työkykyisiä.
Ongelmaksi tuli pian, mitä tehdä juutalaisten lapsille. Päädyttiin siihen, että heitä voidaan siirtää ensinnäkin Kenraalikuvernementtiin, ja sitä varten varattiin kuusi junaa elokuun lopuksi ja syykuun aluksi. Näissä junissa voisi olla kaikenlaisia juutalaisia. Toiseksi elokuusta -42 alkaen lapsia alettiin vähitellen kuljettaa myös Auschwitziin (ei sijaitse Kenraalikuvernementissa). Ensimmäinen kuljetus Ranskasta Auschwitziin, jossa oli mukana lapsia, lähti Ranskasta 14.8.1942.
Auschwitzin leiri oli paitsi työleiri myös läntisten juutalaisten transitleiri. 5.9.1942 SS-Untersturmführer Horst Ahnert, SIPO:n ja SD:n jäsen Pariisissa, kirjoitti muistion ”Juutalaisten evakuointi”, jossa hän toteaa, että heinäkuun 1942 alussa RSHA on – juutalaisongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi – määrännyt, että juutalaisia tulee laajamittaisemmin kuljettaa pois Saksan valtaamilta alueilta työvoimaksi. Tässä tarkoitettiin itään siirtämistä työvoimaksi.
12.9.1942 ministeri Speer, SS-WVHA:n päällikkö Pohl ja eräät muut virkailijat pitivät kokouksen, ja seuraavana päivänä Pohl toimitti siitä muistion Himmlerille. Kokouksessa oli keskusteltu mm. siitä, että itään suuntautuvan evakuointiliikenteen vuoksi Auschwitziin tulisi rakentaa lisää parakkeja. Muistiossaan Pohl kirjoittaa, että tällä tavalla Speer tahtoo taata, että 50 000 työkykyistä juutalaista on lyhyellä varoitusajalla käytettävissä työvoimaksi suljetuissa tehtaissa, joissa on majoitusmahdollisuus. Tarkoitus on poimia tämä työvoima pääasiassa Auschwitzissa itään suuntautuvasta evakuointiliikenteestä. Näiden itään lähetettyjen juutalaisten tuleekin keskeyttää matkansa ja jäädä Auschwitziin työvoimaksi (The Jews destined for migration to the east will therefore have to interrupt their journey and perform armament work). Työkyvyttömät siis kuitenkin jatkoivat näissä kuljetuksissa matkaa päämääräänsä itään.
Päämäärä idässä oli Venäjältä vallattu alue. Em. Ahnert kirjoitti 28.8.1942 RSHA:n osastolla IV B 4 pidetystä kokouksesta, jossa käsiteltiin mm. juutalaisten evakuointia vallatuille alueille ja siihen liittyviä kuljetusongelmia. Juutalaisten evakuoinnin itään oli määrä tapahtua Auschwitzin kautta. Todettiin, että Auschwitzin komentaja vaatii, että pakkosiirrettävillä tulee olla kuljetuksissa mukana huovat, työkengät ja ruokailuvälineet. Ellei näitä ole kuljetuksissa, ne tulee heti lähettää leiriin.
Edelleen kokouksessa Eichmann vaati, että välittömästi ryhdytään ostamaan parakkeja, kuten turvallisuuspoliisin päällikkö Dan Haag on vaatinut. Leiri on tarkoitus pystyttää Venäjälle. Parakkien kuljettaminen voidaan järjestää niin, että jokaisessa kuljetusjunassa kuljetetaan samalla 3 – 5 parakkia.
Auschwitzista ja Kenraalikuvernementista tapahtui siis pakkosiirtoja. Tämä käy ilmi myös Slovakian juutalaisneuvoston ja SS-Sonderstabin tekemästä sopimuksesta, jossa juutalaisia vaihdettiin erilaisia tavaroita vastaan. Juutalaisneuvosto vaati tässä sopimuksessa, ettei enää tapahdu pakkosiirtoja Auschwitzista eikä Kenraalikuvernementista (Dov Weissmandel: Min-hammetsar, 1950, Document 8 [outside the text]). Pakkosiirto Auschwitzista tarkoitti tietenkin itään suuntautuvaa evakuointiliikennettä.
Gisi Fleischmann, eräs johtavista Slovakian sionisteista, kirjoitti 24.3.1943, että pakkosiirretyiltä on tullut raportteja: noin 200 kirjettä oli tullut Deblin-Irenasta ja Konskowalasta Lublinin alueelta, jossa asuu slovakialaisten juutalaisten lisäksi hänen mukaansa myös belgialaisia juutalaisia. He olivat saapuneet sinne edeltävinä viikkoina.
Mutta kaikki juutalaiskuljetukset Belgiasta maaliskuun loppuun asti oli viety Auschwitziin, joten tuolta alueelta löytyneiden belgialaisten juutalaisten on täytynyt kulkea Auschwitzin kautta.
Toisia Belgian juutalaisia kuljetettiin Valko-Venäjälle Grodnoon Auschwitzin kautta (”Warunki materialne bytu Zydow”, Maria Tyszkova: Eksterminacja Zydow w latach 1941-1943. Dokumenty Biura Informacji i Propagandy KG AK w zbiorach oddzialu rekopisow BUW, julkaisussa Biuletyn Zydowskiego Instytutu Historycznego w Polsce, no. 4 (1964), 1992, p. 49).
On siis selvää, että merkittävä osa Ranskan, Belgian ja Hollannin juutalaisia kuljetettiin itään, ja tämä tapahtui kauttakulkuleirinä palvelleen Auschwitzin kautta. Jos kyseessä oli suora kuljetus, silloin nämä juutalaiset kuljetettiin Kenraalikuvernementtiin tai Riikaan, joista kuljetukset jatkuivat sitten kauemmaksi itään.
Tämä politiikka oli voimassa vielä toukokuussa 1943, kuten käy ilmi Hollannin turvallisuuspoliisin komentajan Wilhelm Harsterin muistiosta 5.5.1943, jossa hän käsittelee seuraavia kuukausia koskevia RSHA:n määräyksiä. Kohdassa yksi hän toteaa, että RFSS tahtoo, että mahdollisimman monta juutalaista kuljetetaan itään tänä vuonna (siis v. 1943). Kohdassa kaksi hän kertoo, että Auschwitziin rakennetaan uusi kumitehdas lännessä pommituksissa tuhoutuneen tilalle, ja siksi touko-kesäkuussa siellä tarvitaan työvoimaksi mahdollisimman suuri määrä juutalaisia. Ensin lähtevät junilla Westerborkin leirin (Hollannissa) juutalaiset. Toukokuussa on tarkoitus siirtää 8 000 juutalaista. Kohdassa kolme todetaan, että koska RSHA tarvitsee lisäksi 15 000 juutalaista kesäkuussa, Hertogenbuschin leirissä (Hollannissa) on valmistauduttava tähän.
Vuoden 1944 alussa laadittu raportti, joka toimitettiin Varsovan delegaatiolle, Lontoossa sijainneen Puolan pakolaishallituksen edustajille, toteaa Kenraalikuvernementin juutalaisväestöstä joulukuussa 1943, että Puolan alueella on 150 000 juutalaista, puolet heistä ulkomaalaisia. Nämä 75 000 ulkomaalaista juutalaista olivat Auschwitzin kautta Kenraalikuvernementtiin toimitettuja läntisiä juutalaisia.
Kuljetukset itään tapahtuivat siis kahdessa vaiheessa. Ensin juutalaiset sijoitettiin väliaikaisesti kauttakulkuleireihin, ja sitten heidät kuljetettiin kauemmas itään. Dokumenttiaineisto on toistaiseksi vielä vajavainen ymmärrettävistä syistä, mutta paljon jo tiedetään.
Seuraava lyhyt siteeraus Belzec-kirjoituksestani kuvaa hyvin asiaa: ”Lopuksi Reuter ilmoitti Höflen todenneen, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzeciin päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. Nämä juutalaiset menisivät rajan yli eivätkä koskaan palaisi Kenraalikuvernementtiin (tämä ilmoitus siis maaliskuussa 1942).”
Tarkoitus oli siirtää juutalaiset kauemmaksi itään heti kun se oli mahdollista. Kesältä 1941 oleva ”Juutalaiskysymyksen hoitamisen suuntaviivat” (PS-212. IMT, Vol. XXV, s. 304) ilmoittaa: ”Tarkoitus on siirtää juutalaiset ghettoihin ja erottaa samalla sukupuolet toisistaan. Valko-Venäjällä ja Ukrainassa olevat enemmän tai vähemmän suljetut juutalaisyhteisöt helpottavat tätä tehtävää. Toisille on valittava sijaintipaikka olemassa olevien työprojektien mukaan niin, että juutalaistyövoima tulee täysimääräisesti hyödynnetyksi.”
Wannseen kokouksessa 20.1.42 Heydrich ilmoittaa: "Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi - - evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään."
Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942: "Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa - - Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa - - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä". Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia: "Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä". Sitten ministeriö jatkaa: "Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua - - Kuljetus Puolan Kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi" (Nürnberg-dokumentti 2486-J).
14.8.1942 Einsatz-joukko C:n johtaja Otto Rasch ehdotti maan johdolle seuraavaa juutalaiskysymyksen ratkaisua: suuria juutalaisjoukkoja voidaan panna hyödylliseen työhön; heidät voidaan panna viljelemään Dnjeprin pohjoispuolella, Volgan varrella ja Pripjetissä sijaitsevia suuria marskimaita.
Himmler kirjoitti aluejohtaja Arthur Greiserille 18.9.1941, että Führerin (Hitlerin) toivomuksen mukaisesti juutalaiset on määrä kuljettaa pois Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin alueelta ”itäisille alueille, jotka juuri kaksi vuotta sitten on liitetty Saksan valtakuntaan”, mutta ainoastaan ”ensimmäisenä askeleena”, myöhemmin heidät siirretään ”vielä kauemmaksi itään” (Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655).
Lohsen Rosenbergille 9.11.1941 lähettämässä sähkeessä todetaan Riikan suhteen, että ”juutalaisleirit tulee siirtää huomattavasti kauemmaksi itään.”
9.11.1941 tri Leibbrand, Rosenbergin ministeriön virastopäällikkö, lähetti Ostlandin (Ostland = Baltia + Valko-Venäjä) valtakunnankomissaari Lohselle sähkeen, jossa hän sanoo, että juutalaiset ovat tulossa kauemmaksi itään. Riikan ja Minskin leirit ovat vain välivaiheita.
13.5.1942 Pulawyn piirin päällikkö ilmoitti Lublinin piirin kuvernöörille, että toukokuun 6. ja 12. päivän välillä 16 822 juutalaista oli karkotettu Pulawyn piiristä Bug-joen yli SS- ja poliisipäällikön direktiivin mukaisesti.
Sveitsissä ilmestyvä ”Israelitisches Wochenblatt für die Schweitz” (”Sveitsin israelilainen viikkolehti”) kertoo eräässä artikkelissaan 16.10.1942: ”Jo jonkin aikaa Puolan ghettoja on pyritty lakkauttamaan. Näin tapahtui Lublinissa, sitten Varsovassa. Ei tiedetä, kuinka pitkälle suunnitelma on jo toteutettu. Ghettojen entiset asukkaat menevät kauemmaksi itään venäläisiltä vallatuille alueille; Saksan juutalaisia tuotiin ghettoon osaksi korvaamaan heitä - - Hiljattain Riikassa havaittiin juutalaiskuljetuksia Belgiasta ja muista Länsi-Euroopan maista, mutta ne jatkoivat välittömästi matkaa kohti tuntematonta määränpäätä.”
Radio Moskovan ilmoitettua, että useita tuhansia Ranskan juutalaisia oli siirretty Ukrainaan, juutalaislehti Notre Voix iloitsi huhtikuussa 1944, etteivät he (8000 juutalaista) olleetkaan joutuneet ”saksalaisten uhreiksi”.
23.3.1942 Karol Sidor, Slovakian edustaja Vatikaanissa, ojensi muistion valtiosihteeri Luigi Maglionelle juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta (paavi oli aiemmin esittänyt tiedustelun asiasta). Muistiossa todetaan, että lähitulevaisuudessa puoli miljoonaa Länsi- ja Keski-Euroopan juutalaista lähetetään itäiseen Eurooppaan. Slovakiasta juutalaiset viedään Saksaan. Samalla alkavat kuljetukset Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Protektoraatista, ja myös Saksan alueelta tapahtuu kuljetuksia. Unkari on myös ilmaissut halunsa lähettää 800 000 juutalaista.
29.7.1942 paavin Ranskan-lähettiläs Valerio Valeri kirjoitti valtiosihteeri Maglionelle Ranskasta, että noin viikko aiemmin saksalaiset olivat pidättäneet 12 000 juutalaista, ja heidät siirretään Ukrainaan.
Krakovassa 18.11.1943 pitämässään puheessa Himmler puhui ”suunnattomista juutalaismääristä, jotka nyt ovat muuttaneet pois maasta tai joita nyt viedään itään.”
17.7.1941 kenraalikuvernööri Frank teki päiväkirjaansa merkinnän, että hän ei halua enää ghettoja, koska Führerin (Hitlerin) julistus 19.6.1941 oli tehnyt selväksi, että lähiaikoina juutalaiset tullaan poistamaan Kenraalikuvernementista, josta on tuleva eräänlainen kauttakulkuleiri.
Himmler ilmoitti, että esim. Sobibor oli juuri kauttakulkuleiri; hän määräsi 5.7.1943: ”Sobiborin kauttakulkuleiri muutetaan keskitysleiriksi. Keskitysleiriin perustetaan laitos, jossa puretaan sotasaaliiksi saatuja sotatarvikkeita.”
Tuolloin Hollannin juutalaisia kuljetettiin Sobiboriin: 2.7.1943 saapui 2397 juutalaisen kuljetus, 9.7.1943 toinen kuljetus, jossa oli 2417 juutalaista. Seuraavassa muutamien hollanninjuutalaisten kohtaloita:
Cato Polak pakkosiirrettiin 10.3.1943 Sobiboriin, jossa viipyi pari tuntia, ja sitten hänet siirrettiin Lubliniin 30 naisen ja 12 miehen kanssa. He palasivat Hollantiin reittiä Trawniki – Auschwitz – Bergen-Belsen – Theresienstadt.
Bertha Jansen-Ensel ja Judith Eliazar, jotka saapuivat Sobiboriin 10.3.1943, siirrettiin myös Lubliniin. Molemmat palasivat kotimaahansa Auschwitzin kautta. He totesivat: ”Sobibor ei ollut mikään leiri, pikemminkin siirtoleiri.”
Mirjam Penha-Blitz pakkosiirrettiin Sobiboriin 10.3.1943 (Birkenaun kautta pysähtymättä). Hän oli Sobiborissa 4 – 5 tuntia, sitten hänet siirrettiin Lubliniin. Hän palasi kotiin Birkenaun kautta.
Sienje ja Jetje Veterman lähetettiin Sobiboriin 6.4.1943. Heidät valikoitiin työtehtäviin 28 muun naisen kanssa ja siirrettiin Trawnikiin. He palasivat kotimaahan Auschwitz-Birkenaun kautta.
Elias Alex Cohen pakkosiirrettiin Sobiboriin 17.3.1943, ja hän viipyi leirissä vain muutaman tunnin ja kuljetettiin sitten Lubliniin 35 muun juutalaisen kanssa.
Sophie Verduin pakkosiirrettiin Sobiboriin 10.3.1943 ja kuljetettiin muutaman tunnin kuluttua Lubliniin. Hän palasi Hollantiin Auschwitz-Birkenaun kautta.
Josef Wins de Heer pakkosiirrettiin Sobiboriin 11.3.1943, ja sieltä hänet siirrettiin Dorohuczaan. Palasi Hollantiin Lublin-Majdanekin kautta.
Jules Schelvis pakkosiirrettiin Sobiboriin 1.6.1943, ja hänet siirrettiin kolmen tunnin päästä Trawnikiin. Hän palasi kotiin Auschwitzin kautta. Kirjassaan (1993) Schelvis toteaa: ”Kuljetusten saavuttua Sobiboriin niistä valikoitiin tuoretta työvoimaa Dorohuczaan.” Dorohucza oli työleiri, jossa kaivettiin turvetta. Schelvisin mukaan ainakin 700 Hollannin juutalaista siirrettiin suoraan sinne Sobiborista. Lublinin alueella oli 110 työleiriä.
Hollannin juutalaisia siirrettiin siis Sobiborista Lubliniin ja sieltä näihin työleireihin.
Joskus junista otettiin juutalaisia työvoimaksi jo ennen kuin ne ehtivät määränpäähänsä. Esimerkiksi Izbicaan Wienistä 14.6.142 kulkeneesta junasta otettiin 51 juutalaista jo Lublinissa ja muut 949 juutalaista jäivät ”Sobiborin työleiriin.”
Lähes kaikki mainitut Hollannin juutalaiset, jotka oli siirretty Sobiboriin ja sieltä edelleen johonkin muuhun leiriin, palasivat kotiin Auschwitz-Birkenaun kautta.
Osa Lublinin piiriin siirretyistä juutalaisista siirrettiin Bug-joen yli Ukrainaan. Hollantilaisia, ranskalaisia ja tsekkiläisiä juutalaisia saapui Minskiin. C. Gerlachin mukaan Puolan juutalaisten siirtämiset Valko-Venäjälle olivat ”äärimmäisen intensiivisiä” ja heidät vietiin Minskiin rautateitse (Christian Gerlach: Kalkulierte Morde, s. 762-763).
Lisäksi Lublinin alueelle pakkosiirrettyjä juutalaisia kuljetettiin Galiziaan. Rawa-Ruskan alueelle (17 km Belzecistä) internoidut ranskalaiset sotavangit kertoivat, että alueella oli Ranskan juutalaisia ja muidenkin Länsi-Euroopan maiden juutalaisia (J-M. Boisdefeu: La controverse sur l’extermination des Juifs par les Allemands, Tome 2, pp. 65-71). Paul Roser todisti Nürnbergissä: “Saksalaiset olivat muuttaneet Lemberg-Rawa Ruskan alueen jättiläismäiseksi ghetoksi.” Dr. Guerin kutsuu kirjassaan ”Rawa-Ruska” (1945, s. 13) aluetta myös jättiläismäiseksi ghetoksi, jossa oli juutalaisia kaikilta vallatun Euroopan alueilta.
Belgian, Hollannin, Saksan, Slovakian ja Protektoraatin juutalaisia saapui myös Janowskin leiriin Lembergiin (Ehrenburg & Grossman: Le Livre Noir, p. 213).
SS-Obergruppenführer F. W. Krüger (Kenraalikuvernementin SS- ja poliisipäällikkö ja turvallisuusministeri) määräsi 28.10.1942 perustettavaksi 14 juutalaista asuinaluetta Varsovan ja Lublinin piirien alueille. Konskowolan alue oli yksi näistä, ja siellä sionisti Gisi Fleischmannin mukaan oli Belgian juutalaisia. 10.11.1942 Krüger määräsi vielä 42 juutalaista asuinaluetta perustettavaksi Radomin, Krakovan ja Galizian piirien alueille. Nämä toimet eivät millään sovi tuhoamisohjelmaan! Myöskään ”tuhoamisleiriksi” väitetyn Belzecin sulkeminen joulukuussa 1942 ei sovi tuhoamisohjelmaan, sillä Galizian alueella oli tuolloin vielä 161 514 juutalaista.
Esimerkiksi Varsovan gheton juutalaisten kuljettamisesta itään tiedetään, että 30.5.1943 kuljetettiin Varsovasta Bobruiskiin 960 juutalaista junalla, ja toinen lähetys kulki 28.7.1943. Informacja Biezaca –lehti ilmoittaa 17.8.1942, että 2000 taitavaa työntekijää on saapunut Varsovan ghetosta Smolenskiin, toinen 2000 Malaszewicziin. Saksan Valko-Venäjän komissaari Wilhelm Kube puhuu kirjeessään 31.7.1942 tuhannesta Varsovan ghetosta Minskiin tulleesta juutalaisesta.
Kirja Berenstein & Rutkowski: "Zydzi w obozie koncentracijnym Majdanek" (1941 – 1944) kertoo, että 30 000 – 40 000 Varsovan gheton juutalaista siirrettiin Lubliniin Treblinkan kautta, jossa tapahtui valikointi. Puolalaisen historioitsija Zofia Leszczynskan mukaan Varsovan gheton juutalaisista 14 000 päätyi Poniatowoon, 6000 Trawnikiin, 800 Budzyniin ja 16 000 Majdanekiin.
Korherr laati maaliskuussa 1943 tilastollisen raportin Himmlerille, ja siinä (luku V, luettelon kohta 4) Korherr toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista kauemmaksi "Venäjän itään" 1 449 692 kappaletta, näistä 1 274 166 kenraalikuvernementin leirien (Treblinka, Sobibor, Belzec) kautta ja 145 302 Warthegaun alueen leirien (Chelmno) kautta.
Nämä tosiasiat eivät mitenkään sovi holokaustitahojen väitteisiin. Väitteellä, että Belzeciin, Sobiboriin tai Treblinkaan kuljetettuja juutalaisia olisi tuhottu, ei ole mitään materiaalista tai dokumentaarista pohjaa! Arkeologien tutkimukset kumoavat sen, samoin Friedrich Paul Bergin tutkimus:
http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html
Belzec, Sobibor ja Treblinka olivat paitsi työleirejä myös kauttakulkuleirejä kuljetettaessa juutalaisia itään. Kun SS-virkailijat ilmoittivat pakkosiirrettäville heidän määränpäänsä, sen, että he olivat kauttakulkuleirissä, josta heidät siirretään toisiin työleireihin itään, he puhuivat totta.
Väestötieteilijä Eugene M. Kulischer
Lopuksi esitän erikseen väestötieteilijä professori Kulischerin julkaisemia tietoja (Treblinka-kirjan sivut 268-273). Hän oli toisen maailmansodan aikaan Kansainvälisen työjärjestön jäsen Montrealissa Kanadassa. Hän julkaisi v. 1943 kirjan ”The Displacement of Population in Europa.” Kirja on erittäin arvovaltainen, sillä hänellä oli käytettävissään 24 eri järjestön ajantasaiset tiedot.
Järjestöt olivat: The American Friends Service, Pennsylvania; the American National Red Cross, Washington; the American Jewish Joint Distribution Committee, New York; the American Jewish Committee Research Institute on Peace and Post-War Problems, New York; the Belgian Information Centre, New York; the Board of Economic Warfare, Washington; the Central and Eastern European Planning Board, New York; the Czechoslovak Information Service, New York; the United States Department of Commerce, Washington; the Finnish Legation, Washington; the French Information Centre, New York; the French National Committee, Delegation to United States, New York; the Greek Office of Information, Washington; the Hias-Ica Emigration Association (Hicem), New York; the International Red Cross, Washington; the Institute of Jewish Affairs, New York; the Latvian Legation, Washington, the Lithuanian Consulate-General, New York; the Office of Population Research, New Jersey, the ORT Economic Research Committee, New York; the Polish Information Centre, New York; the Turkish Embassy, Washington; the Young Men’s Christian Association, New York; the Royal Yugoslav Government Information Center, New York.
Jokaisella näistä instituutioista oli käytössään tiheä tietoverkosto Euroopan eri valtioissa, joten Kulischer saattoi hyödyntää parhaita olemassa olevia lähteitä. Kirjassaan hän käsittelee myös Saksan hallituksen toimeenpanemia juutalaisten karkotuksia ja pakkosiirtämisiä, ja käsittelytapa on ankaran tieteellinen ja tarkka. Hänellä on runsas dokumentaatio esittämiensä tietojen tukena. Kirjassa on siis kaikkein luotettavin tieto siitä, mitä Saksan viholliset tiesivät v. 1943.
Kansallissosialistisen Saksan juutalaispolitiikkaa kuvatessaan hän kertoo mm., että sodan puhkeamiseen asti juutalaisten maastamuuttoa edistettiin avoimesti. Hitler sanoi, että hän antaisi tuhannen markan setelin jokaiselle juutalaiselle, joka lähtisi. Samalla juutalaisten elämää Saksassa vaikeutettiin, jotta he suostuisivat lähtemään. Muille maille asetettiin moraalinen velvoite ottaa juutalaisia vastaan.
Kun Saksan sotatoimet olivat menestyksellisiä, ohjelmaksi tuli vapauttaa koko Eurooppa juutalaisikeestä. Juutalaisia pakkosiirrettiin ja eristettiin. Kun idässä tuli mahdolliseksi siirtää juutalaisia valloitetuille alueille, emigraatio väheni ja evakuointi lisääntyi. Juutalaiset joko karkotettiin jonkin maan tai kaupungin ”puhdistamiseksi” juutalaisista tai heidät koottiin tietyille alueille, tiettyihin kaupunkeihin tai tiettyihin kaupunginosiin muiden paikkojen ”puhdistamiseksi.”
Kulischer painottaa sitä, että juutalaisten kokonaisvaltainen ja toistuva poissiirtäminen on samalla tehokas keino heidän taloudelliseksi tuhoamisekseen. Eräs saksalainen keino tuhota juutalaiset taloudellisesti oli seuraava: ensin heidät lähetetään Kenraalikuvernementtiin. Sitten se kaupunki, johon he ovat asettuneet, ”puhdistetaan.” Heidän uudelle asuinalueelleen perustetaan ghetto. Mutta ghetossakaan juutalaiset eivät saa pysyvää asuinsijaa, sillä heidät lähetetään kauemmas itään. Juutalaisten karkottamisen yksi motiivi oli myös se, että niin raivattiin tilaa saksalaisille.
Kulischer käsittelee laajasti niitä maita ja alueita, joilta karkotukset ja pakkosiirtämiset tapahtuvat. Kaikki luvut ovat samaa suuruusluokkaa kuin Korherrin raportissa!
Esimerkiksi v. 1942 loppuun mennessä hän ilmoittaa Saksasta pakkosiirrettyjen määräksi 120 000 (Korherr: 100 516). Itävallan kohdalla hänen lukunsa on 40 000 (Korherr: 47 555), Protektoraatin kohdalla 50 000 – 60 000 (Korherr 69 677) ja Slovakian kohdalla 62 444 (Korherr: 56 691).
Belgian kohdalla Kulischer toteaa, että pakkosiirtäminen alkoi kesällä 1942, ja lokakuusta lähtien se oli laajamittaisempaa. V. 1942 loppuun mennessä 25 000 juutalaista oli pakkosiirretty Belgiasta, osa itäiseen Eurooppaan ja osa Ranskaan linnoitustöihin.
Romaniasta hän kertoo saksalaisen lähteen mukaan (Krakauer Zeitung 13.8.1942), että vuoden 1941 lokakuun jälkeen 185 000 juutalaista on evakuoitu sieltä Transnestriaan, jossa heidät asutettiin laajoihin ghettoihin, kunnes avautui mahdollisuus siirtää heidät kauemmaksi itään. Romaniassa oli tuolloin (siis elokuussa 1942) 272 409 juutalaista jäljellä. Bessarabian ja Bukovinan maakunnat ovat juutalaisvapaita. Lehden mukaan v. 1942 aikana vielä 80 000 juutalaista voidaan siirtää itäisille alueille. Kulischer kertoo kuitenkin, että Romanian hallituksen antaman ilmoituksen mukaan Transnestriaan ei enää suoriteta lokakuun 1942 jälkeen evakuointeja.
Kulischer käsittelee myös pakkosiirtämisten määränpäätä. Hän toteaa, että jotkut Belgian juutalaiset lähetettiin pakkotyöhön Länsi-Euroopan muihin osiin, mutta yleisesti ottaen pyrkimys oli siirtää juutalaiset itään. Monet Länsi-Euroopan juutalaiset lähetettiin Sleesian kaivoksille. Suurin osa lähetettiin Kenraalikuvernementtiin ja yhä suurenevassa määrin itäiselle (puolalaiselle) alueelle, so. alueille, jotka syyskuusta 1939 lähtien olivat olleet Neuvostoliiton kontrollissa (ja jotka Saksa v. 1941 miehitti), sekä muille Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Alkuvaiheessa pakkosiirto tarkoitti siirtämistä Kenraalikuvernementtiin, mutta vuodesta 1940 lähtien pakkosiirrettyjä juutalaisia lähetettiin enenevästi yksinomaan ghettoihin ja työleireihin.
Ghetoista hän kertoo, että ensimmäiset ghetot perustettiin talvella 1939-40 Lodziin. Keväästä 1940 lähtien niitä perustettiin joihinkin kaupunkeihin Warthegaussa ja Kenraalikuvernementissa. Syksyllä 1940 syntyi Varsovan ghetto, johon tuotiin juutalaisia myös ulkomailta. Vuoden 1942 ensipuoliskolla Varsovan ghetossa oli 500 000 juutalaista.
Marraskuussa 1941 the Institute of Jewish Affairs arvioi ghettoihin suljettujen juutalaisten määräksi miljoona. Puolan pakolaishallituksen mukaan joulukuussa 1941 maan 11 ghetossa oli 1,3 miljoonaa juutalaista. Keväällä 1942 the Institute of Jewish Affairs antoi luvuksi 1,5 miljoonaa. 28.10.1942 ja 10.11.1942 Kenraalikuvernementin turvallisuusministeri (Krüger) antoi määräyksen ghetoista viidelle Kenraalikuvernementin piirille (Varsova, Lublin, Krakova, Radom, Galizia). Määräysten mukaan vuoden 1942 marraskuun 30. päivän jälkeen kaikkien Kenraalikuvernementin alueen juutalaisten täytyy asua suljetulla alueella. Poikkeuksena olivat aseteollisuudessa ja muussa sotateollisuudessa työskentelevät juutalaiset sekä suljetuissa leireissä olevat juutalaiset. Suljettuja alueita oli kahdenlaisia: suurten kaupunkien sisällä olevat ghetot ja puhtaasti juutalaiset kaupungit, joissa ei ollut ei-juutalaisia. Kaiken kaikkiaan Kenraalikuvernementissa oli 13 ghettoa ja 42 juutalaista kaupunkia.
Edelleen Kulischer kertoo, että hyökkäyksen edettyä NL:ssa ghettoja perustettiin läntiselle Valko-Venäjälle, läntiseen Ukrainaan, Baltian maihin ja vallatuille neuvostoliittolaisille alueille.
Ghettojen ja juutalaisten kaupunkien tarkoituksena oli eristää juutalaisväestö. Tämä väestö koostui sen alueen entisistä asukkaista, joka oli muutettu ghetoksi tai juutalaiseksi kaupungiksi, saman kaupungin asukkaista, jotka oli siirretty ghettoon, ja juutalaisista, jotka oli siirretty saman maan eri alueilta. Kahden viimeksi mainitun kohdalla ghettoon sulkeminen tarkoitti pakollista muuttamista, viimeisen kohdalla myös pakollista alueelta toiselle siirtymistä. Tämä viimeinen kohta koski pelkästään Kenraalikuvernementin alueella satojatuhansia juutalaisia.
Kenraalikuvernementin ja itäisten alueiden ghetot olivat myös se tavallinen päämäärä, johon Saksan tai Saksan liittolaismaiden viranomaiset pakkosiirsivät läntisiä juutalaisia.
Kulischer kertoo, että Puolan ghetot eivät olleet viimeinen vaihe juutalaisten pakkosiirtämisessä itään. 20.11.1941 Kenraalikuvernööri Hans Frank ilmoitti, että Puolan juutalaiset tullaan lopulta siirtämään kauemmaksi itään. Kesästä 1942 lähtien Puolasta ja Keski- ja Länsi-Euroopasta pakkosiirrettyjen määränpääksi tulivat Saksan valtaamien itäisten alueiden ghetot ja työleirit; erityisesti Varsovan gheton kuljetukset olivat laaja-alaisia. Monet juutalaiset lähetettiin Venäjän-rintaman työleireihin, toiset työhön Pinskin marskimaille tai Baltian maiden, Valko-Venäjän ja Ukrainan ghettoihin.
Kulischer mainitsee senkin, että 22.7.1942 Varsovan juutalaisneuvosto sai määräyksen valmistaa 6000 henkilön poissiirtäminen päivittäin. Juutalaisia siirrettiin mm. Bialystokiin, Pinskiin, Bobruiskiin, Brzezsiin, Smolenskiin, Brest Litovskiin ja Minskiin, kuten heidän sieltä lähettämänsä kirjeet ja postikortit osoittavat.
Kulischer käsittelee myös pakkotyöleirejä. Kesään 1941 mennessä Kenraalikuvernementissa tiedettiin olevan ainakin 85 pakkotyöleiriä juutalaisille, ja niistä 35 pakkotyöleiristä, joiden sijainti tunnettiin, kaksi kolmasosaa sijaitsi itärajan tuntumassa.
Juutalaisten käyttö pakkotyössä laajeni nopeasti, niin että siitä tuli yleisin tapa kohdella juutalaisia. Vuoden 1942 aikana pakkotyöstä tuli juutalaisten tavallinen kohtalo Puolassa ja Saksan NL:lta valtaamilla alueilla. Juutalaisten itään siirtämisen yksi tärkeä syy oli pyrkimys käyttää heitä pakkotyössä, ja kun Saksan työvoimantarve kasvoi, työikäisten aikuisten pakkosiirtäminen tarkoitti pakkotyöhön määräämistä. Toisin kuin muita vallattujen alueiden asukkaita, juutalaisia ei lähetetty työhön Saksan Valtakunnan alueelle (varsinaiseen Saksaan), koska se olisi ollut ristiriidassa sen kanssa, että Saksa tuli tehdä ”juutalaisvapaaksi.” Sotateollisuuden tarpeet pakottivat saksalaiset kuitenkin tekemään poikkeuksia tässä. Yleisesti ottaen kuitenkin pakkosiirtäminen itään vastasi sitä Saksan Valtakunnan alueelle työhön värväämistä, joka tuli muiden Saksan kontrolloimien Euroopan alueiden asukkaiden osaksi, ja se, että juutalaisia siirrettiin yhä kauemmas ja kauemmas itään, on yhteydessä sen kanssa, että heitä tarvittiin armeijan tarpeiden täyttäjiksi rintaman lähellä.
Kulischerin mukaan pakkosiirrettyjen, karkotettujen ja muuten siirrettyjen juutalaisten määrä oli 3,15 miljoonaa. Tässä eivät ole mukana a) Kenraalikuvernementista itään pakkosiirretyt sadat tuhannet Puolan juutalaiset, b) ne sadat tuhannet juutalaiset, jotka kuljetettiin väkisin saman maan tai alueen sisällä heidän sulkemisekseen ghettoihin tai erityisiin juutalaisiin kaupunkeihin, varsinkin Kenraalikuvernementissa ja Saksan valtaamilla itäisillä alueilla. Jos otaksutaan, että näiden alueiden paikallisista juutalaisista vain kolmanneksen osaksi tuli a) tai b), lähes miljoonan juutalaisen kohtaloksi on täytynyt tulla pakollinen siirtäminen itään päin tai yhdestä kaupungista toiseen.
Missään Kulischer ei puhu ”tuhoamisleireistä” tai siitä, että saksalaiset olisivat pyrkineet tuhoamaan juutalaiset fyysisesti!
Itään siirrettiin siis ainakin 2 268 000 juutalaista (Korherr + Challen). Kulischer puhuu jopa 3,15 miljoonasta. Korherrin raportin (Saksan virallinen tilasto, tehtiin Hitleriä ja Himmleriä varten) mukaan 1 449 692 juutalaista siirrettiin itään vuoden 1942 loppuun mennessä. Nämä oli siirretty "itäisistä provinsseista" "Venäjän itään", ja siirto oli tehty seuraavasti:
1 274 166 juutalaista Kenraalikuvernementin leirien (= Sobiborin, Treblinkan, Belzecin) kautta, ("Processed through...; saks. durchgeschleust durch...)
145 301 juutalaista Warthegaun leirien (= Chelmnon) kautta ("Processed through...; saks. durchgeschleust durch...).
Challen (taulukko s. 92) on sitten laskenut itään siirrettyjen määrän vuoden 1942 lopun jälkeen, ja kokonaismäärä on tuo 2,268 miljoonaa.
Korherr-raportti osoittaa yksiselitteisesti, että 1,45 miljoonaa juutalaista kuljetettiin kauttakulkuleirien (Sobibor, Belzec, Treblinka, Chelmno, Majdanek, ja myös Auschwitz) kautta kauemmas itään Venäjältä vallatuille alueille 31.12.1942 mennessä, ja sen jälkeen vielä Challenin laskujen mukaan yli 800 000! Yhteensä yli 2,3 miljoonaa! Juutalaiset eivät kuolleet leireissä. Samalla kun leirit toimivat kauttakulkuleireinä, ne toimivat työleireinä.
KORHERRIN RAPORTTI SAA TÄYDELLISEN VANHVISTUKSEN VÄESTÖTIETEILIJÄ KULISCHERIN KIRJAN TIEDOISTA! NE VAHVISTAVAT TOISENSA!
Sodan päätyttyä alkoi massiivinen juutalaisten ryntäys länteen (olivat hyvin ravittuja ja hyvin puettuja!) sieltä idästä, eikä tätä ryntäystä voitu tilastoida Euroopassa niissä sekasortoisissa oloissa. Tiedot on saatu täsmennettyä niiden maiden väestötilastoista, joihin juutalaiset siirtyivät: USA:han meni 490 000, Etelä-Amerikkaan 150 000, Palestiinaan ja Israeliin n. 660 000, Kanadaan, Australiaan, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan 250 000 ja Ranskaan 230 000, yhteensä 1 778 000. Jo ennen sotaa juutalaisia oli muuttanut 1 miljoona. Eri Euroopan maissa oli v. 1970 860 000 "eurooppalaista" juutalaista, joten ”holokaustista selviytyneitä” on täytynyt olla ainakin 2,4 miljoonaa.
Eivät juutalaiset mihinkään kadonneet.
15.4.2008
