Aluksi prof. Faurissonin artikkeli ”Kuinka britit saivat Rudolf Hössin tunnustukset” (engl. ”How the British Obtained the Confessions of Rudolf Höss”; JHR 4/1986):
Rudolf Höss (ei tule sotkea Rudolf Hessiin) oli ensimmäinen kolmesta perättäisestä Auschwitzin keskitysleirin komentajasta. Häntä on usein sanottu ”’siksi’ Auschwitzin komentajaksi”, ja suuri yleisö tuntee hänet kirjasta, joka on julkaistu nimellä ”Commandant in Auschwitz” (”Auschwitzin komendantti”).
Hän esiintyi Kansainvälisen sotilastuomioistuimen (International Military Tribunal, IMT) edessä todistajana 15.4.1946, ja siellä hänen todistuksensa aiheutti sensaation. Vastaajien (syytettyjen) hämmästykseksi ja kaikkialta maailmasta saapuneiden lehtimiesten läsnä ollessa hän tunnusti kauheimmat rikokset, mitä historia on koskaan tuntenut. Hän sanoi, että hän oli henkilökohtaisesti saanut määräyksen Himmleriltä tuhota juutalaiset. Hän arvioi, että Auschwitzissa oli tuhottu 3 miljoonaa ihmistä, 2,5 miljoonaa heistä kaasukammioissa. Hänen tunnustuksensa olivat vääriä. Ne oli kiskottu Hössiltä kiduttamalla, mutta vasta v. 1983 saatiin selville kiduttajien henkilöllisyys ja häneen kohdistetun kidutuksen laatu.
Rudolf Hössin tunnustukset ovat sen teorian kulmakivi, että juutalaisten systemaattinen tuhoaminen, pääasiassa teloituskaasukammioissa, on historiallinen tosiasia. Nämä tunnustukset koostuvat pääasiassa neljästä dokumentista, jotka aikajärjestyksessä ovat:
1. Kirjoitettu todistus, joka on allekirjoitettu maaliskuun 14. (tai 15.?) päivänä 1946 klo 02.30 aamulla; siinä on kahdeksan saksankielistä koneella kirjoitettua sivua. Mielestäni normaaleissa oloissa missään demokratiassa mikään oikeus ei ottaisi huomioon tällaisia sivuja, joissa ei ole otsikkoa eikä painettua hallinnollista viitettä ja jotka ovat täynnä erilaisia kirjoituskoneella tai käsin kirjoitettuja korjauksia ilman nimikirjaimia ja ilman lopussa olevaa merkintää korjattujen tai poistettujen sanojen lukumäärästä. Höss allekirjoitti sen ensimmäisen kerran kirjoitettuaan ensin ”14.3.46 230”. Hän allekirjoitti sen uudelleen kaksi riviä myöhemmin; kyseisten rivien on väitetty olleen käsin kirjoitettuja, mutta ne oli kirjoitettu koneella. Rivit kuuluvat:
Olen lukenut yllä olevan kertomuksen ja vahvistan, että se vastaa omaa lausuntoani ja on puhdas totuus (virallinen käännös).Tämän jälkeen on kahden todistajan, kahden brittikersantin, nimet ja allekirjoitukset. Toinen ei merkinnyt päivämäärää, toinen merkitsi 15. maaliskuuta. Lopussa on 92. turvallisuuspoliisiosaston kapteenin allekirjoitus; hän todistaa, että nämä kaksi kersanttia ovat olleet läsnä koko sen tilaisuuden ajan, jossa vanki Rudolf Höss on antanut lausuntonsa vapaaehtoisesti. Päivämääräksi on merkitty 14. maaliskuuta 1946. Missään ei ilmoiteta paikkaa!
Liittoutuneet antoivat tälle dokumentille numeron NO-1210.
2. Valaehtoinen todistus, joka on allekirjoitettu 22 päivää myöhemmin, 5.4.1946. Se on 20 sivua pitkä, englanniksi koneella kirjoitettu teksti. Tämä on yllättävää: Höss allekirjoitti valaehtoisen vakuutuksen, jota ei oltu laadittu hänen omalla kielellään vaan hänen vartijoittensa kielellä. Hänen allekirjoituksensa on kolmessa paikassa: kahden ensimmäisen sivun jälkeen, sitten kolmannella sivulla ja vielä viimeisellä sivulla neljän koneella englanniksi kirjoitetun rivin jälkeen, jotka kuuluvat:
Ymmärrän, mitä yllä englannin kielellä on kirjoitettu. Yllä olevat lausunnot ovat totta: olen antanut tämän vakuutuksen vapaaehtoisesti ja ilman painostusta; luettuani läpi lausunnon, olen allekirjoittanut ja laillistanut sen Nürnbergissä, Saksassa, huhtikuun 5. päivänä 1946.Sitten seuraa everstiluutnantti Smith W. Brookhartin allekirjoitus seuraavan lausunnon jälkeen:
Allekirjoitettu ja vannottu minun edessäni tänään huhtikuun 5. päivänä 1946 Nürnbergissä, Saksassa.Muodoltaan tämä teksti on, mikäli mahdollista, vielä vähemmän hyväksyttävä kuin edellinen. Kokonaisia rivejä on lisätty englantilaiseen tapaan isoilla kirjaimilla, ja toisia on viivattu yli kynällä. Näiden korjausten vieressä marginaalissa ei ole nimikirjaimia, eikä dokumentin lopussa ole yhteenvetoa ylipyyhityistä sanoista. Liittoutuneet antoivat tälle dokumentille numeron PS-3868.
Jotta saataisiin piilotettua se tosiasia, että Höss oli allekirjoittanut englanninkielisen valaehtoisen todistuksen, vaikka sen olisi pitänyt olla hänen omalla kielellään, ja jotta saataisiin häivytettyä ylipyyhityt sanat, lisäykset ja korjaukset, Nürnbergissä käytettiin seuraavaa temppua: alkuperäiselle tekstille annettiin uusi rooli ja se esitettiin ”käännökseksi” saksan kielestä englantiin! Mutta henkilö, joka oli vastuussa tästä petoksesta, teki työnsä liian nopeasti. Hän ajatteli, että kappaleeseen 10 englantilaisella käsinkirjoitustyylillä tehty lisäys oli lisäys kappaleen 9 loppuun. Tämän väärinkäsityksen seurauksena kappaleen 9 loppu tuli täysin käsittämättömäksi.
On siis olemassa kaksi erilaista dokumenttia, joilla on sama arkistointinumero PS-3868: Hössin allekirjoittama dokumentti ja sen ”uusi versio”. Tämä ”uusi versio”, tämä todella räikeä väärennös, oli se, jota käytettiin Nürnbergin tuomioistuimen edessä. Eräs historiallinen teos, joka väitti esittävänsä Hössin dokumentin PS-3868, esitti todellisuudessa ”uuden version”, mutta jätti pois (sanomatta sitä) kappaleen 9 lopun ja kappaleen 10 (ks. Henri Monneray: La Persécution des Juifs dans les pays de l’Est présentee à Nuremberg, Paris, Center for Contemporary Jewish Documentation, 1949, ss. 159 – 162).
3. Edellä jo mainitsemani dramaattinen suullinen todistus IMT:n edessä 15.4.1946, kymmenen päivää dokumentin PS-3868 kirjoittamisen jälkeen. Paradoksaalisesti Hössin esiintymistä oli pyytänyt puolustuksen lakimies, Ernst Kaltenbrunnerin asianajaja Kurt Kauffmann. Hänen ilmeisenä tarkoituksenaan oli osoittaa, että henkilö, joka oli vastuussa oletetusta tuhoamisesta, oli Himmler eikä Kaltenbrunner. Kun tuli syyttäjäpuolen edustajan (tuolloin amerikkalainen apulaissyyttäjä, eversti Harlan Amen) vuoro kuulustella Hössiä, hän näytti lukevan jälkimmäisen allekirjoittamasta valaehtoisesta todistuksesta, mutta itse asiassa hän luki otteita ”uudesta versiosta.” Eversti Amen esitti tekosyyn sille, ettei lukenut kappaletta 9 (ja samalla kappaletta 8). Luettuaan kunkin otteen hän kysyi Hössiltä, oliko hän todella sanonut niin. Hän sai seuraavat vastaukset: ”Jawohl” (= ”Kyllä”), ”Jawohl”, ”Jawohl”, ”Ja, es stimmt” (= ”Kyllä, pitää paikkansa”), kahden lauseen vastaus (jossa ilmeinen Unkarin juutalaisia koskeva virhe: että heitä olisi tapettu Auschwitzissa jo niin varhain kuin v. 1943, vaikka ensimmäinen kuljetus heitä saapui Auschwitziin vasta 2.5.1944), ”Jawohl”, ”Jawohl”, ”Jawohl”, yhden lauseen vastaus, ”Jawohl” ja ”Jawohl” (IMT, XI, ss. 457 – 461). Hössiä siteerataan IMT-sarjan saksankielisen tekstin mukaan.
Normaalissa murhajutussa olisi esitetty sata kysymystä tuhoamisesta ja kaasukammioista (siis rikoksesta ja rikoksen välineestä, jollaisia ei historiassa aiemmin ollut esiintynyt), mutta noita kysymyksiä kukaan ei esittänyt. Eversti Amen ei pyytänyt yhtäkään tarkempaa selvitystä tai lisätietoa siitä kauheasta tekstistä, jonka hän oli lukenut lehtimiesten läsnä ollessa, jotka kirjoittaisivat asiasta suurin otsikoin kaikkialla maailmassa seuraavana päivänä.
4. Tekstit, jotka on yleisesti koottu otsikon ”Auschwitzin komentaja” alle. Hössin on väitetty kirjoittaneen nämä kynällä kirjoitetut tekstit kommunististen puolalaisvartijoiden valvovan silmän alla hänen odottaessaan oikeudenkäyntiään Krakovan vankilassa. Hänelle langetettiin kuolemantuomio 2.4.1947, ja hänet hirtettiin Auschwitzin keskitysleirissä 14 päivää myöhemmin. Maailman täytyi odottaa 11 vuotta, vuoteen 1958, ennen kuin hänen väitetyt muistelmansa julkaistiin saksan kielellä. Saksalainen historioitsija Martin Broszat oli toimittanut ne välittämättä tieteellisestä metodista. Broszat meni jopa niin pitkälle, että jätti pois useita kohtia, jotka olisivat liian selvästi tuoneet julki, että Höss (tai hänen puolalaiset vartijansa) oli antanut niin tyrmistyttäviä lausuntoja, että ne olisivat asettaneet kyseenalaiseksi kaikkien hänen kirjoitustensa luotettavuuden.
Näitä neljää juuri luettelemaani dokumenttia liittää läheisesti yhteen niiden alkuperä. Kun niitä tarkastellaan lähemmin, niiden toisiaan vastaavissa kohdissa on ristiriitoja, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat sisäisesti yhdenmukaisia. NO-1210:n kahdeksan sivua on eräässä mielessä vedetty yhteen PS-3868:n toisen version sivuilla - tämä jälkimmäinen toimi keskusdokumenttina IMT:n edessä esitetyssä suullisessa todistuksessa - ja lopuksi Krakovassa kirjoitetut muistelmat kruunaavat kokonaisuuden. Perusta ja lähtökohta on niin ollen dokumentti NO-1210. Puolalaisen tutkintotuomari Jan Sehnin valvonnan alla kirjoitetuissa Krakovan muistelmissa Höss on antanut tarkempia tietoja siitä, kuinka britit olivat saaneet tuon ensimmäisen tunnustuksen.
Hössin paljastukset hänen ensimmäisestä tunnustuksestaan
(dokumentista NO-1210 14.3. tai 15.3.1946)
Sota päättyi Saksassa 8.5.1945. Höss joutui brittien käsiin, jotka sulkivat hänet SS-miesten leiriin. Agronomina hän pääsi pian vapauteen. Hänen vartijansa eivät olleet selvillä saaliinsa tärkeydestä. Eräs työvirasto löysi hänelle maataloustyötä lähellä Flensburgia sijainneelta maatilalta Tanskan rajan tuntumasta. Hän oli siellä kahdeksan kuukautta. Sotapoliisi etsi häntä. Hänen perhettään, johon hän onnistui saamaan yhteyden, seurattiin tarkoin ja heidän luonaan tehtiin useita etsintöjä.
Muistelmissaan Höss kertoo pidättämiseensä liittyneistä olosuhteista ja siitä, mitä seurasi. Kohtelu, jota hän joutui kärsimään, oli erityisen raakaa. Ensi näkemältä on yllättävää, että puolalaiset sallivat Hössin tehdä ne paljastukset, jotka hän brittiläisestä sotapoliisista teki. Tarkemmin pohdittaessa havaitaan, että heillä on saattanut olla yksi tai useampia seuraavista motiiveista:
a) että saataisiin tunnustus näyttämään vilpittömältä ja totuudenmukaiselta;
b) että saataisiin lukija tekemään puolalaisia kommunisteja imarteleva vertailu brittiläisten ja puolalaisten metodien välillä. Itse asiassa Höss sanoi myöhemmin, että Krakovan-vankeutensa alkupuoliskolla hänen vartijansa miltei tuhosivat hänet fyysisesti ja ennen kaikkea moraalisesti mutta myöhemmin kohtelivat häntä niin asiallisesti ja huomaavaisesti, että hän suostui kirjoittamaan muistelmansa;
c) että saataisiin selitys tietyille tekstissä NO-1210 oleville järjettömyyksille, jotka brittipoliisi oli saanut Hössin allekirjoittamaan, esimerkiksi sille, että tekstissä sepitetään ”tuhoamisleiri” paikkaan, jota ei edes ole millään Puolan kartalla: Lublinin lähellä sijaitseva ”Wolzek”; tässä ei voi olla sekaannus Belzecin kanssa, koska Höss puhuu kolmesta leiristä: ”Belzekistä (sic), Tublinkasta (sic) ja Lublinin lähellä sijainneesta Wolzekista”. Jatkossa Treblinkan oikeinkirjoitus oikaistaan. Huomattakoon, että Belzecin ja Treblinkan leirejä ei ollut olemassa vielä siihen aikaan (kesäkuu 1941), kun Himmler, Hössin mukaan, kertoi hänelle, että ne toimivat jo ”tuhoamisleireinä.”
Seuraavin sanoin Höss kuvaa järjestyksessä a) brittien suorittamaa pidätystään, b) sen dokumentin allekirjoittamista, josta oli tuleva NO-1210, c) siirtoaan Minden an der Weseriin, jossa hänen saamansa kohtelu oli vielä pahempaa, d) oleskeluaan Nürnbergin tuomioistuimen vankilassa, ja e) lopuksi luovutustaan Puolaan:
Minut pidätettiin 11.3.1946 (klo 23.00).
Myrkkypulloni oli mennyt rikki kaksi päivää aikaisemmin.
Kun heräsin unesta, ajattelin ensin, että rosvot ovat hyökänneet kimppuuni, koska siihen aikaan tapahtui paljon ryöstöjä. Niin he onnistuivat pidättämään minut. Turvallisuuspoliisi pahoinpiteli minut.
Minut vietiin Heideen, jossa minut pantiin niihin samoihin parakkeihin, joista britit olivat vapauttaneet minut kahdeksan kuukautta aikaisemmin.
Ensimmäisessä kuulustelussani todistusaineistoa hankittiin hakkaamalla minua. En tiedä, mitä kertomuksessa on, vaikka allekirjoitin sen. Alkoholi ja ruoska olivat liikaa minulle. Ruoska oli omani, joka sattumalta oli joutunut vaimoni matkatavaroihin. Se oli tuskin koskaan koskettanut hevostani, vielä vähemmän vankeja. Kuitenkin yksi kuulustelijoistani oli vakuuttunut siitä, että olin jatkuvasti käyttänyt sitä vankien pieksemiseen.
Joitakin päiviä myöhemmin minut vietiin Minden an der Weseriin, brittiläisen vyöhykkeen pääkuulustelukeskukseen. Siellä sain lisää raakaa käsittelyä englantilaisen yleisen syyttäjän, erään majurin, käsissä.
Olosuhteet vankilassa olivat yhtäpitäviä tällaisen käyttäytymisen kanssa.
Kolmen viikon kuluttua yllätyksekseni partani ajettiin ja hiukseni leikattiin, ja sain peseytyä. Käsirautojani ei oltu aiemmin poistettu pidättämiseni jälkeen.
Seuraavana päivänä minut vietiin kuorma-autolla Nürnbergiin yhdessä erään sotavangin kanssa, joka oli tuotu Lontoosta Fritzschen puolustuksen todistajaksi. Kansainvälisen sotilastuomioistuimen vankina oleminen oli lepoa verrattuna siihen, mitä olin sitä ennen kokenut. Minut majoitettiin samaan rakennukseen kuin pääsyytetyt, ja saatoin nähdä heidät päivittäin, kun heitä vietiin oikeuteen. Melkein joka päivä kaikkien liittoutuneiden maiden edustajia kävi luonamme. Minua osoiteltiin aina erityisen mielenkiintoisena eläimenä.
Olin Nürnbergissä, koska Kaltenbrunnerin asianajaja oli vaatinut minua Kaltenbrunnerin puolustuksen todistajaksi. En ole koskaan kyennyt ymmärtämään, enkä vieläkään ole siitä perillä, miksi kaikista ihmisistä juuri minä olisin voinut auttaa vapauttamaan Kaltenbrunnerin. Vaikka olot vankilassa olivat joka suhteessa hyvät – luin aina kun minulla oli aikaa, ja käytössä oli hyvin varustettu kirjasto -, kuulustelijat olivat äärimmäisen epämiellyttäviä, eivät niinkään fyysisesti vaan pikemmin voimakkaan psykologisen vaikutuksensa vuoksi. En voi todella syyttää kuulustelijoita – he olivat kaikki juutalaisia.
Psykologisesti minut revittiin miltei kappaleiksi. He tahtoivat tietää kaiken kaikesta, ja näin tekivät myös juutalaiset. He tekivät minulle täysin selväksi, mikä kohtalo minua odottaa.
Toukokuun 25. päivänä, hääpäivänäni sattumoisin, minut ajettiin von Burgsdorffin ja Bühlerin kanssa lentoasemalle ja luovutettiin siellä puolalaisille virkailijoille. Lensimme amerikkalaisella koneella Berliinin kautta Varsovaan. Vaikka meitä kohdeltiin hyvin kohteliaasti matkamme aikana, pelkäsin pahinta, kun muistin, mitä olin kokenut brittiläisellä vyöhykkeellä ja mitä olin kuullut kerrottavan siitä, kuinka ihmisiä kohdeltiin idässä (Englanninkielinen lähde: ”Commandant in Auschwitz”, Introduction by Lord Russell of Liverpool. English translation, Weidenfeld and Nicolson, 1959, p. 173 – 175).
Rudolf Hössin kiduttajia koskevat paljastukset vuonna 1983
Revisionistit ovat jo kauan sitten osoittaneet, että Rudolf Hössin eri tunnustukset sisältävät niin paljon suuria virheitä, järjettömiä elementtejä ja kaikenlaisia mahdottomuuksia, ettei niitä ole enää mahdollista uskoa niin kuin tekivät Nürnbergin ja Krakovan tuomarit ja eräät, jotka pitivät itseään historioitsijoina, ilman minkäänlaista analyysia niiden sisällöstä ja niistä olosuhteista, joissa ne saatiin.
Kaiken todennäköisyyden mukaan brittiläiset 92. turvallisuuspoliisiosaston sotilaat kiduttivat Hössiä, mutta tälle hypoteesille tarvittiin vahvistus. Vahvistus tuli erään Englannissa julkaistun kirjan myötä, joka sisältää pääkiduttajan nimen (eräs juutalaista syntyperää oleva brittiläinen kersantti) ja kuvauksen Hössin pidättämisen olosuhteista ja hänen kolmannen asteen kuulustelustaan.
Kirjan on tehnyt Rupert Butler. Se julkaistiin v. 1983 (Hamlyn Paperbacks). Butler on kirjoittanut kolme muuta kirjaa: The Black Angels, Hand of Steel ja Gestapo, kaikki Hamlynin julkaisemia. Kirja, joka kiinnostaa meitä, on nimeltään Legions of Death (Kuoleman legioonat). Sen innoittajana on natsisminvastaisuus. Butler ilmoittaa tehneensä tutkimuksia kirjaansa varten Lontoon Imperial War Museumissa (Brittiläisen Imperiumin sotamuseossa), The Institute for Contemporary History’ssa (Nykyhistorian Instituutissa) ja Wiener Libraryssa (Wieniläisessä kirjastossa) ja muissa tällaisissa arvovaltaisissa laitoksissa. Kirjansa alussa hän ilmaisee kiitollisuutensa näille laitoksille ja, muiden ohella, kahdelle henkilölle, joista toinen on Bernard Clarke (”joka vangitsi Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin”). Kirjoittaja lainaa useita kohtia Clarken kirjoitetuista tai nauhoitetuista lausunnoista.
Bernard Clarke ei osoita mitään katumusta. Päinvastoin, hän tuo esiin tiettyä ylpeyttä siitä, että on kiduttanut ”natsia”. Rupert Butler ei myöskään näe siinä mitään kritisoitavaa. Kumpikaan heistä ei ymmärrä paljastustensa tärkeyttä. He sanovat, että Höss pidätettiin 11.3.1946 ja että tarvittiin kolme päivää kidutusta, ennen kuin saatiin ”yhtenäinen lausunto”. He eivät tajua, että tämä väitetty ”yhtenäinen lausunto” on juuri se mielipuolinen tunnustus, jonka heidän vapiseva uhrinsa allekirjoitti 14.3. tai 15.3.1946 klo 02.30 aamulla ja joka oli sinetöivä Hössin kohtalon lopullisesti, tunnustus, joka antaisi myös lopullisen muodon myytille. Tämä tunnustus oli myös antava lopullisen muodon Auschwitz-myytille, oletetulle juutalaisten tuhoamisen huipennukselle, ennen kaikkea oletetun murhakaasukammioiden käytön johdosta.
11.3.1946 eräs kapteeni Cross, Bernard Clarke ja neljä muuta tiedustelupalvelun erikoismiestä, useimmat heistä kookkaita ja uhkaavia, astui brittiläisissä univormuissa rouva Hössin ja hänen lastensa kotiin.
Nämä kuusi miestä, meille kerrotaan, olivat kaikki ”harjaantuneet käyttämään yhtämittaisen ja armottoman kuulustelun hienostuneimpia tekniikoita.” Clarke alkoi huutaa:
Jos et kerro meille (missä aviomiehesi on), me luovutamme sinut venäläisille, ja he panevat sinut teloituskomennuskunnan eteen. Poikasi on menevä Siperiaan.Rouva Höss murtui ja paljasti, kertoo Clarke, sen maatilan sijainnin, jossa hänen miehensä piileskeli, ja myös hänen käyttämänsä nimen: Fritz Lang. Ja Bernard Clarke lisäsi:
Sopiva pojan ja tyttären pelottelu tuotti täsmälleen saman tiedon.Tämä juutalainen kersantti ja viisi muuta kolmannen asteen kuulustelun spesialistia lähtivät sitten etsimään Hössiä, jonka he yllättivät keskellä yötä nukkumasta maatilan karjan teurastamiseen käytetyn huoneen alkovissa.
Höss kirkaisi pelosta jo nähdessään brittiläiset univormut.Bernard Clarke siis paljastaa: ”Tarvittiin kolme päivää, ennen kuin saatiin yhtenäinen lausunto.” Tämän tunnustuksen vahvistaa Ken Jones (Wrexham Leader, 17.10.1986):
Clarke karjui: ”Mikä on nimesi?”
Joka kerta saadessaan vastauksen ”Fritz Lang” Clarke löi vankiaan kasvoille. Kun se tapahtui neljännen kerran, Höss murtui, ja myönsi, kuka hän oli.
Tämä tunnustus päästi äkkiä valloilleen niiden pidätysryhmän juutalaisten kersanttien inhon, joiden vanhemmat olivat kuolleet Auschwitzissa Hössin allekirjoittaman määräyksen seurauksena.
Vanki revittiin ylimmäiseltä makuulavalta, ja hänen pyjamansa repäistiin hänen päältään. Hänet raahattiin sitten alastomana yhdelle teurastuspöydistä, jossa iskut ja kiljumiset näyttivät Clarkesta loputtomilta.
Lopulta lääkintäupseeri kehotti kapteenia: ”Kutsukaa heidät pois, ellette tahdo viedä mukananne ruumista”.
Lakana heitettiin Hössin päälle, ja hänet raahattiin Clarken autoon, jossa kersantti kaatoi melkoisen kulauksen whiskyä alas hänen kurkustaan. Sitten Höss yritti nukkua.
Clarke työnsi sotilassauvansa miehen silmäluomien alapuolelle ja komensi saksaksi: ”Pidä siansilmäsi auki, sika.”
Ensimmäisen kerran Höss toi esiin usein toistetun puolustuksensa: ”Sain määräykseni Himmleriltä. Olen sotilas aivan samalla tavalla kuin sinä olet sotilas, ja meidän täytyi noudattaa käskyjä.”
Ryhmä tuli takaisin Heideen noin kello kolme aamulla. Lunta tuiskusi äänettömästi, mutta lakana repäistiin pois Hössiltä ja hänet pantiin kävelemään täysin alastomana vankilan pihan läpi selliinsä (s. 237).
Ken Jones oli silloin viidennen kuninkaallisen ratsuväkitykistön sotamies, asemapaikkana Heide Schleswig-Holsteinissa. ”He toivat hänet meidän luoksemme, kun hän oli kieltäytynyt yhteistyöstä, kun häntä kuulusteltiin hänen toimistaan sodan aikana. Hän tuli talvella 1945-1946, ja hänet pantiin pieneen kasarmin vankiselliin”, muistelee Jones. Kaksi muuta sotilasta komennettiin Jonesin kanssa olemaan Hössin kanssa tämän sellissä, jotta saataisiin hänet murrettua kuulustelua varten. ”Istuimme sellissä hänen kanssaan yötä päivää mukanamme kirveenvarret. Tehtävänämme oli tönäistä häntä aina kun hän nukahti, jotta hänen vastarintansa murtuisi”, sanoi Jones. Kun Höss vietiin ulos saamaan liikuntaa, hänet pantiin purevaan pakkaseen päällään vain farmarihousut ja ohut puuvillapaita. Kun Höss oli ollut kolme päivää ja kolme yötä ilman unta, hän murtui ja teki täydellisen tunnustuksen viranomaisille.Clarken saamasta lausunnosta, joka oli saatu brittiarmeijan turvallisuusjoukkojen kiusaajien juuri kuvaamissa olosuhteissa tulkkikersantti Bernard Clarken brutaalin innon tuloksena, tuli Hössin ensimmäinen tunnustus, numerolla NO-1210 luetteloitu alkuperäinen tunnustus. Kun kidutettu vanki oli alkanut puhua, häntä oli Clarken mukaan mahdoton pysäyttää. Clarke, yhtä vähän tietoisena vuonna 1982 tai 1983 kuin vuonna 1946 sen asian valtavuudesta, jonka hän oli pakottanut Hössin tunnustamaan, siirtyy kuvaamaan kuvitteellisten kauhujen sarjaa, jotka tässä on esitetty totuutena: Höss ryhtyi kertomaan, kuinka sen jälkeen kun ruumiit oli sytytetty, niistä valuvaa rasvaa kaadettiin muiden ruumiiden päälle (!). Hän arvioi hänen Auschwitzissa olonsa aikana kuolleiden lukumääräksi kaksi miljoonaa (!); tappamiset vaativat 10 000 uhria päivässä (!).
Clarken tehtävänä oli sensuroida Hössin vaimolleen ja lapsilleen lähettämiä kirjeitä. Jokainen poliisi tietää, että valta myöntää tai evätä vangilta lupa kirjoittaa perheelleen on psykologinen ase. Jotta vanki saataisiin ”laulamaan”, riittää usein vain tuon luvan määräaikainen pois ottaminen tai peruuttaminen. Clarke tekee mielenkiintoisen huomautuksen Hössin kirjeiden sisällöstä; hän uskoutuu meille näin:
Joskus pala nousi kurkkuuni. Siinä miehessä oli kaksi eri miestä. Toinen oli brutaali, joka ei kunnioittanut ihmiselämää. Toinen oli pehmeä ja rakastava (s. 238).Rupert Butler päättää kertomuksensa sanomalla, ettei Höss pyrkinyt kieltämään tai pakenemaan vastuutaan. Itse asiassa Nürnbergin oikeudenkäynnissä Höss käyttäytyi ”skitsoidin apaattisesti.” Tämän ilmauksen esitti amerikkalainen vankilapsykologi G. M. Gilbert, jonka vastuulla oli vankien psykologinen silmälläpito ja jonka salakuuntelu auttoi amerikkalaisia syyttäjiä. Voimme taatusti uskoa, että Höss oli ”kahtiajakautunut” (skitsoidi)! Hän näytti rievulta, koska he olivat tehneet hänestä rievun.
”Apaattinen”, kirjoittaa Gilbert kirjansa sivulla 229; ”apaattinen”, hän toistaa seuraavalla sivulla; ”skitsoidinen apatia”, hän kirjoittaa sivulla 239 (Gilbert: Nürnberg Diary, 1947, Signet Book, 1961).
Krakovan oikeudenkäynnin lopussa Höss otti vastaan tiedon kuolemantuomiostaan ilmeisen välinpitämättömänä. Rupert Butler kommentoi näin:
(Höss) ajatteli, että liittoutuneilla oli omat määräyksensä ja ettei tullut kysymykseenkään, etteikö niitä noudatettaisi.Tätä ei voi paremmin sanoa. Näyttää siltä, että Rudolf Höss, kuten tuhannet muut syytetyt saksalaiset, jotka olivat joutuneet omasta hyvyydestään täysin vakuuttuneiden valloittajien armoille, oli nopeasti käsittänyt, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kärsiä tuomitsijoidensa tahto, tulivatpa he lännestä tai idästä.
Sitten Butler pikaisesti ottaa esille Puolan entisen kuvernöörin Hans Frankin tapauksen. Samassa moraalisen hyvityksen hengessä hän kuvaa Frankin pidättämisen olosuhteita ja sitä seurannutta kohtelua:
Toisin kuin tavallisesti, henkilön kuuluisuus ei millään tavalla vaikuttanut niihin kahteen värilliseen sotilaaseen, jotka pidättivät hänet ja pitivät huolen siitä, että hänet kuljetettiin Miesbachin kaupungin vankilaan vasta kun hänet oli raivokkaasti pahoinpidelty ja paiskattu kuorma-autoon.Rudolf Höss ja Hans Frank eivät olleet ainoita, jotka joutuivat kokemaan tuollaista käsittelyä. Kuuluisimmista tällaisista tapauksista voidaan mainita Julius Streicher, Hans Fritzsche, Oswald Pohl, Franz Ziereis ja Josef Kramer.
Hänen päälleen oli heitetty suojapeite peittämään pahoinpitelyn näkyvimmät merkit; Frank havaitsi peitteen hyödylliseksi, kun hän yritti viiltää auki valtimon vasemmasta kädestään.
Selvästikään sellaista helppoa ulospääsyä ei voitu sallia; eräs USA:n armeijan lääkintäupseeri pelasti hänen elämänsä, ja hän joutui Nürnbergin Kansainvälisen sotilastuomioistuimen eteen (s. 238 – 239).
Mutta Rudolf Hössin tapaus on ylivoimaisesti vakavin seuraamuksiltaan. Ei ole olemassa dokumenttia, joka todistaisi, että saksalaisten politiikkana olisi ollut tuhota juutalaiset. Leon Poliakov oli yhtä mieltä tästä v. 1951:
Mitä tulee täydelliseen tuhoamiseen tähtäävän suunnitelman varsinaiseen syntyyn, kolme tai neljä päätekijää teki itsemurhan toukokuussa 1945. Yhtään dokumenttia ei ole säilynyt tai ehkä sellaista ei ole ollut olemassakaan (Bréviaire de la haine: Le IIIe Reich et les Juifs, Calmann-Levy, 1951, Livre de Poche, 1974, s. 171).Dokumenttien puutteessa Poliakovin kaltaiset historioitsijat ovat toistuvasti palanneet epäluotettaviin tunnustuksiin, sellaisiin kuin Kurt Gersteinin tai Rudolf Hössin tunnustuksiin, joskus muokaten tekstejä mielensä mukaan.
Bernard Clarke on ”nykyisin Etelä-Englannissa toimiva menestyvä liikemies” (Legions of Death, 1983, s. 235). Itse asiassa voidaan sanoa, että hänen ääntään kuultiin Nürnbergissä 15.4.1946, kun apulaissyyttäjä Amen luki, kohta kohdalta, hämmästyneelle ja häkeltyneelle yleisölle niin sanotun Rudolf Hössin tunnustuksen. Tuona päivänä laskettiin liikkeelle maailmanlaaja valhe: Auschwitz-valhe. Tuon suuren mediatapahtuman takana oli useita juutalaisia brittiarmeijan turvallisuusjoukkojen kersantteja, joukossa Bernard Clarke, ”nykyisin Etelä-Englannissa toimiva menestyvä liikemies.”
Moritz von Schirmeisterin todistus
Sodan aikana Moritz von Schirmeister oli ollut Josef Goebbelsin henkilökohtainen lehdistöavustaja. 29.6.1946 häntä kuulusteltiin IMT:n edessä Hans Fritzschen puolustuksen todistajana. Hänen valaehtoinen lausuntonsa oli erityisen mielenkiintoinen siinä suhteessa, mitä hän kertoi tri Goebbelsin varsinaisesta luonteesta ja Saksan virallisten uutistoimistojen suhtautumisesta liittoutuneiden sodan aikana levittämiin lukuisiin keskitysleirejä koskeviin kauhutarinoihin.
Sodan lopussa britit olivat pidättäneet Moritz von Schirmeisterin, ja hänet oli internoitu erääseen englantilaiseen leiriin, jossa hän sai tehtäväkseen antaa poliittista ”uudelleenkoulutusta” vankitovereilleen. Ennen Nürnbergin todistustaan hänet kuljetettiin lentokoneella Lontoosta Saksaan. Ensin häntä pidettiin Minden an der Weserissä, joka oli Britannian sotapoliisin pääkuulustelupaikka. Sieltä hänet vietiin autolla (31.3. – 1.4.1946) Nürnbergin vankilaan. Samassa autossa matkusti Rudolf Höss. Moritz von Schirmeister on juuri se ”sotavanki, joka oli tuotu Lontoosta Fritzschen puolustuksen todistajaksi” ja josta Höss puhuu ”muistelmissaan” (ks. yllä).
Erään dokumentin ansiosta, josta sain kopion amerikkalaiselta tutkijalta Mark Weberiltä Washingtonissa syyskuussa 1983 (dokumentin varsinaista lähdettä minulla ei kuitenkaan ole valtuus kertoa), me tiedämme, että he saattoivat keskustella vapaasti autossa, joka vei heitä Nürnbergiin. Tuossa hieman yli kaksi sivua pitkässä dokumentissa Schirmeister raportoi, kuinka Höss kertoi hänelle niistä syytteistä, jotka häntä odottivat:
Gewiss, ich habe unterschrieben, dass ich 2 Millionen Juden umgebracht habe. Aber ich hätte genausogut unterschrieben, dass es 5 Millionen Juden gewesen sind. Es gibt eben Methoden, mit denen man jedes Geständnis erreichen kann – ob es nun wahr ist oder nicht.
Kyllä, olen allekirjoittanut, että olen surmannut 2 miljoonaa juutalaista. Matta yhtä hyvin olisin voinut allekirjoittaa, että olen surmannut 5 miljoonaa juutalaista. On näet olemassa menetelmiä, joilla voidaan saada mikä tahansa tunnustus – oli se totta tai ei.
Vielä yksi Rudolf Hössin allekirjoittama tunnustus
Rudolf Hössin brittiläisillä kiduttajilla ei ollut mitään syytä noudattaa pidättyväisyyttä. Kun he olivat pakottaneet hänet allekirjoittamaan dokumentin NO-1210 klo 02.30 aamulla 14.3. tai 15.3.1946, he saivat häneltä uuden allekirjoituksen 16.3., tällä kertaa erään englanniksi kirjoitetun tekstin alle, tekstin, joka oli kirjoitettu englantilaisella käsinkirjoitustyylillä ja jossa oli tyhjää paikassa, jossa olisi tullut ilmoittaa paikka. Hänen vartijansa pakottivat hänet allekirjoittamaan seuraavan yksinkertaisen, englanniksi kirjoitetun tiedonannon:
Auschwitzin keskitysleirin entisen komentajan Rudolf Hössin vapaaehtoisesti 16.3.1946 _________ vankilassa antama lausunto.(jopa sana ”Allekirjoitus” oli kirjoitettu englantilaisella kädellä).
Olen henkilökohtaisesti järjestänyt Himmleriltä toukokuussa 1941 saamani käskyn mukaisesti kahden miljoonan ihmisen tappamisen kaasulla vuoden 1941 heinä-elokuun ja vuoden 1943 lopun välisenä aikana, jolloin olin Auschwitzin komentaja.
Allekirjoitus
Rudolf Höss
SS-Ostubaf (everstiluutnantti)
Auschwitz-Birkenaun ent. koment.
Auschwitz-myytti
Olemme tienneet jo jonkin aikaa, että Auschwitz-myytti on yksinomaan juutalaista alkuperää. Arthur R. Butz on kertonut asiasta kirjassaan ”The Hoax of the Twntieth Century” (20. vuosisadan huijaus), kuten myös Wilhelm Stäglich kirjassaan ”The Auschwitz Myth”. ”Auschwitz-huhun” luomisen ja levittämisen päätekijät ovat olleet järjestyksessä kaksi slovakialaista, Alfred Wetzler (tai Weczler) ja Rudolf Vrba (tai Rosenberg tai Rosenthal); sitten unkarilainen rabbi Michael Dov Ben Weissmandel (tai Weissmandl); sitten Sveitsissä Maailman juutalaiskongressin edustajat, esimerkiksi Gerhard Riegner, joilla oli yhteydet Lontooseen ja Washingtoniin; ja lopuksi amerikkalaiset, sellaiset kuin Harry Dexter White, Henry Morgenthau Jr. ja rabbi Stephen Samuel Wise. Tällä tavalla syntyi kuuluisa Maailman pakolaisneuvoston raportti Auschwitzista ja Birkenausta, joka julkaistiin Washingtonissa marraskuussa 1944. Tämän raportin kopioita oli liitetty niiden sotaylituomareiden asiakirjoihin, joiden tehtävänä oli toimia syyttäjinä niitä saksalaisia vastaan, jotka olivat olleet tekemisissä Auschwitzin leirin kanssa. Se oli sen tarinan virallinen versio, jonka mukaan tuossa leirissä surmattiin juutalaisia kaasulla. Hyvin todennäköisesti ”Auschwitzin komentajan” etsijät, kuulustelijat ja kiduttajat käyttivät sitä hakuteoksenaan. Kaikki tässä mainitut nimet kuuluvat juutalaisille.
Lisäksi tiedämme nyt, että Bernard Clarke, ensimmäinen brittiläinen kiduttaja, oli juutalainen. Toinen brittiläinen kiduttaja, majuri Draper (?), on myös saattanut olla juutalainen. Sama koskee kahta amerikkalaista, psykologi G. M. (Gustave Mahler) Gilbertiä ja eversti Harlan Amenia. Ja lopuksi vielä: Puolassa Höss kohtasi Puolan juutalaisia, jotka kohtelivat häntä enemmän tai vähemmän samalla tavalla. Kun hän kirjoitti ”muistelmiaan”, se tapahtui poliisituomari Jan Sehnin valvonnassa, joka todennäköisesti oli myös juutalainen.
Vallitsevan järjestelmän hovihistorioitsijat ovat kiistäneet sen, että Hössiä olisi kidutettu ja että hän olisi antanut tunnustuksen pakon alaisena. Sen jälkeen kun Rupert Butlerin kirja ilmestyi v. 1983, heidän ei kuitenkaan ole enää mahdollista kiistää sitä. Revisionistit olivat oikeassa.
Vuoden 1985 jälkeen se on ollut vielä mahdottomampaa. Vuoden 1985 tammi-maaliskuussa käytiin Torontossa (Kanadassa) oikeudenkäynti Ernst Zündeliä vastaan, jota eräs juutalainen yhdistys ja valtio syyttivät revisionistisen kirjallisuuden levittämisestä. Rudolf Vrba todisti valtion todistajana (asuu nykyisin Brittiläisessä Kolumbiassa). Esiinnyttyään juhlallisen vakuuttavana ja itsevarmana niin kauan kuin hän vastasi valtion edustajan kysymyksiin hän kärsi musertavan tappion, kun Ernst Zündelin asianajaja Doug Christie ristikuulusteli häntä. Ensimmäisen kerran vuoden 1945 jälkeen jotakuta Auschwitzin ”kaasutusten” juutalaista todistajaa pyydettiin selittämään väitteitään ja lukujaan. Tulos oli niin kauhea R. Vrballe, että lopulta valtion edustaja itse antoi eräänlaisen armoniskun avaintodistajalleen. Tämä odottamaton tapahtuma ja eräät muut (kuten holokaustin johtavan spesialistin, Raul Hilbergin, joutuminen kiinni valheista) tekivät ”Toronton oikeudenkäynnistä” todella ”Nürnbergin oikeudenkäynnin oikeudenkäynnin”.
Rupert Butlerin tahattomat paljastukset v. 1983 ja ”Toronton oikeudenkäynnin” odottamattomat paljastukset v. 1985 onnistuivat vihdoin osoittamaan täydellisesti ja selvästi, kuinka Auschwitz-myytti sepitettiin vuodesta 1944 vuoteen 1947, täsmällisesti sanoen huhtikuusta 1944, jolloin Rudolf Vrba ja Alfred Wetzler muka pakenivat Auschwitzista kertomaan tarinaansa maailmalle, huhtikuuhun 1947, jolloin Rudolf Höss hirtettiin sen jälkeen kun hän muka oli kertonut samalle maailmalle oman tarinansa Auschwitzista.
On merkille pantavaa, että alusta loppuun tämä tarina tulee pääasiassa ja ehkä jopa pelkästään juutalaisista lähteistä. Kaksi slovakianjuutalaista valehtelijaa (Vrba ja Wetzler) vakuutti tai näyttää vakuuttaneen Unkarista, Sveitsistä, USA:sta, Isosta-Britanniasta ja Puolasta lähtöisin olevat muut juutalaiset. Tämä ei ole salaliitto tai juoni; se on tarina erään uskonnollisen uskomuksen, holokaustiuskonnon keskuksena toimivan Auschwitz-myytin, synnystä.
Tom Bowerin kirjassa ”Blind Eye to Murder” (1981) on julkaistu kuva Gerald Draperista, ja kuvateksti sanoo:
Brittiläiseen sotarikosten tutkimusryhmään kuulunut eversti Gerald Draper valokuvattuna sen jälkeen kun hän lopulta onnistui saamaan Auschwitzin komentaja Rudolf Hössiltä tunnustuksen kolmen miljoonan ihmisen murhasta.Kuten muistetaan, Höss sanoi ”muistelmissaan”:
Sain lisää raakaa käsittelyä englantilaisen yleisen syyttäjän, erään majurin, käsissä (Commandant in Auschwitz, s. 74).Tuliko tästä majurista eversti ja oliko hänen nimensä Draper?
*****
Lopuksi muista lähteistä koottuja tietoja. Kirjassaan ”Lectures on the Holocaust” Germar Rudolf käsittelee sivuilla 443 – 444 Rudolf Hössiä lyhyesti. Hän toteaa, että nykyisin myönnetään yleisesti, että Hössiä on kidutettu. Sitten hän esittää joitakin Hössin kidutuksella saatuihin ”tunnustuksiin” sisältyviä virheellisiä lausuntoja ja ristiriitaisuuksia:
1. Hössin ”tunnustus” mainitsee kolme miljoonaa hänen komentajankaudellaan Auschwitzissa murhattua uhria. Tämä on ilmeinen yritys sopeutua neuvostoliittolaisten esittämään neljän miljoonan uhrin kokonaismäärään. Jotta tämä saataisiin vaikuttamaan realistiselta, Hössin tunnustuksessa eri Euroopan maissa elävien juutalaisten määrät liioitellaan noin kymmenkertaisiksi. Tämä taas on johtanut saksalaisen hovihistorioitsija Martin Broszatin tekemään omat vääristelynsä. Broszat poisti nämä liioitellut väestömääriä koskevat väitteet Hössin todistuksen viimeisiltä sivuilta omassa Hössin tekstien laitoksessaan ja lausui alaviitteessä, että poistetuissa kohdissa oli...
...aivan villejä väitteitä näiden juutalaisten määristä.Kirjansa sivulla 166 Germar Rudolf mainitsee hampurilaisen Der Spiegel-lehden johtavan toimittajan Fritjof Meyerin Rudolf Hössiä koskevan kirjoituksen. Meyer kuvaa Hössin kidutuksia näin:
Kun kolme päivää Hössiä oli pidetty ilman unta, piesty jokaisen vastauksen jälkeen, pidetty alastomana ja pakotettu juomaan alkoholia, ensimmäinen kuulustelu alkoi tuottaa "vakuuttavaa todistusaineistoa".Myöhemmin Meyer toteaa, etteivät Hössin ilmoittamat uhrien lukumäärät (kolme miljoonaa tapettu, näistä 2,5 miljoonaa kaasuttamalla; Krakovan oikeudenkäynnissään 1947 Höss käytti 2,5 miljoonan kaasutetun asemasta lukua 1 135 000 kaasutettua) voi mitenkään pitää paikkaansa.
2. Hössin tunnustuksissa mainitaan "muina tuhoamisleireinä” Belzec, Treblinka ja Wolzek, vaikka ei ollut olemassa Wolzek-nimistä leiriä. Näiden kolmen leirin sanotaan olleen toiminnassa jo kesäkuussa 1941, vaikka Belzec aloitti toimintansa maaliskuussa 1942 ja Treblinka heinäkuussa 1942.
3. Hössin "tunnustuksissa" Hössin sanotaan saaneen käskyn aloittaa juutalaisten murhaaminen kesäkuussa 1941, jolloin kaasutusten Auschwitzissa ilmoitetaan alkaneen. Virallinen historiankirjoitus kuitenkin sijoittaa olettamansa tuhoamiskäskyn syksyyn 1941 ja kaasutusten alkamisen vuoden 1942 alkuun.
4. Hössin ”tunnustuksissa” toistetaan mekaanisesti väitteitä ihmisrasvan keräämisestä, kun ruumiita poltetaan kuopissa, ja sen kaatamisesta liekkeihin. Kuitenkin rasva on se, joka ihmisessä ensin palaa (syttymispiste 184 astetta).
5. Höss väittää, että kaasukammioiden ovet avattiin ja tuuletus kytkettiin päälle puoli tuntia sen jälkeen kun kaasu oli toimitettu kaasukammioiden sisään. Ruumiita alettiin raahata heti pois, ja tätä työtä tehneet söivät samalla jotakin toisella kädellään (so. ilman kaasunaamaria). Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä ilman kaasunaamaria kaasukammioon ei missään tapauksessa voi mennä ennen kuin vasta 3 – 4 tunnin kuluttua. Kaikki ympäristössä olleet olisivat kuolleet.
6. Hössin ”tunnustuksissa” esitetään absurdeja ruumiiden hävittämistapoja, esimerkiksi että jäteöljyä kaadettiin poltettavien ruumiiden päälle, myöhemmin metanolia, tai että Blobel hävitti ruumiita dynamiitilla, mutta huonoin tuloksin.
Jäteöljy tai metanoli eivät olisi toimineet ruumiita poltettaessa, koska väitteiden mukaan ruumiit poltettiin kuopissa. Nestemäinen polttoaine palaa objektin päällä tai vieressä, ei koskaan alla, ja siksi tällainen menetelmä ei olisi toiminut. Näin ei voi polttaa mitään, mikä ei pala hyvin.
Jürgen Graf esittää kirjassaan ”Auschwitz. Tätergeständnisse und Augenzeugen des Holocaust” lisää tällaisia kohtia (s. 57 – 59 ja s. 74 - 80; esitän vain muutaman):
1. Hössin mukaan Varsovan gheton juutalaisten evakuointi ja tuhoaminen oli käynnissä jo kesäkuussa 1941. Kuitenkin gheton evakuointi alkoi vasta heinäkuussa 1942.
2. Hössin ”tunnustusten” mukaan Treblinkan ja Belzecin leirit toimivat Turvallisuuspoliisin ja SD:n alaisuudessa; todellisuudessa ne toimivat kuitenkin Lublinin SS- ja poliisipäällikkö Odilo Globocnikin alaisuudessa.
3. Työkyvyttömiä lapsia ei Auschwitzissa tuhottu, vaikka Hössin ”tunnustuksissa” niin väitetään; tästä ovat elävinä todisteina esimerkiksi Anne Frank (kuoli myöhemmin epidemiaan Bergen-Belsenissä) ja Elie Wiesel.
4. Nürnbergin tunnustuksessaan Höss sanoo juutalaisten tuhoamisen alkaneen ”kesäkuussa 1941”; ”muistelmissaan” hän kuitenkin ilmoittaa tuhoamisen alkaneen ”syyskuussa 1941 tai ehkä vasta tammikuussa 1942”.
5. ”Muistelmiensa” eräässä kohdassa Höss ilmoittaa ensimmäisen tuhottavan juutalaiskuljetuksen saapuneen Auschwitziin ”syyskuussa 1941”, toisessa kohdassa ”tammikuussa 1942” ja kolmannessa ”keväällä 1942.”
6. Hössin mukaan Himmler oli määrännyt hänet olemaan kertomatta esimiehilleen joukkotuhoamisista. Kuinka Höss olisi voinut ohittaa esimiesasemassa olevan SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Richard Glücksin, joka oli keskitysleirien tarkastaja! Kuinka keskitysleirien tarkastajan tietämättä voitaisiin keskitysleirissä toteuttaa laajamittainen joukkotuho?
Kirjansa ”The Bunkers of Auschwitz” sivulla 137 Carlo Mattogno siteeraa Rudolf Hössiä, joka oikeudenkäyntinsä aikana kuvaa, kuinka hänelle syötettiin suuria lukuja:
Kun minua kuulusteltiin ensimmäisen kerran (Saksan) brittiläisellä vyöhykkeellä, ne henkilöt, jotka kuulustelivat minua, sanoivat minulle kaiken aikaa, että viisi, kuusi, seitsemän miljoonaa ihmistä on täytynyt kuolla kaasukammioissa; kaiken aikaa he pommittivat minua tällaisilla suurilla luvuilla, ja minun oli pakko esittää jotakin tietoa, kuinka monta tapettiin kaasukammioissa, ja kuulustelijat sanoivat minulle, että lukumäärän täytyy olla ainakin kolme miljoonaa. Näiden suurten lukujen esittämisen vaikutuksesta päädyin kaiken kaikkiaan kolmeen miljoonaan (alkuperäinen lähde: Israelin valtion oikeusministeriö: The Trial of Adolf Eichmann. Record of Proceedings in the District Court of Jerusalem. Jerusalem 1993, Vol. III, s. 1310).Mattogno toteaa vielä, että jos verrataan Hössin ensin Saksassa briteille antamia lausuntoja ja hänen myöhemmin puolalaisille antamiaan lausuntoja, havaitaan selvästi, että Höss mukautui täydellisesti kulloistenkin kuulustelijoittensa tahtoon ja kirjoitti, mitä haluttiin.
Prof. Jagschitz kertoo, etteivät lyijykynällä kirjoitetut Hössin ”muistelmat” ole Hössin käsialaa (Manfred Köhler: ”Prof. Dr. Ernst Nolte: Auch Holocaust-Lügen haben kurze Beine”, s. 17).
Nykyisin virallisen historiankirjoituksen edustajat ovat luopuneet Rudolf Hössistä. Esimerkiksi prof. Christopher Browning on todennut:
Höss oli aina hyvin heikko ja sekava todistaja (Browning Christopher Hitchensille, ”Whose History is it?”, Vanity Fair, joulukuu 1993, s. 117).
18.2.2008
