”Kaasukammio-ongelma”
Tuomioistuinta eivät sido tekniset näyttöperiaatteet (Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen [todellisuudessa: Liittoutuneiden sotilastuomioistuimen] ohjesäännön artikla 19).
Tuomioistuin ei tarvitse todistusta yleisesti tunnetuista tosiasioista mutta ottaa ne huomioon juridisesti (saman ohjesäännön artikla 21).
Ei kukaan, ei edes kukaan niistä, jotka ajattelevat Kolmatta valtakuntaa nostalgialla, kiellä sitä, että Hitlerillä oli keskitysleirejä. Jokainen tunnustaa myös, että joissakin leireissä oli krematoriouuneja. Hautaamisen sijaan ruumiit poltettiin tuhkaksi. Toistuvat epidemiat tekivät polttamisen välttämättömäksi, varsinkin niiden kohdalla, jotka olivat kuolleet pilkkukuumeeseen (ks. valokuvia joukkohaudoista Belsenissä ja muualla).
Kiistaa lukuisten ranskalaisten, brittiläisten, amerikkalaisten ja saksalaisten kirjoittajien keskuudessa on sen sijaan siitä, oliko Hitlerin Saksassa "tuhoamisleirejä". Tätä ilmausta historioitsijat käyttävät leireistä, joissa oletetaan olleen "kaasukammioita".
Nämä "kaasukammiot" poikkesivat amerikkalaisista kaasukammioista siinä, että niitä on väitetty käytetyn suurten ihmisjoukkojen tappamiseen. Uhrien on sanottu olleen miehiä, naisia ja lapsia, jotka tuhottiin rotunsa tai uskontonsa vuoksi. Tätä on kutsuttu ”kansanmurhaksi”. Tämä "kansanmurha" toteutettiin pääasiassa ”kaasukammioiksi” kutsutuissa ihmisteurastamoissa, ja kaasu, jota tähän tarkoitukseen on sanottu käytetyn, olisi yleensä ollut Zyklon B (hyönteismyrkky, jonka vaikuttava aine oli sinihappo eli syaanivetyhappo).
Kirjoittajia, jotka kiistävät "kansanmurha"-väitteen ja "kaasukammioiden" olemassaolon, kutsutaan revisionisteiksi. Heidän perustelunsa on suurin piirtein seuraava:
Tutkimalla näitä kahta kysymystä ("kansanmurha" ja "kaasukammiot") tavanomaisen historiallisen kritiikin menetelmillä havaitaan, että tässä on kyseessä kaksi myyttiä, joita ei voi erottaa toisistaan. Hitlerillä ei ole koskaan osoitettu olleen rikollisia aikeita. Mitä tähän rikokseen käytettyyn aseeseen tulee, kukaan ei ole itse asiassa nähnyt sitä. Tässä on kyseessä harvinaisen menestyksekäs sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista lähtien. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja pahoinvointiin asti (ad nauseam) harjoitettu propaganda, josta on tullut jotakin, jota on kutsuttava "1900-luvun suurimmaksi huijaukseksi". Varokoon se, joka, 30 vuoden jälkeen, saa ajatuksen ryhtyä tutkimaan ja paljastamaan tätä huijausta. Hän saa opetuksen tilanteesta riippuen vankeusrangaistusten, sakkojen, pahoinpitelyiden tai solvausten muodossa. Hänen uransa saatetaan tuhota tai asettaa uhanalaiseksi. Hänet leimataan natsiksi. Hänen väitteensä joko jätetään huomioimatta tai sitä vääristellään. Mikään maa ei ole häntä kohtaan niin armottoman julma kuin Saksa.
Nykyisin kuitenkin hiljaisuuden muuri niiden miesten ympärillä, jotka ovat vastuullisesti uskaltaneet kirjoittaa, että Hitlerin "kaasukammiot" (mukaan lukien Auschwitzissa ja Majdanekissa olevat) ovat vain historiallinen valhe, on murtumassa. Tämä on suuri edistysaskel.
Mutta mihin loukkauksiin ja vääristelyihin sellainen holokaustiin uskova historioitsija kuin Georges Wellers syyllistyikään, kun hän yli kymmenen vuotta Paul Rassinierin kuoleman jälkeen päätti häpeällisessä valossa esitettynä mainita pikkuruisen osan niistä argumenteista, jotka tämä keskitysleirin entinen asukki, jolla oli rohkeutta paljastaa kaasukammiovalhe kirjoituksissaan, esitti!
Paras tapa historioitsijalle ottaa selvää Paul Rassinierin oppilaiden todellisista väitteistä on tutustua amerikkalaisen Arthur Butzin teokseen "The Hoax of The Twentieth Century" ("1900-luvun suurin huijaus").
Minä puolestani otan vapauden esittää vain muutamia huomioita erityisesti vakavasti otettaville, tieteelliseen tutkimustyöhön orientoituneille historioitsijoille.
Kiinnitän heidän huomionsa erääseen paradoksiin. "Kaasukammiot" ovat virallisten historioitsijoiden näkemyksen mukaan ehdottoman keskeisiä natsien keskitysleirijärjestelmän ymmärtämiseksi, ja sen todistamiseksi, että nämä leirit olivat täysin perverssejä ja saatanallisia luonteeltaan verrattuna kaikkiin aiempiin ja myöhempiin leireihin, pitäisi tarkoin osoittaa, kuinka natsit oikein toimivat, kun he keksivät, rakensivat ja käyttivät näitä pelottavia ihmisteurastamoita. On kuitenkin perin pohjin hämmästyttävää havaita, että niiden lukuisten kirjojen ja artikkeleiden joukossa, joita saksalaisista keskitysleireistä on julkaistu, ei ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään lehtistä, yhtäkään artikkelia itse "kaasukammioista".
Ei tule antaa joidenkin lupaavalta näyttävien otsikkojen johtaa itseään harhaan. On itse varmistuttava näiden kirjoitusten sisällöstä. Pidän "virallisena historiankirjoituksena" niitä keskitysleireistä kirjoitettuja julkaisuja, joiden tekijät ovat joko osaksi tai kokonaan julkisista lähteistä rahoituksensa saavia instituutioita tai säätiöitä, sellaisia kuin Ranskassa Comité d'Histoire de la Deuzième Guerre Mondiale (Toisen maailmansodan historiankirjoituksen komitea) ja Centre de Documentation Juive Contemporaire (Juutalainen nykyajan dokumentaatiokeskus) sekä Saksassa Institut für Zeitgeschichte (Nykyhistorian instituutti).
Olga Wormser-Migotin natsien keskitysleirijärjestelmästä tekemässä tutkielmassa vasta sivulla 541 tulee vastaan kohta, jossa puhutaan "kaasukammioista". Lukija kohtaa siellä kuitenkin vielä kolme muuta yllätystä:
1. Kyseessä oleva kohta on vain kolmen sivun mittainen.
2. Sen otsikkona on "Kaasukammio-ongelma".
3. Tämä "ongelma" on se, oliko Saksan Ravensbrückissä ja Itävallan Mauthausenissa todella "kaasukammioita"; kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, että ei ollut; kuitenkaan hän ei tutki Auschwitzin tai minkään muunkaan leirin "kaasukammio-ongelmaa", todennäköisesti koska ne eivät hänen mielestään muodosta "ongelmaa".
Tällä kohdalla lukija todennäköisesti tahtoo tietää, miksi analyysi, joka toteaa, että "kaasukammioita" ei ollut joissakin leireissä, yllättäen lopetetaan heti kun puhutaan esimerkiksi Auschwitzista. Miksi kriittinen henki on yhdessä kohdassa hereillä ja toisessa kohdassa sen sallitaan vaipua horrokseen? Onhan meillä Ravensbrückin "kaasukammion" kohdalla käytettävissämme toki runsaasti sen puolesta puhuvia "todisteita" ja "kiistämättömiä silminnäkijäkertomuksia", Marie-Claude Vaillant-Couturierin tai Germaine Tillionin usein toistetuista ja laajoista silminnäkijäkertomuksista alkaen. Ja enemmänkin. Useita vuosia sodan jälkeen Ravensbrückin leirin virkailijat (Suhren, Schwatzhuber ja Treite) tunnustivat sekä brittiläisen että ranskalaisen tuomioistuimen edessä toistuvasti, että heidän leirissään oli "kaasukammio". He myös jollakin tavalla kuvasivat sen toimintaa. Lopulta heidät hirtettiin tämän väitetyn "kaasukammion" vuoksi tai sitten he tekivät itsemurhan. Samanlaiset "tunnustukset" antoivat ennen kuolemaansa Ziereis Mauthausenin (Itävallassa) kohdalla ja Kramer Struthof-Natzweilerin (Elsassissa) kohdalla.
Nykyisin tämä Struthof-Natzweilerin "kaasukammio" on yleisön nähtävänä, ja samassa paikassa on luettavissa myös Kramerin uskomaton "tunnustus". Tämä "kaasukammio", jota nimitetään "historialliseksi muistomerkiksi", on täysi huijaus. Vähäinenkin määrä kriittistä henkeä riittää osoittamaan, että kaasun käyttö tässä pienessä huoneessa, jossa ei ole minkäänlaista tiivistystä, olisi ollut katastrofi niin pyövelille kuin lähistöllä olleille ihmisille. Tehdäkseen tästä "kaasukammiosta" (jonka taataan olevan "alkuperäisessä tilassa") uskottavan joku on mennyt niin pitkälle, että on kömpelösti hakannut reiän ohueen seinään taltalla ja rikkonut neljä tiiltä. Reiän tarkoitus oli se, että Josef Kramer muka sen kautta kaatoi sisään salaperäisiä "suoloja" (joista hän ei kyennyt antamaan mitään enempiä tietoja ja jotka, kun ne sekoitettiin pieneen määrään vettä, tappoivat minuutissa!). Kuinka suolat ja vesi voivat muodostaa sellaisen kaasun? Kuinka Kramer on voinut estää kaasua tulemasta takaisin reiästä? Miten hän saattoi nähdä uhrinsa reiästä, josta ei nähnyt puoltakaan huoneesta? Kuinka hän tuuletti huoneen ennen kuin avasi alkeellisen, karkeasta puusta tehdyn oven? Ehkä on kysyttävä Saint Michel sur Meurthen (Vosges) insinööriliikkeeltä, joka sodan jälkeen teki muutostöitä tässä paikassa, jota nykyisin esitellään vierailijoille "alkuperäisessä tilassa"?
Vielä kauan sodan jälkeen prelaatit, yliopistojen professorit ja jotkut tavalliset kansalaiset antoivat silminnäkijäkuvauksia Buchenwaldin ja Dachaun "kaasukammioiden" hirvittävästä todellisuudesta.
Mitä Buchenwaldiin tulee, "kaasukammio" vähitellen hävisi niiden ihmisten mielistä, jotka olivat aiemmin väittäneet, että tässä leirissä oli sellainen.
Dachaun kohdalla tilanne on ollut toisenlainen. Sen jälkeen kun esimerkiksi Clermont-Ferrandin piispa, Hänen Ylhäisyytensä Piispa Piguet, oli vakuuttanut, että "kaasukammio" oli ollut erityisen hyödyllinen puolalaisten pappien murhaamiseen kaasulla, seuraavanlainen virallinen ilmoitus näki päivänvalon:
Tämä kaasukammio, jota alettiin rakentaa v. 1943, ei ollut valmis vielä v. 1945, kun leiri vapautettiin. Ketään ei ole voitu tappaa siinä kaasulla.Tämä pieni huone, jota vierailijoille esitellään "kaasukammiona", on todellisuudessa täysin harmiton huone, ja vaikka erilaisia rakennussuunnitelmia on käytettävissä "Parakki X:stä" (krematoriosta ja lähiympäristöstä), on mahdoton nähdä, millä perusteella tai minkä teknisen selityksen nojalla voidaan väittää, että tämä rakennelma on "keskeneräinen kaasukammio".
Mikään virallinen historiallinen instituutti ei ole tehnyt enempää kaasukammiomyytin tekemiseksi uskottavaksi kuin Saksan nykyhistorian instituutti (Institut für Zeitgeschichte). Sen johtajana oli vuodesta 1972 vuonna 1989 tapahtuneeseen kuolemaansa asti tohtori Martin Broszat. Vuodesta 1955 lähtien tri Broszat oli tämän instituutin jäsen, ja tässä ominaisuudessa hän tuli kuuluisaksi julkaistuaan v. 1958 "tunnustukset", jotka Rudolf Hössin (entisen Auschwitzin päällikön) väitetään kirjoittaneen kommunistien vankilassa ennen kuin hänet hirtettiin.
Kuitenkin elokuussa 1960 tämän historioitsijan oli kerrottava hämmästyneille maanmiehilleen, ettei yhtäkään "kaasukammiota" ollut koskaan koko "Vanhassa valtakunnassa" (Saksan vuoden 1937 rajojen sisällä); niitä oli hänen mukaansa ollut vain joissakin tietyissä paikoissa, erityisesti vallatussa Puolassa, mukaan luettuina Auschwitz ja Birkenau. Tämä yllättävä uutinen annettiin yksinkertaisena kirjeenä toimittajalle, ja se julkaistiin Die Zeit -lehdessä. Otsikko oli melko harhaanjohtava ja rajoittava: "Keine Vergasung in Dachau" ("Ei kaasutuksia Dachaussa"), sen sijaan että se olisi ollut "Keine Vergasung im Altreich" ("Ei kaasutuksia Vanhassa valtakunnassa"). Tämän ilmoituksen tueksi tri Broszat ei esittänyt minkäänlaista todistusta. Tähän päivään mennessä, vuosia hänen kirjeensä jälkeen, hän tai kukaan hänen kollegoistaan ei ole antanut mitään selitystä tälle vakuutukselle. Olisi erittäin mielenkiintoista saada tietää:
1. Kuinka tri Broszat tietää, että Vanhassa valtakunnassa olevat "kaasukammiot" ovat petosta?
2. Kuinka hän tietää, että Puolassa olevat "kaasukammiot" ovat aitoja?
3. Miksi lännessä sijaitsevien keskitysleirien kohdalla "todisteet", "varmat asiat" ja "silminnäkijäkertomukset" ovat yhtäkkiä arvottomia, kun sen sijaan Puolassa, kommunistialueella, sijaitsevien leirien kohdalla "todisteet", "varmat asiat" ja "silminnäkijäkertomukset" jäävät yhä tosiksi?
Aivan kuin jostain hiljaisesta sopimuksesta yksikään tunnettu historioitsija ei ole esittänyt näitä kysymyksiä. Kuinka usein "historian historiassa" on luotettu yksittäisen historioitsijan väitteisiin?
Tutkikaamme nyt Puolassa sijaitsevia "kaasukammioita". Todisteeksi siitä, että Belzecissä tai Treblinkassa todella oli "kaasukammioita", vedotaan pääasiassa Kurt Gersteinin lausuntoon. Tämä dokumentti, joka on peräisin SS-mieheltä, jonka sanotaan tehneen itsemurhan v. 1945 Cherche-Midin vankilassa Pariisissa, on niin täynnä mielettömyyksiä, että historioitsijoiden silmissä se on jo kauan ollut täysin vailla uskottavuutta. Lisäksi tätä lausuntoa ei ole koskaan julkistettu, ei edes Nürnbergin tuomioistuimen dokumenteissa, paitsi käyttökelvottomassa muodossa (jossa on typistyksiä, väärennöksiä ja uudelleen kirjoittamisia). Itse dokumenttia ja sen absurdeja liitteitä ei ole koskaan ollut saatavilla.
Mitä Majdanekiin tulee, käynti itse paikalla on täysin välttämätön. Se on, mikäli mahdollista, vieläkin valaisevampaa kuin käynti Struthof-Natzweilerissa.
Auschwitzin ja Birkenaun kohdalla joudutaan luottamaan pääasiallisesti Rudolf Hössin "Muistelmiin", jotka valmistettiin hänen puolalaisten vangitsijoidensa johdolla. Itse paikalta löytyy vain "uudelleen rakennettu" huone (Auschwitz I) ja raunioita (Auschwitz II eli Birkenau).
Kaasulla suoritettavalla teloituksella ei ole mitään tekemistä itsemurhatarkoituksessa tai vahingossa tapahtuvan myrkyttymisen kanssa. Teloituksessa teloittaja ja hänen joukkonsa eivät saa joutua vähäisimmällekään vaaralle alttiiksi. Käyttäessään teloituksissaan syaanivetyhappoa amerikkalaiset käyttävät hyvin pitkälle kehitettyä menetelmää ja sitäkin vain pienessä ilmatiiviissä kammiossa. Jälkeenpäin kaasu tyhjennetään kammiosta ja neutraloidaan.
Tästä syystä on kysyttävä, kuinka esimerkiksi Auschwitz II:n (Birkenaun) tapauksessa voitiin tuoda 2000 ihmistä huoneeseen, jonka pinta-ala oli 210 neliömetriä, ja sitten tässä suuressa tungoksessa heittää sisään hyvin voimakasta hyönteismyrkky Zyklon B:tä ja sitten välittömästi uhrien kuoltua antaa työntekijöiden ilman kaasunaamareita astua huoneeseen hakemaan pois ruumiita, jotka olivat läpikotaisin syaanivedyn kyllästämiä?
Kaksi Saksan teollisuusarkistoista peräisin olevaa asiakirjaa, jotka amerikkalaiset esittivät Nürnbergissä, kertoo meille, että Zyklon B:llä on voimakas taipumus tarttua pintoihin eikä sitä ole mahdollista poistaa voimakkaan tuulettimen avulla; siihen tarvitaan lähes 24 tuntia kestävä luonnollinen tuuletus. Auschwitzin valtionmuseon arkistoista löytyy lisädokumentteja, jotka osoittavat, että tämä 210 neliön huone, joka nykyisin on ränsistyneessä tilassa, oli aivan tavallinen ruumishuone, joka (sen suojaamiseksi lämmöltä) oli sijoitettu maan alle ja jossa oli vain yksi ovi, josta kuljettiin sisään ja ulos.
Auschwitzin krematorioista on, kuten ylipäätään koko leiristä, runsaasti dokumentteja ja pennintarkkoja laskuja. "Kaasukammioista" ei kuitenkaan ole mitään: ei rakennussopimusta, ei edes luonnosta, ei materiaalitilausta, ei suunnitelmaa, ei laskua, ei edes valokuvaa. Noin sadassa sotarikosoikeudenkäynnissä mitään tällaista ei ole koskaan esitetty.
Thies Christophersen sanoo:
Olin Auschwitzissa ja voin vakuuttaa teille, ettei siellä ollut "kaasukammiota".Vain harvoin kuulee puolustuksen todistajaa, jolla on tarpeeksi rohkeutta antaa tällainen lausunto. Heitä vainotaan oikeudenkäynneissä. Yhä vielä jokainen Saksassa, joka antaa samanlaisen silminnäkijäkertomuksen kuin Thies Christophersen (joka on kirjoittanut kirjan "The Auschwitz Lie" ["Auschwitz-valhe"]), ottaa riskin, että häntä rangaistaan "kuolleitten muiston häpäisemisestä".
Välittömästi sodan jälkeen saksalaiset, Kansainvälinen Punainen Risti ja Vatikaani (joka muutoin tiesi tarkoin, mitä Puolassa tapahtui) julistivat hämmästyneinä: "’Kaasukammiot’ - emme tienneet sellaisista mitään!" Niin, mutta kysyisin: Onko mahdollista tietää asioista, joita ei edes tapahtunut?
Yhdessäkään saksalaisessa keskitysleirissä ei ollut yhtäkään "kaasukammiota"; tämä on totuus. Sitä, ettei natseilla ollut kaasukammioita, tulisi pitää tervetulleena uutisena; tämän uutisen pimittäminen tulevaisuudessa olisi epäoikeudenmukaista. Aivan kuten "Fatiman" kuvaaminen huijaukseksi ei ole hyökkäys uskontoa vastaan, niin myöskään ilmoitus siitä, että natsien "kaasukammiot" ovat historiallinen valhe, ei ole hyökkäys keskitysleireiltä hengissä selvinneitä vastaan. Tässä on kyseessä vain velvollisuus puhua totta.
Johtopäätökset, joihin revisionistiset tutkijat ja historioitsijat ovat tulleet tutkittuaan asiaa 40 vuotta:
1. Hitlerillä ei koskaan ollut ”kaasukammioita”.
2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten ”kansanmurhaa” (tai ”kansanmurhan” yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.
3. Väitetyt ”kaasukammiot” ja väitetty ”kansanmurha” ovat yksi ja sama valhe.
4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.
5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.
6. Virallisten uutispalveluiden suuri valta on - toistaiseksi - taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.
7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat ”natsismin uudelleennousuksi” tai ”historian väärentämiseksi” sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.
13.2.2008
