Seuraava teksti on osa Faurissonin artikkelia ”The Zündel Trials (1985 and 1988)” (JHR 4/1988), ja siinä hän kuvaa osuuttaan Zündel-oikeudenkäynnissä 1988. Ernst Zündel oli syytteessä revisionistisen kirjallisuuden levittämisestä:
Minä osaltani esiinnyin asiantuntijatodistajana lähes kuuden päivän ajan. Keskityin erityisesti Amerikan kaasukammiota koskeviin tutkimuksiini. Toin esiin, että Zyklon B:n vaikuttava aine on syaanivetyhappo ja että tällä kaasulla jotkut amerikkalaiset vankilat teloittavat ne, jotka on tuomittu kuolemaan.
Vuonna 1945 liittoutuneiden olisi pitänyt pyytää amerikkalaisten kaasukammioiden asiantuntijoita tutkimaan niitä rakennuksia Auschwitzissa ja muualla, joita on oletettu käytetyn miljoonien ihmisten surmaamiseen kaasulla. Vuodesta 1977 lähtien minulla on ollut seuraava ajatus: kun ollaan tekemisissä suuren historiallisen ongelman kanssa, sellaisen kuin onko holokausti tarua vai totta, on pyrittävä pääsemään ongelman ytimeen. Tässä tapauksessa keskeinen ongelma on Auschwitz ja ongelman ydin 275 neliömetrin suuruinen alue, Auschwitzin Krema I:n "kaasukammion" 65 neliömetriä ja Birkenaun Krema II:n "kaasukammion" 210 neliömetriä. Ajatukseni vuonna 1988 oli sama: hankkikaamme asiantuntijalausunnot noista 275 neliömetristä, niin saamme vastauksen suureen holokaustiongelmaan! Näytin valamiehistölle Baltimoressa sijaitsevan Marylandin valtionvankilan kaasukammiosta ottamiani valokuvia ja Auschwitzin kaasukammioita esittäviä kaavakuviani ja korostin jälkimmäisten fysikaalisia ja kemiallisia mahdottomuuksia.
Sensaatiomainen käänne tapahtumien kulussa: Leuchter-raportti
Ernst Zündel, jolla oli hallussaan niiden kuuden amerikkalaisen vankilan kanssa vuosina 1977-78 käymäni kirjeenvaihto, joissa oli kaasukammio, antoi asianajaja Barbara Kulaszkalle tehtäväksi ottaa yhteyttä näiden vankiloiden johtajiin sen selvittämiseksi, suostuisiko joku heistä tulemaan oikeuteen selostamaan, kuinka oikea kaasukammio toimii. Bill Armontrout, Jefferson Cityn (Missouri) vankilan johtaja, suostui todistamaan, ja tässä yhteydessä hän huomautti, että USA:ssa ei ole ketään, joka tietäisi enemmän kaasukammioiden toiminnasta kuin Fred A. Leuchter, Bostonissa toimiva insinööri. Menin tapaamaan Leuchteria helmikuun 3. ja 4. päivänä 1988. Havaitsin, ettei hän ollut koskaan kyseenalaistanut saksalaisten leirien "kaasukammioita". Hän oli yksinkertaisesti uskonut niiden olemassaoloon. Näytettyäni hänelle asiakirjojani hän tuli tietoiseksi saksalaisten "kaasutusten" kemiallisesta ja fysikaalisesta mahdottomuudesta, ja hän suostui tutkimaan dokumenttejamme Torontossa.
Sen jälkeen hän lähti Zündelin kustannuksella Puolaan mukanaan sihteeri (hänen vaimonsa), piirtäjä, videokuvaaja ja tulkki. Hän tuli takaisin ja laati 192-sivuisen raportin (mukana liitteet). Hän toi mukanaan myös 32 näytettä, jotka hän oli ottanut Auschwitzin ja Birkenaun Kremojen ”kaasutuspaikoista” ja lisäksi Birkenaun täidentuhoamiskaasukammiosta. Hänen johtopäätöksensä oli yksinkertainen: Auschwitzissa, Birkenaussa ja Majdanekissa ei ole koskaan tapettu ketään kaasulla.
Huhtikuun 20. ja 21. päivänä 1988 Fred Leuchter astui todistajanaitioon Toronton oikeussalissa. Hän kertoi tutkimuksestaan ja esitti johtopäätöksensä. Olen vakuuttunut, että noina kahtena päivänä olin omin silmin todistamassa kaasukammiomyytin kuolemaa, myytin, joka minun mielestäni oli joutunut kuolinkouristuksiin Sorbonnessa 29.6. - 2.7.1982 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka aiheena oli "Natsi-Saksa ja juutalaisten tuhoaminen" ja jonka kuluessa järjestäjät itse alkoivat käsittää, ettei ollut olemassa mitään todisteita kaasukammioiden olemassaolosta.
Toronton oikeussalissa tunteet kävivät kuumina, etenkin Sabina Citronin ystävien keskuudessa. Ernst Zündelin ystävät olivat myös liikuttuneita, mutta eri syystä: he olivat todistamassa, kuinka suuren huijauksen yltä vedettiin peite pois. Mitä minuun tulee, tunsin sekä helpotusta että surumielisyyttä: helpotusta, koska teesi, jota olin puolustanut niin monen vuoden ajan, oli vihdoin saanut täydellisen vahvistuksen, ja surumielisyyttä, koska olin ensinkään ollut ajatuksen isä. Olin jopa, kirjallisuusmiehen kömpelyydellä, esittänyt fysikaalisia, kemiallisia, topografisia ja arkkitehtonisia todisteluperusteita, jotka näin nyt hämmästyttävän tarkan ja perinpohjaisen tiedemiehen kokoavan yhteen.
Muistaisivatko ihmiset jonain päivänä niitä epäilyjä, joita olin kohdannut jopa revisionistien taholta? Juuri ennen Fred Leuchteria Bill Armontrout oli ollut todistajanaitiossa, jossa hän yksityiskohtaisesti vahvisti sen, mitä olin sanonut valamiehistölle niistä äärimmäisistä vaikeuksista, joita liittyy ihmisten tappamiseen kaasulla (ei tule sekoittaa itsemurhatarkoituksessa tai vahingossa tapahtuviin kaasutuksiin). Ken Wilson, ilmakuvaspesialisti, oli osoittanut, ettei Auschwitzin ja Birkenaun "teloituskaasukammioissa" ollut edes piippuja kaasun poistamista varten, mikä olisi ollut välttämätöntä. Hän myös osoitti, että olin ollut oikeassa syyttäessäni Serge Klarsfeldiä ja Jean-Claude Pressacia Birkenaun kartan väärentämisestä (The Auschwitz Album, Seuil Publishers, 1983, s. 42). Saadakseen lukijat uskomaan, että valokuvaajan tallentamat juutalaisnaisten ja -lasten ryhmät Kremojen II ja III välissä olivat kulkemassa kohti "kaasukammioita" ja noita krematorioita eivätkä voineet kulkea kauemmaksi, nämä kirjoittajat olivat yksinkertaisesti poistaneet kartasta tien, joka todellisuudessa johti "Keskussaunaan", suureen suihkulaitokseen, joka sijaitsi krematorioalueen takana ja jonne nuo naiset ja lapset itse asiassa olivat menossa.
James Roth, Massachusetsissa toimivan laboratorion johtaja, antoi sitten todistuksen noiden 32 näytteen analyysistä, joiden alkuperästä hän ei ollut tietoinen: kaikki "teloituskaasukammioista" otetut näytteet sisälsivät syanidia joko ei ollenkaan tai äärettömän vähän, kun taas täidentuhoamiskaasukammiosta otettu näyte, joka oli otettu vertailunäytteeksi, sisälsi valtavan määrän syanidia (edellisessä tapauksessa mitattu äärettömän pieni määrä ei ole toistettavissa, ja kemisti Germar Rudolfin mukaan se on mm. karbonaattien aiheuttamaa artefaktaa. Sen vuoksi voidaan hänen mukaansa tieteellisesti sanoa, ettei ”kaasukammioiden” seinämissä ole lainkaan syanidijäämiä, The Rudolf Report, s. 288, VL).
13.2.2008
