Belzec

Virallinen historiankirjoitus väittää, että maaliskuusta 1942 lähtien saksalaiset organisoivat valtaamansa Puolan maaperälle, lähelle Puolan ja Neuvostoliiton rajaa, kolme ihmisten tuhoamiseen tarkoitettua leiriä, Belzecin, Treblinkan ja Sobiborin leirit. Näissä leireissä ihmisiä (pääasiassa juutalaisia) olisi murhattu dieselmoottorin pakokaasulla Treblinkassa 870 000, Belzecissä 600 000 ja Sobiborissa 250 000, yhteensä 1,72 miljoonaa.

Belzecin kohdalla todistajien ja tutkijoiden uhriluvut ovat kuitenkin vaihdelleet suuresti, 0,1 miljoonasta 3 miljoonaan: Rudolf Reder ilmoittaa uhrien määräksi 3 miljoonaa, Eugeniusz G. 2 miljoonaa, Eustachy Ukrainski 1,8 miljoonaa, M. Tregenza 1 miljoona, Robin O’Neil 0,8 miljoonaa, puolalainen tutkimuskomissio, Y. Arad ja W. Scheffler 0,6 miljoonaa, Tatjana Berenstein 0,55 miljoonaa, Münchenin tuomioistuimen alaraja 0,3 miljoonaa, Jean-Claude Pressac 0,1 – 0,15 miljoonaa. Uhrit olisi Belzecissä tuhottu maaliskuun 1942 ja joulukuun 1942 välisenä aikana. Myös Sobiborin ja Treblinkan kohdalla väitteet ovat aiemmin olleet nykyisiä virallisia lukuja korkeampia (Sobibor 2 miljoonaa uhria, Treblinka 3 miljoonaa uhria). Todistajien mukaan uhrien ruumiit kaivettiin myöhemmin ylös haudoista ja poltettiin rovioissa tuhkaksi; tuhka haudattiin jälleen maahan.

Aiemmin myös murha-aseiksi on väitetty eri aseita kuin nykyisin. Sodan aikana ja heti sen jälkeen ei juurikaan puhuttu dieselpakokaasusta (kahta raporttia lukuun ottamatta, niissäkin polttoaineeseen väitettiin sekoitetun ”myrkyllisiä nesteitä”), etualalla olivat sähkövirta ja sammuttamaton kalkki/kloori kuljetusjunissa, joskus myös kammiot, joista ilma pumpattiin pois.

Vuosina 1997 – 1999 Belzecissä suoritettiin maaperän kaivauksia ja porauksia ja otettiin näytteitä. Näiden tutkimusten tulokset ja todistajien mielettömät lausunnot osoittavat, ettei Belzec ollut tuhoamisleiri. Carlo Mattognon mukaan virallinen ja meille syötetty kuva Belzecistä on naurettava, pelkkä loputon mielettömyyksien ketju.

Seuraavassa esityksessäni pääasiallisina lähteinäni olen käyttänyt Carlo Mattognon kirjaa ”Belzec in Propaganda, Testimonies, Archeological Research and History”, Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjaa ”Treblinka, Extermination Camp or Transit Camp?” ja Friedrich Paul Bergin kirjoitusta ”Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder”, kirjassa Germar Rudolf (toim.): “Dissecting the Holocaust”, s. 435 – 469.

Murhametodeista

Belzec perustettiin kesällä 1940 työleiriksi, mutta virallisen historiankirjoituksen mukaan siitä – yhdessä Treblinkan ja Sobiborin kanssa – alettiin marraskuusta 1941 lähtien muokata tuhoamisleiriä, jossa sinne tuodut juutalaiset tuhottiin heti. Tuhoamisajanjaksoksi on ilmoitettu 17.3.1942 – marras- tai joulukuu 1942.

Leirissä on sanottu olleen kaksi peräkkäistä tuhoamisrakennusta. Ensimmäinen, puinen, olisi rakennettu marras-joulukuussa 1941, ja se olisi ollut kooltaan 12 x 8 m. Tässä rakennuksessa olisi ollut kolme kaasukammiota, kukin kooltaan 4 x 8 m. Toinen tuhoamisrakennus olisi sitten rakennettu kesäkuussa 1942, kun ensimmäinen oli purettu pois. Tämä toinen rakennus olisi ollut tiilinen, ja siinä olisi ollut kuusi kaasukammiota, kolme keskikäytävän molemmin puolin, kooltaan kukin 4 x 5 m.

Sodan aikana ei kuitenkaan, kuten sanottu, puhuttu dieselpakokaasulla tappamisesta juuri mitään, silloin huhuttiin toisenlaisista murhametodeista. Etualalla oli sähkövirralla tappaminen. Jo huhtikuussa 1942 väitettiin, että Belzecissä juutalaisia murhataan sähkövirralla ja sitten heidän ruumiinsa poltetaan. Marraskuussa 1942 tri I. Schwarzbart väitti, että uhrit viedään parakkeihin, joissa on metallilevy lattiana, ja kun levyyn johdetaan voimakas sähkövirta, uhrit kuolevat. Ruumiit hänen mukaansa haudattiin joukkohautoihin. Tiedotusvälineissäkin kerrottiin tarinoita tällaisesta sähköllä tappamisesta (esim. Jewish Telegraphic Agency 25.11.1942, the New York Times 20.12.1942 ja 12.2.1944).

Puolan parlamentin jäsen ja Maailman juutalaiskongressin edustaja tri Abraham Silberschein julkaisi v. 1944 sarjan esitteitä nimellä ”Die Judenausrottung in Polen”, ja niissä hän väitti, että juutalaisia tapetaan Belzecissä sähköllä ja sitten uhrien ruumiista kerätään rasva ja siitä tehdään saippuaa, loput ruumiista haudataan jopa 30 metrin syvyisiin joukkohautoihin. Hän sanoi Belzeciä puhtaaksi tuhoamisleiriksi, jossa on hirttolaitteita, rakennuksia, joissa kokeillaan ihmisten tappamista eri kaasuilla, ja saippuatehdas. Kukaan sadoista tuhansista ei päässyt pakoon. Leiriin tuodut juutalaiset viedään parakkeihin, joissa heidät tapetaan ”sähköisessä uunissa”.

Mielenkiintoinen on myös Stefan Szenden v. 1944 kirjassaan ”Der letzte Jude aus Poland” (julkaistu alun perin ruotsiksi) esittämä kuvaus: Belzecissä juutalaisia tuovat junat menivät maan alle tunneliin, johon oli rakennettu laaja tuhoamisrakennus (tilaa tuhansille). Rakennuksen lattiana oli metallilevy, joka laskeutui alas veteen uhreineen. Veteen ohjattiin sitten sähkövirta ja uhrit kuolivat. Sitten metallilattia nousi jälleen ylös, ja siihen johdettiin uudelleen sähkö, jolloin ruumiit kärventyivät siinä tuhkaksi. Lattiaa kallistettiin ja tuhka siivottiin pois. Szende väittää Belzecin leirin kooksi 700 ha, vaikka todellisuudessa se oli mäenrinteessä oleva pieni maa-alue, jonka pinta-ala oli vain 6,2 ha (250 x 250 m)!

Neuvostoliiton propagandisti Ilja Ehrenburg ja V. Grossman väittivät ”Mustassa kirjassaan” (muka erään saksalaisen sotavangin todistuksen nojalla), että Belzecissä tapetaan maan alla kaasulla (ei tarkempaa kuvausta).

Sodan jälkeen, 16.10.1945, todistaja Jan G. esitti Zamoscin oikeuden tutkintotuomarille, että ei pidä paikkaansa, että juutalaisia olisi surmattu sähköllä, jännite oli liian alhainen ihmisten tappamiseksi sillä tavalla. Tämän todistajan mukaan uhrit tapettiin pakokaasulla kaasukammioissa, joissa oli kallistuva lattia. Teloituksen jälkeen uhrit putosivat kallistuvaa lattiaa myöten vaunuihin, jotka kuljettivat ruumiit yhteishautaan.

Myös Simon Wiesenthal kirjoitti Belzecistä v. 1946 artikkelin. Sen nimi oli ”Seifenfabrik Belsetz” (”Saippuatehdas Belsetz”), ja se julkaistiin lehdessä Der neue Weg 19/20 1946, s. 14. Kirjoituksessaan hän esitti Belzecistä vääristellyn historian. Tappamismetodia hän kuvaa näin: Uhrit ohjattiin ”kylpylaitokseen”, 500 kerrallaan. Lattia oli metallinen, ja katossa oli suihkuja. Lattiaan johdettiin 5000 voltin sähkövirta, ja samalla suihkuista tuli vettä. Ihmiset kuolivat.

Sodan aikana puhuttiin paljon myös ”kuoleman junista”. Tämän tarinan keksi propagandisti, Puolan pakolaishallituksen kuriiri Jan Karski (oikea nimi Kozielewski). Walter Laqueurin mukaan (”The Terrible Secret”, s. 230) Karskin tehtävänä oli juuri ”musta propaganda”, ja Karski oli vuosina 1941-42 Varsovassa ”maan alla” tätä tehtävää suorittamassa.

Karskin mukaan (raportti Puolan pakolaishallitukselle 25.11.1942) Varsovan juutalaisia lastataan Itä-Puolaan meneviin juniin ja heidät suljetaan tavaravaunuihin, joiden lattialla on paksu kerros sammuttamatonta kalkkia ja klooria ja tätä kerrosta on kasteltu vedellä. 150 henkilöä ahdetaan tilaan, johon mahtuisi vain 40. Joskus juna lähtee matkaan heti lastauksen jälkeen, joskus jää useaksi päiväksi sivuraiteelle. Osa ihmisistä kuolee ahtauden vuoksi tukehtumiseen, jotkut kuolevat hitaasti kloori- ja kalkkihöyryihin, ilman puutteeseen ja nälkään. Ne, jotka pysyvät hengissä matkalla itään, toimitetaan Treblinkan, Sobibiorin tai Belzecin leiriin tapettaviksi. Belzecissä hän sanoo olevan rakennuksen, jossa tuhoaminen suoritetaan sähköllä (tuttu metallilattiatarina). Uhrit hänen mukaansa haudataan joukkohautoihin. Tässä Karskin tarinassa junat ovat siis lähinnä kidutusvälineitä (tarina kehittyy).

Karski esitti tarinastaan uuden version joulukuussa 1942 (julkaistu lehdessä ”Voice of the Unconquered”, maaliskuu 1943). Hän sanoo nähneensä kuljetusten todellisuuden ensin Varsovassa lastattaessa ja sitten Belzecin lähistöllä. Jälkimmäisellä hän tarkoittaa ”lajittelupistettä” 50 kilometrin päässä Belzecistä. Hän sanoo käyneensä puolalaiseksi poliisiksi naamioituneena tässä ”lajittelupisteessä”, ja siellä oli silloin 5000 juutalaista alastomina, riutuneina ja peloissaan ja ruumiita oli kaikkialla. Tässä leirissä juutalaisia hänen mukaansa pidetään useita päiviä ja sitten heidät ahdetaan jälleen junien tavaravaunuihin ja ovet lukitaan. Sitten juna jää seisomaan sivuraiteelle 2 – 8 päiväksi eikä ovia avata. Koska juutalaisten tappamiseen tällä tavalla ei ole riittävästi tavaravaunuja, monet heistä viedään Belzecin leiriin, jossa heidät murhataan sähkövirralla tai myrkkykaasuilla. Ruumiit poltetaan. Tässä versiossa junat ovat siis jo tappamisvälineitä.

Kirjassaan ”Story of a Secret State” (v. 1944) Karski sitten kertoo viimeisen version tarinastaan. Tässä tarinassa ”lajittelupiste” onkin Belzec itse, ja nyt hän kertoo käyneensä lokakuussa 1942 Belzecissä virolaiseksi vartijaksi naamioituneena erään toisen virolaisen vartijan kanssa. Hän kertoo menneensä ensin Varsovan ghettoon lokakuussa 1942 ja hankkiutuneensa kontaktiin sosialististen juutalaisten Bund-järjestön kanssa, jolta hän oli saanut kuulla 300 000 juutalaisen kuljettamisesta tuhoamisleireihin. Järjestön johtaja sitten järjesti Karskille tilaisuuden käydä leirissä naamioituneena.

Hän sanoo leirin sijaitsevan laajalla, tasaisella maalla, kooltaan n. 1,5 x 1,5 km. Hän kertoo, että leirin juutalaiset ovat kaikki Varsovan gheton juutalaisia. Hän kuvaa, kuinka näitä juutalaisia lastataan Belzecissä juniin. Heidät ahdetaan tavaravaunuihin, joiden lattialla oli paksu kerros sammuttamatonta kalkkia. Hän kertoo, että kun sammuttamattomaan kalkkiin lisätään vettä, se alkaa höyrytä ja kuplia ja muodostaa paljon lämpöä. Se polttaa ihmisen ihon, ja ajan mittaan kalkki syö lihan luuta myöten, ja tällöin ihminen kuolee kituen. ”Tiedottajiltaan” Karski sitten kertoo saaneensa tietää, mitä sitten tapahtuu: Juna kulkee n. 12 kilometriä ja sitten pysähtyy. Mitään ei tapahdu. Juna seisoo paikallaan 2 – 4 päivää ja odottaa, että kaikki kuolevat. Kun ääniä ei enää kuulu, ryhmä paikalle komennettuja juutalaisia (joita odottaa sama kohtalo) tyhjentää vaunut ja polttaa ruumiit. Juna palaa Belzeciin ja noutaa seuraavan lastin.

Karski ei kuitenkaan koskaan käynyt Belzecin leirissä. Leiri ei ole ”laajalla, tasaisella maalla” vaan mäenrinteessä, eikä leirissä koskaan ollut virolaisia vartijoita. Lisäksi leirin koko oli vain 250 x 250 m, ei 1,5 x 1,5 km. Lisäksi Varsovan gheton juutalaisten pakkosiirrot olivat olleet pysähdyksissä jo kuukauden ajan ennen Karskin kertomaa vierailua, ja siksi on outoa, että leirin juutalaiset olivat kaikki tuon gheton juutalaisia. Karski ei tiedä edes Belzecin sijaintia: hän sanoo sen sijaitsevan 160 km Varsovasta itään, vaikka se sijaitsee n. 300 kilometriä Varsovasta kaakkoon. Nykyään Karskin propagandatarinoita ei pidetä enää uskottavina.

Sodan aikana todella puhuttiin ”Belzecin saippuatehtaasta”, jossa ihmisrasvasta valmistetaan saippua ja luut jauhetaan lannoitteeksi (ks. yllä Silberscheinin tarina). Juutalainen Simon Wiesenthal kirjoitti artikkelin nimeltä ”RIF” (Der Neue Weg, 17/18, 1945). Hän kertoo, että romanialaisen sanomalehden mukaan Romaniassa oli haudattu saippuoita, joiden pakkauksissa luki ”RIF – Rein jüdisches Fett” (”RIF – puhdasta juutalaista rasvaa”), ja että lehden mukaan se oli valmistettu juutalaisista ruumiista. Kuitenkin todellisuudessa kirjainyhdistelmä RIF viittaa valmistajaan ”Reichstelle für industrielle Fettversorgung” (”Saksan valtiollinen teollisuusrasvan virasto”), eikä sillä ole mitään tekemistä ihmisrasvan kanssa; juutalainen historioitsija Jehuda Bauerkin on myöntänyt tämän v. 1991.

Wiesenthal kuitenkin tarinoi, että vuoden 1942 lopulla sanat ”kuljetus saippuaa varten” lausuttiin ensimmäisen kerran ja että saippuatehdas oli Belzecissä. Hän kertoo, että huhtikuun 1942 ja toukokuun 1943 välillä 900 000 juutalaista oli käytetty raaka-aineena: joitakin ruumiinnesteitä lähetettiin Pohjois-Saksaan, jossa niitä käytettiin öljyjen valmistamiseen sukellusveneitä varten, luista valmistettiin lannoitetta ja rasvasta tehtiin saippuaa.

Virallinen murhametodi

Nykyinen holokaustitahojen virallinen väite on, että Belzecissä ihmisiä surmattiin kaasukammioissa dieselmoottorin pakokaasulla. Sodan jälkeen sähköversio ja dieselpakokaasuversio kävivät kamppailua, ja dieselpakokaasuversio voitti.

Nürnbergin oikeudenkäynnin lähestyessä sähköversio oli voittanut muut versiot, ja Puolan ja Neuvostoliiton viranomaiset olivat virallisesti hyväksyneet sen. Puolalainen sotarikosvirasto (tri Litawski) puhui esiraportissaan v. 1945 ”suihkuhuoneiden lattian sähköisistä laatoista”, joiden avulla ihmisiä surmattiin johtamalla sähkö niiden läpi. Itse Nürnbergin oikeudenkäynnissä neuvostoliittolaiset esittivät Puolan hallituksen virallisen raportin (USSR-93), jonka mukaan Belzecissä tappaminen tapahtui johtamalla sähkövirta suihkutilojen lattian läpi.

Toisaalta vuosina 1945 – 1946 puolalaiset viranomaiset (tuomari Godzieszewski ja syyttäjä Grzybowski) kuulustelivat kymmeniä todistajia, ja tällöin ei käynyt ensinkään selväksi, mikä murhametodi oli ollut. Syntyi vain sekaannus, kun todistajat puhuivat epävarmasti kaasusta, sähköstä, tyhjiökammiosta jne. Syyttäjä laati kuulusteluista raportin, ja siinä hän sanoo, että oli mahdoton päästä selville, millä metodilla ihmisiä oli tapettu Belzecin kaasukammioissa. Ei voitu määritellä, mikä tehtävä (todistajien kuvaamilla) moottorista kaasukammioihin kulkevilla putkilla oli: puhallettiinko niiden kautta kammioihin kaasua vai ilmaa vai imettiinkö niiden kautta kammioista pois ilmaa. Syyttäjän mukaan todistaja Rudolf Reder, joka työskenteli leirissä juutalaisten murhaamisen aikana, oli todennut, että kun tappamisen jälkeen kammioiden ovet avattiin, hän ei koskaan havainnut mitään erityistä hajua. Ruumiissa ei ollut havaittavissa epänormaalia väritystä. Kammioiden ilma oli puhdasta, läpinäkyvää ja hajutonta. Mitään dieselpakokaasun hajua ei ollut havaittavissa.

Reder oli juutalainen, joka kertomansa mukaan pidätettiin elokuussa 1942 ja vietiin sitten Belzecin leiriin. Koko heidän joukkonsa, 5000 henkeä, tuhottiin heti saavuttaessa kahdeksaa lukuun ottamatta (61-vuotias Reder yksi heistä). Nämä kahdeksan olivat ilmoittautuneet erityistyötehtäviin, kun SS-mies oli kysynyt koko joukolta (siis 4992 ei halunnut ilmoittautua!). Reder muka säilyi elossa 3 kuukautta ja sitten pääsi pakoon ja piiloutui. Reder kuvasi yksityiskohtaisesti väitettyjä tuhoamisrakennuksia ja sanoi, ettei hän tiennyt, millä metodilla murhaaminen tapahtui. Moottorihuoneesta hänen mukaansa meni tuuman putki kuhunkin kuuteen kammioon. Erityisesti hän sanoi, että bensiinimoottorin pakokaasu purkautui vapaaseen ilmaan, ei kammioihin.

Vuonna 1947 eräässä ”Saksalaisten Puolassa suorittamien sotarikosten päätutkimuskomission” julkaisussa ilmestyi Eugeniusz Szrojtin artikkeli ”Belzecin tuhoamisleiri”, ja hän kirjoittaa siinä:

Ei ole ollut mahdollista päästä varmuuteen siitä, kauanko tuhoamiskammiot, joiden rakentamiseen todistaja Kozak oli palkattu, olivat toiminnassa. Epäilemättä kuitenkin todistaja Rederin mainitsemat uuden rakennuksen kammiot olivat toiminnassa elokuussa 1942.

Szrojt kutsuu Kozakia ja Rederiä kahdeksi arvovaltaisimmaksi todistajaksi tässä asiassa, eikä kumpikaan näistä osaa sanoa, mikä murhametodi oli. Silti Szrojt jatkaa:

Yhtä lukuun ottamatta kaikki tästä asiasta todistaneet todistajat ovat yhtä mieltä siitä, että saksalaiset tappoivat tuhoamisrakennukseen sijoitetun moottorin pakokaasujen avulla. Moottorin pakokaasut johdettiin putkien välityksellä kammioihin.

Mattogno toteaa (Belzec-kirja, s. 39), että tämä lausunto oli moninkertainen valhe. Yksikään todistaja ei ollut ilmoittanut tätä metodia ainoaksi tai edes pääasialliseksi metodiksi. Lisäksi Szrojt käyttää todistajia, jotka itse ilmoittavat itsensä silminnäkijöiksi, ja todistajia, jotka eivät koskaan ole olleet leirissä ja puhuvat vain kuulopuheita. Hänen tärkeimmät todistajansa, Kozak ja Reder, eivät kumpikaan maininneet tätä metodia, ja Reder jopa nimenomaan sulki sen pois sanoessaan, että pakokaasu purkautui vapaaseen ilmaan eikä sitä johdettu kammioihin.

Vuonna 1948 Puolan hallitus, joka kolme vuotta aiemmin oli antanut siunauksensa sähköversiolle, ilmoitti julkaisussaan (tri Marian Muszkatin YK:n sotarikoskomissiolle toimittama ”Puolalaisten syytökset saksalaisia sotarikollisia vastaan”), että uhrit tapettiin moottorin pakokaasun sisältämän häkäkaasun avulla.

Kun sitten ns. Gerstein-raportti tuli julkisuuteen, sen perusteella tuli yleiseksi käsitykseksi, että tuhoamisleireiksi epäillyt Belzecin ja Treblinkan leirit todella olivat tuhoamisleirejä. Gerstein-raportti oli se ratkaiseva asiakirja, jonka nojalla pakokaasuversio nousi muiden versioiden ohi ja tuli ”historialliseksi tosiasiaksi.” Sen nojalla päädyttiin myös siihen, että moottori, jonka pakokaasuja tuhoamisessa käytettiin, oli dieselmoottori. Gerstein-raportti on SS-Obersturmführer (vastaa Suomen luutnanttia) Kurt Gersteinin kertomus, josta on olemassa kuusi eri versiota. Gerstein väittää käyneensä Belzecin ja Treblinkan leireissä elokuussa 1942. Sodan jälkeen ranskalaiset vangitsivat Gersteinin, ja hän kuoli epäselvissä olosuhteissa ranskalaisessa vankilassa 25.7.1945 (hänen on väitetty tehneen itsemurhan).

Ranskalainen sanomalehti France Soir julkaisi yhden Gerstein-raportin version heinäkuussa 1945. Tammikuussa 1946 ranskalaiset esittivät Nürnbergin oikeudelle joukon asiakirjoja (PS-1553), joiden joukossa oli myös Kurt Gersteinin 26.4.1945 allekirjoittama raportti. Lisäksi tammikuussa 1947 dokumentti PS-1553 esitettiin todisteena ”tohtoreiden oikeudenkäynnissä”. Vuoden 1946 alussa Gersteinin esittämä murhametodi oli siis vakiinnuttanut asemansa länsimaisessa oikeuskäytännössä, ja puolalaiset seurasivat perässä (muuttivat metodiväitteensä toiseksi).

Tästä seurasi tiettyjä ristiriitoja: Gerstein puhui dieselmoottorista, Reder bensiinimoottorista. Gersteinin mukaan uhrit kuolivat dieselpakokaasuun, Rederin mukaan bensiinimoottorin pakokaasut purkautuivat vapaaseen ilmaan. Näiden kahden todistajan välisiä ristiriitoja yritettiin ensin silotella, mutta nykyisin virallinen historiankirjoitus myöntää, että kumpikin tarina on historiallisesti vailla perusteita, kuitenkin jatkaen, että todellisuus lyö niihin varjonsa. Kuitenkin jos itse perusta on valheellinen, on varjokin. Uutta dieselpakokaasuversiota alettiin virallisesti soveltaa kaikkiin kolmeen leiriin, Belzeciin, Sobiboriin ja Treblinkaan. Ei kuitenkaan ole olemassa pitäviä todisteita perusteina sille, että dieselpakokaasuversion edessä hylättiin höyryversio Treblinkan kohdalla, klooriversio Sobiborin kohdalla ja sähköversio Belzecin kohdalla.

Virallisen murhametodin takuumiehen ristiriitoja ja mielettömyyksiä

Tässä otan esiin joitakin Gerstein-raportin mielettömyyksiä ja ristiriitoja, ja lähteeni on Henri Roquesin kirja (väitöskirja) ”The ’Confessions’ of Kurt Gerstein”. Roques luettelee raportista kuusi eri versiota (itse asiassa kahdeksan, sillä versiossa V on alaversiot Va, Vb ja Vc).

Kenraaliluutnantti Globocnik ilmoittaa Gersteinille olemassa olevat ”laitokset”: Belzec, maksimi päivässä 15 000, Sobibor, maksimi päivässä 20 000, Treblinka, maksimi päivässä 25 000, Majdanek, valmistumassa. Versioissa Va ja VI nämä luvut tarkoittavat tuhottujen määriä päivässä (ei saapuneitten määriä). Viidessä versiossa Gerstein sanoo, ettei ole nähnyt Sobiborin leiriä, yhdessä sanoo nähneensä. Viidessä versiossa hän ilmoittaa nähneensä Majdanekin leirin, yhdessä, että ei ole nähnyt.

Eräissä versioissa Gerstein hakee Prahan läheltä (Kollinista) 100 kg syaanivetyhappoa, toisissa (IV, V) hän hakee 260 kg.

Gerstein ja tämän sattumalta mukaan ottama Pfannenstiel ovat Globocnikille ennestään tuntemattomia, silti hän selittää heille ”erittäin salaisen” asian, ”Saksan valtakunnan salaisimman asian”.

Eräissä versioissa Gerstein näkee Belzecin tuhoamisrakennuksessa kuusi kammiota, kooltaan 4 x 5 m, mutta joissakin versioissa (III, V, VI) koko on 5 x 5 m. Korkeus on 1,9 m.

Joissakin versioissa kuvataan 3-4–vuotias poika jakamassa tulijoille nauhoja, joilla kengät voi sitoa ja jättää kenkäkasaan, toisissa versioissa pojasta ei ole mainintaa. Belzecin kenkäkasa on versio III:n mukaan 25 metriä korkea, versioiden Va, Vb ja VI mukaan 35-40 metriä korkea. Kuinka kengät voidaan toimittaa noin korkealle? Treblinkassa on puolestaan 35-40 metriä korkea vaate- ja alusvaatevuori (versio II)!

Tuhoamiskammioihin ahdetaan 700-800 henkilöä 25 neliömetrin alueelle, siis kolmekymmentä ihmistä yhdelle neliömetrille!

Kun Gerstein kuvaa muka todistamaansa dieselpakokaasulla suoritettua joukkomurhaa , moottori ei lähdekään käyntiin ja sen käynnistämiseen kuluu aikaa 2 tuntia 49 minuuttia. Gerstein kertoo katsoneensa koko ajan aikaa sekuntikellosta. Kun sitten diesel lähtee käyntiin, 25 minuutin kuluttua monet ovat kuolleet, 28 minuutin kuluttua jotkut ovat vielä elossa, 32 minuutin jälkeen kaikki ovat kuolleet. Gerstein oli kuitenkin vain yhden (tai kaksi) päivän Belzecissä, ja hänen tehtävänään oli a) desinfioida suuri määrä vaatteita ja b) muuttaa tuhoamismenetelmä toiseksi (pakokaasusta Zyklon B:hen), ja silti hänellä on aikaa seurata yli kolme tuntia tuhoamisoperaatiota ja kelloa.

Gerstein kertoo, että kun kaikki olivat kuolleet, ruumiit "seisoivat" kaikki tiiviisti yhdessä. Kuitenkaan kuolleet eivät pysy pystyssä, sillä heidän polvensa eivät kannata ja he lyhistyvät väkisin alaspäin. Uhrit olivat Gersteinin mukaan väriltään sinisiä, vaikka hiilimonoksidin (CO) eli häkäkaasun uhrit ovat väriltään kirsikanpunaisia.

Gerstein kertoo, että joukkohaudat olivat kooltaan 100 m x 20 m x 12 m ja että muutaman päivän kuluttua hauta alkoi nousta 2 – 3 metriä uhrien ruumiiden paisuessa; muutaman päivän kuluessa hauta laskeutui jälleen takaisin. Kuitenkaan kertomansa mukaan Gerstein ei ollut Belzecissä yhtä (tai kahta) päivää kauempaa. Päivän 18.8.1942 osalta hän sanoo, ettei nähnyt paljon, ja päivän 19.8.1942 hän ilmoittaa olleensa Treblinkassa ja illalla matkustaneensa junalla Varsovasta Berliiniin.

Gerstein sanoo, että 25 miljoonaa ihmistä (juutalaisia ja muita) on jo tapettu Treblinkassa ja Belzecissä. Belzecissä tapetaan 15 000 päivässä, keskimäärin 11 000 päivässä; Sobiborissa 20 000 päivässä; Treblinkassa 25 000 päivässä, keskimäärin 13 500 päivässä. Jos Belzecissä olisi tapettu keskimäärin 11 000 päivässä, kevään 1942 ja joulukuun 1942 välillä olisi tapettu yli kolme miljoonaa ihmistä.

Gerstein kertoo, että Auschwitzissa tapettiin miljoonia lapsia pitämällä syaanivetytuppoa heidän nenänsä alla. Gerstein ei ollut edes käynyt Auschwitzissa.

Ranskalaiselle tuomari Matteille Gerstein kertoo 19.7.1945, ettei hän hakenut Prahan läheltä Kollinista ensinkään Zyklon B:tä vaan nestemäistä syaanivetyä pakattuna 45 teräspulloon. Yhden pullon hän kertoo kaataneensa maahan ja loput 44 pulloa haudanneensa maahan. Hänen tehtävänään oli kuitenkin muuntaa Belzecin tuhoamissysteemi pakokaasusta Zyklon B:ksi. Gerstein kertoi myös, ettei tiennyt, kuinka syaanivetyä tulisi käyttää (oli käyttänyt sitä vain vaatteiden desinfiointiin).

Gerstein kertoo, että Theresienstadtissa syaanivetyä heitettiin linnoitusten päältä alhaalla kävelevien päälle ja tapettiin heidät niin. Kuitenkaan tällainen ei voi onnistua, sillä syaanivety on nopeasti haihtuvaa.

Natsit olivat kaksi kertaa pidättäneet Gersteinin (v. 1936 Saarbrückissa ja 1938 Stuttgartissa). Kuitenkin Gerstein kertoo Gestapon pyynnöstä vapaaehtoisesti liittyneensä SS:ään. Joulukuussa 1941 Gerstein yritetään häätää pois SS:stä, mutta puolen vuoden kuluttua hänelle annetaan valtakunnan salaisin tehtävä (lisäksi tämä salainen ja [versio III:n mukaan] kiireellinen tehtävä annetaan hänelle hänen kertomansa mukaan 8.6.1942, mutta vasta elokuussa hän ryhtyy toimiin)!

Gersteinin mukaan Hitler ja Himmler kävivät Belzecissä 15.8.1942, mutta on osoitettu, että tämä on historiallisesti väärä tieto.

Roquesin mukaan Gerstein-raportin versiot III ja VI ovat väärennöksiä.

Takuumies Gersteinin missio

Yksi Gersteinin mielettömyyksistä on myös hänen missionsa, ja esitän sen tässä vielä erikseen. Missiota kuvaa Yitzhak Arad kirjassaan ”Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps”, 1987, s. 100 (kuvaus siteerattuna Mattognon ja Grafin Treblinka-kirjassa, s. 125 – 126).

Aradin mukaan pakokaasumenetelmässä moottorit hajoilivat ja sen vuoksi saksalaiset päättivät siirtyä Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa toiseen kaasutusmenetelmään. Gerstein, Waffen-SS:n päähygieniatoimiston päädesinfiointivirkailija, lähetettiin yhdessä everstiluutnantti, professori Wilhelm Pfannenstielin (Marburg/Lahnin yliopiston hygieniainstituutin johtaja ja Waffen-SS:n hygienianeuvonantaja) kanssa Lubliniin elokuussa 1942. Gersteinin missio oli tutkia, kuinka Zyklon B:tä voidaan saada sisälle kaasukammioihin, jotta voitaisiin siirtyä Zyklon B -menetelmään.

Arad siteeraa sitten Gersteinin vankilassa laatimaa raporttia ja toteaa, ettei Gersteinin missio muuttanut näiden leirien kaasutusmenetelmää ja pakokaasujen sisältämää häkää käytettiin edelleen. Vaikka Gerstein kertomansa mukaan todisti dieselmoottorin hajoamista Belzecissä, tämäkään ei johtanut menetelmän vaihtamiseen. Aradin mukaan pakokaasumenetelmän ”isä”, poliisipäällikkö Wirth, kieltäytyi luopumasta kehittämästään menetelmästä. Wirth suostutteli Gersteinin luopumaan Zyklon B -menetelmästä ja pyysi, ettei tämä suosittelisi sitä Berliinissä. Arad kertoo, ettei Gerstein edes tehnyt mitään kokeita Zyklon B:llä, jonka hän oli tuonut mukanaan Kollinista Prahan läheltä. Kaasu haudattiin sillä verukkeella, että se oli muka pilaantunut matkalla. Arad ei siis tiennyt, ettei Gersteinin Kollinista tuoma kaasu ollut Zyklon B:tä (sidosgranuloihin imeytettyä syaanivetyä) vaan teräspulloihin pakattua nestemäistä syaanivetyä.

Gerstein itse kertoo raportissaan, että liityttyään SS:ään hän yleni ”Leutnantiksi” (luutnantiksi) ja ”Oberleutnantiksi” (yliluutnantiksi), mutta Waffen SS:ssä ei ollut tällaisia arvoja, ne olivat vain Wehrmachtissa (vastaavat SS-arvot olivat Hauptscharführer ja Sturmscharführer). Edelleen Gerstein kertoo, että 8.6.1942 hänen luokseen tuli SS-Sturmbannführer (majuri) Günther RSHA:sta (Valtion pääturvallisuusvirastosta), joka antoi hänelle äärimmäisen salaisen tehtävän toimittaa 100 kg (toiset raportin versiot: 260 kg) syaanivetyä autolla paikkaan, jonka osoitteen vain kuljettaja tiesi.

Gerstein oli halunnut päästä näkemään ”tappolaitoksia”, ja tämä tehtävä antoi hänelle tilaisuuden siihen. Mutta dokumentin ”Killing Institutions in Polen” (25.3.1943) mukaan RSHA ei ollut asiassa aloitteellinen vaan Gerstein oli itse tyrkyttänyt itseään, ja tekemällä itsensä Puolan SS-upseereille hyödylliseksi hän sai luvan käydä leireissä.

George Wellers kertoo Le Monde Juif-lehdessä (tammi-maaliskuu 1980, s. 29), että Günther antoi 8.6.1942 tehtävän Gersteinille suullisesti ja kaksi päivää myöhemmin kirjallisesti. Yhdeksän viikkoa myöhemmin sitten Gerstein ja kuljettaja lähtevät toimittamaan tehtäväänsä, ensiksi hakemaan myrkyn Kollinista Prahan liepeiltä. Kertomansa mukaan Gerstein ottaa ”sattumalta” mukaansa prof. Pfannenstielin, mikä merkitsee sitä, ettei tällä ollut mitään tekemistä Gersteinin mission kanssa.

Tässä on monia ristiriitaisuuksia: noudettava määrä oli 100 kg tai 260 kg (eri tieto raportin eri versioissa), noutopaikan valitsi Gerstein itse tai se oli kuvattu hänelle, määrän antoi RSHA tai Gerstein itse. Gersteinin missio on ”kiireellinen” (versio III) ja erittäin salainen, mutta vasta kahden kuukauden päästä Gerstein ryhtyy toimiin. Outoa on myös, että RSHA uskoi salaisuuden autonkuljettajalle ja sivulliselle (Pfannenstielille) mutta ei Gersteinille itselleen.

Gersteinille annettu tehtävä oli muuttaa pakokaasumenetelmä syaanivetymenetelmäksi, mutta Gerstein selittää raportissaan, että hän itse keksi tuon menetelmän ja ehdotti sitä! Kollinista Gerstein ei myöskään, kuten todettu, noutanut Zyklon B:tä (jota Kollinissa valmistettiin) vaan 45 pulloa nestemäistä syaanivetyä, vaikka tätä ei Saksassa enää käytetty tuholaistorjuntaan, koska menetelmät olivat kehittyneet ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Zyklon B oli keksitty.

Miksi sitten Gerstein olisi noutanut niin suuren määrän syaanivetyä? Belzecin kuuden väitetyn kaasukammion efektiivinen tilavuus oli (Münchenin oikeuden mukaan v. 1965) 145 kuutiometriä, ja 500 g syaanivetyä tuottaisi jokaiseen kammioon välittömästi kuolettavan annoksen kymmenkertaisesti. 100 kg olisi riittänyt 300 000 ihmisen tuhoamiseen 200 kaasutuksessa. Ja Gerstein oli vain ”kokeilemassa”! Kokeiluun olisi riittänyt kymmenkunta Zyklon B-kanisteria, ja ne hän olisi saanut Majdanekista, jonne niitä juuri oli toimitettu.

Kun Gerstein sitten saapuu Lubliniin (Majdanekin vieressä), hänet ottaa vastaan SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Odilo Globocnik, joka paljastaa hänelle kolmen tuhoamisleirin olemassaolon (Treblinka, Sobibor, Belzec). Globocnik selittää, että Gersteinin tulee muuttaa menetelmä nopeammaksi, ja hän itse kertoo ajattelevansa syaanivetymenetelmää.

Gerstein siis menee Belzeciin kuolemanlastinsa kanssa mutta ei toteuta tehtäväänsä ja palaa kylmästi Berliiniin tekemättä raporttia tästä ”kiireellisestä ja huippusalaisesta” tehtävästä! Ranskalainen tuomari Mattei kuulusteli Gersteinia tästä asiasta 19.7.1945. Gerstein selitti, että poliisipäällikkö Wirth, jolla oli suhteet Himmleriin, oli todennut, ettei hänen tarvitse enää vaivata itseään tällä asialla. Wirth hänen mukaansa pyysi, ettei Gerstein ehdottaisi mitään muutoksia, ja tässä Gerstein puhui itsensä pussiin: Wirthillä ei ollutkaan vaikutusvaltaa Himmleriin! Gerstein jatkaa, ettei Berliini kysynyt mitään.

Mattogno vetää yhteen Treblinka-kirjassaan (s. 130-131) tätä Gersteinin tarinaa. Hän toteaa, että tarinalla on kolme lähtökohtaa: 1) juutalaisten tuhoaminen itäisissä leireissä oli valtion kaikkein salaisin asia, 2) sen oli sen vuoksi suunnitellut Himmler RSHA:n osasto IV B4:n kautta, 3) tuhoamissuunnitelman toimeenpano oli uskottu Globocnikille, joka oli suoraan vastuussa siitä Himmlerille. Globocnikin on siis täytynyt informoida Himmleriä dieselmoottoreiden puutteellisesta toiminnasta, ja Himmlerin on täytynyt olla RSHA:n Gersteinille antaman tehtävän takana.

Jos siis tuhoamissuunnitelma oli valtion hyvin salainen asia, miksi tuhoamismenetelmäksi oli valittu niin tehoton murhaamismenetelmä kuin dieselpakokaasu? Miksi niin tärkeässä hallituksen ohjelmassa käytetään vanhoja venäläisiä dieselmoottoreita, joihin ei ole saatavilla edes huoltoa tai varaosia? Ja jos RSHA oli päättänyt siirtyä käyttämään syaanivetyä kaasukammioissa, miksi se määräsi Gersteinin noutamaan nestemäistä syaanivetyä eikä Zyklon B:tä? Merkillistä on myös se, että jos jo kesäkuun alussa 1942 oli päätetty vaihtaa menetelmää, miksi sitten väitettyihin Treblinkan uusiin kaasukammioihin on kerrottu asennetun sama riittämätön dieselpakokaasumenetelmä elo-syyskuussa 1942?

Mattogno toteaa, että Gerstein-raportti on täysin kelvoton todistusaineistoksi. Se kuvaa ainoastaan sitä täydellistä mielettömyyttä, joka on ominaista koko ”itäisistä tuhoamisleireistä” kerrotulle tarinalle.

Historioitsija Michael Tregenza

Belzecin historian asiantuntija Tregenza (edustaa virallista historiankirjoitusta) on selvittänyt edellä esiin tulleet ristiriitaisuudet ainoalla oikealla tavalla: hän julistaa kaikki tärkeimmät silminnäkijätodistukset kelvottomiksi! Mutta jos Gersteinin ja Rederin todistukset, joiden varaan virallinen Belzec-tarina perustuu, ovat kelvottomia todistajanlausuntoja, kuinka sitten Belzeciä voidaan kutsua tuhoamisleiriksi? Tregenza ratkaisee tämän niin, että hän marssittaa esiin joukon uusia todistajia, jotka – hänen rohkaiseminaan – puhuivat vasta 1990-luvulla, sekä vuoden 1965 Belzec-oikeudenkäynnin syytettyjä, jotka – luonnollisesti – strategisista syistä vahvistivat ne Belzecin puitteet, jotka perustuivat edellä mainittujen todistajien kelvottomiin lausuntoihin!

Tregenza toteaa, ettei Belzec ollut mikään ”piilossa” oleva leiri. Kaikki tapahtui kirkkaassa päivänvalossa. Hän kirjoittaa artikkelissaan ”Das vergessene Lager des Holocaust” (kirjassa Wojak & Hayes [ed.]: ”Arisierung” im Nationalsozialismus, Volksgemeinschaft, Raub und Gedächtnis, 2000), että Belzec sijaitsi aivan raskaasti liikennöidyn tien ja rautatien vieressä, Belzecin kylän kyljessä. Hän sanoo, että kyläläiset tiesivät alusta lähtien, mitä leirissä tapahtui. Jopa ryhmä kyläläisiä oli rakentamassa leiriä, myös sen ensimmäistä ”kaasukammiota”!

Mattogno toteaa lisäksi, että leirin ympärillä oli kolme metriä korkea aita, ja koska leiri sijaitsi mäen rinteellä, jokainen näki leirin yläosaan, jossa on väitetty olleen myöhemmän vaiheen kaasukammio ja joukkohaudat. Belzecin ”salaisuus” olisi tullut tietoon välittömästi!

Tregenza jatkaa kuvaustaan ja toteaa, että leirin henkilökunnan jäsenet ja kyläläiset tulivat tutuiksi, kyläläiset jopa kutsuivat SS-miehiä kotiinsa ja kyläläisten palveluista maksettiin. Joukko kyläläisiä jopa työskenteli SS:n palveluksessa, mm. SS-henkilökunnan keittiössä ja SS:n pesulassa. Kylän leipomo toimitti leiriin leipää, ja portilla se vaihdettiin arvoesineisiin ja konjakkiin.

Itse leirissäkin oli kylän miehiä töissä: yksi korjasi Tregnzan mukaan suihkuja ja kylpylaitoksia, pari muuta toimi mekaanikkoina ja sähkömiehinä SS:n autotallissa ja yksi asensi kaapeleita ja valaistusta myöhempään ”kaasutuslaitokseen”. Tregenza tietää jopa kertoa, että parilla valokuvaajalla oli lupa kuvata SS-miehiä ja myös leiriä sisältäpäin!

Tregenzan mukaan ne 20 miestä, jotka todistaja Kozakin mukaan oli pakotettu rakentamaan Belzecin ensimmäistä ”kaasukammiota”, olivat itse asiassa palkattuja vapaaehtoisia. Kylän johto oli suositellut heitä, ja heille maksettiin hyvin.

Vuonna 1961 Belzec-oikeudenkäynnin esikuulusteluissa SS-Scharführer (ylikersantti) Heinrich Gley todisti, että hänet komennettiin usein työskentelemään leirin ulkopuolella juutalaisen työosaston kanssa; heidän työkomennuksensa olivat jopa kuuden viikon pituisia ja jopa 50 kilometrin päässä leiristä.

Jo lokakuussa 1945 puolalainen todistaja Maria D. todisti, että joillakin leirissä työskentelevillä juutalaisilla oli lupa poistua leirin ulkopuolelle. Ja päivää aiemmin toinen puolalainen todistaja, Tadeusz M., oli todistanut, että leirissä työskenteli kaksi juutalaisryhmää: yksi työskenteli leirin ulkopuolella, toinen taas ei saanut poistua leiristä ja se poisti murhattuja juutalaisia ”kaasukammioista” ja hautasi heitä. Ne juutalaiset, jotka työskentelivät leirin ulkopuolella, saivat hänen mukaansa mennä naimisiin ja kirjoittaa kirjeitä perheilleen. Leirissä työskenteleville juutalaisille saksalaiset järjestivät jalkapallojoukkueen ja jousiorkesterin.

Belzecin kylässä kaikki siis tiesivät kaiken aikaa, mitä leirissä tapahtui. Edellä kerrotuilla legendoilla ei niin ollen ollut muuta tarkoitusta kuin toimia propagandana. SS:llä ei ollut Belzecissä mitään ”salaisuuksia”.

Ensimmäinen tuhoamisrakennus

Edellä sanotusta käy ilmi, että todistukset, jotka koskevat myöhemmän tuhoamisrakennuksen tuhoamiskammioita, sisältävät karkeita ristiriitaisuuksia, joiden edessä (Tregenzaa lukuun ottamatta) virallisen historiankirjoituksen edustajat ovat sulkeneet silmänsä teeskennellen, ettei mitään ristiriitaisuuksia ole.

Se ainoa todistus, joka koskee ensimmäisen tuhoamisrakennuksen väitettyjä tuhoamiskammioita, on teknisesti selittämätön eikä se mainitse kuolettavaa kaasua tuottavaa moottoria. Tämän todistuksen antoi Stanislaw Kozak 14.10.1945 tuomari Godzieszewskin kuulusteluissa.

Kozakin mukaan lokakuun lopulla 1941 SS pakotti hänet 20 kyläläisen ryhmään tekemään työtä leirissä (Tregenza kertoo heidän olleen vapaaehtoisia palkkalaisia). Kyläläiset rakensivat kolme parakkia, joista yksi oli ”tuhoamisrakennus”.

Tuhoamisparakki oli hänen mukaansa kooltaan 12 m x 8 m, ja siinä oli kolme huonetta, kukin 4 m x 8 m, korkeus 2 m. Seinät puuta, ovet tukevaa lankkua, ja ovet olivat kumilla tiivistettyjä. Vesijohto kulki seinässä 10 cm:n korkeudella lattiasta, yhdellä seinällä putki nousi ylös ja sen aukko oli suunnattu huoneeseen päin. Putket olivat yhteydessä lattian alla kulkeviin putkiin. Näissä kolmessa huoneessa oli 250 kg painava uuni kussakin (koko 110 x 55 x 55 cm), ritilöitä ei niissä näkynyt. Uunin sisäpuoli oli rakennettu tulenkestävistä tiilistä. Kozakin käsityksen mukaan vesijohdot myöhemmin yhdistettiin uuneihin. Rakennuksen pohjoisseinällä hän sanoo olleen metrin korkeudella rampin sivuraiteen vieressä; raide johti hänen mukaansa leirin koillisnurkassa sijainneeseen tuhoamisleirin kaivantoon. Työn hän sanoi valmistuneen 22.12.1941 (alkoi 1.11.1941).

Saksalaiset muka rakennuttivat kyläläisillä murhakammiot ja lähettivät heidät sitten kotiin tämän kauhean ”salaisuuden” kanssa! Kozakin kertomuksesta ei käy ilmi, kuinka tuhoaminen tapahtui. Mattognon mukaan Kozak kertoi kokemuksensa tavalla, joka sopi sodanjälkeisiin kuulusteluihin. Jo vuonna 1995 Jean-Claude Pressac korosti (Historama-Histoire, erikoisnumero 34, 1995, s. 121 ss.), että Kozakin tuhoamisrakennuksesta antama kuvaus sopii täidentuhoamisyksikköön! Uunit olivat kuumailmadesinfiointiuuneja. Kyseessä oli terveyttä ylläpitävä rakennus, ei tuhoamisrakennus. Tarkoitus oli pelastaa juutalaisten henki tuhoamalla pilkkukuumetta levittävät täit vaatteista.

Väitettyjen kaasutusten uhrien lukumäärä

22.9.1944 Reder ilmoitti kuulusteluissa: Belzecissä tapettu 3 miljoonaa ihmistä. Zamoscin oikeuden syyttäjä 11.4.1946: kuljetuksia Belzeciin 500, kuljetuksessa keskimäärin 3500 henkeä, yhteensä 1,75 miljoonaa. Kuorma-autoilla tuodut mukaan luettuina Belzecin uhrien lukumäärä 1,8 miljoonaa.

Saksalaisten sotarikoksia tutkiva keskuskomissio ilmoitti v. 1947 lukumääräksi 600 000, ja tämä on nykyisinkin virallinen lukumäärä. Tämä luku perustuu mielivaltaisiin laskelmiin. Pohjana ovat vain olettamukset, että väleillä 17.3.1942 – toukokuun alku 1942 ja heinäkuu1942 - syyskuun loppu 1942 (133 pv.) joka päivä tuli yksi kuljetus, jonka 40 vaunussa oli kussakin sata henkeä, yhteensä 532 000 henkeä. Loppuosana vuotta 1942 olisi tullut 2 kuljetusta viikossa, jokaisessa 4000 henkeä, yhteensä 96 000 henkeä. Yhteismäärä 628 000 on pyöristetty luvuksi 600 000. Myös todistaja Abraham Silberschein ilmoitti luvun 600 000.

Kuitenkaan kuljetusten lukumääristä ei ole mitään dokumenttitietoa, ja ne on saatu yksinomaan silminnäkijätodistuksista. Esimerkiksi todistaja Eustachy Ukrainski ilmoitti luvuiksi 500 kuljetusta ja 1,8 miljoonaa uhria, ja Zamoscin syyttäjä otti nämä luvut.

Belzec-oikeudenkäynnissä oikeus totesi, että maalis- ja toukokuun välillä 1942 ainakin 90 000 tapettiin Belzecissä ja heinäkuun ja marraskuun välillä 1942 300 000, yhteensä ainakin 390 000.

Arad päätyy lukumäärään 517 000, ja hänelläkään ei ole selvää dokumentaatiota lukujensa takana. Robin O’Neil esittää lukumääräksi 800 555, mutta hänen kuljetuslistansa on hänen oman mielikuvituksensa tuote.

Mikään tutkimus ei ole koskaan millään tavalla viitannut Belzecin kammioiden uhreihin, eivät myöskään puolalaisten suorittamat kaivaukset. Tregenza on kuitenkin väittänyt, että Belzecissä murhattiin noin miljoona. Hänen arvionsa perustuu vanhoihin lukuihin. Hän ottaa esiin yllä mainitun luvun 532 000 ja nostaa sen mielivaltaisesti 680 000:een. Edelleen Tregenza väittää, että elo-syyskuussa 1942 oli kolme tai useampi kuljetus päivässä ja että vaunuja oli usein jopa 60, jokaisessa 100 henkeä. Päivittäin tuli siis n. 12 000 henkeä. Hän sanoo, että Rudolf Reder vahvistaa tämän luvun. Toisten todistajien mukaan joskus olisi tullut 15 000 päivässä. Jos siis 50 päivän ajalle lisätään 5000 päivää kohti, saadaan yhteismääräksi kaiken kaikkiaan 930 000.

Mattogno toteaa tästä, että tämä luku ei perustu mihinkään dokumentteihin. Vanhaan perusteettomaan lukuun 532 000 on mielivaltaisesti lisätty ensin 148 000 (tullaan lukuun 680 000) ja sitten vielä 250 000 (50 x 5000). Tregenzan luvut 12 000 ja 15 000 liittyivät sodanjälkeiseen propagandaan, kun yritettiin perustella lukua 2 miljoonaa; todistajien rooli oli tuolloin vahvistaa tämä luku.

Saksalaisten lähteiden mukaan Belzeciin kuljetettujen (ei tapettujen) juutalaisten määrä oli 434 508. Kyseessä on SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportti Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943, ja britit nappasivat tämän sähkeen ja selvittivät sen sanoman.

Todistajat ja syytetyt

Mattogno toteaa, että Gerstein ja Reder on osoitettu täysin epäluotettaviksi (esim. Roques; Mattogno). Näiden kahden todistajan välillä on perustavaa laatua oleva ristiriita itse kaasutustekniikassa, ja tämä - yhdessä lukuisten muiden ristiriitojen, absurditeettien ja epäjohdonmukaisuuksien kanssa - on saanut Michael Tregenzan hyväksymään revisionistisen kannan tässä asiassa.

Tregenza luettelee aiemmin mainitussa artikkelissaan kolme todistajaa (Rudolf Reder, Chaim Hirszman, Kurt Gerstein), ja toteaa, että Belzecin ”eloonjääneistä” vain Reder ja Hirszman todistivat sodan jälkeen oikeudessa joukkomurhasta. Hirszman antoi todistuksensa 19.3.1946, ja samana päivänä hänet murhattiin; hänen todistuksen sisältö on todettu irrelevantiksi.

Tregenza vertailee Hirszmanin ja Rederin todistuksia ja toteaa ne ristiriitaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi. Reder puhui 3 miljoonasta uhrista ja ilmoitti väärin joukkohautojen ja leirin laajuuden. Reder sanoi, että romanialaisia ja norjalaisia osallistui tuhoamisiin, mikä ei pidä paikkaansa. Hän kertoo myös Himmlerin vierailleen leirissä, mutta mikään dokumentti ei tue tätä. Tregenza sanoo Hirszmaninkin liioitelleen uhrien määrää (800 000 lokakuun ja joulukuun välillä 1942); Hirszman kertoi myös, että lapsia heitettiin kaasukammioon äitien päiden yli, mikä on mahdotonta, koska kammion korkeus oli vain 1,9 metriä.

Sitten Tregenza toteaa, että lisätietoa on saatavilla vain Kurt Gersteinin raportista. Tämän raportti on Belzecin kohdalla hänen mukaansa kyseenalainen, jopa se kuuluu monissa kohdissa mielikuvituksen piiriin. Joukkohautojen koon Gerstein ilmoittaa virheellisesti, ja Belzecin ja Treblinkan uhrien lukumääräksi hän ilmoittaa 20 - 25 miljoonaa. Poliisipäällikkö Wirthin Gerstein kuvaa heiveröiseksi ja pieneksi mieheksi, vaikka todellisuudessa Wirth oli kookas ja harteikas mies.

Lopuksi Tregenza tekee väistämättömän johtopäätöksen: Kaikki kolme silminnäkijäraporttia Belzecistä ovat epäluotettavia. Kun Tregenza hylkää Gersteinin, Rederin ja Hirszmanin epäluotettavina, hän nostaa esiin muita todistajia, esimerkiksi tri Wilhelm Pfannenstielin ja Belzecin oikeudenkäynnin syytetyt. Millaisia ovat nämä uuden virallisen suuntauksen todistajat?

Todistaja Wilhelm Pfannenstiel

Tähän todistajaan on syytä perehtyä melko perusteellisesti, koska häntä ollaan nostamassa holokaustitahojen tähtitodistajaksi, kun Gersteinista on jouduttu luopumaan. Pfannenstiel on tavallaan ”puhdistettu Gerstein.”

Gersteinin mukaan Pfannenstiel oli mukana hänen Belzec-vierailullaan, ja nyt kun Gerstein-raportista on luovuttu, Pfannenstielin tehtäväksi tuli oman ”silminnäkijätodistuksensa” nojalla ”vahvistaa” Gerstein-raportin perimmäinen totuudellisuus, kuitenkin niin, että Gerstein-raportin liioittelut, mielettömyydet ja ristiriitaisuudet tulevat pyyhityiksi pois. Muuten Pfannenstiel olisi – sen perusteella, mitä Gerstein raportissaan kirjoitti – tuomittu ankariin rangaistuksiin. Kyseessä oli Pfannenstielin oma nahka. Pfannenstielin avulla pyrittiin tekemään Gerstein-raportista uskottava ja kelvollinen; tuli saada aikaan eräänlainen Pfannenstiel-raportti, joka kuitenkin olisi sama kuin Gerstein-raportti puhdistettuna ja oikaistuna.

Raporttinsa eri versioissa Gerstein siis mainitsee, että tri Pfannenstiel seurasi häntä hänen käydessään Belzecissä. Heti sodan jälkeen YK:n sotarikoskomission ranskalainen osasto antoi vangitsemismääräyksen, jossa – sen perusteella, mitä Gerstein oli kirjoittanut – Gerstein itse oli epäiltynä ja Pfannenstiel luettiin niihin saksalaisiin johtajiin, jotka olivat määränneet asukkien tuhoamisen eri leirien kaasukammioissa. Pfannenstielin nimi oli viidentenä Hitlerin, Himmlerin, Eichmannin ja Güntherin jälkeen! Häntä syytettiin rikoslain artiklan 302 rikkomisesta, josta rangaistus oli kuolemantuomio. Pfannenstieliä uhkasi kuolemantuomio!

Kun Pfannenstiel oli pidätetty, häntä kuulusteltiin yhtenä syytetyistä IG Farben-oikeudenkäynnissä (elokuu 1947 - kesäkuu 1948) hänen suhteistaan Gersteiniin, jonka 26.4.1945 allekirjoittama raportti oli jo esitetty todisteeksi tohtoreiden oikeudenkäynnissä ja hyväksytty siellä. Pfannenstiel yritti kiemurrella ulos pälkähästä ”vahvistamalla”, että hän oli ollut läsnä eräässä dieselpakokaasulla suoritetussa kaasutuksessa, ja samalla kieltämällä, että olisi koskaan ollut Belzecissä tai Treblinkassa.

Eräässä vaiheessa Pfannenstiel todisti, että hän sai vasta myöhemmin tietää, että Lublinissa (Majdanekissa) kaasutuksia suoritettiin auton pakokaasulla. ”Kaasutukset” eivät siis tapahtuneet Belzecissä vaan Lublinissa, eikä hän ollut ollut siellä Gersteinin kanssa, koska hän kuuli asiasta ”myöhemmin.” Syyttäjä von Halle pyysi sitten yhtäkkiä:

Kertokaa toki meille siitä näkymästä, jota todistitte, siitä dieselmoottorista, kuinka monta kaasukammiota siellä oli?

Pfannenstiel vastasi:

Siellä oli – uskoakseni - kuusi kaasukammiota hieman kohollaan olevassa rakennuksessa.

Kysymys:

Ihmiset sisällä olivat alasti ja puristuksissa?

Pfannenstielin vastaus:

Kyllä, kammiot täytettiin yksi kerrallaan.

Kysymys:

Oliko siellä lapsia?

Vastaus:

Kyllä.

Kysymys:

Kuinka dieselpakokaasu johdettiin sisään?

Vastaus:

1100 hevosvoiman moottorista. Pakokaasuputket johtivat kuhunkin kammioon.

Pfannenstiel siis ei lainkaan kysynyt, mitä ”näkymää” von Halle tarkoitti, ja alkoi puhua spontaanisti. Pfannenstiel puhui vastoin itseään, ja selvää on, että von Halle tunsi Gersteinin raportin ja että Pfannenstiel ei ainoastaan tuntenut sitä vaan tiesi myös, että von Halle tunsi sen! Ja tällainen kafkamainen kuulustelu voi syntyä vain sellaisesta skenaariosta. Tässä käytiin läpi Gerstein-raporttia!

Vuonna 1949 Gersteinin tarinasta oli väitelty kovasti Degesch-yhtiön (Zyklon B:n toimittajan) entisen johtajan Gerhard Petersin oikeudenkäynnissä, ja se oli saanut laajaa huomiota Saksassa. Pfannenstiel oli kaikissa liittoutuneiden oikeudenkäynneissä saanut vapauttavan tuomion, mutta siitä huolimatta häntä kuulusteltiin vielä Darmstadtin piirioikeudessa 6.6.1950; täällä hän esiintyi vielä syytettynä, mutta seuraavalla kerralla (9.11.1959) hänestä oli tullut jo tärkeä todistaja, ja tässä roolissa hän esiintyi myös Belzec-oikeudenkäynnissä 1965. Hänestä tuli Gerstein-raportin totuudellisuuden virallinen takaaja! Hän oli kovasti hyödyllinen Saksan holokaustia koskevalle historiankirjoitukselle.

Pfnnenstiel sai palkkionsa. Nahka pelastui. Hänet vapautettiin todisteiden puutteessa kolmessa Marburgin syyttäjän häntä vastaan nostamassa oikeudenkäynnissä, ja kaikki Gerstein-raportin 4.5.1945 päivätyn version kohdat, joissa hänet esitetään huonossa valossa, poistettiin ensimmäisestä tämän raportin saksankielisestä julkaisusta v. 1953. On siis ymmärrettävää, että vuoden 1950 jälkeen Pfannenstiel takasi virallisesti ja julkisesti Gerstein-raportin kelvollisuuden (itseään koskevat kohdat pois lukien).

Yksityisesti hän kuitenkin ilmaisi, mitä hän todellisesti ajatteli. Tämän hän teki Paul Rassinierille osoittamassaan kirjeessä 3.8.1963. Siinä hän kirjoittaa:

Teidän olettamuksenne, jotka koskevat tämän (Gersteinin) raportin syntyä, tämän mitä uskomattomimman roskan, jossa totuus jää ”runouden” jalkoihin, sekä myös hänen kuolemaansa, ovat mielestäni täysin oikeita.

Rassinier epäili, ettei raportti ole totta eikä aito ja että sen laati kaksi amerikkalaista upseeria, jotka ensimmäisinä kuulustelivat Gersteinia, joten on selvää, ettei Pfannenstiel pitänyt raporttia totuudenmukaisena. Pfannenstiel kirjoittaa kirjeessään myös, että hänen nimensä tässä ”roskassa” oli aiheuttanut hänelle suuria vaikeuksia ja että hän sen vuoksi tahtoi hinnalla millä hyvänsä välttää itseään koskevan keskustelun; hän pyysi Rassinieriakin mitä suurimpaan pidättyvyyteen nimensä suhteen. Ja tämä on täysin ymmärrettävää.

Gerstein-raportti oli tullut tunnetuksi vuoteen 1959 mennessä. Vuonna 1951 Leon Poliakov julkaisi pitkän otteen 26.4.1945 allekirjoitetusta versiosta (PS-1553), ja siitä tuli virallinen ”historiallinen dokumentti”. Saksankielinen raportti (4.5.1945 allekirjoitettu versio) julkaistiin v. 1953. Pfannenstiel ei tällöin voinut enää pelata epäselvyyksillä. Päinvastoin, 26.4.1945 allekirjoitettu versio oli 9.11.1959 suoritettujen kuulusteluiden pohjana; Pfannenstiel oli v. 1950 nimenomaan maininnut sen. Kuulusteluissa Pfannenstiel viittasi myös Reitlingerin kirjaan ”Die Endlösung” (”Lopullinen ratkaisu”), joten hän tunsi aikansa historiankirjoituksen dogman ja tiesi tarkkaan, mitä sanoa. Pfannenstielin ”vahvistus” oli epäilemättä kopioitu ”Gersteinin raportista”, vaikka hän liittikin, ehkä tahallaan, mukaan lisää ristiriitaisuuksia ja mielettömyyksiä.

Gerstein-raportin ”vahvistuksessaan” v. 1959 Pfannenstiel sanoi, että hän oli mennyt Lubliniin yhdessä Gersteinin kanssa ja sieltä he olivat menneet Belzeciin, jossa hän todisti juutalaiskuljetuksen saapumista. Useita rautatievaunuja työnnettiin leiriin, ja niissä oli n. 500 juutalaista, miehiä, naisia ja lapsia. Jotkut juutalaiset olivat kuolleet matkalla.

Kuulusteluissa, jotka suoritettiin myöhemmin, 8.11.1963, Pfannenstiel kuvaa samaa tapahtumaa. Hän ilmoittaa nähneensä noin 12 rautatievaunua, joista tuli ulos 300 – 500 miestä, naista ja joitakin lapsia. Ketään ei oltu ammuttu. Hän ei nähnyt ruumiita kannettavan ulos. Nyt luku 500 on muuttunut luvuksi 300 – 500, lapset muutamaksi lapseksi, eikä enää ollut ruumiita. Gerstein oli puhunut raportissaan 6700 kuljetetusta, joista 1450 tuli perille kuolleena.

Tämän jälkeen Pfannenstiel kuvaa Belzecin kaasutusta. Kun naisten hiukset on leikattu, koko saapuneitten ryhmä ohjataan rakennukseen, jossa on kuusi kammiota. Hän sanoo, että hänen ymmärtääkseen vain neljää käytettiin tuolloin. Moottorin pakokaasua johdettiin kammioihin. Hän kertoo Gersteinin laskeneen, että kesti 18 minuuttia ennen kuin kammiossa syntyi hiljaisuus. Sitten ruumiit raahattiin ulos ja koottiin kuoppaan. Joidenkin ruumiiden kasvot olivat sinertävät. Gerstein-raportti ilmoittaa ruumiit sinisiksi. Dieselpakokaasun sisältämän häkäkaasun uhrit ovat kuitenkin väriltään kirsikanpunaisia.

Vuonna 1950 Pfannenstiel ilmoitti Belzeciin menemisensä syyksi sen, että hän halusi nähdä Belzecin, joka, kuten hän oli saanut tietää, oli juutalaisten tuhoamisleiri. Hän pyysi Globocnikilta lupaa vierailla leirissä, ja tämä, ylpeänä työstään, mielellään antoi luvan. Pfannenstiel ilmoitti olleensa utelias ja tahtoneensa tietää, liittyikö tappamisiin muita raakuuksia. Hän piti erityisen raakana sitä, että tappaminen kesti 18 minuuttia.

Vuonna 1963 Pfannenstiel sen sijaan todisti:

Toisaalta, jos tähän ylipäätään voi soveltaa inhimillisyyttä, niin asiat etenivät inhimillisesti.

Ehkä takana oli se, että 25.4.1960 suoritetuissa kuulusteluissa hän ilmoitti tappamisajaksi vain 12 minuuttia, joka tietysti on inhimillisempi kuin 18 minuuttia.

Leirissä vierailun ajankohdan suhteen Pfannenstielin muisti paranee ajan mittaan: Vuonna 1947 hän ei mainitse mitään ajankohtaa, v. 1950 hän sanoo ”kesällä 1942”, v. 1959 ”18.8. tai 19.8.1942” (tällöin hän sanoo tulleensa Gersteinin kanssa Lubliniin 17.8.1942) ja v. 1960 hän ilmoittaa kaasutuksen ajankohdaksi ”19.8.1942.” Ilmeisesti Pfannenstiel oli lukenut Gerstein-raporttia tarkemmin.

Gersteinin vierailun tarkoituksesta Pfannenstiel toteaa v. 1959:

Globocnik määräsi Gersteinin huolehtimaan Belzecissä syntyvän suuren vaatemäärän desinfioinnista.

Hän ei puhu mitään sellaista, että Gersteinin tehtävänä olisi ollut muuttaa väitettyjen kaasukammioiden metodia. Tällä lyhyellä lausunnollaan Pfannenstiel käytännössä romuttaa koko Gerstein-raportin. Mitä järkeä on lähettää teknikko 700 kilometrin päästä Berliinistä suuren myrkkylastin kanssa desinfioimaan vaatteita? Ja missä ja kuinka Gerstein olisi voinut suorittaa desinfioinnin nestemäisellä syaanivedyllä? Lisäksi v. 1950 ja sen jälkeen Pfannenstiel oli todennut, että Gerstein oli jo aiemmin käynyt monta kertaa Lublinissa ja Belzecissä, mikä vie kokonaan pohjan miltään Gersteinin ”missiolta”.

Vuonna 1959 Pfannenstiel kuvaa omaa motiivejaan vierailla Belzecin leirissä näin:

Muistaakseni Globocnik ehdotti, että hygienian professorina minun pitäisi silloin tällöin mennä mukaan.

Tämän mukaan hän ei ollutkaan kysynyt Globocnikilta lupaa vierailla leirissä, vaan Globocnik oli itse pyytänyt häntä menemään!

Vuonna 1960 Pfannenstielin tarina oli jälleen muuttunut. Nyt tarina kulki niin, että Lublinissa toimiva Globocnik oli kysynyt Gersteinilta, joka kuului myös SS:n terveysvirastoon Berliinissä, kuinka puhdistaa täistä suuri joukko vaatteita. Gerstein oli suosittanut tiettyä spray-tuotetta. Pfannenstiel itse ei tuntenut tätä tuotetta. Globocnik kysyi myös Pfannenstielilta neuvoa, jolloin Pfannenstiel oli vastannut, että on parasta, että hän itse menee katsomaan leiriä.

Mutta jos tuo suuri vaatemäärä oli Lublinissa, Pfannenstielillä ei ollut syytä mennä Belzeciin ja kysyä Globocnikilta siihen lupaa. Mutta Pfannenstiel jatkaa, että poliisipäällikkö Wirth kysyi, tahtooko hän nähdä sellaisen tuhoamistoimituksen, ja pitkän harkinnan jälkeen hän oli vastannut myöntävästi. Pfannenstiel kertoo, että hänen tarkoituksenaan oli raportoida tapahtumasta armeijan ylilääkärille.

Vuonna 1963 tarina oli kehittynyt jälleen. Hän sanoo päättäneensä jäädä Belzeciin yön yli, jotta voisi omin silmin nähdä tapahtuman ja raportoida siitä sitten Berliiniin. Hän sanoi uskoneensa, ettei Berliinissä tiedetty silloin mitään koko asiasta. Tässä Pfannenstielista on tullut uusi Gerstein, joka halusi ilmoittaa Berliiniin näistä juutalaisten tuhoamisista (Gerstein halusi ilmoittaa koko maailmalle!). Luonnollisesti Pfannenstiel raportoi armeijan ylilääkäri Grawitzille suullisesti (Pfannenstielin lausunto 1960), sillä raportista ei ole missään mitään jälkiä. Pfannenstiel on väittänyt, että hänen ”raporttinsa” oli syy Belzecin leirin sulkemiseen, mutta siitäkään ei ole mitään dokumenttia missään.

Vuoden 1959 kuulusteluissa Pfannenstiel ilmoitti, että Belzecin leirissä oli saksalaista henkilökuntaa neljä henkilöä! Siis neljä SS-miestä suoritti 600 000 ihmisen joukkomurhan!

Samoissa kuulusteluissa Pfannenstiel kuvaa kaasutusrakennusta. Kaasukammiot olivat käytävän molemmin puolin. Kammioiden koko oli noin 16 neliömetriä. Ovissa oli kurkistusreiät. Moottori oli kiinni jalustassa samassa rakennuksessa, ja se toimi dieselpolttoaineella. Vuoden 1960 kuulusteluissa Pfannenstiel ilmoitti moottorin hevosvoimamääräksi 10, kun hän vuonna 1947 oli ilmoittanut määräksi 1100! Gerstein ilmoittaa raportissaan, että moottori oli vanha venäläinen dieselmoottori. Paras venäläinen tankki toisessa maailmansodassa, T 34, oli varustettu 500 hv:n dieselmoottorilla. Tästä voidaan arvioida, mikä arvo Pfannenstielin tarinoilla on.

Lisäksi Gerstein ilmoittaa koneen sammuneen liki kolmeksi tunniksi, mutta Pfannenstiel sanoo moottorin lähteneen käyntiin heti. Pfannenstiel sanoo, että ovien kurkistusreiät höyrystyivät nopeasti sisäpuolelta, niin ettei sisään nähnyt; Gerstein sen sijaan näkee kaikki tapahtumat samasta reiästä selvästi ja seuraa samalla sekuntikelloaan. Gerstein ilmoittaa vaatekasan korkeudeksi 35-40 metriä, Pfannenstiel 3-4 metriä. Lisäksi Pfannenstiel kielsi v. 1950 kaikki ne Gersteinin raportin kohdat, joissa hän joutuu huonoon valoon.

Vuonna 1950 Pfannenstiel ei puhu ruumiiden polttamisesta mitään (ne vain kootaan kuoppaan), mutta v. 1959 (ja 1960) hän sanoo, että ruumiit poltettiin isoissa kuopissa, mutta hänen mielestään ne eivät palaneet täydellisesti. Tässä hän joutuu ristiriitaan itsensä kanssa ja jopa virallisen holokaustidogman kanssa.

Mattogno toteaa, että syyt, jotka johtivat Pfannenstielin tukemaan virallisesti Gerstein-raportin kelvollisuutta, on helppo ymmärtää. Pfannenstielin ”vahvistuksen” sisältö on kokonaan riippuvaista Gerstein-raportista. Kun Pfannenstiel yrittää joissakin kohdissa ottaa etäisyyttä Gerstein-raporttiin, hän puhuu puuta heinää, esimerkiksi moottorin hevosvoimien kohdalla. Pfannenstielin kertomus ei sisällä uutta tietoa, eikä sillä ole tukenaan mitään uutta dokumentaatiota tai uutta todistusaineistoa. Alusta saakka tuomarit ja historioitsivat näkivät Gerstein-raportin mielettömyydet. Sen vuoksi Poliakov jopa suorastaan väärensi Gersteinin raporttia (esimerkiksi muutti kammion pinta-alan Gersteinin 25 neliöstä 93 neliöön). Pfannenstielin tehtävä oli tasoittaa Gersteinin raporttia, eliminoida siitä ylettömät liioittelut, niin että jäljelle jäisi hyväksyttävä ydin.

Nykyisin jotkut viralliset historioitsijat (esim. Tregenza) pitävät Pfannenstielin todistusta tärkeämpänä kuin Gersteinin todistusta, joka lopultakin on tunnustettu kelvottomaksi. Mutta miksi Gerstein antoi niin hullun kertomuksen, että se oli todettava kelvottomaksi? Tällä kohdalla virallinen historiankirjoitus on hiljaa. Tiesikö Gerstein, ettei dieselpakokaasulla voi suorittaa joukkomurhaa?

Mitä Pfannenstieliin tulee, hänen pyrkimyksensä epäonnistuivat. Hän vähensi Gersteinin uskottavuutta eikä kyennyt tekemään itsestään uskottavaa.

Loput Tregenzan esiin nostamat todistajat ovat Belzec-oikeudenkäynnin syytettyjä, ja heistä seuraavassa.

Belzec-oikeudenkäynti Münchenissä v. 1965

Tämä oikeudenkäynti käytiin Münchenissä 18.1. – 21.1.1965 SS-Hauptscharführer (vääpeli) Josef Oberhauseria vastaan (hän oli eräs Belzecin SS-miehistä), ja oikeudenkäynnin aikana kuulusteltiin 14 todistajaa, joukossa Pfannenstiel. Todistajien joukossa oli kuusi epäiltyä, joita vastaan esitetyt syytteet hylättiin. Oberhauser esitti puolustuksekseen, että hän toimi määräysten mukaan ja että hänet oli jo aiemmin (24.9.1948) tuomittu Magdeburgissa osallisuudesta Belzecissä suoritettuihin joukkomurhiin, mistä syystä hän oli kärsinyt vankeusrangaistuksen. Münchenin oikeus tuomitsi Oberhauserin avunannosta ja osallisuudesta 300 000 ihmisen murhaan pakkotyöhön 4,5 vuodeksi ja hän menetti kansalaisoikeutensa 3 vuodeksi. Oberhauser oli ollut tutkintovankeudessa jo vuodesta 1960 lähtien, ja tämä aika luettiin rangaistukseen.

Oberhauserin lisäksi syytettyinä oli muitakin, tärkeimpinä Werner Karl Dubois, Erich Fuchs, Alfred Schluch, Robert Jührs ja Heinrich Gley. Syytteiden rauettua heistä tuli todistajia. Kuten aiemmin sanotusta selviää, vuonna 1965 virallinen oikeudellinen ja historiallinen kanta Belzecin suhteen oli lyöty jo lukkoon, ja pystyäkseen minimoimaan rangaistuksiaan syytettyjen täytyi hyväksyä tämä virallinen kanta (ks. heidän lausuntojaan alempana).

Syytetyt vastasivatkin hyvin epämääräisesti leiriä koskeviin kysymyksiin. Heidän lausunnoissaan ei ollut mitään tärkeää uutta. Ja silloin kun taktisista syistä jotain uutta tuli esiin, se oli vastoin virallista kantaa. Mutta tämä ei häirinnyt Yitzhak Aradia, joka käden heilautuksella taikoi ristiriidoista ”näkökantojen lähentymisiä.”

Luvussa ”Die ’Aktion Reinhard’: Gaskammern in Ostpolen” (”’Operaatio Reinhard’: Kaasukammiot Itä-Puolassa”; kirjassa Kogon, Langbein, Rückerl (toim.): Nazi Mass Murder) Arad kirjoittaa, että ajanjaksona 17.3. – 14.4.1942 Belzeciin kuljetettiin Lublinin ghetosta 30 000 juutalaista, lisäksi Lublinin piiristä 18 000 – 20 000 juutalaista ja Lvivin (Lemberg) piiristä 30 000 juutalaista. Nämä 80 000 murhattiin hänen mukaansa näiden neljän viikon aikana. Huhti-toukokuussa Wirth sitten SS-miehineen olisi poistunut leiristä. Arad toteaa vielä, että Oberhauserin mukaan näiden ensimmäisten kaasutusten jälkeen Wirth ja Schwartz ja koko saksalainen henkilökunta poistuivat leiristä.

Tällä toteamuksella Arad siis tekee Oberhauserista tarinan (80 000 murhattua) syntipukin! Oberhauser oli kuitenkin sanonut aivan muuta. Kuulusteluissa v. 1962 hän sanoi, että ennen vuoden 1942 elokuuta tapahtuneet juutalaisten kaasutukset voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Ensimmäisessä oli 2 tai 3 kuljetusta, junissa 4 – 6 vaunua, kussakin 20 – 40 henkilöä. Kussakin kuljetuksessa saapui n. 150 juutalaista, ja heidät tapettiin. Sitten saksalaiset poistuivat leiristä. Oberhauser puhuu siis 450 henkilön kaasutuksesta, vaikka Arad yrittää tehdä hänestä syyllisen 80 000 juutalaisen kaasuttamiseen.

Aradin juonet jatkuvat. Hän kertoo, että toukokuun puolivälissä 1942 Wirth palasi Belzeciin. Toukokuun lopulla Belzeciin tuotiin hänen mukaansa kahdessa kuljetuksessa 1350 juutalaista ja kesäkuussa 20 500, yhteensä 21 850. Oberhauser kuitenkin kertoo em. kuulusteluissa v. 1962, että kuusi viikkoa oli hiljaista ja sitten elokuuhun mennessä saapui 5 – 6 kuljetusta, junissa 5 – 7 vaunua, kussakin 30-40 henkilöä, siis yhteensä enintään 1680 henkilöä. Kaksi ensimmäistä kuljetusta olisi kaasutettu vanhassa rakennuksessa, loput uudessa. Oberhauser siis puhui 1680:sta, Arad 21 850:stä juutalaisesta.

Oberhauser ilmoitti kuulusteluissa myös, että ensimmäisessä jaksossa (ennen taukoa) ja toisen jakson kahdessa ensimmäisessä kuljetuksessa saapuneet kaasutettiin pullotetulla kaasulla, loput sen sijaan kaasutettiin uudessa rakennuksessa panssarivaunun tai kuorma-auton moottorin pakokaasulla. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ensimmäisessä väitetyssä tuhoamisrakennuksessa ollut moottoria tuottamassa pakokaasua. ”Pullotetusta kaasusta” Oberhauser ei anna tarkempia tietoja.

Nuo viisi muuta todistajaa (ja myös Tregenzan todistajaa) kertoivat seuraavaa:

Werner Karl Dubois oli ollut Belzecissä autonkuljettaja, ja hän puhui todistuksessaan yleisluonteisesti ja epämääräisesti. Hän ilmoitti, ettei hän tiennyt kaasukammioiden kokoa eikä henkilökunnan määrää, eikä hän tiennyt moottorin laadusta mitään. Hän ei ollut käynyt rakennuksessa. Mattognon mukaan tämä on outoa, sillä leiri oli hyvin pieni ja henkilökuntaa oli ehkä vain noin kymmenen. Mutta outo Duboisin todistus ei hänen mukaansa ollut siinä tapauksessa, ettei hän ollut nähnyt rakennusta ulkopuoleltakaan (ts. sitä ei ollut olemassakaan).

Dubois kertoi kuitenkin nähneensä jotain: eräässä kuljetusjunassa olisi ollut 20 – 40 vaunua, vaunuissa 30 – 50 henkilöä, maksimissaan siis yhteensä 2000 henkilöä. Lisäksi Dubois kertoi tehneensä siivoustöitä eri rakennuksissa juutalaisen työosaston kanssa ja järjestäneensä juutalaisten kanssa jalkapallo-otteluita, mutta tämähän ei oikein sovi tuhoamisleiriin.

SS-Scharführer (ylikersantti) Heinrich Gleyn todistus on myös vaisu. Hän kertoo, ettei tiedä, oliko moottori bensa- vai dieselmoottori. Moottorin pakokaasu johdettiin hänen mukaansa kammioihin ja juutalaiset kuolivat.

Robert Jührs sai siirron Belzeciin elokuussa 1942. Hänkin antoi vain yleisluontoisia lausuntoja, yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta: uhrit kannettiin kammioista hautoihin käsin! Väitetyt Belzecin 600 000 uhria kannettiin joukkohautoihin yksitellen käsin!

Karl Alfred Schluch kuului Belzecin henkilökuntaan huhtikuusta 1942 elokuuhun 1943 (välillä 4 – 5 kuukautta sairaslomalla), ja hän antoi tuhoamisprosessista seuraavan kuvauksen. Kaasutukset suoritettiin moottorilla, ja uhrit kuolivat kammioissa arviolta 5 – 7 minuutissa (Kozak oli v. 1946 antanut ajaksi 7 minuuttia), kuolema tarkistettiin katsomalla kurkistusreiästä. Schluch mainitsee myös, että kaasutuksen jälkeen kammiot tuuletettiin. Kukaan aiemmista päätodistajista ei ollut maininnut tuuletusta, joka ehdottomasti olisi ollut tarpeen.

Schluch ilmoittaa silloin tällöin olleensa paikalla ja nähneensä, että ruumiit olivat seisoma-asennossa, koska heidät oli ahdettu niin tiukalle. Todellisuudessa kuitenkaan kuolleitten polvet eivät pidä ja he valahtavat kaikki alas. Uhrit olivat sinertäviä, mutta häkään kuolleet ovat todellisuudessa punertavia. Eräät kohdat Schluchin kuvauksessa ovat kuin suoraan Gerstein-raportista (seisominen, kosteus, hiki, eritteet, menstruaaliveri, sinertävä väri jne.). Schluch väitti tehneensä työtä kaasukammioissa, mutta silti hän ei tiennyt niiden lukumäärää. Kammioiden kooksi hän ilmoittaa 4 x 8 m, mutta tässä hän sotkee väitetyn uuden rakennuksen kammioiden mitat vanhaan. Hän ei muista, kuinka kaasu johdettiin kammioon. Moottorin hän ilmoittaa olleen dieselmoottorin, mutta hän ei ollut nähnyt sitä (vaikka työskenteli kaasukammioissa).

SS-Scharführer (ylikersantti) Erich Fuchs kertoi, että hänet oli sijoitettu Belzeciin talvella 1941. Hänen (ja eräiden muiden) tehtävänä oli muuntaa eräs parakki kaasukammioksi. Wirth oli kertonut heille, että ”kaikki juutalaiset tapetaan Belzecissä.” Siksi parakki tulisi muuntaa kaasukammioiksi. Fuchs kertoi asentaneensa suihkuja kaasukammioihin, mutta ne olivat vain valesuihkuja (juutalaisille kuulemma kerrottiin, että he menevät suihkuun).

Kuitenkin Stanislaw Kozak oli todistanut, että hän oli 1.11. – 22.12.1941 ollut rakentamassa sitä parakkia, jossa kaasukammiot olivat. Fuchs sanoi, että parakki ”muunnettiin” kaasukammioiksi lisäämällä siihen valesuihkuja!

Belzec-oikeudenkäynnin todistajat seurasivat siis – taktisista päämääristään riippuen – enemmän tai vähemmän virallisen historiankirjoituksen Belzec-opinkappaleita, jotka perustuivat Gerstein-raporttiin ja vuosien 1945 ja 1946 puolalaisiin todistuksiin. Mitään tärkeää uutta he eivät esittäneet, ja kertomukset ovat kuin kalpea yhteenveto aiemmin oikeudenkäynneissä sanotusta. Näillä todistuksilla ei – kuten ei noiden oikeudenkäyntien raporteillakaan - ole takanaan minkäänlaista objektiivista tai asiakirjoihin perustuvaa todistusperustaa. Totuuden tai oikean historiankirjoituksen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Voiko dieselpakokaasulla ylipäätään tappaa?

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 - 469) insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti on juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon). Seuraavassa esittämäni perustuu Bergin kirjoitukseen.

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, että kansallissosialistit eivät koskaan tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla.

Tärkeimmät kysymykset ovat tietenkin, paljonko hiilimonoksidia (eli häkää eli CO:ta) tarvitaan ihmisen tappamiseen puolessa tunnissa (tätä suuruusluokkaa väitteet ovat olleet) ja sisältääkö dieselpakokaasu niin paljon CO:ta. Tutkimuksissa (lähinnä Y. Hendersonin ja J. S. Haldanen tutkimus; kuolettava annos määritettiin luonnollisesti ihmisillä tehdyistä ei-tappavista kokeista ekstrapoloimalla huolellisesti karboksihemoglobiinin määrä suhteessa aikaan, apuna käytettiin myös tappavia eläinkokeita) on havaittu, että jos ilman happipitoisuus on normaali (21%), tarvitaan vähintään 0,4 prosentin CO-pitoisuus ihmisten tappamiseen alle tunnissa (prosentti tarkoittaa tilavuusprosenttia, kuten jatkossakin). Pitoisuudet 0,15 – 0,2% ovat ”vaarallisia”, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitoisuuksissa jotkut ihmiset, esimerkiksi heikkosydämiset, saattavat kuolla.

Holokaustitahojen mukaan kaasutuksen uhrit kuolivat noin puolessa tunnissa. Hiilimonoksidin määrä, joka tarvitaan ihmisten surmaamiseen tässä ajassa, saadaan ns. ”Hendersonin säännöstä” (prosentti x aika = vakio [jollekin vaikutukselle]). Jos ihmisten surmaamiseen ”alle” (Hendersonin ja Haldanen käyttämä ilmaus) tunnissa tarvitaan 0,4 prosentin jatkuva pitoisuus, niin heidän surmaamisekseen ”alle” puolessa tunnissa tarvitaan 0,8 prosentin jatkuva pitoisuus, jos ilman happipitoisuus on normaali.

Jos sen sijaan ilman happipitoisuus on esimerkiksi vain puolet normaalista, 10,5%, niin hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys tulee kaksinkertaiseksi. Tällöin 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuus riittää tappamaan alle tunnissa ja 0,4%:n pitoisuus alle puolessa tunnissa. On siis tiedettävä ilman happipitoisuus, jos halutaan tietää tietyn hiilimonoksidipitoisuuden myrkyllisyys.

Jotta lukuja voitaisiin käyttää yhtenevästi, puhutaan yleensä siitä hiilimonoksidipitoisuudesta, joka vastaa normaalissa ilman happipitoisuudessa syntyvää vaikutusta; tämä on ns. efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus. Jos siis 10,5%:n happipitoisuuden vallitessa tietty vaikutus saadaan 0,2%:n hiilimonoksidipitoisuudella, niin tällöin efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus on 0,4% (sama vaikutus 21%:n happipitoisuudessa). Yhtälön muodossa: efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus = vallitseva hiilimonoksidipitoisuus x normaali happipitoisuus jaettuna vallitsevalla happipitoisuudella.

Eräs tärkeä tieto olisi myös keskimääräinen pitoisuus koko altistuksen ajalta, mutta koska kammioiden koosta ei ole olemassa luotettavaa tietoa, sitä on turha yrittää määrittää. Joka tapauksessa keskimääräinen pitoisuus on aina alempi kuin dieselmoottorista tuleva pitoisuus.

Hiilimonoksidimyrkytykseen kuolleiden CO-hemoglobiinimääristä (CO syrjäyttänyt hemoglobiinissa O2:n eli hapen) voidaan päätellä, että noin 80 prosentin CO-hemoglobiinipitoisuus on tappava kaikille, ja tämän saavuttamiseksi 0,4%:n hiilimonoksidipitoisuus kammion ilmassa on ehdoton minimi. Kun CO-pitoisuus on 0,06%, puolen tunnin kuluessa ei tule mitään oireita, altistuksen pitkittyessä saattaa tulla päänsärkyä.

Tuleeko sitten dieselmoottoreista kammioiden ilmaan sellainen häkämäärä, joka riittää tappamaan kaikki, ei vain muutamia (siis ainakin pitoisuus 0,4 – 0,8%)? Oleellinen tieto olisi käytetyn dieselmoottorin malli ja koko, mutta holokaustitahot eivät ole ilmoittaneet sellaista tietoa. Berg tutkii sen vuoksi kysymystä, voiko mikään koskaan rakennettu dieselmoottori pystyä moiseen tekoon. Suosikkiväite kuitenkin on ollut, että moottori on ollut venäläisen panssarivaunun dieselmoottori.

Jos Gerstein olisi väittänyt, että moottorit olivat bensiinimoottoreita, hänen raporttinsa olisi ollut uskottavampi. Bensiinimoottoreiden pakokaasulla tappaminen olisi voitu suorittaa helposti. Gerstein oli kaivosinsinööri, ja hän varmasti osasi erottaa dieselmoottorin ja bensiinimoottorin toisistaan, ja moottorin äänestäkin voi helposti päätellä, kumpi moottori on kyseessä.

Dieselpakokaasulla on voimakas haju, ja todennäköisesti tämän vuoksi sitä on pidetty myrkyllisempänä kuin bensiinimoottorin pakokaasua, vaikka todellisuudessa se on suhteellisen harmitonta. Itse myrkyllinen osa, hiilimonoksidi, on lähes hajutonta.

Bensiinimoottorista saadaan helposti 7% hiilimonoksidia, erinäisillä säädöillä 12%, dieselmoottoreista ei saada koskaan edes 0,5%:ia, paitsi ylikuormituksessa.

Hiilimonoksidipäästöt esitetään yleensä ilman ja polttoaineen jakosuhteen funktiona. Ilman ja polttoaineen suhde on se tekijä, joka lähes yksinomaan määrää dieselpakokaasun sisältämän hiilimonoksidimäärän. Esimerkiksi ilman ja polttoaineen suhde 100:1 tarkoittaa sitä, että jokaista moottorin polttamaa polttoainekiloa kohti moottoriin vedetään 100 kiloa ilmaa. Kuitenkin vain noin 15 kiloa ilmaa voi koskaan reagoida millään tavalla kemiallisesti kunkin polttoainekilon kanssa riippumatta ilman ja polttoaineen jakosuhteesta. Jos siis suhde on 100:1 (100 kiloa ilmaa:kilo polttoainetta), niin 85 kiloa ilmaa menee moottorin läpi reagoimatta mitenkään. Dieselmoottori toimii siis ilmaylijäämällä.

Bensiinimoottorit sen sijaan toimivat aina ilmavajauksella. Tästä syystä polttoaine ei koskaan pala täydellisesti ja hiilidioksidin sijaan syntyy paljon hiilimonoksidia (häkää).

Joutokäynnillä dieselmoottoreiden ilma/polttoaine –suhde on jopa 200:1. Täydessä kuormituksessa se voi laskea suhteeseen 18:1. Kun ilmaa on aina ylimäärä, polttoaine palaa hyvin eikä synny suuria määriä hiilimonoksidia. Lisäksi se hiilimonoksidimäärä, mikä dieselin sylintereissä syntyy, laimenee sekoittuessaan ylimääräiseen ilmaan.

Joka edes alkeellisella tavalla ymmärtää diesel- ja bensiinimoottorin eron, se ei koskaan valitse dieselmoottoria hiilimonoksidin lähteeksi. Dieselmoottori on jo toimintaperiaatteensa vuoksi täysin naurettava hiilimonoksidin lähde.

Dieselmoottorit, joissa on jaettu polttokammio, eivät voi tuottaa kaasukammiokäyttöön riittävää hiilimonoksidimäärää. Dieseltyypit, joissa on jakamaton polttokammio, sen sijaan antavat pieniä mahdollisuuksia. Joutokäynnillä ne tuottavat noin 0,o3% CO:ta, mikä ei riitä aiheuttamaan mitään oireita. Täydessä kuormituksessa päästään juuri 0,4%:iin. Tällaista moottoria ei kuitenkaan voi käyttää täydellä kuormituksella pidempään, esim. puolta tuntia, koska silloin sylintereihin kertyy kiinteää ainesta, joka vaurioittaa moottoria tai tuhoaa sen. Jos taas kuormitusta lasketaan turvalliseksi katsotulle tasolle 80%:iin maksimikuormituksesta, hiilimonoksidimäärät putoavat dramaattisesti, 0,13%:iin!

Ei pidä luulla, että ”kuormitus” on vain sitä, että painetaan kaasupoljin pohjaan. Tällä ei saavuteta alhaista ilma/polttoaine –suhdetta (siis suurta kuormitusta). Aluksi tosin tämä suhde laskee ja moottori kiihtyy, mutta muutamassa sekunnissa saavutetaan moottorille säädetty maksimitaso ja ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) stabiloituu tasolle, joka on miltei sama kuin joutokäynnillä, vaikka kaasupoljin on pohjassa! Kun kaasupoljin on pohjassa, kuluu tietenkin enemmän polttoainetta sekunnissa, mutta koska moottoriin imetään myös enemmän ilmaa, ilma/polttoaine –suhde (kuormitus) pysyy lähes samana kuin joutokäynnillä. Jotta saataisiin aikaan kuormitus (ja enemmän hiilimonoksidia), moottoriin on kytkettävä jonkinlainen vastus (pumppu, puhallin, generaattori tms.) tai moottorin ilmansaantia on rajoitettava.

Käytännössä ulkoisen kuormituksen liittäminen moottoriin on vaikeaa, eikä holokaustikirjallisuus puhu sellaisesta. Ilmansaannin kuristaminen sen sijaan on helpompaa, mutta kokeet ovat osoittaneet, ettei tämä metodi ole riittävä (British Journal of Industrial Medicine –lehdessä v. 1957 julkaistu tutkimus; tarkemmin alempana).

Olisiko mahdollista, että juutalaiset kuolivat dieselpakokaasun alentuneeseen happimäärään? Normaalisti ilmassa on 21% happea. Joutokäynnillä dieselpakokaasussa on 18% happea. Maksimikuormituksessa (ilma/polttoaine –suhde 18:1) dieselpakokaasussa on 4% happea. Hendersonin ja Haggardin tutkimusten mukaan alle 10%:n happipitoisuus aiheuttaa tajuttomuuden ja alle 6%:n happipitoisuus on tappava. Haldanen ja Priestleyn mukaan 9,5%:n happipitoisuus puolen tunnin ajan aiheuttaa invaliditeetin. Kaasukammion happipitoisuuden pitäisi siis olla ainakin alle 9,5%, ehkä jopa alle 6%, jotta kuolema johtuisi hapen puutteesta.

Jotta dieselmoottorin pakokaasun happipitoisuus saataisiin laskettua 9%:iin, kuormituksen on oltava noin 75% maksimista (ilma/polttoaine –suhde 25:1), ja jotta pitoisuudeksi saataisiin 6%, moottorin on toimittava liki täydellä kuormituksella (ilma/polttoaine –suhde 20:1). Jos siis dieselkaasukammiot toimisivat hapenpuutteella, dieselmoottorin olisi toimittava kuormituksella, joka on vähintään 75% maksimista.

Yllä sanotusta voidaan myös päätellä, että suurimmalla osalla toiminta-alueestaan dieselit tuottavat riittävästi happea, niin että on mahdollista hengittää puhdasta dieselpakokaasua ja pysyä hengissä.

Hiilimonoksidin ja hapenpuutteen yhteisvaikutus on sellainen, että jotta saavutettaisiin niin suuri efektiivinen hiilimonoksidipitoisuus, että kaikki uhrit varmasti kuolevat puolessa tunnissa (siis 0,4 – 0,8%), moottorin on toimittava täydellä kuormituksella. Ilma/polttoaine –suhde 25:1 tuottaa pakokaasua, jonka happipitoisuus on 8,8% ja CO-pitoisuus 0,09, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,22, mikä on riittämätön määrä. Ilma/polttoaine –suhde 20:1 tuottaa pakokaasua, jonka happipitoisuus on 6% ja CO-pitoisuus 0,22%, mistä voidaan laskea efektiivinen CO-pitoisuus 0,77%, mikä on riittävä määrä. Ja tuo ilma/polttoaine –suhde 20:1 tarkoittaa sitä, että moottori toimii täydellä kuormituksella.

Jos juutalaiset eivät kuolleet hiilimonoksidiin tai hapenpuutteeseen, kuolivatko he sitten hiilidioksidin vaikutuksiin? Hiilidioksidi itsessään ei ole myrkyllistä (ihmisen uloshengityksessäkin on n. 5,5% hiilidioksidia), mutta joissakin oloissa se voi happea paljon raskaampana syrjäyttää hapen ja aiheuttaa tukehtumisen hapenpuutteeseen.

Dieselpakokaasussa on joutokäynnillä hiilidioksidia 2% ja täydessä kuormituksessa 12%. 12%:n pitoisuus voi aiheuttaa rytmihäiriöitä ja voi niin ollen olla vaarallinen sydänvikaisille. Vasta yli 20-30%:n hiilidioksidipitoisuuksia pidetään vaarallisina. Kuitenkin kun dieselpakokaasun hiilidioksidipitoisuus on 12%, hapen pitoisuus laskee vaaralliselle alueelle. Berg toteaa, että se tekijä, joka on kaikkein vaarallisin dieselpakokaasussa, on hiilimonoksidin ja alentuneen happipitoisuuden yhteisvaikutus.

Käytännössä – nestemäistä polttoainetta käytettäessä - dieselit eivät voi toimia alle ilma/polttoaine –suhteen 18:1, koska kiinteät savupartikkelit tuhoaisivat moottorin lyhyessä ajassa ja pysäyttäisivät sen. Monet valmistajat asettavat rajaksi 20:1. Vain moottoreiden polttaessa puhdasta kaasumaista polttoainetta suhde voi mennä alle 18:1, sillä tämä on ainoa keino estää kiinteän aineksen kertyminen sylintereihin. Tämä asia on tässä irrelevantti, sillä jos saksalaisilla olisi ollut kaasumaista polttoainetta dieselmoottoreihin, esimerkiksi puhdasta hiilimonoksidia, he olisivat voineet johtaa sen suoraan kaasukammioihin ilman moottoreita.

Dieselit tuottavat normaalisti paljon savua, ja jos moottori toimii lähes täydellä kuormituksella, savua tulee runsaasti. Pattlen tutkimuksissa todettiin, että vaikka moottori toimii alle 50%:n kuormituksella maksimista ja tuottaa 0,22% hiilimonoksidia, se tuottaa myös erittäin kirvelevää, silmiä ärsyttävää savua, joka kaasukammioon johdettuna olisi vähentänyt näkyvyyttä huomattavasti. Kuitenkaan Gerstein-raportissa tai sodanjälkeisissä todistajanlausunnoissa ei puhuta dieselsavusta mitään.

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen vaaratonta. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset käyttivät dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Ja Gerstein oli saanut kaivostarkastajan koulutuksen ja takuulla oli selvillä dieselpakokaasun vaarattomuudesta (johtikohan hän holokaustitahot ansaan?). Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa:

Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei yksikään ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja.

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa!

Kuinka sitten dieselkaasukammio olisi toiminut? Kuormituksen liittäminen moottoriin ei, kuten sanottu, ole helppoa. Jos ajatellaan paikallaan seisovaa autoa, kaasupolkimen painaminen pohjaan ei juurikaan nosta kuormitusta, ja jos kytkintä samalla luistatetaan, kuormitus nousee vain vähän ja kytkin palaa loppuun. Jos perä nostetaan ylös ja kuormitusta nostetaan jarruilla, kuormitus nousee hieman enemmän, mutta jarrupalat palavat nopeasti loppuun.

Ainoa tapa, jolla moottorin kuormitusta voitaisiin nostaa, on liittää siihen jonkinlainen jarrudynamometri tai muu kuormitus, esimerkiksi generaattori, pumppu tms. Jarrudynamometreja Saksassa oli muutamia testauslaboratorioissa, mutta niitä oli vaikea saada ja ne olivat kalliita. Sähkögeneraattori oli mahdollinen sähkön tuottamiseksi, mutta silloin sekä moottorin että generaattorin olisi täytynyt toimia jatkuvasti, mikä on vastoin Gersteinin raporttia (Gersteinin mukaan moottori piti käynnistää juuri kaasutusta varten). Treblinkan kohdalla sodanjälkeiset todistajat ovat sanoneet, että sähkön tuottamista varten oli oma moottori, joka toimi erillään ”tuhoamismoottorista” (vaikka juuri kuormituksessa olevaa moottoria olisi tullut käyttää tuhoamiseen!).

Mitä sitten täydellä kuormituksella toimivan dieselmoottorin pakokaasun vaikutuksiin – ja samalla kaikkien tekijöiden yhteisvaikutukseen - tulee, siitä on olemassa yksi eläimillä tehty tutkimus: tutkijaryhmän Pattle et al. tutkimus, joka on julkaistu lehdessä British Journal of Industrial Medicine 14 (1957), s. 47 – 55. Koe tehtiin neljällä kanilla, kymmenellä marsulla ja 40 hiirellä. Eläimet pantiin tutkimuskammioon vasta kun dieselpakokaasua oli puolen tunnin ajan virrannut kammioon ja oli saavutettu tasapainotila. Kokeessa oli neljä koetilannetta.

Ensimmäisessä koetilanteessa moottori oli joutokäynnillä ilman ulkoisia vastuksia, ja tässä tilanteessa yksikään eläin ei menehtynyt edes viiden tunnin kuluessa. Kahdessa seuraavassa koetilanteessa moottoria rasitettiin raskaalla kuormituksella (puhallin ja kaksi hydraulista pumppua), ja tällöin kaikki kanit selvisivät hengissä viiden tunnin altistuksesta, marsuista kuoli yksi ja hiiristä muutama. Neljäs koetilanne oli kaikkein ankarin, ja siinä moottorin ilmanottoa kuristettiin suuressa määrin ja saavutettiin hiilimonoksidipitoisuus 0,22% ja happipitoisuus laski 11,4%:iin. Tässä tilanteessa useimmat hiiret kuolivat tunnin kuluessa, mutta kaikki kanit ja marsut pysyivät elossa yli tunnin. Kaikkien koe-eläinten tappamiseen meni yli kolme tuntia! Gerstein-raportin 32 minuutin kuluttua ehkä kaikki eläimet olisivat olleet elossa. Eläinkokeiden valossa Gersteinin dieselkaasukammio olisi ollut täydellinen fiasko.

Lisäksi väitetyissä kaasukammioissa ei ollut valmiina pakokaasua ja häkää, moottori pantiin käyntiin vasta kun ihmiset olivat kammiossa, ja sama moottori ruokki useampaa kammiota. Berg kertoo, että väitetyn venäläisen dieselmoottorin (550 hv, V12) iskutilavuus oli 38,86 litraa, ja tällainen moottori työntää minuutissa 38,86 kuutiometriä, joten olisi kestänyt useita minuutteja, ehkä kymmenen kaksikymmentä minuuttia (kammioiden vapaasta tilavuudesta riippuen; myös poistuminen ihmisten hengitykseen ja vuotoihin huomioitava), ennen kuin olisi saavutettu tappava efektiivinen CO-pitoisuus. Gersteinin 32 minuutin ajalle keskimääräinen CO-pitoisuus olisi jäänyt kauas alle tappavan pitoisuuden.

Berg pohtii vielä, olisiko pakokaasun kierrätys toiminut. Tällöin kammioon tullut pakokaasu johdettaisiin kammion ilmasta takaisin moottoriin ja sieltä taas uudelleen kammioon jne. Moottorin ilmanotto olisi siis yhdistetty kammioon. Bergin mukaan tämä ei toimi. Hiilimonoksidi on hyvä polttoaine, ja se palaa hyvin moottorissa. Dieselit toimivat ylimääräilmalla, ja niin kauan kuin happea on saatavilla, CO-taso sylintereissä ei nouse (palaminen tuottaa hiilidioksidia). Hiilimonoksidimäärä ei nouse niin kauan kuin ilma/polttoaine –suhde on yli 15:1, se nousee vasta juuri ennen moottorin sammumista.

On mieletöntä väittää, että saksalaiset käyttivät tällaiseen väitettyyn tuhoamiseen dieselmoottoria. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi antanut jo joutokäynnillä kymmenen kertaa tarvittavan hiilimonoksidimäärän! Olipa saksalaisilla käytössään vieläkin ruhtinaallisempi hiilimonoksidilähde, puukaasugeneraattorit, jotka tuottivat generaattorikaasua eli puukaasua puusta, hiilestä ja koksista. Generaattorikaasu sisälsi 18 – 35% hiilimonoksidia! Generaattoreissa polttaminen suoritettiin happi- ja ilmavajauksessa, jolloin syntyi paljon polttoaineeksi kelpaavaa CO:ta. Polttoaine itse oli myrkkykaasu. Generaattorista tämä kaasu johdettiin moottoriin.

Sodan aikana Saksassa nestemäinen polttoaine oli varattu sotavoimille, ja muut ajoneuvot muunnettiin puukaasulla toimiviksi. Sodan lopulla Saksan teillä liikkui puoli miljoonaa puukaasuautoa, ruhtinaallista myrkyllisen kaasun lähdettä! Saksassa näitä autoja kutsuttiin nimillä Generatorgaswagen (generaattorikaasuauto) tai Gaswagen (kaasuauto), joskus myös Holzgaswagen (puukaasuauto). Näiden autojen kuljettajilta vaadittiin erityiskoulutus ja lisenssi, joten kymmenillä (tai sadoilla) tuhansilla saksalaisilla oli tieto, mistä vaarallista ja tappavaa häkäkaasua saa. Lisäksi Saksan teollisuus tuotti suunnattomia määriä hiilimonoksidia poltto- ja raaka-aineeksi.

Generaattorikaasumenetelmää käytettiin Saksassa laajasti rottien ja tuholaisten tuhoamiseen, ja teollisesti valmistettiin erityisiä tällä menetelmällä toimivia laitteistoja rottien tuhoamiseen. Jos ihmisiä olisi päätetty tuhota kaasulla, puukaasuvalinta olisi ollut luonnollinen.

25 vuotta sitten, vuonna 1983, holokaustitahot pyrkivät tekemään väistöliikkeen yrittämällä häivyttää dieselmoottorit kokonaan pois kuvioista. 24 johtavaa ”holokaustioppinutta” julkaisi tuolloin kirjan ”Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas” (”Kansallissosialistien suorittamat joukkomurhat myrkkykaasulla”). Tässä kirjassa he yrittivät työntää unholaan dieselpakokaasuversion niin, etteivät edes maininneet sitä ja puhuivat vain bensiinimoottoreista. Kirja on äärimmäisen mahtaileva, ja Maailman juutalaiskongressi suositteli sitä.

Holokaustitahot manipuloivat monin tavoin todistusaineistoa tässä kirjassa. Esimerkiksi vaikka Gerstein mainitsee dieselmoottorit neljä kertaa, nämä manipuloijat siteeraavat Gersteinilta vain kohdat, joissa dieselmoottoreita tai edes väitettyä tappamistapahtumaa ei mainita. Tilalle on nostettu pätkä edellä käsitellyn Pfannenstielin sodanjälkeisestä todistuksesta, jossa ei mainita dieselmoottoreiden käyttöä vaan pelkästään ”dieselpolttoaineen” käyttö moottorissa. Kuitenkaan bensiinimoottori ei toimi dieselöljyllä eikä dieselmoottori bensiinillä. Kirjassaan holokaustitahot väittävät, että uhrit olivat sinisiä, vaikka hiilimonoksidin uhrit ovat punertavia tai kirsikanpunaisia.

Holokaustitahot ottivat kirjaansa Gersteinin raportin petollisesti typistetyssä muodossa, ja sellainen toimi kuvastaa vain näiden tahojen epätoivoa. Ennen holokaustihuijauksen lopullista luhistumista yritetään kaapia kasaan todistesirpaleita mistä tahansa. Holokaustitahojen esittämä uusi ”holokaustiversio” on vielä absurdimpi kuin entinen. Lisäksi bensiinimoottoriversio on vastoin todistajanlausuntoja. Holokaustitahot ovatkin nyttemmin palanneet vanhaan tarinaansa.

New Yorkissa ilmestyvä venäjänjuutalaisten lehti Novoje Russkoje Slowo siteerasi 26.2. – 29.2.1995 julkaisemassaan kirjoitussarjassa virallista historiankirjoitusta edustavaa Raul Hilbergiä:

Natsit eivät tuottaneet saippuaa ihmisrasvasta eivätkä tappaneet uhrejaan dieselpakokaasulla. Tällaisia huhuja levitettiin v. 1942, mutta velvollisuutemme on tarkoin erottaa nämä huhut ja vääristelyt tosiasioista ja totuudesta. Pienet valheet antavat kieltäjille aineistoa meitä vastaan (löytyy lehdestä VffG 3/1997, s. 138).

Hilberg kutsuu siis dieselkaasukammioita valheeksi.

Tämän Friedrich Bergin artikkeliin perustuvan tekstini loppuun liitän pari Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin Treblinka-kirjan detaljia (sivuilta 133 – 137). Tekijöiden laskelmien mukaan uhrit olisivat kuolleet Treblinkan ensimmäisissä väitetyissä tuhoamiskammioissa hiilidioksidin (CO2) aiheuttamaan tukehtumiseen 32 minuutissa, toisissa väitetyissä tuhoamiskammioissa 21 minuutissa, ilman mitään dieselmoottoreita ja pakokaasuja, pelkästään olemalla kammiossa ja tuottamalla uloshengityksellään hiilidioksidia. Myrkkykaasut olisivat olleet tarpeettomia.

Toinen detalji koskee ilmanpainetta väitetyissä dieselkaasukammioissa. Arnulf Neumaierin mukaan dieselmoottorit työntävät ulos pakokaasua puolen ilmakehän paineella (500 g/nelisenttimetri). Tämä merkitsee 5 tonnin painetta kutakin neliömetriä kohti. Kuten yllä on todettu, väitetty venäläinen dieselmoottori työntää 38,83 kuutiometriä pakokaasua minuutissa. Tällöin tiivistetyn kammion paine tietenkin kasvaa, ja tasapainotila saavutetaan, kun kammiossa on sama puolen ilmakehän paine kuin moottorissa. Tällöin tietenkin moottori sammuu vastapaineen vuoksi, ellei sitä ennen kammio ole luhistunut korkean paineen vuoksi tai sen ovi paukahtanut auki. Treblinkan ensimmäisissä kaasukammioissa tasapainotila olisi saavutettu alle minuutissa, myöhemmin rakennetuissa hieman yli neljässä minuutissa. Belzecissä aikamäärät olisivat olleet samaa luokkaa. Paineen vuoksi moottori olisi sammunut heti alkuunsa tai väitetty kaasukammio olisi luhistunut tai sen ovi pamahtanut auki ja sisällä olleet olisivat päässeet ulos.

Arkeologiset tutkimukset

Vuosina 1997 – 1999 USA:n Holocaust Memorial Museum ja Varsovassa toimiva ”Taistelun ja marttyyrien muiston säilyttämisen neuvosto” suorittivat Belzecin alueella arkeologisia tutkimuksia löytääkseen todistajien kuvaamat joukkohaudat. Tutkimuksia oli tekemässä joukko arkeologeja Torunin Nicolas Copernicus -yliopistosta, johtajana professori Andrzej Kola. Tutkimus tehtiin neljässä jaksossa (12.10. – 25.10.1997, 27.4. – 6.6.1998, 25.10. – 14.11.1998 ja 12.9. – 25.9.1999). Historioitsijat Robin O’Neil ja Michael Tregenza osallistuivat kolmeen ensimmäiseen jaksoon; Tregenza suoritti lisäksi omien sanojensa mukaan tutkimuksia metallinpaljastimella. Vuonna 2002 Kola kirjoitti raportin tutkimuksista (englanniksi ”Belzec: The Nazi Camp for Jews in the Light of Archeological Sources: Excavations 1997 – 1999”).

Tutkimus tehtiin käsiporalla: 5 metrin välein tehtiin poraus 6 – 8 metrin syvyyteen; poran läpimitta oli 6,5 cm. Porauksia tehtiin yhteensä 2227, ja joukkohautoja tunnistettiin 236:ssa niistä. Otetut maanäytteet analysoitiin. 33 hautaa löytyi leirin eri osista, ja niistä laadittiin kartta kuvauksineen.

Yhteenvedossaan Kola kertoo, että leirin länsi- ja luoteisosista, ”ensimmäiseltä hautavyöhykkeeltä”, löytyi noin (”generally”) 21 hautaa, leirin koillisosista, ”toiselta hautavyöhykkeeltä”, 12 hautaa. Muualla leirissä ei ole hautoja. Ensimmäisen vyöhykkeen haudoista hän sanoi, että vaikka useat niistä olivat suuria, ne ovat saattaneet syntyä useamman alun perin pienemmän haudan sulautuessa yhteen (alkuperäiset pienemmät hautakuopat olivat tunnistettavissa), esimerkiksi kun haudoista on sodan jälkeen etsitty arvoesineitä ja hautojen seinämät ovat tällöin tuhoutuneet.

Kolan mukaan hautojen syvyys ulottui 4 – 5 metriin. Syvemmällä tuli vastaan heti pohjavesi. Joissakin haudoissa (Kolan mukaan kymmenessä), lähinnä niiden pohjalla, oli saponifoituneita (saippuoitumistilassa olevia) ruumiita, ja niiden päällä ihmistuhkaa ja puuhiiltä. Yhdessä haudassa oli vain tuhkaa ja puuhiiltä hiekkaan sekoittuneena. Niissä haudoissa, joiden vainajia ei oltu poltettu, ruumiiden päällä oli usein kalkkia.

Hautojen yhteispinta-ala on 5919 neliömetriä eli 0,59 ha (haudan 27 kohdalla on laskuvirhe, itse sain yhteispinta-alaksi 5490 neliömetriä eli 0,549 ha), tilavuus n. 21 310 kuutiometriä. Laajimman haudan pituus on 40 metriä ja leveys 12 metriä, pienin on kooltaan 5 m x 5 m. Jos kaikki haudat yhdistettäisiin yhdeksi haudaksi, sen koko olisi 77 m x 77 m, syvyys 3,6 m.

Belzecin leirin päätodistajina pidetyt Reder ja Gerstein ovat kuvanneet näitä joukkohautoja. Reder ilmoitti juutalaisen historiakomission edessä v. 1945:

Yksi hauta oli 100 m pitkä ja 25 metriä leveä. Yksi hauta sisälsi 100 000 henkilöä. Marraskuussa 1942 oli olemassa 30 tällaista hautaa, siis kolme miljoonaa ruumista.

Tutkintotuomari Sehnin edessä Reder tarkensi 29.12.1945, että kukin hauta oli 15 metriä syvä.

Gerstein kirjoittaa 26.4.1945 allekirjoittamassaan raportissa:

Sitten alastomat ruumiit heitettiin suuriin hautoihin, joiden koko oli noin 100 x 20 x 12 metriä, ja ne sijaitsivat kuolemankammioiden lähellä.

Rederin kuvaama yksittäinen hauta on pinta-alaltaan 2500 neliömetriä, Gersteinin 2000 neliömetriä, tutkimusryhmän löytämä suurin hauta 480 neliömetriä. Rederin kuvaama hauta oli tilavuudeltaan 37 500 kuutiota, Gersteinin 24 000 kuutiota, ja tilavin tutkimusryhmän löytämä hauta 2100 kuutiota.

Rederin ilmoittamien 30 haudan yhteispinta-ala on 75 000 neliömetriä eli 7,5 hehtaaria. Koko Belzecin leirin pinta-ala on kuitenkin vain 6,2 hehtaaria, joten Rederin ilmoittamat haudat eivät olisi mahtuneet Belzeciin.

Tutkimusryhmän mukaan pohjavesi tuli vastaan 4 – 5 metrin syvyydessä, eikä tutkimusryhmä löytänyt sen syvempiä hautoja.

Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että kaikki Belzecin joukkohaudat olivat samankokoisia: pituus 100 m, leveys 25 m ja syvyys 15 m. Lisäksi hän totesi, että leirissä on saattanut olla 30 tai 40 tällaista hautaa tai enemmänkin.

Tutkimusryhmän päällikkö Kola kertoo, että kymmenen hautaa oli ”täynnä saippuoitumistilassa olevia ruumiita”, mutta lisää sitten kuitenkin, että ne olivat yleensä ”hautojen pohjaosissa”, mikä merkinnee sitä, etteivät ne olleetkaan ”täynnä” saippuoitumistilassa olevia ruumiita. Saippuoituminen (saponifikaatio) tarkoittaa ruumisvahan muodostumista ruumiissa; ruumisvaha on rasvaisen näköisen saippuan muodostumista kudoksissa (muodostuminen alkaa muutaman viikon kuluttua ja tulee täydelliseksi 1 – 1,5 vuodessa). Robin O’Neil arvioi, että haudoissa polttamattomia ruumiita on varmasti ”monia tuhansia”. Tregenza arvioi polttamattomien ruumiiden määräksi 15 000. Nähtävästi näiden arvioiden pohjana on hautojen tilavuus ja ruumiskerrosten paksuus, mutta ne ovat silti ristiriidassa puolalaisten ilmoittamien tulosten kanssa.

Polttamattomien ruumiiden määrästä olisi saatu varma tieto, jos puolalaiset olisivat avanneet haudat. Miksei tätä tehty? Jos tarkoitus oli löytää joukkohaudat, miksei ruumiita kaivettu esiin, miksei niille tehty oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia ja miksei niitä yritetty tunnistaa?

Vastaus on olemassa. Se on porausnäytteiden analyysituloksissa. Kola julkaisi tulokset 137 näytteestä (236:ssa näytteessä oli tunnistettu joukkohauta; 99 niistä siis oli vailla merkitystä), mutta vain KAHDEN näytteen (molemmat haudasta nro 10) sisällöksi saatiin ”ihmisruumista” ja lisäksi NELJÄN näytteen (nämä haudoista 3, 10 ja 20, haudasta 3 kaksi näytettä) sisällöksi ”ihmisluuta ja saippuoitunutta massaa”. Paksuin kerros löytyi haudasta nro 3 (n. 75 cm paksu kerros ”hammasta”/”ihmisen hiuksia”/”vettä”/”ihmisen hiuksia”). Haudasta 27 Kola ilmoittaa löytyneen metrin kerros ruumiita, mutta hän ei esitä visuaalisesti tähän paikkaan tehtyjen neljän porauksen paikkaa (Mattogno jättää tämän haudan huomiotta, koska Kola ei esitä diagrammaa tämän haudan porauksista ja toteen näyttäminen on siten mahdotonta). Kaikkialla muualla ruumiskerros on ohuempi ja sijaitsee haudan pohjalla.

Ainoastaan siis kolmessa haudassa (3, 10, 20) oli enemmän tai vähemmän saippuoituneita ruumiita. Koska porauksia tehtiin 5 metrin välin, ei ole takeita siitä, että haudoissa on ruumiskerroksia yhtä laajalla alueella kuin on hautojen pinta-ala. Esimerkiksi haudasta 10 otetuista seitsemästä porausnäytteestä vain kolmessa on ihmisjäännöksiä ja hautojen 3 ja 20 viidestä näytteestä yhdessä. Nämä kolme hautaa, numerot 3, 10 ja 20, ovat ainoat haudat, joissa oli ruumiita, ja niistä otetuista 17 näytteestä vain viidessä oli ihmisjäännöksiä. Vain VIISI positiivista osumaa!

Mitä nämä viisi positiivista tulosta tarkoittavat? Sitä, että Kolan pora meni viisi kertaa ruumiskerroksen läpi, ja jos jokaisessa kerroksessa oli 3 – 4 ruumista, Kola löysi Belzecistä vuosien 1997 – 1999 arkeologisissa tutkimuksissa 15 – 20 ruumista! Mainituissa kolmessa haudassa oli vain joitakin ruumiita siellä täällä hautojen eri osissa.

Tällaiset tutkimukset tietysti innostavat valokuvaamaan. Kolan kirja esittää 37 värivalokuvaa siitä, mitä tutkimusten aikana leirin alueelta löytyi: hevosenkenkiä, avaimia, riippulukkoja, saviastioita, ruosteisia saksia, lasinpalasia, posliininpalasia, rikkoutuneita kampoja, lasipulloja, kolikoita jne., mutta yksikään valokuva ei esitä ihmisruumista tai ihmisruumiin osaa.

Toisaalta ei voida sulkea pois sitä, että koska porauksia oli harvassa, Kolan löytämien ruumiskerrosten vieressä on muita ruumiskerroksia. Mattognon johtopäätös on, että todennäköisesti haudat sisältävät korkeintaan muutama sata ruumista.

Puolalaiset olivat tehneet arkeologisia tutkimuksia Belzecissa aiemminkin. Lokakuun 12. päivänä 1945 Zamoscin piirioikeuden tutkintotuomari Godzieszewski teki 12 työntekijän avustamana kaivauksia ”Belzecin tuhoamisleirin hautausmaalla”, ja samana päivänä hän esitti kaivauksista kertomuksen. Maata avattiin 9 paikasta.

Kaivanto 1 avattiin 8 metrin syvyyteen kymmenen metrin leveydeltä. Parin metrin syvyydessä oli metrin paksuinen kerros ihmistuhkaa ja hiekkaa, toinen tuhkakerros oli 4 – 6 metrin syvyydessä. Tuhkan seassa siellä täällä hiiltyneitä ihmisjäännöksiä ja palanutta puuta. Kaivanto 2 avattiin 6 metrin syvyyteen. Ihmistuhkaa löytyi 1,5 metrin syvyydestä 5 metrin syvyyteen, välillä oli katkoksia. Tuhkan seassa ihmisjäännöksiä: hiuksia, ruumiinosia, vaatteita, epätäydellisesti palaneita luita. Kaivannot 3 ja 4 avattiin kolmen metrin syvyyteen. Numero 4:ssä 80 cm:n syvyydessä kallo, kylkiluu, 2 sääriluuta. Molemmissa kaivannoissa 1 – 3 metrin syvyydessä ihmistuhkaa, hiekkaa ja epätäydellisesti palaneita luufragmentteja. Kaivannot 5 – 9 avattiin kahden metrin syvyyteen, niissä oli ihmistuhkaa, hiekkaa ja ihmisluita.

Kaivauksia suoritettaessa paljastui, että leirin ”hautausmaalla” oli suoritettu jo laittomia kaivauksia kaikkialla; tämä näkyi jo siitä, että ihmistuhkaan oli sekoittunut hiekkaa. Löydetyt ihmisluut, mädäntyneet ihmisjäännökset ja tuhka koottiin yhteen paikkaan odottamaan lääkäriä (kuolinsyytutkijaa).

Seuraavana päivänä (13.10.1945) tuomari ja kuolinsyytutkija tutkivat jäännökset ja tutkimuksesta laadittiin raportti:

Raportti toteaa, että kaivauksissa oli löydetty suuri määrä erilaisia luita, osa niistä täysin palamattomia, osa osittain palaneita. Jäännökset kuuluivat eri ikäisille, 2-vuotiaasta vanhuksiin. Kalloissa ei ollut ampumajälkiä eikä muitakaan näkyviä vammoja. Leirin ”hautausmaa”, erityisesti väestön tekemät laittomat kaivannot, olivat eripaksuisen ihmistuhkan peitossa. Tuhka on peräisin ruumiitten polttamisesta, ja seassa on palanutta puuta ja hiekkaa.

Lopuksi kuolinsyytutkija toteaa, että luut ovat peräisin ihmisistä, lukuisista eri ruumiista. Ruumiit oli haudattu noin kolme vuotta aiemmin. Joissakin niistä ei ollut polttamisjälkiä. Belzecissä siis oli polttamattomia ruumiita.

Mitä näiden ruumiiden olemassaolo sitten merkitsee? Holokaustitahot tietenkin sanovat, että ne ovat todiste siitä, että joukkomurhia Belzecissä tapahtui. Mutta jos asiaa tarkastellaan asiallisesti, niin leirissä ihmisiä kuoli epidemioihin ja kovaan työhön jo ennen kuin siitä tuli holokaustitahojen väittämä tuhoamisleiri. Eivätkä nämä muutamat ruumiit osoita, että Belzeciin olisi haudattu satoja tuhansia ihmisiä; ne siis kumoavat Belzecin ”holokaustin” tältä osin. Ainoa tapa osoittaa, että Belzecin maaperään tosiaan on haudattu 600 000 ihmistä, on osoittaa, että siellä on 600 000 ihmisen polttamisesta syntyvä tuhkamäärä, että he ovat maassa tuhkan muodossa. Mutta antavatko Kolan löytämien hautojen tilavuus ja haudoista löydetyn ihmis- ja puutuhkan määrä tukea väitteille 600 000 ihmisen polttamisesta? Mahtuuko tuhka noihin hautoihin ja vastaako löydetyn tuhkan määrä 600 000 ihmisen polttamisesta syntyvää tuhkamäärää? Sitä käsitellään seuraavassa.

Vahvistavatko arkeologiset tutkimukset joukkotuhoamiset?

Kirjassaan ”Belzec, Sobibor, Treblinka. The Operation Reinhard Death Camps” (1987) Yitzhak Arad väittää, että vieraillessaan Treblinkassa keväällä 1942 Himmler päätti, että joukkotuhon uhrien ruumiit on kaivettava ylös haudoista ja hävitettävä polttamalla. Käsky olisi kulkenut myös Belzeciä, Sobiboria ja Treblinkaa komentavalle Globocnikille, joka toimi suoraan Himmlerin alaisuudessa. Ylöskaivamiset ja polttamiset olisivat alkaneet sitten Sobiborissa kesällä 1942, Belzecissä joulukuussa 1942 ja Treblinkassa maaliskuussa 1943.

Jos tällainen Himmlerin määräys oli olemassa, miksei Globocnik totellut sitä? Aradin esittämä vastaus on kömpelö: Gerstein-raportti kertoo, että Globocnik olisi elokuussa 1942 sanonut, että joukkohautojen jälkien hävittämisen sijaan on parempi pystyttää haudoille muistolaatat, joissa sanotaan, että saksalaisilla oli rohkeus suorittaa näin valtaisa työ, ja siitä syystä Globocnik ei olisi heti toimeenpannut ruumiiden polttamisia. Arad lisää, että Globocnikin asenteesta huolimatta ylöskaivamiset ja polttamiset toteutettiin sitten kuitenkin.

Mattognon mukaan Aradin tarinalla ei ole mitään historiallista pohjaa. Ainoa varma asia on, että väitettyä Himmlerin vierailua Treblinkaan ei koskaan tapahtunut! Aradin tarina on vedetty hatusta.

Mattogno jatkaa, ettei Belzecissä tapahtuneista ruumiitten polttamisista tiedetä juuri mitään. On kerrottu seuraavaa. Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että joulukuussa 1942 juutalaisten kuljetukset Belzecin leiriin lopetettiin ja ”rikosten” jälkiä alettiin peittää. Ruumiit kaivettiin ylös kaivureiden avulla ja poltettiin puupinojen päällä, jotka oli valeltu palavalla nesteellä. Myöhemmin polttamismenetelmää parannettiin niin, että rautatiekiskoista rakennettiin telineet, joille asetettiin ruumiskerroksia ja niiden väliin polttoaineella kasteltuja puukerroksia. Uhreissa mahdollisesti olleet arvoesineet löydettiin laskemalla tuhka siivilän läpi. Ruumiiden polttaminen lopetettiin maaliskuussa 1943. Silloin leirin kaikki rakennukset, aidat ja vartiotornit purettiin ja alue siivottiin, tasoitettiin ja sinne istutettiin nuoria mäntyjä. Tämän Zamoscin syyttäjän kertomuksen mukaan polttamiset siis tapahtuivat joulukuun 1942 ja maaliskuun 1943 välillä.

Todistaja Kozak kertoo, että ylöskaivetut ruumiit koottiin rovioiksi ja niihin valeltiin nestettä. Hänen mukaansa rovioita paloi samanaikaisesti kaksi tai kolme. Poltettujen ruumiiden haju levisi 15 kilometrin päähän. Polttamiset kestivät kolme kuukautta.

Puolalaisen oikeuden kuulusteluissa v. 1945 todistajat antoivat erilaisia lukuja rovioiden määrästä: ”useita”, ”yksi”, ”yhdestä kolmeen”, ”kolme”, ”kolme tai neljä”, ”neljä tai viisi”.

Todistaja Heinrich Gley kertoi Belzec-oikeudenkäynnin esikuulusteluissa 7.1.1963, että kaasutukset Belzecissä lopetettiin vuoden 1942 lopulla, ja sitten alkoi ruumiiden ylöskaivaminen ja polttaminen, mikä kesti marraskuusta 1942 maaliskuuhun 1943 yötä päivää, ensin yhdessä roviossa, sitten kahdessa. Yhdessä roviossa paloi 2000 ruumista 24 tunnin aikana. Toinen rovio pystytettiin, kun ensimmäinen oli toiminut neljä viikkoa. Ensin pystytetty rovio toimi 5 kuukautta, poltettuja siis 300 000, toinen toimi 4 kuukautta, poltettuja 240 000.

Mutta samainen Gley oli kertonut kuulusteluissa 8.5.1961, ettei ruumiita oltu Belzecissä poltettu ennen hänen saapumistaan. Vuoden 1943 alkupuolella – hän ei enää muistanut, oliko se tammikuussa, helmikuussa vai maaliskuussa – hänet oli määrätty työosaston kanssa toimittamaan leiriin rautatiekiskoja ja isokokoisia kiviä. Niistä oli tarkoitus rakentaa suuria ritilöitä, joilla ruumiita poltetaan. Gleyn mukaan siis polttamiset eivät ole voineet alkaa ennen tammikuuta 1943.

Ennen polttamisia kaikki 600 000 ruumista siis olivat haudattuina hautoihin kokonaisina ruumiina. Mahtuivatko ne Belzecin hautoihin?

Joukkohaudoista on yleensä havaittu, että niissä kuutiometrille mahtuu enintään kahdeksan ruumista, jos kolmannes ruumiista on lasten ruumiita. Belzecin 600 000 ruumiille olisi tarvittu tilaa siis vähintään 75 000 kuutiometriä. Kolan löytämien hautojen keskisyvyys on 3,9 metriä, ja jos ruumiiden päälle lasketaan 30 cm:n maakerros, käytettävissä oleva syvyys olisi 3,6 metriä. Hautojen yhteispinta-alaksi olisi tullut 20 800 neliömetriä (75 000 jaettuna 3,6:lla). Kuitenkin Belzecistä löytyneiden hautojen pinta-ala on vain 5919 neliömetriä ja tilavuus 21 360 kuutiometriä. Teoreettisesti siis Belzecin hautoihin olisi mahtunut maksimissaan 170 480 ruumista (21 310 kertaa 8), mutta missä loput 429 520 ruumista olisivat olleet?

Mutta sitten polttamisiin. Keskimääräiseksi ruumiin painoksi on arvioitu 46 kg, ja tämänkokoisen ruumiin polttamiseen tarvitaan puuta 160 kg (ks. Mattognon ja Grafin Treblinka-kirja, s. 148 – 152). 600 000 ruumiin polttamiseen tarvitaan siis puuta 96 000 tonnia. Tämä vastaa noin 192 hehtaaria 50-vuotiasta metsää. Kuitenkin John Ballin tutkimat ilmakuvat osoittavat, ettei Belzecistä ole hakattu tuona aikana metsää. Jos puuta tuotiin muualta, sen kuljettamiseen olisi tarvittu 3 800 junan tavaravaunua tai 19 000 kuorma-autoa, mutta tällaisista kuljetuksista ei puhuta missään mitään.

Kuten todettu, puolalaisten oikeusistuinten mukaan 600 000 ruumiin polttaminen kesti kolme kuukautta joulukuusta 1942 maaliskuuhun 1943. Päivässä olisi siis poltettu 6650 ruumista. Puuntarve päivää kohti olisi noussut 1064 tonniin, mikä vastaa 42 tavaravaunullista tai 200 kuorma-autollista.

Lukujen perusteella voidaan arvioida, kauanko polttaminen olisi kestänyt. Olisiko polttaminen kestänyt mainitut kolme kuukautta vai enemmän tai vähemmän? Jos Belzecin roviot olivat samanlaisia kuin Treblinkassa (todistajat eivät ole kuvanneet Belzecin rovioita tarkemmin), ruumiit poltettiin kahdella tai kolmella rautatiekiskoista kootulla ritilällä, joista kunkin koko oli 3 x 30 metriä (90 neliömetriä).

Mattogno olettaa, että ritilöitä oli kolme. Puuta voidaan polttaa sellaisella ritilällä 80 kg neliömetriä kohti tunnissa, yhdellä ritilällä siis 7200 kg ja kolmella 21 600 kg. Koska päivää kohti tarvittiin 1064 tonnia puuta, palamiseen olisi mennyt 49 tuntia, ja se on enemmän kuin päivä. Koska rovion jäähtymiseen, tuhkan poistamiseen ja uuden rovion pystyttämiseen tarvitaan lisäksi yksi päivä, 6650 ruumiin polttamiseen olisikin siis tarvittu kolme päivää ja koko polttamisoperaatio olisi kestänyt 9 kuukautta. Jos rovioita oli kolmen sijaan kaksi, polttamisoperaatio olisi kestänyt 13 kuukautta.

Paljonko sitten tulee tuhkaa poltettaessa 600 000 ruumista? Ruumista poltettaessa tuhkaa syntyy 5%, ja sen ominaispaino on 0,5. Puuta poltettaessa tuhkaa syntyy 8%, ominaispaino 0,34. 600 000 ruumista olisi tuottanut 1350 tonnia tuhkaa, ja sen tilavuus olisi ollut 2700 kuutiometriä. Poltetusta puusta olisi syntynyt 7680 tonnia tuhkaa, ja sen tilavuus olisi ollut 22 600 kuutiometriä. Yhteensä tuhkaa olisi syntynyt 9030 tonnia, tilavuudeltaan 25 300 kuutiometriä.

Kolan löytämien hautojen tilavuus on kuitenkin vain 21 310 kuutiometriä. Vaikka siis kaikki haudat olisi täytetty piripintaan puhtaalla (ilman hiekkaa) tuhkalla, noin 4000 kuutiometriä ei olisi mahtunut. Tämä määrä vastaa noin 60 tavaravaunullista tai 290 kuorma-autollista.

Kolan tutkimukset kuitenkin osoittavat, että tuhkan seassa on yleensä hiekkaa ja että 137 näytteestä yli puolessa tuhka/hiekkakerros on erittäin ohut, joissakin haudoissa tuhkaa ei ole juuri lainkaan. Ja missä kerros on paksumpi, siellä tuhkan seassa on hiekkaa yli 50%. Lisäksi tuhkan seassa on ihmisjäännöksiä ja myös eläinjäännöksiä.

Voidaan siis sanoa, että se määrä tuhkaa, mikä haudoissa todellisuudessa on, on paljon vähemmän kuin mitä 600 000 ruumiin polttamisesta syntyy.

On otettava huomioon myös haudoista syntyvä maamäärä. Kun maasta kaivetaan maata, se laajenee normaalisti tilavuudeltaan 10 – 25% (tulee harvemmaksi, kuohkeammaksi). 600 000 ruumiin hautaamiseen tarvitaan tilaa 75 000 kuutiometriä, ja jos poistettu maa-aines laajenee 10%, sen tilavuudeksi tulee 82 500 kuutiometriä. Mihin sellainen maamäärä olisi pantu? Se olisi peittänyt koko leirin (6,2 ha) 1,33 metrin paksuudelta. Koska hiekan ominaispaino on 1,4, kyseinen hiekkamäärä olisi painanut 115 500 tonnia ja sen kuljettamiseen olisi tarvittu 4600 tavaravaunua tai yli 24 000 kuorma-autoa. Jos haudat olisi peitetty 30 cm:n maakerroksella, maata olisi kulunut 6200 kuutiometriä, mutta missä loput 76 300 kuutiometriä olisivat? Koska tällaista maamäärää ei olisi voitu kasata leiriin eikä kuljettaa pois leiristä (sotaoloissa rautatiekalustoa tarvittiin muuhun eikä missään todistuksissa puhuta tällaisista kuljetuksista mitään), sitä ei ollut olemassa, joten noin laajoja joukkohautoja ei ollut olemassa.

Holokaustitahojen väitteet 600 000 tuhotusta ovat niin ollen kaikissa materiaalisissa suhteissa perusteettomia. Kolan tutkimusryhmä joka tapauksessa ilmoitti löytäneensä 33 hautaa. Yllä on laskettu, että niihin mahtui äärimmäisessä maksimissaan 170 500 ruumista. Mutta jo tämä luku romuttaa holokaustitahojen väitteet joukkotuhoista. Saksalaisten oman todistuksen mukaan Belzeciin saapui kaiken kaikkiaan 434 500 juutalaista (aiemmin mainittu Höflen raportti). Joko siis kaikki 434 500 tuhottiin Belzecissä tai sitten ei ketään, sillä jos hyväksytään jokin alempi lukumäärä, esimerkiksi tuo 170 500, niin loput 264 000 on täytynyt kuljettaa pois Belzecistä ihka elävinä, tuhoamattomina.

Tuo luku 170 500 on todellisuudessa epärealistinen, koska se on äärimmäinen maksimi, joka perustuu hautojen maksimaaliseen pinta-alaan ja volyymiin ja ruumiiden maksimaaliseen tiheyteen niissä.

Pinta-alasta ja volyymista voidaan todeta, että Kolan arviot niistä ovat melko mielivaltaisia. Hän itse totesi, että joidenkin hautojen väliset seinämät olivat tuhoutuneet, niin että ne olivat sulautuneet suuremmiksi haudoiksi. Vähän myöhemmin hän totesi, että sodan jälkeen paikalliset ihmiset olivat suorittaneet laajamittaisia kaivauksia (intensive dig-ups) etsiessään alueelta arvoesineitä. Hänen mukaansa nämä seikat tekivät vaikeaksi määrittää hautojen täsmälliset rajat.

Paikkakuntalaisilla oli hyvin aikaa tehdä omia kaivauksiaan alueella. Saksalaiset sulkivat Belzecin leirin syyskuussa 1943. Neuvostoliittolaiset tulivat 13 kuukauden päästä, lokakuussa 1944. 25 kuukauden päästä leirin sulkemisesta, lokakuussa 1945, Zamoscin oikeus ryhtyi tutkimaan aluetta.

Todistaja Kozak kertoi 14.10.1945, että kun leirin aidat oli poistettu, alueen asukkaat alkoivat etsiä leiristä kultaa, jalokiviä ja muita arvoesineitä ja tekivät sen vuoksi kaivauksia. Siksi kaikkialla leirin alueella oli hajallaan ihmisluita ja leiri oli täynnä kuoppia. Muutkin todistajat ovat kertoneet samaa.

Myös Zamoscin oikeuden syyttäjä kirjoitti raportissaan 11.4.1946, että tuolloin leirin alue oli kauttaaltaan kaivettu ylös, kun alueen väestö oli etsinyt sieltä arvoesineitä. Siksi maan pinnalla oli ihmisistä ja puusta peräisin olevaa tuhkaa ja kokonaan tai osittain hiiltyneitä luita. Puoli vuotta aikaisemmin myös tutkintotuomari Godzieszewski oli avannut yhdeksän hautaa. Alueen väestö jatkoi kaivauksiaan Belzecissä aina 1960-luvun alkupuolelle asti, jolloin alue aidattiin ja Belzecistä tehtiin monumentti.

Paikkakuntalaisten tekemät kaivaukset tapahtuivat täysin epäjärjestyksessä, ja siksi Kolan löytämät haudat olivat vailla järjestystä, epäsäännöllisesti siellä täällä. Kaivaukset tuhosivat hautojen välisiä väliseiniä, jolloin syntyi isompia hautoja. Hautoja kaivettaessa maata levisi ympäri leirin aluetta ja maan pinnalle jäi tuhkaa ja ihmisjäännöksiä. Lisäksi kun hautoja sitten jälleen täytettiin kaivausten jälkeen, tämä maan, tuhkan ja ihmisjäännösten sekoitus päätyi paikkoihin, joissa sitä aiemmin ei ollut ollut, ja tämä synnytti illuusion useammista ja laajemmista joukkohaudoista. Myös se, että kolmessa haudassa olleet saippuoitumistilassa olleet ruumiit sijaitsivat vain hautojen tietyissä osissa, saa selityksensä siitä, että haudat olivat laajentuneet väliseinien tuhoutumisen myötä.

Porauksista tehty kartta ja porausnäytteet vahvistavat tämän. Hautoihin liittyneistä 236 näytteestä 99 katsottiin irrelevanteiksi ja jäljellä olevista 137 näytteestä yli puolessa oli vain hyvin ohut kerros hiekkaa ja tuhkaa. Samasta haudasta otetuissa näytteissä on usein eroavaisuutta, niin että joissakin kohdissa tuhka- ja hiekkakerros on ohut, joissakin paksu. Hautaan on siis täytynyt tulla maata, jota ei alun perin ollut siinä.

Kola ei ottanut näitä seikkoja huomioon, ja siksi hänen haudoista tekemänsä kaaviot ovat täysin mielivaltaisia, ja niin ovat myös hautojen pinta-alat, tilavuudet ja lukumäärä.

Pinta-alan ja tilavuuden lisäksi on tarkasteltava myös ruumiiden tiheyttä haudoissa. Mattogno ottaa vertailukohdaksi Treblinka I:n leirin, Treblinkan ”tuhoamisleirin” (eli Treblinka II:n) eteläpuolella sijainneen rangaistusvankien työsiirtolan. Sen alueelta löytyi vuosina 1944 ja 1945 kaksi aluetta, joilla oli joukkohautoja. Ensimmäisellä alueella ruumiiden tiheys oli 1,2 ruumista kuutiometrillä ja toisella kolme ruumista kuutiometrillä. Sen vuoksi olettamus, että Belzecissä olisi ollut 8 ruumista kuutiometrillä (so. yhteensä 170 500 ruumista), on vailla konkreettista pohjaa, ja ruumiiden todellinen lukumäärä on paljon pienempi.

Belzecin joukkohaudat olivat paljon pienempiä kuin mitä 60o 000 ruumiin hautaaminen olisi edellyttänyt. Ei ollut joukkotuhoamista Belzecissä. Belzecissä ihmisiä kuoli pilkkukuume-epidemiaan ja muihin epidemioihin jo keväällä 1940, ja seuraavina kuukausina tapahtui paljon kuolemia, koska leiri oli ankara työleiri. Myöhemmin leiriin saapui kuljetuksia tuhoisissa olosuhteissa (esimerkiksi Kolomeasta tullut kuljetus 10.9.1942, jossa oli 2000 kuollutta), ja tuhansia ihmisiä haudattiin Belzeciin. Lisäksi on otettava lukuun myös luonnollinen kuolleisuus (tulihan leiriin 434 508 juutalaista). Kuolemien täsmällistä määrää on mahdoton määritellä, suuruusluokka on kuitenkin edellä esiin tulleen perusteella useita tuhansia, ehkä jopa joitakin kymmeniä tuhansia.

Tämän kaiken ohessa on varmaan herännyt kysymys, miksi Belzecissä sitten poltettiin ruumiita. Kaikissa Saksan keskitysleireissä ruumiita poltettiin hygieenisistä syistä. Belzecissä pohjavesi oli leirin keskiosassa 4,8 metrin syvyydessä ja eteläosassa 4,1 metrin syvyydessä. On todennäköistä, että polttamisiin ryhdyttiin, ettei pohjavesi saastuisi (ja taudit leviäisi). Ei kuitenkaan voida kokonaan sulkea pois sellaista motiivia, että tarkoitus oli estää propagandaa. Jos neuvostoliittolaiset olisivat löytäneet Belzecistä paljon tauteihin ja nälkään kuolleiden ihmisten ruumiita, he olisivat varmasti tehneet niistä propaganda-aseen Saksaa vastaan, kuten saksalaiset tekivät Katynissa ja Vinnitsassa Neuvostoliittoa vastaan.

Osa ruumiista on kuitenkin polttamattomia. Haudat, joissa saippuoitumistilassa olevia ruumiita on, ovat leirissä hajallaan. Nämä haudat todennäköisesti kuuluvat leirin varhaisempaan historiaan, vuoteen 1940, jolloin leiriä käytettiin ensin mustalaisleirinä ja sitten liitettiin ns. ”Otto-ohjelmaan” (työprojektiin, jossa rakennettiin strategisesti tärkeitä teitä ja parannettiin kuljetusinfrastruktuuria Kenraalikuvernementissa). Kummassakin vaiheessa leiriin haudattiin runsaasti ruumiita. Tuolloin leiri oli rakenteeltaan erilainen, ja se oli tilavampi. Tämä selittäisi näiden kolmen joukkohaudan epätavallisen sijainnin.

Belzecin rakennukset

Kolan johtaman tutkimusryhmän tarkoituksena oli myös paikallistaa Belzecissä olleet rakennukset. Kola on kuvannut tuloksia yksityiskohtaisesti.

Vaikka hautojen kohdalla ei tehty yhtäkään kaivausta, rakennusten kohdalla tehtiin kaivauksia. Kola on julkaissut niistä kymmenisen valokuvaa. Tieteellinen tarkoitus on ilmeinen: puolalaisten arkeologien ensisijainen ja tärkein tehtävä oli etsiä jälkiä puuttuvista kaasukammioista. Tästä syystä he kaivoivat esiin ja tutkivat jokaisen rakennusjäännöksen toivossa, että se kuuluisi kaasukammioon, mutta he huolellisesti varoivat avaamasta joukkohautoja ja tutkimasta niiden sisältöä, koska tulokset olisivat kumonneet joukkotuhoamisväitteen.

Kuvattuaan ensin kuutta irrelevanttia löydöstä Kola keskittyy kuvaamaan rakennuksen G jäänteitä. Rakennus oli puinen, osaksi maan alla, ja se oli purettu kokonaan. Rakennuksen koko oli 3,5 x 15 m. Sitten Kola jatkaa:

Puinen rakennus oli todennäköisesti kaasukammio leirin toisen toimintavaiheen aikana syksyllä ja talvella 1942.

Perusteluksi hän ilmoittaa rakennuksen sijainnin: se oli lähellä joukkohautoja! Mattogno toteaa, että tämä on uskomatonta. Ainoa syy, että rakennus G olisi ollut kaasukammio, on se, että se sijaitsi lähellä joukkohautoja! Kolaa ei kiinnostanut esimerkiksi se, onko tämä rakennus mahdollisesti leirin ensimmäisen vaiheen ajalta vuodelta 1940 ja onko haudat kaivettu rakennuksen purkamisen jälkeen.

Kaikki, mitä Kola rakennuksesta sanoo, on avoimessa ristiriidassa todistajanlausuntojen ja oikeudellisten lausuntojen kanssa. Kola on selvillä tästä, ja hän kirjoittaa, että Rudolf Rederin mukaan kammio oli tehty betonista. Koska kuitenkaan alueelta ei löytynyt jälkiä tiili- tai betonirakennuksista, hän ilmoittaa Rederin lausunnon epäluotettavaksi.

Tällöin kuitenkin täytyisi julistaa kaikki todistajat ja oikeudelliset lausunnot (esim. Belzecin oikeudenkäynti 1965) epäluotettaviksi, sillä kaikki nämä ovat olleet yhtä mieltä siitä, että leirin toisen vaiheen kammiot olivat tiilirakennuksessa.

Myös pinta-ala heittää verrattuna todistajanlausuntoihin ja oikeudellisiin lausuntoihin. Kammioiden virallinen koko on 4 x 5 m eli 20 neliömetriä, ja kuusi kammiota olisi yhteensä 120 neliömetriä. Kolan rakennus on 3,5 x 15 m eli 52,5 neliömetriä. J. Baun (Rederin kuvauksen mukaan) laatiman piirroksen mukaan rakennuksen keskellä kulki käytävä ja käytävän kummallakin puolella oli kolme kammiota, ja jos käytävä oli metrin levyinen, kunkin ”kaasukammion” pinta-ala olisi ollut 6,25 neliömetriä - pituus 5 metriä ja leveys 1,25 metriä!

Jos tuo rakennus oli leirin toisen vaiheen ”kaasukammiorakennus”, niin mitä voidaan sanoa leirin ensimmäisen vaiheen ”kaasukammiorakennuksesta”, jossa on sanottu olleen kolme ”kaasukammiota”? Todistaja Kozak väitti olleensa rakentamassa tätä ensimmäistä tuhoamisrakennusta, ja sen on täytynyt sijaita leirin eteläosassa lähellä rautatien sivuraidetta. Siksi Kola tutki tätä aluetta tarkasti.

Leirialueen lounaisnurkasta hän löysi suuren rakennuksen (rakennuksen ”D”) jäännöksiä, perustukset olivat tiiltä ja rakennuksen koko oli 26 x 12 metriä. Hän sanoo, että rakennuksessa oli ainakin kuusi samankokoista huonetta, joista yksi (kuudes) oli jaettu edelleen kahteen huoneeseen. Huoneessa 2 on autonkorjauskuilu, ja Kolan kaksi valokuvaa osoittavat selvästi, että huone on ollut autokorjaamo ja koko rakennus siis autotalli. Silti Kola yrittää tehdä tästä rakennuksesta ensimmäistä tuhoamisrakennusta kolmine ”kaasukammioineen.”

Ero autotallin ja ”kaasukammiorakennuksen” välillä on niin suuri, että kuvatessaan rakennusta Kola ei puhunut ”kaasukammioista” mitään. Hän uittaa kaasukammioajatuksensa tähän rakennukseen vasta myöhemmin toisessa yhteydessä. Hän kertoo tehneensä tämän rakennuksen pohjoispuolella tutkimuksia löytääkseen todistaja Kozakin mainitseman rautatien, jota pitkin ruumiit kuljetettiin ensimmäisen vaiheen ”kaasukammioista” hautoihin. Tällöin hän sanoi tulkinneensa rakennuksen ”D” kaasukammiorakennukseksi (jälleen siis sijainnin perusteella!). Kola joutui kuitenkin toteamaan:

Jälkiä rautatiestä ei löytynyt.

Myöhemmin Kola puhuukin varovaisemmin:

Vain rakennus D oli melko iso. Voiko sen tulkita kuolemankammioksi?

Sitten Kola ottaa esiin Kozakin antaman kuvauksen rakennuksesta ja sanoo, että rakennuksen D jäännökset ovat erilaisia ja että rakennus D on suurempi, lisäksi rakennus D on jaettu kuuteen huoneeseen. Rakenne ja Kozakin kuvaus eivät sovi yhteen. Rakennus D sijaitsi länsiosassa, ja Kozakin kuvaama rakennus on voinut olla etelämpänä. Lisäksi Kozakin kuvaama rakennus rakennettiin nimenomaan tuhoamisrakennukseksi, mutta rakennus D ei alun perin ollut tuhoamisrakennus (autokorjaamokuilu!) ja se on täytynyt muuntaa sellaiseksi. Hän jatkaa, että ”kaasukammioiden” on täytynyt sijaita rakennuksen D kaakkoispuolella.

Koska siis rakennus D on ristiriidassa Kozakin antaman kuvauksen kanssa ja koska ”kaasukammioiden” on ”täytynyt” olla olemassa, niiden on ”täytynyt” sijaita kaakkoon rakennuksesta D! Mutta kyseiseltä alueelta ei löydy jälkiä mistään rakennuksesta. Kolan suorittamien arkeologisten tutkimusten mukaan ”kaasukammioista” ei löydy jälkeäkään, mutta silti niiden hänen mukaansa on täytynyt olla olemassa.

Tutkimustöissä mukana ollut historioitsija O’Neil kirjoittaa:

Emme löytäneet mitään jälkiä sen enempää ensimmäisen vaiheen kuin toisen vaiheen kaasutusrakennuksista.

Dokumenttien kertomaa

Kesäkuussa 1940, osana ns. ”Otto-ohjelmaa”, Wehrmachtin (Saksan puolustusvoimien) johto päätti rakentaa panssarintorjuntakaivannon Bug- ja San-jokien väliin pitkin Puolan ja Venäjän rajaa. Syyskuussa 1940 6000 juutalaista kuljetettiin Varsovasta ja muualta Hrubieszowiin (lähellä Bug-jokea; Belzecin koillispuolella) rakentamaan strategisesti tärkeää tietä. Heidät majoitettiin työleiriin. Syyskuun 10. päivänä asukeille avattiin sairaala. Sinne oli sijoitettu myös eräs juutalainen lääkäri, joka lähti Puolasta huhtikuussa 1943 ja kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kertomuksen (Abraham Silberschein: ”Die Hölle von Belzec”, sarjan ”Die Judenausrottung in Polen” osa V).

Hänen mukaansa elokuussa 1940 Lublinin kaupungin ja Lublinin piirin juutalaisia pidätettiin ja heidät lähetettiin Belzecin leiriin kovaan työhön kovissa oloissa. Monet kuolivat ankariin työoloihin tai pilkkukuumeeseen tai muihin tauteihin. Belzecin asukkien tehtävänä oli rakentaa panssarintorjuntakaivantoja rajan pintaan kymmenien kilometrien matkalle.

Belzec oli kymmenen pakkotyöleirin keskus, ja yhteensä niissä oli 15 000 juutalaista, Belzecissä alkuun 2500 (T. Berenstein kirjassa Biuletyn Zydowskiego Instytutu Historicznego w Polsce, 22, 1957, s. 5 s.). Leirien asukit olivat osa SS:n rajavarmistuksen rakennuskommandoa. Olosuhteet näissä leireissä olivat kovat, huoneissa oli liikaa väkeä, siellä oli muiden seassa epidemioihin sairastuneita eikä kaikilla ollut edes kunnon vaatteita (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960, s. 219, 221).

21.4.1940 Kenraalikuvernementin hallituksen viraston ”Innere Verwaltung, Bevölkerungswesen und Fürsorge” (”Sisäinen hallinto, väestöasiat ja sosiaalihuolto”) siviilityöntekijä kirjoitti sisäisen muistion vastauksena tiedusteluun, joka koski Belzecin juutalaisleirin sulkemista ja senhetkisiä puutteita (N. Blumenthal: Dokumenty i materialy, Vol. I, 1946, s.220 ss.). Muistio toteaa, että koska SS-Brigadeführer (kenraalimajuri) Globocnik on osoittanut yhteistyöhaluttomuutta, on jäänyt epäselväksi, onko Belzecin juutalaisleiri jo suljettu.

Muistiossa todetaan, että Belzecin leirin juutalaiset kotiutetaan ja sijoitetaan työhön Otto-ohjelmaan. Varsovasta ja Radomista tulleet siirtyvät koteihinsa. Juutalaisneuvostot ovat valmiit noutamaan rotutoverinsa. Tämän työn toteutuksessa on ollut epäselvyyksiä, koska SS:n ja poliisin päällikön alaisten elinten kanssa ei aina ole päästy yhteistyöhön.

Muistio kuvaa sitten senhetkistä tilannetta: Kuljetuksiin on suunniteltu 8 junaa. Kaksi junaa on jo mennyt. Ensimmäinen juna lähti Hrubieschowista mukanaan 920 juutalaista, 9 SS-miestä ja paikallisia sotilasviranomaisia. Heistä vain 500 on saapunut perille. Ei ole saatu selville, missä loput 400 ovat. Koska noin suurta määrää ei ole voitu ampua, ehkä heidät on rahaa vastaan vapautettu. Toinen juna meni Radomiin mukanaan 900 juutalaista. Vaikka olisi ollut helppo tunnistaa Belzecin leirissä vielä olevat 300 – 400 Radomin juutalaista, tähän työosaston pyyntöön ei suostuttu ja ainoastaan 16 Radomin juutalaista oli junassa.

Belzeciin sijoitettujen juutalaisten kohtaloa selventää vielä Kenraalikuvernementin Lublinin piirin päällikön Zörnerin lokakuun raportti juutalaisten pakkotyöstä:

Kyseisessä kuussa juutalaisia määrättiin pakkotyöhön niin paljon, että heitä piti tuoda muista piireistä. Belzecin juutalaisleiristä vapautetut 4331 juutalaista pakkotyöläistä on määrätty tienrakennustyöhön Otto-ohjelmassa. Heidän kuntonsa oli sellainen, ettei heitä voinut pitää täysin työkykyisinä (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960, s. 217).

On olemassa vain muutama alkuperäinen dokumentti, joka koskee juutalaisten kuljetuksia Belzeciin. Niistä käy ilmi, että heitä kohdeltiin kovalla kädellä mutta ei tuhottu.

2.2.1942 Galizian piirin järjestyspoliisin päällikkö antoi tiukan määräyksen juutalaisten työpalvelusta. Aluksi hän ilmoitti saaneensa asiasta huomautuksia Saksan viranomaisilta ja virallisilta laitoksilta. Hänen mukaansa jotkut viralliset elimet (esim. siis hänen alaisuudessaan toimivat poliisit, etenkin Ukrainan apulaispoliisi, ks. alla) ovat yhä enemmän ryhtyneet kokoamaan juutalaisia, jotka on määrätty tärkeisiin sodan vaatimiin tehtäviin, ja siten heidät on vedetty pois siitä työstä, johon heidät on määrätty. Hän huomauttaa, että juutalaisilla, jotka on asetettu tärkeisiin Wehrmachtin (Puolustusvoimien) tai nelivuotissuunnitelman projekteihin, on vastaava henkilöllisyyskortti, jossa on sen laitoksen tai viranomaisen leima, jonka palveluksessa he ovat. Hän ilmoittaa kaikille alaisuudessaan oleville yksiköille, etenkin Ukrainan apulaispoliisille, että on kiellettyä ryhtyä keräämään yhteen niitä juutalaisia, jotka on asetettu työpalvelukseen. Hän uhkaa rangaistuksella niitä, jotka eivät noudata tätä määräystä (RGVA, 1323-2-292b, s. 129).

14.9.1942 Turvallisuuspoliisin junavartija Jäcklein kirjoitti raportin ”Siirtäminen Kolomeasta Belzeciin” (RGVA, 1323-2-292b, s. 61 ss.). Hän oli mukana junassa, joka lähti 10.9.1942 Kolomeasta ja jossa oli 51 vaunua ja 8200 juutalaista. Juutalaiset yrittivät heti päästä pakoon: he repivät vaunujen aukkojen ympäriltä piikkilangat ja repivät aukkoja vaunujen seiniin, ja sen johdosta Jäcklein ilmoitti seuraavalle asemalle, että sieltä järjestettäisiin korjaustarpeet (lautoja ja nauloja). Siellä junaa korjattiin 1,5 tuntia. Sama toistui muutaman aseman jälkeen, ja taas junaa korjattiin. Hän kertoo havainneensa joissakin vaunuissa jopa vasaroita ja pihtejä, ja kun hän kysyi juutalaisilta, miksi heillä oli sellaisia työkaluja mukanaan, he vastasivat kuulleensa, että niille olisi hyvää käyttöä heidän tulevassa sijoituspaikassaan.

Yhä uudelleen junaa täytyi korjata joka asemalla. Viimein juna saapui Lviviin (Lembergiin; Belzecin eteläpuolella), jossa Jäcklein luovutti SS-Obersturmführer (luutnantti) Schultelle 9 sellaisessa vaunussa olleet, joissa oli kirjain L; nämä oli tarkoitettu Lembergin pakkotyöleirille. Tilalle tuli kuitenkin 1000 juutalaista. Kun juna lähti liikkeelle, pakoyritykset jatkuivat. Koska vartijat olivat kuluttaneet kaikki ammuksensa, he joutuivat käyttämään kiviä ja pistimiä pakojen estämiseksi. Jäcklein kirjoittaa, että koska kuumuus, vaunujen ylikuormitus ja ruumiiden löyhkä – junaa purettaessa siinä oli 2000 kuollutta – oli vienyt juutalaiset paniikkiin, kuljetus tuli lähes mahdottomaksi. Juna saapui Belzeciin 11.9.1942 illansuussa. Junassa näyttää olleen suoranainen sota.

Tätä surkeaa kuljetusta käsittelee myös reservin turvallisuuspoliisin luutnantti Wasserman Lvivissä laatimassaan raportissa 14.9.1942 (RGVA, 1323-2-292b, s. 40-42). Raporttinsa alkuosassa hän käsittelee kuitenkin ensin aiemmin 7.9.1942 tapahtunutta kuljetusta Kolomeasta Belzeciin. Turvallisuuspoliisi oli tällöin koonnut 5300 juutalaista Kolomean työvoimatoimiston kokoamispisteeseen ja lisäksi 300 juutalaiselle sektorille. Kuljetusjuna saatiin lastattua täyteen 19 tunnissa. Poliisi vapautti kootuista noin 1000 juutalaista ja 4769 juutalaista kuljetettiin. Kussakin vaunussa oli 100 ihmistä. Tuona päivänä ammuttiin kuitenkin 300 juutalaista: vanhoja, kulkutauteihin sairastuneita ja kuljetuskelvottomia. Seuraavina kolmena päivänä Kolomeassa hänen mukaansa täytyi ampua vielä n. 400 juutalaista ”tavanomaisista syistä”. Sitten Wasserman kertoo tuosta katastrofaalisesta kuljetuksesta 10.9.1942. Siinä oli 8205 juutalaista, ja kussakin vaunussa oli keskimäärin 167 juutalaista.

Mattogno toteaa, että 10.9. – 11.9.1942 tapahtunut katastrofaalinen kuljetus johtui pikemminkin kuljetuskaluston puutteesta kuin tarkoituksesta tappaa; jos oli (sotaoloissa) mahdollista, kuljetukset tapahtuivat inhimillisemmin (esim. kuljetuksessa 7.9.1942 kussakin vaunussa oli vain 100 juutalaista). Ennen kuljetusta turvallisuuspoliisi mieluummin vapautti n. 1000 juutalaista kuin ahtoi vaunut aivan täyteen. Ja se, että Lvivissä 9 vaunun juutalaiset luovutettiin Lvivin pakkotyöleiriin, puhuu totaalisen tuhoamisen teesiä vastaan. ”Siirtäminen” ei tarkoittanut tuhoamista.

Seuraava dokumentti on laadittu Rawa Ruskassa (vähän matkaa Belzecistä etelään) 12.12.1942, laatijana ”Sicherungsbezirk Nord, Einsatzkommando 5, Komp. Pol. Rtg. 24” (RGVA, 1323-2-292b, s. 6). Se toteaa, että Einsatz-kommandoa oli käytetty juutalaisten siirtämiseen Rawa Ruskaan. Sen mukaan 750 juutalaista oli mennyt piiloon siirtämisen jälkeen, ja heitä kohdeltiin ohjeiden mukaan.

Nämä juutalaiset siis olivat elossa siirtämisen jälkeen, joten ”siirtäminen” ei tarkoittanut tuhoamista. Sivulla 29 samassa RGVA:n asiakirjassa sama Einsatz-kommando raportoi 31.10.1942 20 juutalaisesta, jotka ”olivat poistuneet siirtoalueelta ilman lupaa tai hypänneet kuljetusjunasta.” Ja asiakirjan sivulla 7 se raportoi 5.12.1942, että samasta syystä 60 juutalaista ”kohdeltiin ohjeiden mukaan.” ”Siirtopaikka” oli Rawa Ruskan ghetto, 27 km Belzecistä etelään. Tämä ghetto (18 000 juutalaista) oli siis olemassa vielä seitsemän kuukautta väitetyn Belzecin ”tuhoamisleirin” perustamisen jälkeen!

28.10.1942 SS-kenraali Friedrich Wilhelm Krüger, joka oli Kenraalikuvernementin SS:n ja poliisin päällikkö ja turvallisuusministeri, antoi ”Poliisimääräyksen juutalaisasuinalueiden muodostamisesta Varsovan ja Lublinin piireihin” (Verordnungsblatt für das Generalgouvernement, Krakova, 1.11.1942, No. 94, s. 665). Siinä määrättiin 12 juutalaista asuinaluetta. Marraskuun 10. päivänä 1942 Krüger määräsi vielä 4 muuta asuinaluetta Radomin piiriin, 5 asuinaluetta Krakovan piiriin, 32 asuinaluetta Galizian piiriin ja kaksi lisää Rawa Ruskan piiriin (Verordnungsblatt f’ür das Generalgouvernement, Krakova 14.11.1942, No. 98, s. 683 ss.). Kaikki on lueteltu Mattognon ja Grafin Treblinka-kirjassa s. 266-267. Muutama viikko myöhemmin Belzec – jota holokaustitahot väittävät täyden tuhoamisen leiriksi – suljettiin! Belzec ei ollut tuhoamisleiri.

Belzec oli kauttakulkuleiri

Tiedossa on, paljonko juutalaisia kuljetettiin Belzeciin 31.12.1942 mennessä (sen jälkeenhän heitä ei sinne enää kuljetettu): 434 508. Tieto on peräisin SS-Sturmbannführer (majuri) Höflen raportista SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Heimille 11.1.1943 (Peter Witte, Stephen Tyas: ”A New Document on the Deportation and Murder of the Jews during ’Einsatz Reinhardt’, 1942”, julkaisussa ”Holocaust and Genocide Studies”, no. 3, talvi 2001, s. 469 ss.). Britit onnistuivat nappaamaan tämän radiosähkeen ja avaamaan sen. Radiosähke kuuluu (kohdassa, josta britit eivät saaneet selvää, on pistejono):

Geheime Reichssache! An den Befehlshaber der Sicherheitspol.,zu Händen SS Obersturmbannführer HEIM, KRAKAU.Betr: 14-tätige Meldung Einsatz REINHART. Bezug: dort.Fs. Zugang bis 31.12.42, L 12761, B 0, S 515, T 10335 zusammen23611. Stand… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, zusammen 1274166.SS und Pol. führer LUBLIN, HOEFLE, Sturmbannführer.

Tässä radiosähkeessä L tarkoittaa Lublin-Majdanekia, B Belzeciä, S Sobiboria ja T Treblinkaa. Myös Majdanek siis kuuluu ”Operaatio Reinhardt”-leireihin. Treblinkan kohdalla briteille näyttää tulleen virhe luvun ”71355” kohdalla: sen pitäisi olla 713555, jotta saataisiin yhteissumma 1 274 166. Lisäksi myös Korherr raportissaan esittää juuri luvun 1 274 166. Luvut ovat siis saksalaisten virallisia lukuja. Joulukuun kahden viimeisen viikon aikana Belzeciin ei saapunut enää yhtään juutalaista.

Suomennan vielä tuon radiosähkeen:

Salainen valtionasia! Turvallisuuspol. päällikölle,toimitettava SS Obersturmbannführer (everstiluutnantti) HEIMILLE, KRAKOVA.Asia: kahden viikon raportti, toimenpide REINHART. Viite: radiosähke sieltä.Saapuneita 31.12.42 mennessä, L 12761, B 0, S 515, T 10335, yhteensä23611. Tilanne… 31.12.42, L 24773, B 434508, S 101370,T 71355, yhteensä 1274166.LUBLININ SS- ja poliisipäällikkö, Sturmbannführer (majuri) HÖFLE.

Tätä dokumenttia on tarkasteltava Höflen ja Fritz Reuterin 16.3.1942 tekemän päätöksen valossa. Höfle oli juutalaisten siirtämistä Lubliniin piiriin hoitava asiamies, silloin vielä SS-Hauptsturmführer (kapteeni), ja Reuter oli Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston virkailija.

16.3.1942 Reuter keskusteli Höflen kanssa, ja seuraavana päivänä hän laati keskustelusta raportin (Jozef Kermisz: Dokumenty i Matrialy do dziejow okupacji niemieckiej w Polsce, Vol. II: ”Akce” i ””Wysiedlenia”, Warsaw-Lodz-Krakow 1946, s. 32 s.). Raportissaan hän sanoo, että Höflen mukaan olisi hyvä jakaa Lublinin piiriin tulevat juutalaiskuljetukset jo lähtöasemalla työkykyisiin ja työkyvyttömiin. Ellei tämä ole mahdollista, tämä jako on tehtävä Lublinissa.

Höflen mukaan kaikki työkyvyttömät juutalaiset saapuvat Belzeciin, joka on uloin raja-asema Zamoscin piirissä. Edelleen Reuter kertoo Höflen aikovan rakentaa suuren leirin, jossa työkykyiset juutalaiset voidaan rekisteröidä kortistointimenetelmällä ammatin mukaan ja josta heitä voidaan tilata. Piaskia (Majdanekista 24 km itään, Belzecistä 91 km luoteeseen tietä pitkin, rautateitse 130 km) ollaan tekemässä juutalaisvapaaksi, ja se tulee olemaan Saksan valtakunnan alueelta tulevien juutalaisten kokoamispiste. Trawnikissa ei ole juutalaisia.

Edelleen Reuter kertoo Höflen tiedustelleen, missä Deblin – Trawniki –osuudella voidaan purkaa 60 000 juutalaista (Deblin on 76 km lounaaseen Lublinista [jossa Majdanek], ja rata kulkee Lublinin kaupungin kautta itään, jossa suurin piirtein yhtä kaukana on Trawniki [ja lähellä sitä rautatiepaikkakunta Rejowiec; Piaski on Trawnikista 13 km länteen], josta rautatie haarautuu: toinen haara menee eteenpäin itään, toinen kääntyy etelään kohti Belzeciä). Reuter informoi Höfleä Lublinista tuolloin lähtevistä juutalaiskuljetuksista, ja Susieciin saapuvasta kuljetuksesta Höfle sanoi, että sen 500 juutalaisesta voitaisiin ottaa erilleen työkyvyttömät ja lähettää heidät Belzeciin.

Reuter jatkaa, että hallituksen 4.3.1942 lähettämän sähkeen mukaan eräs juutalaiskuljetus, jonka määränpää oli Trawniki, oli tuolloin rullaamassa ulos Protektoraatista. Näitä juutalaisia ei kuitenkaan purettu Trawnikissa vaan heidät on viety Izbicaan. Zamoscin piiri ilmoitti, että se voisi palkata sieltä 200 juutalaista työhön, ja tähän pyyntöön Höfle suostui.

Lopuksi Reuter ilmoitti Höflen todenneen, että hän saattoi hyväksyä neljä tai viisi juutalaiskuljetusta Belzeciin päivittäin, kussakin 1000 juutalaista. NÄMÄ JUUTALAISET MENISIVÄT RAJAN YLI EIVÄTKÄ KOSKAAN PALAISI KENRAALIKUVERNEMENTTIIN.

Tämä Reuterin dokumentti on hyvin tärkeä. Olihan Höfle Lublinin piirin SS- ja poliisipäällikön (Odilo Globocnikin) apulaisesikuntapäällikkö, jonka holokaustitahot väittävät koordinoineen Belzecin tuhoamisleirin rakentamisen ja kuljetukset sinne Lublinin piiristä. Ja alkoivathan holokaustitahojen mukaan Belzecin tappotoimet päivä yllä mainitun keskustelun jälkeen (17.3.1942); heidän mukaansa Belzec oli puhdas tuhoamisleiri, jossa ei eroteltu työkyvyttömiä ja työkykyisiä.

Kuitenkin Reuterin raportin mukaan juutalaisten jakoa työkyvyttömiin ja työkykyisiin nimenomaan suunniteltiin. Työkykyisiä käytettäisiin työtehtäviin. Belzecistä oli määrä tulla leiri, jossa työkykyiset juutalaiset rekisteröidään kortistoimalla heidät ammatin mukaan. Ei tällainen mitenkään sovi ”tuhoamisleiriin”.

Kaikki työkyvyttömät juutalaiset oli määrä tuoda Belzeciin. Näitä työkyvyttömiä tuotaisiin Belzeciin 4 – 5 kuljetusta päivässä, 1000 kussakin, ja he siirtyisivät rajan yli palaamatta koskaan Kenraalikuvernementtiin. Siksi raportissa Belzeciä kutsutaan uloimmaksi raja-asemaksi Zamoscin piirissä.

Piaskista oli tuleva Saksan valtakunnan alueelta tulevien juutalaisten kokoamispiste. Kokoamispiste ei ollut Belzec. Jos Belzec olisi ollut tuhoamisleiri, heidät olisi koottu Belzeciin. Suunniteltu 60 000 juutalaisen purkaminen Deblin – Trawniki –reitin varrella ei sovi yhteen väitteen kanssa, että Belzec olisi ollut tuhoamisleiri.

Tämän vahvistaa täysin Lublinin piirin kuvernöörintoimiston väestö- ja sosiaalihuolto-osaston päällikön, SS-Hauptsturmführer (kapteeni) Richard Türkin raportti 7.4.1942 (Jüdisches Historisches Institut Warschau: Faschismus-Getto-Massenmord, 1960). Raportti koskee maaliskuuta 1942, ja Mattogno käsittelee sen lukua ”SS- ja poliisipäällikön operaatio juutalaisten asuttamiseksi.”

Raportti toteaa, että SS- ja poliisipäällikön edustajan kanssa on käyty ja yhä käydään keskustelua majoitusmahdollisuuksista rautatielinjan Deblin – Rejowiec – Belzec varrella. Esillä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Türk ilmoittaa, että yhtä mieltä ollaan siitä, että lännestä tulevat juutalaiset sijoitetaan tänne ja paikallisia juutalaisia evakuoidaan – mikäli mahdollista – yhtä suuri määrä. Tuolloin noin 6000 Saksan valtakunnasta tullutta juutalaista oli asutettu sinne ja 7500 juutalaista oli evakuoitu (Lublinin) piiristä ja 18 000 Lublinin kaupungista. Erittelyssään Türk sanoo, että Piaskista (Lublinin piiriä) on evakuoitu 3400 paikallista juutalaista ja tilalle tuotu 2000 juutalaista Saksan valtakunnan alueelta, Izbicasta (Krasnystawin piiriä) on evakuoitu 2000 juutalaista, ja sinne on saapumassa 4000 juutalaista lännestä, Opolesta ja Wawolbnicasta (Pulawyn piiriä) on evakuoitu 1950 juutalaista jne. jne. Myöhemmin Türk mainitsee Mielecistä ja Bilgorajsta evakuoitujen juutalaisten olleen suurimmaksi osaksi työkyvyttömiä.

Edelleen: 13.3.42 Cholmin piiriin tullut n. 1000 juutalaista, joista 200 majoitettiin Sosnowitziin ja 800 Wlodawaan. 14.3.42 Miedzyrzeciin, Radzyn piiriin, tullut 750 juutalaista. 16.3.42 Hrubieszowin piiriin tullut 1343 juutalaista, näistä 843 majoitettiin Dubienkaan ja 500 Belziin. Enemmistö oli naisia ja lapsia, miehistä työkykyisiä oli vain vähemmistö. 16.3.42 Zamoscin piiriin tuli 500 juutalaista, heidät majoitettu Cieszanowiin. 22.3.42 57 juutalaisperhettä (221 henkilöä) siirrettiin Bilgorajsta Tarnogrodiin.

Tämä juutalaisten asuttaminen Lublinin piiriin vahvistaa täysin yllä mainitun Höflen direktiivin, ja se on selvässä ristiriidassa holokaustitahojen tarjoaman tuhoamisajatuksen kanssa.

Belzecin ja Sobiborin leirien perustamisen jälkeen Lublinin piiriin tuli lännestä 33 kuljetusta, joissa oli yhteensä 31 046 juutalaista. Heitä ei toimitettu Belzecin tai Sobiborin leiriin. Ensimmäinen kuljetus Sobiboriin tapahtui 9.5.1942, ja tämän ajankohdan ja 15.7.1942 välillä saapui sitten lisää 36 kuljetusta (35 034 henkilöä), joista vain 11 (11 021 henkilöä) meni Sobiboriin, Belzeciin ei yhtäkään.

Tuosta ensimmäisestä Sobiboriin saapuneesta kuljetuksesta (9.5.42; 1000 juutalaista) Mattogno kertoo, ettei heitä ainakaan kaikkia ”kaasutettu”. Ainakin 101 juutalaista tästä kuljetuksesta kuoli Majdanekissa (90:stä rekisteritiedot olemassa), joten nämä – ja ehkä koko kuljetus – oli siirretty Majdanekiin.

Miroslav Krylin tekemien tutkimusten mukaan Theresienstadtin ja Prahan ghetoista Lublinin piiriin siirretyistä juutalaisista 858 kuoli toukokuun ja syyskuun välillä 1942 Majdanekin leirissä. Näistä 525 oli saapunut suoraan Majdanekiin ja 333 oli tullut sinne muualta Lublinin piirin alueelta. He eivät päätyneet Sobiboriin tai Belzeciin ”tuhottaviksi” (M. Kryl: ”Deportacja wiezniow zydowskich z Terezina i Pragi na Lubelszczyzne”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, XI, 1983, s. 33-35).

Janina Kielbonin Majdanekin kuolemankirjoista tekemän tutkimuksen mukaan toukokuun ja syyskuun välillä 1942 kaiken kaikkiaan 4687 läntistä juutalaista (1066 Tsekistä, 2849 Slovakiasta, 772 Saksasta/Itävallasta) kuoli tässä leirissä (J. Kielbon: ”Ksiega wiezniow zmarlych na Majdanek w 1942 R. Analiza dokumentu”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, XV, 1993, s. 114). Mattogno lisää, että Majdanekiin omaisuusvaraston kuolleisuusraporttien tiedot osoittavat, että lukumäärä oli hieman suurempi: 4870.

Zofia Leszczynskan tutkimuksen mukaan huhtikuun ja kesäkuun välillä 1942 Tsekistä ja Slovakiasta tulleet viisi kuljetusta (4813 henkilöä) lähetettiin suoraan Majdanekiin, ja lisäksi sinne lähetettiin 16 kuljetusta (n. 13 500 henkilöä) Lublinin piirin asuinalueilta, yhteensä n. 18 300 (Z. Leszczynska: ”Transporty wiezniow do obozu Majdanku”, julkaisussa Zeszyty Majdanka, IV, 1969, s. 184). Tässä luvussa ei kuitenkaan ole mukana Saksan ja Itävallan juutalaisia, joiden lukumääräksi voidaan arvioida 3600. Siis ainakin 21 900 läntistä juutalaista rekisteröitiin Majdanekiin, noin kolmannes kaikista Lublinin piiriin siirretyistä. Ranskan, Belgian ja Hollannin juutalaisia saapui myös Majdanekiin, ja heidät todennäköisesti kuljetettiin muualle.

Leszczynskan mukaan lokakuussa 1942 1700 juutalaista siirtyi Belzecistä Majdanekiin. Ainakin 700 Hollannin juutalaista siirrettiin Sobiborista työleireihin, ja osa heistä palasi kotiin Auschwitzin kautta. Treblinkasta ainakin useita tuhansia juutalaisia siirrettiin muihin leireihin.

Lublinin piiriin suuntautuneiden kuljetusten ohella toukokuun 5. päivän ja marraskuun 28. päivän välillä v. 1942 läntisiä juutalaisia siirrettiin lisäksi 36 kuljetuksessa (n. 35 000 juutalaista) suoraan itäisille alueille (Minsk, Raasiku, Maly Trostinec, Riika) ohi Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan (Mattogno & Graf: Treblinka: Extermination Camp or Transit Camp?, s. 200 ss.).

Tarkoitus oli siirtää juutalaiset kauemmaksi itään heti kun se oli mahdollista. Kesältä 1941 oleva ”Juutalaiskysymyksen hoitamisen suuntaviivat” (PS-212. IMT, Vol. XXV, s. 304) ilmoittaa:

Tarkoitus on siirtää juutalaiset ghettoihin ja erottaa samalla sukupuolet toisistaan. Valko-Venäjällä ja Ukrainassa olevat enemmän tai vähemmän suljetut juutalaisyhteisöt helpottavat tätä tehtävää. Toisille on valittava sijaintipaikka olemassa olevien työprojektien mukaan niin, että juutalaistyövoima tulee käytetyksi täysimääräisesti.

Wannseen kokouksessa 20.1.42 Heydrich ilmoittaa:

Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi - - evakuoidut juutalaiset kuljetetaan ensin asteittain ns. läpikulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään - - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida, vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon - joksi on suunniteltu Theresienstadtia - - myöskään sodassa (I maailmansodassa) haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa - - Toimintapolitiikka, joka edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) johtamien toimielinten kanssa, on yhä voimassa - - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä. Ministeriö lainaa sitten ulkoministeri Ribbentropia: Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä. Sitten ministeriö jatkaa: Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua - - Kuljetus Puolan kuvernementtiin on väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi (Nürnberg-dokumentti 2486-J).

Himmler kirjoitti aluejohtaja Arthur Greiserille 18.9.1941, että Führerin (Hitlerin) toivomuksen mukaisesti juutalaiset on määrä kuljettaa pois Vanhan valtakunnan ja Protektoraatin alueilta ”itäisille alueille, jotka juuri kaksi vuotta sitten on liitetty Saksan valtakuntaan”, mutta ainoastaan ”ensimmäisenä askeleena”, myöhemmin heidät siirretään ”vielä kauemmaksi itään” (Bundesarchiv Koblenz, NS 19/2655).

Mattogno kirjoittaa, että osa Lublinin piiriin siirretyistä juutalaisista siirrettiin Bug-joen yli Ukrainaan. Hän kertoo, että C. Gerlachin mukaan Puolan juutalaisten siirtämiset Valko-Venäjälle olivat ”äärimmäisen intensiivisiä” ja heidät vietiin Minskiin rautateitse.

17.7.1941 kenraalikuvernööri Frank teki päiväkirjaansa merkinnän, että hän ei halua enää ghettoja, koska Führerin julistus 19.6.1941 oli tehnyt selväksi, että lähiaikoina juutalaiset tullaan poistamaan Kenraalikuvernementista, josta on tuleva eräänlainen kauttakulkuleiri. Myöhemmin Himmler nimenomaan ilmoitti, että esim. Sobibor oli kauttakulkuleiri; hän määräsi 5.7.1943:

Sobiborin kauttakulkuleiri muutetaan keskitysleiriksi. Keskitysleiriin perustetaan tehdas, jossa puretaan sotasaaliiksi saatuja sotatarvikkeita.

9.11.1941 tri Leibbrand, Rosenbergin ministeriön virastopäällikkö, lähetti Ostlandin (Ostland = Baltia + Valko-Venäjä) valtakunnankomissaari Lohselle sähkeen, jossa hän sanoo, että juutalaiset ovat tulossa kauemmaksi itään. Riikan ja Minskin leirit ovat vain välivaiheita.

13.5.1942 Pulawyn piirin päällikkö ilmoitti Lublinin piirin kuvernöörille, että toukokuun 6. ja 12. päivän välillä 16 822 juutalaista oli karkotettu Pulawyn piiristä Bug-joen yli SS- ja poliisipäällikön direktiivin mukaisesti.

Jopa Sveitsissä ilmestyvä ”Israelitisches Wochenblatt für die Schweitz” (”Sveitsin israelilainen viikkolehti”) vahvistaa tämän eräässä artikkelissaan 16.10.1942:

Jo jonkin aikaa Puolan ghettoja on pyritty lakkauttamaan. Näin tapahtui Lublinissa, sitten Varsovassa. Ei tiedetä, kuinka pitkälle suunnitelma on jo toteutettu. Ghettojen entiset asukkaat menevät kauemmaksi itään venäläisiltä vallatuille alueille; Saksan juutalaisia tuotiin ghettoon osaksi korvaamaan heitä.

Radio Moskovan ilmoitettua, että useita tuhansia Ranskan juutalaisia oli siirretty Ukrainaan, juutalaislehti Notre Voix iloitsi huhtikuussa 1944, etteivät he olleetkaan joutuneet ”saksalaisten uhreiksi”.

Väestötieteilijä Eugene Kulischer julkaisi v. 1943 kirjan ”The Displacement of Population in Europa”, ja siinä hän toteaa (s. 110 ss.), että Puolan ghetot eivät olleet viimeinen määränpää, johon juutalaisia siirrettiin. Hän kertoo, että 20.11.1941 kenraalikuvernööri Hans Frank ilmoitti, että juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi itään. Kulischerilla oli käyttämiensä yhteyksien kautta mahdollisuus saada tapahtumista ensi käden tietoa, ja hän totesi, että monet pakkosiirretyt oli siirretty Venäjälle rintaman läheisiin työleireihin; toiset oli siirretty töihin Pinskin marskimaille tai Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan ghettoihin. Kirjeitä ja postikortteja saapui pakkosiirrettyjen omaisille Bialystokista, Pinskistä, Bobruiskista, Brzeszistä, Smolenskista, Brest Litovskista ja Minskistä.

Esimerkiksi Varsovan gheton juutalaisten kuljettamisesta itään tiedetään, että 30.5.1943 kuljetettiin Varsovasta Bobruiskiin 960 juutalaista junalla, ja toinen lähetys kulki 28.7.1943. Informacja Biezaca –lehti ilmoittaa 17.8.1942, että 2000 taitavaa työntekijää on saapunut Varsovan ghetosta Smolenskiin, toinen 2000 Malaszewicziin. Saksan Valko-Venäjän komissaari Wilhelm Kube puhuu kirjeessään 31.7.1942 tuhannesta Varsovan ghetosta Minskiin tulleesta juutalaisesta.

Kirja Berenstein & Rutkowski: ’Zydzi w obozie koncentracijnym Majdanek’ (1941 – 1944) kertoo, että 30 000 – 40 000 Varsovan gheton juutalaista siirrettiin Lubliniin Treblinkan kautta, jossa tapahtui valikointi. Puolalaisen historioitsija Zofia Leszczynskan mukaan Varsovan gheton juutalaisista 14 000 päätyi Poniatowoon, 6000 Trawnikiin, 800 Budzyniin ja 16 000 Majdanekiin.

Korherr laati maaliskuussa 1943 tilastollisen raportin Himmlerille, ja siinä (luku V, luettelon kohta 4) Korherr toteaa, että vuoden 1943 alkuun mennessä juutalaisia oli kuljetettu itäisistä provinsseista kauemmaksi Venäjälle 1 449 692 kappaletta, näistä 1 274 166 kenraalikuvernementin leirien (mm. Belzecin) kautta ja 145 302 Warhegaun alueen leirien (Chelmno) kautta.

Nämä tosiasiat eivät mitenkään sovi holokaustitahojen väitteisiin. Väitteellä, että Belzeciin kuljetettuja juutalaisia olisi tuhottu, ei ole minkäänlaista materiaalista tai dokumentaarista vahvistusta! Ei mitään! Myös puolalaisten arkeologien tutkimukset kumoavat sen, niin myös Friedrich Paul Bergin tutkimus.

Belzec oli kauttakulkuleiri kuljetettaessa juutalaisia itään, samanlainen kuin Sobibor ja Treblinka. Kun SS-virkailijat ilmoittivat pakkosiirrettäville heidän määränpäänsä, sen, että he olivat kauttakulkuleirissä, josta heidät siirretään toisiin työleireihin itään, he puhuivat totta. Ennen siirtämistä juutalaisten tuli puhdistautua tappavaa pilkkukuumetta levittävistä täistä: siksi heidän oli käytävä suihkussa ja heidän vaatteensa puhdistettiin täidentuhoamiskammioissa. Kuten Pressac on osoittanut, ensimmäinen väitetty ”kaasutusrakennus” on voinut olla vain höyryllä toimiva täikammiorakennus vaatteiden puhdistamista varten. Idässä ja lännessä oli käytössä eri raideleveys. Junaa täytyi vaihtaa, ja tässä yhteydessä toteutettiin tuiki tärkeä puhdistautuminen, etteivät vaaralliset kulkutaudit leviäisi ja ihmiset kuolisi.

14.2.2008