Babi Jar ja Einsatz-joukot

On väitetty, että toisen maailmansodan aikana, 29.9. – 30.9.1941, saksalaiset olisivat suorittaneet juutalaisten joukkomurhan Babi Jarin rotkon luona lähellä Kiovaa. Pari vuotta myöhemmin, 18.8. – 19.9.1943, 327-miehinen ”erikoiskommando” olisi sitten kaivanut rotkoon haudatut ruumiit ylös ja polttanut ne jälkien hävittämiseksi (Israel Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1990, osa I, s. 134 s.).

Kyseessä olisi ollut kostotoimi. Saksalaiset olivat vallanneet Kiovan kymmenen päivää aiemmin, 19.9.1941. Pian valtauksen jälkeen kaupungissa tapahtui voimakkaita räjähdyksiä toinen toisensa perään. Syyskuun 24. päivänä räjäytettiin hotelli Continental, 6. armeijan jälkijoukon päämaja. Seuraavana päivänä levisi suuri tulipalo Kiovan keskustassa. Miinat olivat tuhonneet lähes kaikki julkiset rakennukset sen jälkeen kun saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin, ja kuolonuhreja oli useita. Syyskuun lopulla löydettiin neuvostoliittolainen kartta, johon oli merkitty noin 50 jälkisytytyksellä (radio-ohjauksella) toimivan miinan sijoituspaikat. Lisäksi löydettiin valtava määrä miinoja, räjähdysaineita ja ”Molotovin cocktaileja.”

Suuri osa kaupungin keskustaa oli palanut, ja noin 50 000 ihmistä oli joutunut kodittomaksi. Satoja saksalaisia sotilaita oli kuollut heidän taistellessaan tulipaloja vastaan (vesilaitoksen tuhoaminen vaikeutti sammutustöitä). Kun neuvostoliittolaiset olivat poistuneet kaupungista, sinne jäi monia järjestäytyneitä sabotöörejä ja partisaaneja, ja siinä suhteessa Kiova oli vielä taistelukenttä. Kostoksi tuhopoltoista olisi sitten koottu kaikki juutalaiset ja 33 771 heistä teloitettu 29.9 – 30.9.41 Babi Jarissa.

Kirjassaan "Lectures on the holocaust" Germar Rudolf käsittelee Babi Jaria sivuilla 317 – 326. Hän toteaa, että saksalaisten vallattua Kiovan syyskuussa 1941 Einsatz-joukkojen (Einsatzgruppen) on väitetty koonneen kaikki Kiovan kaupungin ja lähiympäristön juutalaiset ja tappaneen heidät. Hän kertoo, että tämä on ainoa asia, josta eri kertomuksissa on oltu yhtä mieltä. Kaikesta muusta on lukuisia erilaisia mielipiteitä.

Vuonna 1992 M. Wolski julkaisi tutkimuksen näistä eri kertomuksista ja totesi, että kuolleitten määrä vaihteli niissä 3 000:n ja 300 000:n välillä. Esimerkiksi Vitali Korotych on antanut luvun 300 000, muistomerkin vihkiäispuhe v. 1991 150 000, the New York Times v. 1945 110 000 - 140 000, Encyclopedia Judaica 1971 ja Encyclopedia Britannica 1991 100 000, NL:n tutkimuskomissio v. 1943 80 000, Gerhard Riegner 1941 52 000, Puolan vastarintaliike v. 1941 38 000, Einsatz-joukkojen toiminta- ja tilanneraportti 6 (dokumentti R-102, IMT, vol. 38, s. 292 s.) 33 771, Leni Yahil v. 1990 30 000, Grand Dictionnaire Encyclopédique Larousse v. 1982 10 000 ja Encyclopedia of Ukraine v. 1988 3 000 ("Le massacre de Babi Yar", Revue d'Histoire Révisionniste 6, s. 47 - 58; http://www.vho.org/F/j/RHR/6/Wolski47-58.html).

Virallisen version mukaan Kiovan juutalaiset ajettiin 29.9. – 30.9.1941 Babi Jarin rotkon reunalle, ammuttiin ja heitettiin sitten rotkoon. Toisten versioiden (eri todistajien) mukaan murhat olisivat tapahtuneet hautausmaalla, hautausmaan ulkopuolella, metsässä, itse rotkossa, tiilitehtaassa, Kiovan kaupungissa, kaasuvaunuissa tai Dnjepr-joessa. Aseiksi on esitetty konekiväärit, konepistoolit, automaattikiväärit, kiväärinperät, pamput, kivet, panssarivaunut, miinat, käsikranaatit, kaasuvaunut, pistimet, veitset, elävältä hautaamiset, hukuttamiset, injektiot ja sähköshokit.

Teloituksen jälkeen saksalaisten kerrotaan räjäyttäneen rotkon niin, että ruumiit hautautuivat maan alle. Kun sitten syksyllä 1943 lähestyi hetki, että saksalaiset joutuvat luopumaan Kiovasta, heidän kerrotaan pakottaneen ukrainalaiset kaivamaan ruumiit maan alta esiin ja polttamaan ne rovioissa jäljettömiin. Sen vuoksi tästä rikoksesta ei nykyisin ole olemassa mitään todisteita.

9.11.1944 neuvostoliittolaisen tutkimuskomission jäsen majuri Lavrenko kuulusteli juutalaista todistajaa Vladimir Davidovia. Tämä sanoi, että hänet ja 99 muuta (pääosin juutalaisia) valittiin Syretskin keskitysleiristä (5 km Kiovasta) 18.8.1943 kaivamaan esiin Babi Jarin rotkosta sinne v. 1941 haudattujen juutalaisten ruumiit. Hänen mukaansa rotkossa oli 70 000 ruumista. He olivat kaivaneet nämä ylös ja polttaneet telineillä, jotka oli rakennettu Kiovan hautausmaalta tuoduista graniittikivistä ja rautatiekiskoista. He olivat rakentaneet polttopuista ja ruumiista valtavat 10 – 12 metriä korkeat roviot. Alkuun oli ollut vain yksi rovio, myöhemmin 75! Luut, jotka eivät palaneet täydellisesti, jauhettiin ja heitettiin takaisin hautakuoppiin.

Davidovin mukaan he saivat työnsä valmiiksi 25.9. tai 26.9., jonka jälkeen heidän täytyi rakentaa vielä yksi rovio, jonka he päättelivät olevan heitä itseään varten. Siksi Davidov ja n. 40 muuta pakenivat yöllä 29.9.1943.

Ilja Ehrenburgin ja Wassili Grossmanin ”Black Book” esittää tämän todistajanlausunnon mutta muuttaa lukuja: 100 kaivajaa onkin 300; yhdessä roviossa olikin 2000 ruumista, ei 3000. Alussa ilmoitetun Encyclopedia of the Holocaust -teoksen luvut ovat todennäköisesti lähtöisin tästä ”Black Bookista.”

Carlo Mattogno ja Jürgen Graf käsittelevät tätä asiaa kirjassaan ”Treblinka. Extermination Camp or Transit Camp?” (s. 221 ss.). Heidän mukaansa Davidov on ainoa todistaja, joka on väittänyt olleensa mukana polttamassa ruumiita Babi Jarissa (itse asiassa pari muutakin tämän kaveria on väittänyt samaa, ja he ovat esiintyneet yhdessä). He toteavat Davidovin kertomuksen täysin epäuskottavaksi. Einsatz-raportin ilmoittama ja jo itsessään huimasti liioiteltu uhrien lukumäärä 33 771 on Davidovin kertomuksessa liki kaksinkertaistunut. Lisäksi 10 – 12 metriä korkeat roviot ovat teknisesti mahdottomia, kuten Treblinka-kirjan 4. luku osoittaa. Lisäksi Davidovin 75 roviota olisivat polttaneet 75 x 3000 ruumista eli 225 000 ruumista (hän ilmoitti yhdessä roviossa olleen 3000 ruumista)!

Sen jälkeen kun neuvostoliittolaiset olivat vallanneet Kiovan (ja siellä olevan Babi Jarin) takaisin, Babi Jaria lähetettiin tutkimaan tutkimuskomissio. Se otti alueesta valokuvia, mutta kuvissa on itse asiassa vain muutama lahonnut kenkä ja joitakin vaateriepuja. Nämä kuvattiin huolellisesti, ja kuvien alle kirjoitettiin:
”Jäänteitä saksalaisten ampumien Neuvostoliiton kansalaisten kengistä ja vaatteista”.
Tärkein materiaalinen todiste siitä, että Babi Jarissa 33 771 juutalaista ammuttiin, haudattiin, kaivettiin ylös haudoista ja poltettiin, on siis paikalta löydetyt muutamat kengät ja vaaterievut!

Jälkiä olisi täytynyt jäädä. 33 771 ruumiin polttamiseen olisi tarvittu Mattognon ja Grafin mukaan 4500 tonnia puuta, ja tuhkaa olisi syntynyt 620 tonnia. Näiden kuljettaminen, kuten myös graniittikivien ja rautatiekiskojen kuljettaminen sekä itse polttaminen, olisi väkisin jättänyt maastoon selvät jäljet, jotka olisivat näkyneet alueesta otetuissa ilmakuvissa.

Davidov ilmoittaa, että polttaminen saatiin päätökseen 25.9. tai 26.9.1943. Juuri 26.9. saksalainen tiedustelukone otti ilmakuvan alueesta! Siitä (ja muista ilmakuvista) seuraavassa:

Ilmakuvat

Rudolf sivuuttaa polttamiseen liittyvät ilmeiset logistiset ja tekniset ongelmat ja kiinnittää huomionsa vain ilmakuviin, joita saksalaiset tiedustelukoneet vuosien 1939 ja 1944 välillä Kiovan alueesta ovat ottaneet ja jotka sodan jälkeen joutuivat amerikkalaisten käsiin. Kanadalainen ilmakuva-asiantuntija John C. Ball on analysoinut näitä kuvia, jotka ovat varsin korkealaatuisia, niin että niistä voidaan erottaa eri esineitä, kuten pensaita, puita ja autoja (J. C. Ball: ”Air Photo Evidence”, http://www.air-photo.com/ tai http://www.air-photo.com/index.php ; myös suppeammassa vihkosessa ”the Ball Report” on analyysi ilmakuvista).

Rudolf mainitsee kolme ilmakuvaa, jotka on otettu 17.5.1939 (siis ennen väitettyä joukkomurhaa), 26.9.1943 (jolloin polttamisten suurissa rovioissa on väitetty olleen menossa) ja 18.6.1944 (9 kk sen jälkeen kun alue joutui puna-armeijan haltuun). Kuvat eroavat toisistaan vain siinä, että tuona aikana kasvillisuus on lisääntynyt. Mitään, mikä viittaisi jonkinlaiseen ihmistoimintaan, ei kuvissa näy.

Mahdollista tietenkin on, että joitakin kapinallisia, partisaaneja tai rikollisia alueella on teloitettu, mutta sillä ei ole mitään tekemistä järjestelmällisen kansanmurhan kanssa. Ball-raportti kertoo, että väitteiden mukaan 18.8. - 29.9.1943 Babi Jarin rotkosta kaivettiin ylös n. 70 000 ruumista raivaustraktoreilla, siis noin 1600 päivässä, ja poltettiin rotkon pohjalla suurissa rovioissa 200 työntekijän toimesta rautatiepölkkyjen päällä (em. I. Gutmanin kirja, s. 132 – 135). Juuri tuolloin, 26.9.1943, otetusta ilmakuvasta Ballin raportti sanoo:
Hevosteitä, teitä tai joukkokaivauksia ei ole havaittavissa sen enempää auringon valaisemalla rotkon länsipuolella kuin hieman varjostuneella itäpuolella. Suuria pensaita näkyy rotkon seinämissä. Vuoden 1943 ilmakuvat (niitä on muitakin) kumoavat väitteet (esiinkaivamisista ja polttorovioista), ja siksi nuo väitteet on hylättävä sotapropagandana.
Alueella, jossa kaivamisten ja polttamisten kerrotaan tapahtuneen, on Ballin mukaan kasvillisuutta ja maaperä on täysin koskematon. Alueella ei ole merkkejä hevosten tai raivaustraktoreiden liikkumisesta; hevosiahan olisi tarvittu 36-kiloisten rautatiepölkkyjen kuljettamiseen. Alueelle ei johda ajoneuvojen tai hevosten jälkiä.

Germar Rudolf (pseudonyymillä ”Manfred Köhler”) on käsitellyt tätä ilmakuva-asiaa myös Ernst Noltelle kirjoittamassaan vastineessa "Auch Holocaust-Lügen haben kurze Beine" (”Myös holokaustivalheilla on lyhyet jäljet”), ja hän ottaa näiden ilmakuvien valossa esiin Neuvostoliitosta saatujen Einsatz-joukkojen "tapahtuma-ilmoitusten" luotettavuuden, siis sen, voiko niihin ensinkään luottaa (näihin tapahtumiin kuuluu myös Babi Jar ja väite 33 771 ammutusta, Bundesarchiv R 58/218, Ereignismeldung UdSSR Nr. 101 und 106, 2.10.1941 und 7.10.1941; P. Longerich: ”Die Ermordung der europäischen Juden”, 1990, s. 121 ss.). Einsatz-raporttien luotettavuutta ovat epäilleet myös mm. M. Wolski, Udo Wallendy ja H. Tiedemann.

Rudolfin mukaan ilmakuvat osoittavat, ettei Babi Jarissa ollut mitään joukkohautoja, joukkoylöskaivamisia eikä joukkopolttamisia. Hän kertoo John Ballin varmistaneen, etteivät nämä ilmakuvat ole väärennettyjä. Kertomuksia Babi Jarista - siis myös Einsatz-joukkojen Babi Jar-raportteja - on Rudolfin mukaan pidettävä valheina, ja samalla joutuvat epäilyksenalaisiksi kaikki muutkin Einsatz-joukkojen ”tapahtumailmoitukset” Neuvostoliiton alueelta.

Rudolf siteeraa virallisen linjan historioitsijaa Joachim Hoffmannia (Stalin's War of Extermination 1941-1945, s. 215 s.):
NKVD otti ensimmäisen kerran aiemmin tuntemattoman Vanhan Naisen rotkon (= Babi Jarin rotkon) neuvostopropagandaan marraskuussa 1943, kun Katynin tapausta yritettiin epätoivoisesti salata. Pian sen jälkeen kun Ukrainan pääkaupunki oli vallattu takaisin, neuvostoliittolaiset kutsuivat joukon läntisen lehdistön kirjeenvaihtajia tutustumaan Babi Jarin rotkoon, jossa joukkotuhon väitettiin tapahtuneen. Konkreettinen todistus näyttää kuitenkin olleen melko niukkaa.

Viime vuosina suoritettu lukuisten ilmakuvien arviointi selvästi vie siihen johtopäätökseen, että - - Babi Jarin rotkon alue säilyi koskemattomana vuosien 1939 ja 1944 välillä, siis myös saksalaisvallan aikana.

Tukeakseen väitettä, että saksalaiset ampuivat Babi Jarin rotkossa 50 000 - 80 000 juutalaista miestä, naista ja lasta konekivääreillä, NKVD valmensi v. 1943 kolme ”todistajaa”, joiden tarinat kuitenkin herättivät vain epäilyksiä kirjeenvaihtajissa, varsinkin the New York Timesin kokeneessa edustajassa Lawrencessa. 29.11.1943 the New York Times julkaisi artikkelin, joka oli puhdistettu karkeimmista neuvostoliittolaisista valheista, jotka koskivat "neuvostoliittolaisia partisaaneja" ja "kaasuvaunuja". Artikkelin otsikko oli "50 000 juutalaisen kerrotaan tulleen tapetuksi", mutta mukana oli paljonpuhuva alaotsikko "Jäljellä oleva todistusaineisto niukkaa", mikä osoitti, että NKVD:n yritykset vakuuttaa maailma olivat epäonnistuneet.
Kirjassaan ”the Hoax of the Twentieth Century” (s. 112 – 113) Arthur Butz siteeraa sitten tätä Lawrencen artikkelia:
Kiovan viranomaiset vahvistivat tänään, että saksalaiset olivat tappaneet konekivääreillä 50 000 - 80 000 juutalaista miestä, naista ja lasta Kiovassa syyskuun lopulla 1941 ja että he myöhemmin - kun kasvoi uhka, että puna-armeija valtaa Kiovan takaisin - olivat pakottaneet venäläiset sotavangit polttamaan ruumiit tuhoten siten täydellisesti kaikki rikoksen todisteet - - Sen perusteella, mitä näimme, tämän kirjeenvaihtajan on mahdoton sanoa, onko tarina totta vai valhetta.
Rudolf toteaa, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kukaan ei ole tutkinut asiaa. Tapahtuiko joukkomurha mahdollisesti jossakin muussa paikassa? Ilmakuvat eivät Rudolfin mukaan kuitenkaan osoita joukkohautoja missään tällä alueella. Voidaanko siis saksalaisten dokumenttien aitoutta epäillä? Onhan monissa Neuvostoliitosta tulleissa Einsatz-tilanneraporteissa jopa Gestapo-päällikkö Heinrich Müllerin allekirjoitus. Raporteissa ei mainita ainoastaan Babi Jarin joukkotuhoa vaan monia muitakin, joissa annetaan yksityiskohtaisia tietoja uhrien lukumääristä, kaiken kaikkiaan sadoista tuhansista uhreista.

Einsatz-joukot

Tässä yhteydessä on Rudolfin mukaan välttämätöntä tutkia Einsatz-joukkojen merkitystä yleensä. Ko. joukot (”Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD”; ”Turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun toimintajoukot”) luotiin virallisesti varmistamaan turvallisuus vallatuilla alueilla itärintaman takana. Reinhard Heydrich antoi 2.7.1941 määräyksen, jonka mukaan Einsatz-joukkojen on teloitettava neuvostoliittolaiset komissaarit (tästä luovuttiin toukokuussa 1942) ja muut radikaalit elementit (sabotoijat, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit jne.; Documents on the Holocaust, Yad Vashem, 1981, s. 377-378). Juutalaisten suhteen Heydrich määräsi, että vain sellaiset juutalaiset tulee teloittaa, jotka toimivat valtion (NL:n) tehtävissä tai puoluetehtävissä.

Uskonnon tai rodun vuoksi juutalaisia ei siis saanut teloittaa. Kansanmurhan suorittaminen oli kielletty.

Myös Saksan turvallisuuspoliisin direktiivi ”Juutalaiskysymyksen suuntaviivat” (Nürnberg-dokumentti 212-PS) kertoo, kuinka juutalaisia on kohdeltava: heidät on pantava tekemään työtä, ja erikseen painotetaan juutalaiskysymyksen rauhanomaista ratkaisua.

Kirjassa "The Destruction of the European Jews" juutalainen Raul Hilberg kirjoittaa ensin kirjansa vuoden 1961 laitoksessa (s. 177), että Hitler antoi v. 1941 Einsatz-joukoille määräyksen "tappaa kaikki juutalaiset asukkaat heti paikalla" vallatuilla NL:n alueilla, mutta vuoden 1985 laitoksessa tällaisesta ei puhuta enää mitään. Sen sijaan Hilberg myöntää (s. 331), etteivät Einsatz--joukot tappaneet ilman turvallisuussyytä.

Saksalaiset rankaisivat ankarasti niitä omiaan, jotka kohtelivat huonosti juutalaisia! Robert Faurisson kirjoittaa:
Mitä Einsatz-joukkoihin tulee, se on mielestäni tärkein tutkimuksen kohde tulevaisuudessa. Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä.

Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.
http://www.ihr.org/jhr/v21/v21n2p-7_faurisson.html

Juutalaisten teloittaminen sen vuoksi, että he olivat juutalaisia, olisi ollut vastoin Saksan johdon silloista politiikkaa. Juutalaiset tahdottiin siirtää pois Euroopasta, ei tuhota heitä fyysisesti. Fyysinen tuhoaminen oli ankarasti kielletty.

Pääasiassa Einsatz-joukot joutuivat taistelemaan partisaaneja (sissejä) ja kommunistisia komissaareja vastaan. Saksan häviö idässä johtui pääasiassa juuri tällaisesta Neuvostoliiton järjestäytyneestä partisaanisodasta. Neuvostopartisaaneja oli Saksan rintamalinjojen takana vuoden 1942 alussa n. 80 000 - 90 000, ja luku nousi jatkuvasti ollen vuoden 1944 alussa noin puoli miljoonaa (Bernd Bonwetsch: ”Sowjetische Partisanen 1941 – 1944”, kirjassa Gerhard Schulz [toim.]: Partisanen und Volkskrieg, 1985, s. 99, 101). Neuvostoliiton propaganda kertoi partisaanien tappaneen puoli miljoonaa saksalaista sotilasta, ja saksalaiset lähteet ilmoittivat luvuksi 35 000 - 45 000, mutta tämä luku on liian pieni, koska Saksan armeijaryhmän keskustan kesällä 1944 tapahtuneen luhistumisen vuoksi vuoden 1944 luvut ovat epätäydellisiä.

Saksan reaktio odotettavissa olleeseen partisaanisotaan oli erittäin ankara alusta alkaen. Puna-armeijan poliittiset komissaarit (v. 1939 näitä oli 34 000 puna-armeijassa), jotka olivat vastuussa Neuvostoliiton julmasta ja kansainvälisten lakien vastaisesta sodankäynnistä, julistettiin ei-taistelijoiksi (taisteluihin osallistumattomiksi) ja teloitettiin välittömästi sodan ensi kuukausina (tästä luovuttiin toukokuussa 1942). Lisäksi sissialueiden siviilejä ammuttiin kostoksi, mikä oli silloisen kansainvälisen lain mukaista. Kukapa sallisi siviiliasuisten ihmisten hiiviskelevän taakseen, ampuvan selkään ja sitten livistävän piiloon!

Tässä raa'assa ja villissä sodassa Himmler joutui tekemään periaatepäätöksen, että myös teloitettavien partisaanien perheitä teloitetaan. Useinhan naiset ja lapset olivat monin tavoin - jopa Stalinin käskeminä - mukana suorittamassa tihutöitä saksalaisia vastaan. Himmler lausui Weimarissa 16.12.1943 merivoimien johdolle pitämässän puheessa:
Jos minun jossakin oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin jonkin kylän partisaaneja ja juutalaisia komissaareja vastaan - puhun tämän vain tässä piirissä, vain tälle piirille - niin olen antanut sen periaatteellisen määräyksen, että myös näiden partisaanien ja komissaarien vaimot ja lapset teloitetaan.
Himmlerin perustelu oli se, että näitä myöhemmin vihan täyttämiä jälkeläisiä ei saa päästää kasvamaan aikuisiksi, koska silloin ongelmat toistuvat. Himmler ilmoitti, ettei tällainen päätös ollut suinkaan helppo, mutta keskellä villiä ja primitiivistä rotusotaa ei muulla tavalla voi toimia (Wilhelm Stäglich: Der Auschwitz Mythos, s. 100). Tämä Himmlerin kanta antaa myös selityksen hänen Posenissa 4.10.1943 ja 6.10.1943 pitämiensä puheiden joillekin kohdille. On siis selvää, että idän partisaanisodassa tuhoutui myös lapsia, kuitenkin vain osana kyliin ja perheisiin kohdistuneita laillisia kostotoimenpiteitä.

Alkuvaiheessa Rudolfin mukaan Einsatz-joukoissa oli vain n. 4 000 miestä, mutta kesällä 1942 lukumäärä oli noussut n. 15 000:een. Lisäksi apuna oli muista maista (Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, mukana myös venäläisiä) n. 240 000 vapaaehtoista. Tämä kasvu on ymmärrettävää, koska myös partisaanien lukumäärä kasvoi. Saksa ei oikein hyvin menestynyt taistelussa partisaaneja vastaan, ja Einsatz-joukot olivat ankarasti ylityöllistettyjä pyrkiessään kontrolloimaan valtavaa 1,2 miljoonan neliökilometrin aluetta (3,5 kertaa Suomen pinta-ala!), jonka kautta Saksan huoltolinjat kulkivat.

Näiden samojen joukkojen väitetään myös tappaneen suuren määrän juutalaisia ja sitten haudanneen heidät lukemattomiin joukkohautoihin. Mutta tässäkin uhrien lukumäärät vaihtelevat (Solomon M. Schwartz 3 miljoonaa; H. Krausnick ja H. H. Wilhelm 2,2 miljoonaa ja Raul Hilberg 1,3 miljoonaa; neuvostoliittolaisten [Rudenko] väite Nürnbergissä 1 miljoona).

Edelleen näiden samojen Einsatz-joukkojen väitetään kaivaneen auki kaikki nuo ennen vuotta 1943 luodut joukkohaudat ja sitten polttaneen osittain mädäntyneet ruumiit tavallisissa suurissa rovioissa jäljettömiin. Babi Jar on vain yksi esimerkki. Tämän valtavan todisteiden hävittämisen, jonka on sanottu alkaneen Neuvostoliiton alueella kesällä 1943 (Puolan alueen ”tuhoamisleireissä” jo kesäkuussa 1942), väitetään kulkeneen peitenimellä "Aktion 1005".

Eikä tällaisesta valtavasta rikoksesta jäänyt mitään jälkiä! Virallista historiankirjoitusta edustava I. Gutman kirjoittaa (I. Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1990, vol. 1, s. 14):
Vaikka joukkohaudoista kaivettujen ruumiiden polttaminen ei hävittänyt natsien rikoksia, se teki vaikeaksi määrittää rikoksen tosiseikkoja ja uhrien lukumääriä. Monissa tapauksissa komissiot, jotka tutkivat natsien rikoksia NL:ssa ja Puolassa, eivät löytäneet jälkeäkään joukkohaudoista, ja niiden oli vaikea tehdä arvioita.
Toisin sanoen: ei ole todisteita. Rudolf ei tunne yhtäkään tapausta, jossa maailmalle olisi esitetty, mistä joukkohautoja tai jälkiä joukkohaudoista olisi löydetty. Onko mahdollista, että ruumiit on poltettu jälkiä jättämättä? Onko mahdollista, että saksalaiset kaivoivat esiin 1,5-3 miljoonaa ruumista lukemattomista joukkohaudoista 1,2 miljoonan neliökilometrin alueelta jättämättä jälkeensä konkreettisia jälkiä tai asiakirjoja?

Einsatz-joukkojen – ja lisäksi poliisipiirien ja armeijan elinten; heidänkin on väitetty käsitelleen uhrejaan samoin – on täytynyt pitää tarkkaa kirjaa kaikista joukkohaudoista ja laatia niistä kartat, että kykenivät löytämään ne myöhemmin. Ei ole olemassa sellaisia kirjanpitodokumentteja eikä sellaisia karttoja. Missään ilmakuvissa ei myöskään näy mitään joukkohautoja tai valtavia rovioita. Aktion 1005:stä ei ole olemassa ainuttakaan kirjallista todistetta!

Tällaisen valtavan urakan siis suorittivat muka muutama tuhat saksalaista ulkomaalaisten avustajiensa tukemana samalla kun heidän oli taisteltava satoja tuhansia partisaaneja vastaan! Virallisen historiankirjoituksen edustaja Heinz Höhne kirjoittaa:
Heydrichin kuolemanlähettiläät aloittivat kauhean seikkailunsa: 3 000 miestä ajoi takaa Venäjän viittä miljoonaa juutalaista.
Yhtä koominen on natsimetsästäjä Efraim Zuroffin teksti (Efraim Zuroff: Occupation Nazi-Hunter, 1994, s. 27):
Einsatz-joukkoihin kuului kaikkiaan n. 3 000 miestä - - Näiden yksikköjen oli toimittava valtavalla alueella - - Välineet, jotka heillä tätä tarkoitusta (juutalaisten murhaamista) varten oli käytössään, olivat useimmissa tapauksissa tavallisia aseita - konekiväärejä, kiväärejä ja pistooleja - - Kuitenkin näistä rajoituksista huolimatta - - Einsatz-joukot onnistuivat murhaamaan n. 900 000 juutalaista 15 kuukaudessa.
Virallisen linjan holokaustiekspertti Gerald Reitlinger on todennut, että tämä on täysin epäuskottavaa ("Die SS - Tragödie einer deutschen Epoche", 1957, s. 186).

Väitteillä, että Einsatz-joukot olisivat tuhonneet 1 – 3 miljoonaa juutalaista, ei ole koskaan ollut mitään tilastollista pohjaa. Joskus on viitattu hämäräperäiseen amerikkalaiseen vakoilijaan ja kaksoisagenttiin Wilhelm Höttliin, joka väitti, että Eichmann olisi kertonut hänelle, että kuusi miljoonaa juutalaista on tuhottu, kaksi miljoonaa näistä Einsatz-joukkojen uhreina. Amerikkalainen sotilastuomioistuin ei kuitenkaan uskonut tätä, eikä Höttlin väitteitä esitetty Ohlendorf-oikeudenkäynnissä (Ohlendorf oli Einsatz-joukko D:n komentaja, hänestä enemmän alla).

Uhrien todellista määrää on tutkinut englantilainen lakimies R. T. Paget kirjassaan ”Manstein. His Campaigns and his Trial”, 1951 (Paget toimi sotamarsalkka Mansteinin puolustusasianajajana). Hänen johtopäätöksensä on, että hyväksyessään neuvostoliittolaisten syyttäjien esittämän luvun ”miljoona” Nürnbergin oikeus liioitteli lukua yli 1000 prosentilla (ja vielä pahemmin vääristeli tilanteita, joissa uhreja syntyi). Ei siis miljoona vaan alle sata tuhatta. Vain osa näistä oli juutalaispartisaaneja ja kommunistikomissaareja. Muistettakoon, että neuvostoliittolaiset partisaanit kertoivat tappaneensa puoli miljoonaa saksalaista sotilasta.

Natsi-Saksan politiikkana ei ollut tuhota juutalaisia idässä vaan siirtää heidät itään. Einsatz-joukoille ei annettu tehtäväksi tuhota systemaattisesti juutalaisia. Juutalaisia kyllä ammuttiin idässä, mutta vain erityisistä syistä. Alfred Rosenberg kirjoitti (muistio 29.4.1941; PS-1024):
Juutalaisongelma, jonka väliaikainen tilapäisratkaisu - juutalaisten pakkotyö, ghettoihin sulkeminen - täytyy hoitaa, vaatii kokonaiskäsittelyn.
Edelleen (”Ohjeita Ukrainan valtakunnankomissaarille” 7.5.1941; PS-1028):
Sen jälkeen kun juutalaiset on poistettu kaikista julkisista tehtävistä, mikä ajan mittaan tapahtuu, juutalaisongelma ratkaistaan ankaralla tavalla luomalla ghettoja ja työosastoja. Pakkotyö otetaan käyttöön.
Tuhoamisesta ei puhuta mitään, ainoastaan ghettoihin sulkemisesta ja pakkotyöstä.

Kesäkuussa 1941 Rosenberg antoi ohjeita juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta (ns. ”Ruskea mappi”, luku ”Väestöluokat”; sisältyy ns. ”Vihreään mappiin”, IMT, Vol. XXXVI, s. 348) ja totesi, että idässä on erilaisia juutalaisryhmiä. Eräissä valtakunnankomissariaateissa (Valko-Venäjä, Ukraina) enemmistö juutalaisista on asunut niissä sukupolvia, Neuvostoliiton keskiosien juutalaisista sen sijaan enemmistö oli muuttanut sinne vasta bolshevikkiaikana. Erityisryhmänä hän mainitsee ”neuvostojuutalaiset”, jotka ovat tunkeutuneet itäiseen Puolaan, läntiseen Ukrainaan, läntiselle Valko-Venäjälle, Baltian maihin, Bessarabiaan ja Bukovinaan puna-armeijan perässä vuosina 1939 ja 1940.

Rosenbergin mukaan näitä ryhmiä on tietyssä määrin kohdeltava eri tavoin. Erityisesti viimeksi mainittu ryhmä (puna-armeijan perässä tulleet ”neuvostojuutalaiset”) on poistettava ankarin keinoin. Hän toteaa, että nämä ”neuvostojuutalaiset” ovat terrorisoineet paikallista väestöä ja synnyttäneet näissä vihaa, jolloin väestö itse on saksalaisten joukkojen saapuessa ryhtynyt eliminoimaan heitä. Rosenbergin mukaan tällaisia väestön kostotoimia ei tule vastustaa. Sen sijaan ne juutalaiset, jotka kuuluvat vakinaiseen väestöön, on rekisteröitävä ja heidät on merkittävä keltaisilla tähdillä.

Siis: tunkeutuneita ja terrorisoivia ”neuvostojuutalaisia” ammuttiin (ei siis juutalaisuutensa takia), mutta se osa juutalaisia, joka kuului vakinaiseen väestöön ja joka muodosti juutalaisista suurimman osan, suljettiin ghettoihin. Kuitenkin näistä vakinaisista juutalaisistakin ammuttiin sellaisia, jotka olivat osallistuneet sabotaaseihin ja Saksan vastaisiin toimiin tai jotka kantoivat tarttuvia tauteja tai joihin kohdistettiin kostotoimia partisaanihyökkäysten vuoksi.

Einsatz-joukkojen raporteissa ilmoitetaankin säännöllisesti se erityissyy, jonka vuoksi juutalaisia ammuttiin (esim. ”terroristi”, ”erityisen kapinallinen käytös”, ”sabotööri”, ”ryöstäjä”, ”loukkaavan propagandan tai kauhupropagandan levittäjä”, ”ghetoissa vastarintaan noussut”, ”työstä kieltäytynyt”; esimerkkejä näistä raporteista antavat Jürgen Graf ja Carlo Mattogno kirjassaan ”Treblinka. Extermination Camp or Transit Camp?”, s. 207). Vaikka näissä raporteissa lukumäärät ovat suuresti liioiteltuja eivätkä pidä paikkaansa, niistä käy silti ilmi, ettei Einsatz-joukkojen tehtävänä ollut tuhota kaikkia juutalaisia, eihän niissä muuten ilmoitettaisi tuota erityissyytä; sen ilmoittaminen olisi ollut täysin tarpeetonta.

Juutalainen historioitsija Arno Mayer kirjoittaa, ettei itäisten juutalaisten ampumisten takana ollut mitään kattavaa tuhoamissuunnitelmaa; ne liittyivät sodan armottomaan radikalisoitumiseen sekä siihen, että SS luokitteli itäiset juutalaiset bolshevismin (kommunismin) kantajiksi (Arno Mayer: ”Why did the Heavens not Darken?” 1988, s. 270).

Sen, ettei mitään tuhoamissuunnitelmaa ollut, osoittaa myös edellä mainitun ”ruskean mapin” luku ”Direktiivi juutalaiskysymyksen hoitamisesta”, jossa todetaan:
Kaikki toimenpiteet, jotka koskevat juutalaiskysymyksen hoitamista itäisillä alueilla, on suoritettava siltä pohjalta, että juutalaiskysymys tullaan ratkaisemaan sodan jälkeen yleisesti koko Euroopan osalta.
Entä mitä tapahtui lännestä itään pakkosiirretyille juutalaisille? Tätä käsittelevät Mattogno ja Graf Treblinka-kirjassaan sivuilla 229 – 231. Einsatz-joukko A:n yleisraportissa 16.10.1941 – 31.1.1942 (RGVA, 500-4-92, s. 64) on luku, jonka otsikkona on ”Saksan valtakunnan alueelta tulleet juutalaiset.” Siinä sanotaan:
Joulukuusta 1941 lähtien juutalaiskuljetuksia saapui Saksan valtakunnan alueelta tihein väliajoin. Näistä 20 000 juutalaista ohjattiin Riikaan ja 7000 Minskiin. Ensimmäiset 10 000 Riikaan evakuoitua juutalaista majoitettiin osaksi väliaikaiseen vastaanottoleiriin, osaksi hiljattain perustettuun parakkileiriin Riian läheisyydessä. Muut kuljetukset lähetettiin ensin erilliselle alueelle Riian ghetossa. Parakkileiriä rakennetaan käyttämällä kaikkia työkykyisiä juutalaisia, niin että keväällä kaikki pakkosiirretyt juutalaiset, jotka elävät talven yli, voidaan lähettää tähän leiriin. Saksan valtakunnan alueelta tulleista juutalaisista vain pieni osa on työkykyisiä. Noin 70 – 80% on naisia, lapsia ja työkyvyttömiä vanhuksia. Kuolleisuusluvut nousevat koko ajan, myös epätavallisen kovan talven vuoksi. Saksan valtakunnan alueelta tulevien työkykyisten juutalaisten määrä on tyydyttävä. Työvoimana he ovat toivottavampia kuin venäläiset juutalaiset, koska he puhuvat saksaa ja ovat suhteellisesti siistimpiä. Juutalaisilla on huomattavan suuri sopeutumiskyky heidän yrittäessään muovata elämäänsä olosuhteittensa mukaiseksi.
Valtakunnankomissaari Lohsen Standartenführer (eversti) Siegertille (RSHA) 21.7.1942 lähettämässä kirjeessä sanotaan Latvian ”työhönvalmennusleiristä” (RGVA, 504-2-8, s. 192):
Saksan valtakunnan alueelta evakuoiduista juutalaisista on tällä hetkellä vielä leirissä 400, ja he työskentelevät kuljetus- ja kaivuutöissä. Muut Riikaan pakkosiirretyt juutalaiset on majoitettu muualle.
Läntisiä juutalaisia ei niin ollen tuhottu systemaattisesti, vaikka enemmistö heistä oli työkyvyttömiä.

Einsatz-raportit

Vuonna 1988 saksalainen Einsatz-joukkojen erikoisasiantuntija Hans Heinrich Wilhelm, hänkin virallisen historiankirjoituksen edustaja, totesi, ettei hän ole varma, ovatko Berliiniin lähetettyjen Einsatz-raporttien luvut oikeita. Nämä luvut ovat ainoa olemassa oleva todiste, ja siksi niitä on käytetty tapettujen juutalaisten määrän laskemiseen. Wilhelm neuvoo historioitsijoita käyttämään tulevaisuudessa vähemmän SS-lähteitä, jos ko. raporttien "ei-tilastollinen luotettavuus ei ole korkeampi kuin niiden alhainen luotettavuus lukujen suhteen, mikä voitaisiin vahvistaa vain vertaamalla niitä muihin samalta alueelta peräisin oleviin lähteisiin" (esitelmä, kansainvälinen historiallinen konferenssi, Riian yliopisto, 20.9. – 22.9.1988, s. 11).

Wilhelm siis epäilee, etteivät Einsatz-raportit sisällä mitään luotettavaa tietoa. Jo aiemmin kirjassaan Wilhelm epäili näitä lukuja (H. Krausnick, H. H. Wilhelm: "Die Truppe des Weltanschauungskrieges. Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938 - 1942”, 1981, s. 515):
Se seikka, että ainakin joitakin kymmeniä tuhansia tapettuja juutalaisia lisättiin (raportteihin), jotta muutoin anteeksiantamattoman pientä partisaanien lukumäärää saatiin nostettua.....
Eräässä tapauksessa hän havaitsee, että erääseen Einsatz-raportin lukuun on lisätty väliin nolla lukumäärän suurentamiseksi 1 134:stä 11 034:ään.

Väärentäjien (sillä väärentämisestä Rudolfin mukaan on kysymys) intressissä on siis ollut esittää mahdollisimman suuri uhrien lukumäärä jollekulle. Jos Einsatz-joukot väärensivät näitä lukuja, silloin voitaisiin nostaa esiin epäilys, että Berliini tahtoi nähdä niin monta juutalaista tapetuksi kuin mahdollista. Mutta tiedossa olevien tosiseikkojen valossa tämä ei ole lainkaan todennäköistä. Niinpä jonkun muun on täytynyt manipuloida lukuja. Tämä herättää monia kysymyksiä. Tosiasia kuitenkin Rudolfin mukaan on, että saksalaisten Neuvostoliitolta valtaamien alueiden väestötilastot osoittavat, ettei siellä tapahtunut silloin mitään joukkomurhia.

Luvuista seuraava esimerkki. Vuonna 1949 Saksan 11. armeijan komentaja sotamarsalkka Erich von Manstein oli brittiläisen sotilastuomioistuimen edessä syytettynä avunannosta Einsatz-joukko D:n tekemiin murhiin Krimillä. Mansteinin puolustusasianajaja, brittiläinen lakimies R. T. Paget, kirjoittaa muistelmissaan:
Minusta näytti, että SD:n väitteet olivat täysin mahdottomia. Yksittäiset 100 miehen komppaniat, joiden käytössä oli ehkä kahdeksan ajoneuvoa, raportoivat tappaneensa jopa 10 000 - 12 000 juutalaista 2-3 päivässä. Yhteen kuorma-autoon he eivät ole voineet saada enempää kuin 20 tai 30 juutalaista, jotka, muistettakoon se, ajattelivat, että heidät sijoitetaan muualle, ja joilla oli tavaransa mukanaan. Lastaamiseen, ainakin 10 kilometrin ajoon, purkamiseen ja takaisin palaamiseen olisi mennyt lähemmäs kaksi tuntia. Venäjän päivä talvella on lyhyt, eikä yöllä voinut kulkea. 10 000 juutalaisen tappamiseen olisi mennyt ainakin kolme viikkoa.

Eräässä tapauksessa kykenimme tarkistamaan heidän lukunsa. SD väitti, että he olivat tappaneet 10 000 Simferopolissa marraskuun aikana, ja joulukuussa he raportoivat, että Simferopol on vapaa juutalaisista. Erilaisilla vertailuilla kykenimme osoittamaan, että juutalaisten teloitus Simferopolissa oli tapahtunut yhtenä ainoana päivänä, 16.11. Vain yksi SD-komppania oli Simferopolissa. Teloituspaikka oli 15 kilometrin päässä kaupungista. Enempää kuin 300 ei ole voitu tappaa. Nämä 300 eivät todennäköisesti olleet yksinomaan juutalaisia vaan sekalainen joukko väkeä, joka oli pidätetty vastarintatoiminnasta epäiltynä.

Simferopolin tapaus sai melkoisesti julkisuutta, koska siitä puhui syyttäjäpuolen ainoa todistaja, itävaltalainen korpraali Gaffa, joka sanoi, että hän oli kuullut puhuttavat juutalaisvastaisesta toiminnasta insinöörien tuvassa, kun hän lähettinä oli kulkenut Simferopolin teloitusnäyttämön läpi. Sen johdosta me (Mansteinin puolustus) saimme paljon kirjeitä ja saatoimme kutsua monia todistajia, jotka olivat tuolloin asuneet juutalaisten perheiden luona ja jotka myös kertoivat, että paikallinen synagoga ja juutalainen kauppahalli, josta he olivat ostaneet ikoneita ja muuta koristetavaraa, toimivat siihen aikaan asti, jolloin Manstein lähti Krimiltä, ja sen jälkeen. Oli todellakin selvää, että juutalaisyhteisö oli jatkanut toimintaansa Simferopolissa täysin avoimesti, ja vaikka monet todistajistamme olivat kuulleet huhuja SD:n juutalaisiin kohdistamasta väkivallasta Simferopolissa, oli aivan selvää, ettei tämä juutalaisyhteisö ollut tietoinen mistään erityisestä vaarasta.
Myös Carlo Mattogno ja Jürgen Graf osoittavat Treblinka-kirjassaan (s. 208 - 217), kuinka Einsatz-raporteissa lukumäärät ovat monessa tapauksessa selvästi vääriä eikä niille löydy objektiivista vahvistusta. Esimerkiksi Latvian ja Liettuan kohdalla lukumäärät ovat suuresti ristiriitaisia, ja Babi Jarissa ilmoitetaan teloitetun 33 771 juutalaista, vaikka Udo Walendy ja Herbert Tiedemann ovat todistaneet, ettei tällaista joukkomurhaa tapahtunut, ainakaan tässä laajuudessa (myös em. ilmakuvat todistavat, ettei Babi Jarissa tapahtunut väitettyä joukkomurhaa). Udo Walendyn tutkimus ”Babi Jar – Die Schlucht ’mit 33 771 ermordeten Juden’?” löytyy julkaisusta Historische Tatsachen no. 51, Vlotho 1992, ja Herbert Tiedemannin tutkimus ”Babi Jar: Critical Questions and Comments” kirjasta Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 501 – 528.

Liettuan kohdalla Einsatz-raportit esimerkiksi kertovat seuraavaa. Einsatz-joukko A:n yleisraportti ajalta 16.10.1941 - 31.1.1942 ilmoittaa, että Liettuassa oli ennen kommunistien saapumista 153 743 juutalaista. Einsatz-joukot olisivat sitten saksalaismiehityksen aikana teloittaneet näistä 136 421 ja kolmeen ghettoon olisi jäänyt 34 500 juutalaista (Kaunas 15 000, Vilna 15 000, Schaulen 4 500). Laskettaessa yhteen 136 421 ja 34 500 saadaan 170 921, mikä on enemmän kuin maassa oli juutalaisia! Lisäksi tiedetään, että naapurimaasta Latviasta juutalaisia pakeni tai pakkosiirrettiin Siperiaan 25%, ja jos tämä tapahtui myös Liettuassa, silloin Liettuassa olisi ollut saksalaisten saapuessa vain 115 000 juutalaista.

Einsatz-raportit eivät myöskään pidä ensinkään paikkaansa niiden väestöryhmien suhteen, joita sanotaan tuhotun. Esimerkiksi Einsatz-joukko A:n yleisraportti ajalta 16.10.1941 - 31.1.1942 ilmoittaa, että Liettuassa Kaunasin, Vilnan ja Schaulenin ghetoissa olevat 34 500 juutalaisia ovat työkykyisiä eikä heitä sen vuoksi ole likvidoitu. Tämän mukaan siis Liettuasta työkyvyttömät (esim. lapset) olisi tuhottu.

Kuitenkin toukokuussa 1942 suoritetun väestölaskennan mukaan Vilnassa oli 14 545 juutalaista, näistä peräti 3693 alle 15-vuotiaita lapsia! Lisäksi yli 65-vuotiaita oli 59! Koska tiedoista käy ilmi, että nämä lapset asuivat perheidensä kanssa ghetossa, on selvää, että työkyvyttömien määrä oli vieläkin suurempi (äidit hoitivat lapsia kotona). Abraham Foxman on kirjassaan ”Vilna – Story of a Ghetto” kuvannut Vilnan kouluoloja vuosina 1941 – 1943, ja kouluissa oli koko ajan tuhansia juutalaisia lapsia! Samanlaiset tiedot koskevat myös esimerkiksi Brestin ja Minskin ghettoja.

Kesällä 1944 Kaunasista ja Riiasta kuljetettiin n. 25 000 juutalaista Stutthofin leiriin lähelle Danzigia (nyk. Gdansk). Kuljetuksia oli Kaunasista kymmenen ja Riiasta kuusi. Nimilistat ovat vain osittain säilyneet, mutta säilyneistä listoista nähdään, että kuljetuksissa oli myös lapsia. Heinäkuun 26. päivänä Stutthofista siirrettiin Auschwitziin 1983 pääasiassa liettualaista juutalaista. Näiden joukossa oli 546 tyttöä ja 546 poikaa ja 801 näiden äitiä!

Koska Kaunasissa ja Riiassa oli kesällä 1944 tuollainen määrä lapsia, väite, että Einsatz-joukot olisivat tuhonneet järjestelmällisesti kaikki juutalaiset idässä, tai ainakin kaikki työkyvyttömät, ei pidä paikkaansa. Einsatz-raportit eivät pidä paikkaansa.

Sangen merkillistä on, että liittoutuneet ovat kertoneet löytäneensä nämä satojen tuhansien ihmisten joukkomurhista kertovat tapahtumaraportit Saksan pääturvallisuusviraston (Reichssicherheitshauptamt) toimistoista Berliinistä. Miksi saksalaiset olisivat jättäneet vihollisten käsiin näin raskauttavaa aineistoa? He olisivat hyvin ehtineet polttaa dokumentit. Useat revisionistit pitävätkin näitä dokumentteja ainakin osaksi väärennettyinä ja manipuloituina, perusteena se, ettei sellaisista joukkomurhista ole olemassa minkäänlaista konkreettista todistusta.

Näitä raportteja esitettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä, ja Arthur Butzin mukaan (the Hoax of the Twentieth Century”, s. 244) noin 70 näistä dokumenteista oli kulkenut juutalaisen tieteellisen käsittelyn kautta! Ennen kuin ne toimitettiin Nürnbergiin, ne käsiteltiin YIVO:ssa (Yiddish Scientific Institute; juutalaissaksalainen tieteellinen instituutti) New Yorkissa. Niiden sanotaan löytyneen Rosenbergin ministeriöstä syyskuussa 1945 (siis sodan jälkeen), ja löytäjäksi ilmoitetaan USA:n 82. laskuvarjodivisioonan kersantti Szajko Frydman. Kuitenkin tämä Frydman oli sekä ennen armeijapalvelustaan että sen jälkeen YIVO:n henkilökunnan jäsen. Arthur Butz toteaa:
Ne (dokumentit) ovat monistettuja, ja allekirjoitukset ovat hyvin harvinaisia, ja silloin kun niitä esiintyy, ne ovat sivuilla, joilla ei ole syyllistävää materiaalia. Dokumentissa NO-3159 esimerkiksi on R. R. Strauchin allekirjoitus, mutta vain alkusivulla, jossa esitetään eri Einsatz-joukkojen eri yksikköjen sijainnit. Dokumentti NO-1128 taas, jonka väitetään olevan Himmlerin raportti Hitlerille ja jossa muun muassa raportoidaan 363 211 venäjänjuutalaisen teloittamisesta elo-marraskuussa 1942, sisältää Himmlerille kuuluviksi väitetyt nimikirjaimet merkityksettömällä sivulla 1, mutta tuhoamisväite on vasta sivulla 4. Sitä paitsi Himmlerin nimikirjaimet on helppo väärentää: kolme pystysuoraa viivaa ja yksi vaakasuora viiva niiden läpi.
Monet allekirjoitukset ovat Butzin mukaan lisäksi koneella kirjoitettuja.

Udo Walendy lisää (Udo Walendy: ”Einsatzgruppen im Verband des Heeres, 1. Teil”, julkaisussa ”Historische Tatsachen”, no. 16, Vlotho 1983, s. 5):
Kuten amerikkalaisen sotilastuomioistuimen Saksan puolustusvoimien pääesikuntaa vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä antamasta lausunnosta käy ilmi, jopa se oli yllättynyt, kuinka huomiota herättävän epämääräisiä olemassa olevat "tapahtumaraportit Neuvostoliitosta" olivat paikan, ajankohdan, yksikköjen ja muiden yksityiskohtien, kuten joukkojen vahvuuden, aseistuksen, apujoukkojen, logistiikan jne. suhteen. Pelkkä numero paperilla, joka oli kirjoitettu tai jonka on oletettu kirjoitetun Berliinissä, on liian vähän kelvatakseen todisteeksi historioitsijalle, vaikka raportti itse ehkä on aito ja numero, joka nyt on luettavissa tällä paperinpalalla, saattaa olla manipuloitu, kuten dokumentteja tarkemmin tutkittaessa asia näyttää olevan.
The Revisionist-lehdessä 3/2003 (s. 323 – 327) Germar Rudolf ja Sibylle Schröder kuvaavat sitä, millaista tietä Einsatz-raportit kulkivat. Einsatz-joukot lähettivät toiminta-alueiltaan radion tai telexin välityksellä ”tapahtumailmoituksia” (Ereignismeldungen) RSHA:lle (Reichssicherheitshauptamt; Valtion pääturvallisuusvirasto) Berliiniin, jossa tri Günther Knoblochin tehtävänä oli merkitä usein laajoista ilmoituksista tärkeät osat, jotka sitten sihteerit kirjoittivat puhtaaksi koneella. Näitä puhtaaksi kirjoitettuja ilmoituksia ei sen kummemmin tarkistettu eikä korjailtu, ja ne arkistoitiin. Myöhemmin niistä laadittiin yhteenvetoja, kahden viikon raportteja ja kuukausiraportteja, nimeltään ”Einsatz-joukkojen toiminta- ja tilannekertomus” ("Tätigkeits- und Lageberichte der Einsatzgruppen"; tosin Rudolf kysyy, mitä mieltä niiden laatimisessa oli; kuka niistä hyötyi?).

Hans Heinrich Wilhelmin mukaan nämä yhteenvedot ja alkuperäiset ilmoitukset usein poikkeavat toisistaan. Yhteenvedoissa oli kokonaan uutta tietoa ja jotakin oli jätetty pois.

Seuraavat Einsatz-raportit mainitsevat, että Babi Jarissa olisi teloitettu 33 771 juutalaista 29.9 – 30.9.1941: Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset 101 (2.10.1941) ja 106 (7.10.1941) sekä toiminta- ja tilanneraportti 6 (tässä kerrotaan, että juutalaiset teloitettiin kostoksi tuhopoltoista). Tapahtumailmoitus 97 (28.9.1941) sanoo: ”20 juutalaisen julkista teloitusta suunnitellaan”; tapahtumailmoituksissa 98 (29.9.1941), 99 (30.9.1941) ja 100 (1.10.1941) ei puhuta teloituksista mitään, vaikka juuri tuolloin Babi Jarin suuren joukkomurhan sanotaan tapahtuneen.

Koska vuosien 1939 ja 1943 välillä otetut ilmakuvat osoittavat, ettei Babi Jarin väitetyssä joukkomurhapaikassa ole mitään jälkiä ihmistoiminnasta (ei esimerkiksi joukkohautoja tai jälkiä hautojen avaamisista ja ruumiiden polttamisista), Babi Jarin joukkomurhaa ei ole tapahtunut. Siksi joukkomurhasta puhuvat tapahtumailmoitukset 101 ja 106 sekä toiminta- ja tilanneraportti 6 ovat ehdottomasti väärennöksiä.

Tästä seuraa, ettei millään muullakaan Einsatz-raportilla ole juurikaan uskottavuutta. Ne ovat epäluotettavia, todennäköisesti ne ovat väärennöksiä ainakin lukumäärien suhteen.

Operaatio 1005

Saksalaiset löysivät – paikallisen väestön opastamana – neuvostoliittolaisten tekemien joukkomurhien jäljiltä 13.4.1943 Katynin metsästä Smolenskin läheltä 4143 puolalaisen upseerin joukkohaudat. Vinnitsasta Ukrainasta he löysivät pari kuukautta myöhemmin 97 joukkohautaa, joissa oli 9432 neuvostoliittolaisten surmaaman ukrainalaisen ruumiit. Kansainväliset komissiot kutsuttiin tutkimaan kumpaakin tapausta.

Tämän johdosta neuvostoliittolaiset ryhtyivät kostotoimiin: he tutkivat kaikki mahdolliset saksalaisten tekemät tai tekemiksi väitetyt rikokset puna-armeijan takaisin valtaamilla alueilla. Tutkimuskomissioita asetettiin lähes joka kaupunkiin. Koska rikosten jäljet olivat hyvin vähäisiä, neuvostoliittolaiset ryhtyivät petoksiin. Esimerkiksi jos löytyi joitakin ruumiita, niitä kuvattiin useaan kertaan eri kulmista, jotta saataisiin aikaan vaikutelma useammasta uhrista.

Yksi esimerkki on Osarichi. 12.3.1944 saksalaiset sulkivat alueen valkovenäläisen väestön kahteen leiriin lähelle Osarichin kylää. Näissä leireissä ei ollut infrastruktuuria, ja internoidut joutuivat olemaan paljaan taivaan alla kuusi päivää 18.3.1944 asti, jolloin leirit joutuivat puna-armeijan haltuun. Neuvostoliittolaiset tekivät leireistä propaganda-aseen. Uhrien määräksi esitettiin 8000 – 49 000. Kuitenkin kuolleita löytyi vain 46! Nämä oli kuvattu useaan kertaan eri kulmista, koska kuolleita oli nähtävästi liian vähän propagandatarkoituksiin.

Toinen esimerkki on Babi Jar, jossa kuitenkin jouduttiin kuvaamaan vain muutamaa lahonnutta kenkää ja vaateriepua, kuten yllä on kuvattu!

Itäisiltä alueilta ei kerta kaikkiaan ole löytynyt saksalaisten jäljiltä joukkohautoja! Joachim Hoffman (”Stalin's War of Extermination 1941 – 1945”, s. 175) toteaa idän joukkohaudoista seuraavaa:
Sosialismi jätti murhajälkensä kaikkialle NL:n alueelle. "Neuvostoliiton alueella on yli 100 000 merkitsemätöntä joukkohautaa", sanoo ukrainalainen tutkija Carynnyk, "koko maa on rakennettu luurankojen päälle". Joka ikisellä kaupungilla, joka ikisellä maakaistaleella oli "omat joukkohautansa" (Carynnyk: "The Killing Fields of Kiev"). - - Suur-Venäjän alueella voidaan mainita Smolensk ja Katyn, johon 50 000 ammutun uhrin ruumiit kuljetettiin kuin liukuhihnalla vuodesta 1935 lähtien (Schaworonkow: "Nach den Hinrichtungen gab es Alkohol").
NL:n joukkohaudat liittyvät siis NL:n omiin puhdistuksiin. Juutalainen Kaganovich esimerkiksi lähetettiin nimenomaan ”puhdistamaan” Smolenskin seutua v. 1937 (kuten myös Tseljabinskin, Jaroslawin ja Ivanovoan seutuja; Courtois: The Black Book of Communism, s. 189).

Germar Rudolf toteaa kirjassaan Lectures on the Holocaust (s. 323), ettei hän ole tietoinen yhdestäkään saksalaiskontrollissa olleen NL:n alueen joukkohaudasta, jossa olisi saksalaisten uhreja. Artikkelissaan ”A brief History of Forensic Examinations of Auschwitz” hän sanoo vielä:
Sen jälkeen kun Neuvostoliitto v. 1991 oli romahtanut, löydettiin ja tutkittiin lukuisia joukkohautoja, joissa oli satoja tuhansia neuvostoliittolaisten uhreja. Tutkimuksissa selvitettiin uhrien lukumäärä ja monessa tapauksessa myös kuolinsyy. Samoilla alueilla, joilta monet näistä joukkohaudoista löydettiin, Einsatz-joukkojen on sanottu ampuneen miljoona tai enemmänkin juutalaisia: kuitenkaan yhtäkään sellaista hautaa ei ole koskaan ilmoitettu löytyneen, saati kaivettu auki ja tutkittu, niiden yli 50 vuoden aikana, jolloin nämä alueet ovat olleet NL:n ja sen seuraajavaltioiden kontrollissa.
http://www.ihr.org/jhr/v20/v20n2p-3_Rudolf.html

Artikkelissaan "My Role in the Zündel Trial" (JHR 4/1989-90) IHR:n johtaja Mark Weber siteeraa Einsatz-raporttia 127 (31.10.1941), jossa kerrotaan saksalaisten idästä löytämistä joukkohaudoista:
Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta.
Idässä on siis runsaasti joukkohautoja, mutta niissä ei ole juutalaisia ruumiita, ei ennen saksalaisten tuloa eikä saksalaisten tulon jälkeen. Juutalaiset ovatkin toimineet murhaajina, ja entisen Neuvostoliiton maaperästä löytyvät joukkohaudat ovat täynnä juutalaisten uhreja (Neuvostoliitto oli Venäjän juutalaismiehitys).

http://www.ihr.org/jhr/v09/v09p389_Weber.html

Neuvostoliittolaiset joutuivat siis jälkiä etsiessään ongelman eteen. Ei löytynyt niiden Hilbergin ilmoittamien 1,5 miljoonan neuvostoliittolaisen juutalaisen ruumiita, jotka Einsatz-joukot, Saksan puolustusvoimat, SS ja poliisiyksiköt olisivat tappaneet, ei myöskään ei-juutalaisten ruumiita! Ongelma ratkesi niin, että ne on siinä tapauksessa täytynyt hävittää, polttaa! Tästä syystä oikeuslaitos ja historiankirjoitus tarvitsivat välttämättä ”Operaation 1005” (tai ”Aktion 1005” tai ”Sonderaktion 1005”). Kauheista massamurhista ei ollut mitään materiaalista todistetta, mutta tämä ei haitannut, se oli vain pikkuseikka!

Vuodelta 1990 oleva Encyclopedia of the Holocaust sanoo (Vol. I, s. 11):
Operaatio 1005, koodinimi laaja-alaiselle toiminnalle, jonka tarkoituksena oli hävittää natsien vallatussa Euroopassa suorittamien miljoonien ihmisten murhien jäljet.
Väitetään, että päätös tästä toiminnasta tehtiin Berliinissä vuoden 1942 alussa. Todisteeksi esitetään kirjettä, jonka Gestapon päällikkö Heinrich Müller lähetti ulkoministeriön edustajalle Martin Lutherille (ei tule sotkea samannimiseen uskonpuhdistajaan) 20.2.1942 ja jossa käsitellään ruumiiden epätyydyttävää hautaamista (C. Gerlachin mukaan tämän kirjeen oli kirjoittanut Himmler Müllerille). Encyclopedia of the Holocaust väittää (em. kohta), että Müller kirjoitti sen saatuaan anonyymin kirjeen, jossa valitettiin, että ruumiit täyttävät Warthegaun alueen. Tämän kirjeen arkistomerkintä on ”IV B 4 43/42 gRs (1005)” (Thomas Sandkühler: Endlösung in Galizien. Der Judenmord in Ostpolen und die Rettungsinitiativen von Berthold Beitz 1941 – 1944, 1996, s. 277), ja tästä sitten ”Operaatio 1005” olisi saanut nimensä! Tämä väite on siis sodan jälkeiseltä ajalta, 1990-luvulta.

Mutta Alfred Streim kirjoittaa (siteeraten suoraan lähteestä):
20.11.1942 Himmler antoi RSHA:n osasto IV:n päällikölle SS-Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerille kirjallisen määräyksen (Zst. Dok. Slg. Ordner 3, Bl. 583): ”Teidän on taattava minulle, että näiden kuolleiden juutalaisten ruumiit joko poltetaan tai haudataan joka paikassa ja ettei missään näille ruumiille voi tapahtua mitään muuta.”
Streim ei sano, että tämän kirjeen arkistomerkintä olisi ”IV B 4 43/42 gRs (1005)”, eikä anna sille määrettä ”1005”. Sen sijaan hän sanoo (A. Streim: ”Die Verbrechen der Einsatzgruppen in der Sowjetunion”, teoksessa A. Rückerl (toim.): “NS-Prozesse”, 1971, s. 78; tämä väite operaation nimestä on siis vuodelta 1971):
Toimenpide sai – RSHA:n nimityskäytännön mukaisesti – nimityksen ”1005.”
Himmlerin kirje on siis kirjoitettu 20.11.1942 eikä 20.2.1942. Kesällä 1942 nimellä ”Aktion 1005” alkanut operaatio olisi siis saanut nimensä vasta marraskuussa 1942! Lisäksi kirjeessä puhutaan ”kuolleista” juutalaisista, ei ”ammutuista” tai ”tapetuista.” Ruumiit on hävitettävä joko polttamalla tai hautaamalla, mikä tarkoittaa sitä, ettei Himmlerin kirjeellä ole mitään tekemistä ammuttujen juutalaisten ruumiiden ylös kaivamisten ja polttamisten kanssa. Tässä on kyseessä alkeellinen huijaus.

Virallisen historiankirjoituksen mukaan SS-Standartenführer (eversti) Paul Blobel otti hoitaakseen ”Operaatio 1005:n” ja se alkoi kesäkuussa 1942. Ensin olisi kaivettu ylös Puolan alueella sijainneiden ”tuhoamisleirien” ruumiit, sitten kesäkuun 1943 ja heinäkuun 1944 välillä Neuvostoliiton ja Puolan alueella (3,5 kertaa Suomen kokoinen alue) sijainneiden joukkohautojen ruumiit (Encyclopedia of the Holocaust, 1990, Vol. I, s. 11). Tämäkin väite operaation nimestä – kuten myös Blobelin yhteydestä ko. operaatioon - on sodan jälkeiseltä ajalta, vuodelta 1990.

Einsatz-joukot siis olisivat ampuneet 2,2 miljoonaa ihmistä, Wehrmacht, SS ja poliisi lisäksi satoja tuhansia, ja koska neuvostoliittolaiset tai puolalaiset eivät löytäneet edes muutaman tuhannen ruumiin joukkohautoja, Einsatz-joukkojen on ”erikoiskommandoineen” (turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun edustajia, tavallisia poliiseja ja kaivuu- ja polttotyön suorittajina vankeja) täytynyt 13 kuukaudessa (kesäkuu 1943 – heinäkuu 1944) kaivaa ylös ja polttaa 1,5 – 3 miljoonaa ruumista. Tuhansia hautoja sadoissa eri paikoissa! Jälkiä jättämättä!

Ilman tuhansia karttoja hautojen löytyminen olisi ollut mahdotonta, mutta yhdessäkään Einsatz-raportissa tai muussakaan dokumentissa ei puhuta sellaisista kartoista. Ja jos – kuten todistajat kertovat – tuhansia rovioita paloi öisin pimennysmääräyksistä huolimatta, yksikään neuvostoliittolainen tiedustelukone ei havainnut ja valokuvannut niitä missään vaiheessa! Muutenhan ilmakuvia olisi voimallisesti käytetty ja edelleen käytettäisiin propagandatarkoituksiin.

Thomas Sandkühler kirjoittaa v. 1996 (em. teos):
”Operaatio 1005” oli äärimmäisen salainen, ja siksi sitä koskevia kirjallisia lähteitä on erittäin vähän.
Toisin sanoen: ei ole kirjallisia lähteitä! Ja selitys, että operaatio oli ”äärimmäisen salainen”, on ristiriidassa tunnettujen tosiasioiden kanssa. Virallista historiankirjoitusta edustava Gerald Reitlinger kirjoittaa kirjassaan ”The Final Solution”, s. 213:
Alkuperäisessä sarjassa (Einsatz-raportteja) oli lähes kaksisataa raporttia, joita lähetettiin kutakin 60 – 100 kopiona eteenpäin - - Ei ole helppo ymmärtää, miksi murhaajat jättivät niin suuren määrän todistusaineistoa jälkeensä.
”USSR-tapahtumailmoitukset” sisältävät kaiken kaikkiaan yli 2900 konekirjoitettua sivua, ja jokaisesta niistä otettiin ainakin 30 kopiota eteenpäin toimitettaviksi. Saksalaiset siis muka olisivat levittäneet kymmeniä tuhansia sivuja dokumentteja, jotka koskivat Einsatz-joukkojen suorittamia joukkoampumisia, ja sitten he yhtäkkiä olisivat oivaltaneet, että on hyvin tärkeää kaivaa ylös ja polttaa ruumiit, mutta samalla unohtaneet tuhota raskauttavat dokumentit!

Todellisuudessa, palataksemme vuosien 1996, 1971 ja 1990 sodanjälkeisistä väitteistä todellisuuteen ja itse tapahtumiin, tämä tarina, joka siis myöhemmin sodan jälkeen on ristitty nimellä ”Operaatio 1005”, perustuu muutamaan harvaan täysin epäluotettavaan todistajanlausuntoon. Neuvostoliittolaiset komissiot ja lehtimiehet kokosivat ensimmäiset niistä, ja ne julkaistiin Ilja Ehrenburgin ja Wassili Grossmanin toimittamassa teoksessa ”Black Book.”

Kyseessä on propagandistinen kokoelma väitettyjen silminnäkijöiden tarinoita. Mukana ovat jo mainitun Vladimir Davidovin tarinan lisäksi Shimon Arielin ja Zalma Edelmanin kuulopuhetodistukset Bialystokista, muutaman (omien sanojensa mukaan) Kaunasista paenneen todistukset ja Y. Farberin todistus Liettuan Ponarista. Nämä todistajat eivät tunne mitään ”Operaatiota 1005” tai ”erikoiskommandoa 1005”!

Nimityksen ”erikoiskommando 1005” keksivät neuvostoliittolaiset. Nürnbergin oikeudenkäynnissä 9.2.1946 neuvostoliittolainen apulaissyyttäjä Smirnov luki otteita kuulustelupöytäkirjasta, joka oli laadittu amerikkalaisen luutnantti McMahonin suorittamasta Gerhard Adametzin kuulustelusta, ja tässä pöytäkirjassa puhuttiin erikoiskommandoista 1005-A ja 1005-B (IMT, Vol. VII, s. 593 – 596, dokumentti USSR-80). Tällöin siis, helmikuussa 1946, tuli käyttöön oletettujen jälkien hävitystyön suorittaneiden työjoukkojen nimitys ”erikoiskommando 1005”, vielä ei koko operaatiota oltu ristitty ”Operaatioksi 1005.”

Vuonna 1946 Leon Weliczker julkaisi teoksen ”Brygada Smierci” (”Kuolemanprikaati”), joka on laaja todistajakertomus ”Prikaati 1005:stä”, ja tästä teoksesta Sandkühler sanoo:
Weliczkerin kauhistuttavilla muistiinpanoilla on vain mitätön todistusarvo.
Sitä ei siis ole ensinkään. Weliczkerkin esittää vain ko. työjoukkojen nimitykseksi ”Prikaati 1005:n”, eikä hän tunne nimitystä ”operaatio 1005” koko toimenpiteen nimenä. Weliczker ei myöskään tuntenut nimeä Blobel eikä yhdistänyt sitä tähän suureen operaatioon.

SS-Standartenführer (eversti) Blobelin yhdisti tähän oletettuun jälkienhävittämisoperaatioon eräs Erwin Schulz, joka oli ollut Einsatz-joukko C:n Einsatzkommando V:n johtaja Venäjän kampanjan alusta syyskuuhun 1941, siis parisen kuukautta.

Schulz ei kuitenkaan – kuten ei Weliczkerkään - tiennyt tämän väitetyn suuren operaation nimeä, jossa kaivettiin ylös ruumiita ja poltettiin ne, koska siitä päätettiin – kuten Mattogno ja Graf Treblinka-kirjassaan sivulla 228 sanovat - vasta v. 1947. Schulz sanoi 20.12.1945 (NO-3841):
Noin vuonna 1943 sain tietää RSHA:n osasto I:n päällikkönä toimiessani, että SS-Standartenführer Blobelin oli tehtävä tunnistamattomiksi niiden joukkohaudat, jotka oli ammuttu ja likvidoitu Wehrmachtin tyhjennettäviksi määrätyillä alueilla. Jos muistan oikein, näiden joukkohautojen peitenimi oli ”vesipaikat.”
Tässä nimi Blobel yhdistettiin tähän jälkienhävittämisoperaatioon.

Nyt täytyi enää yhdistää palaset (Blobel, ”1005” ja koko operaatio) yhteen: Rudolf Höss pantiin kirjoittamaan Krakovan vankilassa marraskuussa 1946 (Hössin kohtelusta ks. kirjoitus ”Rudolf Hössin ’tunnustukset’”):
Standartenführer Blobel oli valtuutettu etsimään ja hävittämään kaikki joukkohaudat kaikkialta itäisiltä alueilta. Hänen tehtävälleen annettiin koodinumero ”1005.”
Kaunis piste i:n päälle oli sitten Blobelin ”tunnustus”! Nürnbergissä käytiin 29.9.1947 – 12.2.1948 oikeutta Einsatz-joukkoja vastaan (Amerikkalainen sotilastuomioistuin, AMT). Esitutkinnassa Paul Blobel – ymmärrettävistä syistä – katsoi itselleen edulliseksi ”tunnustaa” se, mistä oli jo tullut syyttäjille ”virallisten auktoriteettien päättämä tosiasia.”

Nürnbergissä 6.6.1947 antamassaan ”valaehtoisessa vakuutuksessa” Blobel lausui:
Kesäkuussa 1941 minusta tuli erikoiskommando 4 A:n johtaja. Tämä erikoiskommando kuului Einsatz-joukkoon C, joka oli tri Raschin komennossa. Minulle määrätty alue sijaitsi 6. armeijan alueella, jota komensi sotamarsalkka Reichenau. Tammikuussa 1942 minut vapautettiin erikoiskommando 4 A:n johtajan tehtävästä ja siirrettiin Berliiniin kurinpidollisista syistä. Jonkin aikaa olin siellä ilman työtä. Olin osasto IV:n valvonnassa entisen Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa. Syksyllä 1942 minulle annettiin tehtäväksi Müllerin edustajana ajaa vallatuille itäisille alueille ja hävittää jäljet niistä joukkohaudoista, jotka olivat syntyneet Einsatz-joukkojen teloituksissa. Tämä oli tehtäväni kesään 1944 asti.
Amerikkalaiset inkvisiittorit ilmaisivat kaikin tavoin olevansa tyytymättömiä tähän ”tunnustukseen” ja pakottivat Blobelin antamaan vielä uuden ”valaehtoisen vakuutuksen.” Tällä kertaa hänet pantiin puhumaan näin:
Kun minut oli vapautettu tehtävästäni, minun täytyi työskennellä SS-Obergruppenführer (kenraali) Heydrichin ja Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa, ja kesäkuussa 1942 Gruppenführer Müller antoi minulle tehtäväksi hävittää Einsatz-joukkojen idässä suorittamien teloitusten jäljet. Saamani käskyn mukaan minun tuli ilmoittautua henkilökohtaisesti turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajille ja suullisesti kertoa heille Müllerin määräys ja valvoa sen toteuttamista. Tämä määräys oli salainen valtionasia, ja Müller määräsi, että koska tämä tehtävä oli äärimmäisen salainen, minkäänlaista kirjallista tietojenvaihtoa ei saanut tapahtua.
Tämä versio, jossa oli uusi päivämäärä (”kesäkuu 1942” entisen ”syksy 1942” sijaan), nostettiin virallisen historiankirjoituksen keskeiseksi dokumentiksi. Kummassakaan versiossa Blobel ei puhunut ”Operaatiosta 1005” tai ” erikoiskommandosta 1005”, mutta tämä ei haitannut, historioitsijat luonnollisesti korjaisivat tämän puutteen!

Ohlendorf

SS-kenraaliluutnantti Otto Ohlendorf oli Etelä-Venäjällä toimineen Einsatz-joukko D:n komentaja. Ohlendorf oli yksi niistä, joita sodan jälkeen liittoutuneiden käsissä kidutettiin, ja kiduttamalla hänet saatiin 5.11.1945 Nürnbergissä syyttäjän todistajana antamaan valaehtoinen todistus, että 90 000 juutalaista oli tapettu pelkästään hänen komennossaan. Syytettynä hän tuli oikeuteen (amerikkalaiseen sotilastuomioistuimeen) vasta v. 1948, ja tuolloin hän väitti, että hänen aikaisempi todistuksensa oli saatu häneltä kiduttamalla.

Tätä vuoden 1948 oikeudenkäyntiä koskevasta oikeudenkäyntikertomuksesta on tarjolla vain tynkäversio (yli viidennes jätetty pois!), joten koska Ohlendorfin väitettä ei ole tuossa tynkäversiossa, sen täytyy olla pois jätetyssä osassa. Kirjassaan "The Holocaust Story and the Lies of Ulysses" Paul Rassinier kuitenkin kirjoittaa (s. 234):
Vuoden 1948 oikeudenkäynnissään, kun kaikki, mitä hän oli sanonut Nürnbergissä, tuotiin häntä vastaan, hän sanoi, että kaikki aiemmat lausunnot oli kiskottu häneltä painostamalla (extorted from him under pressure) ja että ne olivat arvottomia.
Vielä oikeudenkäynnin loppulausunnossaan helmikuussa 1948 Ohlendorf antaa ymmärtää, että häntä on kohdeltu huonosti ja uhkailtu. Hän kertoo olleensa Nürnbergin oikeuspalatsissa vankina 2,5 vuotta, siis loppukesästä 1945 alkaen, joten hänen kuvauksensa koskee myös Nürnbergin pääoikeudenkäyntiä, jossa hän 1945-1946 toimi syyttäjän todistajana. Hän kertoo, että voittajat riistivät heiltä (häneltä ja muilta saksalaisilta vangituilta) heidän lakia, kirjoittamatonta lakia ja moraalia (!) koskevat peruskäsityksensä (jolloin monet luopuivat ihmisarvostaan). Kahden ja puolen vuoden vankeus on jo sinänsä kidutus, varsinkin kun koko ajan pään päällä leijui kuolemantuomion uhka ja koska koko ajan kiskottiin "valaehtoisia todistuksia" erilaisin painostuskeinoin.

Ohlendorf kertoi tuomioistuimelle omassa oikeudenkäynnissään, että hänen yksikkönsä joutuivat usein estämään antisemitistisiä ukrainalaisia järjestämästä juutalaisten joukkomurhia Saksan sotarintamien takana, ja hän kielsi, että Einsatz-joukot olisivat kokonaisuudessaan aiheuttaneet kuolonuhreja edes neljäsosaa siitä, mitä syyttäjä väitti. Hän sanoi, että se laiton partisaanisodankäynti Venäjällä, jota vastaan hänen täytyi taistella, oli aiheuttanut paljon enemmän kuolonuhreja Saksan armeijalle – tämän väitteen vahvisti Neuvostoliiton hallitus, joka kerskui, että partisaanit olivat tappaneet puoli miljoonaa saksalaista sotilasta (jopa Einsatz-joukko A:n päällikkö Franz Stahlecker joutui partisaanien uhriksi). Einsatz-joukkojen ”tapahtumailmoituksia” Ohlendorf piti ”editoituina” (jälkeenpäin muokattuina)!

Samassa Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä SS-Obersturmbannführer (everstiluutnantti) Hänsch, Einsatz-joukko C:n erään kommandon johtaja (7 viikon ajan), todisti, ettei hänelle ollut kukaan antanut mitään käskyä erityisesti juutalaisista eikä hänen kommandonsa tuhonnut juutalaisia näiden juutalaisuuden vuoksi. Hänen mukaansa hänen palveluaikanaan hänen kommandonsa oli surmannut noin 60 juutalaista, kaikki näistä aseistettuja.

Englantilainen juristi F. J. P. Veale totesi puhuttaessa Einsatz-joukoista, että taisteltaessa Venäjällä oli lähes mahdoton vetää rajaa partisaanien ja siviiliväestön välille, koska jokainen venäläinen siviili, joka pysyi siviilin asemassaan eikä ryhtynyt terroritoimiin, oli vaarassa joutua maanmiestensä teloittamaksi petturina. Veale sanoo Einsatz-joukoista: ”Epäilemättä heidät oli määrätty taistelemaan terroria vastaan terrorilla”, ja hänestä on outoa, että partisaanien taistelussa suorittamia hirmutöitä on pidetty hyväksyttävinä vain siitä syystä, että partisaanit sattuivat olemaan voittajien puolella.

Ohlendorf oli samaa mieltä, ja ennen vuonna 1951 tapahtunutta teloitustaan esittämässään vetoomuksessa hän syytti liittoutuneita tekopyhyydestä, kun ne katsoivat saksalaisten kantavan vastuuta sovittujen sodankäyntiä koskevien lakien mukaan, kun he taistelivat villiä neuvostoliittolaista vihollista vastaan, joka ei noita lakeja kunnioittanut.

V. 1949 pidetty oikeudenkäynti sotamarsalkka Mansteinia vastaan oli sangen paljastava. Ohlendorf oli toiminut juuri Mansteinin muodollisessa alamaisuudessa (varsinaisesti oli suoraan vastuussa Himmlerille). Manstein-oikeudenkäynnissä syyttäjä ei voinut esittää yhtäkään kunnon todistajaa (se ainoa, joka oli, osoittautui kelvottomaksi), ja siksi turvauduttiin kuulopuhe-dokumentteihin, joiden autenttisuutta tai tekijää oikeus ei tarkistanut.

Syyttäjä esitti myös Ohlendorfin ja muiden SS-miesten lausunnot, mutta koska nämä miehet olivat vielä elossa, Mansteinin puolustusasianajaja Paget vaati heitä kuultavaksi oikeudessa. Amerikkalaiset virkailijat eivät suostuneet tähän, oletettavasti siitä syystä, että nämä miehet saattoivat paljastaa, millaisilla metodeilla heidät oli saatu allekirjoittamaan lausunnot (itse asiassa Paget asettikin kyseenalaiseksi, kuinka näiden miesten ”tunnustukset” oli saatu, ja hän siteerasi Simpson-raporttia, jossa oli tutkittu 139 saksalaisen vangin kidutustapauksia juutalais-amerikkalaisten käsissä ”tunnustusten” saamiseksi).

Sunday Pictorial-lehdessä tuomari van Roden totesi näistä ylettömistä kidutuksista:
Voimakkaista miehistä tehtiin murtuneita ihmisraunioita, jotka olivat valmiit mutisemaan minkä tahansa tunnustuksen, jonka heidän syyttäjänsä heiltä vaativat.
Esimerkiksi Wislicenystä tehtiin hermoraunio, joka kärsi kontrolloimattomista, tuntikausia kestävistä nyyhkytyskohtauksista.

Paget kommentoi Ohlendorfia näin (Reginald T. Paget: Manstein. His Campaigns and his Trial, 1951, s. 170 s.):
Ohlendorf oli ilmoittanut, että ei ainoastaan Simferopol vaan myös koko Krimin niemimaa oli vapaa juutalaisista. Hän oli selvästikin mies, joka oli valmis sanomaan mitä tahansa, mikä miellyttäisi hänen työnantajiaan. Amerikkalaiset olivat havainneet hänet täydelliseksi todistajaksi - - Itse henkilökohtaisesti en usko, että juutalaisia tapettiin Krimillä enempää kuin 2000 tai 3000.
Juutalainen historioitsija Hilberg vetoaa Ohlendorfin sodanjälkeiseen, kidutuksella saatuun valaehtoiseen todistukseen ja sanoo:
Ohlendorfin mukaan Einsatz-joukkojen komentajat saivat käskyt suoraan Himmleriltä. Heille ilmoitettiin, että yksi heidän tärkeimpiä tehtäviään on juutalaisten naisten, miesten ja lasten sekä kommunististen virkailijoiden raivaaminen pois tieltä.
Ensin kidutetaan, ja sitten kidutuksella saadulle lausunnolle rakennetaan rasistinen ja ilkeämielinen myytti: Hilberg ”tietää”, että Einsatz-joukot tappoivat yli 900 000 Neuvostoliiton juutalaista, kaksi kolmasosaa kaikista saksalaisten juutalaisuhreista Saksan valtaamilla alueilla; lopuista tekivät selvää Wehrmacht (Saksan puolustusvoimat), SS, poliisi, saksalaisten kanssa liittoutuneet romanialaiset sekä leirit ja ghetot (Raul Hilberg: ”the Destruction of the European Jews”, 1985, s. 290, 390)! Ohlendorfin lausunnot ovat kuitenkin arvottomia, koska ne on saatu painostamalla ja varsinkin koska niitä ei voida vahvistaa.

Hilbergin tietämisiä kuvaa myös seuraava. Yllä mainitun kirjansa vuoden 1961 laitoksessa (s. 177) hän kirjoittaa ensin, että Hitler antoi v. 1941 Einsatz-joukoille määräyksen "tappaa kaikki juutalaiset asukkaat heti paikalla" NL:lta vallatuilla alueilla, mutta vuoden 1985 laitoksessa hän ei puhu tällaisesta mitään. Tässä vuoden 1985 laitoksessa Hilberg myöntää (s. 331), etteivät Einsatz-joukot tappaneet ilman turvallisuussyytä. Hilberg on myöntänyt, että on mahdollista, ettei Hitler koskaan antanut määräystä tuhota juutalaisia Venäjällä tai missään muuallakaan.

Mark Weber

Seuraavaksi muutamia otteita The Institute for Historical Review'n johtaja Mark Weberin lausunnoista Zündel-oikeudenkäynnissä (Did six million really die?, toim. Barbara Kulaszka, s. 194-195). Weberin mukaan Einsatz-joukkoihin kuului n. 3 000 miestä; joukot koostuivat neljästä ryhmästä, joissa kussakin oli 500-990 jäsentä. Niiden tarkoituksena oli "välttävän" järjestyksen ja turvallisuuden aikaansaaminen NL:lta vallatuilla alueilla ennen siviilihallinnon asettamista. Suurin osa Einsatz-joukkojen väestä oli SS-miehiä, osa oli kuitenkin ei-sotilaallista väkeä: tulkkeja, sihteereitä, kaukokirjoittajia, kuorma-autonkuljettajia jne.

Saksan Neuvostoliitolta valtaamillaan alueilla harjoittamaa juutalaispolitiikkaa ei hänen mukaansa voi ymmärtää, ellei oteta huomioon sitä armotonta sotaa, jota silloin käytiin kahden täysin vastakkaisen ideologian välillä. Einsatz-joukot joutuivat toimimaan keskellä villiä konfliktia, jota käytiin sodankäyntiä koskevista säännöistä piittaamatta. Weber toi Zündel-oikeudenkäynnissä esiin Stalinin 3.7.1941 antaman käskyn, jossa koko Neuvostoliiton siviiliväestöä pyydettiin ryhtymään terrori-, sabotaasi- ja sissisotaan saksalaisia vastaan. Juutalaiset olivat tässä sodassa erityisen aktiivisia, kuten lukuisat juutalaiset historioitsijat ovat ylpeinä tunnustaneet.

Weber oli sitä mieltä, että maksimissaan 200 000 - 800 000 juutalaista on voinut joutua näiden joukkojen uhriksi. Ennen sotaa niillä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti Neuvostoliitolta, oli n. 4,7 miljoonaa juutalaista, ja näistä suurin osa pakeni tai tuli NL:n evakuoimaksi v. 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. N. 1-1,5 miljoonaa joutui Saksan valtapiiriin. Kuitenkin on väitetty, että alueella tapettiin 2-3 miljoonaa juutalaista.

Weber kertoo, että Paul Blobel, erään Einsatz-ryhmän johtaja, todisti oikeudessa sodan jälkeen painokkaasti, että Einsatz-raporttien luvut kuolleitten määristä ovat suuresti liioiteltuja, samoin todisti Gustav Nosske, toisen vastaavan ryhmän komentaja. Monet historioitsijatkin pitävät lukuja liioiteltuina, mm. Gerald Reitlinger, Helmut Krausnick, H. H. Wilhelm, W. Shirer, Tom Bower ja Werner Maser, jopa Raul Hilberg (joka sanoo, että Otto Ohlendorfin todistus on liioiteltu).

Edelleen Weber kertoo, että lokakuussa 1943 Himmler valitti eräässä puheessa, että 95% niistä virallisista raporteista, joita hänelle toimitettiin, oli suuresti liioiteltuja, epäluotettavia tai vääriä.

Einsatz-raporteista Weber mainitsee joitakin tyypillisiä; esimerkiksi raportti 127 (31.10.1941) kuvaa Ukrainaa seuraavasti:
Tällä alueella turvallisuuspoliisi on joutunut vastakkain kahden suuren vihollisryhmän kanssa. Ne ovat: 1) juutalaiset, 2) ne, jotka aiemmin ovat aktiivisesti toimineet neuvostohallinnossa - - Tässä suhteessa on todettava, että ne, jotka suhtautuivat suopeasti neuvostoliittolaisiin, olivat pääasiassa juutalaisia - - Nyt voidaan varauksetta sanoa, että juutalaiset olivat poikkeuksetta bolshevismin kannattajia.

Yhä uudelleen ja uudelleen juutalaisten sanotaan, varsinkin kaupungeissa, olevan Neuvostoliiton todellisia hallitsijoita, jotka riistävät ihmisiä sanoinkuvaamattomalla raakuudella ja toimittavat heitä kuolemaan NKVD:n käsissä (NKVD = Neuvostoliiton salainen palvelu). Saksan turvallisuuspoliisin yksiköt ovat suorittaneet noin 10 000 kuulustelua viimeisten neljän kuukauden aikana. Yhä uudelleen juutalaisten sanotaan toimineen aktiivisesti neuvostoliittolaisten hyväksi, elleivät vastuullisissa asemissa niin ainakin agentteina, avustajina ja tiedottajina. Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta. Tästä syystä turvallisuuspoliisi on katsonut erityistoimet välttämättömiksi juutalaisten suhteen.
Weber esitti siteerauksia myös sellaisista Einsatz-raporteista, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi vuoden 1941 heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan. Sama raportti osoittaa, että turvallisuusjoukot olivat iloisia, kun heidän ei tarvinnut olla tekemisissä suurten juutalaisjoukkojen kanssa, jotka pakenivat itään Neuvostoliiton hallitsemille alueille:
(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava määrä juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä kertoman mukaan Uralin taakse – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisua Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne.
Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti:
Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmästä ongelmasta, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatzkommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön.
Weber puhuu myös Babi Jarista. Einsatz-raporttien mukaan Babi Jarissa ammuttiin 29.9. - 30.9.1941 n. 33 000 juutalaista. Weber ei usko tätä useasta syystä. Ensinnäkin Einsatz-raportit olivat yleisesti liioiteltuja, ja niin todennäköisesti tämäkin. Toiseksi em. Paul Blobel todisti sodan jälkeen, ettei luku voi olla yli 16 000. Kolmanneksi historioitsija David Irving (kirjassa Hitler's War) lainaa neuvostoliittolaista majuria, joka oli loikannut Saksan puolelle ja valitti saksalaisille esimiehilleen, että vuosi Babi Jarin jälkeen Kiova oli jälleen täynnä juutalaisia. Gerald Reitlingerin mukaan elokuussa 1946 Kiovassa oli n. 100 000 juutalaista. Neljänneksi Weber mainitsee Heydrichin SS-päälliköille antaman määräyksen. Sen mukaan Einsatz-joukkojen tehtävänä on tappaa henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle. Ainoat juutalaiset, jotka oli tapettava NL:n alueella juutalaisina, olivat ne, jotka olivat kommunistipuolueen tai NL:n hallituksen tehtävissä.

24.2.2008