Kun neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” tulivat Majdanekiin, he ilmoittivat löytäneensä sieltä seitsemän teloituskaasukammiota (alla numeroitu I-VII). Kuitenkin Majdanekia koskevat saksalaiset dokumentit, joita on olemassa suuri määrä, osoittava nämä "kaasukammiot" vaatteiden desinfiointikammioiksi, tarkemmin sanoen täidentuhoamiskammioiksi.
Majdanekiin oli keskitetty keskitysleirien vaatteiden, turkisten ja kenkien korjaus, ja täiden hävittäminen niistä oli elintärkeää raivoavien pilkkukuume-epidemioiden hillitsemiseksi ja internoitujen hengen pelastamiseksi. Joidenkin kammioiden seinissä ja katoissa on selvät berliininsinijäämät osoittamassa, että niissä täiden tuhoaminen on suoritettu syaanivedyllä (= HCN, Zyklon B:n vaikuttava aine). Syaanivety jättää seinämiin pysyvät syanidijäämät, jotka ovat värillisiä (siitä nimi ”berliininsini” tai”preussinsini”).
Kirjoituksessaan "Denying evidence" (Auschwitz Lies, s. 232-238) Carlo Mattogno kertoo asiakirjojen osoittavan, että väitetyt Majdanekin kaasukammiot suunniteltiin ja rakennettiin täidentorjuntayksiköiksi, joissa käytetään syaanivetymenetelmää, ja ettei niitä koskaan käytetty ihmisten surmaamiseen. Suunnittelu- ja rakennusvaiheessa niistä käytettiin säännöllisesti nimitystä "Entwesungsanlage für die Pelz- und Bekleidungswerkstätte Lublin" ("täidentorjuntayksikkö Lublinin turkis- ja vaatetustyöpajaa varten").
Mattogno kertoo myös, että huoneen VII kattoon puolalaiset ovat sodan jälkeen kaivertaneet karkean reiän, sillä pettääkseen (että sen kautta muka "kaasukammioon" tiputettiin Zyklon B:tä). Yhdessä "kaasukammiossa" (IV) on jopa ikkuna, josta uhrit olisivat päässeet vapauteen! Karmin syanidivärjäys osoittaa ikkunan alkuperäiseksi. Virallisen holokaustitarinan edustajat (mm. Shermer, Grobman ja Pressac) ovat myöntäneet kammiot V ja VI pelkiksi täidentorjuntakammioiksi, samoin läheisen kammion IV. Kammioista I-III vain kammiossa III on suuret berliininsinimäärät.
On väitetty, että Majdanekissa ihmisiä surmattiin Zyklon B:n lisäksi myös häkäkaasulla. Tämä ei pidä paikkaansa, eikä Majdanekissa murhattu ketään millään kaasulla. Mattogno osoittaa kirjoituksessaan, ettei Majdanekissa ollut murhakaasukammioita.
"KAASUKAMMIOT" I, II ja III
Nämä huoneet ovat osa leirin hygieniakompleksia, johon kuuluivat vierekkäiset parakit 41 ja 42 ja niiden pohjoispuolella sijaitseva rakennus, jossa huoneet I - III ovat; huone IV on parakissa 41, ja tämä huone on tila, joka alun perin suunniteltiin ja rakennettiin riisuutumishuoneeksi ja tukanleikkuuhuoneeksi, ja se sijaitsee suihkuhuoneen vieressä.
Parakeissa puhdistettiin täistä sekä asukkaat että heidän vaatteensa vierekkäisillä "väylillä": "asukasväylällä" oli tukanleikkuuhuone, riisuutumishuone, suihkut ja pukeutumishuone, viereisellä "vaateväylällä" vaatteidenkeruupiste, täidentorjuntakammio vaatteiden puhdistamiseksi sekä vaatteiden luovutuspiste. Parakit 41 ja 42 olivat peilikuvia, ja kumpaankin rakennettiin tuollainen kaksoisväylä. Kompleksi valmistui syys-lokakuussa 1942 (Majdanekin leiri oli toiminnassa lokakuusta 1941 heinäkuun 23. päivään 1944, jolloin se joutui puna-armeijan haltuun).
"Kaasukammiot" I ja II olivat alun perin yksi huone, joka sitten jaettiin väliseinällä kahteen huoneeseen. Tämä alkuperäinen huone oli samanlainen ja samankokoinen kuin viereinen huone III. Kaikki nämä "kaasukammiot" ovat siis vierekkäin. Niiden pinta-alat ovat: huoneet I ja II 18 neliömetriä, huone III 36 neliömetriä.
Nämä "kaasukammioiksi" väitetyt huoneet suunniteltiin (kuten lukuisat dokumentit kertovat) täidentorjuntakammioiksi, siis vaatteiden puhdistuskammioiksi, ja puhdistus oli määrä suorittaa syaanivedyllä. Kuitenkin vain huoneessa III on käytetty syaanivetyä, ja sen seinämissä on runsaasti berliininsineä. Huoneessa I berliininsineä ei ole, ja huoneessa II on joitakin berliininsiniläiskiä huoneen III vastaisella seinällä n. 30 cm lattiasta, ja ne ovat tulleet diffuusiona seinän läpi huoneesta III (huoneessa III oli ko. kohdalla putki, joka "keräsi" voimakkaasti HCN:ää).
Huoneessa III oli ilmanlämmitin puhaltimineen (lämpö oli mahdollista nostaa aina 120 asteeseen asti; huoneiden I ja III ovissa oli paikat lämpömittareille), ja koko huone muistutti Degeschin kiertoilmadesinfiointisysteemiä. Huoneisiin I ja II ilmanlämmitintä ei asennettu (vaikka oli suunniteltu alkuperäiseen, jakamattomaan huoneeseen).
Tuuletus tapahtui avaamalla ovet (huoneessa III on ovet molemmissa päissä), joten rakennus oli silloin evakuoitava ja vasta myöhemmin oli mahdollista tulla paikalle kaasunaamareihin varustautuneena. Huoneen III katossa ei ole reikää, ja siinä ilmaa voitiin liikutella lämminilmapuhaltimen avulla.
Huoneissa I ja II väliseinä esti luonnollisen tuuletuksen, eikä niissä ollut minkäänlaisia tuuletuslaitteita (huoneet ovat olemassa edelleenkin). Niiden katoissa on pienet aukot (I:ssä 26 cm x 26 cm; II:ssa 29 cm x 33 cm), joten tuuletus olisi kestänyt kauan yhden oven ja pikkuaukon varassa. Kuitenkin nämä aukot on Carlo Mattognon mukaan tehty vasta sodan jälkeen. Niitä ei voi mitenkään sulkea tiiviisti, eikä NL:n armeijan kirjeenvaihtaja Konstantin Simonov mainitse ensinkään tällaisia aukkoja heti leirin "vapauttamisen" jälkeen antamassaan yksityiskohtaisessa kuvauksessa (vaikka esim. parakin 42 kattoreiän mainitsee). Lisäksi aukot on tehty tökeröllä tavalla, eikä huoneen II aukossa ole edes puuverhousta.
Huoneiden I ja III liittymäkohdassa (niiden ulkopuolella niiden välisen seinän kohdalla) eteläpäädyssä on pieni koppi, josta johtaa putki kumpaankin huoneeseen; huoneessa I se kiertää ympäri koko huoneen n. 30 cm:n korkeudella seinässä (ovea lukuun ottamatta), ja huoneessa III se kulkee pitkin pitkittäissivun seinää (joka erottaa sen huoneista I ja II) samoin 30 cm:n korkeudella. Huoneen I putkissa on reikiä kaasun levittämiseksi, ja huoneen III pitkittäisen putken päissä on aukot samaan tarkoitukseen. Huoneessa III olevan putken ympärillä on runsaasti berliininsineä (ja osa on siis diffundoitunut seinän läpi huoneen II puolelle näkyviin), joten putki on ollut olemassa ennen kuin HCN:ää on käytetty.
Ko. pikkukopissa on myös pieni ikkuna huoneeseen I (ei huoneeseen III). Tämä aukko ei ole kaasutiivis, ja kaasu olisi levinnyt sen kautta ulkopuolelle. Leiriä "vapautettaessa” siinä oli lasi ulkopuolella (siis pikkukopin puolella), mutta mitään karmeja ei ole näkyvillä (aukko on epämuotoisesti hakattu). Aukossa on teräsristikko. Lasi voitiin siis poistaa. Seinän vahvuus tässä on 40 cm, joten jos huonetta olisi käytetty ihmisten tappamiseen, nämä olisivat kyenneet rikkomaan ikkunan.
Huoneissa I ja III olevat reiälliset putket ovat antaneet aihetta epäilyille, että ko. huoneissa olisi tapettu ihmisiä häkäkaasulla (CO) ja kaasu olisi johdettu huoneisiin pikkukopista, jossa on ollut kaasupullot. Leiriä "vapautettaessa" pikkukoppi on ollut tyhjä, mutta sodan jälkeen sinne laitettiin ensin Zyklon B -purkkeja hämäämään, että putkien kautta olisi levitetty HCN:ää, mikä tietenkin on mahdotonta, koska Zyklon B:ssä HCN on imeytetty sidosgranuloihin, joiden läpimitta on n. 1 cm. Parakista 52 löydettiin sitten viisi pulloa oletettua "CO":ta, ja kaksi näistä pulloista tuotiin pikkukoppiin osoittamaan, että putkien kautta olisi ihmisiä surmattu CO:lla.
Kyseiset kaksi kaasupulloa eivät kuitenkaan olleet CO-pulloja vaan CO2-pulloja; niissä oli myrkytöntä hiilidioksidia, CO2! Molempien pullojen kyljessä lukee selvästi: CO2. Leiriä tutkinut puolalais-venäläinen tutkimuskomissio valehtelee siis tässä kohdassa. Vapautetut vangit ovat saattaneet asettaa pullot pikkukoppiin hämäämistarkoituksessa. Lisäksi CO:ta ei ollut helposti saatavilla pullotettuna kaasuna (oli lisäksi erittäin kallista), joten jos saksalaiset olisivat tahtoneet käyttää häkää, he olisivat käyttäneet esim. bensiinimoottoreiden pakokaasua. Ja miksi olisi ryhdytty käyttämään CO:ta, kun olisi ollut helppo tehdä kattoihin reiät ja suorittaa murhat HCN:llä?
Huoneen I ei-tiivis seinäaukko ja rikottavissa oleva lasi osoittavat, ettei huonetta I ole voitu käyttää ihmisten tappamiseen CO:lla. Huoneessa I ei (kuten ei huoneessa II:kaan) ollut katossa aukkoa Zyklon B -puuron sisäänkaatamista varten. Myöskään huonetta III ei ole käytetty ihmisten tappamiseen Zyklon B:llä, sillä senkään katossa ei ole aukkoa.
Miksi sitten toinen suunniteltu täidentorjuntahuone jaettiin kahtia, huoneiksi I ja II? Leirissä riehuivat epidemiat, ja kuolleita oli esim. vuoden 1942 syyskuussa 2431 ja lokakuussa 3210. Rakennuksessa XIV ollut ruumishuone (11,5 m x 6,5 m) kävi ahtaaksi, koska krematoriokapasiteetti oli alhainen. Tuolloisessa "vanhassa krematoriossa" oli vain kaksi polttouunia. Nämä uunit toimivat raskasöljyllä, ja kun öljystä tuli puute, koko krematorio suljettiin marraskuussa 1942 (krematorionjohtaja Mussfeldtin mukaan). Kuolleet täyttivät ruumishuoneen, ja siksi huoneet I ja III muutettiin lisäruumishuoneiksi, huone I kokonaan ja huone III tarvittaessa.
Näihin huoneisiin I ja III asennettiin mainitut putket huoneiden jäähdyttämiseksi. Paineisen nestemäisen kaasun laajetessa ympäristön lämpötila laskee. Hiilidioksidilla (CO2) huoneet saatiin viileiksi, ja lisäksi hiilidioksidi hidastaa hapettumista ja siten mätänemistä. Huoneiden I ja III ovissa oli, kuten sanottu, paikat lämpömittareille.
Kun hiilidioksidi vapautuu putkien kautta, seinät putkien ympärillä kostuvat ja keräävät siten voimakkaasti syaanivetyä. Siksi huoneen III putken kohdalle kertyi runsaasti berliininsineä, ja osa tuli näkyviin seinän toisella puolella huoneessa II.
Uusi krematorio valmistui tammikuussa 1944. Siihen saakka siis huoneita I ja III tarvittiin lisäruumishuoneina (III:ta vain ajoittain). Kun huone III vapautui ruumishuone-tehtävästään, se siirtyi takaisin alkuperäiseen käyttöönsä, täidentuhoamishuoneeksi. Täit tuhottiin HCN:llä, mutta koska siitä oli pulaa, huonetta käytettiin todennäköisesti myös kuumailma-desinfiointihuoneena (siinähän oli ilmanlämmitin; HCN:ää käytettäessä lämpötilaksi riitti n. 30 astetta). Huone I oli ehkä varastona (aseet, ammukset), jotka vaativat vartiointia (aukko). Pikkukopin ja huoneen I välisestä aukosta ei ole todisteita, että se olisi ollut olemassa silloin, kun putket asennettiin. Huone II on jäänyt koko ajan "ylimääräiseksi" tilaksi (huonejaosta johtuen).
Huoneita I, II ja III ei ole käytetty ihmisten surmaamiseen millään kaasulla.
"KAASUKAMMIO" IV
Tämä huone sijaitsee, kuten sanottu, parakissa 41 ("Suihku ja Täidentorjunta I”). Sen pinta-ala on 75 neliömetriä, ja se on suihkutilojen vieressä. Eteläinen ovi johtaa suihkuhuoneeseen ja pohjoinen eteistiloihin. Huoneen seinissä on runsaasti berliininsineä, joten siinä on käytetty HCN:ää. Huoneessa on myös lämminilmalaitteisto (kuten huone III:ssa). Katossa on kaksi aukkoa tuuletusta varten (huonetta ei voitu tuulettaa avaamalla pohjois- ja eteläovi, koska kaasu olisi levinnyt koko parakkiin). Seinässä on ikkuna.
Eteläinen, suihkuihin johtava ovi oli pidettävä visusti kiinni, ja siinä olikin kolme salpaa. Tuuletus kahden kattoaukon ja pohjoisoven kautta olisi ollut hidasta. Jos molemmat ovet pidettiin kiinni, puhallus saatiin lämmittimestä, ja loppuvaiheessa sitten ovet voitiin avata. Tämä osoittaa, että huone oli vaatteiden desinfiointia varten. Alun perin se oli suunniteltu riisuutumishuoneeksi, mutta siitä tehtiin olosuhteiden pakosta HCN-täidentorjuntahuone (korvasi huoneet I, II ja III).
Huone koettiin vaikeaksi tuulettaa, kuten dokumenteista näkyy (esim. kustannusarviosta 18.11.1942), ja siksi kattoon suunniteltiin kahta tuuletusaukkoa ja -piippua. Lopullinen toteutus oli kuitenkin se, että rakennettiin yksi piippu, josta oli haarat molempiin aukkoihin (ilmenee laskusta 8.1.1943). Piipun kautta ei niin ollen ole voitu pudottaa Zyklon B:tä, koska se olisi jäänyt piipun lattialle (haarat aukkoihin kulkivat sivusuunnassa).
Piippu- ja aukkorakennetta on muutettu jälkeenpäin. Laudoilla verhotut aukot "katkaisevat" katon berliininsiniläiskät, vaaleaa ja siis jälkeenpäin lisättyä laastia on paikoin aukkojen ympärillä, eikä aukkojen puureunuksissa ole berliininsineä. Ikkunanpielissä sen sijaan on, joten ikkuna on ollut olemassa ennen HCN:n käyttöä. Kattoaukkojen muutostyöt on siis tehty silloin, kun Zyklon B:tä ei enää käytetty. Mahdollisesti Zyklon B:n käyttö lopetettiin ja tilalle tuli kuumailmadesinfiointi (ilmanlämmitin!). Modifiointi on saattanut tapahtua tällöin.
Rakennusvaiheessa siis huoneet I ja III muutettiin ruumishuoneiksi, jolloin syntyi puutos täidentorjuntakapasiteetista. Siksi huone IV valjastettiin huoneiden III ja I/II tehtävään. Pinta-alatkin suurin piirtein täsmäävät. Ehkä kesällä 1943 huoneet III ja IV muutettiin kuumailma-desinfiointikammioiksi.
Lisäksi pohjoinen ovi aukeni sisäänpäin, toisin kuin suihkuhuoneeseen menevä. Ruumiita ei olisi voitu hakea pois, koska ne olisivat estäneet oven avaamisen! Tämä ovi voitiin avata ja sulkea vain sisäpuolelta, joten "kaasutettavat" olisivat päässeet "kaasukammiosta" ulos yksinkertaisesti avaamalla oven.
Huonetta IV ei ole käytetty ihmisten murhaamiseen kaasulla. Ikkunasta tai pohjoisovesta "murhattavat" olisivat päässeet karkuun. Myöskään mekaanista tuuletusta huoneessa ei ollut.
”KAASUKAMMIOT” V ja VI
Nämä - kuten todettu - revisionismin vastustajatkin myöntävät pelkiksi täidentorjuntakammioiksi.
"KAASUKAMMIO" VII
Tämä väitetty kaasukammio sijaitsee uudessa krematoriossa, joka otettiin käyttöön tammikuussa 1944, kuutisen kuukautta ennen leirin "vapautusta".
Suunnitelmissa se on ollut uurnahuone tai hautajaiskappeli. Se sijaitsi muiden huoneiden keskellä! Ympärillä olivat ruumiinavaushuone ja toinen toimintahuone. Tässä "kaasukammiossa" olisi ehdottomasti tarvittu ventilaatiosysteemi, mutta sellaisesta ei näy jälkeäkään. Ristiveto olisi vienyt HCN:n pitkin rakennusta ja tappanut läsnäolijat.
Seinissä ei ole berliininsineä. Kattoon on kaiverrettu tökerö reikä (teräsverkkokin ehjä). Se on lisätty myöhemmin, eikä puolalais-venäläinen tutkimuskomissio mainitse sitä. Lisäksi seinässä on kaksi isokokoista reikää, eikä niille ole mitään sulkemistapaa. Kaasu olisi niiden kautta levinnyt kaikkialle krematorioon.
Krematoriossa oli viisi polttouunia. Ne suunniteltiin jo aikana, jolloin puolalaisen historiankirjoituksen mukaan leiriä ei vielä suunniteltu "kuolemanleiriksi". Suunnitelmassa pysyttiin, joten mitään "kuolemantehtailulisää" ei ole.
Huonetta VII ei ole käytetty ihmisten tappamiseen kaasulla.
KREMATORIOT
Lokakuussa 1941 tehdyn suunnitelman mukaan leiriin oli tarkoitus pystyttää viisi koksikäyttöistä polttouunia. Kuitenkin epidemiat raivosivat ja koko rakennuksen rakentamiseen olisi mennyt aikaa, ja siksi päätettiin hankkia vain kaksi siirrettävää, raskasöljyllä toimivaa uunia. Niiden yhteinen kapasiteetti oli krematorionjohtaja Mussfeldtin mukaan n. 100 ruumista/24 tuntia, joten ne olivat tehokkaampia kuin koksikäyttöiset. Uuneissa tuhkattiin yksi ruumis kerrallaan.
Uunit tuotiin Sachsenhausenista ja otettiin käyttöön kesäkuussa 1942. Ne olivat toiminnassa marraskuulle 1942, jolloin öljy Mussfeldtin mukaan loppui. Uuneja käytettiin niin ollen viitisen kuukautta. Vuoden 1943 alussa toinen vietiin Plaszowin työleiriin, toinen sijoitettiin sittemmin uuteen krematorioon. Myös krematorioparakki purettiin. Uusi krematorio valmistui tammikuussa 1944, ja väliaikana kuolleet haudattiin Mussfeldtin mukaan metsään.
Uudessa krematoriorakennuksessa oli viisi polttokammiota, ja niiden yhteinen kapasiteetti oli Mattognon mukaan n. 100 tuhkausta/pv.
Kunkin polttokammion etuoven mitat olivat 55 cm x 65 cm, ja itse kammion mitat olivat: leveys 77 cm, korkeus 67 cm ja syvyys 217 cm. Krematorionjohtajan mukaan uuneissa tuhkattiin yksi ruumis kerrallaan, ja kremaatio kesti noin yhden tunnin.
Puolalais-venäläisen tutkimuskomission mukaan uunien lämpötila oli 1500 astetta ja kapasiteetti 1920 ruumista/pv. Jos lämpötila polttouunissa on 1200-1500 astetta, silloin asiantuntijoiden mukaan kuitenkin luut ja tiilet pehmenevät ja sulautuvat toisiinsa. Sopivin lämpötila on 850 - 900 astetta. Em. tutkimuskomission omista diagrammeista voidaan päätellä, että 800 asteessa kremaatio kestää 2 tuntia (1100 asteessa 75 minuuttia).
(Eläimillä tehtyjen) tutkimusten mukaan minimiaika 70-kiloisen ihmisen polttamiseen on n. 62 minuuttia. Jos kammioon laitetaan kaksi ihmistä yhtaikaa, säästetään aikaa 16% ja polttoainetta 12%. Kaksoistuhkauksista saatava hyöty on siis marginaalinen (Graf, Mattogno: Concentration Camp Majdanek. A Historical and Technical Study, 2003).
Komissio väitti, että uudessa krematoriossa on poltettu 600 000 ihmistä. Edes saman komission huippulukema 1920 kremaatiota päivää kohti ei olisi riittänyt; päivässä olisi pitänyt polttaa 3077 ihmistä!
Komissio tutki myös polttokammioissa olevia ihmisjäännöksiä. Mattogno sanoo, etteivät saksalaiset voineet olla niin huolimattomia, että olisivat jättäneet puoli kuutiota luita/tuhkaa tuhkapesään (komissio ilmoitti tehneensä tällaisen löydöksen), siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja kremaatio olisi hidastunut.
Komissio löysi koksia yhden kammion tuhkapesästä, minkä ei pitäisi olla mahdollista, koska tilat olivat erillään. Lisäksi kuvatut suuret luut eivät ole voineet pudota alas arinan 18 cm x 6 cm kokoisista aukoista. Todennäköistä siis on, että tuhka ja luut otettiin tuhkansäilytysastiasta (johon laitettiin myös koksikuona) ja siirrettiin uuniin. Tämän ovat voineet asukit tehdä, tai Puolan vastarintakomitea.
Komission mukaan uunien etupuolelta löydettiin 12 ihmisen hiiltyneet ruumiit, ja niissä oli vielä pehmeitä kudoksiakin, mm. lihaksia. Nämä ruumiit ovat nähtävästi olleet odottamassa kremaatiota, ja ne olivat hiiltyneet siihen rakennuksen tulipalossa, joka mm. tuhosi rakennuksen kaikki puurakenteet. Joistakin ruumiista puuttuu raajoja, koska liekit olivat syöneet ne kokonaan.
MAJDANEKIN OLOISTA
SS-miehiltä oli kielletty asukkien huono kohtelu. Asukkeihin ei saanut kajota fyysisesti, ja tämän käskyn rikkojia odotti rangaistus.
Leirillä vallitsivat huonot hygieeniset olot, jotka ruokkivat epidemioita ja aiheuttivat suuret kuolleisuusluvut. Leirissä ei ollut pesulaa ennen tammikuuta 1943. Juokseva vesi saatiin vasta keväällä -42. Siitä alkaen tulijat suihkutettiin, mutta leirin asukit pääsivät viikoittaisiin suihkuihin vasta syksyllä -43. Käymälät saatiin vasta elokuussa -43. Sitä ennen tarpeet tehtiin kuoppiin. Vedestä, saippuasta ja desinfiointiaineista oli puutetta, jolloin tappavaa pilkkukuumetta levittävät täit ja muut syöpäläiset levisivät helposti. Vuoden 1943 jälkipuoliskolla hygieeniset olot paranivat huomattavasti, kun parakkeihin saatiin käymälät.
Joulukuussa 1942 SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA) päällikkö Oswald Pohl antoi kaikille leireille käskyn parantaa leirien oloja ja vähentää kuolleisuutta. 30.9.1943 hän ilmoitti Himmlerille, että hygieenisiä oloja parantamalla leirien kuolleisuus on laskenut joulukuun -42 10 prosentista elokuun -43 2,09 prosenttiin. Elokuussa 1943 Majdanekissa miesten kuolleisuus oli 7,67%, naisten 4,41%, ja nämä luvut ovat suurimmat kaikista leireistä. Maaliskuussa 1943 leirin 7000 asukista n. 700 oli sairaana.
Kuolleisuutta alennettiin rakentamalla leiriin sairaala (ei mitenkään sovi yhteen "kaasukammioiden" kanssa, joissa päinvastoin tuhotaan). Leiriin kutsuttiin lääkäreitä Sachsenhausenista, Buchenwaldista, Dachausta ja Auschwitzista. Järjestettiin täikontrolleja. Leiriin rakennettiin täidentuhoamislaitoksia, joissa asukkien henkiä pyrittiin pelastamaan Zyklon B:n, kuumailman, suihkujen ja tukanleikkuiden avulla. Tarkastajat tulivat Majdanekiin ja laativat pitkiä raportteja olojen parantamisesta. Toukokuussa 1943 Puolan Punainen Risti sai toimittaa leiriin 1000 annosta pilkkukuumerokotetta ja toiset tuhat lokakuussa 1943. Saksalaiset keksivät jopa mikroaalto-täidentorjuntalaitteiston leirien asukkaiden hengen pelastamiseksi!
Puolalaiset partisaanit käyttivät täitä biologisena aseena Saksan miehitystä vastaan toisessa maailmansodassa. He siis levittivät asukkeja tappavaa tautia (pilkkukuumetta), kun saksalaiset kaikin tavoin yrittivät pelastaa asukkien hengen (Germar Rudolf: Aspects of Biological Warfare During World War II, The Revisionist 1/2004, s. 88-90).
MAJDANEKIN KUOLLEISUUS
Majdanekissa kuolleiden määrästä saadaan kuva liittämällä yhteen tietoja eri lähteistä. Marraskuun -41 ja maaliskuun -42 välillä kuolemia oli 1400 (pilkkukuume-epidemia alkoi riehua marraskuussa -41). Keväällä -42 kuolleisuus oli n. 5-10/pv. (asukasmäärä n. 2000). Toukokuun-syyskuun 1942 "Kuolleitten kirja" ilmoittaa 6716 nimeä. Touko-kesäkuussa kuolleisuus oli 30/pv., heinäkuussa 84/pv. (väestö 11 000). Lokakuussa -42 kuoli 3210 ihmistä, marras-joulukuussa 6009, siis n. 100/pv. Toinen "Kuolleitten kirja" ajalta 1.1.1943 - 6.4.1944 ilmoittaa kuolleitten määräksi 22 625. Vuoden 1943 alkupuolella kuoli n. 14 400 ihmistä. Pohlin mukaan heinäkuussa -43 kuoli 769 asukkia, elokuussa 1054 asukkia (väestö 15 400). Joulukuussa -43 kuoli enää 180 henkilöä (olot olivat parantuneet). Maalis-huhtikuussa -44 kuolemia oli 1940 (väestö 13 000), tällöin leiri oli suurelta osin muutettu sairaalaleiriksi, ja sairaita oli paljon.
Huhtikuusta -44 lähtien leirin asukkien määrä alkoi laskea, kun heitä alettiin evakuoida muualle. Huhtikuussa väestö oli 4 350, toukokuussa 2 500 ja kesäkuussa 4 500 (tuolloin jouduttiin ottamaan sisään uusia). Huhtikuussa kuoli n. 900, touko-kesäkuussa n. 1 000.
Majdanekin keskitysleirissä kuoli siis kaiken kaikkiaan 42 200 ihmistä. Arolsenin arkiston v. 1990 antaman tiedon mukaan Majdanekissa oli dokumentoituja kuolemia (nimet ilmoitettu) 8862. Germar Rudolfin mukaan kuolleista yli puolet oli juutalaisia.
Puolalais-venäläinen tutkimuskomissio väitti, että Majdanekissa oli kuollut 1,5 miljoonaa ihmistä. Näistä 600 000 poltettiin sen mukaan uudessa krematoriossa, 80 000 vanhassa, 400 000 rovioissa ja 300 000 Krepieckin metsässä, yht. 1,38 miljoonaa poltettua. Oletettavasti loput 120 000 haudattiin.
Kuitenkin tämä komissio löysi Majdanekin maaperästä ja metsästä vain 467 ruumista ja 266 kalloa, yhteensä 733 ihmisen jäännökset. Lisäksi se löysi 4,5 kuutiota tuhkaa ja luita, mikä vastaa n. 3 000 ihmisen jäännöksiä. Komission luku 733 on muuttunut luvuksi 120 000. Ja toinen komission luku 3 000 on muuttunut luvuksi 1 380 000.
Puolalaiset ovat ilmoittaneet, että Majdanekin leiristä päästettiin vapaaksi 20 000 henkilöä ja että muualle siirrettiin 45 000 ihmistä. Koska kuolleita oli 42 200 ja leirissä oli "vapautettaessa" 1 500 asukkia, Mattogno päättelee, että Majdanekin leiriin tuotiin kaiken kaikkiaan 109 000 asukkia.
MASSATUHO?
On väitetty, että rekisteröidyistä internoiduista ne, jotka tulivat työkyvyttömiksi, tapettiin. Samoin väitetään, että puolalaiset vastarintaliikkeen edustajat tapettiin rekisteröimättä, kuten myös sellaiset juutalaiset tulijat, jotka olivat työkyvyttömiä.
Joukkotuhoamisille ei kuitenkaan ole minkäänlaista dokumentaarista perustaa, päinvastoin, useat seikat kumoavat ne.
Sairaita ei tapettu. Venäläisille työkyvyttömille järjestettiin v. 1943 oma leiri, ja se mainitaan eräässä dokumentissa 3.7.1944. Tässä leirissä olleista sotainvalideista 1250 siirrettiin Mauthauseniin 7.7.1944. Leiriä "vapautettaessa" heitä oli 500. 3.6.1943 Auschwitzista siirrettiin malariapotilaita Majdanekiin, koska siellä oli suotuisammat olosuhteet (Auschwitz I:n lääkärin lausunto 16.12.1943).
Majdanekin leiri oli loppuaikoina ajoittain "sairaalaleiri". Vuonna 1944 sinne lähetettiin paljon sairaita: Dachausta 2993, Buchenwaldista n. 3000, Ravensbrückistä n. 800, Neuengammesta 2500, Sachsenhausenista n. 3000, Flossenbürgistä 300. Siksi maaliskuussa 1944 oli suuri kuolleisuus.
Evakuointivaiheessa Majdanekin potilaita siirrettiin Auschwitziin. 9.4.1944 sinne siirrettiin 1980 sairasta, 16.4.1944 Birkenauhun siirrettiin 988 sairasta naista ja lasta. Päivä ennen leirin joutumista puna-armeijan haltuun leiristä evakuoitiin viimeisiä sairaita bussilla.
Majdanekissa oli runsaasti lapsia, ja heille suunniteltiin "lastenleiriä". Partisaanisota teki monesta lapsesta orvon Länsi-Venäjällä, ja 6.1.1943 Himmler määräsi, että "rodullisesti arvottomat" orvot on siirrettävä keskitysleirin taloudellisiin yrityksiin työharjoitteluun ja saamaan kasvatusta. Vastaanottoleiriksi Pohl valitsi jo Majdanekin asuinalueen V (ilmoitus Himmlerille 25.1.1943), mutta suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut.
Mikään dokumentti ei tue sitä, että vain työkykyiset juutalaiset olisi rekisteröity. Varsovan ghetosta tulleet juutalaiset hyväksyttiin ryhmänä valikoimatta. Düsseldorfin oikeus (Majdanek-oikeudenkäynti 1975-1981) toteaa, että marraskuussa 1943 Majdanekissa oli juutalaisia naisia, lapsia ja konttausiässä olevia. Alue V:ssä oli kaksi parakkia raskaana olevia juutalaisia naisia ja lapsia varten.
Mitä vastarintaliikkeen puolalaisiin tulee, niin heitä varmaan teloitettiin. Niistä 733 ruumiista, jotka em. komissio löysi, 349:llä oli ampumajälkiä. Kuolemantuomioita nähtävästi langetettiin sääntöjen rikkomisista. Düsseldorfin oikeus puhuu kymmenestä 30-50 hengen kuljetuksesta, jotka vietiin teloitettaviksi.
Leiri oli ulkopuolisten vapaasti nähtävissä. Sen ympärillä oli neljä kylää (Dzesiata, Abramowice, Kosminek ja Kalinowka), ja Lublin oli 3-4 kilometrin päässä. Tie kulki aivan leirin vierestä. Sivutie kulki leirin läpi Piaskin kylään, ja tietä sai kulkea erityisen luvan turvin.
Tieto leiristä kulki koko ajan ulkopuolelle: 20 000 henkilöä päästettiin sieltä vapaaksi, kirjeitä kulki ja tavarankuljettajia kulki leiriin ja sieltä ulos joka päivä. Leirissä oli paljon vapaaehtoisia siviilityöntekijöitä, jotka saattoivat raportoida tapahtumista. Etenkin Puolan vastarintaliike keräsi tietoja.
Ballin raportin mukaan sodanaikaiset ilmakuvat osoittavat, että Majdanekin keskitysleirin vieressä olevat pellot olivat kaikki viljeltyjä. Krematoriot ja väitetyt kaasukammiot olivat leirin ulkoreunamilla teiden tuntumassa ja kaikkien nähtävissä. Massamurhaa ei olisi voitu pitää salassa.
Lähteet:
1. Jürgen Graf, Carlo Mattogno: Concentration Camp Majdanek. A Historical and Technical Study.
2. Leuchter, Faurisson, Rudolf: The Leuchter Reports
3. Germar Rudolf: Lectures on the Holocaust
4. Germar Rudolf: The Rudolf Report
5. Carlo Mattogno: The Gas Chambers of Majdanek, kirjassa Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 413-434.
31.1.2008
