Helsingin Sanomat sanoo 16.3.2006 näin: "Auschwitzin kaasukammiot eivät olleet erillinen kunnianhimoinen kokeilu vaan osa kansanmurhan ja muun joukkotuhon verkostoa - - Insinöörien kuivakkaat paperit kertovat kaasutiiviiden ovien asennuksista, samoin surmaamishuoneiden kattoihin kiinnitetyistä valesuihkuista, joihin ei ollut vesijohtoja" (artikkeli ”Kansanmurha yhdisti natsi-Saksaa”; toimittaja Jukka Luoma). Helsingin Sanomat valehtelee.
Tällaiseen valehteluun on puututtava. Seuraavassa esittämäni perustuu pääosin Carlo Mattognon artikkeliin ”The Morgues of the Crematoria at Birkenau in the Light of Documents” (”Birkenaun Kremojen ruumishuoneet dokumenttien valossa”; saks. "Die Leichenkeller der Krematorien von Birkena im Lichte der Dokumente"). Juuri näitä Birkenaun ruumishuoneita on väitetty kaasukammioiksi, joissa olisi murhattu massoittain ihmisiä. Mattognon artikkelin ensimmäisen luvun otsikkona on “The Morgues of the Crematoria at Birkenau within the Framework of ‘special measures for the improvement of hygienic installations’ in Birkenau” (Birkenaun Kremojen ruumishuoneet osana Birkenaussa toteutettavia ’erityistoimia hygieenisten laitosten ja laitteistojen parantamiseksi’).
Vieraillessaan 17.-18.7.1942 Auschwitzissa Himmler päätti laajentaa Birkenaun sotavankileiriä niin, että kapasiteetiksi tulee 200 000 internoitua. Näitä oli tarkoitus käyttää työvoimana sotateollisuudessa Auschwitzin ympäristössä. Laajennusta ryhdyttiin välittömästi suunnittelemaan, ja seuraavina kuukausina suunnitelluksi internoitujen määräksi vakiintui 130 000 – 140 000 (alkuperäisestä 200 000:sta siis tingittiin).
15.9.1942 pidettiin Berliinissä valtakunnanministeri Speerin ja SS-WVHA:n (SS:n taloudellis-hallinnollisen viraston) päällikön Pohlin välinen kokous, mukana myös mm. WVHA:n osasto C:n päällikkö Kammler. Seuraavana päivänä Pohl laati Himmlerille raportin kokouksesta, ja siinä hän totesi mm.: ”Valtakunnanministeri Speer on täysin hyväksynyt Auchwitzin parakkileirin laajentamisen ja varannut sitä varten 13,7 miljoonan markan lisämäärärahan - - Kun tämä projekti valmistuu, Auschwitziin voidaan sijoittaa kaiken kaikkiaan 132 000 ihmistä - - Kaikki läsnä olleet olivat yhtä mieltä siitä, että keskitysleireissä nyt olevaa työvoimaa tulee laaja-alaisesti käyttää sotateollisuudessa.” Sitten Pohl kertoo, että aseteollisuudesta on tarkoitus siirtää saksalaisia ja ulkolaisia siviilityöntekijöitä muuhun teollisuuteen, ja tilalle sijoitetaan juutalaisia: ”Valtakunnanministeri Speer tahtoo näin taata, että noin 50 000 työkykyistä juutalaista on käytettävissä suljetuissa tehtaissa ja että heillä on majoitus. Tähän tarkoitukseen tarvittavan työvoiman tulemme valikoimaan pääasiassa Auscwitzissa itään matkalla olevista, jotta tehtaidemme toiminta ja organisaatio ei häiriinny jatkuvasti vaihtuvan työvoiman vuoksi. Niiden työkykyisten juutalaisten matka, jotka on määrätty siirrettäväksi itään, niin ollen keskeytyy, ja heidän on ryhdyttävä tekemään työtä asetehtaissa.”
Nuo ”itään matkalla olijat” ovat niitä, joita pakkosiirrettiin itään. Yllä olevan sitaatin viimeinen lause tarkoittaa ilmeisestikin sitä, että ne, jotka eivät ole työkykyisiä, jatkavat matkaansa itään. Kammler ilmoitti vielä samana päivänä (15.9.1942) rakennushallituksen edustajalle kokouksessa tehdyistä päätöksistä ja kutsui päätettyjä toimia ”erityisiksi rakennustehtäviksi Auschwitzin keskitysleirissä.” Keskitysleirin laajennukseen oli varattu aikaa 50 viikkoa. Lokakuussa 1942 Birkenaun rakennusprojektin nimeksi vakiintui ”Erityistoimen toteuttaminen” (”Durchführung der Sonderbehandlung”), jolla ilmaistiin leirin uusi funktio (työvoiman tarjonta).
Kuitenkin tammikuun alussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli vain vajaat 30 000 internoitua. Syynä oli kauhea pilkkukuume-epidemia, joka oli alkanut heinäkuussa 1942 ja joka tappoi ajoittain satoja ihmisiä päivässä. Pääsyynä epidemiaan ja sen leviämiseen olivat riittämättömät hygienia- ja saniteettiolot Birkenaussa (pilkkukuume levisi täiden välityksellä). Huhtikuussakaan 1943 internoituja ei ollut kuin 53 000.
Koska leiriin tuotiin koko ajan lisää internoituja ja koska leirissä raivosi tuhoisa epidemia, hygieniaoloja pyrittiin parantamaan rakentamalla lisää krematorioita, joissa infektoituneet ruumiit voitiin turvallisesti tuhota. Alkuun leiriin oli suunniteltu vain yksi krematorio. Kun Himmler oli heinäkuussa 1942 päättänyt leirin laajentamisesta, Auschwitzin päärakennusviraston päällikkö Bischoff kirjoitti 3.8.1942 kirjeen WVHA:n päärakennustarkastusvirastoon ja totesi siinä mm.: ”Lisäksi päätettiin uuden krematorion paikka karanteenileirin vieressä.” Tuolloin siis tiedettiin vain yhdestä krematoriosta.
Mattogno mainitsee aliluutnantti Ertlin muistion 21.8.1942 Topf & Söhne –yhtiön pääinsinöörin Kurt Prüferin vierailusta Auschwitzissa (19.8.1942), ja siitä käy ilmi, ettei päätöstä Krema III:n rakentamisesta ollut vielä tehty (huom. Krema I tarkoittaa Auschwitzin pääleirin krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, Krema II tarkoittaa vastaavasti tuota Birkenaun leirin ensimmäistä krematoriorakennusta ruumishuoneineen ja muine huoneineen, ja Krema III tuota tulossa olevaa Birkenaun toista krematoriorakennusta; lisäksi Birkenauhun rakennettiin kolmas ja neljäs krematoriorakennus, Kremat IV ja V).
Mutta täit jatkoivat ilkitöitään kuten HS:n huijarit nykyisin. Pilkkukuume-epidemia oli pahimmillaan elokuussa 1942, jolloin 8600 internoitua kuoli (yhdessä kuussa!; heinäkuussa kuoli 4400). Ensimmäinen tiedossa oleva merkintä kolmen muun krematorion rakentamisesta on 14.8.1942 laadittu piirros 1678 Kremoista IV ja V. Tuona ajankohtana keskimäärin 190 internoitua kuoli joka päivä. Mitä olisikaan tapahtunut, jos leirissä olisi ollut suunnitellut 200 000 internoitua (tuolloin lukumäärä oli hieman yli 20 000)! Syy krematorioiden rakentamiseen oli huoli hygienia- ja saniteettioloista, ei HS:n huijausmielessä esittämä ”kansanmurhan ja muun joukkotuhon” suunnittelu.
Epidemia jatkui, ja keväällä 1943 Birkenaussa oli vain yksi krematorio, 31.3.1943 valmistunut Krema II (ruumiita ei voitu haudata, koska Birkenau on suoalueella ja pohjavesi olisi saastunut). Työvoimaa tarvittiin, ja kulkutaudit oli saatava kuriin. 7.5.1943 SS-WVHA:n rakennusosaston päällikkö Kammler tapasi Auschwitzin johdon (mukana mm. leirin päällikkö Höss, varuskunnan hallinnon päällikkö Möckel, päärakennusviraston päällikkö Bischoff, varuskunnan lääkäri Wirths). Kaksi päivää myöhemmin Bischoff laati muistion kokouksessa käsitellyistä asioista. Lääkäri Wirthsin osuutta hän kuvaa näin:
”Varuskunnan lääkäri esitti yleisen kuvauksen tilanteesta ja sanoi, että käymälöiden huonon kunnon, riittämättömän viemäriverkoston, sairasosastojen puutteen ja potilaille tarkoitettujen käymälöiden puutteen sekä riittämättömien pesu-, suihku- ja täidentorjuntamahdollisuuksien vuoksi internoitujen terveyden ylläpitäminen näyttää kyseenalaiselta ja samalla niiden tärkeiden tehtävien suorittaminen, jotka heille on annettu. Jotta sotavankileirin olot saataisiin paremmiksi, hän ehdottaa, että käymälät varustetaan istuimilla ja kansilla ja että viemäriverkoston toistuvien häiriöiden vuoksi kaivetaan joukko vierekkäisiä kuoppia, jotka tyhjennetään aika ajoin ja sisältö siirretään maanviljelyksen käyttöön.
”Tässä asiassa keskusrakennusviraston päällikkö suosittelee sulkuportin rakentamista viemäriverkoston yläpuolelle ja käymälöiden huuhtomista painevedellä. Hän vastustaa kuoppia, koska korkealla oleva pohjavesi johtaa pohjaveden saastumiseen ja koska kuoppien eristäminen pohjavedestä altailla on vaikeaa eikä sellaista voida suorittaa tällä hetkellä. Arvioidusta makkilannan (käymälän ulosteen) määrästä voidaan vetää se johtopäätös, ettei tätä materiaalia voida lainkaan hävittää leirin lähistöllä. Päävaikeudet voidaan voittaa vain muuttamalla viemäriverkosto putkiverkostoksi, jossa on pumppuasema, mutta valitettavasti tätä varten ei ole tarvikkeita. - -
”Varuskunnan lääkäri sanoi, että hevostalleja on riittämättömässä määrin muutettu sairasosastoiksi. Hän kritisoi sitä, että sveitsiläisistä parakeista puuttuu valo ja vesi. Lisäksi parakkeja on liian vähän, joten on tutkittava mahdollisuuksia rakentaa lisää parakkeja tälle sairaala-alueelle. Lähemmin tarkasteltuna puutteet näyttävät aina olevan alussa mainittujen vaikeuksien keskinäistä vaikutusta; on välttämätöntä ottaa nämä asiat erilleen muista rakentamiskysymyksistä ja tehdä erityisratkaisu.
”Jotta sotavankileiriin (siis Birkenauhun) saataisiin pysyvä ratkaisu täiden torjumisen suhteen, varuskunnan lääkäri ehdotti, että luotaisiin jokaiselle rakennusprojektin osa-alueelle (yhteensä kymmenelle) täydellinen täidentuhoamislaitteisto, jonka yhteydessä on mahdollisuus peseytyä. Toisaalta keskusrakennusviraston päällikkö huomautti, että sotavankileirin suuri täidentuhoamisyksikkö (keskussauna) on jo rakenteilla, ja se pitäisi saada valmiiksi ensin. Ellei pätevien työntekijöiden saamisessa ilmene lisävaikeuksia, tämän pitäisi tapahtua elokuussa. SS-majuri Bischoff ei kyennyt ilmoittamaan tarkkaa ajankohtaa. Väliaikaisratkaisuksi sitä ennen kenraalimajuri (Kammler) toimittaa, ottamalla lainan, uuden lyhytaalto-täidentorjuntajunan.”
Tällaisista asioista – leirin olojen parantamisesta ja internoitujen henkien pelastamisesta - siis Auschwitzin johto keskusteli, ei lainkaan HS:n ”kansanmurhasta ja muusta joukkotuhosta”! Kuinka äärimmäisiä ponnisteluita pelastaa henki kutsutaan ”kansanmurhaksi”! Saksalaiset kehittivät keskellä sotaa jopa lyhytaaltokaapit täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista näiden henkien pelastamiseksi!
Paluumatkallaan Berliiniin Kammler lähetti Bischoffille (varmuuden vuoksi) kaksi sähkettä, joissa hän pyysi Bischoffia saapumaan luokseen Berliiniin 10.5.1943 mukanaan kaikki dokumentit, suunnitelmat ja materiaaliset kontingentit, jotka koskevat ”200 000 hengen sotavankileirin vesi- ja viemärihuoltoa.” Tästä alkoi laaja ohjelma Birkenaun saniteettiolojen parantamiseksi, ja tätä ohjelmaa kutsuttiin eri dokumenteissa ”pikaohjelmaksi” (”Sofortprogramm”), ”erityistoimenpiteeksi” (”Sondermassnahme”), ”erikoisohjelmaksi” (”Sonderprogramm”), ”erityisiksi rakennustoimenpiteiksi” (”Sonderbaumassnahmen”) ja ”erikoistoimeksi” (”Sonderaktion”). HS kutsuu sitä ”kansanmurhaksi.”
Krematoriot sisältyivät alusta lähtien tähän ”erikoisohjelmaan”, jonka tarkoituksena oli parantaa Birkenaun leirin oloja. 13.5.1943 Bichoff kirjoitti raportin, jossa hän jakoi tehtävät ”Auschwitzin sotavankileirin pikaohjelmassa”. Jokainen keskusrakennusviraston upseeri, aliupseeri ja siviilityöntekijä sai erityisen tehtävän tässä ohjelmassa.
Siviilityöntekijä Jährling sai seuraavan tehtävän: ”Siviilityöntekijä Jährlingin on suoritettava lämmittimien ja kuumavesikattiloiden asentaminen pesuparakkeihin sekä suihkujen asentaminen Krema III:n riisumishuoneeseen - - SS-WVHA toimittaa OT-piirustukset täidentuhoamisuuneja varten” (OT = Organisation Todt, Saksan kansallinen rakennusorganisaatio).
15.5.1943 Bischoff lähetti Topf-organisaatiolle seuraavan sähkeen: ”Kiireellinen sähke! Tuokaa mukananne maanantaina arvioitu projekti kuuman veden toimittamisesta 100 suihkulle. Kuumennuskäämien tai kuumavesikattiloiden asennus rakenteilla olevaan Krema III:n jätteidenpolttouuniin tai savutorveen korkeiden poistokaasulämpötilojen hyödyntämiseksi. Uunin korkeuden nostaminen on mahdollista suuren reservitankin sijoittamiseksi. Antakaa herra Prüferille mukaan asiaa koskevat piirustukset maanantaina 17.5.”
16.5.1943 Bischoff lähetti Kammlerille raportin tämän määräämän erikoisohjelman toteuttamisesta, ja siinä Bischoff sanoo: ”Täidentuhoamislaitteistot. Täiden tuhoamiseksi internoitujen vaatteista jokainen BAII:n (BA = Bauabschnitt, rakennuslohko; Birkenau oli jaettu kolmeen rakennuslohkoon) alalohko saa oman OT-täidentuhoamisyksikön. Sen varmistamiseksi, että internoidut itse puhdistetaan virheettömästi täistä, kaksi jo olemassa olevaa BAI:n suihkulaitosta (rakennukset BW5a ja BW5b; BW = Bauwerk, rakennus) varustetaan lämmittimillä ja kuumavesikattiloilla lämpimän veden saamiseksi jo olemassa oleviin suihkuihin. Lisäksi suunnitteilla on asentaa kuumennuskäämit Krema III:n jätteenpolttouuniin, jotta niiden avulla saataisiin vettä suihkutiloihin, jotka rakennetaan Krema III:n kellariin. Näiden yksiköiden suunnittelusta neuvotteluita on käyty erfurtilaisen Topf & Söhne-yhtiön kanssa.”
Suunnitelma rakentaa suihkut Krema III:n kellariin (siis yhteen niistä HS:n ”kaasukammioista”) laajenivat heti koskemaan myös Krema II:ta (jossa sijaitsi HS:n toinen ”kaasukammio”). Esimerkiksi 5.6.1943 Topf-yhtiö lähetti Auschwitzin keskusrakennusvirastolla sähkeen, jossa viitteenä ja otsikkona oli ”Krematorium II und III Müll-Verbrennungs-Ofen” (”Kremojen II ja III jätteenpolttouunit”). Sähkeessä luki: ”Ohessa piirros D 60446 kuumavesikattiloiden liittämisestä jätteenpolttouuneihin. Piirros on lähetetty myös työmestarillemme Wilh. Kochille. Mikäli hyväksytte työn toteuttamisen tämän piirustuksen mukaisesti, olkaa hyvä ja ilmoittakaa siitä herra Kochille.”
Se, että tämä projekti laajeni koskemaan myös Krema II:ta – ”pääkaasukammiota” – käy ilmi myös päärakennusvirastolle toimitetusta kysymyslomakkeesta, johon Bischoff antoi kesäkuussa 1943 seuraavanlaisia vastauksia: Ensimmäisten kysymysten vastauksissa Bischoff ilmoittaa, että Kremoissa II-V oli 18 uunia ja niissä yhteensä 46 polttouunia, ne oli rakentanut Topf-yhtiö vuosina 1942 ja 1943, ne toimivat koksilla, ne olivat kaikki kiinteitä, niissä oli 6 savupiippua. Kysymykseen, käytetäänkö poistokaasuja hyväksi, Bischoff vastaa: ”On suunniteltu, mutta ei toteutettu”, ja seuraavaan kysymykseen ”Jos käytetään, mihin tarkoitukseen” hän vastaa: ”Kremojen II ja III suihkuihin”.
Kremaan III (ja Kremaan II) suunnitellut sata suihkua eivät olleet tarkoitettu krematorion henkilökunnalle, sillä siihen aikaan vain 54 suihkua (toteutettiin 50) oli suunniteltu keskussaunaan (valmistui tammikuussa 1944), joka oli koko leirille tarkoitettu syöpäläis- ja täidentuhoamislaitos (käy ilmi Bischoffin kirjeestä 4.6.1943 SS-WVHA:n osaston C/I päällikölle).
24.6.1943 Krema III valmistui ja se luovutettiin komendanttiviraston rakennushallinnolle. Kellarin luovutusinventaariossa mainitaan ruumishuone 1:ssä 14 suihkua, jotka liittyvät yllä mainittuun suihkuprojektiin. Koska suihkuprojekti alkoi vasta toukokuussa 1943, Krema II:n kellarin luovutusinventaariossa ei mainita suihkuja, sillä Krema II luovutettiin jo 31.3.1943. Tietenkin nuo 14 suihkua ovat voineet palvella vain henkilökuntaa. Voidaan siis todeta, että alun perin suunniteltiin sataa suihkua Kreman III (ja II) ruumishuoneeseen 2, mutta lopulta asennettiin 14 suihkua Kreman III (ja joitakin ehkä Kreman II) ruumishuoneeseen 1. HS:n ”valesuihkut” ovat aitoja. (Mainittakoon tässä myös eräs kuriositeetti, jonka Germar Rudolf mainitsee [The Rudolf Report, s. 78]: Täidentorjuntaparakin 5b täidentorjuntahuoneen kattoon on kiinnitetty puulankkuja ja niihin suihkuja putkineen, joita ei ole yhdistetty mihinkään; putkisto päättyy ylhäällä talon päädyssä olevaan tuuletusaukkoon, ja ne on voitu asentaa sinne vasta kun sinne sijoitetut ventilaattorit on poistettu. Parakissa 5b toki oli suihkut, mutta aivan eri huoneessa, suihkuhuoneessa. Nämä suihkut on riisuttu pois. Mikään saksalainen dokumentti tai piirros ei osoita, että näitä täidentorjuntahuoneen suihkuja olisi ollut saksalaisten aikana; ne on siis väsätty sinne sodan jälkeen tuntematonta tarkoitusta varten.
Alkuperäinen suunnitelma jätettiin siis toteuttamatta. Syitä oli kaksi: Ensinnäkin sekä rakennukseen 5a että rakennukseen 5b (olivat täidentuhoamisyksikköjä) asennettiin 50 suihkua. Asennus oli alkanut toukokuun 1943 lopulla, kuten käy ilmi Bischoffin rakentamisraportista 30.5.1943, joka koski ”sotavankileirin erityistoimia”: ”Asennustyöt kuuman veden saamiseksi aloitettiin kahdessa täidentuhoamisparakissa (internoitujen suihkutiloissa).” 13.7.1943 molemmat suihkulaitokset olivat jo toiminnassa, sillä Bischoff ilmoitti tilanneraportissaan: ”Lämpimän veden toimitus kahteen täidentuhoamisparakkiin (internoitujen suihkutiloihin) rakennuslohkolla I on alkanut.”
Samalla myös Keskussaunan rakennustyöt etenivät, suunniteltu valmistumisaika oli syyskuu 1943, mutta se saatiin osittaiseen toimintaan vasta joulukuussa 1943 ja täyteen toimintaan tammikuussa 1944. Yllä mainittujen kahden täidentuhoamisparakin suihkutilojen ja tulevien Keskussaunan suihkutilojen vuoksi ei ollut enää tarpeen jatkaa suihkujen asentamista Kremojen II ja III kellareihin.
Topf-yhtiön luettelossa 13.4.1943 lukee: ”Kaksi Topfin täidentuhoamisuunia Auschwitzin sotavankileirin Krema II:een.” On olemassa myös Vedag-yhtiön lasku 28.6.1943, otsakkeena ”Auschwitz-Krematorium”, joka koskee täidentuhoamislaitoksessa tehtyjä tiivistystöitä. Tiedetään, että nuo kaksi ”Topfin täidentuhoamisuunia” oli tilattu Topfilta 11.2.1943 (tilaus nro 148) rakennukseen 32, siis Keskussaunaan. On olemassa myös ”yksityinen lasku” Vedag-yhtiöltä, jossa päivämäärä ja teksti ovat samat kuin yllä mainitussa mutta jossa viitataan BW32:een, siis Keskussaunaan (eikä ”Auschwitz-Krematoriumiin”). Näistä dokumenteista näkyy, että krematorioita käytettiin hygieniatarkoituksiin. Ajatus oli, että Kreman II kellaritiloihin asennetaan jopa täidentuhoamiskaapit, mutta ne sijoitettiin sitten kuitenkin Keskussaunaan.
Koska hygieniatilojen ja –laitteiden rakentaminen Birkenaun Kremoihin on asiakirjojen valossa kiistämätön tosiasia ja koska yhtaikaa ei näissä tiloissa tietenkään voitu harjoittaa sekä terveydestä huolehtimista että tuhoamista, ajatus, että Birkenaun Kremoissa olisi tuhottu ihmisiä, on kumottu.
Mattognon artikkelin toisen luvun otsikkona on ”The Use of the Morgues of the Crematoria at Birkenau in 1943-1944” (Birkenaun Kremojen ruumishuoneiden käyttö 1943-1944). Aluksi Mattogno ottaa esiin varuskuntalääkäriä, kapteeni Wirthsiä koskevia dokumentteja.
20.3.1943 Auschwitzin varuskuntalääkäri Wirths kirjoitti leirin komentajalle kirjeen, joka koski internoiduille tarkoitettujen sairaalatilojen lisäämistä, ja siinä hän toteaa: ”Ruumiiden kuljettamiseksi internoitujen sairaalasta krematorioon on hankittava kahdet katetut käsirattaat, joissa kummassakin voidaan kuljettaa 50 ruumista.” Wirths viittaa Krema II:een, joka oli otettu osittaiseen käyttöön helmikuun 20. päivänä (lopullinen valmistuminen ja luovutus tapahtui 31.3.1943).
20.7.1943 Wirths kirjoittaa päärakennusvirastolle: ”Niissä rakennuslohko II:n osissa, jotka on jo otettu käyttöön, ei ole vielä ruumiiden säilytystiloja, jotka on tehty betonista tai tiilestä; on tärkeää saada sellaiset kiireellisesti. Puisiin vajoihin, joita tällä hetkellä käytetään tähän tarkoitukseen, rotat pääsevät helposti; miltei jokaisessa ruumiissa, joka sieltä haetaan pois, on jälkiä rottien hyökkäyksistä. Ruumiit vetävät voimakkaasti rottia puoleensa ja ne lisääntyvät nopeasti, mikä tekee kaikki kontrollitoimet käytännössä hyödyttömiksi. Rotan kirppu on ruton kantaja. Yksikin ruttotapaus saattaa johtaa vakaviin seuraamuksiin, jotka koskevat sekä meidän miehiämme että Auschwitzin keskitysleirin internoituja. Tämä voidaan välttää vain niin, että ruumiita säilytetään hygieenisesti tyydyttävällä tavalla ja samalla ryhdytään voimakkaisiin toimiin rottia vastaan. Sen vuoksi SS-varuskuntalääkäri pyytää kiireellisesti, että välittömästi rakennetaan tarpeelliset ruumiidensäilytystilat, vaikkapa vain yksinkertaisia keinoja käyttämällä.”
Mainitut puiset vajat, joita silloin käytettiin, olivat muuten budjetti- ja rakennusviraston direktiivien mukaisia. 31.7.1943 eversti, tri Mrugowski, Wirths ja Bischoff keskustelivat asiasta, ja 4.8.1943 Bischoff ilmoitti Wirthsille kirjeitse, että Wirthsin pyytämiä ruumishuoneita ei rakenneta. Sitten kirjeessä lukee: ”SS-eversti Mrugowski on määrännyt keskusteluiden aikana, että ruumiit on kuljetettava pois kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, ja ne on vietävä krematorioiden ruumishuoneisiin; tällä tavalla erillisten ruumishuoneiden rakentaminen yksittäisille aluelohkoille voidaan välttää.”
Alkuvuodesta 1944 varuskuntalääkäri onnistui saamaan yhden tiilisen ruumisvajan rakennetuksi. Kuitenkin vielä toukokuussa 1944 Wirths palasi vaatimukseensa saada tiivis ruumishuone Birkenaun rakennuslohkolle II. Hän kääntyi Bischoffin puoleen, josta oli tällä välin tullut SS:n rakennustarkastusviraston päällikkö Sleesiaan. Bischoff antoi Wirthsin pyynnön tiedoksi uudelle Auschwitzin päärakennusviraston päällikölle Jothannille 15.5.1944 lähettämällään kirjeellä. Hän sanoo siinä: ”SS-varuskuntalääkäri on pyytänyt, että Auschwitzin keskitysleiri II:n rakennuslohkolle II rakennetaan tiivis ruumishuone. Auschwitzin päärakennusvirasto määrätään laatimaan rakennussuunnitelma yhdessä Auschwitzin paikallisen hallinnon kanssa ja hankkimaan viipymättä tarpeelliset rakennustarviketarjoukset ja GB:n rakennuslupa (GB = Generalbevollmächtigter für die Regelung der Bauwirtschaft, siis Albert Speer). Perusteluna on liitettävä mukaan oheinen kopio SS-WVHA:n kirjeestä 12.5.1944. Koska rakennushankkeella on kiire, työt voidaan aloittaa heti.”
22.5.1944 Auschwitzissa pidettiin kokous, jossa olivat mukana Höss, Bischoff, Baer (Auschwitz I:n päällikkö 11.5.1944 alkaen) ja Jothann. Jothann laati kokouksesta 23.5.1944 muistion, ja siinä sanotaan: ”Kokous kutsuttiin koolle sen määrittämiseksi, mihin paikkaan ja minkä kokoisina pyydetyt ruumishuoneet rakennetaan. Kävi ilmi, että niiden liittäminen nykyiseen asemakaavaan on ongelmallista. Jos ruumishuoneiden rakentamiselle täytyy saada tilaa, ainakin osa käymälä- tai pesuparakeista täytyy purkaa. Nykyisessä tilanteessa on kuitenkin vaikeaa tulla toimeen ilman niitä. Everstiluutnantti Höss viittaa siihen, että nykyisen ohjeen mukaisesti ruumiit on haettava pois joka päivä aamuisin sitä varten tarkoitettujen kärryjen avulla; jos tätä ohjetta noudatetaan, ruumiiden määrä ei voi nousta ja sen takia ei ole välttämätöntä rakentaa mainittuja ruumishuoneita. Höss vaatii tämän mukaisesti, että ko. ruumishuoneita ei rakenneta.”
Wirths ei kuitenkaan pysähdy tähän, ja 25.5.1944 hän kirjoittaa Hössille: ”Heinäkuun 20. päivänä 1943 toin Auschwitzin päärakennusviraston tietoon, että Auschwitz II:n naisten leirissä ja rakennuslohko II:n leireissä ei ole vielä betoni- tai tiiliruumishuoneita ja että niiden rakentaminen on pikaisesti tarpeen, koska käytössä olevat puuvajat ovat täysin epäsopivia ruumiiden säilyttämiseen epidemiavaaran vuoksi ja koska rotat pääsivät tulemaan niihin. Virheellisesti säilytetyt ruumiit houkuttelevat aina rottia. Auschwitz II:n leirien sairasosastoilla kertyy päivittäin ruumiita tietty määrä. Vaikka niiden kuljetus krematorioihin on järjestetty ja tapahtuu kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin, tapahtuu kuitenkin, että kulkuneuvojen tai polttoaineen puuttumisen vuoksi ruumiista ei huolehdita 24 tuntiin. Hygieniasyistä ja epidemioiden ehkäisemiseksi jokaisessa sairaalassa on ruumishuone ruumiiden lyhytaikaista säilytystä varten sitä mukaa kuin niitä kertyy. Normaalisti yleisissä sairaaloissa sairasvuoteiden määrä ei ylitä 500:aa, mutta internoiduille tarkoitetuilla sairasosastoilla sairasvuoteiden määrä nousee keskimäärin 3000 – 4000:een. Mielestäni on sen vuoksi täysin selvää, että lukuisille ruumiille täytyy olla käytössä asianmukainen säilytystila. 20.7.1943 ja kaikissa sitä ennen Auschwitzin päärakennusvirastolle osoittamissani kirjeissä olen pyytänyt vain ruumishuoneiden varaamista, en koskaan nimenomaan sitä varten rakennettavia rakennuksia tai vajoja, ja pyydän, että ryhdytään toimiin sellaisten ruumishuoneiden saamiseksi, koska ne ovat välttämättömiä. Muuten minun on pakko kääntyä esimiesteni puoleen, ettei nykyinen epähygieeninen ruumiiden säilytys vakavalla tavalla vaarantaisi koko leiriä tartuntatauti-hygieenisessä suhteessa. Liitän oheen luonnoksen, joka kuvaa ruumishuonetta. Sellaisia huoneita tarvitaan pikaisesti internoitujen sairasosastolla naisten leirissä ja rakennuslohkon II alaleireissä a, b, e ja f.”
Vaikka kirje oli osoitettu leirin komentajalle, sen sisältö kuului myös päärakennusviraston päällikölle Jothannille. Tämä kirjoitti 12.6.1944 kirjeen Sleesian rakennustarkastusvirastolle ja liitti mukaan oman 23.5.1944 laatimansa muistion (jälkikäteispäiväys 30.5.1944) ja tohtori Wirthsin kirjeen 15.5.1944 ja luonnoksen 25.5.1944. Jothann ilmoitti olevansa valmis välittömästi rakennuttamaan pyydetyt ruumishuoneet, jos hän saisi heidän hyväksyntänsä.
Artikkelissaan Mattogno siirtyy sitten arvioimaan yllä esittämiään dokumentteja. Hän toteaa, että dokumentit kumoavat täydellisesti väitteet, että Birkenaun krematorioissa suoritetuilla muutoksilla olisi ollut rikollinen tarkoitus. Mikään ei viittaa krematorioiden rikolliseen käyttöön. Sellainen olisi suuresti lisännyt niitä hygienia- ja saniteettiongelmia, joista leirin lääkäri puhuu.
Dokumentit osoittavat päivänselvästi, että kaikkien krematorioiden ruumishuoneet olivat käytettävissä ruumiiden säilyttämistä varten kaikkina aikoina ja ilman varauksia. Ruumishuoneiden pääasiallinen funktio oli juuri se, mikä niiden funktio onkin, toimia ruumishuoneina. Wirth lähettää yllä siteeratun kirjeensä siitä, että on järjestettävä kahdet kärryt ruumiiden kuljettamiseksi sairaalasta krematorioon, samana päivänä (20.3.1943), jolloin ko. Kreman ruumishuoneessa on väitetty kaasutetun kuoliaaksi 2191 Kreikan juutalaista, joiden polttaminen olisi kestänyt viikon!
Ensimmäisen kaasutuksen (uhreja sanottu olleen 1492) on väitetty tapahtuneen 14.3.1943, ja näiden polttaminen olisi päättynyt vasta 19.3. ja tehnyt niin ollen mahdottomaksi väitetyn toisen kaasutuksen, jonka on sanottu tapahtuneen 16.3., koska tuolloin ruumishuoneessa (väitetyssä ”kaasukammiossa”) olisi ollut vielä 900 ruumista. Tohtori Wirths sen sijaan on huolissaan vain todellisesti kuolleista ja vaatii kärryjä ruumiiden kuljettamiseksi pois sairaalasta krematorioon.
Tohtori Mrugowski antoi 31.7.1943 määräyksen kuljettaa ruumiit krematorioiden ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Tämä määräys koski kaikki krematorioita! Ne olivat kaikki alituisesti käytettävissä!
Samana päivänä, jona Mrugowski antoi määräyksensä, valmisteltiin 28 000 juutalaisen kuljettamista Auschwitziin Bendsburgin ja Sosnowitzin ghetoista, ja jos tällainen määrä olisi kaasutettu kuoliaaksi, heidän polttamisensa olisi kestänyt aina elokuun 12. päivään asti! Mrugowski oli SS:n hygieniainstituutin päällikkö ja olisi varmasti ollut tietoinen sellaista valmisteluista.
Niinpä: se todistettu (ja täysin normaali) tosiasia, että ruumiita kuljetettiin Kremojen ruumishuoneisiin kahdesti päivässä, kumoaa täydellisesti sen väitteen, että näissä Kremoissa olisi tapahtunut joukkomurhia. Yllä havaittiin, että 22.5.1944 leirin komentaja Höss puhuu voimassa olevasta määräyksestä kuljettaa ruumiit pois joka aamu. Wirths sanoo tarkemmin vielä 25.5.1944, että ruumiita oli määrätty kuljetettavaksi krematorioihin kahdesti päivässä. Siis vielä toukokuun lopussa 1944 tuo määräys oli voimassa.
Ja juuri tuolloin, toukokuun jälkipuoliskolla 1944, alkoivat Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin. Ensimmäinen kuljetus saapui Auschwitziin 17.5.1944, ja 22.5.1944, päivänä, jolloin yllä mainittu kokous pidettiin, yli 62 000 Unkarin juutalaista oli saapunut leiriin. Näistä 41 000:n on väitetty tulleen kaasutetuksi, ja tällöin Birkenaun Kremat muka olisivat käyneet riittämättömiksi, niin että ruumiita täytyi polttaa kuopissakin. Tällöin Birkenaun Kremat olisivat olleet pysyvästi täynnä uhreja, mutta kuinka Höss sitten olisi muistuttanut määräyksestä kuljettaa niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiit, jotka kuolivat leirissä, kahdesti päivässä Kremoihin? Tämä, että ruumiita tuli kuljettaa kahdesti päivässä Kremoihin, kumoaa sen, että Unkarin juutalaisia olisi kaasutettu kuoliaaksi noissa Kremoissa.
Artikkelinsa kolmannessa luvussa Mattogno puhuu Birkenaun Krema II:n riisumishuoneesta. Luvun otsikkona on ”The Undressing Room of Crematorium II at Birkenau: Origin and Funktion” (”Birkenaun Krema II:n riisumishuone: alkuperä ja tehtävä”). “Riisumishuoneella” viitataan Kreman II (tai Kreman III) ruumishuoneeseen 2, ruumishuone 1:hän on väitetty “kaasukammio”.
Edellä mainitussa raportissaan (13.5.1943), joka koskee siviilityöntekijä Jährlingille annettuja tehtäviä, Bischoff puhuu ”suihkujen asentamisesta Kreman III riisumishuoneeseen”. Ensimmäisen kerran sana ”riisumishuone” esiintyy Bischoffin Topf-firmalle lähettämässä kirjeessä 6.3.1943 (koskee Krema II:n ”riisumistilaan” suunniteltuja ilmanpoistolaitteistojen muutoksia). Mihin tämä nimitys ”riisumishuone” viittaa?
21.1.1943 varuskuntalääkäri kirjoitti leirin komentajalle: ” 1) Auschwitzin SS-varuskuntalääkäri pyytää, että Birkenaun uuteen krematoriorakennukseen suunniteltu ruumiinavaushuone jaetaan väliseinän avulla kahteen samansuuruiseen huoneeseen ja että ensimmäiseen näistä asennetaan yksi tai kaksi pesuallasta, koska sitä on tarkoitus käyttää varsinaisena ruumiinavaushuoneena, kun taas toista huonetta tarvitaan anatomisten näytteiden valmistamiseen, asiakirjojen, kirjoitustarpeiston ja kirjojen säilyttämiseen, värjättyjen kudosleikkeiden valmistamiseen ja mikroskoopin kanssa työskentelyyn, 2) Lisäksi pyydetään, että kellaritiloihin varataan riisumistila (Auskleideraum).
Päätöksen siitä, että Kremaan luodaan ”riisumishuone”, teki siis varuskuntalääkäri, ei leirin päällikkö (Höss) tai päärakennusviraston päällikkö (Bischoff). Hygieniaa ja saniteettiasioita koskevissa asioissa ja oikeuslääketieteellisissä asioissa Krema oli varuskuntalääkärin alaisuudessa. Holokaustiin uskovat tahot ovat väittäneet, että päätös ”riisumishuoneen” ja ”kaasukammion” perustamisesta tehtiin 19.12.1942, jolloin päätettiin siirtää kellarin sisäänkäynti kadun puolelle (Birkenaun Kremat II ja III rakennettiin alun perin Auschwitzin pääleiriin aiotun uuden Kreman piirustusten pohjalta, ja siksi tuli tällainenkin ”virhe”, sisäänkäynti väärällä puolella). Varuskuntalääkäri ei kuitenkaan tiedä tällaisesta ”riisumishuoneesta” mitään 21.1.1943!
15.2.1943 Birkenaun rakennusviraston päällikkö Janisch vastasi kohtaan 1: ”Asiaa on lähdetty viemään eteenpäin”, ja kohtaan 2: ”Riisumista varten talliparakki on pystytetty kellarin sisäänkäynnin eteen.” Mihin ”riisumishuonetta” tarvittiin krematoriossa? Ja miksi siihen tarkoitukseen pystytettiin talliparakki? Tällainen parakki todella näkyy joissakin tilannekartoissa, esimerkiksi 20.3.1943 laaditussa kartassa.
Asian takana on koko ajan varuskuntalääkäri. Kuten aiemmin esitetystä käy ilmi, hän oli huolissaan niistä huonoista hygieenisistä oloista, joissa internoitujen ruumiita pidettiin, koska ei ollut riittävän hyviä ja tiiviitä ruumishuoneita. Huono tilanne oli ollut olemassa jo tammikuussa, jolloin hän yllä mainitun kirjeensä laati. Siksi hän tahtoi varastoida ruumiit hygieenisesti turvallisempaan paikkaan, ja paras paikka selvästikin oli Krema II:n kaksi ruumishuonetta, jotka olivat tulossa valmiiksi. Tammikuun 21. päivänä hän siis pyysi ”riisumishuonetta” NÄILLE RUUMIILLE Kreman kellaritiloissa. Bischoff vastasi 29.1.1943, että ruumiita ei voitu pitää ruumishuone 2:ssa, mutta tästä ei ole haittaa, koska ne voidaan sijoittaa ”kaasutuskellariin” (Vergasungskeller). Reilu kaksi viikkoa myöhemmin (15.2.1943) Janisch ilmoitti varuskuntalääkärille, että talliparakki on pystytetty kellarin sisäänkäynnin eteen leirin ruumiiden riisumista varten. Tämä parakki on siis pystytetty tammikuun 21. päivän ja helmikuun 15. päivän välillä. Parakkiin ei liity mitään rikollista, vaikka holokaustitahot ovat niin väittäneet (että niissä olisi riisuttu juutalaiset ennen ”kaasuttamista”, koska sisäänkäynti ruumishuone 2:een ei ollut vielä valmis).
Krematorio saatiin toimintakuntoon 20.2.1943. Tuolloin ruumishuone 1:een ei oltu asennettu vielä tuuletusta, ja krematorioon tuli ruumiita jo ennen kuin tätä huonetta edes teoreettisesti olisi voitu käyttää ihmisiä tuhoavana kaasukammiona.
Miksi sitten oven edessä olevaa parakkia tarvittiin lainkaan? Vastaus on yksinkertainen: Tammikuussa 1943 ruumishuone 2 ei ollut siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää. Bischoff raportoi Kammlerille 23.1.1943: ”Kellari II. Betonikatto valmis (betonilaudoituksen poisto riippuvainen sääoloista).” 29.1.1943 Topf-firman insinööri Prüfer vahvistaa: ”Betonilaudoitusta ei voida vielä poistaa ruumishuoneen katosta pakkasen vuoksi.” Kammlerille 29.11943 lähettämässään kirjeessä Bischoff sanoo: ”Ruumishuoneen katossa olevia betonilaudoituksia ei ole vielä voitu poistaa pakkasen vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole haittaa, koska kaasutushuonetta (Vergasungskeller) voidaan käyttää tähän tarkoitukseen.” Pakkasia Birkenaussa oli helmikuun ensimmäisellä puoliskolla ainakin kymmenenä päivänä, ja on todennäköistä, että ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää tänä aikana.
Ruumishuone 2:een johtavan porraskäytävän rakentaminen alkoi ainoan ko. asiaa käsittelevän dokumentin (26.2.1943) mukaan 26.2.1943 tai sitä seuraavina päivinä, ja työ kesti viikon. Maaliskuun 8. päivänä Topfin teknikko Heinrich Messing alkoi asentaa ilmanvaihtoputkia ruumishuone 2:een, jota hän säännönmukaisesti kutsuu ”riisumiskellariksi” viikoittaisissa raporteissaan. Työnsä hän sai valmiiksi 31.3.1943, ja tuolloin siis ruumishuone 2 tuli toimintakuntoon. Ruumishuone 1 osaltaan tuli toimintakuntoon 13.3.1943 (”kellarin I ilmanvaihtolaitteisto tuli kuntoon”).
Viimeistään siis 8.3.1943 päärakennusvirasto oli varuskuntalääkärin pyynnöstä päättänyt luoda ”riisumishuoneen” Krema II:n kellariin, tarkemmin sanoen ruumishuone 2:een.
Voidaan siis todeta, että ”riisumishuonetta” käytettiin niiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumiseen, jotka kuolivat leirissä. Belsen-oikeudenkäynnissä Birkenaun komentaja (8.5.1944 lähtien) Kramer kertoi: ”Jokainen, joka päivän mittaan kuoli, pantiin erityiseen rakennukseen, jota kutsuttiin ’ruumistaloksi’ (Leichenhaus), ja heidät kuljetettiin krematorioon joka ilta kuorma-autolla. Vangit huolehtivat ruumiiden lastaamisesta kuorma-autoon ja niiden nostamisesta pois kuorma-autosta. Vangit riisuivat ruumiilta pois vaatteet krematoriossa, ennen kuin ne poltettiin. Vaatteet puhdistettiin ja käytettiin uudelleen, jos niiden käyttäjä ei ollut kuollut kulkutautiin.”
Krematorion edessä ollut parakki rakennettiin ”riisumishuoneeksi”, koska ruumishuone 2 ei ollut vielä käyttökunnossa 21.1.1943, päivänä, jona varuskuntalääkäri pyysi ”riisumishuonetta.”
Mitä sitten tarkoittaa Krema II:n ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller)? Tämä termihän esiintyy, kuten edellä todettiin, ensimmäisen kerran Bischoffin Kammlerille osoittamassa kirjeessä 29.1.1943. Bischoff toteaa siinä, että pakkasen vuoksi ei ole vielä ollut mahdollista poistaa betonilaudoitusta ruumishuone 2:n betonikatosta, mutta tästä ei ole haittaa, koska ”tähän tarkoitukseen” (hierfür) voitaisiin käyttää ”kaasutuskellaria”. Tämä ”kaasutuskellari”, ruumishuone 1, ei siis voinut toimia ihmisiä surmaavana kaasukammiona, jos sitä samalla voitiin käyttää ruumiiden (tai ”uhrien”, kuten holokaustitahot väittävät) ”riisumishuoneena”. Ja jos ruumishuone olisikin voinut toimia samalla sekä ruumiiden (tai ”uhrien”) riisumishuoneena että ihmisiä tappavana kaasukammiona, niin miksi sitten päärakennusvirasto olisi rakentanut krematorion eteen parakin – kuten holokaustitahot väittävät – uhrien riisuutumishuoneeksi?
Asia oli täysin tilapäinen: ”ruumishuonetta” 2 ei voitu käyttää, mutta ”kaasutuskellaria” voitiin käyttää ”tähän tarkoitukseen”, siis ruumishuoneena 29.1.1943 ja välittömästi sitä seuraavina päivinä. Kuten Bischoff yllä mainitussa kirjeessään (29.1.1943) toteaa, Topf-yhtiö ei tuolloin ollut vielä lähettänyt ilmanvaihtolaitteistoa tavaravaunurajoitusten vuoksi. Sen vuoksi ”kaasutuskellari” ei ole voinut toimia ihmisiä tuhoavana kaasukammiona. Miksi siis ”uhrit” riisuutuisivat siinä?
Tarkoitus on yksinomaan se, että kun ruumishuone 2:ta ei voitu käyttää ruumishuoneena tai kuolleiden rekisteröityjen internoitujen ruumiiden riisumishuoneena, niin ”kaasutuskellaria” voitaisiin käyttää siihen tarkoitukseen sen sijaan. Miksi sitten ruumishuone 1:tä kutsuttiin ”kaasutuskellariksi”?
Pilkkukuume-epidemiaa ei oltu saatu vielä kontrolliin: elokuussa 1942 sen uhreja oli 8600, syyskuussa 7400, lokakuussa 4500, marraskuussa 4100, joulukuussa 4600 ja tammikuussa 1943 noin 4500. Tammikuun 9. päivänä 1943 Bischoff kirjoitti kirjeen Kammlerille Auschwitz-Birkenaun hygienialaitoksista, ja siinä hän luetteli kaikki silloin olemassa olleet syöpäläis- ja täidentorjuntalaitteet ja –laitteistot: viisi Auschwitzin pääleirissä ja neljä Birkenaussa. Kirjeensä lopussa Bischoff sanoo: ”Kuten edellä olevasta voidaan havaita, hygienialaitteita ja –laitoksia on suurin piirtein riittävästi, ja kun siviilityöntekijöiden tarkastusparakki saadaan valmiiksi, silloin on mahdollista koska tahansa puhdistaa täistä ja syöpäläisistä suuri määrä ihmisiä.”
Kuitenkin seuraavina päivinä tulipalot tekivät tuhoja, ja seuraavat laitteet jouduttiin ottamaan pois käytöstä: pääleirin blokki 1:n kuumailmayksikkö, Birkenaun täidentuhoamislaitosten 5a ja 5b kuumailmayksikkö ja sotajoukkojen täidentuhoamislaitoksen kuumailmayksikkö.
Tähän aikaan siis pilkkukuume-epidemia raivosi edelleen. Bischoff ilmoitti 17.12.1942 Puolustusvoimien rekisteröintivirastolle Bielitziin: ”Todennäköisesti leirin karanteenia ei voida poistaa seuraavan kolmen kuukauden aikana. Vaikka kaikki keinot on otettu käyttöön taistelussa epidemiaa vastaan, uusia sairastumisia ei ole saatu vielä kokonaan estettyä.” Samana päivänä Bischoff kirjoitti leirin komentajalle: ”SS-varuskuntalääkärin määräyksen mukaisesti ensimmäinen täiden ja syöpäläisten hävittäminen siviilityöntekijöistä suoritetaan lauantaina 19.12.1942. Tämän johdosta on tärkeää, että keskitysleirin täidentuhoamisyksiköt ovat käytettävissä. Sama koskee siviilityöntekijöille suoritettavia yksityisiä täiden tuhoamisia 22.12.1942. Hyväksyntäänne pyydetään.”
5.1.1943 useita pilkkukuumetapauksia havaittiin 20 kilometrin päässä sijaitsevassa Myslowitzin vankilassa, ja se levisi nopeasti. Katowitzin maakuntahallituksen presidentti ehdotti, että sairastuneita lähetettäisiin Auschwitziin. Hän kirjoitti Auschwitzin komentajalle: ”Tiedän lisäksi, että nämä vangit voivat saada aikaan uusia tartuntoja Auschwitzin leirissä. Toisaalta, koska pilkkukuume raivoaa yhä Auschwitzin leirissä ja huomattaviin terveyspoliisin suorittamiin vastatoimiin on ryhdytty, katson aiheelliseksi tiedustella…”
Rudolf Höss vastasi 13.1.1943, että vaikka ”joitakin pilkkukuumetapauksia” vielä leirissä on, se ei ole enää epidemia. Hän kieltäytyi maakuntahallituksen presidentin ehdotuksesta, koska näiden sairaiden vankien saapuminen lisäisi suuresti epidemian uudelleen puhkeamisen vaaraa.
Kuitenkin Katowitzin poliisipäällikkö päätti, että Myslowitzissa pilkkukuumeeseen kuolleiden vankien ruumiit kuljetetaan ruumisvaunuilla Auschwitziin poltettaviksi, kun ne on ensin käsitelty täitä tuhoavalla aineella ja asetettu ruumisarkkuun.
Terveydelliset ja hygieeniset olot Auschwitzissa eivät olleet lainkaan sellaiset kuin Höss oli kuvaillut. 25.1.1943 Bischoff ilmoitti ”sisäisessä määräyksessä” seuraavaa: ”Auschwitzin varuskuntalääkärin antaman määräyksen perusteella kaikki päärakennusviraston henkilökuntaan kuuluvat, jotka asuvat rakennusviraston asuntoparakeissa, asetetaan kolmen viikon karanteeniin.”
Tammikuussa 1943 pilkkukuume-epidemia levisi, ja se saavutti huippunsa helmikuun ensimmäisten kymmenen päivän aikana, ja tämän johdosta SS-kenraalimajuri Glücks, SS-WVHA:n osastoryhmä D:n johtaja, ryhtyi voimakkaisiin vastatoimiin, kuten käy ilmi Bischoffin 12.2.1943 Kammlerille lähettämästä kirjeestä, jonka aiheena oli ”pilkkukuumetapausten lisääntyminen”: ”Koska pilkkukuumeeseen sairastuneiden määrä on kasvanut nopeasti vartiointijoukkojen keskuudessa, SS-kenraalimajuri Glücks on määrännyt täydellisen karanteenin Auschwitzin keskitysleiriin. Tämän yhteydessä kaikki internoidut puhdistetaan 11.2.1943 alkaen täistä eivätkä he saa poistua leiristä. Tämän vuoksi ne rakennusprojektit, joihin internoidut pääasiassa on määrätty, on täytynyt pysäyttää. Päärakennusvirasto ilmoittaa töiden jatkamisesta.”
Tällaisessa kontekstissa on täysin ymmärrettävää, että kun tulipalot olivat vähentäneet käytössä olevien täidentuhoamisyksikköjen määrää, SS:n upseerit päättivät käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 tilapäisenä syaanivetyä (Zyklon B:tä) käyttävänä täidentuhoamiskammiona. Nimitys ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) oli nähtävästi otettu täidentuhoamislaitosten 5a ja 5b syaanivetyä käyttävistä kammioista, jota kutsuttiin ”kaasutushuoneiksi” (Vergasungsraum).
Aloite tähän tuli todennäköisesti WVHA:n osastoryhmä C:ltä, koska Bischoff käyttää osastoryhmä C:n päällikölle Kammlerille 29.1.1943 osoittamassaan kirjeessä termiä ”kaasutuskellari” (Vergasungskeller) ja pitää siten selvänä, että vastaanottaja tietää, mistä on kyse (Bischoff ei selittänyt termiä). Osastoryhmä C:n osuus käy selväksi siitä, että tammikuun lopussa WVHA:n osasto C/III (tekniset asiat) oli tiedustellut Hans Kori –yhtiöltä kustannusarviota Auschwitziin toimitettavasta kuumailma- täikaapista (näissä Zyklon B voidaan lämmittää n. 30 asteen lämpötilaan, jota syaanivedyn käyttö vaatii). 2.2.1943 yhtiö antoi esitettyyn pyyntöön vastauksen: metallia täikaappiin tarvittaisiin 4152 kg ja kustannusarvio on 4960 markkaa.
Samana päivänä (2.2.1943) SS-WVHA:n osaston C/VI/2 (kaupalliset asiat) päällikkö kapteeni Kother suoritti Auschwitzin keskitysleirin täidentuhoamis- ja saunayksikköjen tarkastuksen. Vastaavassa raportissaan (”täidentuhoamisyksiköt”) SS-WVHA:n osasto C/VI:n päällikkö eversti Eirenschmaltz sanoo, että kuumailmayksiköt oli alun perin suunniteltu HCN:ää (syaanivetyä) käyttävään täidentuhoamissysteemiin, tämä kaasuhan vaati 30 asteen lämpötilan, mutta niitä oli käytetty kuumalla ilmalla tapahtuvaan täiden tuhoamiseen, joka vaati 95 asteen lämpötilan, ja ne olivat sen vuoksi ylikuormittuneet. Hän jatkaa: ”Yhä uusien internoitujen saapuminen johtaa vastaavasti laitteiden lisääntyneeseen käyttöön, ja näiden kulumista sellaisessa jatkuvassa käytössä voidaan ehkäistä vain asentamalla hiilellä toimivia ilmanlämmittimiä. Vastatoimena yksikköjen uhkaavia pettämisiä vastaan täällä oleviin täidentuhoamislaitoksiin on ajateltu sijoittaa valuraudasta tehtyjä kuumailmalämmittimiä. Valmistajan ilmoituksen mukaan näitä on saatavilla kolmen viikon kuluttua, jolloin välttämätöntä taistelua täitä vastaan voidaan jatkaa. Tapahtuneet tulipalot ovat johtuneet pääasiassa ylikuumenemisesta, ja sen vuoksi on välttämätöntä, että sellaisia laitteita käytettäessä noudatetaan tarkkoja toimintateknisiä ohjeita.”
Ajatus käyttää Krema II:n ruumishuonetta 1 hätätäidentuhoamiskammiona levisi sitten koskemaan myös muita Kremoja, ja tämä jätti tietenkin jälkensä dokumentteihin. Innokkaat holokaustitahot ovat sittemmin tulkinneet näitä jälkiä sellaisiksi ”jäljiksi” tai ”lipsahduksiksi”, jotka viittaavat ihmisten tuhoamiseen tarkoitettuihin kaasukammioihin.
Kun asiaa oli päärakennusvirastossa suunniteltu hieman yli kolme kuukautta, Kammler muutti tätä ohjelmaa nimeltä ”Erityistoimenpiteet hygieenisten laitosten ja laitteiden parantamiseksi Birkenaussa”, ja kaikki projektit, jotka tähtäsivät krematorioiden huoneiden käyttämiseen hätätäidentuhoamiskammioina, hylättiin kokonaan.
Heinäkuun lopussa 1943 Auschwitz-Birkenaussa oli tai oli tulossa täiden- ja syöpäläistentuhoamisyksikköjä niin paljon, että ne riittivät 54 000 internoidulle päivässä. Toukokuusta 1943 lähtien päärakennusviraston dokumentit eivät puhu enää mitään krematorioiden käyttämisestä hätätäidentuhoamisyksikköinä, eikä noita ”jälkiä” ja ”lipsahduksia” ole enää holokaustitahoilla metsästettävänä. Mikään ”rikollinen jälki” Krema II:n kohdalla ei ole myöhemmältä ajankohdalta kuin 31.3.1943, joka on se päivämäärä, jolloin Krema virallisesti luovutettiin leirin hallinnolle. Krema toimi sen jälkeen 20 kuukautta, eikä siltä ajalta siis ole olemassa ensimmäistäkään ”jälkeä” tai ”lipsahdusta” rikollisesta toiminnasta.
Toukokuussa 1943 ryhdyttiin parantamaan NORMAALIA syöpäläis- ja täidentuhoamistoimintaa, mikä teki täysin tarpeettomaksi kaikki suunnitelmat sijoittaa hätätäidentuhoamisyksiköitä Kremoihin. Itse asiassa tästä suunnitelmasta siirryttiin suunnitelmaan asentaa Kremoihin hätäsuihkut internoiduille, josta siitäkin sitten luovuttiin, koska rakennusten 5a ja 5b 100 suihkua toimivat säännöllisesti ja koska Keskussauna oli valmistumassa.
Mitä kaasutiiviisiin oviin tulee, niin ne kuuluvat juuri tiloihin, joissa täitä tuhotaan vaatteista syaanivedyn (HCN:n; Zyklon B:n vaikuttava aine) avulla. Alkuvaiheessa tähän käytettiin kokonaisia huoneita, jotka muunnettiin tähän käyttöön sopiviksi (lämmitys, tuuletus, kaasutiivis ovi; tällaisia huoneita on vielä olemassa Auschwitzin pääleirissä), mutta myöhemmin siirryttiin käyttämään täidentuhoamistiloihin sijoitettavia täikaappeja (tilavuus n. 10 kuutiometriä), joissa oli ilmanlämmityssysteemi (HCN vaati 30 asteen lämpötilan). Näitä kaappeja voitiin käyttää myös täiden tuhoamiseen pelkällä kuumalla ilmalla (lämpötilavaatimus 95 astetta), mutta tällainen käyttö ei ollut kovin tehokas ja synnytti myös tulipaloja (siksi maaliskuussa 1943 annettiin kehotus käyttää vain HCN:ää, ellei tilanne muuta vaadi).
Birkenaun täidentorjuntalaitoksissa 5a ja 5b oli suihkutilojen (internoituja itseään varten) lisäksi myös suuri huone (pinta-ala 130 neliötä) vaatteiden käsittelemiseksi Zyklon B:llä, mutta tämä tuli kalliiksi, koska Zyklon B:tä kului paljon. Siksi rakennuksen 5a suuri huone pilkottiin, ja siihen järjestettiin kaksi pienempää huonetta kuumailmakäsittelyä varten.
Yllä kuvatussa hätäohjelmassa siis myös Kreman II ruumishuoneeseen 1 suunniteltiin täidentorjuntayksikköä, ja siksi sielläkin oli kaasutiivis ovi, jossa on kurkistusreikä. Koko tätä huonetta ei kuitenkaan todellisuudessa käytetty tähän tarkoitukseen, koska sen seiniin ei ole kertynyt berliininsineä (syaanivedyn käytöstä jäävää pysyvää syanidijäämää) lainkaan. Sinne tilattiin kyllä helmikuussa 1943 kaksi täikaappia, mutta ne menivät sitten kuitenkin Keskussaunaan. Kurkistusreikä on tarpeellinen sen vuoksi, että huoneeseen menevää työntekijää voidaan tarkkailla ulkopuolelta, ja jos tilanne vaatii, hänelle voidaan antaa apua (jos tapahtuu myrkytys tai muu onnettomuus). Ja vaikka huoneessa olisi vain täikaappeja, niin kaasutiiviit ovat silti tarpeen, sillä nämä kaapit saattavat vaurioitua, niin että syaanivety vuotaa ulos, tai niissä voi syttyä tulipaloja. Itse asiassa, kun asiaa ajattelee, kaasutiiviit ovet ovat välttämättömiä. Esim. Keskussaunassakin oli kaasutiivis ovi, siellähän oli myös kuumailmatäikaappi, niitä oli myös mustalaisleirin täilaitoksessa, täilaitoksissa 5a ja 5b ja muualla.
Kirjassaan ”The Rudolf Report” (s. 103-106) Germar Rudolf käsittelee Krema II:n kaasutiiviitä ovia. Hän toteaa, että ruumishuone 1:ssä oli kaasutiivis ovi, jossa oli kurkistusreikä. Ovi oli puinen kaksoisovi, joka aukeni ulospäin. Hän kertoo, että kaikissa Auschwitzin täidentuhoamiskammioiden ovissa oli sellaiset kurkistusreiät.
On siis selvää, ettei tuo tila voinut olla ”kaasukammio”, jossa tuhottiin ihmisiä. Paniikissa olevat sadat ihmiset saisivat tuollaisen puisen, ulospäin avautuvan oven auki muutamassa sekunnissa. Auschwitz-Birkenauhun tarjottiin lujia teräksisiä ovia (Berninghausin tarjous 9.7.1942), mutta niitä ei tilattu nähtävästi koska niitä ei katsottu tarpeellisiksi. Tähän ruumishuoneeseen tilattiin kyllä alkuvuodesta 1943 100 cm x 192 cm kokoinen puuovi, mutta sellaista ei kuitenkaan asennettu, koska luovutusinventaariossa 31.3.1943 oveksi mainitaan laajempi kaksoisovi.
Auschwitzin pääleirin Krema I muutettiin kokonaan pommi- ja kaasusuojaksi (uuni purettiin) myöhään syksyllä 1944. Krema I:n muutostyö edellytti työstä laaditun luettelon mukaan kaasutiiviiden pommisuojiin tarkoitettujen ovien, lämmittimien ja ilmanvaihtolaitteiden asentamista, joten jos väitettyjä "kaasutuksia” sitä ennen olisi siellä tapahtunut, ne olisivat tapahtuneet ilman lämmitystä, ilman ventilaatiota ja ilman kaasutiiviitä ovia, ja tämä olisi ollut täysin mahdotonta.
Vertailun vuoksi on todettava, että Samuel Crowellin mukaan asiakirjat, valokuvat ja oikeusopilliset tutkimukset osoittavat, että n. 80% niistä yli puolesta miljoonasta saksalaisesta siviilistä, jotka menehtyivät liittoutuneiden saksalaisiin kaupunkeihin kohdistamissa ilmapommituksissa, menehtyi hiilimonoksidimyrkytykseen, ja useimmat heistä tulivat myös kuumuuden kärventämiksi, siis kremaation uhreiksi. He kärsivät samanaikaisesti myrkkykaasutappamisen ja kremaation. ”Kaasukammio + kremaatio”!
28.1.2008
