Holokausti on huijaus

”Holokausti” tarkoittaa väitettä, että kansallissosialistinen Saksa olisi järjestelmällisesti tuhonnut kuusi miljoonaa juutalaista pääasiassa myrkkykaasulla (Zyklon B:llä tai hiilimonoksidilla eli häkäkaasulla) keskitysleireillään toisen maailmansodan aikana. Väite on osoitettu valheeksi, pelkäksi myytiksi, ja siksi siitä tulisi luopua.

Asiantuntijat ovat kumonneet myytin jo yli 20 vuotta sitten. Professorit Paul Rassinier (the Holocaust Story and the Lies of Ulysses), Robert Faurisson (lukuisia artikkeleita, esim. ’the Problem of the Gas Chambers'), Arthur Butz (the Hoax of the Twentieth Century) ja Wilhelm Stäglich (der Auschwitz Mythos) sekä Germar Rudolf (the Rudolf Report; Auschwitz Lies; Dissecting the Holocaust; Lectures on the Holocaust), Jürgen Graf ja Carlo Mattogno (molemmilla lukuisia kirjoja mm. eri keskitysleireistä) ovat todenneet, ettei yksikään dokumentti osoita Hitlerin tai kenenkään muunkaan antaneen määräystä kaasukammioista tai juutalaisten tuhoamisesta. Mikään dokumentti ei edes viittaa sellaiseen. Tuhoamissuunnitelmista, kaasukammioista tai kaasulla tappamisista ei ole olemassa yhtäkään saksalaista dokumenttia, eikä yhdessäkään dokumentissa puhuta kaasukammiosysteemin organisaatiosta, budjetista, hankinnoista tms. Ei myöskään ole yhtään varmennettua todistusta. Yhdenkään ihmisen ei ole osoitettu kuolleen keskitysleireissä myrkkykaasuun. Lisäksi he ovat todenneet, ettei massamurha olisi ollut teknisesti mahdollinen, ja sanovat, ettei väitettyä holokaustia ole tapahtunut.

Amerikkalainen kaasukammioasiantuntija Fred Leuchter tutki v. 1988 Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin leirit ja totesi, että kaasutusteoria on teknisesti täysin mahdoton ja ettei näissä leireissä koskaan ole ollut ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ('the Leuchter Report'; myöhemmin tarkennettuna ja täydennettynä 'the Leuchter Reports', mukana kolme muutakin Leuchterin raporttia).

Jos kaasukammioiksi väitetyissä tiloissa (jotka paljastuivat tavallisiksi ruumishuoneiksi) kaasutusta olisi yritetty, se olisi Leuchterin mukaan ollut itsemurha: näissä ruumishuoneissa ei ollut tarvittavaa tiivistystä, joten kaasu olisi päässyt leviämään ympäristöön ja tappanut lähistöllä olijat, tai sitten yhteisen viemäriverkon kautta levitessään kaasu olisi vaarantanut koko leirin.

Leuchter otti näytteitä väitettyjen kaasukammioiden seinämistä, ja niistä suoritetut kemialliset tutkimukset, jotka Germar Rudolfin tutkimukset (the Rudolf Report) ovat vahvistaneet, osoittavat vastaansanomattomasti, ettei ko. ”kaasukammioissa” ole lainkaan käytetty syaanivetyä (Zyklon B:n vaikuttava aine), kuten on väitetty! Jos olisi käytetty, syaanivety olisi jättänyt pysyviä ja silminkin havaittavia värillisiä syanidijäämiä seinämiin, kuten voidaan havaita niistä pienistä ”kaasukammioista”, joissa vaatteita puhdistettiin täistä. Leuchterin raportti paljasti siis, että kaasukammiot ja siten koko holokausti ovat pelkkä huijaus, jolla saksalaisia on syyllistetty, jotta liittoutuneiden ja juutalaisten järkyttävät ja vertaansa vailla olevat kauhuteot ja massamurhat (sodan jälkeen tapettiin yli 9 miljoonaa saksalaista, ehkä jopa 15 miljoonaa!) eivät tulisi valoon eivätkä juutalaiset ja liittoutuneet joutuisi vastuuseen. 

Väestötilastot 

I Walter Sanningin tutkimus. Walter N. Sanning arvioi kirjassaan ”the Dissolution of Eastern European Jewry” (3. p., 1990) juutalaisten määräksi maailmassa vuonna 1939 16,035 miljoonaa (s. 185), vuonna 1941 15,967 miljoonaa (s. 197, 199), vuonna 1945 14,7 miljoonaa (s. 199, 204), vuonna 1970 16,2 miljoonaa (s. 204) ja vuonna 1979 16,3 miljoonaa (s. 204). Luvut osoittavat, ettei tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurhaa sodan aikana (1939-1945).

Lähtökohtana arvioilleen Sanningilla ovat eri maiden ennen toista maailmansotaa (1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla) suorittamat viralliset väestönlaskennat tai niiden esittämät viralliset arviot (lähde: American Jewish Year Book, 1944, vol. 46, s. 501). Laskemalla nämä yhteen saadaan maailman juutalaisten kokonaismääräksi 15 840 532. Vuoden 1939 luvuksi (luvuksi ennen sotaa) Sanning saa 16,035 miljoonaa yksinkertaisesti ottamalla huomioon noiden virallisten väestönlaskentojen ja arvioiden jälkeen tapahtuneen luonnollisen väestönkasvun. Sanning toteaa, että ennen toista maailmansotaa maailmassa ei ole voinut olla yli 16,035 juutalaista; tuo luku on enimmäismäärä. Neuvostoliitossa oli vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan 3,02 miljoonaa juutalaista, joten vuonna 1939 Neuvostoliiton ulkopuolella oli vajaat 13 miljoonaa juutalaista.

Niissä Euroopan osissa, jotka eivät tulleet Saksan vallan alaisuuteen, oli Sanningin lähteen mukaan 334 433 juutalaista (sodan alkaessa siis ehkä noin puoli miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan), Saksan myöhemmin valtaamissa Euroopan osissa 5 584 163 juutalaista (sodan alkaessa siis noin 5,8 miljoonaa, kun luonnollinen kasvu huomioidaan) ja Neuvostoliitossa (3,02 miljoonaa) ja Baltian maissa yhteensä 3 273 047 juutalaista, yhteensä Euroopassa (mukana Neuvostoliitto) 9 191 643 juutalaista (vuoden 1932 American Jewish Year Book, s. 251, antaa luvuksi 9,5 miljoonaa; luvussa mukana siis Neuvostoliitto).

Ennen sotaa Euroopasta muutti pois noin miljoona juutalaista, ja sodan ensimmäisenä vuotena (kesään 1940 mennessä) yli kaksi miljoonaa hävisi Neuvostoliittoon Puolasta, Baltiasta ja Romaniasta, joten ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon (kesäkuussa 1941) niillä alueilla, jotka joutuivat Saksan vallan alle, oli vain noin 2,8 miljoonaa juutalaista (5,8 milj. – 1 milj. – 2 milj.).

Ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Neuvostoliitossa oli siis noin 5-5,5 miljoonaa juutalaista (3,02 milj. + 2 milj.). Näistä noin miljoona asui jo valmiiksi sen alueen ulkopuolella, joka tuli Saksan vallan alaisuuteen, toisen miljoonan Neuvostoliitto evakuoi Siperiaan jo keväällä 1940 ja jäljellä olevista 3,5 miljoonasta 80 % (= 2,8 milj.; Sanning s. 94) seurasi vapaaehtoisesti puna-armeijan vetäytymistä. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Saksan vaikutuspiiriin tuli siis lisäksi 0,7 miljoonaa juutalaista, joten maksimissaan Saksan vaikutuspiirissä oli koko sodan aikana vain 3,5 miljoonaa juutalaista (2,8 milj. + 0,7 milj.). Nämä tiedot löytyvät Sanningin kirjasta sivulta 181. Tämäkin osoittaa, ettei kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia” ole voinut tapahtua.

Kaiken lisäksi sodan jälkeen Saksan vaikutusalueilta Euroopasta (Neuvostoliiton ulkopuolelta) löytyi elossa 2,408 miljoonaa juutalaista (ennen hyökkäystä NL:oon alueellahan oli 2,8 miljoonaa juutalaista), joista 1,548 miljoonaa muutti Euroopan ulkopuolelle sodan lopun ja vuoden 1970 välillä (jäljelle jäi 0,86 miljoonaa juutalaista; Sanning, s. 173-176, 181). 

II Paul Rassinierin tutkimus. Toisen tutkimuksen on tehnyt ranskalainen Paul Rassinier (hänen kuolemansa jälkeen koottu kokoomateos ”The Holocaust Story and the Lies of Ulysses”; alun perin kirja ”Das Drama der Juden Europas”). Rassinierin tutkimuksen lähtökohtina ovat a) toisaalta the World Center of Contemporary Jewish Documentation -keskuksen (seuraavassa WCCJD) ja b) toisaalta juutalaisen historioitsija Raul Hilbergin (Hilberg: ”The Destruction of the European Jews”, 1961) esittämät luvut ”holokaustin uhreista”, c) hänen omat laajat maakohtaiset tutkimuksensa maastamuuttajista 1931-1945 (Saksan vaikutuspiiriin tulleilta alueilta ennen sotaa ja sodan aikana) ja d) vuoden 1951 World Almanacin arvio juutalaisten määrästä v. 1939.

WCCJD ilmoittaa (Figaro Littéraire, 4.6.1960; Rassinier s. 302) maakohtaisten lukujensa yhteenvetona, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 8 297 500 juutalaista ja vuonna 1945 (sodan jälkeen) 2 288 100 juutalaista, joten ”uhreja” oli 6 009 400.

Raul Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 670, että Saksan vaikutuspiirissä olleilla alueilla (mukana Neuvostoliitto) oli vuonna 1939 9 190 000 juutalaista ja vuonna 1945 3 782 500 juutalaista, joten ”uhreja” oli 5 407 500. Ristiriidassa itsensä kanssa Hilberg ilmoittaa kirjansa sivulla 767, että ”uhreja” olikin 5,1 miljoonaa.

Omissa maakohtaisissa tutkimuksissaan Rassinier kuitenkin pystyy jäljittämään näiltä alueilta ainakin (minimimäärä) 4 419 908 juutalaista, jotka olivat elossa ja jotka olivat vuosina 1931-1945 (ennen sotaa ja sodan aikana) muuttaneet muualle.

Vuoden 1951 World Almanac ilmoittaa maailman juutalaisväestön määräksi v. 1939 16 643 120.

Niinpä Rassinier esittää kaksi johtopäätöstä, toisen WCCJD:n lukujen pohjalta, toisen Hilbergin lukujen pohjalta (Rassinier, s. 389-390): Kun WCCJD:n ilmoittamasta 6 009 400 uhrin luvusta vähennetään ne, jotka olivatkin elossa (4 419 908), saadaan ”menetysten” määräksi vain 1 589 492. Ja kun Hilbergin ilmoittamasta 5 407 500 uhrin luvusta vähennetään nuo todellisuudessa elossa olleet, saadaan ”menetysten” määräksi vain 987 592.

Koska World Almanacin mukaan juutalaisia oli maailmassa v. 1939 16 643 120, niin WCCJD:n lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan maailmassa oli juutalaisia sodan jälkeen (1945) 15 053 628 (16 643 120 – 1 589 492) ja vuonna 1962 17 552 208 (kasvu 16 % vuosina 1945-1962). Hilbergin lukujen pohjalta tehtyjen laskelmien mukaan juutalaisia oli vastaavasti sodan jälkeen 15 655 528 (16 643 120 – 987 592) ja vuonna 1962 18 160 412. Nämä laskelmat ovat Rassinierin kirjan sivuilla 398-399. Ei siis tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen ”holokaustia". 

III Basler Nachrichten 13.6.1946. Sveitsiläinen Basler Nachrichten (englanniksi TÄÄLLÄ) kirjoitti 13.6.1946:

Yksi asia on jo varma: väite 5-6 miljoonasta uhrista ei ole totta. Juutalaisuhrien lukumäärä saattaa olla 1 ja 1,5 miljoonan välillä, koska enempää ei Hitlerin ja Himmlerin ulottuvilla ollut.

Basler Nachrichten ihmettelee, että yli vuosi sodan päättymisen jälkeen juutalaisten menetyksistä ei ole julkaistu virallisia lukuja; luvut, jotka on julkaistu, ovat olleet vain yksityisiä ja puolivirallisia arvioita, ja niiden suuruusluokka on ollut 5-6 miljoonaa. Kirjoittaja epäilee, että kyseessä on keskeinen propagandaluku, ja hän esittää epäilylleen perusteetkin.

Hänen mukaansa Neuvostoliiton ulkopuolella olevan Euroopan juutalaisten määrä oli vuonna 1933 noin 5,6 miljoonaa, lähteenä American Jewish Conferencen oma ilmoitus (the New York Times 11.1.1945). Tästä luvusta on vähennettävä ne reilut puoli miljoonaa (todellisuudessa määrä oli suurempi, VL), jotka siirtyivät vetäytyvän puna-armeijan mukana Molotov-Ribbentrop-linjan itäpuolelta kauemmas itään, sekä ne, jotka asuivat Euroopan neutraaleissa maissa (reilut 400 000). Jäljelle jää noin 4,5 miljoonaa juutalaista. Näistäkin 1,5 miljoonaa siirtyi muille mantereille tai Euroopan neutraaleihin maihin, joten jäljelle jäävien juutalaisten määrä pienenee kolmeen miljoonaan. Koska ”englantilais-juutalainen” komitea oli arvioinut Euroopan elossa olevien juutalaisten määräksi 1,56 miljoonaa, ainoastaan vajaat 1,5 miljoonaa juutalaista on voinut kuolla tai joutua kadoksiin. 

IV World Almanac. Amerikkalainen World Almanac and Book of Facts (WA) on antanut tietoja juutalaisten määristä jo 1800-luvulta lähtien (lähteinä American Jewish Committee [AJC] ja Jewish Statistical Bureau of the Synagogue Council of America ja uskontokuntatilastoissa Bureau of Jewish Social Research New York ja Encyclopedia Britannica’s Book of the Year). 1920- ja 1930-luvuilla maailmassa oli WA:n tilastojen mukaan 15-15,7 miljoonaa juutalaista, ja vasta vuoden 1949 AJC-tilastossa juutalaisten määrässä tapahtuu romahdus. Joka haluaa itse tutkia eri vuosien World Almaniceja, löytää niitä klikkaamalla TÄSTÄ.

Uskontokuntatilastoissa WA 1924 (s. 750) antaa juutalaisten määräksi maailmassa 15,29 miljoonaa, WA 1925 (s. 752) 15,63 miljoonaa, WA 1929 (s. 443) 15,63 miljoonaa, WA 1939 (s. 727) 15,63 miljoonaa, WA 1945 (s. 367) 15,19 miljoonaa, WA 1946 15,75 miljoonaa, WA 1947 15,75 miljoonaa, WA 1948 15,75 miljoonaa, WA 1949 (s. 289) 15,75 miljoonaa, WA 1955 11,63 miljoonaa, WA 1963 12,87 miljoonaa, WA 1983 16,82 miljoonaa ja WA 1988 18,08 miljoonaa. Vuosien 1945-1949 World Almanaceissa juutalaisen uskontokunnan määrissä ei siis tunneta mitään ”holokaustia”, ja vasta myöhemmin juutalaisten määrissä näkyy notkahdus (4,12 miljoonan lasku vuosien 1949 ja 1955 välillä). Uskontokuntatilastoista annetaan hyvin vähän taustatietoja, aina ei edes lähteitä; joskus kuitenkin käy ilmi, että jonkin vuoden WA:n luvut viittaavat edelliseen vuoteen (esim. WA 1955 antaa vuoden 1954 luvut). Luvut vaikuttavat loppupään kohdalta epärealistisilta, sillä nykyisissä länsimaissa väestöt eivät kasva niin hurjasti, että vuoden 1955 väestömäärä 11,63 miljoonaa kasvaisi 8 vuodessa 1,24 miljoonalla, 28 vuodessa 5,19 miljoonalla ja 33 vuodessa 6,45 miljoonalla. Herää epäilys, että luvut ovat tekaistuja.

Uskontokuntia koskevien tilastojen rinnalla WA:t sisältävät AJC:n kokoamia virallisiin väestönlaskentoihin ja virallisiin arvioihin perustuvia tilastoja. Nämä AJC:n tilastot kulkevat suurin piirtein samaa rataa uskontokuntatilastojen kanssa. AJC:n tilastoille on tyypillistä, että ne perustuvat aika ajoin kootuille väestönlaskentatietokannoille. Tällaiset perustietokannat on koottu 1933, 1938 ja 1948, ja niiden väliaikoina tehdään niiden pohjalta ”arvioita” eri vuosien väestömääristä.

Jos katsotaan näitä AJC-tilastoja, niin WA 1940 (s. 519) kertoo maailman juutalaisten määräksi vuonna 1938 15,29 miljoonaa. Lähteeksi WA 1940 ilmoittaa AJC:n kokoamat viimeisimmät tiedot (”compilation from latest available data”), joiden perusteella se on ”arvioinut” juutalaisten määrän maailmassa vuonna 1938. WA 1941 (s. 510) ilmoittaa vuoden 1938 perustietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa. WA 1945 (s. 494), WA 1946 (s. 488), WA 1947 (s. 219) ja WA 1948 (s. 249) ilmoittavat kaikki samojen tietojen pohjalta arvioineensa vuoden 1939 juutalaisten määräksi 15,69 miljoonaa (tarkemmin 15’688’259). Niissä kaikissa lukee:

Source: Compilations from latest available data, 1938, - - American Jewish Committee estimated the Jewish population of the world, in 1939, as follows - - World total: 15’688’259.

Suomeksi:

Lähde: Koottu viimeisimmistä käytettävissä olevista tiedoista, 1938, - - American Jewish Committee arvioi juutalaisen väestön määrää maailmassa vuonna 1939 seuraavasti - - Kaiken kaikkiaan maailmassa: 15’688’259.

World Almanacit käyttävät siis AJC-tilastoissaan viimeisintä tietoa. Siitä huolimatta vuosien 1945-1948 AJC-tilastoissa ei - kuten ei uskontokuntatilastoissakaan - tunneta mitään ”holokaustia”; vasta WA 1949:ssä tapahtuu notkahdus.

Vuoden 1939 jälkeisistä väestömääristä nämä World Almanacien AJC-tilastot eivät esitä arvioita ennen vuotta 1949, jolloin (WA 1949, s. 204; eri sivulla siis kuin uskontokuntia koskeva tilasto yllä) yllättäen ilmoitetaan, että vuoden 1948 perustietojen pohjalta AJC on arvioinut vuoden 1939 juutalaisten määräksi 16,64 miljoonaa (liki miljoonan korotus) ja vuoden 1947 juutalaisten määräksi 11,27 miljoonaa (tarkemmin 11’266’600). WA 1949 saa täysin epäluotettavan leiman, kun se sivulla 289 ilmoittaa maailman juutalaisten määräksi 15,75 miljoonaa ja sivulla 204 11,27 miljoonaa. Lisäksi WA 1949 saattaa häpeään kaikki aikaisemmat AJC-arviot maailman juutalaisten määristä (haarukassa 15,3 - 15,75) sotaa edeltäviltä vuosikymmeniltä ja erityisesti vuodelta 1939, kun se mitään perustetta ilmoittamatta nostaa vuoden 1939 väestömäärää yhtäkkiä liki miljoonalla (lukumäärään 16,64 miljoonaa). Ei maailmaan voi yhtäkkiä ilmestyä tyhjästä miljoonaa juutalaista.

Näin, vuonna 1949, neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen, on salamyhkäisillä lukumanipulaatioilla saatu rakennettua kuvio, jossa on saatu ”holokausti” näkyviin (laskua väestömäärissä 8 vuodessa 5,37 miljoonaa). Mitään perusteita näille suurille tilastomuutoksille ei esitetä. WA 1950 (s. 473) antaa sitten juutalaisten määräksi 11,37 miljoonaa, WA 1951 11,30 miljoonaa, WA 1952 11,49 miljoonaa, WA 1956 11,63 miljoonaa, WA 1960 13,0 miljoonaa jne.

Tämä neljän vuoden viivästys vaikuttaa merkilliseltä, kun kuitenkin maapallon tähystyspaikalta, New Yorkista, juutalaiset herkeämättä etsivät ”viimeisintä käytettävissä olevaa tietoa” oman kansa- ja uskontokuntansa kohtalosta. Neljän vuoden paljonpuhuva viivästyminen onkin merkki siitä, ettei mitään holokaustia tapahtunut. Jos holokausti olisi tapahtunut, kaikki WA:t viimeistään WA 1946:sta alkaen olisivat sisältäneet väestötilastoja, joissa juutalaisväestön määrää olisi laskettu kuudella miljoonalla. Yksinkertainen vähennyslasku olisi ollut helppo tehtävä. Asiasta olisi muutenkin puhuttu World Almanaceissa (nythän sodanjälkeiset WA:t WA 1949:ään asti eivät tiedä ”holokaustista” mitään!).

”Viimeisintä tietoa” AJC:lle olisi ollut tarjolla koko ajan ainakin vuodesta 1944 alkaen, mutta AJC (laajemmin sanottuna juutalaiset ylipäätään) ei reagoinut siihen eikä muuttanut väestötilastojaan sen mukaisiksi.

Esimerkiksi 22.12.1944 ja 4.1.1945 Stalinin propagandisti, juutalainen Ilja Ehrenburg, kirjoitti Soviet War News-lehdessä (julkaisijana NL:n Lontoon-suurlähetystö), että saksalaiset ovat tuhonneet kuusi miljoonaa juutalaista. 15.3.1945 samassa lehdessä Ehrenburg kirjoitti vielä:

The world now knows that Germany has killed six million Jews.

Suomeksi:

Maailma tietää nyt, että Saksa on tappanut kuusi miljoonaa juutalaista.

(lähde: Joachim Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, 2001, s. 189-190).

Asia oli siis Ehrenburgin mukaan koko maailman tiedossa, joten vuorenvarmasti se oli juutalaistenkin tiedossa. Kuuden miljoonan vähennys olisi ehtinyt WA 1945:n väestötilastoon tai ainakin WA 1946:n väestötilastoon, mutta väestötilastoja ei päivitetty ”viimeisimmän saatavilla olevan tiedon” mukaisiksi eikä vähennystä tehty.

Lisäksi Nürnbergin kansainvälinen sotilastuomioistuin (IMT; koolla marraskuusta 1945 lokakuuhun 1946) oli hyväksynyt kuuden miljoonan juutalaisen kuoleman tuomioiden pohjaksi (lähde: Hoffmann: Stalin’s War of Extermination, s. 188). Entinen SS-majuri Wilhelm Höttl oli 26.11.1945 antanut IMT:lle valaehtoisen lausunnon (PS-2738), jonka mukaan hän oli kuullut RSHA:n everstiluutnantti Eichmannilta elokuussa 1944, että kuusi miljoonaa juutalaista oli tapettu. Maaliskuussa 1946 brittisyyttäjä oli siteerannut Höttlin lausuntoa Göringin kuulustelun yhteydessä. Tuomiossaan 30.9.1946 IMT oli maininnut Eichmannin antaneen kuuden miljoonan luvun (itse lähdettä, Höttlin lausuntoa, ei tässä yhteydessä mainittu; Raul Hilberg: The Destruction of the European Jews, 2003, s. 1302). Kuuden miljoonan väestönvähennyksestä tuli siis 30.9.1946 oikeuden virallisesti vahvistama totuus. Silti WA 1947 ja WA 1948 eivät muuttaneet väestötilastojaan tämän virallisen ”viimeisimmän tiedon” mukaisiksi.

Kirjassaan ”Nuremberg: The Last Battle” (1996, s. 61-62) historioitsija David Irving kertoo, että Nürnbergin oikeudenkäynnin amerikkalainen pääsyyttäjä Robert Jackson sai jopa jo kesäkuussa 1945 tietoa kuudesta miljoonasta tapetusta juutalaisesta. Tehdessään lähtöä Eurooppaan Jackson kävi 11.6.1945 eräiden FBI:n virkailijoiden luona, ja tässä yhteydessä hän kohtasi erikseen (FBI oli järjestänyt heille huoneen) kolme juutalaista lakimiestä, jotka edustivat voimakkaita juutalaisjärjestöjä ja tahtoivat painostaa Jacksonia toimimaan juutalaisten hyväksi. Jackson tiedusteli heiltä, kuinka suuria juutalaisten tappiot olivat, ja sai vastaukseksi: kuusi miljoonaa. Luku oli kuulemma saatu ekstrapoloimalla vuoden 1929 juutalaisia koskevista väestötiedoista ja niistä, joiden uskottiin nyt olevan elossa. Jos siis voimakkaat juutalaisjärjestöt, joihin myös AJC kuuluu, tiesivät jo kesäkuussa 1945 (sota loppui Euroopassa toukokuussa 1945) kuuden miljoonan juutalaisen kuolleen, väestötilastoihin olisi hyvin ehditty tehdä vastaavat vähennykset World Almanaceihin 1946, 1947 ja 1948, mutta niitä ei tehty.

Jo touko-kesäkuussa 1944 juutalaisilla oli hallussaan tieto kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta. Toukokuussa 1944 (jolloin Unkarin juutalaisia oltiin siirtämässä Auschwitziin) rabbi Dov Weissmandel kirjoitti (lähde: L. Davidowicz: A Holocaust Reader, 1976, s. 327; siteerattuna Thomas Dalton: Debating the Holocaust, 2009, s. 46):

Tähän mennessä kuusi kertaa miljoonaa Euroopan ja Neuvostoliiton juutalaista on tuhottu.

Raul Hilberg puolestaan kirjoittaa (emt., s. 1302, alaviite 3), että juutalainen asiamies Joel Brand, jonka Eichmann oli lähettänyt neuvottelemaan liittoutuneiden kanssa, antoi kuuden miljoonan luvun Jewish Agencyn Moshe Shertokille kesäkuussa 1944. Samalla sivulla Hilberg kertoo, että kesäkuussa 1946 World Jewish Congressia edustava Jakob Leszczynski kirjoitti 5,978 miljoonan juutalaisen kuolleen.

Alfred Schickel kirjoittaa artikkelissaan ”Die umstrittenste Zahl der Zeitgeschichte”, että Maailman juutalaiskongressin edustaja Maurice Perlzweig ilmoitti kevätkesällä 1946 kuolleitten juutalaisten määräksi 7 miljoonaa (hän ilmoittaa yksinkertaisesti, että Euroopan 8,5 miljoonasta juutalaisesta vain 1,5 miljoonaa säilyi hengissä).

Miksei AJC vuosikausiin reagoinut WA-tilastoissaan mitenkään tähän vakuuttavaan ja voimaperäiseen ”viimeisimpään tietoon” ja pienentänyt sen perusteella juutalaisten määrää? Syy voi olla vain se, ettei AJC pitänyt sitä totena. Koska AJC ei pitänyt vuosien 1944-1946 tietoja ”kuudesta miljoonasta kuolleesta juutalaisesta” totena, se tiesi Ehrenburgin (ja siten Stalinin), Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen, rabbi Weissmandelin, asiamies Joel Brandin ja World Jewish Congressin edustajien valehtelevan. Siksi ei ollut syytä ryhtyä muuttelemaan väestötilastoja. Vasta vuonna 1949 tuli pakko, kun holokaustihuijausta alettiin väkisin runtata läpi. Vuosien 1945-1948 World Almanacien väestötilastot ovat voimakas todiste ”holokaustia” vastaan. 

V The New York Times 22.2.1948. Juutalaislehti The New York Times antoi - maailmanlaajoihin tutkimuksiinsa perustuen - 22.2.1948 juutalaisten määräksi maailmassa v. 1947 minimissään 15 miljoonaa ja maksimissaan 18 miljoonaa, ks. kirjoitus ”Väestötutkimus sulkee pois juutalaisten kansanmurhan”.

Tämä luku on ristiriidassa AJC:n (WA 1949) vuodelle 1947 antaman luvun 11,27 miljoonaa kanssa ja viittaa siihen, että jälkimmäinen on propagandaluku. 

VI Muita lähteitä. National Council of Churches ilmoitti v. 1930, että maailmassa oli juutalaisia 15,6 miljoonaa.

Sodanjulistuksessaan Saksalle v. 1933 juutalaiset ilmoittivat lukumääräkseen maailmassa 14 miljoonaa (Daily Express).

Statistical Handbook of Council of Churches, USA, ilmoitti v. 1951, että tuolloin maailmassa oli 15,3 miljoonaa juutalaista.

Maailman sionistiorganisaatio (ZWO) kertoi Israel Almanachissa 1958-1959, että Israelissa vuonna 1958 olleet 1,8 miljoonaa juutalaista muodostavat kahdeksasosan koko maailman juutalaisten määrästä, joten tämän mukaan maailmassa oli tuolloin 14,4 miljoonaa juutalaista (em. Sanningin kirja, s. 193). 

VII Israeli Central Bureau of Statistics. Kirjassaan “Debating the Holocaust”, 2009, Thomas Dalton kuvaa sivuilla 54-58, kuinka Israelin tilastokeskus (Israeli Central Bureau of Statistics) on yrittänyt saada maailman juutalaisten määrää koskevat tilastot soveltumaan “holokaustiin”. Tilastokeskuksen mukaan sodan jälkeen, vuonna 1945, maailmassa oli juutalaisia 11 miljoonaa. Sen jälkeen juutalaisten määrä on kasvanut kohtuullista, tasaista vauhtia: vuonna 1948 11,5 miljoonaa, vuonna 1955 11,8 miljoonaa, vuonna 1970 12,59 miljoonaa, vuonna 1990 12,87 miljoonaa ja vuonna 2008 13,26 miljoonaa. Nämä luvut poikkeavat miljoonatolkulla World Almacien antamista luvuista.

Jotta tilastoihin saataisiin ympättyä ”holokausti”, täytyy luonnollisesti ilmoittaa sotaa edeltänyt juutalaisten määrä kuusi miljoonaa tai ainakin lähes kuusi miljoonaa vuoden 1945 lukua suuremmaksi, siis n. 17 miljoonaksi. Juuri näin Israelin tilastokeskus on tehnyt. Se ilmoittaa vuoden 1939 luvuksi 16,73 miljoonaa.

Olettaa sopii, että ennen vuotta 1939 maailman juutalaisten määrä kasvoi samaan tapaan kohtuullista, tasaista vauhtia kuin sodan jälkeen. Näin ei kuitenkaan Israelin tilastokeskuksen mukaan käynyt, sillä sen mukaan kasvu oli näin hurjaa: vuonna 1882 7,8 miljoonaa, vuonna 1900 10,6 miljoonaa, vuonna 1914 13,5 miljoonaa, vuonna 1922 14,4 miljoonaa ja vuonna 1925 14,8 miljoonaa. Näin voimakas kasvu, n. 1,5% vuodessa, on hyvin epätodennäköistä länsimaissa, ja varsinkin juutalaisten kohdalla, koska heitä heidän omien kuvaustensa mukaan uhkasivat jatkuvasti monenlaiset uhat. Thomas Dalton siteeraa joitakin näitä uhkia, joita juutalaislehti the New York Times (NYT) tuolloin toi esiin: NYT 1889 ilmoittaa kaikkien juutalaisten olevan poliittisessa orjuudessa, NYT 1906 kertoo juutalaisia uhkaavan toistuvat verilöylyt ja järjestelmällinen tuhoaminen, NYT 1911 kertoo juutalaisten olevan taloudellisesti tyhjiin imettyjä, NYT 1920 kertoo juutalaisten olevan keskellä nälän, sairauksien ja kuoleman kauheita olosuhteita, NYT 1932 kertoo juutalaisten olevan keskellä maailmanlaajaa tuhoamissotaa ja NYT 1938 kertoo juutalaisten kuolevan hitaasti nälkään, vailla toivoa.

Miksi sitten Israelin tilastokeskus sijoitti tilastoihinsa tuollaisen hurjan kasvun puoleksi vuosisadaksi? Se oli pakkoraossa: vuoden 1869 the New York Times oli ilmoittanut maailman juutalaisten määräksi 6 miljoonaa, samoin vuoden 1889 the New York Times. Lisäksi World Almanac oli antanut maailman juutalaisten määräksi vuonna 1900 7,2 miljoonaa ja vuonna 1910 8,2 miljoonaa. Tilastokeskuksen oli sovitettava tilastonsa alkupää näihin tietoihin. Oli pakko saada vuoden 1900 7,2 miljoonaa kasvamaan vuonna 1939 17 miljoonaan, jotta ”holokausti” mahtuisi mukaan. Koska mikään väestö ei voi kasvaa 2,4-kertaiseksi 39 vuodessa, oli pakko tinkiä: tilastokeskus ilmoitti vuoden 1882 luvuksi 7,8 miljoonaa, vuoden 1900 luvuksi 10,6 miljoonaa ja vuoden 1914 luvuksi 13,5 miljoonaa, 2-4 miljoonaa suurempia lukuja kuin aikoinaan oli raportoitu. Tämä paljastaa, että Israelin tilastokeskuksen väestötilaston luvut ovat sepitettyjä alusta loppuun. Tämä taas osoittaa, ettei mitään holokaustia tapahtunut, sillä holokausti, joka vaatii todisteekseen väestötilastojen rajun manipuloinnin, ei ole todellinen holokausti.

Tässä on huomattava, että ylipäätään kaikki juutalaisia koskevat väestötilastot ovat enemmän tai vähemmän epäluotettavia, koska jo käsite ”juutalainen” määritellään eri tavoin eri tilastoissa (etnisyyden perusteella, uskonnon perusteella, juutalaisten itsensä keskuudessa jopa sen perusteella, onko joku ”ydinjuutalainen” toiminnassaan ja elämässään). Niinpä on kiinnitettävä huomiota Thomas Daltonin ehdotukseen, että ehkä nuo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun luvut (6 miljoonaa, 6 miljoonaa, 7,2 miljoonaa ja 8,2 miljoonaa) pitävätkin suurin piirtein paikkansa ja kasvavat normaalilla tavalla, ilman mitään ”holokaustia”, tasaisesti vuoden 1945 lukuun 11 miljoonaa ja siitä edelleen nykyiseen noin 13,5 miljoonaan. Joka tapauksessa juutalaisten yritykset ympätä kuuden miljoonan ”holokausti” väestötilastoihin ovat epäonnistuneet surkeasti. Sille, että 1900-luvun alkupuolella esitettiin yleisesti korkeahkoja väestölukuja, Dalton esittää syyksi, että silloin sionismin ja juutalaisten etujärjestöjen esiinmarssi alkoi ja siksi väestölukuja pyrittiin paisuttelemaan mahdollisimman suuriksi (poliittisen painovoiman saamiseksi). 

VIII ”Holokaustista selvinneiden” määrä. Israelilainen professori Sergio DellaPergola ilmoitti maailman juutalaisia koskeneessa väestötieteellisessä tutkimuksessaan vuonna 2003, että ”holokaustista selvinneitä” (holocaust survivors) oli elossa vielä 1,092 miljoonaa. Koska keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä oli vuonna 1945 (sodan päättyessä) USA:ssa 66 vuotta, Isossa-Britanniassa 65 vuotta ja Neuvostoliitossa 57 vuotta, juutalaisten kohdalla sen voidaan olettaa olleen näiden puolivälissä, koska heitä oli Neuvostoliitossa, Euroopassa ja Amerikassa, siis noin 61,5 vuotta. Koska kuitenkin sodan jälkeen juutalaiset olivat ”uhrikansana” etuoikeutetussa asemassa, heidän keskimääräiseksi odotettavissa olevaksi eliniäkseen vuonna 1945 voidaan arvioida 63,5 vuotta.

Vuoden 2003 alkuun sodan lopusta oli kulunut 57,5 vuotta, joten vuonna 1945 elossa olleista juutalaisista oli elossa vuonna 2003 (63,5-57,5)/63,5 eli 6/63,5. Koska tuo 6/63,5 oli 1,092 miljoonaa, niin silloin vuonna 1945 elossa olleiden ”holokaustista selvinneiden” määrä on ollut 11,56 miljoonaa. Tällainen ”holokaustista selvinneiden” määrä vuonna 1945 luonnollisesti sulkee pois holokaustin tapahtumisen. 

IX Holokaustikorvausten hakijat. Sodan jälkeen Saksalta on hakenut korvauksia sodanaikaisista kärsimyksistä 4,4 miljoonaa ihmistä, joista lähes kaikki juutalaisia. Kuten yllä todettiin, Hitlerin vaikutusalueella oli sodan aikana maksimissaan vain 3,5 miljoonaa juutalaista. Koska suurin piirtein kaikki olivat elossa sodan jälkeen hakemassa korvauksia, holokaustia ei ole voinut tapahtua. 

X Punaisen ristin luvut. Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean (Arolsen) 1.1.1993 antaman ilmoituksen mukaan toisen maailmansodan aikana 15 keskitysleirissä (puuttuu Belzec, Chelmno, Sobibor, Treblinka ja ghetot) oli dokumentoituja kuolemia 296 081 (mukana kaikki kuolinsyyt; tärkeimpänä epidemiat), näistä ehkä puolet juutalaisia. Germar Rudolfin mukaan todellinen määrä lienee noin puoli miljoonaa, puolet juutalaisia (Dissecting the Holocaust, s. 212-213). Rudolfin teksti kokonaisuudessaan (ko. kohta lopussa):

http://vho.org/GB/Books/dth/fndstats.html

Alfred Schickel kirjoittaa yllä mainitussa artikkelissaan, että 31.12.1974 mennessä Arolsen olisi vahvistanut Kolmannen valtakunnan KAIKISTA (sekä Saksan että Puolan maaperällä sijainneista) keskitysleireistä yhteensä 351 760 kuolemantapausta (näistä tietenkin vain osa juutalaisia). Ehkä vuoden 1974 jälkeen laskentatapa on muuttunut. Mitä Saksan maaperällä olleisiin keskitysleireihin tulee, niin vuonna 1960 Institut für Zeitgeschichte (englanniksi TÄÄLLÄ) ilmoitti, ettei niissä oltu tapettu ihmisiä kaasulla. Oletettujen ”kaasulla tappamisten” on väitetty tapahtuneen Puolan maaperällä sijainneissa leireissä.

Vuonna 1956 Kansainvälinen Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kuoli 300 000 kaikki kuolinsyyt mukaan lukien.

Muita kansoja kuoli toisen maailmansodan aikana paljon enemmän, joten juutalaiset olivat sodan aikana kaikkein turvatuin kansanryhmä. Heillä oli leireissä majoitus, ravinto, työ, terveydenhuolto, turvallisuus, jopa mahdollisuus opiskella ja kouluttautua ammatteihin, kun samaan aikaan saksalaisia miehiä kuoli miljoonittain rintamilla ja saksalaisia naisia ja lapsia noin miljoona laajoissa saksalaisten kaupunkien ilmapommituksissa. 

XI Auschwitzin kuolinkirjat. Neuvostoliiton v. 1989 julkistamien Auschwitzin kuolinkirjojen mukaan Auschwitzissa kuoli vuoden 1944 alkuun mennessä (vuosi 1944 ja tammikuu 1945 puuttuvat) n. 69 000 ihmistä kaikki kuolinsyyt mukaan lukien (sodan aikana yhteensä siis ehkä reilut 100 000), ei 1,1-1,5 miljoonaa kaasutuksiin, kuten nykyisin väitetään (aiemmin väitettiin neljä miljoonaa). 

XII Wilhelm Höttl ja hänen ”kuusi miljoonaansa” vaipuvat unholaan. Kuten yllä World Almanac -kohdassa todettiin, luku ”kuusi miljoonaa” tuli viralliseksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä Wilhelm Höttlin valaehtoisen lausunnon perusteella. Höttl kuitenkin on ilmoittanut tietävänsä, ettei luku ”kuusi miljoonaa” pidä paikkaansa. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti v. 1996 ”kuuden miljoonan luvusta” (klikkaa TÄSTÄ):

Dass diese nicht zutreffend ist, weiss ich schon lange.

Suomeksi:

Olen tiennyt jo kauan, ettei se pidä paikkaansa. 

Leirien kuolleisuutta pyrittiin vähentämään 

Saksan leireissä ja ghetoissa raivosi täiden välityksellä leviävä ja hyvin tappava pilkkukuume, joka niitti satoa niin leirien ja ghettojen asukkien kuin saksalaisten itsensä keskuudessa. Saksa tarvitsi ehdottomasti uhanalaisessa tilanteessaan kaiken mahdollisen juutalaistyövoiman tehtaisiinsa; leirithän olivat työleirejä, idässä lisäksi transitleirejä (juutalaisia siirrettiin itään). Siksi, inhimillisten näkökohtien lisäksi, kuolleisuuden vähentämisestä ja pilkkukuumeen vastaisista toimista tuli äärettömän tärkeitä.

Reichsführer-SS Heinrich Himmler reagoi tietoonsa tulleisiin lukuisiin kuolemiin keskitysleireissä kirjoittamalla 16.12.1942 kiireellisen kirjeen SS:n taloushallinnollisen keskusviraston (WVHA:n) päällikölle Oswald Pohlille:

On ehdottomasti ryhdyttävä toimenpiteisiin kuolleisuuden vähentämiseksi keskitysleireissä parantamalla ravitsemusta ja, mikäli mahdollista ja tarpeellista, työoloja. Leirien komentajat asetetaan henkilökohtaiseen vastuuseen tästä (facsimile painettu teoksessa ”Obozy hitlerowskie na ziemiach polskich 1939-1945”. Panstwowe Wydawnictwo Naukowe, Varsova 1979, s. 135-136); 

http://www.vho.org/GB/Books/dth/fndWeber.html (kohta 1.4).

Tämän seurauksena Pohlin alainen, keskitysleirien tarkastusviraston päällikkö (leirien komentajien suora esimies) Richard Glücks, lähetti 28.12.1942 keskitysleirien lääkäreille (ja kopiona tiedoksi leirien komentajille) salaisen direktiivin (ohjekirjeen), jossa todetaan aluksi, että viimeaikaisissa kuljetuksissa eri leireihin 136 000 tulijasta noin 70 000 oli kuollut ja ettei sellaisen kuolleisuuden vallitessa koskaan päästä Reichsführer-SS:n (Himmlerin) vaatimiin leirivahvuuksiin. Kirje jatkuu:

Leirien lääkäreiden on kaikin käytettävissä olevin keinoin alennettava kuolleisuutta eri leireissä. Paras keskitysleirilääkäri ei ole se, joka uskoo, että hänen täytyy pitää yllä tarpeetonta ankaruutta, vaan se, joka opastamalla ja keskustelemalla pitää eri työtyhmien työkyvyn korkeimmalla mahdollisella tasolla. Keskitysleirien lääkäreiden tulee entistä useammin valvoa vankien ravinnonsaantia ja yhteistyössä hallintoelinten kanssa tehdä parannusehdotuksia leirien komentajille. Nämä eivät kuitenkaan saa jäädä vain paperille, vaan leirien lääkäreiden tulee valvoa niitä säännöllisesti. Lisäksi leirien lääkäreiden on huolehdittava siitä, että työoloja eri työpaikoissa parannetaan mahdollisimman paljon. Sen vuoksi on tarpeellista, että leirien lääkärit tarkastavat työpaikat paikan päällä ja hankkivat tietoa työolosuhteista. Reichsführer SS (Himmler) on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti alennettava (Nürnberg-dokumentti PS-2171, liite 2; NC&A red series, Vol. 4, s. 833-834).

Glücks antoi pontta asialle huomauttamalla keskitysleirien komentajille 20.1.1943:

Kuten olen jo tähdentänyt, keskitysleirien kuolleisuutta on alennettava kaikin mahdollisin keinoin (Nürnberg-dokumentti NO-1523; NMT green series, Vol. 5, s. 372-373).

Lokakuun 26. päivänä 1943 suurimpien leirien komentajille antamassaan salaisessa käskyssä Pohl määräsi erityistoimenpiteitä sen varmistamiseksi, että internoitujen terveys ja tuottavuus säilyvät (Bundesarchiv, Koblenz, Bestand SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamt. Signatur NS 3/386). Jokaisen komentajan, hän kirjoitti, tuli henkilökohtaisesti huolehtia siitä, että tämä direktiivi tulee hänen leirinsä johtavan hallintoviranomaisen ja leirin ylilääkärin tietoon, joiden tuli antaa kuittaus sen saamisesta. Kopio määräyksestä tuli lähettää Himmlerille.

Pohlin direktiivi alkoi painottamalla leirien tärkeyttä sotaponnisteluissa:

Kahden viime vuoden aikana tekemämme työn ansiosta keskitysleirit ovat nyt ratkaisevan tärkeä tekijä asetuotannossa. Tyhjästä olemme rakentaneet vertaansa vailla olevat asetehtaat.

Aikaisempina vuosina, silloisen kasvatuksellisen ja kuntouttavan tarkoitusperän vallitessa, ei ollut tärkeää, tekivätkö vangit tuottavaa työtä. Nyt kuitenkin vankien työtuotanto on tärkeä, ja kaikki komentajien, virkamiesten ja lääkäreiden toimenpiteet tulee suunnata ennen kaikkea vankien terveyden ja tuottavuuden ylläpitämiseen.

[- -]

Tässä suhteessa seuraavat asiat ovat tärkeitä:

1. Työntekoon sopiva ja tarkoituksenmukainen ravinto.

2. Sopiva ja tarkoituksenmukainen vaatetus.

3. Kaikkien luonnollisten keinojen käyttäminen hyvän terveydentilan ylläpitämiseksi.

4. Kaiken tarpeettoman ponnistelun välttäminen, ellei tuottavuuden ylläpitäminen suoraan vaadi sellaista.

Sitten Pohl mainitsi joitakin erikoistoimenpiteitä vankien terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi:

Keskipäivän lounaan tulee koostua – ei laihasta sopasta, vaan kiinteistä, tukevista ruoista.

Lisäruoan ottamiseen on kannustettava.

Ateriointi ja kunnollinen ruoansulatus vaativat lepoa. Sen vuoksi aterioiden aikana tulisi olla riittäviä lepotaukoja. Ei tarpeettomia marsseja. Ruoka tulee tuoda ihmisten luo, ei ihmisiä ruoan luo.

Lämpimän ruoan lisäksi vaatetusta tarvitaan pitämään keho lämpimänä ja suojaamaan sitä kylmältä. Tämä on erityisen tärkeää niiden vankien kohdalla, jotka työskentelevät ulkona.

Tulee huolehtia siitä, että yöaikaan saadaan ainakin seitsemän kahdeksan tunnin häiriötön uni.

Nimenhuudot tulee pitää niin lyhyinä kuin mahdollista. 

Pohl mainitsi myös, että sairaiden vankien tuli sairaaloissa saada erikoisruokavalio heidän terveytensä palauttamiseksi ja että hyvästä työstä ja hyödyllisistä ehdotuksista vankeja tuli palkita bonuksilla.

Vaikka tällaisia toimenpiteitä ei aina toteutettu niin kuin oli määrätty, nämä korkea tason direktiivit eivät jääneet ilman vaikutusta.

Pohl raportoi Himmlerille syyskuussa 1943, että leirien kuukausittainen kuolleisuus oli laskenut kesän ja syksyn 1942 noin kymmenestä prosentista elokuun 1943 noin kolmeen prosenttiin. Hän totesi:

Kuolleisuuden väheneminen johtuu pääasiassa siitä, että pitkään vaaditut hygieeniset toimenpiteet on nyt suoritettu ainakin suurimmaksi osaksi.

Himmler kiitti Pohlia tämän työstä ja ilmaisi uskonsa, että tilanne muuttuu vieläkin paremmaksi, kunhan parempi viemäröinti ja paremmat saniteettitilat saadaan rakennettua. (Nürnberg-dokumentti PS-1469).

Saksalaisten keskitysleirisääntöjen mukaan leireihin tulijoille oli pidettävä perusteellinen lääkärintarkastus, ja jos oli syytä, heidät oli asetettava karanteeniin. Sairaat tulijat täytyi tutkia jo saapumispäivänä, ja tarvittaessa heidät oli ohjattava sairaalaan. Lääkäreiden oli valvottava ravinnonsaantia, ja puutteista tuli ilmoittaa leirin komentajalle. Niille, jotka siirrettiin muihin leireihin, oli pidettävä lääkärintarkastus (Rules and Regulations for the Concentration Camps. Anthology. Inhuman medicine, Vol. 1, Part 1. Warsaw: International Auschwitz Committee 1970, s. 149-151; S. Paskuly [toim.]: Death Dealer, s. 216-217).

Leireissä ei tapettu, niissä yritettiin epätoivoisesti ja suurella vaivalla pelastaa juutalaisten ja muiden internoitujen henki. Zyklon B:tä käytettiin vaatteiden puhdistamiseen täistä. Täiden hävittämiseksi tulijat riisuttiin, suihkutettiin, heidän tukkansa leikattiin ja heidän vaatteensa käsiteltiin Zyklon B:llä. Tämä hyönteismyrkky pelasti lukemattomien juutalaisten hengen.

Ruumiskasat, joita Saksan läntisistä leireistä sodan lopussa löytyi, eivät olleet kaasulla surmattuja vaan niitä, jotka sodan kaoottisina viime kuukausina ylikansoitetuissa läntisissä leireissä (itäisten keskitysleirien asukkeja oli evakuoitu puna-armeijan tieltä länteen turvaan) kuolivat kulkutauteihin, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen (joiden syntymistä liittoutuneet suuresti edistivät tuhoamalla Saksan infrastruktuurin) ja joiden ruumiita ei ehditty polttaa. Krematorioiden käyttö oli välttämätöntä epidemioiden hillitsemiseksi. 

Työkyvyttömiä ei tuhottu 

On väitetty, että työkyvyttömät tuhottiin saksalaisissa keskitysleireissä. Tämä ei pidä paikkaansa. 26.8.1943 WVHA:n virasto D II:n päällikkö Maurer tiedusteli (Auschwitzin komentaja Hössiltä) sähkeitse Auschwitzissa olevien sellaisten työkykyisten juutalaisten ("etupäässä länsijuutalaisten"; "vornehmlich Westjuden") määrää, jotka voidaan siirtää toisiin keskitysleireihin. Auschwitzista hän sai 29.8.1943 vastauksen, että leirin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä ja että nämä olivat jo työtehtävissä eikä heitä voitu siirtää. Maurer tiedusteli sitten 4.9.1943 vielä kirjeitse Hössiltä, mitä loput 21 500 juutalaista tekevät (kirjeen kopio kirjassa Jüdisches Historisches Institut Warschau [toim.]: "Faschismus-Getto-Massenmord", 1960, s. 365). Häntä siis ihmetytti työkyvyttömien juutalaisten suuri määrä, ja hän pyysi selvitystä. Maurerin sähke ja kirje seuraavissa osoitteissa:

http://www.ghwk.de/2006-neu/fernschreiben_hoess.jpg

http://www.fpp.co.uk/Auschwitz/images/040943.JPG

Kyseessä ei ollut vain työkykyisten "länsijuutalaisten" luku, sillä Maurer kirjoittaa kirjeessään, että hänen saamansa tiedon mukaan Auschwitzin 25 000 juutalaisesta vain 3581 oli työkykyisiä. Toki jos "länsijuutalaisia" ei ollut, Maurerille olisi tarjottu muita työkykyisiä juutalaisia, ilmoittihan hän tarvitsevansa "etupäässä" länsijuutalaisia (jos ei siis länsijuutalaisia niin sitten muita).

SS:n WVHA:n päällikkö Oswald Pohl ilmoitti salaisessa Auschwitzin turvallisuustoimenpiteitä koskevassa raportissaan Heinrich Himmlerille 5.4.1944, että koko Auschwitz-kompleksissa oli 67 000 asukkia, ja näistä 18 000 oli pysyvästi sairaita tai invalideja. Birkenaussa (Auschwitz II:ssa) oli 36 000 asukkia (naisia 21 000, miehiä 15 000), ja näistä ”noin 15 000 on työkyvyttömiä” (Nürnberg-dokumentti NO-021. NMT green series, Vol. 5, s. 384-385). Pohlin kirje seuraavassa osoitteessa:

http://www.mazal.org/NO-series/NO-0021-G02.htm

Auschwitz-Birkenauhun sijoitettiin siis myös sellaisia juutalaisia, jotka eivät kyenneet työhön, ja monet heistä olivat sairaita ja vanhuksia. Tämä oli syy epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen siellä (A. Butz: The Hoax of the Twentieth Century, s. 158 ss.). Työkyvyttömiä – tai ketään muutakaan – ei tuhottu. 

Mitä Saksan johdon omat suunnitelmat kertovat? 

Saksan ulkoministeriö toteaa 21.8.1942:

Nykyinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja myös velvollisuuden ratkaista juutalaisongelma Euroopassa - - Ohjelma, jonka mukaan tulee edistää juutalaisten evakuointia (Euroopasta) läheisessä yhteistyössä Reichsführer SS:n (Himmlerin) alaisuudessa toimivien elinten kanssa, on edelleen voimassa - - Se juutalaisten määrä, joka tällä tavalla on siirretty itään, ei ole vielä ollut riittävä tyydyttämään työvoiman tarvetta siellä.

Virasto lainaa sitten ulkoministeri von Ribbentropia:

Sodan päätyttyä kaikkien juutalaisten tulee lähteä Euroopasta. Tämä on Führerin (Hitlerin) muuttumaton päätös ja ainoa keino ratkaista tämä ongelma, koska vain maailmanlaajaa ja kattavaa ratkaisua voidaan käyttää ja yksittäiset toimenpiteet eivät juurikaan hyödytä.

 Tämän jälkeen virasto jatkaa:

Kuljetukset (itään) ovat yksi askel eteenpäin matkalla kohti lopullista ratkaisua - - Kuljetukset Puolan kuvernementtiin ovat väliaikainen ratkaisu. Juutalaiset tullaan siirtämään kauemmaksi vallatuille itäisille alueille niin pian kuin asia tulee teknisesti mahdolliseksi (Nürnberg-dokumentti 2586-J).

Juutalaiset pyrittiin siirtämään itään Euroopan ulkopuolelle; heitä ei pyritty tuhoamaan.

On väitetty, että Wannseessa (Berliinissä) 20.1.1942 suunniteltiin juutalaisten ”kansanmurha.” Wannsee-protokolla kuitenkin sanoo:

Turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö (Heydrich) esitti sitten lyhyen jälkikatsauksen tätä vastustajaa vastaan siihen mennessä käydystä taistelusta. Tärkeimmät kohdat ovat:

a) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan yksittäisiltä elinalueilta

b) juutalaisten työntäminen pois Saksan kansan elintilasta.

Näissä ponnisteluissa vahvistettiin ainoaksi toistaiseksi voimassa olevaksi ratkaisumahdollisuudeksi juutalaisten maastamuuton edistäminen Saksan valtakunnan alueelta, ja sitä alettiin toteuttaa suunnitelmallisesti. 

[- -]

Maastamuuton tilalle on nyt Führerin hyväksymänä tullut lisäratkaisumahdollisuutena juutalaisten evakuointi itään.

Heydrich sanoi edelleen:

Asiaankuuluvan johdon alaisuudessa juutalaisten täytyy nyt lopullisen ratkaisun edetessä tulla sopivalla tavalla itään työvoimaksi - - evakuoidut juutalaiset viedään ensin asteittain ns. kauttakulkughettoihin, joista heidät kuljetetaan edelleen itään - - Tarkoitus on, että yli 65-vuotiaita juutalaisia ei evakuoida vaan heidät tulee lähettää vanhusten ghettoon - joksi on suunniteltu Theresienstadtia - - myöskään sodassa haavoittuneita tai kunniamerkin saaneita juutalaisia ei evakuoida.

Dokumentissa ei puhuta mitään tuhoamisesta.

Wilhelm Stäglichin kirjan der Auschwitz Mythos mukaan pikakirjoittaja Henry Picker merkitsi muistiin Hitlerin yksityisiä keskusteluita (Hitlers Tischgespräche). 27.1.1942 Hitler sanoo:

Juutalaisten täytyy pakata ja häipyä Euroopasta. Menkööt Venäjälle.

 Edelleen 24.7.1942 hän sanoo:

Kun tämä sota on ohi, pidän tiukasti kiinni siitä, että juutalaisten on lähdettävä ja muutettava Madagaskarille tai johonkin muuhun juutalaiseen kansallisvaltioon. 

Vuosien 1942/43 vaihteen tienoilla Hitler kommentoi liittoutuneiden radiolähetyksiä, joissa väitettiin hänen tuhoavan juutalaisia keskitysleireissä:

Todella, juutalaisten tulisi olla minulle kiitollisia, koska en vaadi heiltä muuta kuin hieman kovaa työtä (Irving: Hitler’s War, s. 362).

Eräässä dokumentissa (Himmlerin muistio Hitlerille 25.5.1940; julkaistu VfZ 5 [1957], s. 194) Himmler oli selväsanaisesti hylännyt ”minkään kansan fyysisen tuhoamisen epäsaksalaisena ja mahdottomana” (aus innerer Überzeugung als ungermanisch und unmöglich). Hitler piti tätä lausuntoa ”erittäin hyvänä ja oikeana” (Hitlerin lausunnon Himmler oli merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa 28.5.1940).

http://www.ns-archiv.de/krieg/untermenschen/himmler-fremdvolk.php

Kansallissosialistinen Saksa ei pyrkinyt tuhoamaan mitään kansaa tai kansanluokkaa fyysisesti! Sen sijaan juutalainen (eli kommunistinen) Neuvostoliitto tietoisesti pyrki tuhoamaan – tappamaan – kokonaisia kansanluokkia, ja juutalaisuus tappoikin kommunismillaan idässä (Neuvostoliitto, Kiina jne.) noin sata miljoonaa ihmistä tieten tahtoen. 

Saksan johtajat eivät tienneet ”holokaustista” mitään 

Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet saksalaiset johtajat ilmoittivat, etteivät he tienneet mistään juutalaisten tuhoamisohjelmasta sodan aikana.

http://www.ihr.org/jhr/v12/v12p167_Weberb.html

Göring kiivaasti kiisti tienneensä mistään sellaisesta ohjelmasta:

Ensimmäisen kerran kuulin tällaisista kauheista tuhoamisista vasta täällä Nürnbergissä. 

Saksalaisten politiikkana oli hänen mukaansa ollut karkottaa juutalaiset, ei tappaa heitä, ja hän lisäsi, ettei hänen tietääkseen Hitlerillä ollut mitään tuhoamisohjelmaa. Göringin mukaan tuhoamisväitteet eivät ole tosia.

Jodl, todennäköisesti Hitlerin lähin sotilaallinen neuvonantaja, antoi samanlaisen lausunnon:

Voin sanoa vain, täysin tietoisena vastuullisuudestani, etten koskaan kuullut – viittauksena tai kirjoitettuna tai puhuttuna sanana – mistään juutalaisten tuhoamisesta - - Ei minulla koskaan ollut mitään yksityistä tietoa mistään juutalaisten tuhoamisesta. Kunniasanalla, niin varmasti kuin tässä istun, kuulin tällaisista asioista ensimmäisen kerran sodan jälkeen.

Hans Frank, Saksan hallitseman Puolan sodanaikainen kuvernööri, kertoi kuulleensa vain huhupuheita juutalaisten joukkotuhoamisista. Hän kertoi tiedustelleensa huhujen todenperäisyyttä muilta viranomaisilta, myös Hitleriltä, ja sai aina vastaukseksi, etteivät ne olleet totta.

Kaltenbrunner, joka oli täysin tietoinen siitä, että hänet tullaan teloittamaan, vastasi toteamukseen, että todistaja toisensa perään sanoo, että tappamiset kaasukammioissa tapahtuivat hänen käskystään:

Näyttäkää minulle nuo henkilöt tai jokin noista käskyistä. Se on täysin mahdotonta. 

Myös Albert Speer sanoi, ettei hän ollut tietoinen mistään tuhoamisohjelmasta.

Hans Lammers sanoi Nürnbergin ”Wilhelmstrasse”-oikeudenkäynnissä, että hän on sitä mieltä, ettei mitään ohjelmaa juutalaisten tuhoamiseksi koskaan ollut. Hän ei tiennyt mistään joukkotuhoamisista. 

Punaisen Ristin raportit 

Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet minkäänlaisia kaasutuspaikkoja. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään "moderneista suihkuista", joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei yksikään siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään "kaasukammioita". Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisessa maailmansodassa ei ole kuollut Euroopassa yli 1-1,5 miljoonaa juutalaista.

Maailman juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten massamurhista, koska sellaisia ei tapahtunut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin tuhota juutalaisia ja sitten salailla sitä. Juutalaisten ”joukkomurhat” ovat pelkkää valhepropagandaa. 

Thies Christophersen 

Saksalainen sotilas Thies Christophersen, joka on kirjoittanut kirjan ”Auschwitz. Truth or Lie” (1973), oli kumiteollisuuteen (Auschwitzissa valmistettiin tekokumia) liittyvän tutkimusryhmän mukana Auschwitzissa koko vuoden 1944. Hän kirjoittaa kirjassaan:

Olin Auschwitzissa tammikuusta joulukuuhun 1944. Sodan jälkeen kuulin väitteitä juutalaisten joukkomurhista, ja olin hyvin hämmästynyt. Huolimatta kaikista annetuista todistuksista ja median raporteista tiedän, ettei sellaisia kauheuksia koskaan tapahtunut - - Ihmettelin, kuinka nopeasti ihmiset olivat halukkaita hyväksymään ja uskomaan tarinoita näistä joukkokaasutuksista ilman minkäänlaista vastarintaa - - Koko aikana, jonka olin Auschwitzissa, en havainnut mitään, mikä olisi vähäisimmässäkään määrin viitannut mihinkään joukkomurhiin kaasukammioissa. 

Christophersenin vaimo sai vapaasti tulla leiriin, joten siellä ei ollut mitään salattavaa. Myös hänen äitinsä kävi kesällä 1944 leirissä. Muidenkin siviilityöntekijöiden sukulaiset saivat vapaasti tulla leiriin. Asukkeja kohdeltiin hyvin, ja jos oli hyvä käytös, saattoi päästä jopa bordelliin. Kerran viikossa internoiduille järjestettiin elokuvaesityksiä. Myös jumalanpalveluksia järjestettiin, ja internoidut harrastivat teatteria ja esittivät näytelmiä. Kesällä 1944 Christophersen kävi kuuntelemassa tohtori Mengelen pitämää tieteellistä esitelmää (sellaisiakin siis järjestettiin!). Syyskuussa 1944 hän näki, kuinka Punaisen Ristin tutkimusryhmä sai vapaasti tutkia Auschwitz-Birkenaun leirin. Christophersen jopa havaitsi, että monet internoidut rukoilivat Saksan voittoa!

Kerran SS-vartija potkaisi erästä naistyöntekijää, ja Christophersen ryhtyi nuhtelemaan potkaisijaa. Tämä sanoi, että nainen oli sanonut häntä ”natsisiaksi”, mutta vartija oli ensin loukannut naista. Christophersen teki ilmoituksen vartijan käytöksestä, ja tämä lähetettiin rangaistuspataljoonaan Danzigiin. Tämä nosti suuresti Christophersenin suosiota leiriläisten keskuudessa.

Sodan jälkeen Christophersen luki ruotsalaisen Einar Åbergin laskelmia, joissa todetaan, että v. 1938 maailmassa oli 15 688 259 juutalaista (World Almanac of American Jewish Committee) ja vuonna 1948 the New York Timesin mukaan 18,7 miljoonaa. Jos kuusi miljoonaa tuhoutui, niin hän ihmetteli, oliko väkiluvun mahdollista nousta 10 vuodessa 9,7 miljoonasta 18,7 miljoonaan. Siksi hän alkoi tutkia asiaa ja kirjoitti kirjan. Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 hän todistajana kutsui kaasukammioväitteitä ”huijaukseksi.” Christophersen ihmettelee suuresti, miksi saksalaiset uskovat näihin väitettyihin joukkomurhiin. 

Wilhelm Stäglich 

Wilhelm Stäglich (tuomari; kirjoittanut kirjan Der Auschwitz Mythos, 1979) kuului Auschwitzin lähistölle sijoitettuihin ilmatorjuntajoukkoihin (suojasivat tehtaita, joissa leirin internoidut työskentelivät). Tehtäviensä vuoksi hän joutui vuoden 1944 heinä-syyskuussa käymään leirissä useita kertoja. Hän ei havainnut mitään kaasutuksiin viittaavaa ja sanoo, että leiri oli hyvin hoidettu ja hyvin organisoitu, ja hän näki siellä lukuisia työpajoja. Asukkaita ei kohdeltu huonosti. Stäglich toteaa, että Auschwitzissa tapahtuneeksi väitetystä joukkotuhoamisesta ei ole pienintäkään todistetta. Hän on myös osoittanut lukuisia "todistuksia" epäluotettaviksi (kuvaa mm. erään korulavastuksen). 

Paul Rassinier 

Kirjan "The Holocaust Story and The Lies of Ulysses" tekijä (kirja on koottu hänen teoksistaan) ranskalainen Paul Rassinier (k. 1967) oli natsien vastustaja, pasifisti, sosialisti ja juutalaisia puolustava historioitsija ja maantieteen opettaja. Hän oli vankina Buchenwaldin keskitysleirissä ja sen sivuleirissä Dorassa lokakuusta 1943 lähtien sodan loppuun. Keskitysleiriin hän joutui vastarintatoimintansa vuoksi.

Kun Rassinier sodan jälkeen kuljetettiin Saksasta Ranskaan, hän oli fyysisesti niin heikko, että hänet täytyi kotiuttaa paareilla. Sodan jälkeen hän ei totuuden rakastajana voinut sietää keskitysleireistä kerrottuja valheita, esim. väitteitä myrkkykaasulla tappamisista, ja siksi hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimustensa tuloksen hän tiivistää näin:

Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus. 

Keskitysleirissä ollessaan hän ei koskaan nähnyt mitään "kaasukammioita", ja myöhemmin hän tutkimustensa perusteella tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei missään muussakaan keskitysleirissä ollut kaasukammioita.

Ensin Rassinier kirjoitti pienen kirjasen, jossa hän torjui kaasukammiovalheen. Tällöin holokaustitahot alkoivat vainota häntä, koska hän uskalsi (!) vastustaa heidän väitteitään. Hän julkaisi sitten uuden kirjan ja sitten vielä yhden. Lopulta hänen vastustajansa myönsivät v. 1960, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut koskaan kaasukammioita (he sanoivat, että niitä oli ollut vain Puolan maaperällä olleissa leireissä). Mutta jos kaikki todistukset ja tunnustukset Saksan maaperällä olleiden "kaasukammioiden" suhteen olivat vääriä ja "kaasukammiorakennukset" kokonaan muuta kuin väitettiin, mikä sitten osoitti Puolan maaperällä olleet "kaasukammiot" todellisiksi? Hän jatkoi tutkimus- ja julkaisutyötään ja jopa tarjoutui puolustuksen todistajaksi joissakin sotarikosoikeudenkäynneissä. Elämänsä loppupuolella Rassinier kirjoitti kaksi kirjoitusta, joissa hän tuomitsi Auschwitz-oikeudenkäynnin ja Jerusalemissa pidetyn Eichmann-oikeudenkäynnin.

IHR:n (The Institute for Historical Review) johtaja Mark Weber kertoo Rassinierista, että tämä on holokaustirevisionismin veteraani (revisionismi tarkoittaa "tarkistamista"; holokaustirevisionismi pyrkii siis oikaisemaan ”holokaustia” koskevaa historiankirjoitusta totuudenmukaiseksi):

On vaikea kuvitella kellään olevan suurempaa moraalista auktoriteettia haastaa holokaustiteoria - - Muut ovat rakentaneet Rassinierin laskemalle perustalle (Christian News Encyclopedia, s. 2909).

Wilhelm Stäglich kertoo Rassinierista, että omista kokemuksistaan huolimatta tämä historioitsijana hylkäsi sodanjälkeisen keskitysleirikirjallisuuden "pidäkkeettömän liioittelun". Rassinier mm. kertoi entisestä keskitysleiritoveristaan pappi Renardista. Renard oli kirjoittanut Buchenwald-kertomuksessaan:

Näin tuhansien ja taas tuhansien menevän suihkuihin, joista virtasi veden sijasta kaasu. 

Kun Rassinier sitten alkuvuodesta 1947 kertoi tälle, ettei Buchenwaldissa ensinkään ollut kaasukammioita, kuten jokaisen tämän leirin internoidun on täytynyt tietää, Renard vastasi:

Aivan, mutta tämä on kuvaannollista puhetta, ja koska näitä asioita tapahtui jossakin, ei asialla ole väliä. 

Stäglich toteaa:

Jos tämä pappismies, jolle totuudenrakkauden olisi tullut olla mitä arvokkain asia, häpeämättömästi kohteli totuutta tuollaisella kevytmielisyydellä ja uskoi, että hän saattoi esittää sellaista, minkä tiesi valheeksi, "kuvaannollisena puheena" vain siksi, että se vastasi senaikaisia huhuja, niin mitä on ajateltava muista "kaasutusten" todistajista, joista useimmat eivät yltäneet papin tasolle älykkyyden tai moraalisten edellytysten suhteen?

Christian News 7.5.1990 kertoo:

Rassinier paljasti monen "holokaustista pelastuneen" valheet. Rassinier kirjoittaa: "Mitä lukuihin tulee, todistajat ovat sanoneet ja kirjoittaneet täysin mahdottomia asioita. Mitä tulee surmaamistapoihin, asia on samoin. Keskitysleirikirjallisuus kokonaisuudessaan on pahantahtoisten juorujen ristiriitainen kokoelma." 

Pierre Hofstetter lausuu kirjoittamassaan Rassinierin kirjan johdannossa:

Paul Rassinierin väitteet, ettei natseilla ollut suunnitelmaa suorittaa juutalaisten kansanmurhaa, ettei ollut mitään virallisesti päätettyä "kaasulla tuhoamista" ja ettei natsien käsissä kuollut kuutta miljoonaa juutalaista, ovat tietenkin harmittaneet "hovihistorioitsijoita", tavanneet heidät niin sanoakseni käsi keksipurkissa heidän epärehellisessä tieteellisyydessään, kuten myös koko sionistista valtaryhmää, joka on rakentanut Israelin valtion "kuuden miljoonan myytin" varaan. 

Sodan jälkeen Paul Rassinier valittiin Ranskan Kansalliskokoukseen, jossa hän heikon terveytensä vuoksi ehti toimia vain vuoden. Vastarintatoimintansa vuoksi hänelle myönnettiin Ranskan korkein kunniamerkki. 

Josef G. Burg 

Juutalainen rabbi Josef G. Burg (= Ginsburg) todisti 81-vuotiaana Zündel-oikeudenkäynnissä vuonna 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). USA:ssa ilmestyvä Christian News (CN) kertoo 7.5.1990 Burgista ja hänen todistuksestaan seuraavaa (s. 12):

Burg oli romanianjuutalainen Talmudin tutkija. Vuonna 1941 natsit siirsivät hänet ja hänen perheensä juutalaisreservaattiin Ukrainaan. Siellä heidät ja muut juutalaiset jätettiin oman onnensa nojaan, ja monet heistä menehtyivät. Burg toteaa:

Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä olleilla juutalaisilla oli paremmat oltavat, koska heille annettiin ravinto, asunto ja heistä pidettiin huolta.

Heti sodan päätyttyä v. 1945 Burg tutki Auschwitzin ja Majdanekin leirit ja etsi erityisesti kaasukammioita, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Burg oli vakuuttunut, että jatkuva holokaustimyytin julistaminen aiheuttaa yhä enenevässä määrin vihaa juutalaisia kohtaan. Hän sanoi:

Tarkoitukseni on saada aikaan sovinto saksalaisten ja juutalaisten välille. Nykyisinkin on sionisteja, jotka toimivat juutalaisten etuja vastaan, mutta vain harva juutalainen tietää tätä.

Burg oli päässyt perehtymään asiaan myös seuraamalla Nürnberg-oikeudenkäyntiä.

Todistuksessaan Burg sanoi, että syy siihen, että hän oli tullut todistamaan, oli se, että hän tahtoo osoittaa, että juutalaisten joukossa on sellaisia, jotka eivät katso saksalaisten syyllistyneen mihinkään holokaustiin. Hän sanoi edelleen, ettei ollut olemassa suunnitelmaa eikä määräystä tuhota juutalaisia ja ettei yksikään juutalainen kuollut kaasukammiossa. Hän ilmoitti ehdottomasti kiistävänsä niiden juutalaisten valaehtoiset todistukset, jotka väittävät, että juutalaisia heitettiin palaviin uuneihin elävinä. Hän totesi, että senlaatuiset todistukset olisivat mahdottomia rabbituomioistuinten edessä, mutta normaalissa (pakana-)tuomioistuimessa sellaiset todistukset ovat mahdollisia, koska vala, joka niissä rutiininomaisesti annetaan, ei ensinkään sido juutalaisia. Burg sanoi, että sionistien asenne perustuu Ben Gurionin julistukseen:

Koko maailma on Israelia vastaan, siksi kaikkien israelilaisten täytyy olla koko maailmaa vastaan. 

Burg oli tutkinut asioita monta vuotta, ja Zündel-oikeudenkäynnissä häneltä kysyttiin:

Uskotteko, että saksalaiset tuhosivat kuusi miljoonaa juutalaista II maailmansodan aikana?

Hän vastasi:

En. 

Sitten häneltä kysyttiin:

Oliko olemassa suunnitelma likvidoida juutalaiset vain siksi, että natsi-Saksassa oli juutalaisia 1933-1945? 

Hän vastasi jälleen:

Ei.

Kysymys:

Oliko Auschwitzissa, Majdanekissa tai jossakin muussa saksalaisten "tuhoamisleirissä" kaasukammioita juutalaisten tuhoamiseksi? 

Hän vastasi:

Ei missään. Saksan hallitsemassa Euroopassa ei ollut tuhoamisleirejä. 

Kysymys:

Oliko Lodzin ja Varsovan ghettojen tarkoitus tuhota juutalaisia? 

Jälleen hän sanoi:

Ei. 

Kysymys:

Miksi ghettojen juutalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa? 

Burg vastasi:

Koska heidän sielunveljensä sionistit johdattivat heitä; sionistit olivat yhteistyössä natsien kanssa.

Kysyttäessä juutalaisten menetyksiä sodassa, Burg lainasi juutalaista Center for Contemporary Jewish Documentation -keskusta, joka oli antanut luvuksi 1 485 292 juutalaista.

CN toteaa lopuksi:

Mainittu sionistien ja natsien välinen yhteistyö näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. Natsit olivat kiinnostuneita pääsemään eroon juutalaisista, ja sionistit tarvitsivat juutalaisia maahanmuuttajia Palestiinaan. Yksistään v. 1934 yli 120 000 juutalaista lähti Saksasta mukanaan paljon omaisuutta. Tämä suunnitelma sopi sionisteille, koska nämä juutalaiset menivät Palestiinaan. Mutta suunnitelmia, joiden mukaan juutalaisia siirtyisi muihin maihin, sionistit sabotoivat. Sionisteja ei kiinnostanut yksikään juutalainen, joka ei mennyt Palestiinaan. 

Kommentoidessaan 31.3.1988 Zündel-oikeudenkäyntiä Toronto Star -lehti kertoi Burgista seuraavaa (lehti oli haastatellut häntä): Burgin mukaan toinen maailmansota oli sionistien salajuoni Israelin valtion synnyttämiseksi. Burg ilmoittaa itsensä sionismin vastustajaksi ja sanoo:

Maailman sionistijohtajat olivat valmiita uhraamaan Euroopan koko juutalaisväestön sionistisen valtion hyväksi (!). Oli tehtävä kaikki Israelin valtion luomiseksi, ja se oli mahdollista vain maailmansodan avulla. Wall Street ("suuri rahamaailma") ja suuret juutalaiset pankkiirit rahoittivat sodankäyntiä. Sionistit ovat myös syy siihen, että juutalaisviha kasvaa nykyisin. 

Lehti jatkaa kertomalla, että juutalaisista vanhemmista syntynyt Burg vietti sodan keskitysleirissä, vaikka hänellä oli passi liikkua vapaasti. Burg sanoo:

Yksittäiset ulkomaiset etniset ryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta natsihallinnolla ei ollut mitään organisoitua yritystä tuhota juutalaisia. Saksalaisia on väärin syytetty juutalaisten murhaamisesta. 

Burgin mukaan sionistien uhreja ovat myös juutalaisten suuri enemmistö, eivät ainoastaan palestiinalaiset. Hän kertoo sionistijohtajien ajavan omia päämääriään välittämättä siitä, että synnyttävät antisemitismiä ja jopa sotia.

Lopuksi lehti toteaa, että poliittinen sionismi ja sen edistäjät ovat juutalaisten todellisia vihollisia. Sionistit tuhoavat juutalaisten ihmissuhteet muihin ihmisiin ja vievät myös heidän rahansa.

The Institute for Historical Review -järjestön johtaja Mark Weber kuvaa omassa kirjoituksessaan Burgin todistusta oikeuden edessä näin:

81-vuotias Joseph Burg todisti kiivaalla äänellä, että holokaustiväite on hirvittävä valhe, kiivaammin kuin kukaan muu (CN 6.6.1988).

Sionistit hakkauttivat iäkkään Burgin, ja hän joutui olemaan sairaalassa 3 kuukautta.

Lisätietoa Burgista kirjoituksessani:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/joseph-burgin-valallinen-todistus.html

Hitlerin sihteeri Traudl Junge 

Hitlerin sihteeri Traudl Junge on tietenkin tärkeä todistaja. Tämä useita vuosia Hitlerin sihteerinä toiminut nainen muistaa Hitlerin "ystävällisenä isähahmona". Hänestä tehty dokumenttifilmi "Blind Spot: Hitler's Secretary" esitettiin Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla helmikuussa 2002.

Junge kertoo, että hän kuuli Hitlerin "rikoksista" vasta sodan jälkeen, ja hän ei voinut sanoa muuta kuin että hän on nähtävästi ollut eristettynä natsiterrorista, vaikka oli läheisessä kontaktissa Hitleriin. Hän kertoo, että Hitler ja muut natsijohtajat eivät juuri koskaan maininneet sanaa "juutalaiset" niissä tapaamisissa, joissa hän oli läsnä.

Elämä Hitlerin sisäpiirissä oli harmitonta ja ilmapiiri oli rauhallinen - paitsi kaoottisina loppupäivinä. 

Hän kertoo Hitlerin loppuvaiheessa sanoneen: "Kaikki on ohi", ja antaneen hänelle viimeisen tahtonsa.

Koko sinä aikana, jonka hän oli Hitlerin palveluksessa, hän ei koskaan kuullut natsijohtajien keskustelevan juutalaisten joukkotuhoamisesta.

Minulla ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut tietoisia rikollisia päämääriä - - Kukaan ei koskaan puhunut tällaisesta aiheesta, ei ainakaan meidän (sihteereiden) läsnä ollessamme. 

Keskitysleireistä hän muistaa puhutun vain silloin, kun Himmler kertoi Hitlerille Berghofissa, että "leirien johto on pätevissä käsissä". 

Perusteokset 

Walter Laqueurin kirja The Terrible Secret kertoo sivulla 169, että ne Auschwitzin internoidut, jotka olivat kärsineet rangaistuksensa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz todella olisi ollut huippusalainen tuhoamisleiri, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet asukkeja, jotka tiesivät, mitä leirissä tapahtui.

Ulsterin yliopiston emeritusprofessori Richard Lynn lausui 5.12.2005 (lähde: Truth at Last, numero 465, huhtikuu 2008):

Olen tarkistanut Churchillin teoksesta "The Second World War", ja asia on todella niin, ettei siinä kertaakaan mainita natsien "kaasukammioita", juutalaisten "kansanmurhaa" tai "kuutta miljoonaa" juutalaista sodan uhria. Tämä on hämmästyttävää. Kuinka tämä on selitettävissä? Eisenhowerin "Crusade in Europe" on 559-sivuinen kirja, Churchillin kuusiosaisessa "Second World War"-teoksessa on yhteensä 4448 sivua, de Gaullen kolmiosaisessa "Memoirs de guerre" -teoksessa 2054 sivua. Tässä vuosina 1948-1959 kirjoitetussa tekstimassassa, jossa on yhteensä 7061 sivua (johdanto-osat eivät mukana), ei ole minkäänlaista mainintaa natsien "kaasukammioista", juutalaisten "kansanmurhasta" tai "kuudesta miljoonasta" juutalaisesta sodan uhrista. 

Selitys siihen, ettei näissä kirjoissa puhuta mitään ”kaasukammioista”, ”juutalaisten kansanmurhasta” tai ”kuudesta miljoonasta tuhotusta juutalaisesta”, on tietenkin se, ettei kaasukammioita ollut olemassakaan eikä tapahtunut mitään kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa. 

Professori Faurisson 

Faurisson kirjoittaa:

Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava "1900-luvun huijaukseksi" - - Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse "kaasukammioista" - - Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa (The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli ”The Problem of the Gas Chambers”).

Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat:

Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:

1. Hitlerillä ei koskaan ollut "kaasukammioita."

2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten "kansanmurhaa" (tai "kansanmurhan" yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.

3. Väitetyt "kaasukammiot" ja väitetty "kansanmurha" ovat yksi ja sama valhe.

4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.

5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.

6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on - toistaiseksi - taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.

7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat "natsismin uudelleennousuksi" tai "historian väärentämiseksi" sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta.

Toisaalla Faurisson toteaa:

Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. - - Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan tapahtumisen ja kaasukammioiden olemassaolon (The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli ”My Life as a Revisionist”).

Tässä artikkelissa Faurisson toteaa holokaustitahojen kärsineen haaksirikon, koska näiden on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:

1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaisia.

2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.

3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.

4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.

5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.

6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, teloituskaasukammiosta tai teloituskaasuautosta.

7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.

8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.

9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäistä kertaa uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras "todistaja" joutui häpeään.

10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).

Artikkelissaan Faurisson kertoo myös juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985:

Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja, ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä - - Hilberg - - mitätöitiin täysin. 

Arthur Butz 

Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan "The Hoax of the Twentieth Century" (”1900-luvun suurin huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093) prof. E. L. Hebden Taylor toteaa muun muassa:

Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat pelkkää mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneiden toteuttama Saksan huoltoyhteyksien täydellinen tuhoaminen edisti sodan viime päivinä, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Mitä tulee Zyklon B:hen, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jolla tuhottiin pilkkukuumetta levittäviä täitä. Auschwitzin "kuolemanhaju" tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista. 

Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan:

Ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamista varten. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja. 

Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi:

Niiden avulla taisteltiin pilkkukuumetta vastaan.

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096):

Tunnettu tiedemies, apulaisprofessori Arthur Butz, on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas valtakunta olisi suunnitellut ja toimeenpannut Euroopan juutalaisten joukkomurhan. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja - - Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: "Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään ja heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Kaikki Euroopassa kärsivät sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Eniten kärsivät häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa rintamilla, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä neuvostoterrorissa ja neuvostoliittolaisten toteuttamissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948."

Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, ja ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, kuten myös ne, jotka tuhoutuivat Neuvostoliiton vallan alaisuudessa.

"Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaanit eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että nämä olivat juutalaisia."

App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa:

Prof. A. R. Butzin "The Hoax of the Twentieth Century" vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.

Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978):

Tri Butz syytti harvinaisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että "Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista", on saanut laajan yleisen hyväksynnän - - Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton; se pantiin toimeen ex post facto-lailla, ja siksi niillä, jotka pitivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voi pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin - - todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti "relevantteina". Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat "lopullisesta ratkaisusta", mutta sillä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on "the Hoax of the Twentieth Century", "1900-luvun suurin huijaus." 

The Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjan ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Christian News sanoo 7.5.1990:

Butzin mukaan "tuhoaminen" on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on "a fabrication constructed of perjury, forgery, distortion of fact and misrepresentation of documents" (”pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista”). 

Ilmakuvaspesialisti John Ball 

Germar Rudolf kertoo toimittamassaan kirjassa Dissecting the Holocaust (s. 37):

Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä joukkotuhoamisista näissä paikoissa voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurimmaksi osaksi osoittavat ne vääriksi. 

John Clive Ball toteaa itse:

Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei vahvista väitettyä juutalaisten joukkomurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa toisen maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että "natsit" olisivat tahtoneet pitää tapahtumat väitetyissä tuhoamisleireissä salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten hävitystä tai Babi Jarin massateloituksia, ei todellisuudessa lainkaan tapahtunut (sama teos, s. 282). 

Germar Rudolf 

Germar Rudolf kirjoittaa:

Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn massakaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä "pääkaasukammioissa" - pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa - ole havaittavissa, mistä tai millä myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on lisätty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee massakaasutukset täysin mahdottomiksi. 

William B. Lindsey 

Tohtori William B. Lindsey, joka on toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 Zündel-oikeudenkäynnissä, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin "kaasukammiot" hän ilmoitti:

Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3). 

Burg & Rassinier & Butz & Faurisson 

Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on "hirvittävä valhe." Paul Rassinier sanoo: "Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus." Arthur Butz sanoo, että holokausti on "1900-luvun suurin huijaus." Prof. Robert Faurisson sanoo, että holokausti on "historiallinen valhe." 

Zyklon B:stä ja ”kaasukammioista” 

Zyklon B:ssä oleva syaanivety tarttuu kosteisiin pintoihin, esim. ihoon, joten sitä ei voi nopeasti tuulettaa ulos, on odotettava riittävä aika. Tämä aika on valmistajan ilmoituksen mukaan 10 - 20 tuntia sellaisessa huoneessa, jossa ei ole tuuletusta; vasta sitten kaasua sisältäneeseen paikkaan voi ylipäätään mennä kaasunaamariin varustautuneena. Tällöinkin on käytettävä erikoisfiltteriä. Huoneisiin, joissa on riittävä tuuletus, voi mennä 1,5 – 2 tunnin kuluttua tuuletuksen aloittamisesta kaasunaamariin varustautuneena, ilman kaasunaamaria 3 – 4 tunnin kuluttua.

Kidutettu Rudolf Höss (Auschwitzin komentaja; ei tule sotkea Rudolf Hessiin) kertoo kidutuksella saadussa ”tunnustuksessaan”, että jo puolen tunnin kuluttua Zyklon B:n sisään toimittamisesta uhreja mentiin hakemaan pois mm. tupakoiden ja syöden, siis ilman kaasunaamaria. Näin hän yritti viestittää, että häntä on kidutettu. Tupakkahan olisi sytyttänyt tulenaran kaasun ainakin syaanivetyä yhä vapauttavien granuloiden lähellä, jossa pitoisuudet ovat korkeat, ja muutenkin kaikki olisivat kuolleet tappavaan kaasuun.

On väitetty, että Zyklon B -granuloita pudotettiin alas katon rei’istä ja että ne vapauttivat heti syaanivedyn kaasuna. Kuitenkaan sidosainegranuloihin imeytetty syaanivety ei kokonaan muutu heti kaasuksi tullessaan ilman kanssa kosketuksiin. Kaasuuntuminen granuloista tapahtuu vähitellen tuntien mittaan. Katoissa ei myöskään ollut reikiä; sellaista on esim. Birkenaussa yritetty tökerösti väsätä sodan jälkeen Krema II:n kattoon, mutta räjäyttämisen (tapahtui sodan lopussa) voimasta alas romahtaneen katon murtumalinjat osoittavat, että reikää ei räjäytyshetkellä ollut: murtumalinjat olisivat tietenkin kulkeneet heikon lujuuden omaavan reiän kautta, mutta eivät kulje! Sodanaikaisissa ilmakuvissa ei näy reikiä ”kaasukammioiden” katoissa.

Väitetyissä kaasukammioissa ei ollut edes riittävää tuuletusta. Auschwitzin ”kaasukammioissa” I – III (= Auschwitz I eli kantaleiri + Birkenau II + III) oli vain ruumishuoneen tarpeisiin riittävä ventilaatio, ”kaasukammioissa” IV – V (= Birkenau IV + V) ei ollut ventilaatiota lainkaan. ”Kaasukammiot” I – III olivatkin piirustusten mukaan tavallisia ruumishuoneita. Auschwitz I:n ”kaasukammion” katossa on tuuletuspiippu, joka on asennettu v. 1944, kun rakennus muutettiin pommisuojaksi (katon neljä aukkoa on tehty vasta sodan jälkeen). Mekaaninen tuuletus meni polttouunien kaasujen poistohormiin, jolloin savupiipun kautta leviävä myrkky olisi aiheuttanut vakavan vaaran ympäristölle (vieressä olivat SS-sairaala ja leirin Gestapon tilat) ja syaanivedyn joutuessa kosketukseen tulikuumien polttouunikaasujen kanssa olisi ollut olemassa todellinen räjähdysvaara. Lisäksi, jos uunit olivat pois käytöstä, olisi ollut vaara, että syaanivety leviää koko rakennukseen.

”Kaasukammioissa” ei ollut tarvittavaa tiivistystä. Myös yhteisen viemäriverkon kautta kaasua olisi levinnyt kaikkialle leiriin. Seinärakenteet olivat tiilimuurausta, joka imee itseensä myrkkyä, ja "kaasukammioon" olisi ollut vaarallista mennä viikkojen ajan. Ei ollut myöskään lämmitystä kosteuden ja sen edistämän adsorption estämiseksi (poikkeuksena tietysti Auschwitz I, jonka ”kaasukammio” sijaitsi heti uunien vieressä; myös Kremoissa IV ja V oli jonkinlainen hiililämmitys), ei mekanismia kaasun levittämiseksi eikä räjähdyssuojattua valaistusta. Auschwitz I:n ”kammion” yksi ovi oli heiluriovi, jota ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi, ja paniikissa olleet ihmiset olisivat päässeet sitä kautta helposti ulos. Auschwitz-Birkenaun Kremojen II ja III ”kaasukammioiden” ovet olivat kaksoisovia, joita niitäkään ei ollut mahdollista saada ilmatiiviiksi eivätkä ne olisi voineet pidätellä paniikissa olevia ihmisiä.

Majdanekissa uuden krematoriorakennuksen väitetty kaasukammio sijaitsi muiden huoneiden keskellä, sen seinässä on iso aukko, jota ei voitu mitenkään sulkea, eikä huoneessa ollut mitään tuuletusta. Jos siinä olisi käytetty Zyklon B:tä, kaikki rakennuksessa olleet olisivat kuolleet. Majdanekin toisessa väitetyssä kaasukammiossa oli ikkuna, jonka kautta ihmiset olisivat päässeet karkuun; lisäksi toinen ovi aukeni sisäänpäin ja se voitiin avata sisältä! Leuchter toteaa tutkimuksessaan, ettei yksikään Majdanekin väitetyistä kaasukammioista ole voinut olla teloituskaasukammio.

Tutkiessaan näitä ”kaasukammioita” Leuchter otti kemiallisia näytteitä niiden seinämistä ja kontrollinäytteen vaatteiden desinfioimiseen (vaatteista tuhottiin täit Zyklon B:llä) käytetystä pienestä Zyklon B-kammiosta. Laboratoriotutkimusten mukaan tämän täidentuhoamiskammion eli desinfiointikammion seinämissä oli paljon syanidijäämiä (ovat pysyviä yhdisteitä), mutta ”kaasukammioiden” seinämissä ei lainkaan! Väitetyt kaasukammiot eivät siis ole voineet olla kaasukammioita. Niissä ei ole ensinkään käytetty Zyklon B:tä.

Myöskään hiilimonoksidia tai muuta tappavaa kaasua ei Leuchterin mukaan ko. ”kaasukammioissa” ole voitu käyttää. Hän toteaa:

Väite, että näissä huoneissa olisi voitu suorittaa kaasuteloituksia, on naurettava. 

Loppulausunnossaan Leuchter toteaa, ettei Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa ole koskaan ollut teloituskaasukammioita. Pressacia vastaan kirjoittamansa artikkelin lopussa Fred Leuchter toteaa:

(Auschwitz-Birkenaun) Kremat I, II, III, IV ja V eivät olleet rakennuksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, eikä niissä ollut sellaiseen toimintaan tarkoitettuja tiloja.

Myöhemmin Germar Rudolf (the Rudolf Report) on vahvistanut Leuchterin tulokset. Myös erään suuren yhtymän pääkemisti W. B. Lindsey on tutkinut näitä keskitysleirejä, ja hän on todennut, ettei kukaan ole voinut tappaa siellä Zyklon B:llä ketään väitetyllä tavalla. Kaasukammiot ovat siis puhdas valhe.

Tarkemmin olen kuvannut asiaa kahdessa kirjoituksessani:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/01/puolalainen-huijaus.html

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/zyklon-b-teloitusvlineen.html  

Fred Leuchterin pätevyydestä 

Koska Fred Leuchterin tutkimukset romuttavat kokonaan koko Auschwitz-myytin, holokaustitahot ovat ryhtyneet voimakkaaseen mustamaalaamiskampanjaan häntä vastaan. Ennen kaikkea hänen pätevyyttään on arvosteltu. Sen vuoksi – asian tärkeys huomioiden – on syytä perehtyä tähän tarkemmin.

Fred Leuchter on suorittanut Bostonin yliopistossa historiassa Bachelor of Arts –oppiarvon vuonna 1964, ja tämä vastaa suurin piirtein Suomen hum. kand. –tutkintoa. Kun Leuchterilta Zündel-oikeudenkäynnissä kysyttiin, kuka oli päättänyt, että hän on insinööri, hän vastasi, että a) Massachusettsin osavaltio, kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin insinöörintyötä varten mainittujen laitteiden parissa, b) The Department of Drug Enforcement (Lääkevalvontaosasto), kun se myönsi hänelle lääketieteellisen tutkimuslisenssin, ja c) USA:n merivoimat kaikessa siinä työssä, jonka hän on tehnyt heille navigaatiolaitteiden parissa.

Bostonin opintojen jälkeen Leuchter suoritti jatko-opintoja tähtisuunnistusmekaniikassa Cambridgessä Massachusettsissa sijaitsevassa Harvard-Smithsonian astrofysikaalisessa observatoriossa.

Se, mitä Leuchter ei ole, on ”laillistettu” insinööri, ja tällä tarkoitetaan USA:ssa insinöörin laillistusta yleiseen turvallisuuteen liittyvissä asioissa (talonrakennus sekä ohjeiden noudattamisen valvonta), ja sen myöntää osavaltion insinöörivirasto kolmen laillistetun insinöörin suosituksesta. Insinöörinä voi siis olla ilman tuollaista laillistusta, jos ei toimi noissa parissa tehtävässä. Leuchterin itsensä mukaan (JHR 4/1992) Massachusettsissa on 50 000 insinööriä, näistä vain 5 000 on hankkinut mainitun laillistuksen.

Zündel-oikeudenkäynnissä tuomari Ron Thomas nimenomaan totesi, että Fred Leuchter on insinööri hallitsemallaan suppealla erityisosaamisen alueella, ja siksi Leuchter sai todistaa siitä työstä, jonka hän Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin leireissä oli tehnyt raporttiaan varten. Hänellä oli tuomarin valtuutus antaa todistus siitä, olivatko ko. leirien kaasukammioiksi väitetyt tilat soveliaita kaasukammioiksi. Sen sijaan kemisti tai toksikologi Leuchter ei ole, ja siksi hänelle ei annettu lupaa antaa lausuntoa ottamiensa näytteiden analyysituloksista. Myöskään krematorioista hänelle ei annettu lupaa antaa todistusta.

Oikeuden päätöksellä Leuchter siis on insinööri. Puolustus esitteli Leuchterin kaasukammioteknologian asiantuntijana, ja oikeus katsoi hänet päteväksi asiantuntijaksi teloituskaasukammioiden suunnittelussa, rakentamisessa, käyttämisessä ja huollossa.

Leuchter todisti, että hän on Etelä-Carolinan ja Missourin osavaltioiden konsultti asioissa, jotka koskevat kuolemaan tuomittujen vankien teloittamiseen käytettäviä kaasukammioita. Parhaillaan hän kertoi olevansa toimittamassa Missourille uutta kaasukammiota; entisestä on mukana pelkät terässeinät. Hän kertoi suunnitelleensa Delawaren osavaltion hirsipuun (Barbara Kulaszka: ’Did Six Million Really Die?’). Robert Lenskin kirjan ’Der Holocaust vor Gericht’ mukaan Leuchter on suunnitellut ja rakentanut New Jerseyn osavaltiolle laitteiston, jolla teloitettaville voidaan antaa kuolettavia injektiota, ja The Journal of Historical Review 2/1998 (Mark Weber) kertoo, että tämä laitteisto on ollut käytössä viidessä osavaltiossa.

Lääketieteellistä tutkimuslisenssiään, joka antoi hänelle oikeuden hankkia työssään tarvitsemiaan lääkkeitä, Leuchter kertoi käyttäneensä mm. suunnitellessaan ja rakentaessaan täsmällistä laitteistoa, jolla voidaan antaa kuolettavat injektiot niin, että samalla huomioidaan teloitettavan verenkiertojärjestelmän tila. Lisenssi tarvittiin, koska USA:ssa kaikkeen, millä on tekemistä laskimoihin annettavien injektioiden kanssa, vaaditaan lisenssi. Leuchter itse ei ole suorittanut yhtäkään vangin teloitusta.

Oikeudessa Missourin osavaltion vankilanjohtaja Bill Armontrout todisti, että USA:ssa oli vain yksi henkilö, jolla on asiantuntemus kaasukammioiden rakentamiseen ja toimintaan liittyvissä asioissa, ja hän oli Fred Leuchter. Armontrout totesi Leuchterin insinööriksi. Puolustusasianajaja Christien mukaan Leuchter on ainoa henkilö, jota amerikkalaiset viranomaiset konsultoivat syaanivetyteloituksiin liittyvissä asioissa (Zyklon B:ssä oleva myrkkykaasu oli juuri syaanivetyä).

Leuchterin ansiolista on vaikuttava. Em. meriittien lisäksi hän on kehittänyt sähkötuoleille koestusmenetelmän. Hän on luonut kokonaan uusia sähköisiä ratkaisuja teloituslaitteistoihin. Parhaillaan hän rakensi pulssinseurantalaitteistoa. IHR:n johtaja Mark Weberin artikkelissa (JHR 4/1992-93) todetaan, että Leuchter on USA:n etevin asiantuntija kaasuteloituksiin liittyvissä asioissa ja kaasukammioteknologiassa. Edelleen hänen kerrotaan vuodesta 1965 lähtien toimineen insinöörinä seuraavilla alueilla: elektroniikka, optiikka, mekaniikka, navigaatio ja maanmittaus. Patentteja Leuchterilla on optiikassa, navigaatiossa, koodauksessa, geodeettisessa mittauksessa ja maanmittauslaitteistoissa sekä sähköisten instrumenttien koodauskielessä.

Vuosina 1965-1970 Leuchter toimi erään firman teknisenä johtajana ja erikoistui ilmavalvontalaitteisiin, optoelektronisiin valvontalaitteisiin ja valokuvausvalvontaan. Hän suunnitteli helikoptereihin matalalentoon tarkoitetun väri- ja perspektiivikartanlukulaitteiston, josta on tullut standardi.

Vuonna 1970 Leuchter perusti itsenäisen konsulttifirman. Tällöin hän suunnitteli ja rakensi ensimmäisen elektronisen sekstantin ja myös toimitti sellaisen USA:n merivoimille. Hän myös kehitti optisen rummun avulla toimivan sektorikoodaajan maanmittaukseen. Hän on ollut myös mukana suunnittelemassa systeemiä, jonka avulla ohjukset suunnistavat itse tähtihavaintolaitteiston avulla. Hän on kehittänyt myös puhelinvaroittimen. Leuchter on saanut koulutuksen myös ilmakuvatulkintaan.

Vuosina 1978 – 1992 Leuchter toimi konsulttina rikollisten teloittamiseen liittyvissä asioissa ja toimitti injektiolaitteistoja, elektronisia laitteistoja, kaasuteloituslaitteistoja ja hirttolaitteistoja.

Vuonna 1987 Leuchter perusti konsulttiyhtiön nimeltä Fred A. Leuchter Associates. Hän on esiintynyt oikeudenkäynneissä insinöörikonsulttina ja antanut asiantuntijalausuntoja USA:ssa ja Kanadassa. Julkisesti Leuchterin asiantuntijuus on vahvistettu mm. seuraavissa tiedotusvälineissä: The Atlantic Monthly 2/1990; Insight 2.7.1990; ABC-News 10.5.1990; The New York Times 13.10.1990.

Leuchter nimenomaan siis on teloituslaitteistojen asiantuntija, ja tämä on tunnustettu julkisesti ja virallisesti. Kukaan ei olisi ollut pätevämpi suorittamaan sitä tutkimusta, jonka Leuchter Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa suoritti vuonna 1988. Kiireen vuoksi (Leuchterilla oli vain kaksi viikkoa aikaa laatia raportti!) Leuchterin raporttiin tuli joitakin virheitä, mutta tutkimuksen ytimeen, siihen, että kemialliset näytteet todistavat, etteivät väitetyt kaasukammiot olleet mitään kaasukammioita ja ettei ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasukammioita ollut olemassakaan, ne eivät vaikuta mitään. Virheet on korjattu kirjassa Fred A. Leuchter – Robert Faurisson – Germar Rudolf: The Leuchter Reports (mukana kolme muutakin Leuchterin raporttia) niin, että alkuperäinen teksti on säilytetty ja viitteissä on oikaistu havaitut virheet.

Tämä maailman ehkä pätevin myrkkykaasuteloitusten asiantuntija on todennut valan antaneena: väitettyjä joukkomurhakaasukammioita ei ole koskaan käytetty eikä ole voitu käyttää ihmisten surmaamiseen. JHR 4/1992-1993 sisältää Leuchterin puheen, ja siinä hän sanoo:

Ei ollut mitään kaasukammioita! 

Vielä lähtiessään tutkimaan Auschwitz-Birkenauta ja Majdanekia Leuchter uskoi löytävänsä todisteita kaasukammioista (hän todella uskoi niiden olemassaoloon!) mutta hämmästyksekseen ei löytänyt sellaisia. Zündelille, jolle hän tutkimuksensa teki, hän ilmoitti, että jos hän löytää todisteita kaasukammioista, hän tuo sen julki lausunnossaan.

Leuchterin raportin tulokset on myöhemmin vahvistettu: Puolan Krakovan työryhmä sai samat tulokset salaiseksi aiotussa tutkimuksessaan syyskuussa 1990 (IHR sai sen kuitenkin käsiinsä ja julkaisi sen JHR:n kesänumerossa 1991). Myös Walter Lüftl ja Germar Rudolf (The Rudolf Report) ovat vahvistaneet Leuchterin tutkimustulokset.

Leuchterin raportin julkistamisen jälkeen juutalaiset ovat tuhonneet Leuchterin uran ja maineen. Media on parjannut häntä. Asiakkaita on liehittelyllä tai uhkailuilla karkotettu pois. Leuchteria ja hänen perhettään on uhkailtu toistuvasti. Vankilanjohtajia on uhkailemalla vaadittu luopumaan yhteistyöstä hänen kanssaan, ja tässä on onnistuttu: Illinois esti sopimuksen loppuun viemisen (siksi siellä jouduttiin käyttämään puutteellista laitteistoa), Alabama ei ostanutkaan uutta sähkötuolia ja Delaware teki sopimusrikkomuksen. Lainsäädännöllisin keinoin on yritetty estää Leuchteria toimimasta ammatissaan, ja jos hän toimii, häntä on uhattu rikossyytteillä. Hänet jopa pidätettiin laittomasti Englannissa v. 1991 ja karkotettiin sieltä pois.

Seuraavassa linkissä valaiseva kirjoitus, jossa prof. Faurisson puhuu Fred Leuchterista:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/professori-faurisson-ii.html  

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia 

Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, koska se sisältää liian vähän hiilimonoksidia (häkää). Belzecissä, Sobiborissa, Treblinkassa ja Chelmnossa, joissa dieselpakokaasua on sanottu käytetyn, ei niin ollen ole suoritettu joukkomurhia eivätkä ne ole olleet tuhoamisleirejä.

Kirjoituksessaan ”The Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture – Absurd for Murder” (”Dieselkaasukammiot: Ihanteellisia kidutukseen – absurdeja murhaamiseen”; löytyy myös kirjasta: Germar Rudolf [toim.]: Dissecting the Holocaust, s. 435 - 469) insinööri Friedrich Paul Berg on käsitellyt dieselpakokaasun sopivuutta joukkomurhien suorittamiseen. Hän toteaa, että dieselpakokaasussa on niin vähän häkäkaasua (CO:ta), että sillä on äärimmäisen vaikeaa tappaa ihmisiä. Dieselkaasutukset ovat teknisesti absurdeja: teknisesti olisi juuri ja juuri mahdollista tappaa sillä tavalla ihmisiä, mutta toimet, joita tarvitaan dieselpakokaasun tekemiseksi myrkylliseksi, ovat absurdeja ja epätodennäköisiä (saksalaisilla oli käytössä puukaasutekniikka esim. autoissa, ja puukaasusta he olisivat saaneet häkää helposti vaikka kuinka paljon).

Kirjoituksensa alussa Berg sanoo, etteivät kansallissosialistit tappaneet ketään kaasulla. Sodan jälkeen suoritetuissa tuhansissa ruumiinavauksissa ei löytynyt ainuttakaan ”kaasutusuhria.” Holokaustitahot kuitenkin väittävät, että lähes kaksi kolmasosaa ”holokaustin” miljoonista kaasutetuista tapettiin dieselmoottoreiden pakokaasun sisältämällä häkäkaasulla!

Dieselpakokaasu on yleisesti ottaen vaaratonta. Dieseleitä käytetään jopa maan alla kaivoksissa. Ensimmäisenä dieseleitä käytti maan alla hiilikaivoksissa juuri Saksa! Ja jo vuodesta 1928 lähtien! Saksalaiset siis tunsivat dieselpakokaasun vaarattomuuden jo yli kymmenen vuotta ennen väitettyjä kaasukammioita. On täysin naurettavaa väittää, että saksalaiset olisivat käyttäneet dieselmoottoreita tuottamaan hiilimonoksidia. Britanniassa dieselit otettiin kaivoksissa käyttöön v. 1939 ja USA:ssa 1970-luvulla (viivästyksellä poliittisia syitä).

Dieselmoottoreiden turvallisuutta on seurattu tarkasti. Britit esittivät raportin 35-vuotisesta kokemuksestaan dieselmoottoreista v. 1974 (S. Gilbert, British National Coal Board, julkaisussa The Mining Engineer, kesäkuu 1974, s. 403). Gilbert kirjoittaa:

Kaikkiin turvallisuusraportteihin kohdistunut tutkimus on paljastanut, ettei yksikään ihminen ole kärsinyt mistään haitallisista vaikutuksista ohimenevästi tai pysyvästi hengitettyään dieselmoottorein varustettujen ajoneuvojen pakokaasuja. 

Amerikkalainen Dennis S. Lachtman (johtaja, Health Engineering for the EIMCO Mining Machinery Company) esittää yhteenvedon yli 20 tutkimuksesta, joissa on tutkittu dieselpakokaasun vaikutusta ihmisiin, ja toteaa, ettei dieselpakokaasulle altistuminen ole tuottanut mitään merkittäviä uhkia terveydelle. Lisäksi 22 kaivosta ja 5000 kaivosmiestä koskenut tutkimus osoitti, ettei dieselpakokaasulla ole haitallisia vaikutuksia (Mining Congress Journal, tammikuu 1981, s. 40). Dieselpakokaasu ei ole aiheuttanut yhtäkään vahinkoa.

http://vilaurio.blogspot.com/2008/07/dieselpakokaasulla-ei-voi-suorittaa.html  

Einsatz-joukot 

Einsatz-joukkojen on väitetty murhanneen juutalaisia idässä Saksan Neuvostoliitolta valtaamilla alueilla. Kuitenkaan nämä joukot eivät olleet mitään murharyhmiä; niiden tehtävä oli kokonaan toinen.

Einsatz-joukot (”Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD”; ”Turvallisuuspoliisin ja turvallisuuspalvelun toimintajoukot”) luotiin virallisesti varmistamaan turvallisuus vallatuilla alueilla itärintaman takana. Reinhard Heydrich antoi 2.7.1941 määräyksen, jonka mukaan Einsatz-joukkojen on teloitettava neuvostoliittolaiset komissaarit (tästä luovuttiin toukokuussa 1942) ja muut radikaalit elementit (sabotoijat, propagandan levittäjät, sala-ampujat, attentaattorit jne.; Documents on the Holocaust, Yad Vashem, 1981, s. 377-378). Juutalaisten suhteen Heydrich määräsi, että vain sellaiset juutalaiset tulee teloittaa, jotka toimivat valtion (NL:n) tehtävissä tai puoluetehtävissä.

Uskonnon tai rodun vuoksi juutalaisia ei siis saanut teloittaa. Kansanmurhan suorittaminen oli kielletty.

Myös Saksan turvallisuuspoliisin direktiivi ”Juutalaiskysymyksen suuntaviivat” (Nürnberg-dokumentti 212-PS) kertoo, kuinka juutalaisia on kohdeltava: heidät on pantava tekemään työtä, ja erikseen painotetaan juutalaiskysymyksen rauhanomaista ratkaisua.

The Institute for Historical Review'n johtaja Mark Weber todisti Einsatz-joukoista Zündel-oikeudenkäynnissä ("Did six million really die?", toim. Barbara Kulaszka, s. 194-195), ja hänen mukaansa Einsatz-joukkoihin kuului n. 3 000 miestä; joukot koostuivat neljästä ryhmästä, joissa kussakin oli 500-990 jäsentä. Niiden tarkoituksena oli "välttävän" järjestyksen ja turvallisuuden aikaansaaminen NL:lta vallatuilla alueilla ennen siviilihallinnon asettamista. Suurin osa Einsatz-joukkojen väestä oli SS-miehiä, osa oli kuitenkin ei-sotilaallista väkeä: tulkkeja, sihteereitä, kaukokirjoittajia, kuorma-autonkuljettajia jne.

Saksan Neuvostoliitolta valtaamillaan alueilla harjoittamaa juutalaispolitiikkaa ei hänen mukaansa voi ymmärtää, ellei oteta huomioon sitä armotonta sotaa, jota silloin käytiin kahden täysin vastakkaisen ideologian välillä. Einsatz-joukot joutuivat toimimaan keskellä villiä konfliktia, jota käytiin sodankäyntiä koskevista säännöistä piittaamatta. Weber toi Zündel-oikeudenkäynnissä esiin Stalinin 3.7.1941 antaman käskyn, jossa koko Neuvostoliiton siviiliväestöä pyydettiin ryhtymään terrori-, sabotaasi- ja sissisotaan saksalaisia vastaan.

Weber oli sitä mieltä, että maksimissaan 200 000 - 800 000 juutalaista on voinut joutua näiden joukkojen uhriksi. Ennen sotaa niillä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti Neuvostoliitolta, oli n. 4,7 miljoonaa juutalaista, ja näistä suurin osa pakeni tai tuli NL:n evakuoimaksi v. 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. N. 1-1,5 miljoonaa joutui Saksan vaikutuspiiriin. Kuitenkin on väitetty, että alueella tapettiin 2-3 miljoonaa juutalaista.

Weber kertoo, että Paul Blobel, erään Einsatz-ryhmän johtaja, todisti oikeudessa sodan jälkeen painokkaasti, että Einsatz-raporttien luvut kuolleitten määristä ovat suuresti liioiteltuja, samoin todisti Gustav Nosske, toisen vastaavan ryhmän komentaja. Monet historioitsijatkin pitävät lukuja liioiteltuina, mm. Gerald Reitlinger, Helmut Krausnick, H. H. Wilhelm, W. Shirer, Tom Bower ja Werner Maser, jopa Raul Hilberg (joka sanoo, että Otto Ohlendorfin todistus on liioiteltu). Myös Himmler valitti eräässä lokakuussa 1943 pitämässään puheessa, että 95% niistä virallisista raporteista, joita hänelle toimitettiin, oli suuresti liioiteltuja, epäluotettavia tai vääriä.

Einsatz-raporteista Weber mainitsee joitakin tyypillisiä; esimerkiksi raportti 127 (31.10.1941) kuvaa Ukrainaa seuraavasti:

Tällä alueella Turvallisuuspoliisi on joutunut vastakkain kahden suuren vihollisryhmän kanssa. Nämä ryhmät ovat: 1) juutalaiset, 2) ne, jotka ovat aiemmin aktiivisesti toimineet neuvostohallinnossa - - Tässä suhteessa on todettava, että ne, jotka suhtautuivat suopeasti neuvostoliittolaisiin, olivat pääasiassa juutalaisia - - Nyt voidaan varauksetta sanoa, että juutalaiset olivat poikkeuksetta bolsevismin kannattajia.

Yhä uudelleen ja uudelleen juutalaisten sanotaan, varsinkin kaupungeissa, olevan Neuvostoliiton todellisia hallitsijoita, jotka riistävät ihmisiä sanoinkuvaamattomalla raakuudella ja toimittavat heitä kuolemaan NKVD:n käsissä (NKVD = Neuvostoliiton salainen palvelu). Saksan turvallisuuspoliisin yksiköt ovat suorittaneet noin 10 000 kuulustelua viimeisten neljän kuukauden aikana. Yhä uudelleen juutalaisten sanotaan toimineen aktiivisesti neuvostoliittolaisten hyväksi, elleivät vastuullisissa asemissa niin ainakin agentteina, avustajina ja tiedottajina. Yhtäkään juutalaista ruumista ei ole löydetty yhdestäkään lukuisista joukkohaudoista. Ilmeistä on, että juutalaiset jakavat suurimman syyllisyyden muiden joukossa ukrainalaisten ja etnisten saksalaisten tuhoamisesta. Tästä syystä turvallisuuspoliisi on katsonut erityistoimet välttämättömiksi juutalaisten suhteen. 

Weber esitti siteerauksia myös sellaisista Einsatz-raporteista, joista käy ilmi, ettei ollut olemassa mitään tuhoamisohjelmaa. Esimerkiksi vuoden 1941 heinäkuun 24. päivän ja elokuun 5. päivän raportit kertovat juutalaisten terveyskeskusten perustamisesta juutalaisiin ghettoihin tautien leviämisen ehkäisemiseksi. Raportti 81 (12.9.1941) osoittaa, että ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti yksinkertaisesti juutalaisten siirtämistä pois Euroopasta. Se ei tarkoittanut heidän tappamistaan.

Sama raportti osoittaa, että turvallisuusjoukot olivat iloisia, kun heidän ei tarvinnut olla tekemisissä suurten juutalaisjoukkojen kanssa, jotka pakenivat itään Neuvostoliiton hallitsemille alueille:

(Sotaretken) ensimmäisinä viikkoina huomattava määrä juutalaisia joutui meidän kontrolliimme, kun taas Ukrainan keski- ja eteläosissa monin paikoin väestöstä 70-90 prosenttia, jopa 100 prosenttia, oli paennut. Tämän voidaan katsoa epäsuorasti johtuvan turvallisuuspoliisin (Einsatz-joukon) työstä, sillä satojen tuhansien juutalaisten siirtyminen pois ilmaiseksi – useimpien heistä Uralin taakse, kuten kerrotaan – auttaa huomattavasti juutalaiskysymyksen ratkaisua Euroopassa. Lukuisat juutalaislähteet vahvistavat myös, että enemmistö juutalaisista evakuoitiin tai pakeni neuvostoliittolaisilta alueilta ennen kuin saksalaiset valtasivat ne. 

Myös Einsatz-raportti 63 (25.8.1941) selittää, mitä ”juutalaiskysymyksen ratkaisu” tarkoitti:

Hitaasti mutta varmasti yhdestä tärkeimmästä ongelmasta, juutalaiskysymyksen ratkaisusta, ollaan selviämässä. Kishinevissä (romaniankielisen Bessarabian pääkaupungissa) oli noin 60 000 – 80 000 juutalaista ennen sotaa. Useimmat heistä pakkosiirrettiin venäläisten vetäytyessä. Kun kaupunki vallattiin, siellä oli vain noin 4000 juutalaista, mutta lukumäärä on nyt kasvanut. Einsatzkommandon esityksestä kaupungin romanialainen komentaja perusti vanhaan kaupunkiin juutalaisgheton, jossa tällä hetkellä on noin 9000 juutalaista. Juutalaisia ollaan järjestämässä työryhmiksi, jotka osoitetaan eri saksalais- ja romanialaisyksikköihin siivoustyöhön ja muuhun työhön. 

Weber puhuu myös Babi Jarista. Einsatz-raporttien mukaan Babi Jarissa ammuttiin 29.9. - 30.9.1941 n. 33 000 juutalaista. Weber ei usko tätä useasta syystä. Ensinnäkin Einsatz-raportit olivat yleisesti liioiteltuja, ja niin todennäköisesti tämäkin. Toiseksi em. Paul Blobel todisti sodan jälkeen, ettei luku voi olla yli 16 000. Kolmanneksi historioitsija David Irving (kirjassa Hitler's War) lainaa neuvostoliittolaista majuria, joka oli loikannut Saksan puolelle ja valitti saksalaisille esimiehilleen, että vuosi Babi Jarin jälkeen Kiova oli jälleen täynnä juutalaisia. Gerald Reitlingerin mukaan elokuussa 1946 Kiovassa oli n. 100 000 juutalaista. Neljänneksi Weber mainitsee Heydrichin SS-päälliköille antaman määräyksen. Sen mukaan Einsatz-joukkojen tehtävänä on tappaa henkilöt, jotka ovat vaaraksi turvallisuudelle. Ainoat juutalaiset, jotka oli tapettava NL:n alueella juutalaisina, olivat ne, jotka olivat kommunistipuolueen tai NL:n hallituksen tehtävissä.

Ks. tarkemmin artikkeli ”Babi Jar ja Einsatz-joukot”:

http://vilaurio.blogspot.com/2008/02/babi-jar-ja-einsatz-joukot.html  

Juutalaisiin ei saanut kajota! 

Saksa rankaisi niitä omiaan, jotka kajosivat juutalaisiin tai muihin internoituihin. Esimerkiksi Buchenwaldin ensimmäinen komentaja Karl Koch oli brutaali henkilö, joka ryösti ja tappoi joitakin internoituja. Leirin lääkäri Hoven, joka toimi yhdessä suurta valtaa pitävien kommunistiluottovankien kanssa, oli mukana tappamassa näitä internoituja injektioillaan. SS pidätti Kochin v. 1943, ja SS-tuomari Konrad totesi Kochin syylliseksi ja tämä ammuttiin. Myös Hoven tuomittiin murhista kuolemaan, mutta koska lääkäreitä tarvittiin kipeästi, hän oli vain 1,5 vuotta vankilassa. Amerikkalaiset teloittivat hänet v. 1948.

Professori Robert Faurisson kirjoittaa asiasta näin:

Haluaisin mielelläni nähdä tutkimuksen niistä saksalaisista, jotka saksalaiset teloittivat sen vuoksi, että nämä olivat tappaneet juutalaisia. Kyllä, Marinkassa Venäjällä kaupungin (saksalainen) pormestari tappoi erään juutalaisen naisen. Saksan armeija vei hänet sotaoikeuteen, tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet. Tunnen monia tällaisia esimerkkejä. Sotamarsalkat List, von Küchler, von Manstein, kenraali Otto Dessloch, sotamarsalkka von Kleist, kenraali Kittel: jokainen näistä miehistä määräsi saksalaisen sotilaan, upseerin tai siviilityöntekijän teloitettavaksi, koska tämä oli surmannut yhden tai useamman juutalaisen. Kuinka tämä oli mahdollista, jos tarkoituksena oli tuhota juutalaiset fyysisesti? Mielestäni juutalaisten pitäisi istuttaa puita von Mansteinille, Listille, von Küchlerille, von Kleistille ja Kittelille Oikeamielisten pakanoiden bulevardille Jerusalemiin. Ja miksei Adolf Hitlerille? Hitler määräsi teloitettaviksi sellaiset henkilöt, jotka olivat tappaneet juutalaisia. Tämäntapaisia asioita revisionistien pitäisi tutkia.

25.1.2008