Anne Frankin päiväkirja

Juutalaistyttö Annen Frankin päiväkirja ei millään tavalla käsittele aikaa, jolloin Anne oli keskitysleireissä (ensin syys-lokakuussa 1944 kuukauden verran Auschwitzissa ja sen jälkeen muutamia kuukausia Bergen-Belsenissä, jossa hän kuoli epidemian uhrina). Se käsittelee aikaisempia vaiheita, jolloin Annen perheen kotimaa Hollanti oli saksalaisten miehittämä ja Hollannin juutalaiset sen vuoksi varuillaan ja ainakin jollakin tavalla "piilossa". Päiväkirjassa Annen perhe ”piiloutui” saksalaisilta perheen isän Otto Frankin työpaikan (maustekaupan) takahuoneistoon tai jonkinlaiseen ”takataloon”, josta oli yhteys varsinaiseen kauppaliikkeeseen. Saksalaiset olisivat helposti löytäneet Frankit, jos he olisivat vaivautuneet etsimään heitä. Kuka nyt piiloutuisi työpaikkansa takahuoneeseen! Löytyminen olisi varmaa. Kyseessä lieneekin ollut enemmänkin varuillaanolo.

Päiväkirjan tekstistä käy ilmi, että ”piilopaikassa” oli melkoinen meno: he metelöivät, juhlivat, siirtelivät ikkunoiden verhoja, pitivät valoja, käyttivät pölynimuria, heillä kävi vieraita, osa heistä liikkui ulkona, ja heillä oli ruokaa ja nautintoaineita (alkoholia, tupakkaa) yllin kyllin. Mukana takatalossa oli toinenkin perhe, ja suuri osa tekstiä käsittelee kovaäänisiä riitoja, joita heillä alituisesti oli. Tuolla toisella perheellä oli poika, ja Anne kertoo silmäpelistään tuon pojan kanssa.

Annen perheellä ei ollut puutetta mistään, ja he elivät itse asiassa aivan normaalisti. Käytännössä he eivät kovinkaan suuressa määrin olleet piilossa; jo meteli olisi paljastanut heidät. Se, että he ”piiloutuivat” Otto Frankin työpaikan takahuoneeseen, johtui siitä, että sieltä Otto Frank saattoi valvoa yrityskumppaneidensa toimintaa ja maustevarastoa. Saksalaisten tulo johti siihen, että juutalainen Frank meni jonkinlaiseen ”piiloon” ja yritystä jäivät vetämään pääasiassa sen muut omistajat, jotka olivat "arjalaisia". Nämä juutalaiset eivät saksalaisia miehittäjiä juurikaan kiinnostaneet, ja siksi he saivat olla pitkään rauhassa ”piilossaan.”

Kun saksalaiset sitten ilmiannon perusteella tulivat Frankien olinpaikkaan, he jättivät päiväkirjan käsikirjoitukset koskematta, jos niitä ylipäätään oli olemassakaan. Pidätyksen suorittaneen aliupseeri Silberbauerin mukaan asunnossa ei ollut mitään sellaisia dokumentteja. Sodan jälkeen Otto Frankin sanotaan saaneen tyttärensä kirjoitukset haltuunsa, jolloin hän päätti hyödyntää niitä. Hän muokkasi niitä, teki niihin poistoja ja joihinkin kohtiin hän kirjoitti lisäyksiä. Myös eräät muut olivat mukana ”bisneksessä”, ja tekstiä muokattiin ja kirjoitettiin mm. kuulakärkikynällä, joka tuli käyttöön vasta v. 1951. Kuitenkin kuulakärkikynällä kirjoitettuja kohtia on suhteellisen vähän. Ei tällaisessa muokkaamisessa mitään pahaa ole, kukin saa julkaista mitä tahtoo, mutta vääryys on siinä, että näitä muokattuja tekstejä on väitetty ”aidoksi päiväkirjaksi”, jota ne eivät siis ole.

Esimerkiksi Germar Rudolf kirjoittaa (Lectures on the Holocaust, s. 429-430):
Professori Faurissonin mukaan Anne Frankin isä Otto Frank toimitti Annen päiväkirjan sodan jälkeen ja teki siitä sellaisen, mitä se nykyisin on. Anne Frank kirjoitti, että hän tahtoo julkaista kirjoituksensa novellina. Se siis, mitä hän kirjoitti, on ymmärrettävä novelliksi; se tosin perustuu hänen kokemuksiinsa mutta ei ole totuudenmukainen päiväkirja. On epärehellistä väittää sellaista todeksi, mikä on vain novelli. Se, etten mielelläni ole tekemisissä tämän asian kanssa, johtuu siitä, ettei Anne Frankin tarinassa – vaikka kyseessä on hänen isänsä toimittama novelli – ole mitään kovin väärää. Anne kertoo, kuinka hän perheensä ja muiden juutalaisten kanssa piileskeli Amsterdamissa sodan aikana välttyäkseen saksalaisten valloittajien pakkosiirrolta. Kun hänet otettiin kiinni, hänet kuljetettiin Auschwitziin. Ei tarinassa ole mitään väärää, ja lukemattomilla juutalaisilla oli sama kohtalo. Se, ettei Anne Frankia surmattu kaasulla Auschwitzissa 15-vuotiaana vaan hänestä tiedetään, että sodan loppupuolella hänet kuljetettiin Bergen-Belseniin, jossa hän kuoli pilkkukuumeeseen, ei ole ristiriidassa revisionististen teesien kanssa. Päinvastoin, Anne Frankin tarina tukee revisionismia.
Seuraavassa referoin lyhennellen kahta professori Robert Faurissonin Anne Frankin päiväkirjasta kirjoittamaa artikkelia ja lopuksi Siefried Verbeken v. 2000 kirjoittamaa artikkelia. Ensimmäinen Faurissonin artikkeli on vuodelta 1978 peräisin oleva ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” (JHR 2/1982), ja toinen on tämän artikkelin päivitys vuodelta 2000 (JHR 6/2000). Siegfried Verbeken artikkeli ilmestyi julkaisussa Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung (3-4/2000, s. 416), ja se on nimeltään "Urteil zum Tagebuch der Anne Frank".
Faurisson Anne Frankin päiväkirjasta v. 1978
Tässä referoitavan Faurissonin artikkelin nimi on siis "Is the Diary of Anne Frank genuine?" (”Onko Anne Frankin päiväkirja aito?”). Kirjoituksensa Faurisson laati v. 1978 erästä oikeudenkäyntiä varten.

Heti kirjoituksensa alussa Faurisson lausuu johtopäätöksensä: Anne Frankin päiväkirja on huijaus (fraud).

Mitä päiväkirjan sisältöön tulee, siinä on tukuittain ristiriitaisuuksia. Kahdeksan henkilöä (Frankin perhe ja eräs toinen juutalaisperhe) on muka piilossa saksalaisilta välttyäkseen pakkosiirrolta. Piilopaikassa, jonka ympärillä oli lukuisia ihmisiä (viereisen kaupan henkilökunta ja asiakkaat, siivooja, yövahti, tavarantoimittaja, putkimiehet, kirjanpitäjä, naapurit, omistaja jne.), olisi tullut olla äärettömän hiljaa, ettei heitä huomattaisi. Kuitenkin Annen ”päiväkirja” kertoo, että piilopaikassa käytettiin äänekästä pölynimuria joka päivä ja että heillä oli käytössä herätyskello. Siellä tehtiin meluisaa puusepäntyötä (puinen kynnys poistettiin, ovi muutettiin kääntyväksi kaapiksi, sisällä pilkottiin puita). Radio oli lähes jatkuvasti päällä, ja ovia paiskottiin. Piilopaikassa huudettiin, karjuttiin ja naurettiin. Peter käyttää aika ajoin terävää vihellystä. Hammaslääkäri käy hoitamassa toisen perheen (van Daanien) emäntää, ja tämä päästää äänekkäitä kivunkiljaisuja ja kiemurtelee, jolloin muut ovat katketa naurusta.

Samanlainen ristiriitaisuus koskee kaikkia muitakin asioita. Saapuessaan piilopaikkaansa Frankit ripustavat ikkunoihin verhoja, ettei heitä huomattaisi. Kuitenkin juuri verhojen ilmestyminen ikkunoihin kiinnittää ihmisten huomiota. Frankit polttavat roskansa, ettei heitä havaittaisi. Kuitenkin juuri asumattomana pidetyn talon savupiipusta nouseva savu paljastaisi, että rakennuksessa asutaan. Ruokaa heillä on valtavia määriä koko 25 kuukautta (kesäkuusta 1942 elokuuhun 1944) kestäneen piileskelynsä ajan! Ruokaa toimittaa ”mukava vihanneskauppias”, ja aina lounasaikaan. Tämä on käsittämätöntä, koska tiedetään, että kaupunki näki tuolloin nälkää. Pyhäpäivinä ja syntymäpäivinä heillä on paljon lahjoja: kukkia, kakkuja, kirjoja, makeisia, tupakansytyttimiä, jalokiviä, rulettipeli jne.

He muuttavat oven kääntyväksi kaapiksi, ettei kukaan tietäisi, kuinka rakennukseen pääsee sisään. Kuitenkin rakennuksen toisella puolella on ovi puutarhaan, ja katoltakin johtaa tiloihin ovi. Ja juuri poliisi, jos hän havaitsisi, ettei rakennukseen ole sisäänkäyntiä, valpastuisi ja ryhtyisi tutkimaan asiaa. Mieletön on päiväkirjan kohta, jossa poliisi murtovarasta etsiessään jyskyttää tuota ”kääntyvää kaappia” (eihän hän voinut tietää, että siinä on ovi, koska se oli naamioitu kaapiksi).

Merkillinen on myös kohta, jossa kerrotaan, ettei rakennusten uusi omistaja käy lainkaan katsomassa tuota ostamaansa ”takataloa”, jossa he piileskelivät. Tutustumiskierroksella entinen omistaja kuulemma vain toteaa unohtaneensa avaimen, ja rakennukseen tutustuminen jää siihen. Ei kukaan ole niin mieletön, ettei tutustu ostamaansa rakennukseen!

Ja kuka valitsisi toimistonsa piilopaikakseen? Juuri sieltähän poliisi tulisi etsimään!

Faurisson luettelee tukun muitakin kirjan sisältöön liittyviä mielettömyyksiä, mutta en toista niitä tässä. Hän toteaa, että koko AF:n päiväkirja on huonon mielikuvituksen tulos. Kyseessä on huono novelli tai huono valhe.

Professori Faurisson kävi Amsterdamissa tutustumassa tuohon ”Anne Frankin taloon”. Hän havaitsi, että piilopaikkaan oli näkymä joka suunnalta. Hän laski n. 200 ikkunaa, joista oli näkymä rakennukseen. Rakennuksen piha oli yhteinen naapurirakennuksen kanssa, ja naapurien on täytynyt kulkea aivan Frankien nenän alitse. Rakennuksessa ei mitenkään olisi voinut asua huomaamatta 25 kuukauden ajan. Faurisson haastatteli Otto Frankia kahtena päivä vuonna 1977 yhteensä 9 tunnin ajan. Hän toteaa, että Otto Frank on luonteeltaan tarinankertoja ja ettei tämä kyennyt selittämään ”päiväkirjan” mielettömyyksiä.

Frank kertoi Faurissonille, että AF:n päiväkirjan perusta on aito. Hän sanoi, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Anne kuulemma yksin oli kirjoittanut päiväkirjan käsikirjoitukset. Frank tunnusti, että Anne oli paikoin liioitellut tai käyttänyt mielikuvitusta, mutta tämä oli hänen mielestään hyväksyttävää.

Frank ei ollut esittänyt kirjan julkaisijalle näiden käsikirjoitusten tekstiä vaan tekstin, jonka hän itse oli kirjoittanut koneella, ”tapuskriptin”. Hänen oli ollut pakko muuntaa useat käsikirjoitukset yhdeksi ”tapuskriptiksi” useasta syystä. Ensinnäkin käsikirjoituksissa oli toistoja. Lisäksi niissä oli sopimattomia kohtia. Niissä oli myös kohtia, jotka eivät kiinnostaisi ketään. Käsikirjoituksissa oli Frankin mukaan myös pois jättämisiä! Esimerkiksi Anne ei teksteissään mainitse setiään, vaikka piti heistä kovasti, ja siksi Otto Frank oli lisännyt setiä koskevan maininnan ”tapuskriptiin”. Frank oli muuttanut myös joitakin päivämääriä. Myös nimiä hän oli muuttanut, samoin joitakin hintatietoja. Koska osasta aikaa oli olemassa kaksi eri versiota, Frank oli ”yhdistänyt” tekstit yhdeksi tekstiksi. Frank selitti tätä ”toimitustyötään” Faurissonille näin:
Se oli vaikea tehtävä. Tein sen omantuntoni mukaan.
Frank esitteli käsikirjoitukset Faurissonille, ja ne muodostivat Faurissonin mukaan seuraavan kokonaisuuden:

1. Ensimmäinen mainittu päivämäärä on 12.6.1942, viimeinen 1.8.1944 (kolme päivää ennen pidätystä).

2. Ajalta 12.6.1942 – 5.12.1942 on olemassa pieni muistikirja, ”skottilainen muistikirja”.

3. Ajalta 6.12.1942 – 21.12.1943 ei ole olemassa erityistä muistikirjaa vaan irtolehtiä (joita on kokonaisuudessaan ajalta 20.6.1942 – 29.3.1944, ks. alla). Tätä aikaa koskevan muistikirjan sanotaan kadonneen.

4. Ajoilta 2.12.1942 – 17.4.1944 ja 17.4.1944 – 1.8.1944 on kaksi ruskeapaperista muistikirjaa.

Ajalta 20.6.1942 – 29.3.1944 on olemassa 338 irtolehteä, joissa Anne (Otto Frankin mukaan) on korjaillut ja kirjoitellut uudelleen yllä mainittuja alkuperäisiä tekstejä.

Vielä on olemassa pieni kokoelma ”tarinoita”, joiden niidenkin sanotaan olevan Annen tekemiä.

Faurisson sanoo, ettei hän ole käsialatutkimuksen asiantuntija eikä sen vuoksi voi antaa lausuntoa kirjoitusten käsialoista. Sen sijaan hän kertoo, minkä vaikutelman hän sai. ”Skottilaisessa muistikirjassa” oli hyvin lapsenomaista kirjoitustyyliä. Muissa muistikirjoissa ja irtolehdissä oli Faurissonin mielestä aikuisen käsialaa. ”Tarinoiden” käsiala hämmästytti Faurissonia: se oli kuin kokeneen kirjanpitäjän tekstiä, ei ensinkään 14-vuotiaan lapsen tekstiä.

Otto Frank piti suuressa arvossa niiden kahden asiantuntijatutkimuksen tuloksia, jotka Lübeckin syyttäjä oli v. 1960 määrännyt suoritettavaksi oikeusjutussa, jonka Otto Frank oli nostanut Lothar Stielau -nimistä opettajaa vastaan, joka oli epäillyt päiväkirjan aitoutta. Toinen tutkimus oli käsialatutkimus, ja sen oli suorittanut Minna Becker, ja toisessa tutkimuksessa oli määrä tutkia, vastaavatko hollanniksi ja saksaksi painetut tekstit käsikirjoitusten tekstiä, ja sen oli suorittanut Annemarie Hübner. Näiden kahden tutkimuksen tulokset, jotka annettiin oikeudelle v. 1961, olivat suosiollisia Otto Frankille.

Otto Frank ei kuitenkaan maininnut Faurissonille, että oli olemassa kolmaskin tutkimus (Faurisson sai tietää siitä muuta kautta). Syyttäjä oli määrännyt tämän kolmannen tutkimuksen (suorittajana kirjailija Friedrich Sieburg), koska oli vaara, että Hübnerin tutkimus osoittaa Stielaun olevan oikeassa tosiseikkojen suhteen. Ensimmäisten analyysitulosten valossa näytti näet siltä, ettei ollut mahdollista julistaa päiväkirjaa aidoksi asiakirjojen pohjalta. Ehkäpä he voisivat julistaa päiväkirjan ”kirjallisesti” aidoksi, jos se kerran ei ole ”dokumentaarisesti” aito!

Vuonna 1978 Faurisson oli yhteydessä Annemarie Hübneriin, ja aluksi näytti siltä, että hän saa Hübneriltä kopion tämän asiantuntijalausunnosta, mutta myöhemmin Hübner kieltäytyi. Hübner ilmoitti olleensa yhteydessä Otto Frankiin. Faurisson on kuitenkin saanut kyseisestä lausunnosta sen verran tietoa, että siinä luetellaan hyvin suuri määrä pois jättämisiä, lisäyksiä ja ”interpolaatioita”. Hübnerin mukaan tekstiä on muokattu julkaisemista varten. Lisäksi Hübner mainitsee tutkimuksessaan ”avustajia”, jotka avustivat Frankia tämän toimitustyössä. Kaikesta huolimatta Hübnerin lausunnossa päädytään pitämään aitona sekä hollantilaista painettua tekstiä että saksalaista painettua tekstiä. Hübner ei pitänyt noita muutoksia tärkeinä.

Faurisson toteaa, että muutoksista voi tehdä myös päinvastaisen johtopäätöksen. Lisäksi hän toteaa, ettei noita kolmea tutkimusta (Becker, Hübner, Sieburg) voi mitenkään pitää lopullisina, koska oikeus ei ollut tutkinut niitä. Otto Frank näet veti pois syytteensä Stielauta vastaan! Aloitettu oikeudenkäynti maksoi 15 712 markkaa, ja Stielau suostui maksamaan siitä 1000 markkaa. Frank maksoi kaiketi loput 14 712 markkaa. Frank oli myös kertonut Faurissonille, että Stielau suostui esittämään Frankille kirjallisen anteeksipyynnön.

Kun Faurisson haastatteli Frankia, tämä oli täysin kyvytön antamaan mitään selitystä päiväkirjan mahdottomuuksille. Eräässä vaiheessa Frank huudahti Faurissonille:
Mutta en koskaan tullut ajatelleeksi noita materiaalisia seikkoja!
Faurisson mainitsee edellä mainitun ”mukavan vihanneskauppiaan”, jonka oikeaksi nimeksi Frank oli ilmoittanut van der Hoeven. Päiväkirjan mukaan vihanneskauppias toimitti 8.7.1944 piilopaikkaan vihreitä papuja, mutta tämä on mahdotonta, koska saksalaiset olivat 45 päivää aikaisemmin pidättäneet ja pakkosiirtäneet hänet (syynä se, että hän oli piilotellut juutalaisia kotonaan). van der Hoeven palasi pakkosiirtolaisuudesta, mutta on tuskin mahdollista, että hän olisi jatkanut vihannesten toimittamista piilossa oleville juutalaisille. Hänen kerrotaan olleen tapauksesta hyvin järkyttynyt.

Faurisson kysyi Frankilta, oliko kukaan naapureista sodan jälkeen sanonut sodan aikana epäilleensä, että ko. piilopaikassa piileskelisi ihmisiä. Frank vastasi, ettei kukaan epäillyt heidän olemassaoloaan, eivät kaupan ihmiset, ei myöskään van der Hoeven! Nähtävästi siis van der Hoeven auttoi heitä tietämättään!

Frankin uusi vaimokin oli haastatteluissa läsnä, ja hän alkoi suuresti ihmetellä päiväkirjan mahdottomuuksia. Aiemmin hän nähtävästi oli uskonut päiväkirjan aitouteen. Faurisson kertoo Frankin vaimon useaan otteeseen huudahtaneen Frankille:
Hölynpölyä! - - On täysin mahdoton uskoa, mitä sanot - - Pölynimuri! Uskomatonta! En koskaan huomannut tätä - - Mutta te olitte todella uhkarohkeita! - - Olen varma, että naapuruston ihmiset tiesivät, että te olitte siellä.
Faurisson jatkaa:
Minä puolestani voin sanoa: Olen varma, että naapuruston ihmiset olisivat nähneet, kuulleet ja haistaneet piilossa olevat ihmiset, jos siinä talossa todella piileskeli ihmisiä 25 kuukauden ajan.
Kun Faurisson kysyi Frankilta edellä mainituista äänistä, joita piilossa olijat aiheuttivat, Frank oli hämillään. Hän sanoi ensin, ettei siellä ollut pölynimuria, mutta totesi sitten, että jos siellä oli, sitä käytettiin illalla (vaikka päiväkirjassa kerrotaan sitä käytetyn joka päivä klo 12.30). Lopulta Frank oli hiljaa. Yhtä hiljaa hän oli Faurissonin kysyessä herätyskellosta ja monesta muusta asiasta. Frank näet huomasi, että jos hän ryhtyy selittämään, hän vain pahentaa tilannettaan. Sitten yhtäkkiä Frank keksi huudahtaa:
Hyvä herra Faurisson, olette teoreettisesti ja tieteellisesti oikeassa. Olen yhtä mieltä kanssanne sataprosenttisesti. Nämä asiat, joista kerroitte minulle, olivat todella mahdottomia. Mutta käytännössä asiat kuitenkin tapahtuivat niin.
Faurisson vastasi Frankille vertauksella, että on mahdotonta olla ovi, joka on yhtaikaa auki ja kiinni.

Anne Frankin talon (nykyisen museon) esitteissä on kohtia, jotka ovat Faurissonin mukaan mielettömiä (esim. että saksalaiset eivät tunteneet hollantilaisten talojen arkkitehtuuria eivätkä siksi löytäneet heitä tai että ”takatalon” päällä oli jatkuvasti yötä päivää savua jonkin viereisen laboratorion vuoksi). Frank oli ollut tekemässä näitä esitteitä. Kun Faurisson mainitsi niistä Frankille, Frank myönsi heti, että ne ovat puhtaita keksintöjä. Hän sanoi:
Olette oikeassa. Vierailijoille asiat täytyy esittää yksinkertaisesti. Tämä ei ole niin vaarallista. Vierailijoille asiat on esitettävä niin, että he voivat hyväksyä ne. Tämä ei ole tieteellinen tapa toimia. Ei aina voi olla tieteellinen.
Frank siis ymmärtää, mikä miellyttää ihmisiä, ja hän pyrkii miellyttämään ihmisiä totuuden kustannuksella. Faurisson havaitsi myös haastattelun aikana, että Frank on mies, jolle kirjallinen teos on eräänlainen valheellinen keksintö, alue, jossa totuudesta tingitään ja jossa voi kirjoittaa mitä tahansa, asia, ”joka ei ole niin vakava”. Siksi Frank saattoi muutella jatkuvasti ”päiväkirjan” tekstejä ja olla samalla vakuuttunut asiansa oikeudesta ja säilyttää ”puhtaan omantunnon.”

Haastattelun lopussa Frank sanoi:
Kyllä, olen samaa mieltä, olimme hieman tyhmiä. Jotkut asiat olivat hieman vaarallisia, se on tärkeää huomata. Ja ehkä se oli syy, miksi meidät lopulta pidätettiin. Mutta älkää uskoko, herra Faurisson, että ihmiset olivat epäluuloisia tässä suhteessa.
Tämä merkillinen argumentointi johti sitten Frankin puhumaan tällaisilla lauseilla:
Ihmiset olivat mukavia - - Hollantilaiset olivat hyviä - - Ihmiset olivat hyviä.
Tämä kuitenkin tekee mielettömiksi ne varotoimenpiteet, joista päiväkirja puhuu. Tietyssä määrin ne vievät pohjan koko kirjalta.

Ensimmäisen haastattelupäivän päätteeksi Frank ojensi Faurissonille luettavaksi Ernst Schnabelin kirjan ”Spur eines Kindes” ranskankielisen käännöksen ”Sur les traces d’Anne Frank” (engl. ”Anne Frank: A Portrait in Courage”). Faurisson löysi siitä yli kymmenen kohtaa, jotka vahvistivat hänen käsitystään siitä, että päiväkirja on sepitetty tarina (fable). Faurisson mainitsee Schnabelin kirjan kohdan, joka koskee herra Vossenia, joka päiväkirjan mukaan oli kirvesmiehenä uhrautunut rakentamaan ”kääntyvän kaapin” oven paikalle, etteivät piiloutujat paljastuisi. Vossen piti piiloutujat ajan tasalla asioista, joita liikkeessä tapahtui. Mutta sairaus oli pakottanut hänet eläköitymään kotiinsa, jonne hänen tyttärensä Elli tuli oman työpäivänsä päätyttyä.

Päiväkirjamerkinnässään 15.6.1943 Anne puhuu Vossenista ”rakkaana ystävänä”. Mutta Ellin esittämän kertomuksen mukaan, jonka Schnabel kertoo, Vossen ei ollut lainkaan tietoinen siitä, että Frankit olivat ko. piilopaikassa! Elli ilmoittaa, että 4.8.1944 hän kertoo isälleen Frankien pidättämisestä. Ranskankielinen teksti kuuluu:
Istuuduin hänen vuoteensa reunalle ja kerroin hänelle kaiken. Isäni piti kovasti herra Frankista, jonka hän oli kauan tuntenut. Hän ei ollut tietoinen, että Frankit eivät olleet lähteneet Sveitsiin, kuten väitettiin, vaan olivat piiloutuneet Prinsengrachtille (katu, jolla piilopaikka sijaitsi).
Faurisson ihmettelee, kuinka Vossen on voinut uskoa huhun Frankien siirtymisestä Sveitsiin, jos hän lähes vuoden ajan oli nähnyt Frankit piilopaikassa, puhunut heidän kanssaan ja tullut heidän ystäväkseen.

Frank ei kyennyt selittämään tätä kohtaa Schnabelin kirjassa. Hän otti nopeasti esille kirjan saksan- ja englanninkieliset tekstit, ja huomasi, että niistä puuttuu kokonaan virke, joka alkaa ”Hän ei ollut tietoinen…”

Palattuaan Ranskaan Faurissonin oli helppo selvittää tämä mysteeri. Hän havaitsi, että oli ollut kaksi alkuperäistä saksankielistä versiota. Ensimmäisen version Schnabel oli lähettänyt ranskalaiseen kustantamoon pikaista käännöstä varten. Tämän jälkeen Schnabel ja todennäköisesti Frank olivat tarkistaneet tekstiä. Tällöin problemaattinen lause Vossenista oli jätetty pois. Fischer-kustantamo Saksassa julkaisi sitten tämän korjatun version. Mutta Ranskaan muutokset eivät ehtineet, sillä siellä oli oltu nopeita ja muuttamaton versio oli jo painettu.

Frank oli hyvin vaivautunut tästä kohdasta. Avoimeksi jää, miksi Schnabel tai Frank halusi poistaa tämän kohdan kirjasta.

Schnabel puolusti avoimesti Otto ja Anne Frankia. Hänen kirjassaan on paljon tietoa piiloutumista edeltäneestä ja sitä seuranneesta ajasta. Mutta tuosta 25 kuukauden ajasta on vain niukasti tietoa. Kirjassa esiintyy päiväkirjan tärkeitä henkilöitä, Miep, Elli, Kraler, Koophuis, Henk, mutta heillä ei ole mitään oleellista kerrottavaa tuosta tärkeästä ajasta. Faurisson ihmettelee, miksi he ovat hiljaa. He puhuvat vain jotain ympäripyöreää. Ei ainuttakaan konkreettista yksityiskohtaa tai kuvausta. Kaikki on kuin sumun peitossa. Faurisson sai Schnabelin kirjasta kuvan, että Anne Frank oli todella ollut olemassa. Hän oli ollut pieni tavallinen tyttö, joka ei ollut mitenkään kirjallisesti varhaiskypsä, eikä kukaan tiennyt hänen haluavan kirjoittaa. Tyttö oli kokenut sodan; hänet oli pakkosiirretty ja internoitu; hän kulki Auschwitzin leirin kautta; hänen äitinsä kuoli Birkenaun sairaalassa 6.1.1945; lokakuussa 1944 tyttö siirrettiin Bergen-Belseniin; Margot kuoli pilkkukuumeeseen, samoin Anne maaliskuussa 1945. Näistä asioista yllä mainitut todistajat puhuvat avoimesti.

Mutta heistä paistaa epäusko mihinkään legendaariseen Anneen, joka kykeni tarttumaan kynään, pitämään päiväkirjaa ja kirjoittamaan noita tarinoita. Schnabel itse kirjoittaa heistä:
Todistajillani oli paljon sanottavaa Annen persoonasta; legendaan he suhtautuivat hyvin pidättyvästi tai sivuuttivat sen hiljaisuudessa. Vaikka he eivät ryhtyneet vastustamaan sitä sanallakaan, sain sen vaikutelman, että he hillitsivät itseään. Kaikki he olivat lukeneet Annen päiväkirjan, mutta he eivät puhuneet siitä.
Mainittakoon myös, että Schnabel kävi tutustumassa piilopaikkaan ennen sen muuttamista museoksi, eikä hän nähnyt siellä mitään ”kääntyvää kaappia”.

Faurisson pitää epäuskottavana tarinaa noiden monien Annen tekstien löytymisestä ja sitten niiden päätymisestä Otto Frankille (toimittajana Frankin sihteeri Miep). Pidätyksen aikana poliisin kerrotaan sekoittaneen papereita pitkin huonetta, ja niiden joukosta Miep ja Elli olisivat sitten poimineet Annen kirjoituksia. Sitten he olisivat säilöneet nämä paperit suureen toimistoon. Otto Frankin palattua Puolasta ne olisi ojennettu hänelle.

Tämä kertomus ei ole sopusoinnussa pidätyksestä annetun kuvauksen kanssa. Pidätys tehtiin hiljaa, järjestelmällisesti, asianmukaisesti, aivan kuten etsintäkin. Tässä suhteessa kertomukset ovat yhtäpitäviä. Pidätyksen jälkeen poliisi tuli paikalle vielä useaan kertaan, ja he kuulustelivat varsinkin Miepiä ja tahtoivat tietää, oliko Frankeilla ollut yhteyksiä muihin piileskeleviin juutalaisiin. Päiväkirja olisi jo ensi silmäyksellä paljastanut poliisille paljon tärkeää tietoa, ja se olisi saattanut Miepin, Ellin ja muut tukalaan asemaan. On epätodennäköistä, että poliisi olisi jättänyt sinne useita muistikirjoja ja useita satoja irtolehtiä, joissa kirjoitus on aikuisen käsialaa. Epätodennäköistä on myös, että Elli ja Miep olisivat säilyttäneet toimistossa papereita, jotka olivat heille raskauttavia. Olihan riski, että Anne mainitsee heidät niissä.

Der Spiegel -lehdessä 1.4.1959 on pitkä artikkeli päiväkirjasta, ja siinä on joitakin uusia tietoja. Faurissonin mukaan artikkeli on perusteellisesti tehty. Se paljastaa, että lukiessamme hollanniksi, saksaksi tai millä kielellä tahansa kirjaa nimeltä ”Anne Frankin päiväkirja” luemme kirjaa, joka on hyvin kaukana alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Julkaistujen ”päiväkirjojen” takana on kokonainen sarja uudelleen järjestämisiä ja uudelleen kirjoittamisia, ja niitä ovat tehneet Otto Frank ja muutama hänen läheinen ystävänsä, sellaiset kuin (hollantilaisen tekstin osalta) herra ja rouva Cauvern ja (saksalaisen tekstin osalta) Annelise Schütz, joka oli ollut Annen opettaja.

Ennen kuin ensimmäinen ”Annen päiväkirja” julkaistiin (hollanniksi v. 1947), teksti oli käynyt läpi seuraavat vaiheet:

1. Toukokuun ja lokakuun välillä 1945 Otto Frank oli laatinut jonkinlaisen jäljennöstekstin käsikirjoituksista, osittain yksin, osittain yhdessä sihteerinsä Isa Cauvernin kanssa (Albert Cauvernin, Frankin ystävän, vaimo).

2. Lokakuun 1945 ja tammikuun 1946 välillä Frank ja Isa Cauvern muovasivat jäljennöstekstistä uuden version, koneella kirjoitetun version.

3. Vuodenvaihteen 1945/1946 tienoilla tämä toinen versio (konekirjoitettu) luovutettiin Albert Cauvernille, radiomiehelle, jolla oli tietämystä käsikirjoitusten uudelleen kirjoittamisesta. Omien sanojensa mukaan hän kohtalaisesti muutti tuota versiota; hän laati omaa tekstiään ”kokeneena miehenä”. Hän mm. siirsi samalle päivälle kirjoituksia, jotka oli kirjoitettu eri päiville. Kaikki muutokset hän teki konekirjoitettuun tekstiin, eikä hän koskaan nähnyt alkuperäisiä käsikirjoituksia.

4. Muutoksista ja korjauksista Otto Frank laati kolmannen version keväällä 1946. Tämän version hän toimitti ”kolmelle arvovaltaiselle asiantuntijalle” antaen heidän ymmärtää, että kyseessä on täydellinen käsikirjoituksen jäljennös eräitä henkilökohtaisia mainintoja lukuun ottamatta. Nämä kolme henkilöä antoivat takuun tekstille, ja sitten Frank alkoi tarjota sitä Amsterdamin kustantamoille, jotka eivät kuitenkaan ottaneet sitä vastaan. Frank kääntyi sitten rouva Anna Romein-Verschoorin puoleen, joka oli yksi noista kolmesta asiantuntijasta, ja tämä sai miehensä, professori Jan Romeinin, kirjoittamaan Het Parool -lehteen kuuluisan artikkelinsa, jossa päiväkirjaa kiitettiin vuolaasti. Sen johdosta eräs vaatimaton kustantamo (Contact) otti päiväkirjan julkaistakseen.

5. Kun sopimus oli allekirjoitettu, Frank otti yhteyttä ”useaan hengelliseen neuvonantajaan” (mehrere geistliche Ratgeber) ja antoi heille täydet valtuudet sensuroida tekstiä. Ja tämä sensuuri toteutettiin.

Saksankielisestä tekstistä Der Spiegel toteaa, että se eroaa hyvin monessa kohdassa käännöksen (kääntäjänä Annelise Schütz) pohjana käytetyn hollantilaisen kirjan tekstistä, vaikka Schnabel oli sanonut siitä: ”Toivoisin, että kaikki käännökset olisivat yhtä tarkkoja”. Faurisson sanoo, että Der Spiegelin toimittaja puhuu tässä liian lievästi ja ettei saksalaista tekstiä voi sanoa painetusta hollantilaisesta tekstistä tehdyksi käännökseksi; se on kokonaan eri kirja.

Annelise Schütz, itsekin juutalainen ja Frankien ystävä, laati siis käännöksen entisen oppilaansa tekstistä. Hän alkoi tehdä käännöstä Annen isoäidin tähden! Tämä tarvitsi saksankielisen käännöksen (ei osannut kunnolla hollantia), ja käännös tehtiin ”isoäidin näkökulmasta”. Siksi Schütz otti suuria vapauksia. Hän paranteli Annen ilmaisuja. Isoäidillä oli oikeus tähän! Lisäksi mukaan otettiin kaupallinen näkökulma. Vielä viime vaiheissa Schütz teki kirjaan muutoksia, mm. lause ”maailmassa ei ole suurempaa vihamielisyyttä kuin se, joka vallitsee saksalaisten ja juutalaisten välillä” poistettiin.

Otto Frankin apulaiset eivät näytä olleen kovin tyytyväisiä työhönsä ja päiväkirjan aiheuttamaan kohuun. Isa Cauvern teki itsemurhan heittäytymällä ulos ikkunasta kesäkuussa 1946, jolloin julkaisusopimus oli juuri allekirjoitettu; itsemurhan yhteys päiväkirjaan on kuitenkin epäselvä. Anna Romein-Verschoor sanoi Der Spiegelille: ”En ollut tarpeeksi epäluuloinen”. Kurt Baschwitz, yksi noista kolmesta ”arvovaltaisesta henkilöstä” herra ja rouva Romeinin lisäksi, oli mukana hieromassa sopua Otto Frankin ja Stielaun välille, ja tällöin hän ehdotti käsikirjoitusten kaikkien tekstien julkaisemista ongelman ratkaisemiseksi. Annelise Schütz ei hyväksynyt ”Anne Frank-myyttiä” eikä Otto Frankin asennetta Stielauhun. Hän vaati täyttä hiljaisuutta Annen ja päiväkirjan suhteen. Frankin ei pitäisi välittää Stielaun puheista.

Faurisson oli todennut päiväkirjan novelliksi, valheeksi. Mutta vaikka hän näki, missä valhe oli, hän ei nähnyt kunnolla, missä totuus oli. Hän näki, etteivät Frankit olleet voineet asua 25 kuukauden aikaa piilopaikassa siten kuin väitettiin. Mutta kuinka he elivät? Faurisson ryhtyi kyselemään todistajilta. Hän kysyi kirjeitse tähän liittyviä asioita päiväkirjan Kralerilta (oikea nimi Kugler), joka asui Kanadassa. Hän kysyi lisäksi, pitikö tämä Annea päiväkirjan kirjoittajana, ja osaisiko tämä selittää, miksi Vossen (oikealta nimeltään Voskuyl) oli uskonut, että Frankit ovat jossakin muualla kuin ko. piilopaikassa, ehkä jopa Sveitsissä.

Kraler vastasi epäkohteliaasti. Hän lähetti Faurissonin kirjeen ja oman vastauksensa Otto Frankille, ja Faurissonin mukaan tuo Kralerin vastauskirje ansaitsi tälle myöhemmin 10 000 dollarin palkinnon ”Anne Frankin ja hänen perheensä puolustamisesta sodan aikana Amsterdamissa.” Kralerin mukaan Vossen puhui Frankien oleskelusta Sveitsissä suojellakseen piilossa olijoita. Tämä ei kuitenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Ellin kertomuksen mukaan hänen isänsä oli siinä käsityksessä, että Frankit olivat Sveitsissä.

Faurisson keskusteli Ellin kanssa 30.11.1977 ja Miepin ja Henkin kanssa 2.12.1977 ja sai välittömästi sen vaikutelman, etteivät nämä henkilöt olleet olleet 25 kuukauden ajan kosketuksissa Frankeihin. Kuitenkin hän totesi Miepin ja Ellin olleen Prinsengracht 263:ssa (piilopaikan ja liikehuoneiston osoite) 4.8.1944 Frankien pidätyksen aikana.

Elli puhui hyvin välttelevästi tuosta 25 kuukauden ajasta, vaikka muuten puhui vuolaasti. Hän osasi kuvata kauppaliikkeen, ja hän oli työskennellyt siellä. ”Takatalossa”, Frankien piilopaikassa, hän sanoi olleensa vain yhden yön, ja sen jo ennen Frankien saapumista! Päiväkirjan mukaan Elli kuitenkin söi miltei päivittäin ko. ”takatalossa”.

Myöskään Miep ja Henk eivät kyenneet kuvaamaan piilossa olijoiden elämää. He sanoivat:
Emme olleet tarkasti selvillä, kuinka he elivät - - Olimme "takatalossa" vain yhden viikonlopun; nukuimme Annen ja Dusselin tulevassa huoneessa - - Vihanneskauppias ei tuonut mitään Prinsengrachtille - - "Kääntyvä kaappi’" oli rakennettu ennen Frankien tuloa.
Mitä pidätykseen tulee, Miep ei ollut nähnyt piilossa olleiden pidätystä eikä heidän lähtöään, sen sijaan hän kuvaa elävästi, mitä tapahtui hänelle itselleen, kun pidätyksen tehnyt upseeri (Silberbauer) saapui paikalle pidätyspäivänä ja seuraavina päivinä. Käsikirjoitukset Miep kertoi antaneensa Otto Frankille kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa 1945.

Faurisson antaa todistajien vaiteliaisuudelle seuraavan selityksen: Ehkä Frankit ja mahdollisesti jotkut muut juutalaiset todella asuivat tuossa ”takatalossa” 25 kuukauden ajan, mutta täysin eri tavalla kuin päiväkirjassa kerrotaan. Ehkä he elivät normaalia elämää ja olivat samalla varuillaan. He ”piiloutuivat piiloutumatta”. Niin tekivät monet muutkin juutalaiset. Todistajat, jotka kaikki olivat Otto Frankin ystäviä, eivät voineet todistaa kuvitteellisten kärsimysten puolesta, ja siksi he olivat vaivautuneita ja hiljaa.

Frankilla oli vain yksi henkilö, joka vahvisti hänen kertomuksensa päiväkirjan olemassaolosta, hänen entinen sihteerinsä Miep van Santen (oikealta nimeltään Miep Gies). Kuitenkin Miepin todistus on merkillisen epävarma. Hän sanoo Frankien pidätyksen jälkeen keränneensä takahuoneen lattialta päiväkirjan, tilikirjan, joitakin muistikirjoja ja joukon irtolehtiä, joita hän piti Annelle kuuluvina. Tämän lausunnon Miep antoi julkiselle notaarille 5.6.1974. Miep kertoi myös, että hän oli tehnyt tämän löydön yhdessä Ellin kanssa. Elli kuitenkin samana päivänä sanoi samalle julkiselle notaarille, että hän oli siellä, kun nuo kirjoitukset löydettiin, mutta ei muista enää tarkasti, kuinka ne löydettiin.

Schnabel kirjoitti, että kaikki todistajat - Miep, Elli, Henk, Koophuis – käyttäytyivät ikään kuin heidän täytyisi puolustautua Anne Frankin legendaa vastaan. Spiegelin artikkelin mukaan muutkin Frankin todistajat käyttäytyivät samalla tavalla. Ajan mukana siis Anne Frank-myytti on alkanut sortua.

Vuodesta 1944 lähtien Otto Frank on tiennyt, että heidän piilopaikkansa ilmiantajan nimi oli van Maaren (yksi kaupan työntekijöistä) ja heidän pidättäjänsä nimi Silberbauer (turvallisuuspalvelun aliupseeri).

Julkaistuissa Anne Frankin päiväkirjoissa van Maarenia kutsutaan lyhenteellä V.M., ja Schnabelin kirjassa Silberbaueria kutsutaan nimellä Silberthaler. Otto Frankin mukaan V.M. tulisi jättää rauhaan. Schnabel ei halunnut pyytää lausuntoa V.M:ltä, ei myöskään Silberbauerilta. Miksi Otto Frank on tahtonut jättää ilmiantajansa ja pidättäjänsä rauhaan ja suonut heille anonymiteetin?

Vuonna 1963 lehdissä kohistiin, että Simon Wiesenthal oli löytänyt Frankien pidättäjän. Hän oli Karl Silberbauer, wieniläinen poliisi. Wiesenthal ei ollut ilmoittanut Frankille tutkimuksistaan, ja Frank ilmoitti lehdistölle, että hän oli jo 20 vuoden ajan tiennyt pidättäjänsä nimen. Hän sanoi, että Silberbauer oli tehnyt vain velvollisuutensa pidättäessään hänet. Miep ilmoitti käyttäneensä Silberbauerista valenimeä Silberthaler Otto Frankin pyynnöstä.

Sodan jälkeen Silberbauer vapautettiin, koska ei voitu osoittaa hänen osallistuneen sotarikoksiin juutalaisia tai vastarintaliikkeen jäseniä vastaan, ja hän pääsi takaisin työhönsä Wienin poliisilaitokselle. Silberbauer todella oli pidättänyt Frankit 4.8.1944.

Koska Silberbauer oli kuollut v. 1972, Faurissonin täytyi tutkimuksissaan tyytyä analysoimaan vuosia 1963 ja 1964 koskevia lehtiartikkeleita. Lisäksi hän haastatteli Silberbauerin vaimoa.
Hague Post -lehti esittää 6.12.1963 ”Karl Silberbauerin todistuksen”. Silberbauer kertoo, että hän sai 4.8.1944 puhelinsoiton tuntemattomalta henkilöltä, joka ilmoitti, että Prinsengrachtin toimistossa asuu piiloutuneena joukko juutalaisia. Hän otti mukaansa kahdeksan hollantilaista turvallisuuspalvelun jäsentä. Silberbauer meni suoraan käytävän ja portaitten kautta takataloon. Sisällä olleet juoksivat hänen mukaansa joka suuntaan ja pakkasivat tavaroitaan. Otto Frank esittäytyi hänelle ja kertoi olleensa reserviläisenä Saksan armeijassa. Hän sanoi heidän olleen piilossa 25 kuukautta. Silberbauerin mukaan Frankeille ei olisi tapahtunut mitään, elleivät he olisi menneet piiloon.

Silberbauerin vaimon mukaan hänen miehensä ei ollut nähnyt mitään ”kääntyvää kaappia”; hän oli mennyt suoraan ovelle ja koputtanut, ja ovi avattiin. Todistuksessaan Silberbauer itse sanoo edelleen, ettei hän usko päiväkirjan aitouteen, koska paikalla ei ollut missään vaiheessa mitään käsikirjoituksia, jotka Miep sanoo löytäneensä hajallaan lattialta viikko pidätyksen jälkeen. Silberbauer oli ammatissaan tehnyt pidätyksiä ja etsintöjä jo ennen sotaa, eikä sellainen kasa dokumentteja olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Faurisson lisää, että kahdeksan miestä oli Silberbauerin mukana ja koko operaatio suoritettiin hitaasti ja asianmukaisesti ja sitten poliisi oli luovuttanut asunnon avaimen V.M:lle. Poliisi palasi myöhemmin vielä kolme kertaa asunnolle.

Silberbauerin vaimon mukaan Silberbauer kertoi useaan otteeseen, ettei Miepillä ollut todellisuudessa suurta osaa tarinassa ja ettei tätä edes pidätetty. Tarina ”päiväkirjojen löytämisestä” lienee Miepin itsekorostusta. Vaimo kertoi edelleen, että Silberbauer oli 1963-1964 laatinut oikeutta varten kertomuksen Frankien pidättämisestä.

Faurisson siirtyy sitten vertaamaan päiväkirjan hollantilaista ja saksalaista tekstiä. Hollantilaisessa tekstissä (vuodelta 1947, nimi ”Het Achterhuis” [”Takatalo”]; 55. painos 1977) on 169 päiväkirjamerkintää, 273 sivua ja n. 72 500 sanaa. Contact-kustantamon mukaan teksti ei ole muuttunut 1. ja 55. painoksen välillä.

Saksalaisessa tekstissä (vuodelta 1955, nimi ”Das Tagebuch der Anne Frank”, 43. painos 1977, hollannista kääntänyt Annelise Schütz) on 175 päiväkirjamerkintää, 203 sivua ja n. 77 000 sanaa.

Ensimmäisessä on 169 päiväkirjamerkintää, toisessa 175. Jälkimmäisessä on edelliseen verrattuna 7 ylimääräistä päiväkirjamerkintää, koska siitä puuttuu päiväkirjamerkintä 6.12.1943, joka edellisessä on.

Vaikka noiden 7 päiväkirjamerkinnän sanamäärä jätettäisiin huomiotta, Faurissonin laskelmien mukaan ollaan silti kaukana 77 000:n ja 72 500:n erotuksesta (4 500). Saksalaisessa tekstissä tekstit ovat niin ollen eri muodossa kuin hollantilaisessa tekstissä.

Niissä päiväkirjamerkinnöissä, jotka ovat molemmissa teksteissä, on sellaisia, joissa saksalaisessa tekstissä on ylimääräisiä fragmentteja tai siitä puuttuu fragmentteja verrattuna hollantilaiseen tekstiin. Puuttuvat fragmentit ovat hyvin lukuisia ja lyhyitä.

Lisäksi jotkut tekstinkappaleet ovat siirtäneet paikkaa; ne ovat eri päiväkirjamerkinnöissä kuin hollantilaisessa tekstissä. Näiden lisäysten, poistojen ja siirtämisten lisäksi on tekstin muuttamisia. Jos siis jätetään pois kohdat, joissa on lisäyksiä, poistoja tai siirtoja, ja tarkastellaan vain jäljelle jäävää osaa, niin siinäkin Faurissonin mukaan on kauttaaltaan erilaisuutta. Edes tämä jäljellä oleva osa ei ole alkuunkaan samanlaista. Nämä muutokset eivät voi olla tulosta kömpelöstä tai ”oikukkaasta” kääntämisestä. Kyse ei ole edes kääntämisestä eikä ”mukauttamisesta”.

Faurissonin mukaan päiväkirjan todellisen kirjoittajan on täytynyt v. 1955 olla vielä elossa (Anne kuoli v. 1945), koska teksti muuttui vielä silloin. Samoin aikaisemman saksankielisen tekstin (vuodelta 1950, Lambert-Schneider-laitos) kohdalla Faurisson havaitsi, että Anne Frankin päiväkirjan todellisen kirjoittajan on täytynyt olla elossa v. 1950. Hollanniksi v. 1947 julkaistu teksti on erilainen kuin saksaksi v. 1950 julkaistu teksti, ja tämä puolestaan on erilainen kuin v. 1955 julkaistu toinen saksankielinen teksti .

On mahdollista, että aivan ensimmäinen malli on ollut jokin saksaksi kirjoitettu luonnos, jonka pohjalta sitten on laadittu hollantilainen teksti ja myöhemmin täysin uudelleen kirjoitettu saksalainen teksti. On siis mahdollista, että usean vuoden ajan varsin erilaiset tekstit ovat eläneet yhtaikaa. Faurisson kutsuu tätä ilmiötä kontaminaatioksi. Otto Frank ei kuitenkaan voi puhua kontaminaatiosta, koska hänen mukaansa on olemassa vain yksi teksti, hollantilaisten käsikirjoitusten teksti. Esimerkiksi ajalta 6.12.1942 – 21.12.1943 on olemassa vain yksi versio, ja silloin missään julkaisussa ei tämän ajan kohdalla pitäisi olla mitään eroavaisuutta teksteissä ja hollantilaisen ja saksalaisen tekstin tulisi olla samanlaisia. Kuitenkin tuota ajankohtaa koskevissa päiväkirjamerkinnöissä on aivan yhtä paljon lisäyksiä, poistoja, siirtämisiä ja muuttamisia kuin muissakin päiväkirjamerkinnöissä.

Saksalaisessa tekstissä on kohtia, jotka ovat yhteensopimattomia vastaavien hollantilaisten kohtien kanssa ja jopa koko hollantilaisen tekstikokonaisuuden kanssa. Tämän karkeammin tekstejä ei voi manipuloida.

Otto Frank oli tarinankertoja. Hän muutteli vuoden 1950 saksalaista tekstiä vielä laatiessaan vuoden 1955 saksalaisen laitoksen tekstiä. Eräs Annen entinen opettaja tiesi kertoa, että Otto Frank laati yhdessä Annen kanssa runoja ja kertomuksia vuoden 1940 paikkeilla. Tarinankertojat jatkuvasti muuttelevat tekstejään, kun he parantelevat, muokkaavat ja hiovat niitä, eivätkä he koskaan lopeta.

Faurisson sanoo, ettei päiväkirja voi missään suhteessa olla aito. Alkuperäinen käsikirjoitus ei voi pelastaa asiaa. Mikään käsikirjoitus ei voi antaa valtuutusta sille, että Anne kirjoittaa kaksi sanaa yhtaikaa ja vielä sellaista sanaa, joilla on yhteensopimattomat merkitykset, ja enemmänkin, kaksi täydellistä tekstiä, jotka ovat suurimmaksi osaksi täysin ristiriitaisia. Jos väitetään, että on olemassa autenttinen käsikirjoitus, niin Faurisson vastaa tällaiseen käsittämättömään väitteeseen, ettei yksikään painetuista teksteistä voi väittää esittävänsä käsikirjoituksen tekstiä. Faurisson esittää seuraavan listan tekstin kronologiasta:

1. Anne Frankin käsikirjoitus.

2. Otto Frankin tekstiversio, sitten Otto Frankin ja Isa Cauvernin tekstiversio.

3. Otto Frankin ja Isa Cauvernin laatima uusi tekstin versio.

4. Albert Cauvernin laatima tuon uuden tekstin version uusi versio.

5. Otto Frankin laatima tuon uuden tekstin version uuden version uusi versio.

6. Otto Frankin ja ”sensoreiden” laatima tuon uuden tekstin version uuden version uuden version uusi versio.

7. Contact-kustantamon laitos v. 1947.

8. Lambert-Schneider-laitos v. 1950, joka on täysin erilainen kuin edellä mainittu ja ristiriidassa sen kanssa.

9. Fischer-laitos v. 1955, jossa edellä mainittua jälleen muokataan ja muutetaan.

Ainoa syy tutkia enää Anne Frankin väitettyjä käsikirjoituksia on se, että sieltä saattaa tulla vielä esiin asioita, jotka ovat vielä tuhoisampia herra Frankille. On täysin turhaa järkeillä, että päiväkirjassa voi silti olla totuudellinen perusta, sillä sellaisella järkeilyllä ei ole mitään arvoa. Ensinnäkin siksi, että tuo totuus täytyisi tuntea tai täytyisi kyetä erottamaan se keskeltä päivänselvien fiktioiden sekamelskaa; valhe on useimmiten muovailtua totuutta. Toiseksi siksi, että mielen työ (esim. ”päiväkirjan” toimittaminen) ei tapahdu perustan pohjalta vaan muotojen yhdenmukaisuuden pohjalta.

Faurisson toteaa, että hollantilaisen tekstin ja saksalaisten tekstien välillä on satamäärin lisäyksiä, poistoja, siirtämisiä ja muuttamisia. Kokonaisuudessaan näiden muutosten täytyy koskea ainakin 25 000 sanaa Fischerin laitoksessa (1955), jossa on 77 000 sanaa.

Tämä vaikuttava kokoelma lisäyksiä, poistoja, siirtämisiä ja muuttamisia; Otto Frankin fiktiot; toimittajien epärehellisyys; Otto Frankin ulkopuolisten ystävien asiaan sekaantuminen; kahden erilaisen kirjan olemassaolo, jotka molemmat esitetään yhdeksi ja samaksi Anne Frankin päiväkirjaksi - kaikki tämä osoittaa, että olemme tekemisissä teoksen kanssa, jota ei mitenkään voi sanoa aidoksi.

Herra Frank, joka itse on ollut mukana kaikissa kirjan syntyvaiheissa, on allekirjoittanut kirjallisen huijauksen, kun hän on mennyt henkilökohtaiseen takuuseen päiväkirjan autenttisuudesta.

Faurisson on sitä mieltä, että kirjan on kirjoittanut Otto Frank. Kirjoittamalla kaksi päiväkirjamerkintää päivässä hän olisi kolmessa kuukaudessa hyvin ehtinyt valmistaa kömpelön fiktionsa ensimmäisen version.
Faurisson Anne Frankin päiväkirjasta v. 2000
Tämä toinen Faurissonin artikkeli, jota lyhennellen referoin, on kirjoitettu Faurissonin v. 1978 laatimasta ensimmäisestä artikkelista ”Is the Diary of Anne Frank genuine?” (yllä) tehdyn italiankielisen käännöksen esipuheeksi.

Faurisson aloittaa vuonna 1986 julkaistusta RIOD-laitoksesta, jota hän otsikossaan kutsuu Anne Frankin päiväkirjan ”kriittiseksi laitokseksi” (siis lainausmerkeissä). Tämän laitoksen takana on Rijksinstituut voor Oorlogsdocumentie eli RIOD, suomeksi ehkä parhaiten ”Hollannin sota-arkisto”. Tämän 720-sivuisen teoksen ranskalaisen version kansilehdellä teosta kutsutaan ”päiväkirjan kolmen eri version täydelliseksi laitokseksi”. Aito ei siis tämän mukaan ole Anne Frankin ”päiväkirja” vaan hänen ”monet päiväkirjansa”.

RIOD-laitos syyttää Otto Frankia alkuperäisten tekstien manipuloinnista ja valehtelusta. Otto Frank oli hollantilaisen laitoksen esipuheessa mennyt takuuseen päiväkirjan aitoudesta ilmoittaessaan:
Alkuperäinen teksti on säilytetty lukuun ottamatta muutamaa kohtaa, jotka ovat lukijan kannalta merkityksettömiä.
RIOD sanoo, että tämä lausunto ei ole vain liian vähättelevä, se on paljon enemmän (siis valhe). Faurisson toteaa, että tämän mukaan hän on ollut oikeassa moittiessaan Otto Frankia ja hänen itsepäisyyttään, kun tämä piilotteli totuutta suorittamistaan manipulaatioista.

Kuitenkin RIOD oli sitä mieltä, että on olemassa kokonainen sarja Anne Frankin päiväkirjoja, jotka kaikki ovat aitoja, ja että tässä kohdassa Faurisson on ollut väärässä. Siksi RIOD ilmoitti kumoavansa Faurissonin argumentit tässä suhteessa ja osoittavansa päiväkirjat aidoiksi. Faurisson sanoo, ettei hän löytänyt teoksesta mitään sellaista.

Faurissonin mukaan teos (siis tämä RIOD-laitos) on petos, jossa oppineisuuden varjolla yritetään viedä huomio pois pääasiasta. Teoksessa päiväkirjan aitoutta perustellaan itse asiassa vain eräällä käsiala-analyysillä. Teoksessa on lukuisia valokuvia ja taulukoita, ja paino on koko ajan käsialanäytteiden samankaltaisuudessa, kun taas kaikille ilmiselvistä eroavaisuuksista pyritään vaikenemaan. Faurisson toteaa, ettei teoksessa ensinkään näytetä niitä kahta käsialanäytettä, jotka hän analyysissään on tuonut esiin, eikä niitä myöskään analysoida millään tavoin. Hän mainitsee ääriesimerkin: ”aikuisen” kallellaan olevan käsialan 12.6.1942 ja täysin ”lapsellisen” käsialan 10.10.1942, 4 kuukautta myöhemmin!

Myöskään Isa Cauvernin käsialasta ei esitetä näytettä, vaikka Faurisson oli epäillyt tämän olleen mukana ”kirjoittamassa” päiväkirjaa. Cauvern oli ollut Otto Frankin sihteeri. Myöskään Annen kirjoittamiksi väitetyistä ”tarinoista” ei ole analyysiä eikä käsialanäytettä. Faurissonia oli ällistyttänyt ”tarinoiden” käsikirjoituksen käsiala: se oli kuin vanhemmanpuoleisen kirjanpitäjän kirjoitusta.

RIOD-laitoksen tekijät eivät myöskään olleet tutkineet päiväkirjan sisältöä! Tämänhän olisi pitänyt olla heidän päätehtävänsä! Siinä tekijöiden olisi pitänyt pyrkiä kumoamaan Faurissonin esittämät lukuisat mahdottomuudet ja ristiriitaisuudet, mutta mitään sellaista teoksessa ei ole. Kaikki Faurissonin argumentit sivuutetaan hiljaisuudessa.

RIOD-laitoksessa on kuitenkin yksi kohta, johon Faurisson kehottaa lukijoita tutustumaan. Kyseessä on kohta, jossa kerrotaan Otto Frankin ja hänen veljensä Herbertin kiusallisesta menneisyydestä ennen sotaa. Vuonna 1923 Otto Frank perusti Frankfurtiin pankin, jonka nimi oli ”M. Frank and Sons”. Pankkia johtivat Otto ja Herbert Frank ja eräs Johannes Kleiman, joka esiintyy päiväkirjassa nimellä Jo Koophuis ja joka sodan jälkeen toimi ”avustajien” ilmiantajana Hollannin poliittisten rikosten tutkimuslaitoksen hyväksi.

Jo ennen Hitlerin valtaannousua v. 1933 pankki sekaantui hämäriin liiketoimiin, jotka johtivat oikeuskäsittelyyn. Oikeudenkäynti pidettiin, mutta Herbert ei saapunut paikalle vaan pakeni Ranskaan. On todennäköistä, että Otto Frank pakeni Hollantiin välttyäkseen joutumasta saksalaisen oikeuden eteen. Faurisson kysyy, syyllistyikö Otto Frank ennen kirjallista huijaustaan taloudelliseen huijaukseen?

Frankilla oli Hollannissa kolme liikekumppania, kaikki ”arjalaisia”, ja näiden tuella ja erilaisia temppuja käyttäen Frank voitti rahaa sodan aikana liiketoimissa mm. saksalaisen Dresden-pankin hollantilaisen haaran kanssa. Vielä Frankin ollessa hoidettavana Auschwitzin keskitysleirin sairaalassa hänen liiketoimensa Amsterdamissa jatkuivat hänen kumppaninsa Jan Giesin valvonnassa. Palattuaan Amsterdamiin Otto Frank joutui hankauksiin hollantilaisviranomaisten kanssa, joita kiinnosti Frankin yhteistyö saksalaisten kanssa miehityksen aikana. Asiassa kuitenkin päästiin sopimukseen.

RIOD-laitos käsittelee Otto Frankin todisteita ja todistajia kovalla kädellä. RIOD toteaa, että ne kolme asiantuntijalausuntoa (Becker, Hübner, Sieburg), joiden varaan Frank oli rakentanut väitteensä päiväkirjan aitoudesta, ovat kokonaan vailla arvoa. Mainitusta Schnabelin kirjasta RIOD toteaa:
Koska kirja sisältää lukuisia virheitä, kaikkiin siitä otettuihin lainauksiin tulee suhtautua varauksella.
RIOD ei luota ensinkään Miep Giesin ja Victor Kuglerin (Kralerin) lausuntoihin.

Edesmenneen Otto Frankin kannalta RIOD-laitos on suuri katastrofi, samoin hänen asiantuntijoidensa ja ystäviensä kannalta. Otto Frankin asia ei enää ole puolustettavissa.
RIOD siis uhraa Otto Frankin säilyttääkseen hänen tyttärensä oletetun päiväkirjan maineen. Tällöin RIOD on joutunut eräänlaiseen tyhjyyteen, eikä heillä ole muuta tarjota kuin kyseenalainen ”käsiala-analyysi”. Tuo analyysi tuli naurunalaiseksi, kun muutama vuosi teoksen ilmestymisvuoden (1986) jälkeen nousi esiin uusia näytteitä tytön käsialasta erilaisissa kirjeissä ja postikorteissa. Nämä tekevät Faurissonin mukaan RIOD:in analyysin arvottomaksi.

RIOD-laitos ei myöskään esittänyt sen rakennuksen pohjapiirrosta, jossa piiloutujien kerrotaan piileskelleen. Edellisissä laitoksissa tällainen pohjapiirros oli ollut. Kuitenkin Faurisson oli käynyt tutkimassa rakennusta ja osoitti näkemänsä pohjalta, että päiväkirjan kertomukset ovat täysin fiktiivisiä. Siksi RIOD jätti koko pohjapiirroksen pois. Faurisson kutsuu RIOD-laitosta ”fiaskoksi”.

RIOD-laitoksen vanavedessä oli sitten sopivaa esittää lukijoille uusi ”standardipainos” päiväkirjasta. Isän tuottama vahinko täytyi korjata. Niinpä vuonna 1991 ilmestyi Mirjam Presslerin tekemä tarkistettu ja laajennettu hollantilainen painos, jonka sanottiin olevan yhdenmukainen sen kanssa, mitä Anne Frank oli kirjoittanut. Tätä painosta sanottiin ”lopulliseksi”. V. 1995 ilmestyi englanninkielinen ”lopullinen” käännös.

Nimiölehdellä on petollista mainontaa. Siinä lukee: ”Lopullinen painos, tekijöinä Otto H. Frank ja Mirjam Pressler”. Otto Frank oli kuollut v. 1980 eikä niin ollen voinut olla mukana tekemässä kirjaa Mirjam Presslerin kanssa. Faurisson sanoo, ettei minkään kirjan nimiölehdellä, johdannossa, esipuheessa ja jälkipuheessa ole ollut niin paljon sekavaa selittelyä kuin tässä. Siitä ei saa mitään tolkkua. Selvästikään kirjan toimittaja ei ole tiennyt, kuinka oikein saisi lukijoille selitettyä, että Anne Frankin päiväkirja on – tällä kertaa varmasti ja lopullisesti – aito päiväkirja. Selville ei käy, millä metodilla Pressler on RIOD-laitoksen kolmesta tekstistä laatinut yhden. Kuinka hän valitsi erilaisten ristiriitaisten osien välillä?

Faurisson mainitsee erään Anne Frank -fanin, Nicolas Walterin, joka kirjoitti Presslerin kirjasta brittiläisessä Prospect-lehdessä (elo-syyskuu 1997, s. 75). Walter toteaa, että noiden kolmen version yhteensulattaminen on tuottanut tulokseksi kaikenlaisia vääristymiä ja ristiriitaisuuksia. Ei pidä paikkaansa, että englantilainen versio olisi yhtäpitävä ”sen kanssa, mitä hän kirjoitti”. Kyseessä ei ole mikään lopullinen painos. Walter jatkaa, että tämä uusi standardiversio on kolmanneksen pitempi kuin entinen, täynnä virheitä, poistoja ja siirtämisiä.

Sitten Faurisson kertoo vuonna 1998 Hollannissa häntä ja Verbekeä vastaan käydystä oikeudenkäynnistä, josta tarkemmin alla olevassa Verbeken tekstin selostuksessa. Faurisson kertoo, että kaikesta huolimatta amsterdamilainen tuomioistuin löysi tavan, jolla voi tuomita hänet hänen suorittamastaan Anne Frankin päiväkirjan analyysistä. Hän toteaa, että tuomioistuin tukeutui yksinomaan yllä mainittuun RIOD:in käsialatutkimukseen. Oikeus totesi, ettei ollut mahdollista asettaa kyseenalaiseksi Anne Frankin päiväkirjan aitoutta.

Oikeus myös väitti, että Faurisson oli rikkonut tekijänoikeuslakia lainatessaan useita kohtia Anne Frankin päiväkirjasta. Oikeus väitti, että lainaukset oli irrotettu yhteydestään. Tässä tarkoitettiin listaa, jonka Faurisson oli laatinut päiväkirjan mahdottomuuksista. Koska siis kukaan ei kyennyt osoittamaan Faurissonin argumentteja vääriksi, turvauduttiin väitteeseen, että tässä rikotaan tekijänoikeutta! Faurisson toteaa, että oikeus ylitti kohtuuden rajat moittiessaan häntä tekstin lainaamisesta tekstianalyysissä! Sitä paitsi Faurisson oli pitänyt tarkoin huolta siitä, ettei lainauksia irroteta yhteyksistään.

Mutta tämä oikeudenkäyntejä (niitä oli toinenkin, v. 2000) koskeva tarina jatkuu tarkemmin Verbeken tekstissä, ja seuraavassa siitä.
Tässä esitettävä on siis lyhennelty kertomukseni siitä, mitä Verbeke artikkelissaan v. 2000 kirjoittaa.

Otto Frank kuoli v. 1980, jolloin käsikirjoitukset joutuivat Hollannin sota-arkistolle RIOD:lle, ja v. 1986 RIOD katsoi aiheelliseksi julkaista "erilaiset kiistat selvittävä" teos ”The Diaries of Anne Frank” (Anne Frankin päiväkirjat).

Vuonna 1991 Verbeke käänsi hollanniksi Faurissonin artikkelin "Is the Diary of Anne Frank genuine?" Samana vuonna VHO julkaisi Faurissonin tekstin ja liitti mukaan Verbeken RIOD-julkaisusta esittämät kommentit; julkaisun nimi oli ”Das Tagebuch der Anne Frank – eine kritische Wertung”, ja sitä levitettiin mm. hollantilaisissa kouluissa.

Seitsemän vuotta myöhemmin (1998) kaksi organisaatiota (Amsterdamin ja Baselin Anne Frank Foundation) nosti Verbekeä ja Faurissonia vastaan syytteen, jossa ne vaativat, a) että erään valaehtoisen vakuutuksen perusteella oikeus julistaa, että päiväkirja on aito ja että syytetyt ovat toimineet lainvastaisesti, kun he ovat epäilleet päiväkirjan aitoutta tavalla, joka heidän taistelukirjoituksestaan käy ilmi, ja b) että syytettyjä kielletään levittämästä taistelukirjoitustaan tai muuta vastaavaa ja että jokaisesta rikkomuksesta langetetaan 25 000 guldenin sakko.

9.12.1998 Verbekelle ja Faurissonille annettiin tuomio juuri näiden vaatimusten mukaisesti. Oikeus siis ilmoitti päiväkirjan tosiasiallisesti aidoksi.

Verbeke valitti päätöksestä, ja 27.4.2000 Amsterdamin vetoomustuomioistuin vahvisti em. tuomion, mutta täysin eri perustein: perusteena ei ole enää aitous, ja Verbeke ja Faurisson saavat asettaa päiväkirjan aitouden kyseenalaiseksi. Kuitenkin he ovat tehneet sen tavalla, joka loukkaa Anne ja Otto Frankin muistoa, ja asettaneet sen revisionismin puitteisiin. Oikeuden mukaan näin ei saa tehdä.

Siis tietyin edellytyksin on lupa asettaa kyseenalaiseksi v. 1947 julkaistun päiväkirjan aitous. Tuomion syynä oli muoto, ei sisältö. Anne Frank Foundationin vaateet hylättiin. Lisäksi oikeus totesi, ettei Otto Frank ollut julkaissut aitoa päiväkirjaa ja että aidosta päiväkirjasta on kadonnut puolet.

Verbeke oli osoittanut RIOD-laitoksen perusteella, että yli puolet päiväkirjasta oli hävinnyt eikä Otto Frank sen vuoksi ollut voinut julkaista ”aitoa päiväkirjaa”. Otto Frank oli julkaissut Anne Frankin nimissä romaanin ”Het Achterhuis” (Takatalo), jonka alaotsikoksi hän oli laittanut ”Notizen eines Tagebuchs” (Erään päiväkirjan merkintöjä). Tällä perusteella Faurisson ja Verbeke saivat tuomionsa vetoomustuomioistuimessa purettua.

9.12.1998 annettu tuomio kumottiin ja oikeus hylkäsi vaatimuksen, että valaehtoisen vakuutuksen perusteella päiväkirjan aitous vahvistetaan.

Oikeus on siis todennut, että Anne Frankin päiväkirja ei ole aito.

Sinänsä tällä Anne Frankin tarinalla ei ole mitään tekemistä ”holokaustin” kanssa, ja revisionisteille ko. päiväkirjalla ei ole juuri mitään merkitystä. Se on tavallinen tuon ajan juutalaistytön tarina. Korkeintaan Annen tarina vahvistaa revisionistien väitteitä, sillä Anne on esimerkki siitä, ettei Auschwitzissa ”kaasutettu” juutalaisia. Kohu Annen ”päiväkirjan” ympärillä kuvaa ennen kaikkea holokaustiteollisuuden mahtia.

Myös Ditlieb Felderer on kirjoittanut Anne Frankin päiväkirjasta kirjan (Anne Frank’s Diary – a Hoax), mutta sen heikkoutena on se, ettei Feldererille yrityksistä huolimatta avautunut väyliä tutkia asiaa perinpohjaisesti ja siksi hän joutuu turvautumaan paikoin olettamuksiin.

Tähän loppuun liitän tarinan, jolla sinänsä ei ole mitään tekemistä Anne Frankin päiväkirjan kanssa mutta joka on valaiseva eräässä toisessa suhteessa: Otto Frank meni uusiin naimisiin, ja uuden vaimon tytär kirjoitti v. 1991 kirjan (Eva Schloss: ”Evas Geschichte”), jonka sivulla 117 hän kertoo, kuinka Auschwitzin asukkeja siirrettiin muihin leireihin:
Rivimme harvenivat. Joka toinen päivä SS otti 30-40 naista parakeista lähettääkseen heidät Saksan keskiosiin. Vaara, että minutkin valitaan näihin kuljetuksiin, kasvoi päivä päivältä. Aina kun SS tuli, pidin päätäni alhaalla, palmikoin hiuksiani ja rukoilin (Rudolf: Lectures on the Holocaust, s. 473).
- Auschwitzista ei haluttu ulos!

31.1.2008